Katjan (vas.) ja Kaisan matkat alkoivat vuonna 2012 Irakista. Kuva: Juha Salminen
Katjan (vas.) ja Kaisan matkat alkoivat vuonna 2012 Irakista. Kuva: Juha Salminen

Joka vuosi 160 000 ihmistä karkotetaan Euroopasta. Toimittaja Kaisa Viitanen ja valokuvaaja Katja Tähjä ottivat selvää, mitä heille sitten tapahtuu.

Mitä tapahtuu ihmiselle, joka on alkanut rakentaa itselleen elämää Eurooppaan, kasvattanut juuret uuteen maahan, mutta saakin lähtöpassit?

Toimittaja Kaisa Viitasen ja valokuvaaja Katja Tähjän syyskuussa ilmestyvä tietokirja Karkotetut (S&S) kertoo karkotettavien ihmisten tarinoita. Kirja on jatkoa Kaisan ja Katjan ensimmäiselle, vuonna 2010 ilmestyneelle Paperittomat -kirjalle. Paperittomia tehdessä Kaisalle ja Katjalle tuli selväksi, että Euroopassa luvattomasti asuvia ulkomaalaisia yhdisti pelko karkotuksesta.

– Tuntui, etteivät järjestöt tai moni tutkijakaan tiedä, mitä karkotetuille tapahtuu. Euroopan viranomaisten vastuu loppuu siihen, kun saattopoliisi kääntää selkänsä, Kaisa sanoo.

Keitä karkotetut sitten ovat? Heitä, joilla ei ole lupaa olla maassa: kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita, ilman oleskelulupaa maahan saapuneita, elämänmuutoksen takia oleskeluluvan menettäneitä tai maassa olevia, myös vakavan rikoksen tehneitä henkilöitä.

– On opiskelijoita, työn tai parisuhteen perässä tulleita ja entisiä turisteja. Heidänkin oleskelulupansa voi umpeutua, ja ihminen voi pudota paperittomaksi. Monet eivät ole oleskelulupaa koskaan edes hakeneet, koska tietävät, etteivät sitä saisi, Kaisa kuvailee.

Pelko, jota ei voi käsittää

Kaisa ja Katja tutustuivat karkotettaviin ja seurasivat näiden matkaa Euroopasta palautettavaan maahan. Karkotuslennoille he eivät menneet mukaan, koska ne ovat salaisia ja kuvaaminen voisi muuttaa tilannetta.

Matkoillaan he ovat kuulleet monia musertavia tarinoita. Mieleenpainuvin oli yhden irakilaisperheen kertomus siitä, kuinka heidät karkotettiin Ruotsista.

”Vauvalla oli kakkaa kainaloissa asti, kun äiti sai hänet syliinsä.”

Perhe oli syömässä kotona illallista, kun poliisit ampaisivat yllättäen sisään. Karkotus oli väkivaltainen, isä laitettiin käsirautoihin.

– Karkotuslennolla perheen puolivuotias lapsi laitettiin istumaan kauas äidistään. Tämä kuuli vain lapsensa itkun. Kun äiti sai hänet Bagdadin lentokentällä syliinsä, oli vauvalla kakkaa kainaloissa asti, Katja kertoo.

Perhe ei voinut palata kotikaupunkiinsa Pohjois-Irakissa, koska isää, joka oli entinen poliisi, vainottiin siellä edelleen. Sukulaisilleen he kertoivat asuvansa vieläkin Ruotsissa.

– Vanhemmat kertoivat itsemurha-ajatuksista. He olivat hyvin hajalla, Kaisa sanoo.

– Kun he yöllä kuulivat ääniä, pelkäsivät he tulleensa ilmiannetuiksi. Meidän on vaikea ymmärtää sitä pelkoa, joka heillä oli.

Termit uusiksi

Kaisa ja Katja kritisoivat käsitteitä, joilla paperittomista puhutaan. Esimerkiksi laiton siirtolainen on heistä väärä termi.

– Sana laiton rinnastetaan usein rikolliseen. Silloin leimataan koko ryhmä ja luodaan pelkoja, Kaisa sanoo.

– Suurin osa karkotettavista ei ole rikollisia, Katja sanoo.

