Kovin on väljää ranskalaisessa Lidl-kaupassa verrattuna Helsingin keskustan myymälään! Kuva: Shutterstock
Kovin on väljää ranskalaisessa Lidl-kaupassa verrattuna Helsingin keskustan myymälään! Kuva: Shutterstock

Edulliset hinnatkaan eivät houkuttele ostoksille, jos tuotesijoittelu on kuin tornadon jäljiltä.

Saksalaisjätti Lidl on tunnettu edullisista elintarvikkeistaan, ja viime aikoina se on alkanut markkinoida täysillä myös vaatepuoltaan. Lidlin treenitrikoot viedään käsistä. Alle kymmenen euron kesämekot ovat niin suosittuja, että niiden perään kysellään heti Facebook-kirppiksillä. Viime viikolla Lidl ilmoitti yhteistyöstä huippumalli Heidi Klumin kanssa.

Lue lisää! Jättiyllätys Lidliltä: Tuo nahkatakit kauppoihin ja järjestää omat muotiviikot – suunnittelijana muodin supernimi

Lidl-vaatteet, joita olen päässyt pukemaan päälleni, ovat vaikuttaneet suurimmaksi osaksi laadukkailta. Niiden mitoituskin on ollut erittäin kattava; kokoja löytyy usein XS:stä XXL:ään. Eikä minua hävetä kertoa, että vaatteeni ovat Lidlistä tai muusta marketista. Ostaisin mielelläni enemmän esimerkiksi urheilutrikoita ja -kenkiä marketeista, jos kaupat sijaitsisivat lähempänä keskustaa eikä niihin tarvitsisi erikseen ajella kymmentä kilometriä. Lidl on poikkeus: sen haasteena ovat toisenlaiset ongelmat kuin sijainti.

Siinä missä muut marketit loistavat poissaolollaan kaupungin keskustoista, Lidlillä on Helsingin ytimessäkin jo muutama myymälä ja lisää on tulossa. Silti nopeakaan vaateshoppailu noissa laatikkokaupoissa ei kiinnosta kahdesta syystä.

Ensinnäkin, ainakin lähelläni olevissa Lidl-kaupoissa ”vaateosasto” sijaitsee keskellä kauppaa. Vieressä ovat pakatut juustot ja toisella puolella grillitarvikkeet. Nämä ruuat ovat esillä melkeinpä äärihoukuttelevasti, kun vertaa vaatteisiin. Tekstiililaarissa pakkaukset ovat sikin sokin. Lidlin sukkahousut ja mekot ovat samassa korissa – ja kuin pyörremyrskyn jäljiltä.

”Sekavat vaatepakkauskasat saattaisin ehkä vielä sietääkin, jos saisin showroomin tai sovituskopit Lidliin.”

Kun joskus harvoin lähden vaateostoksille, kaipaan selkeitä näkymiä. Lempikaupassani vaatteet on lajiteltu värien ja käyttötarpeiden mukaan. Oikeat sukkahousut tai kengät haluan löytää koon perusteella enkä penkomalla pakkauksia, jotka eivät ole missään järjestyksessä – eivät koon, mallin eivätkä värin mukaan. Ahtaasti sullotut ja sekaisin olevat vaatteet kaupoissa ja kirpputoreilla kammottavat. Haluan ostoskokemukseni hivelevän aistejani – sekä shoppailla mahdollisimman nopeasti.  

Toiseksi, en halua ostaa tuntematonta tuotetta ilman sovittamista – enkä varsinkaan ilman, että pääsen hiplailemaan materiaalia. Olipa se sitten vaikka kuinka laadukas ja edullinen Lidlin kasmir-neule, jota vähän himoitsin viime talvena. Sekavat vaatepakkauskasat saattaisin ehkä vielä sietääkin, jos Lidl toisi showroomin tai sovituskopit myymälöihinsä.

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti