Parempi parisuhde vai rautainen itsetuntemus? Kysyimme neljältä naiselta, mitä terapiassa käymisestä jäi käteen.

Suomessa terapiaan pääsee yhä useampi. Kelan kustantamaa kuntoutuspsykoterapiaa sai viime vuonna 25 050 ihmistä. Lisäksi moni käy terapiassa esimerkiksi kunnan, seurakunnan tai ihan vain itsensä kustantamana.

Mutta mitä jää käteen, kun terapia on ohi?

Se on yksilöllistä. Yleensä oireet helpottavat, toimintakyky paranee ja itseymmärrys kasvaa.

– Kykenee ottamaan vastuun omasta tunne-elämästään eikä sysää sitä muiden kannettavaksi. Ei esimerkiksi syyttele muita kokemastaan tai puhu omista ongelmistaan kaikille mahdollisille ihmisille, psykologi ja psykoterapeutti Minna Martin kertoo.

Myös suhtautuminen ihmissuhteisiin voi muuttua.

– Kun terapian aloittaa, saattaa toivoa, että aviomies muuttuisi tai äiti tajuaisi vihdoin. Terapian jälkeen tajuaakin, että suhteet ovat muuttuneet kuin itsestään, ilman, että niille on tehnyt mitään.

Kysyimme neljältä naiselta, mitä terapiassa käyminen opetti.

Huolehtimaan vähemmän

”Menin terapiaan, koska olin eronnut hiljattain vaikeasta suhteesta ja niin hajalla, etteivät läheiset osanneet, tai jaksaneet, enää auttaa. Sain paniikkikohtauksia ja olin jatkuvasti itkuinen ja ahdistunut. Itsetuntoani nakertanut suhde oli näennäinen syy aloittaa terapia, mutta sen anti oli lopulta paljon suurempi. Tajusin, että elän jatkuvasti peläten pahinta ja huolehtien kaikesta, mille en voi mitään. Ymmärsin myös, että olen perinyt ison osan tuosta huolehtivasta ajattelutavasta lapsuudenkodistani.

Oli helpottavaa tajuta, miksi olen sellainen kuin olen, ja päästää irti turhasta huolitaakasta. Huolestun usein edelleen, mutta tunnistan nykyään paremmin, milloin pelko menee överiksi – ja milloin vatvon asioita, joille en voi mitään. Opin terapiassa myös ymmärtämään, miksi vaikea ex-suhteeni ei toiminut ja että on lopulta parempi olla yksin kuin huonossa suhteessa. Nyt tuntuu käsittämättömältä, ettei tämä asia ollut minulle tuolloin itsestäänselvyys. Luovuin myös eksäni syyttelystä ja tajusin, miksi emme olleet sopivat toisillemme. Ilman terapiaa vaikeasta suhteesta irtautuminen olisi vienyt varmasti kauemmin – ehkä haikailisin vieläkin takaisin.”

Näkemään pintaa syvemmälle

”Kävin pitkään terapiassa, koska sairastin keskivaikeaa masennusta ja lisäksi minulla on ollut syömishäiriö. En voi sanoa oppineeni terapiasta yhtään mitään. Sen sijaan se auttoi minua selviytymään itseni kanssa. Kaikki oivallukset, joita olen oppinut elämästä tai itsestäni, olen saanut terapian jälkeen. Minulle terapia oli enemmänkin selviytymiskeino elämäni kanssa, mutta se antoi työkaluja, joita en olisi muualta saanut. Sairastin masennusta pitkään, yli kymmenen vuotta, enkä ehkä olisi tässä nyt ilman terapiaa.

Minun on hirveän vaikea suhtautua siihen, että terapiasta on nykyään tullut hyvinvoivan keskiluokan harrastusmuoto – käydään vähän purkamassa sydäntä, että on parempi olo. Se tuntuu ehkä vähän loukkaukselta. Ennen kuin kelakorvauskäytäntö muuttui joitain vuosia sitten, tuettua terapiaa oli tosi vaikea saada. Minä jouduin taistelemaan päästäkseni sinne, vaikka olin tosi, tosi pohjalla. Huomaan olevani katkera ihmisille, jotka saavat terapiansa helpolla, mikä on tyhmää.

Kun mietin asiaa nyt, huomaan, että terapiassa käyminen on helpottanut koko elämää. Pystyn nykyään tunnistamaan itsessäni käyttäytymismalleja – esimerkiksi sen, miksi olen katkera ihmisille, jotka pystyvät ”harrastamaan terapiaa” – ja tutkimaan omia reaktioitani ja niiden syitä. Minun on hirveän helppo ymmärtää, miksi jotkut käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät, koska näen jotenkin syvemmälle. Voin kai sanoa, että terapia opetti minut olemaan analyyttinen ja näkemään pintaa syvemmälle. Välillä tuntuu jopa siltä, että tutut, jotka eivät ole käyneet terapiassa, ovat ihan sokeita omille reaktioilleen tai eivät osaa yhtään lukea ihmisten käytöstä. Minulle se on hirveän kirkasta ja selvää nykyään.”

Tekemään pieniä asioita toisen mieliksi

”Kävimme kerran pariterapiassa miehen kanssa. Käynti oli huippu, käänteentekevä, sillä huomasimme, että kyse on lopulta tosi yksinkertaisista asioista.

Että jokaisen pitää päättää, mikä on riittävän hyvä parisuhde, ja pitää itse tasoa yllä.

Että ihmiset haluavat asioita eri aikaan, ja se on ihan normaalia.

Että kannattaa tehdä juttuja toisen mieliksi, jos ne ovat hänelle tärkeitä. Pienet asiat riittävät.

Ja että pienet asiat kasvavat isoiksi: jos kehuu toisen paitaa, hän kokee itsensä tärkeäksi ja näkyväksi, on hyväntuulinen ja jaksaa levittää itse hyvää takaisin.   

Tuntuu hassultakin, miten yksinkertaisista asioista oli kyse – ja miksi emme pystyneet tarttumaan niihin itse ennen terapiakäyntiä. Mutta kuten jälkikäteen totesimme: tekee hyvää käydä vaikeita tunteita läpi paikassa, jossa on pakko käyttäytyä ja olla huutamatta toisen päälle. Toisen sanomiset kuulostavat paljon fiksummilta, kun ne käydään rauhassa läpi.”

Pitämään puoliaan ja häpeämään vähemmän

”Terapiassa opin tunnistamaan, miten lapsuudenperheeni oli muovannut persoonaani ja vaikuttanut kykyihini solmia läheisiä ihmissuhteita. Opin näkemään reaktioni ja tapahtumien syy–seuraus-suhteen ja kuuntelemaan itseäni.

Terapian jälkeen seurustelusuhteet olivat terveellä pohjalla, koska olin oppinut pitämään puoliani. Turha miellyttämisenhalu lakkasi, kun hyväksyin itseni ja sen, etten voi aina laittaa itseäni viimeiseksi tärkeysjärjestyksessä.

Opin parin vuoden aikana terapiassa kommunikoimaan tunteistani, niistä vaikeimmistakin, ja pääsin irti isosta häpeämöykystä, joka oli varjostanut elämääni. Kun ymmärsin itseäni paremmin, minusta tuli ymmärtäväisempi muidenkin vaikeuksia ja valintoja kohtaan. Uskalsin luottaa siihen, että olen riittävän hyvä vajavaisuuksistani huolimatta ja ettei minun tarvitse ripustaa onneani ja tasapainoani kenenkään toisen varaan.”

Psykoterapeutti ilman jumalan ...

Kannattaako terapia? Naiset kertovat: tämän se opetti

Psykoterapiakoulutus maksaa nykyisin n 13000 euroa. Lisäksi tulee pakollinen oma psykoterapia vähintään 80 käyntikertaa (käyntikerta ehkä 70 euroa) ja koulutushoitojen työnohjaus. Työnohjaus maksaa n 75 euroa/kerta. Ennen (itselläni 500 psykoterapia-istuntoa) käytiin paljon pitempi oma terapia ja maksettiin kahden vuoden ajan tiivis työnohjaus (40 käyntikertaa) ennen kuin sai ns. kela-pätevyyden eli oikeuden antaa kelan tukemia kuntoutuspsykoterapioita. Lisäksi psykoterapeutti maksaa...
Lue kommentti

Onko nykyään kylmemmät kesät kuin lapsuudessasi vai onko aika sittenkin kullannut muistot? Generaattori paljastaa tiedon viimeiseltä sadalta vuodelta!

Ohjeet: Syötä generaattoriin oma syntymävuotesi tai mikä tahansa vuosi 1918–2017 väliltä. Testi näyttää juhannusyön lämpötilan kyseiseltä vuodelta. Säähavainnot on ladattu Ilmatieteen laitoksen avoimesta datasta. Lämpötilat on mitattu Helsingin Kaisaniemen asemalta kyseiseltä päivältä kello 00:00. 

 

Ari Aster päivittää Rosemaryn painajaisen 2010-luvulle äitiyttä käsittelevällä kauhuelokuvallaan.

13-vuotias Charlie (Milly Shapiro) saa kotibileissä anafylaktisen shokin syötyään suklaakakkua, joka sisältää pähkinöitä. Hänen lukioikäinen isoveljensä Peter (Alex Wolff) kaahaa täysillä sairaalaan ehtiäkseen toimittaa sisarensa ajoissa ensiapuun. Peter ajaa kohtalokkaan kolarin, jossa Charlie kuolee. Perheen äiti Annie (loistava Toni Collette) ei voi antaa pojalleen anteeksi tyttärensä kuolemaa. Steve-isä (Gabriel Byrne) katselee avuttomana vierestä vaimonsa piinaa.

Leffaa ei voi suositella kaikista herkimmille katsojille. Rankkojen teemojen lisäksi elokuva on verinen ja raaka.

Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle yksi vuoden parhaista kauhuelokuvista, Ari Asterin esikoisenaan ohjaama Hereditary – Pahan perintö. Elokuvan teemana on äitiys ja siihen liittyvät kaikista raadollisimmat tunteet ja pelot. Entä jos minusta ei ole äidiksi? Entä jos lapselleni tapahtuu jotakin pahaa? Ja kysymyksistä kamalin: entä jos teen lapselleni itse jotakin pahaa? