Kolumbialainen Ana, 15, haluaa käydä koulun loppuun ja saada ammatin. ”Aiemmin halusin laivastoupseeriksi, mutta laki kieltää äitejä liittymästä laivastoon.” Kuvat: Pieter ten Hoopen
Kolumbialainen Ana, 15, haluaa käydä koulun loppuun ja saada ammatin. ”Aiemmin halusin laivastoupseeriksi, mutta laki kieltää äitejä liittymästä laivastoon.” Kuvat: Pieter ten Hoopen

Kehitysmaissa viidesosa tytöistä tulee raskaaksi alle 18-vuotiaana. Aïssa, Ana ja Anita kertovat tarinansa.

Joka vuosi kaksi miljoonaa alle 15-vuotiaista tyttöä saa lapsen. Se tarkoittaa noin 5 500 tyttöä päivässä.

Teiniraskaudet ovat maailmanlaajuinen mutta liian vähälle huomiolle jäänyt ilmiö. Tilastoissakin lapsiäidit ovat usein näkymättömiä – tavallisesti vain 15–49-vuotiaat tytöt ja naiset lasketaan synnytysikäisiksi.

Raskauden tai synnytyksen takia kuolee noin 70 000 10–19-vuotiasta tyttöä joka vuosi. Alle 15-vuotiailla äideillä on suurin riski kärsiä komplikaatioista ja kuolla raskauden tai synnytyksen aikana.

Lapsiäitiys tarkoittaa usein myös sitä, ettei tytöillä ole mahdollisuutta käydä koulua. Heillä on usein itseään reilusti vanhempi puoliso eikä juurikaan sananvaltaa lasten saamiseen.

Tiistaina 11. lokakuuta vietetään kansainvälistä tyttöjen päivää ja Helsingin Sanomatalossa avautuu lapsiäitien tarinoita kertova #childmothers-näyttely. Se on lastenoikeusjärjestö Plan Internationalin ja YK:n väestörahasto UNFPA:n yhteinen hanke, jota varten valokuvaaja Pieter ten Hoopen ja toimittaja Sofia Klemming Nordenskiöld ovat tavanneet lapsiäitejä kuudessa maassa.

Kolme heistä kertoo tarinansa.

Aïssa tuli raskaaksi, kun hänen opettajansa raiskasi hänet. Oma isä ei halua tavata Aïssaa enää.
Aïssa tuli raskaaksi, kun hänen opettajansa raiskasi hänet. Oma isä ei halua tavata Aïssaa enää.

Aïssa, 15, Burkina Faso: ”En ole kovin onnellinen äiti”

Aïssa asuu tyttärensä, äitinsä ja kahden siskonsa kanssa Burkina Fason maaseudulla. Hän tuli raskaaksi 14-vuotiaana hyväksikäytön seurauksena.

”Koulun päättökokeiden jälkeen soitin opettajalleni kysyäkseni tuloksiani. Niin hän sai puhelinnumeroni ja alkoi soitella.

Opettaja halusi tavata. Kieltäydyin, mutta hän uhkasi, että joutuisin vaikeuksiin, jollen tulisi. Minua pelotti, joten menin tapaamaan häntä kuullakseni koenumeroni. Opettaja raiskasi minut.

Vanhempani ja opettajan vanhemmat sopivat, että miehen perhe huolehtisi minusta synnytykseen asti. Jouduin asumaan heidän luonaan viisi kuukautta, kunnes sain vauvan. Opettajani ei koskaan ilmaantunut katsomaan minua. Perhe ei antanut minulle senttiäkään rahaa eikä vaatteita, mutta miehen äiti vei minut sentään terveysneuvontaan.

”Tulen surulliseksi, kun näen ystävieni menevän kouluun.”

Ennen lapsen saamista isäni maksoi koulumaksuni ja huolehti kaikesta, mitä tarvitsin. Vauvan synnyttyä isäni ei ole antanut minulle enää mitään. Hän ei halua nähdä minua enää.

Asun äitini, tyttäreni ja kahden nuoremman siskoni kanssa. En käy enää koulua, mutta äitini tukee minua. Jos tarvitsen jotain, mihin minulla ei ole varaa, hän yrittää auttaa.

En ole kovin onnellinen äiti. Äitiys on raskasta, koska on aina minun vastuullani, jos vauvalla on vaikka kuumetta.

Ennen vauvan syntymää kävin koulua. Nyt tulen surulliseksi, kun näen ystävieni menevän kouluun. Olisin halunnut äidiksi vasta myöhemmin.”

Ana aikoo elää kaksin tyttärensä Karenin kanssa. ”En halua, että tyttäreni tekee samoja virheitä kuin minä.”
Ana aikoo elää kaksin tyttärensä Karenin kanssa. ”En halua, että tyttäreni tekee samoja virheitä kuin minä.”

Ana, 15, Kolumbia: ”Lapsen isän mielestä lapsi ei ole hänen velvollisuutensa”

Ana asuu tyttärensä, vanhempiensa ja kahden siskonsa kanssa suurkaupungissa Kolumbiassa. Kahdeksannella luokalla hän tuli raskaaksi poikaystävälleen, ja pian tapahtuneen jälkeen poika jätti Anan.

”Kun huomasin olevani raskaana, olin kauhuissani. Pelkäsin, mitä vanhempani sanoisivat. Kerroin asiasta ensin lapsen isälle, mutta hän ei sanonut mitään – alkoi vain nauraa.

Lopulta kerroin siskolleni, joka kertoi äidilleni, joka kertoi isälleni. Minusta tuntui pahalta, koska tunsin aiheuttaneeni pettymyksen perheelleni.

Tapasin lapseni isän koulussa. Kävin kahdeksatta luokkaa, hän yhdeksättä. Kun tulin raskaaksi, yhteydenpitomme katkesi täysin. Hän on käynyt katsomassa tytärtämme vain kerran. Hänen mielestään lapsi ei ole hänen velvollisuutensa. En tiedä, mitä sanoa. Se tuntuu niin epäreilulta.

Olin rakastunut poikaan ja uskoin, että hänkin rakasti minua. Hän sanoi haluavansa perheen kanssani. Miksi hän jätti meidät?

”Lapsen isä on käynyt katsomassa tytärtämme vain kerran.”

Kun olin kahdeksannella kuulla raskaana, verenpaineeni nousi. Menin terveysasemalle, ja minut lähetettiin suoraan synnytyssaliin. Lääkäri tutki lantioni ja päätti käynnistää synnytyksen. Sain pillerin, mutta aluksi en tuntenut mitään.

Tuska alkoi vasta kahden päivän kuluttua. Puristin äitiäni käsistä, ja hän käski minun hengittää syvään sisään ja ulos. Se auttoi hallitsemaan kipua. Tunsin onnea, kun sain Karenin syliini.

Oli omituista tulla kotiin vauvan kanssa, koska en tiennyt ollenkaan, miten vauvoja kuuluu käsitellä. Äitini selitti, miten asiat tehdään. 

Nyt käyn taas koulua. Päivisin tätini hoitaa Karenia, kun vanhempani käyvät töissä. On vaikeaa olla äiti ja opiskella samaan aikaan. Minun täytyy tehdä läksyt, pestä Karenin vaatteet ja kylvettää hänet. Se on usein hankalaa. Haluan kuitenkin saada ammatin, jotta pystyn tukemaan tytärtäni.

Kaiken kokemani jälkeen päätin, että aion elää kahdestaan tyttäreni kanssa. Mutta mitä jos rakastun uudelleen? Olisi ihanaa mennä naimisiin ja muuttaa omaan kotiin, mutta en halua joutua enää hylätyksi.

Tyttäreni tekee minut onnelliseksi. Kun hän hymyilee minulle, hetkessä on kauneutta.

