Kovin on väljää ranskalaisessa Lidl-kaupassa verrattuna Helsingin keskustan myymälään! Kuva: Shutterstock
Kovin on väljää ranskalaisessa Lidl-kaupassa verrattuna Helsingin keskustan myymälään! Kuva: Shutterstock

Edulliset hinnatkaan eivät houkuttele ostoksille, jos tuotesijoittelu on kuin tornadon jäljiltä.

Saksalaisjätti Lidl on tunnettu edullisista elintarvikkeistaan, ja viime aikoina se on alkanut markkinoida täysillä myös vaatepuoltaan. Lidlin treenitrikoot viedään käsistä. Alle kymmenen euron kesämekot ovat niin suosittuja, että niiden perään kysellään heti Facebook-kirppiksillä. Viime viikolla Lidl ilmoitti yhteistyöstä huippumalli Heidi Klumin kanssa.

Lue lisää! Jättiyllätys Lidliltä: Tuo nahkatakit kauppoihin ja järjestää omat muotiviikot – suunnittelijana muodin supernimi

Lidl-vaatteet, joita olen päässyt pukemaan päälleni, ovat vaikuttaneet suurimmaksi osaksi laadukkailta. Niiden mitoituskin on ollut erittäin kattava; kokoja löytyy usein XS:stä XXL:ään. Eikä minua hävetä kertoa, että vaatteeni ovat Lidlistä tai muusta marketista. Ostaisin mielelläni enemmän esimerkiksi urheilutrikoita ja -kenkiä marketeista, jos kaupat sijaitsisivat lähempänä keskustaa eikä niihin tarvitsisi erikseen ajella kymmentä kilometriä. Lidl on poikkeus: sen haasteena ovat toisenlaiset ongelmat kuin sijainti.

Siinä missä muut marketit loistavat poissaolollaan kaupungin keskustoista, Lidlillä on Helsingin ytimessäkin jo muutama myymälä ja lisää on tulossa. Silti nopeakaan vaateshoppailu noissa laatikkokaupoissa ei kiinnosta kahdesta syystä.

Ensinnäkin, ainakin lähelläni olevissa Lidl-kaupoissa ”vaateosasto” sijaitsee keskellä kauppaa. Vieressä ovat pakatut juustot ja toisella puolella grillitarvikkeet. Nämä ruuat ovat esillä melkeinpä äärihoukuttelevasti, kun vertaa vaatteisiin. Tekstiililaarissa pakkaukset ovat sikin sokin. Lidlin sukkahousut ja mekot ovat samassa korissa – ja kuin pyörremyrskyn jäljiltä.

”Sekavat vaatepakkauskasat saattaisin ehkä vielä sietääkin, jos saisin showroomin tai sovituskopit Lidliin.”

Kun joskus harvoin lähden vaateostoksille, kaipaan selkeitä näkymiä. Lempikaupassani vaatteet on lajiteltu värien ja käyttötarpeiden mukaan. Oikeat sukkahousut tai kengät haluan löytää koon perusteella enkä penkomalla pakkauksia, jotka eivät ole missään järjestyksessä – eivät koon, mallin eivätkä värin mukaan. Ahtaasti sullotut ja sekaisin olevat vaatteet kaupoissa ja kirpputoreilla kammottavat. Haluan ostoskokemukseni hivelevän aistejani – sekä shoppailla mahdollisimman nopeasti.  

Toiseksi, en halua ostaa tuntematonta tuotetta ilman sovittamista – enkä varsinkaan ilman, että pääsen hiplailemaan materiaalia. Olipa se sitten vaikka kuinka laadukas ja edullinen Lidlin kasmir-neule, jota vähän himoitsin viime talvena. Sekavat vaatepakkauskasat saattaisin ehkä vielä sietääkin, jos Lidl toisi showroomin tai sovituskopit myymälöihinsä.

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti