Minkä takia meille maistuu mässy niin hyvin? Tänään tarjolla neljä selitystä.

1 Sota

– Sodan aikana ja sen jälkeen sokeri oli äärimmäistä herkkua.
Sokerin kaipuu jäi siitä suomalaisuuteen, veikkaa Fazer Makeisten Aku Lipsanen.

Karkkien historiaan perehtynyt tietokirjailija Satu Jaatinen on
samoilla linjoilla:

– Sodan jälkeen, kun sokeria alkoi taas saada, koko kansa oli sokerihumalassa, täytekakkuja vedettiin ihan naurettavia määriä, hän selittää.

Sokerihan vaikuttaa mielialaan, joten ehkä se oli eräänlaista kollektiivista traumaterapiaa.

2 Lama

Irtokarkkilaarien ilmestyminen Suomen kauppoihin juuri laman kynnyksellä vuonna 1990 oli ehkä sattumaa, mutta kansainvälisestikin on huomattu, että makeisteollisuutta eivät taantumat hetkauta. Huonoina aikoina karkki tarjoaa lohtua pikkurahalla ja tuo mieleen ajan kultaamia lapsuusmuistoja.

3 Geenit vs. ympäristö

– Meillä on paljon kovia karkinsyöjiä suvussa, joten ehkä se on geeneissä, veikkaa karkkikauppa Candy Worldista ostoksilta löytynyt Tea Koivisto.

Mieltymys makeaan on tosiaan synnynnäistä, mutta aistinvaraisen tutkimuksen professori Hely Tuorila ei niele selitystä sellaisenaan.

– Vaikka erilaisia geneettisiä taipumuksia löydetäänkin, enemmän ihmisten syömistä ohjaa ympäristö. Karkkia vain on nykyään niin paljon tarjolla.

4 Ilmasto

– Täällä pohjoisessa on niin kylmää ja pimeää, ja ihminen kaipaa piristystä ja hyvää oloa. Karkista sitä saa, sanoo Candy Worldissa työskentelevä Elina Kauppinen.

Näyttelijä Ulla Virtanen seisoo perässäsi jonossa. Kuva: Juha Salminen

Onko reilua, että mies saa mennä sortseissa kirkkoon, mutta minä samanlaisissa vaatteissa en, Ulla Virtanen ihmettelee.

Taannoin Italian-reissulla kiertelin poikaystäväni kanssa kaupunkeja. Padovan kaupungissa oli kuuluisa vanha kirkko Basilica di Sant’Antonio. Vaikkemme kumpikaan kuulu kirkkoon, se ei estä meitä ihastelemasta kauniiden rakennusten arkkitehtuuria ja tutustumista historiaan. Joten suuntasimme siis basilikaan.

Mahtipontisella ovella seisoi kaksi vahtimiestä, jotka katsoivat meitä ja sanoivat, että herra on kyllä tervetullut sisälle, mutta naispuolinen ei saa tulla sortseissa ja t-paidassa. Hetken tuijotettuani heitä hämmennyksen vallassa tajusin, että herra poikaystävällähän oli myös sortsit ja t-paita. Huomautin tästä portsareille ja kysyin uudestaan, enkö muka saa mennä sisälle kirkkoon. “Of course you can”, he totesivat. Minun tulisi vain ensin hakea kirkon toimistosta päälleni kaapu.

Päätimme poikaystäväni kanssa, että hän käy vilkaisemassa, miltä sisällä näyttää, ja minä odotan ulkona.

Totta kai tiedän, että katolisuudessa, niin kuin monissa uskonnoissa, on omia, pyhiksi kutsuttuja sääntöjä. Tämä uskonnollinen epäreiluus alkoi kuitenkin odotellessani ärsyttää niin, että haastoin vahtimiehiä. Tivasin heiltä, ovatko he tosiaan sitä mieltä, että on reilua, että mies saa mennä sortseissa kirkkoon, mutta minä samanlaisissa vaatteissa en. He totesivat, että minä voin aivan vapaasti mennä lähellä sijaitsevaan pienempään kirkkoon tai sitten pukeutua tätä rakennusta varten kaapuun.

Minua raivostutti vielä enemmän. Jos jotkut laativat epäreiluja ja epätasa-arvoisia sääntöjä, niin olisivat sitten edes loogisia säännöissään! Ilmeisesti pienemmässä kirkossa jumalaa ei niin paljon ärsytä Virtasen Ullan sortsit, mutta isommassa hänen muotisilmäänsä sen sijaan tökkii. Tämä on yhtä epäloogista kuin se, että gynekologilla otetaan housut pois sermin takana, mutta sitten kävellään toosa paljaana makaamaan pöydälle.

Ymmärrän toki, että tämä on aika pientä henkilökohtaisen tason syrjintää. Olenhan hetero, ateisti, valkoihoinen nainen, joka on kasvanut Suomessa, korkealaatuisen koulutuksen ja terveydenhuollon maassa, jossa tasa-arvokin on moniin maihin verrattuna erittäin pitkällä. Kovin harvoin joudun siis kokemaan mitään suurta syrjimistä. Joten se, että minä en pääse johonkin kirkkoon, on toki pieni asia.

Silti se saa raivostuttaa. Useinhan saa kuulla, että toisten uskontoa pitää kunnioittaa. Miksi uskonnot eivät sitten kunnioita minun ihmisyyttäni? Miksi uskonto saa syrjiä?

Uskoa saa mihin haluaa, muttei olla epäreilu.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Miksi uskonnot saavat syrjiä minua?

Jopa ravintolat saavat asettaa pukeutumiselle ohjeet. En ole katolisen kirkon puolustaja, mutta on hyvä ymmärtää ihan tavalliset säännöt tahdikkuudelle. Jos tietyt asiat ovat toisille erityisen tärkeitä, ja sinulle ei, miksi haastat? Et voi mennä moniin muihinkaan tilaisuuksiin shortseissa, koska se ei ole kunnioittavaa. Linnan juhlat, Eu-parlamentti, opettajien pukeutuminen koulussa jne jne. Jos tilanteissa mennään aina niin pitkälle, että tehdään mitä itse halutaan, kaikista asioista saa...
Lue kommentti

Muusikko ja tutkija Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Siitä saakka Linda on miettinyt, missä menevät rakkauden ja anteeksiannon rajat.

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänäkin vuonna joulun kuten aina – äitinsä, tätinsä, isäpuolensa ja pikkusiskonsa Sandran kanssa.

Sandralla on Downin syndrooma. Siskosten välit ovat läheiset.

– Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

Sandran Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella. Vuosi Sandran syntymän jälkeen Lindan isä jätti perheensä. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

– Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi koko lapsuuteni ajan, Linda sanoo.

”On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään.”

Vuosia myöhemmin, kun Lindan isä oli vakavasti sairas, hän pahoitteli esikoistyttärelleen tapahtunutta.

– Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut, Linda Urbanski sanoo.

– Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. Anteeksianto on valtavan tärkeää.

Linda Urbanski kertoo, millainen hänen suhteensa pikkusiskoonsa on, millaista oli yhdistää tutkijan ammatti muusikon työhön ja miten Sandra auttaa häntä rentoutumaan Me Naisten uudessa numerossa 50–51. Tuoreen digilehden voit lukea täältä.