En halua, että Karen tekee samoja virheitä kuin minä. Tahdon, että hän opiskelee ja saavuttaa jotakin elämässään. Aion kertoa hänelle, miten minulle kävi. Toivottavasti se toimii varoittavana esimerkkinä.”

Anitan vauva kuoli synnytyksessä, ja hän itse sai vakavia vammoja.
Anitan vauva kuoli synnytyksessä, ja hän itse sai vakavia vammoja.

Anita, 15, Bangladesh: ”Mieheni lähtee, jos en saa pian toista lasta”

Anita asuu miehensä ja appivanhempiensa kanssa Bangladeshin maaseudulla. Hän joutui naimisiin 13-vuotiaana ja tuli raskaaksi 14-vuotiaana. Vauva kuoli synnytyksessä ja Anita sai vakavia vammoja, jotka aiheuttivat fistelin. Sen takia Anita ei voi pidättää virtsaa.

”Vauvani kuoli synnytyksessä, ja kärsin edelleen hirvittävistä kivuista. En voi edes kävellä kunnolla. 

Makasin synnytyksen jälkeen 12 päivää sairaalassa. En pystynyt enää pidättämään virtsaa. Kun makaan paikoillani, en vuoda, mutta heti kun nousen ylös ja otan yhdenkin askeleen, alan pissata. Vaatteeni ja kaikki paikat kastuvat. Pelkään, etten toivu tästä.

Rukoilen, että Jumala huolehtisi minusta. Minulla oli poika, mutta Jumala otti hänet pois. Nyt pyydän, että saisin mahdollisuuden tulla uudelleen äidiksi.

Ennen naimisiin menoa asuin äidin, isän, seitsemän siskon ja pikkuveljen kanssa. Perheemme on hyvin köyhä, joten sain käydä koulua vain kaksi vuotta. Yhtenä päivänä tätini tuli kylään ja kysyi isältäni, olisiko tämä valmis naittamaan minut. En ollut lainkaan iloinen. En edes tuntenut tulevaa miestäni.

Kun häistä oli kulunut viisi kuukautta, tulin raskaaksi. Olin iloinen, ja mieheni vasta onnellinen olikin. En tiennyt, kuinka vaarallista on odottaa vauvaa niin nuorena.

”Mieheni syyttelee minua vammoistani.”

Synnytykseni oli hyvin vaikea. Kylän lapsenpäästäjä tuli luoksemme, mutta hän ei saanut vauvaa ulos. Minut vietiin ensin terveysklinikalle, sitten sairaalaan. Synnytys kesti yli kaksi vuorokautta, ja kipu oli sietämätön. Kätilö kiskoi vauvaa hiuksista, mutta poika ei silti tullut ulos. Kun vauva lopulta saatiin maailmaan, hän oli jo kuollut.

Minut lähetettiin kotiin katetrin kanssa, joka minun piti tulla vaihtamaan joka kymmenes päivä. Vointini ei parantunut. Olin murtunut ja itkin paljon.

Kun naapurini kysyi, mikä minua vaivasi, kerroin tarinani. Hän sanoi, että vaivaani oli olemassa hoito, ja kertoi fisteliparantolasta. Mieheni toi minut tänne, ja nyt odotan leikkaukseen pääsyä.

Mieheni on yhä kanssani, mutta hän ei suhtaudu vammoihini lainkaan ymmärtävästi. Hän syyttelee minua ja kyselee, miksi minulla pitää olla fisteli, vaikka muilla naisilla ei sellaista ole.

Siksi minun täytyy toipua nopeasti. Jos en saa pian toista lasta, mieheni lähtee.”

#childmothers-näyttely Sanomatalon Mediatorilla Helsingissä 11.–30.10.2016.

– Idiootit ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, sanoo Italiassa asuva Ella Kanninen.