– Joukossa voi tietysti olla mukana kaikenlaisia ihmisiä, niin kuin jokaisessa ihmisryhmässä, Kaisa jatkaa.

Virallisesti maasta poistamista on kahdenlaista: käännytys ja karkotus. Käännytetyllä ei ole koskaan ollut oleskelulupaa, kun taas karkotetulla se on joskus ollut. Katja ja Kaisa kutsuvat molempia tapauksia karkottamiseksi.

– Niissä molemmissa on kyse ihmisen häätämisestä, Kaisa sanoo

– Miksi se olisi käännyttämistä, jos ihminen on asunut 10 vuotta ilman oleskelulupaa ja juurtunut maahan?

Puhe laittomista siirtolaisista, pakolaisvyöryistä ja -tulvista vaikuttaa mielikuviin ja luovat ennakkoluuloja.

– Nämä ovat epäinhimillisiä termejä. Haluamme näyttää, että he eivät ole laittomia – heiltä vain puuttuu oleskelulupa, Katja sanoo.

Vähemmän huutelua, enemmän tietoa

Vaikka Kaisa ja Katja eivät pystyneet auttamaan karkotettuja konkreettisesti millään tavalla, on omalla työllä heille kuitenkin merkitys.

– On pieni asia, että joudumme vain kuuntelemaan raskaita tarinoita – me emme joudu niitä elämään, Katja sanoo.

– Se on jo jotain, että voimme tehdä edes tämän: että ihmiset tietävät asiasta enemmän.

Katjan ja Kaisan mielestä maahanmuuttajiin kohdistuva viha johtuu nimenomaan pelosta ja väärästä tiedosta. He ovatkin kirjoittaneet kirjansa tavallisille lukijoille, eivät vain tutkijoille.

– Suomessa takerrutaan helposti huutelutietoon. Haluamme tarjota jotain varmaa tietoa ja ihmisten omia kokemuksia.

Myytit nurin

Katja ja Kaisa romuttavat kaksi yleistä myyttiä.

1. myytti: Suomeen tullaan sosiaalietuuksien perässä.

– Eivät opiskelijat saa esimerkiksi opintotukea. Työnkin perässä tulleet sinnittelevät itse, Katja ja Kaisa sanovat.

2. myytti: Maahanmuuttajat ovat taloudellinen taakka Suomelle.

Se voi olla jopa toisinpäin, Katja sanoo. – Heihin laitetut verorahat tulevat korkojen kanssa takaisin.

Kun ihminen kotoutuu ja ryhtyy yhteiskunnan toimijaksi, hän alkaa tuottaa tuloja.

– Tästä on tutkimusnäyttöä. Totta kai vastaanottokeskukset ja sen työntekijät aiheuttavat kuluja, mutta asia pitää nähdä suuremmassa mittakaavassa. Nyt rahaa menee paljon ihmisten karkottamiseen, Kaisa sanoo.

Laillinen reitti on vaikea

Helsingin Sanomat kävi läpi 15 turvapaikkapäätöstä, joista näkyi, kuinka vaikeaa oleskeluluvan saaminen on. Perusteeksi ei riitä edes se, että on joutunut murhayrityksen kohteeksi.

Ulkomaalaislaki tiukentui toukokuussa, eikä oleskelulupaa enää myönnetä humanitaarisen suojelun perusteella. Oleskelulupaa ei saa vain sen takia, että kotimaassa on vaarallista, vaan myös turvapaikan tai toissijaisen suojelun edellytyksien pitää täyttyä.

”Jos viisumeita olisi helpompi saada, tänne olisi turvallisempaa tulla.”

Suurin ongelma on Kaisan ja Katjan mielestä juuri se, että oleskeluluvan saaminen on hyvin vaikeaa.

– Jos viisumeita olisi helpompi saada, tänne olisi turvallisempaa tulla. On käsittämätöntä, että Välimeren rannoille kuolee sen takia niin paljon ihmisiä, Katja sanoo.

– Amnesty ja kaikki ihmisoikeusjärjestöt vaativat lisää laillisia reittejä, jotta ihmiset eivät kuolisi vaarallisilla matkoilla. Nyt salakuljetus on monelle ainoa mahdollisuus.

