Faina Anderson-Heikkilä (vas.), Vappu Nikkinen ja elämäntilannekatsaus ennen työvuoroa. Starbucksin frappuccino saa arvion ”liian makeaa” ja cappuccino ”ihan hyvää”.
Faina Anderson-Heikkilä (vas.), Vappu Nikkinen ja elämäntilannekatsaus ennen työvuoroa. Starbucksin frappuccino saa arvion ”liian makeaa” ja cappuccino ”ihan hyvää”.

Mikään muu ei tuo suomalaisia niin yhteen kuin kahvihetki. Se sopii sekä riidan lopettamiseen että juhlaan ja kokoaa kupin ääreen niin suvun, ystävät kuin eksätkin.

Se on omanlaisensa hetki.

Tai itse asiassa se on suomalaiskansallinen iltapäivärituaali, päiväkahvi. Tumma kupillinen, joka tuoksuu pehmeän paahteiselta, maistuu kaukomailta, antaa luvan rentouttaa hartiat ja kohottaa ihmisen vartiksi arjen yläpuolelle.

Tärkeintä kahvihetkessä on tietysti seura. Hetki yhdistää työkavereita, perheitä, sukupolvia, ihmisiä läppäreihinsä, ööh, no suomalaisia! Me olemme maailman kovimpia kahvinjuojia, kaksitoista kiloa menee vuodessa per henki. Ketkä sitä tänä iltapäivänä ryystävät ja missä seurassa?

Eksät yhdessä

Esimerkiksi ex-seurustelukumppani käy seuraksi. Täällä helsinkiläisessä, uudenraikkaassa Bergga-kahvilassa päiväkahvihetkestä ovat nauttimassa Jenni Jeskanen ja Jussi Virkkunen, entinen pariskunta, nykyiset ystävät. Jennillä on lattehetki, Jussilla cappuccinohetki. Kahvin lisäksi täällä saa nauttia Pekka ja Pätkä -maalauksesta ja puistomaisemista.

– Kahvi vaan kuuluu lounaan jälkeen, miettivät Jenni ja Jussi.

Heillä on vapaapäivä, ja he ovat käyneet syömässä, sitten otettiin kahvit. Kupillisten ajan he juttelevat tulevasta vuodesta, työelämästä ja elämästä yleensä – aika synkkiä näkymiä taivaalla, tarvitaan molemminpuolista tsemppausta.


Perjantaikaffeet. Jussi on huomannut itsessään kahvisnobin oirekuvaa, Jenni taas suosii tavallista mustaa kahvia ja seurassa juomista. ”Se on mulle spesiaalihetki, kun juon kahvia. En litki pitkin päivää.”

Ennen vanhaan kahvit keitettiin kotona ja oltiin sitä mieltä, että Suomessa ei ole kunnon kahvilakulttuuria. No nyt on! Jussin ja Jennin mukaan lähistöllä on paljon kivoja, muutaman vuoden sisällä syntyneitä paikkoja, joista saa erityisen hyvää kahvia: Sävy, Good Life Coffee, Käpylän Kumma... Jussi tykkää nykyään vähän hifistellä, perusteboilkahvi ei oikein enää maistu. Jenni tykkää ihan tavallisesta.

Tietysti tässä kiinnostaa myös se, miten eron jälkeen säilytään kahvitteluväleissä?

– Ei se heti onnistu. Mutta kun toinen on ollut elämässä pitkään, niin haluaa olla tekemisissä, Jenni sanoo.

– Elämä on turhan lyhyt vihaamiseen, Jussi lisää.

Mihin kahvia voi käyttää

Ei kahvi oikein sovikaan vihaamiseen: kahvin on tarkoitus yhdistää eikä erottaa. Monta riitaa on lopetettu keittämällä sovintokahvit. On muodostettu hallituksia kahvin voimalla. Solmittu kansainvälisiä sopimuksia. Ja yksi pariterapeutti neuvoi varaamaan parisuhteen vakaville keskusteluille juuri sen ajan, mikä kahvimukin juomiseen menee. Kun kahvi loppuu, tiskataan mukit ja lopetetaan keskustelu. Jatketaan seuraavalla kerralla, toinen saa valita aiheen.

