Anna Perho on toimittaja, joka osaa ulkoa kaikki Eppu Normaalin kappaleet ja kyynelehtii laulaessaan niitä.
Anna Perho on toimittaja, joka osaa ulkoa kaikki Eppu Normaalin kappaleet ja kyynelehtii laulaessaan niitä.

Lopulta kaiken korjaa unohdus, kirjailija-toimittaja Anna Perho uskoo.

Mitä kiihkeämmin maailma muuttuu, sitä hanakammin me takerrumme menneisyyteen. Unikko-kuosiin, Bumtsi­bumiin, Hellä Mietonen -sampooseen. Enää puuttuu trendiravintola, jossa tarjoillaan makkarakuppeja, ja taantuma 1970-luvulle on aukoton.

Nostalgisointiin liittyy myös Ultra Bran paluu, joka tekee näkyväksi muutamia keski-ikäistymisen lieve­ilmiöitä. Siis sen tapauksen lisäksi, missä käsityöopettaja salakuljetti Ruisrockiin pikkupullon Fresitaa voidakseen tuntea olevansa vielä kerran ihan ”irti”.

”Jokainen sukupolvi muuttuu isäkseen ja äidikseen. Marjaksi ja Kaleviksi, jotka muistelevat, miten kouluun hiihdettiin kesät talvet.”

Ensinnäkin, paluukeikkoihin liittyvä sentimentalismi on tehnyt nelikymppisten ­somefeedeistä entistäkin ennalta-arvattavampia: ”Joko on keltaiset sadetakit pakattu?” ”Nyt UB näiden #ihanien kanssa. En kestä!” ja ”Joel on vieläkin hot!”

Lisäksi comeback osoittaa masentavan selvästi, miten jokainen sukupolvi muuttuu isäkseen ja äidikseen. Marjaksi ja Kaleviksi, jotka muistelevat, miten kouluun hiihdettiin kesät talvet, ja kaikki oli paremmin ilman joustofarkkujakin.

Eräs kulttuurikolumnisti maukui, ettei nykyajan nuoriso enää kuuntele tiedostavaa musiikkia. Keikoilla ei bailata perheväkivallasta kertovien biisien tahtiin, kun on vain sitä sellaista lätkäräppiä ja pop-hömpötystä. Toista oli silloin, kun Terhi ja Vuokko lauloivat Ken Saro-Wiwasta.

”Taiteenlajina populaarimusiikin toivoisi antavan jotain enemmän, kuten haastavia rakenteita ja kuulijoita”, Hesarin kolumnissa haikailtiin. Juu! Muutaman muovituopin nosteessa oleva milleniaali haluaakin varmasti miettiä rakenteita eikä hauskanpitoa. Nyt mietitte, nuoriso, työelämän murrosta, Trumpia ja tuulettimessa roiskuvaa ympäristökatastrofia! Hymyt persuksiin, ja loppuu se takajeejee!

Onneksi meille vanhuksille on UB:n lisäksi tarjolla myös comebackin tehnyt Timo Rautiainen ja Niskalaukaus, joka laulaa ­Jugoslavian sodan kansanmurhista sekä viinaan kuolevista aikamiespojista. Sen rinnalla asuntolainojen korkoriskit ja väljähtynyt avioliitto tuntuvat hetken verran siedettäviltä ongelmilta.

Nostalgiaa sanotaan viattomuuden kaipuuksi, vaikka ­todellisuudessa mitään viattomuuden aikaa ei koskaan ollutkaan. Muistimme siinä vain tekee temput: olemme taipuvaisia muistamaan hyvät asiat ja unohtamaan huonot, kuten 1990-luvun muodin.

On tietenkin hienoa, jos menneisyys näyttäytyy paikkana, missä kaikki oli hyvin. Mutta menneisyyteen juuttuva aikuinen menettää kykynsä iloita siitä, mitä on nyt. Lopulta kaiken korjaa kuitenkin unohdus. Se vapauttaa ja ahdistaa. Parin sukupolven jälkeen kukaan ei enää muista, keitä olimme: hassuihin takkeihin pukeutunut joukko, joka hoilasi jotain hauesta.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Anna Perho on toimittaja, joka osaa

ulkoa kaikki Eppu Normaalin kappaleet

ja kyynelehtii laulaessaan niitä.

annaperho

Vierailija

Anna Perho: ”Ultra Bran comeback osoittaa masentavasti, miten jokainen muuttuu isäkseen ja äidikseen”

Menneisyyden jonkinlaisessa hallitsemisessa on se hyvä puoli, että siihen aikaan pärjättiin hyvin sellaisissa oloissa joihin saatamme olla tulevaisuudessa menossa, joten saattaa hyvinkin olla järkevää pitää jonkinlainen tatsi yllä "vanhoihin hyviin aikoihinkin". Ovathan vanhempamme, esi-vanhempamme kuitenkin selvinneet joskus aikoina ennen ristusta ja saaneet jopa siitetyksi ehkäpä jopa saunan jälkeisessä pienessä humalassa traditionaalisessa lähetyssaarnaaja- asennossa jonkun ypäjäläisen...
Lue kommentti

Tuottajamoguli Harvey Weinsteinin sikailuja seurannut somekampanja ravisuttaa Suomessa saakka.

