Kovin on väljää ranskalaisessa Lidl-kaupassa verrattuna Helsingin keskustan myymälään! Kuva: Shutterstock
Kovin on väljää ranskalaisessa Lidl-kaupassa verrattuna Helsingin keskustan myymälään! Kuva: Shutterstock

Edulliset hinnatkaan eivät houkuttele ostoksille, jos tuotesijoittelu on kuin tornadon jäljiltä.

Saksalaisjätti Lidl on tunnettu edullisista elintarvikkeistaan, ja viime aikoina se on alkanut markkinoida täysillä myös vaatepuoltaan. Lidlin treenitrikoot viedään käsistä. Alle kymmenen euron kesämekot ovat niin suosittuja, että niiden perään kysellään heti Facebook-kirppiksillä. Viime viikolla Lidl ilmoitti yhteistyöstä huippumalli Heidi Klumin kanssa.

Lue lisää! Jättiyllätys Lidliltä: Tuo nahkatakit kauppoihin ja järjestää omat muotiviikot – suunnittelijana muodin supernimi

Lidl-vaatteet, joita olen päässyt pukemaan päälleni, ovat vaikuttaneet suurimmaksi osaksi laadukkailta. Niiden mitoituskin on ollut erittäin kattava; kokoja löytyy usein XS:stä XXL:ään. Eikä minua hävetä kertoa, että vaatteeni ovat Lidlistä tai muusta marketista. Ostaisin mielelläni enemmän esimerkiksi urheilutrikoita ja -kenkiä marketeista, jos kaupat sijaitsisivat lähempänä keskustaa eikä niihin tarvitsisi erikseen ajella kymmentä kilometriä. Lidl on poikkeus: sen haasteena ovat toisenlaiset ongelmat kuin sijainti.

Siinä missä muut marketit loistavat poissaolollaan kaupungin keskustoista, Lidlillä on Helsingin ytimessäkin jo muutama myymälä ja lisää on tulossa. Silti nopeakaan vaateshoppailu noissa laatikkokaupoissa ei kiinnosta kahdesta syystä.

Ensinnäkin, ainakin lähelläni olevissa Lidl-kaupoissa ”vaateosasto” sijaitsee keskellä kauppaa. Vieressä ovat pakatut juustot ja toisella puolella grillitarvikkeet. Nämä ruuat ovat esillä melkeinpä äärihoukuttelevasti, kun vertaa vaatteisiin. Tekstiililaarissa pakkaukset ovat sikin sokin. Lidlin sukkahousut ja mekot ovat samassa korissa – ja kuin pyörremyrskyn jäljiltä.

”Sekavat vaatepakkauskasat saattaisin ehkä vielä sietääkin, jos saisin showroomin tai sovituskopit Lidliin.”

Kun joskus harvoin lähden vaateostoksille, kaipaan selkeitä näkymiä. Lempikaupassani vaatteet on lajiteltu värien ja käyttötarpeiden mukaan. Oikeat sukkahousut tai kengät haluan löytää koon perusteella enkä penkomalla pakkauksia, jotka eivät ole missään järjestyksessä – eivät koon, mallin eivätkä värin mukaan. Ahtaasti sullotut ja sekaisin olevat vaatteet kaupoissa ja kirpputoreilla kammottavat. Haluan ostoskokemukseni hivelevän aistejani – sekä shoppailla mahdollisimman nopeasti.  

Toiseksi, en halua ostaa tuntematonta tuotetta ilman sovittamista – enkä varsinkaan ilman, että pääsen hiplailemaan materiaalia. Olipa se sitten vaikka kuinka laadukas ja edullinen Lidlin kasmir-neule, jota vähän himoitsin viime talvena. Sekavat vaatepakkauskasat saattaisin ehkä vielä sietääkin, jos Lidl toisi showroomin tai sovituskopit myymälöihinsä.

Missä viipyvät sankarillisista anopeista kertovat toimintaleffat?

”En todellakaan ole mikään äitipuoli. Ne on ilkeitä.”

Olen kuunnellut puolella korvalla lasten leikkimistä, mutta nyt meinaan kierähtää sohvalta alas. Miten lapsi voi tänä uusperheiden kulta-aikana ajatella ensimmäisenä, että äitipuoli on varmasti vastenmielinen tyyppi?

No, tietysti sen tähden, että klassikkosaduissa äitipuolien kohtalot ovat harvoin olleet niitä hauskimpia. Lumikin äitipuoli tanssii itsensä hengiltä hehkuvat rautakengät jalassaan, Hannun ja Kertun nälkäkuolemaan kiikuttanut eukko kohtaa itse kuoleman.

Viihteen voima on järkyttävän suuri.