Ihan alun perin kahvia yritettiin tuoda Suomeen lääkkeeksi, mutta nopeasti huomattiin, että paloviina on sittenkin parempi lääke. Sen sijaan kahvi osoittautui hyväksi seurustelujuomaksi. 1700-luvun trendikäs aatelisto innostui kahvista välittömästi. Se piristi, juhlisti ja erotti rahvaasta: kahvin tarjoamisella antoi varakkaan vaikutelman.

Sitten kävi niin kuin trendiherkuille käy: se halpeni, koko kansa löysi sen, ja viimeiset sata vuotta tämä on ollut silkkaa Pulmun läpi imemistä, tassilta ryystämistä, keittimen roplotusta ja pientä närästystä. Kupin ääressä viihtyvät niin herrat kuin narritkin, kahvi ei erottele juojiaan. Perinteisesti me olemme tykänneet hyvin vaaleapaahtoisesta kahvista. Johtuisikohan se sota-ajasta, jolloin jouduttiin vuosikaudet lisäämään kahvin sekaan milloin mitäkin voikukkaa?

Kun brittiläinen antropologi Fred Roberts asui Suomessa 1970-luvulla, hänen mielestään suomalaisten kahvinjuonti oli niin kiehtovaa puuhaa, että hän teki siitä tutkimuksen. Hämäläisessä kahviseremoniassa erottui hänen väitöskirjassaan esimerkiksi tällaisia sääntöjä, kuulostaako tutulta:

- Kun emäntä sanoo ”kahvi on kaadettu”, ensin ei kuulu reagoida mitenkään. Olla vaan ikään kuin ei olisi kuullutkaan kutsua.

- Vähän ajan päästä emäntä sanoo terävämmin, että tulkaahan nyt jo ottamaan, kahvi jäähtyy.

- Siitä kuluu vielä tovi. Vihdoin joku sanoo ”no kai se on jonkun pakko aloittaa” -tyyppisen johdannon, nousee vaikeasti ja avaa pelin.

- Jos tarjolla on sekä pullaa että kakkua, ensin kuuluu ottaa pullaa.


Jouko Tuupasen (vas.) ja Juhani Launialan tauko työpäivän lomassa. ”Tänne oli asiaa niin tultiin.”

Miitinki kupin äärellä

Keltaisia työmaahaalareita! Tässä on selvästi kyseessä Oikealla Työllä ansaittu kahvitauko, ja se vietetään Munkkivuoren Teboililla. Jouko Tuupanen ja Juhani Launiala ovat ohittaneet hämäläiset seremoniat ja ottaneet itsepalveluna Juhla Mokkaa. Samalla saa virkistävää keskitalven auringonpaistetta, joka tulee matalalta ja valaisee kauniisti sinappi- ja ketsuppitelineitä.

–  Minä tulin tänne Vantaan Korsosta rakennustyömaalta. Oli asiaa Joukolle, hänellä on insinööritoimisto tässä lähellä. Päätettiin tulla kahville. Tietysti seura on tärkeää, ei sitä kenen tahansa kanssa viitsi kahvitella, Juhani kertoo.

Teboililla ollaan vaalean paahdon ydinalueella. Tiskin takaa kerrotaan, että huoltoasemalta haetaan nimenomaan peruskahvihetkeä.

– Oli meilläkin erikoiskahveja joku vuosi sitten, mutta ei ne oikein menneet. Meillä käy duunareita ja muuta, niin he tykkäävät tavallisesta.

Teboilin kahvi saa kuulemma enimmäkseen kehuja: se myydään suoraan keittimestä eikä ole mitään pumpputermarissa eilisestä asti seisonutta tervaa. Hintakin on useimpien mielestä kohtuullinen, euro yhdeksänkymmentä kuppi. Juhani yhtyy yleiseen mielipiteeseen.

– Hyvä kahvi on tuoretta, ei mitään baarikahvia tai aamulla keitettyä. Kyllä täällä on hyvä kahvi, hän kommentoi.

Huoltoasemalla kahvin kanssa kuuluu ottaa myös pulla. Kahvi ei ole niin iso numero itsessään, että sellainen tuntuisi liioittelulta. Launialan valinta on osunut dallaspullaan.

– Korvapuusti on toinen hyvä.

Yksin mutta seurassa

Kahvi on siitä hyvä myyntituote, että sillä on kelpo kate. Yksi suodatinkahvikupillinen maksaa keittäjälleen alle kymmenen senttiä, ja kahvilassa siitä voi pyytää pari euroa. Se on vielä kohtuuhinta. Jos kahvila sijaitsee empirekeskustassa, siellä on plyysinojatuolit ja tuote tarjoillaan pöytään kauniissa kannussa, tavallinen kahvi voi maksaa vaikka 4,50, kuten täällä Salutorgetin baarissa.

Nurkkapöydässä istuu Osmo ”Omppu” Omenamäki, joka tykkää käydä kahviloissa piirtämässä. Ompun nimi on tuttu joulukorteista, joissa on pulleita punatulkkuja ja reippaita tonttuja, mutta nyt syntyy omasta mielikuvituksesta ammentavia lyijykynäpiirroksia. Samalla hän nauttii talon kahvia maidon ja sokerin kera.

– Mä en keitä kahvia kotona ollenkaan ja muutamaan vuosikymmeneen en juonut sitä ylipäänsä. Vaimoni kuoli seitsemän vuotta sitten, ja sen jälkeen on tullut tavaksi käydä kahviloissa. Piirrän. Ja tämä on vähän sosiaalistakin, usein tulee jotain juttua, Osmo kertoo.


Osmo Omenamäki alkoi käydä kahviloissa vaimon kuoleman jälkeen. ”Yleensä käyn yksin, tykkään käydä piirtämässä. Joskus saatan tehdä tärskyt.”

Kahvistakin hän on ruvennut tykkäämään, tavallisesta kahvista. Osmo suosii keskustan klassisia kahviloita kuten Bulevardin kahvisalonkia ja Ekbergiä. Ne ovat sopivan lähellä kotia, niissä on tuttu henkilökunta, ja kahvi on hyvää. Välillä hän käy turistien ja nuorison suosimassa Starbucksissa, tietyssä nurkkapöydässä, joka on valitettavan harvoin vapaa. Osmo poikkeaa siellä ikänsä puolesta ja vähän muutenkin perusasiakkaasta: jos ihminen käy kahvilassa yksin, hänellä on yleensä läppäri seuranaan. Osmolla ei ole edes kännykkää.

– Mutta ei tämä lehtiö ole mikään protesti tai näyttämisen halua, mä vain piirrän käsin.

Työkaverit teinihitillä

Osmo ei mahtuisi tänäänkään suosikkipöytäänsä, koska Starbucks on täynnä. Se houkuttelee kermavaahtoisilla jäätelökahveillaan nuoria, niitäkin, joiden mielestä kahvi on muuten vielä liian kitkerää. Näköjään se houkuttelee aikuisiakin. Kolmekymppiset Faina ja Vappu ovat kumartuneet etunojaan toisiaan kohti: heillä on selvästi kiinnostavaa juteltavaa.

– Me ollaan työkavereita mutta myös ystäviä. Uteliaisuudesta tultiin, kun en ollut käynyt täällä, Faina selittää.

Hän on jopa tilannut Starbucksin teinihitin, kylmän frappuccinon. Se on melkein juotu ja analyysi valmis.

– Espressoa ja jäätelöä, mä luulen. En mä oikein tykkää. Liian makeaa.

Vapun kupissa on cappuccinoa, joka on ihan ok, vaikka hän kyllä tilasi latten. Faina ja Vappu ovat sopineet treffit ennen töitä. Parin tunnin päästä alkaa iltavuoro lääkkeiden annosjakelufirmassa, ja sitä ennen on hyvää aikaa jutella. Mistä?

– Kaikesta! Työasioista, asuntoasioista, sanoo Vappu.

– Opiskelusta, tulevaisuudesta. Mä haluaisin ehkä parempipalkkaisen työn, mutta teollisuuslaboranteille ei ole niin hirveästi töitä, Faina lisää.

Kaikki tärkeimmät asiat on kuulemma käyty jo läpi. No puhutaanko sitten kahvista?

Faina kertoo olevansa alun perin teeihmisiä, koska hän on kotoisin Karjalasta Venäjän puolelta. Kun Faina muutti Suomeen kaksikymmentä vuotta sitten, maa alkoi painaa parrelleen. Nyt hän juo viisi kahvikupillista päivässä. Vappu taas ei keitä kahvia kotona.

– Mulle tää on sosiaalinen juttu. Kahvi on syy tavata ihmisiä, Vappu sanoo.

– Kahvi kuuluu aikuisuuteen. Työelämässä on juotava kahvia – taukokin on nimeltään kahvitauko, Faina miettii.