– Mitä tulevat sukupolvet meistä ajattelevat?

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

– Idiootit ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, sanoo Italiassa asuva Ella Kanninen.

Helsingin Sanomat kertoi tammikuun alussa , että seksuaalista ahdistelua vastustava #metoo-kampanja sai Italiassa aikaan raivoisan vastareaktion (HS 1.1.). Artikkelin mukaan saapasmaassa ei ole tavatonta, että miehet kouraisevat tavatessa tuttavallisesti naispuolisia kavereitaan takapuolesta.

Italiassa viisitoista vuotta asunut juontaja Ella Kanninen, 43, ei tunnista nykyistä kotimaataan kuvauksesta.

"En näe tässä asiassa kulttuurieroja."

– Huono käytös, kuten toiseen ihmiseen käsiksi käyminen, on yhtä huonoa niin Italiassa kuin kaikkialla muuallakin. Seksuaalinen ahdistelu on vallankäyttöä ja kiusaamista, joka on kaikissa muodoissaan tuomittavaa. En näe tässä asiassa kulttuurieroja, Ella sanoo.

Italialainen kulttuuri on toki suomalaista kehollisempaa. Lämmin ilmasto mahdollistaa kevyen vaatetuksen, hyvältä näyttäminen ja pikku flirtti ovat tärkeää.

Ellasta ne eivät täytä ahdistelun määritelmää. 

– Ystäväpiirini Italiassa on laaja, tunnen naisia leipomotyöntekijöistä tv-toimittajiin. Olemme keskustelleet tästä aiheesta paljon. Yhdelläkään meistä ei ole miespuolisia tuttuja, jotka tervehtisivät käymällä luvatta kiinni. Se olisi yhtä tökeröä Italiassa kuin Suomessakin, Ella toteaa. 

– Poskisuudelmat sen sijaan kuuluvat asiaan niin miesten kuin naistenkin välillä. Samoin toisen ulkonäöstä heitetyt kohteliaisuudet tai viheltely kadulla, kun viehättävä nainen kulkee ohi. Ne ovat kuitenkin eri asioita kuin vallankäyttö ja törkeä ahdistelu, juontaja korostaa.

"Hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni."

Käsi polvella

Italiassa tv-alan töitä monta vuotta tehnyt Ella muistaa omalta uraltaan vain yhden arveluttavan tapahtuman.

– Kymmenisen vuotta sitten olin lounaalla miespuolisen tv-pomon kanssa. Lounaan lopuksi hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni. Tartuin siihen, siirsin sen hänen omalle polvelleen ja totesin, että minulla on poikaystävä. Asiaan ei palattu, eikä torjuminen vaikuttanut töihini millään lailla, Ella kertoo.

– Tämä olisi voinut sattua missä tahansa muuallakin. Idiootit, jotka eivät kunnioita toisten ihmisten koskemattomuutta tai reviiriä, ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, Ella toteaa.

"Aloimme ystäväni kanssa karjua niin, että heppu säikähti."

Reippaalla otteella

Lisäksi Ellalle on eri puolilla Eurooppaa metrossa ja busseissa sattunut tilanteita, joissa joku on hivuttautunut ruuhkan varjolla vaivihkaa selvästi liian lähelle aivan takapuolen taakse ”hinkuttamaan”.

– Paras suhtautumistapa on kääntyä ympäri, katsoa tyyppiä silmiin ja kysyä napakasti: Mitä luulet tekeväsi? Se yleensä auttaa, oltiinpa missä tahansa. Varpaille tallominen on myös hyvä keino, Ella nauraa.

– Joskus on käynyt niinkin, että kyseessä on todella ollut viaton kanssamatkustaja, joka pelästyy silminnähden reaktiotani. Silloin ei auta kuin pahoitella. 

Italiassa viettämiensä vuosien aikana Ella on huomannut, että tasa-arvo etenee koko ajan. Naisen asemasta ja esimerkiksi perheväkivallasta puhutaan paljon, samoin miesten ja naisten palkkaeroista.

– Suomea ja Pohjoismaita pidetään Italiassa tasa-arvon mallimaina, Ella Kanninen sanoo.

 

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?