Löytyy meiltä toki toinenkin latautunut perhetitteli, anoppi. Tästä lienee kiittäminen modernimpaa vitsiperinnettä. Toki vetävät tarinat vaativat aina roistonroolinsa, mutta missä ovat kettuilut pahantahtoisista appiukoista ja sadut saatanallisista isäpuolista?

Viihteen voima on järkyttävän suuri. Tilannetta tasapainottamaan tarvitsisimme valkokankaan täydeltä supersankariäitipuolia ja agenttianoppeja. Heitähän on oikeasti maailma pullollaan, joten ei luulisi olevan vaikea löytää? 

Kari Aihinen sai haukut, kun hän kertoi naisten huippukokkiuran kaatuvan usein siihen, että naiset ovat kotona lasten kanssa. Taisimme suuttua, koska hän osui arkaan paikkaan – ja oli osittain oikeassa.

Maineikkaan Savoy-ravintolan keittiöpäällikkö Kari Aihinen sai viime kuussa aikaan valtavan kohun vierailtuaan Ylen Puoli Seitsemän -ohjelmassa. Kun häneltä kysyttiin, miksi huippukokit ovat yleensä miehiä, Aihinen vastasi näin:

– No siihen tulee ihan tällainen fysiikan lait. Mimmit synnyttävät ja ovat sitten kotona yhden tai kaksi vuotta, miten sitten ovatkin äitiydet, raskaudet ja imetykset. Kyllä se vaikuttaa, koska tämä on niin raju ala.

– Ala menee eteenpäin, tulee uusia laitteita ja raaka-aineita. Kun palaa äitiyslomalta, pitää tehdä duunia entistä rajummin. Mutta sitten tulee eteen se, kuka hakee ja vie lapset päiväkotiin.

Fysiikan lait? Mitä? Moni veti herneet nenäänsä, ja Aihinen nostettiin tikunnokkaan. Mies pyysi anteeksi, ja aiheen käsittely loppui kuin seinään.

”Lasta hoitaa lähes aina äiti. Kotihoidontukea nostettiin keskimäärin 14 kuukautta.”

Olisi kuitenkin kannattanut jatkaa keskustelua ja kiinnittää huomiota siihen, mitä Aihinen sanoi epäonnisen ”fysiikan lait” -sanaparin jälkeen. Se nimittäin on valitettavasti totta.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi syyskuussa raportin, jossa käsitellään perhevapaita, talouskriisiä ja sukupuolten tasa-arvoa. Raportissa todetaan, että lähes yhdeksässä kymmenestä perheestä lasta hoidetaan vanhempainvapaan päättyessä ainakin jonkin aikaa kotihoidontuella. Lasta hoitaa lähes aina äiti. Kotihoidontukea nostettiin keskimäärin 14 kuukautta. Lyhyellä matematiikalla se tekee yhteensä kaksi vuotta kotiäitiyttä.

”Jos naiset haluavat kuroa palkkakuilua umpeen, pääsemme tavoitteeseen vain töitä tekemällä.”

Miksi suutuimme Aihisen möläytyksestä? Siksi, koska hän oli osittain oikeassa. Miehet eivät yleensä ole lasten kanssa kotona muutamaa viikkoa, korkeintaan kuukautta pidempään. Syitä tähän on varmasti monia. Miehet eivät ehkä halua jäädä pois töistä. Työpaikalla hoitovapaaseen saatetaan suhtautua nuivasti ja annetaan ymmärtää, että koti-isät eivät ylennyksiä saa. Joskus voi myös olla, ettei puoliso anna jäädä, koska haluaa itse olla kotona. Monesti esteenä on myös raha: miehet tienaavat enemmän kuin naiset ja sen vuoksi äidin on järkevämpi jäädä kotiin.

Tässä vaiheessa pitäisi kuitenkin hälytyskellojen soida. Jos naiset haluavat kuroa palkkakuilua umpeen, pääsemme tavoitteeseen vain töitä tekemällä.

”Paras tapa panna Aihiselle jauhot suuhun on mennä vauvavuoden jälkeen töihin.”

Myös isien pitäisi pystyä jäämään kotiin. Vain sillä tavalla voimme varmistaa sen, että myös naisten urat etenevät, myös naiset saavat mahdollisuuksia parempiin palkkoihin, myös naisille kertyy tasaisesti eläkettä ja ennen kaikkea silloin myös työnantajat, ne pienetkin, uskaltaisivat palkata enemmän naisia.

Paras tapa panna Aihiselle jauhot suuhun on mennä vauvavuoden jälkeen töihin ja suoda miehelle mahdollisuus koti-isyyteen. Mielensäpahoittaminen ei edistä asiaa tippaakaan.