Sosiaalinen juttu ja aikuisuuden tunnusmerkki, sitähän se on. Lapsena juodaan kaakaota, teini-iässä vaihdetaan ehkä teehen – ja sitten yhtenä päivänä on totuuden hetki, kun isotäti on kaatanut kaikkiin kuppeihin kahvia ja sitä on kohteliasta juoda. Paljon sokeria ja maitoa, ja siinä se on: siirtymä aikuisten joukkoon, kahvinjuojien laajaan veljeskuntaan. Jonain päivänä sitä huomaa tarjoavansa itse vieraalleen kahvia.


Minna (vas.), Yrjö-Taisto ja Ulla käyvät Elokolossa, koska siellä on aina joku tuttu. ”Kahvi kuuluu päivään. Kun porukassa juodaan, niin ai että kun se maistuu.”

Vakiokävijät olohuoneessaan

– On Tarja Halonenkin käynyt täällä! Volvo Markkanen kävi ennen usein, mutta nyt hän on vissiin mennyt huonompaan kuntoon.

Mikäs se sellainen paikka on, jossa käyvät sekä entiset presidentit että entiset rikolliset? Kallion Elokolo, ”matalan kynnyksen kohtaamispaikka”, ja täällä näyttäisi istuvan enimmäkseen hyväntuulisia senioreja. Tämä on Ehkäisevän päihdetyön Ehyt ry:n ylläpitämä, ja täällä on erittäin kohtuuhintainen kahvi: 50 senttiä kuppi. Kahvin lisäksi täältä saa ilmaista puuroa aamupäivisin, täällä voi selata nettiä, jättää tai ottaa vaatteita kierrätyspisteellä tai lukea päivän lehdet.

Ennen kaikkea tänne tullaan tapaamaan tuttuja, ja keskilattian pyöreässä pöydässä istuvat samat ihmiset kuin kuulemma joka päivä: Maija opettaa Minnaa neulomaan sukan kantapäätä, Yrjö-Taisto lukee päivän Hesaria, Ulla täyttää ristikkoa. Tunnelma on vanhanaikaisella tavalla hyvin kotoisa: huoneen täyttää puheensorina, ja kodikkuuden maksimoi taustalla menevä vanha kotimainen elokuva. Sen katsomisen seuraksi tuntuisi ilman muuta kuuluvan kupponen….

– Täällä on hyvä kahvi! Ota ihmeessä. Keksi on kymmenen senttiä, joku opastaa.

Elokolon vakituiset kävijät ovat eläkeläisiä tai muuten vain päivisin vapaalla olevia, ja monet asuvat lähikortteleissa. Pyöreässä pöydässä kaikki tietävät toistensa etunimet, mutta eivät he hirveästi henkilökohtaisista asioista juttele. Lehdet kahisevat, puikot kilisevät, välillä täytyy purkaa.

– Me puhutaan uutistapahtumista, mitä nyt milloinkin on meneillä. Ja telkkarihan se on niin kamalan tärkeä. Sitä katsotaan varsinkin, jos tulee urheilua. Uutenavuotena katsottiin presidentin puhe, Yrjö-Taisto selittää.

Hifistelijät kupposella

–Tää on aeropressiä. Suodatinkahvia, joo, tavallaan, mutta spesiaalia. Tämä on nyt trendikästä, valaisee barista valmistaessaan kahvikupillista Kuuma-nimisessä kahvilassa eteläisessä Helsingissä.

Suodatinkahvia. Tässä on siis jotenkin käynyt niin, että trendikkäin kahvi ei enää ole latte, cappuccino, frappuccino eikä macchiato, vaan suodatinkahvi. Kuuman aeropress on valmistettu Johan & Nyströmin valikoiduista kahvipavuista rakkaudella ja ammattitaidolla, mutta suodatettu mikä suodatettu. Ihan kuin Suomen suosituin kahvi, suodatinkarkea Juhla Mokka.

Tähän asti kahvilakierroksella on näyttänyt siltä, että ihmiset hakevat päiväkaffeeltaan mukavaa hetkeä, hyvää seuraa, sosiaalista tuokiota. Kahvi yhdistää. Mutta entä kahvihifistely? Erottautuminen kahvin avulla? Ennen vanhaankin Presidentti oli vähän paremman väen kahvi, Saludoa ostettiin niissä perheissä, joissa huokeampi kelpasi. Missä nyt ovat ne ihmiset, jotka haluavat juoda näyttävästi aivan erityistä, vasemmalla kädellä Andien luoteisrinteeltä poimittua, syväpaahdettua ihmekahvia soijamaitoon tehtynä?


Kuuma-kahvilassa sumpittelevat Annika (vas.), Tara, Meri ja Noora.

Heitä voisi olla täällä Kuumassa, mutta tuossa on vain neljän nuoren naisen rennosti istuva joukkio. Tara, Meri, Annika ja Noora näyttävät siltä kuin olisivat olohuoneessaan, ja he ovatkin vakipaikassaan. He ovat juuri käyneet läpi Merin kokeman iskuyrityksen Clas Ohlsonilla. Iskijän repliikki oli: ”Anteeksi, mutta minun on pakko tehdä valitus. Olet häiritsevän hyvän näköinen.” Repliikin lausuja ei jättänyt yhteystietojaan, mutta oli kyllä oikein hurmaava.

On naisissa vähän kahviasiantuntijan vikaa, eikä heille kelpaa mikään pumpputermarikahvi. Tara jopa toimii kahvilabisneksessä, ihan tässä samassa kahvilassa. He haluavat juoda tuoretta, vahvaa ja hyvän makuista juomaa.

– Vaikka kyllä kavereiden tapaaminenkin on tärkeää. Molemmat puolet on tärkeitä, seura ja kahvi, Tara sanoo.

– Ja estetiikkakin on tärkeää, että ympäristö on nätti ja kahvin saa kivassa kupissa. On tutkittu, että se maistuu parhaalta läpinäkyvästä, ei värillisestä, Noora sanoo kuppinsa takaa.

Aeropress on siis nyt se juttu heille, jotka asiasta jotain tietävät. Mutta entä vanha kunnon vaaleapaahtoinen, sen maalaisserkku? Perinteinen suomalainen suodatinkahvi ei oikein saa ääniä. Pahaa ja laimeaa, kommentoi Meri. Tara miettii hetken. Kahvin maun ratkaisevat sittenkin seura ja fiilis.

– Juhla Mokka on silloin ihanaa, kun sitä saa mummolla. Silloin se on ihan eri juttu.

Lue myös:

Helppo kikka: tee maitovaahtoa kahviin mikrossa

Olisipa tämä aina mahdollista! Pieni tapa, joka piristää supertehokkaasti

Kilpailija sukkahousuille: tiesitkö nämä keinot käyttää suodatinpussia?

Iho siliää, selluliitti katoaa – näin kahvinjuonti kaunistaa

Juotko kahvia aamulla? Ei kannattaisi

Jaana Kivimäki halvaantui, kun hevoskuljetusauton lastaussilta katkaisi hänen selkärankansa. Ensin Jaana oli katkeroitua, mutta sitten hän päätti selviytyä.

Punaisen omakotitalon oven avaa hymyilevä emäntä. Vaikka kello on vasta yksitoista, Jaana Kivimäki , 44, on ehtinyt jo paljon. Hän on herännyt kuudelta, ruokkinut hevosensa ja ajanut 25 kilometrin päähän ratsastushallille. Kello kahdeksalta hän on aloittanut kolmen vartin treenit valmentajansa kanssa. Tänään kaksikko kävi läpi lähestyvien SM-kisojen ratoja.

Jaana kelaa pyörätuolillaan keittiöön. Henkilökohtaiset avustajat Linda ja Tiia käyvät pöydän ääressä läpi lähiviikkojen aikataulua. Rekkakuskina ja maanviljelijänä työskentelevä kihlattu Teppo tulee tervehtimään.

– Kodissamme on päivisin vilskettä. Ihmisiä tulee ja menee, ovet ovat jatkuvasti auki, Jaana sanoo ja kaataa kahvia Muumi-mukeihin.

Jaana aloitti ratsastamisen kuusivuotiaana, kun hänen isänsä hankki perheeseen ensimmäisen ravihevosen. Jaana kokeili muitakin lajeja, kuten laskettelua, mutta hevosissa oli taikaa, jota ei löytynyt muualta.

– Kun ymmärsin, että pystyn hallitsemaan isoa eläintä ja toimimaan sen kanssa yhteistyössä, en halunnut tehdä muuta, Jaana kertoo.

”Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.”