Tasan vuosi sitten uskoni ihmisiin oli vähissä. Julkisuuteen oli juuri päätynyt video, jossa Yhdysvaltojen presidenttiehdokas Donald Trump, 71, kehuskeli suudelleensa, kourineensa ja yrittäneensä harrastaa seksiä vastentahtoisten naisten kanssa. ”Kun olet tähti, he antavat tehdä sen.”

Presidentiksi oli änkeämässä mies, joka kohteli naisia kuin kertakäyttömukia. Tarrasi kiinni, viskasi rutattuna menemään – ja otti taas uuden käsittelyynsä. Ja sitten tämä hahmo valittiin johtamaan vapaata maailmaa. Koska Trump nyt on Trump.  Vitsi, vitsi. 

Tässä valossa elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin, 65, ahdisteluvyyhdin paljastuminen ei vielä viikko sitten juuri hätkäyttänyt. Silloin New York Times -lehti raportoi, että Weinstein oli vuosikymmenten aikana ahdistellut useita näyttelijöitä ja naispuoleisia työntekijöitään. Nyt koko ajan kasvava naisjoukko syyttää Harvey Weinsteinia seksuaalisesta ahdistelusta ja jopa raiskauksista.

”Aikakausi, jossa silmät ummistetaan seksuaalisesti hyökkäävältä käytökseltä, on ohi. ”

Tällä kertaa asiaan reagoitiin. Muun muassa Oscar-akatemia oli yllättävän vikkelä liikkeissään ja erotti Weinsteinin.

– Elokuvateollisuuden aikakausi, jossa silmät ummistetaan seksuaalisesti hyökkäävältä käytökseltä ja työpaikka-ahdistelulta, on ohi. Kyseessä on äärimmäisen vakava ongelma, jolle ei ole sijaa yhteisössämme, akatemian tiedotteessa julistettiin. 

Näyttelijä Alyssa Milano, 44, pisti paremmaksi.  Hän kehotti twiitissään, että kaikki seksuaalisen häirinnän ja väkivallan kohteeksi joutuneet kirjoittaisivat ”Minä myös” statukseensa, jotta ihmiset käsittäisivät, kuinka suuri ongelma on.

Ja kansahan kirjoitti. Veikkaanpa, että useimman Facebookin käyttäjän silmille on jo napsahtanut tuo teksti. Uudestaan ja uudestaan. Seksuaalinen häirintä todella on muuttunut näkyväksi ympäri maailmaa päivitys päivitykseltä.

Jos toisten ihmisten kunnioittaminen, hyvät käytöstavat tai ihan vain perusinhimillisyys eivät ole riittävän painavia syitä itsensä hillitsemiseen, ehkä somen pelko ajaa saman asian?

Niin näkyväksi, että ehkä toimintaympäristön muuttuminen alkaa pikkuhiljaa iskostua myös kähmijädinosaurusten kaaleihin. Tänä digitaalisuuden aikana suljettujen ovien takana tapahtuvat asiat eivät välttämättä enää jää sinne. Ahdistellut uskaltavat puhua – ja heidän äänensä myös kuuluu.

Jos toisten ihmisten kunnioittaminen, hyvät käytöstavat tai ihan vain perusinhimillisyys eivät ole riittävän painavia syitä itsensä hillitsemiseen, ehkä somen pelko ajaa saman asian?

Kiitos digiloikka, olet yllättävän hyvä!

Pelätty suolistosairaus ei välttämättä vaikeuta elämää mitenkään.

Olenko terve? Totta kai! Voin hyvin, flunssasta ei ole tietoakaan ja vatsa sulatti viikonlopun herkuttelun oireilematta. Pystyn tekemään töitä ja harrastamaan liikuntaa. Minulta ei koskaan ole murtunut pienintäkään luuta, eikä minuun ole ommeltu tikin tikkiä.

Olen kuitenkin myös kroonisesti sairas, enkä välttämättä koskaan parane. Sain 14-vuotiaana diagnoosin Crohnin taudista, joka kuuluu tulehduksellisiin suolistosairauksiin. Tauti huomattiin, kun sain nivelkipuja muutamaan eri niveleen, ja vatsakin oli vähän sekaisin. 

Crohnin tauti käyttäytyy niin, että välillä on rauhallisempia jaksoja, joiden aikana taudista ei ole mitään vaivaa, ja toisinaan tulee pahenemisvaihe, jolloin oireet palaavat. Syön päivittäin yhden pienen solunsalpaajaa sisältävän lääkkeen, ja jos pahenemisvaihe tulee, se taltutetaan kortisonilla.

Ensimmäisinä vuosina diagnoosin jälkeen pahenemisvaiheita oli useammin, mutta ei niin usein, että ne olisivat mainittavasti haitanneet koulunkäyntiäni tai harrastuksiani. Viimeisten viiden vuoden aikana minulla on ollut yksi pahenemisvaihe. Silloin suolistoni ilmeisesti pahastui flunssasta, ja sain kuumeen sekä poskiontelontulehduksen kaupanpäällisiksi ripulin muutamaksi päiväksi. Siinähän se meni muiden oireiden mukana. 