Helsingin Sanomat kertoi tammikuun alussa , että seksuaalista ahdistelua vastustava #metoo-kampanja sai Italiassa aikaan raivoisan vastareaktion (HS 1.1.). Artikkelin mukaan saapasmaassa ei ole tavatonta, että miehet kouraisevat tavatessa tuttavallisesti naispuolisia kavereitaan takapuolesta.

Italiassa viisitoista vuotta asunut juontaja Ella Kanninen, 43, ei tunnista nykyistä kotimaataan kuvauksesta.

"En näe tässä asiassa kulttuurieroja."

– Huono käytös, kuten toiseen ihmiseen käsiksi käyminen, on yhtä huonoa niin Italiassa kuin kaikkialla muuallakin. Seksuaalinen ahdistelu on vallankäyttöä ja kiusaamista, joka on kaikissa muodoissaan tuomittavaa. En näe tässä asiassa kulttuurieroja, Ella sanoo.

Italialainen kulttuuri on toki suomalaista kehollisempaa. Lämmin ilmasto mahdollistaa kevyen vaatetuksen, hyvältä näyttäminen ja pikku flirtti ovat tärkeää.

Ellasta ne eivät täytä ahdistelun määritelmää. 

– Ystäväpiirini Italiassa on laaja, tunnen naisia leipomotyöntekijöistä tv-toimittajiin. Olemme keskustelleet tästä aiheesta paljon. Yhdelläkään meistä ei ole miespuolisia tuttuja, jotka tervehtisivät käymällä luvatta kiinni. Se olisi yhtä tökeröä Italiassa kuin Suomessakin, Ella toteaa. 

– Poskisuudelmat sen sijaan kuuluvat asiaan niin miesten kuin naistenkin välillä. Samoin toisen ulkonäöstä heitetyt kohteliaisuudet tai viheltely kadulla, kun viehättävä nainen kulkee ohi. Ne ovat kuitenkin eri asioita kuin vallankäyttö ja törkeä ahdistelu, juontaja korostaa.

"Hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni."

Käsi polvella

Italiassa tv-alan töitä monta vuotta tehnyt Ella muistaa omalta uraltaan vain yhden arveluttavan tapahtuman.

– Kymmenisen vuotta sitten olin lounaalla miespuolisen tv-pomon kanssa. Lounaan lopuksi hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni. Tartuin siihen, siirsin sen hänen omalle polvelleen ja totesin, että minulla on poikaystävä. Asiaan ei palattu, eikä torjuminen vaikuttanut töihini millään lailla, Ella kertoo.

– Tämä olisi voinut sattua missä tahansa muuallakin. Idiootit, jotka eivät kunnioita toisten ihmisten koskemattomuutta tai reviiriä, ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, Ella toteaa.

"Aloimme ystäväni kanssa karjua niin, että heppu säikähti."

Reippaalla otteella

Lisäksi Ellalle on eri puolilla Eurooppaa metrossa ja busseissa sattunut tilanteita, joissa joku on hivuttautunut ruuhkan varjolla vaivihkaa selvästi liian lähelle aivan takapuolen taakse ”hinkuttamaan”.

– Paras suhtautumistapa on kääntyä ympäri, katsoa tyyppiä silmiin ja kysyä napakasti: Mitä luulet tekeväsi? Se yleensä auttaa, oltiinpa missä tahansa. Varpaille tallominen on myös hyvä keino, Ella nauraa.

– Joskus on käynyt niinkin, että kyseessä on todella ollut viaton kanssamatkustaja, joka pelästyy silminnähden reaktiotani. Silloin ei auta kuin pahoitella. 

Italiassa viettämiensä vuosien aikana Ella on huomannut, että tasa-arvo etenee koko ajan. Naisen asemasta ja esimerkiksi perheväkivallasta puhutaan paljon, samoin miesten ja naisten palkkaeroista.

– Suomea ja Pohjoismaita pidetään Italiassa tasa-arvon mallimaina, Ella Kanninen sanoo.

 

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?