Parikymppisenä Jaanan elämä rakentui ratsastamisen ympärille. Hän kilpaili kansallisella tasolla este- ja kenttäratsastuksessa sekä aluetasolla kouluratsastuksessa. Lisäksi hän osti ja möi hevosia sekä pyöritti ravintolaa.

– Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.

Sitten hän alkaa kertoa onnettomuudesta, joka muutti hänen elämänsä.

Elämä muuttui sekunneissa

Kun Jaana heräsi syyskuisena sunnuntaiaamuna neljätoista vuotta sitten, hänen olonsa oli kummallinen. Heti silmänsä avattuaan hän ajatteli, että jäisi mieluiten kotiin.

Jaanalla ja hänen silloisella puolisollaan oli ollut kinaa. Lisäksi nuorempi poika toivoi, että äiti ei lähtisi kotoa Valkealasta Haminaan esteratsastuksen aluemestaruuskilpailuihin. Poika pelkäsi, että äidille kävisi jotain.

– Minun oli kuitenkin pakko mennä, koska kisat olivat tärkeät.

Yleensä Jaanan puoliso ajoi, mutta tällä kertaa Jaana lähti yksin. Kyydissä oli viisi hevosta ja neljä tallityttöä.

Hiekkatie kisapaikalle oli kuoppainen ja huonokuntoinen. Kun Jaana pääsi pihaan, hän kysyi järjestyksenvalvojalta, minne parkkeeraa. Valvoja neuvoi ajamaan loivaan, kallioiseen ylämäkeen kisapaikan laitamille.

Kun Jaana oli melkein perillä, autosta kuului pamaus. Jaana veti käsijarrun päälle ja meni katsomaan, mitä tapahtui. Auton perästä vuoti öljyä.

– Mietin, uskallanko avata laskeutumissiltaa nähdäkseni, ovatko hevoset kunnossa.

Kun lastaussilta toimii, se aukeaa hydrauliikan turvin. Jaana ei kuitenkaan tiennyt, että autosta kuulunut pamaus oli rikkonut hydrauliikkaletkun.

Jaana hyppäsi auton takapuskurille ja veti lastaussillan ketjusta. Muutamassa sekunnissa hän ymmärsi, että 500 kiloa painava lastaussilta ei aukeakaan hitaasti, vaan tulee hänen päälleen.

– Ehdin ottaa askeleen ja kääntyä. Sen jälkeen lastaussilta katkaisi selkärankani.

Katkeruudesta valoon

Onnettomuuden jälkeen Jaana asui sairaaloissa ja kuntoutuskeskuksessa lähes vuoden. Ajatukset kiersivät kehää. Jaana oli katkera ja mietti, miksi juuri hänelle kävi näin.

Kuntoutuskeskuksessa Jaana ryhtyi keräämään pilleripurkkiin unilääkkeitä. Kun omahoitaja löysi kätkön muutaman viikon jälkeen, Jaana alkoi tavata psykologia. Hänen kanssaan keskustellessaan Jaana ymmärsi, että ei tahtonut kuolla.

– Kun näin poikani ensimmäisen kerran itsemurha-ajatusteni jälkeen, tajusin myös, että en voisi koskaan aiheuttaa heille niin suurta surua. Päätin selvitä.

Kun Jaana pääsi kotiin, edessä oli vielä muutoksia. Silloinen puoliso ei ymmärtänyt, että Jaana tarvitsi henkilökohtaisen avustajan. Jaana eli täysin miehensä, appivanhempiensa ja äitinsä avun varassa.

Vaikka Jaana ei aluksi päässyt edes vessaan yksin, hän alkoi nähdä tilanteessaan myös valoa. Hän alkoi miettiä, miksi oli aina kiirehtinyt elämänsä läpi.

– Ennen onnettomuuttani en lukenut lapsilleni muutamaan vuoteen edes iltasatua. Olin jatkuvasti stressaantunut ja painoin vain 44 kiloa.

”Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. ”

Jaana ryhtyi kyseenalaistamaan myös liittoaan, jossa oli ollut jo pitkään ongelmia. Tunteina vuorottelivat viha ja rakkaus. Jaana tunsi olevansa kuin teini, joka etsi paikkaansa. Kolme vuotta onnettomuuden jälkeen pari erosi.

– Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. Aloin toden teolla miettiä, mitä haluan ja tarvitsen.