Nykyään sairaus vaikuttaa elämääni esimerkiksi sillä tavalla, että en saa luovuttaa verta. Se harmittaa, koska sairauteni takia olen niin tottunut verikokeissa ravaamiseen, että verenluovutus olisi minulle maailman helpoin tapa tehdä hyväntekeväisyyttä.

Vatsatauti kerran viidessä vuodessa

Crohnin taudilla on huono maine, sillä osa sairastuneista – joita on paljon, Suomessa diagnoosin saa joka vuosi 500 ihmistä – kärsii taudin takia pahoista ongelmista. Esimerkiksi kolmekymppinen Santra Lacy kertoi Me Naisissa elämästään Crohnin taudin kanssa: järkyttävistä kivuista, toistuvista ambulanssikyydeistä sairaalaan, elämän kutistumisesta neljän seinän sinään, avioerosta, masennuksesta, 18 vuoden yhtäjaksoisesta pahenemisvaiheesta ja lopulta pelätystä avanneleikkauksesta. 

”En ole ollut missään tekemisissä vertaistuen kanssa.”

Minulla on sama sairaus, ja minulle se tarkoittaa yhtä muutaman päivän vatsatautia kerran viidessä vuodessa. Avanteesta ei ole ollut puhetta. Olen toimintakykyinen ja hyvinvoiva, joten tunnen itseni terveeksi, vaikka olen pitkäaikaissairas.

Vasta diagnoosin saatuani selailin kerran vertaistueksi tarkoitettua artikkelia. Siinä eräs tyttö muisteli onnellisena entisen asuntonsa vessaa, jossa pystyi samaan aikaan istumaan vessanpöntöllä ja oksentamaan kylpyammeeseen.

Sen jälkeen en ole ollut missään tekemisissä vertaistuen kanssa, koska en halua kuulla, miten hirveä sairaus tämä voi olla. Minulla ei myöskään ole mitään annettavaa sellaisille sairastuneille, jotka oikeasti kärsivät sairaudestaan. Tarinani ei ole esimerkki toivoa antavasta selviytymisestä vaan siitä, että aina jollekin käy tosi hyvä mäihä, kun sairauksien vaikeusasteita jaetaan. 

Syntysyytä ei tiedetä

Crohnin tauti on elintasosairaus, koska sitä ei juurikaan tavata kehitysmaissa. Emme kuitenkaan tiedä, mikä länsimaisessa elämäntavassa aiheuttaa sairauden.

Kun sain 14-vuotiaana diagnoosin, olin normaalipainoinen, ja olin aina syönyt melko terveellisesti ja liikkunut paljon. E-pillerien syönti ei luonnollisestikaan kuulunut lapsuuteeni, enkä ollut käyttänyt alkoholia tai tupakoinut, en edes pahemmin altistunut passiivisille tupakoinnille.

Voin arvuutella, onko sairastumiseen vaikuttanut esimerkiksi taipumukseni stressaantua tai se, että sain pikkulapsena toistuvasti antibiootteja korvatulehduksiin. Nykyään runsaiden antibioottikuurien tiedetään haittaavan suoliston bakteerikannan kehittymistä. En kuitenkaan olisi voinut tehdä mitään toisin. Nykyäänkin asiantuntijoiden näkemys on, että jos lääkäri määrää antibiootit, ne kannattaa syödä. 

Suolistobakteerien tutkimus kehittyy kovaa vauhtia, joten ehkä jo minun elinaikanani tiedetään, mitkä muut syyt kuin geneettinen alttius vaikuttivat sairastumiseeni.

Vakava sairaus ei ole maailmanloppu

Syntysyiden lisäksi Crohnin taudin parannuskeinot ovat hämärän peitossa. Minua se ei haittaa, koska pystyn lääkkeiden avulla elämään hyvää ja tavallista elämää. Toivottavasti parannuskeino kuitenkin löytyy ja auttaa niitä, joille Crohnin tauti aiheuttaa kärsimystä. 

”Onneksi sairastuneen ei tarvitse tuntea karkinsyönnistään ekstrahuonoa omaatuntoa.”

Vaikka kyse on suolistosairaudesta, ei ole tutkimusnäyttöä siitä, että tauti paranisi ruokavaliolla. Yhtäältä olisi tietenkin ihanaa, jos vaikea sairaus voitaisiin selättää parilla ruokavaliomuutoksella. Toisaalta tänä ruokavaliohysterian aikana tuntuu helpottavalta, että sairastuneen ei tarvitse tuntea karkinsyönnistään ekstrahuonoa omaatuntoa. 

Tiedon lisääntyminen on johtanut sairauksien ehkäisyn parantumiseen mutta myös siihen, että yhä useampaan vaivaan löytyy diagnoosi. On siis ihan tavallista, että kaltaiseni terve ja toimintakykyinen parikymppinen on samalla sairas tai vähintäänkin kärsii jostakin häiriöstä. Onneksi vakavankaan kuuloinen sairaus ei välttämättä ole maailmanloppu.