Välit poikiin lähentyivät. Jaana oli pitkään ylihuolehtivainen ja pelkäsi, että pojat joutuisivat esimerkiksi kolariin. Hän ajoi auton käsihallintalaitekortin, jotta saattoi kuljettaa lapsiaan kouluun ja harrastuksiin. Kun Jaana uskalsi lopulta päästää poikansa myös muiden kyytiin, kaikki iloitsivat.

– Olin pitkään varovainen, koska tiesin, että elämä on arvaamatonta ja voi muuttua sekunneissa.

Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.
Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.

Pehmeämpi ratsastaja

Ratsaille Jaana halusi nousta takaisin mahdollisimman pian.

– Koska en käynyt enää töissä, tavoitteet oli asetettava toisaalle. Olen aina tykännyt haastaa itseäni ja näyttää, että pystyn. Olen jääräpää.

Näin Jaana ajatteli ensimmäisen kerran jo silloin, kun hän heräsi kahdentoista tunnin leikkauksen jälkeen Töölön sairaalassa. Kun lääkäri saapui katsomaan potilastaan, hän sanoi, että Jaana ei kävele enää koskaan.

– Itkin hetken ja sitten totesin, että alan treenata paralympialaisiin. Tämä oli selviytymiskeinoni. Minun oli pakko lohduttaa itseäni jotenkin.

Jaanan isoveli totesi myöhemmin, että keneltäkään muulta ei voinut odottaa samanlaista kommenttia. Ensin Jaana alkoi ratsastaa terapiahevosella kuntoutuskeskuksen lähellä olevalla tallilla. Hevonen oli rauhallinen ja leveäselkäinen suomenhevonen, jonka kanssa Jaana opetteli tuntemaan vartalonsa uudestaan.

– Ymmärsin, että hevosen käsittelemiseen riittää joskus kaksi sormea. Onnettomuus teki minusta ratsastajana entistä pehmeämmän.

Kuusi vuotta sitten Jaana kisasi Lontoon paralympialaisissa. Hän sijoittui vapaaohjelmassa seitsemänneksi.

Odotukset Rion paralympialaisista 2016 olivat korkealla, mutta juuri kisojen alla Jaana horjahti uuden hevosensa selästä ja sai välilevynpullistuman. Kisat jäivät väliin, sillä lääkäri kielsi ratsastamisen puoleksi vuodeksi.

Uusi usko rakkauteen

Neljä vuotta sitten Jaana kohtasi Tepon. Vuosi aiemmin hän oli todennut ystävälleen, että nyt riitti. Vaikka Jaanalla oli vuosien varrella mukavia kumppaneita, tärkeimpiä olivat hevoset ja lapset. Hän päätti omistaa kaiken aikansa ratsastamiselle ja äitiydelle.

Kesällä Jaana lähti silloisen avustajansa kanssa Tallinnan-risteilylle. Kun naiset pääsivät takaisin Elimäelle, he päättivät jatkaa hauskanpitoa paikallisessa ravintolassa. Avustaja soitti ystävälleen, joka sanoi liittyvänsä seuraan erään Tepon kanssa.

Kun Jaana näki Tepon, hän ajatteli, että onpa charmikas ja pitkä mies. Illan aikana Jaana ja Teppo juttelivat ammateistaan ja harrastuksistaan. Seuraavana päivänä Teppo tuli käymään. Ja jäi.

– Tämän jälkeen olemme olleet erossa ainoastaan kisa- ja työmatkojen vuoksi. Kihloihin menimme vuoden seurustelun jälkeen, Jaana kertoo.

”Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. ”

Jaana sanoo olevansa Tepolle paljosta kiitollinen. Teppo opetti hänet taas luottamaan ja uskomaan rakkauteen. Pari ei ole kertaakaan riidellyt tai korottanut toisilleen edes ääntään.

– Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. Olen edelleen umpirakastunut, Jaana sanoo.

Sisukkaana syntynyt

Jaana uskoo syntyneensä sisukkaana. Esimerkkiä hän sai myös edesmenneeltä isältään.

– Hän aloitti yrittäjänä nollasta ja vaati meiltä kakaroilta paljon. Ehkä asenteeni on osaltaan kasvatuksen tulosta. Kun jotain sattuu, käyn asian läpi ja siirryn eteenpäin.

Yksi selviytymiskeino on ollut myös avoimuus. Jaana kertoo tarinaansa, koska haluaa auttaa. Viimeksi toissa viikolla hän sai kirjeen parikymppiseltä naiselta, joka oli halvaantunut tiputtuaan hevosen selästä.

Jaana kokee, että onnettomuus teki hänestä huolettomamman. Hän on tosin, ainakin poikiensa mielestä, edelleen ylihuolehtivainen vanhempi, mutta itseensä ja tekemisiinsä hän suhtautuu rennosti.

Muutama vuosi sitten Jaana esimerkiksi selvitti, missä voisi hypätä benji-hypyn. Lääkäri kuitenkin kielsi aikeet. Eräänä kesänä Jaana päätti puolestaan kelata pyörätuolillaan 380 kilometrin matkan Tuurin kyläkauppaan. Näin hän myös teki.

– Olen käynyt rajalla, joten otan jokaisen päivän kuin se olisi viimeiseni. Haluan toteuttaa haaveitani ja olla ratsastamisessa maailman paras.

Puoli vuotta sitten Olga ja Tuukka Temonen ottivat Jaanaan yhteyttä ja kertoivat, että olisivat kiinnostuneita tekemään Jaanasta fiktiivisen elokuvan. Muutaman kuukauden ehdotusta pohdittuaan Jaana vastasi kyllä.

– Ensireaktioni oli, että minusta, miksi? Halusin miettiä, jaanko tarinaani. Olin otettu ja ihmeissäni.

Kuvaukset alkavat ensi kesänä. Elokuvateattereissa lopputulos nähdään syksyllä 2020.

Arvot uusiksi

Ennen onnettomuuttaan Jaana koki, että tärkeintä elämässä olivat bisnes ja raha. Hevosten hoitaminen tapahtui liukuhihnalta ja oli rutiinia. Nyt tilanne on toinen.

– Kun kelaan aamuisin tallille, olen onnellinen ja läsnä. Se tekee kiitolliseksi.

Poikien ollessa teini-ikäisiä Jaana pelkäsi, mitä lapset ajattelevat vammautuneesta äidistään. Huoli oli turha: pojat olivat ylpeitä. Nuorempana he kertoivat usein kavereilleen, että äiti pystyy mihin vain.

Ja hevosista Jaana on saanut aina voimaa.

– Ne ovat ihania ja voimakkaita lohduttajia. Kuin perheenjäseniä. Ihan hyvin tässä lopulta kävi.

Jaana Kivimäki

  • 44-vuotias kilparatsastaja.
  • Asuu Ratulan kylässä Elimäellä.
  • Perhe avopuoliso Teppo ja kaksi täysi-ikäistä poikaa edellisestä liitosta. Talouteen kuuluu myös kolme kissaa ja kaksi hevosta.

”Soulin kuningatar” Aretha Franklin oli menehtyessään 76–vuotias.

Yhdysvaltalainen soul-, r'n'b- ja gospel-laulaja Aretha Franklin on kuollut. Franklin oli menehtyessään 76-vuotias.

Asiasta on uutisoinut muiden muassa Associated Press, jolle Franklinin tiedottaja on vahvistanut laulajan menehtymisen.

Franklin menehtyi aikaisin aamulla kotonaan tänään torstaina 16. elokuuta. Virallinen kuolinsyy on haimasyöpä, jotta Franklin sairasti tiettävästi useamman vuoden ajan. 

– Emme löydä sopivia sanoja ilmaisemaan sydämissämme olevaa kipua. Olemme menettäneet perheemme matriarkan ja kallion, Franklinin perhe kommentoi tiedotteessaan.

– Olemme tunteneet rakkautenne Arethaa kohtaan. Meitä lohduttaa tieto siitä, että hänen perintönsä jää elämään.

People kertoo, että Franklinin kunto heikkeni viime päivien aikana äkillisesti, ja hän menehtyi nopeasti.

– Aretha oli ollut sairas jo pitkään. Hän ei halunnut ihmisten tietävän asiasta eikä siksi tehnyt siitä julkista, Franklinin pitkäaikainen ystävä kertoo Peoplen artikkelissa.

Frankliniä pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä soullaulajista. Hänen suosionsa huippu ajoittui 1960–70-lukujen vaihteeseen. Franklinin tunnetuimpia kappaleita ovat esimerkiksi I Never Loved a Man (The Way I Love You),Think ja I Say a Little Prayer.

Franklin muistetaan myös vuoden 1980 elokuvasta The Blues Brothers.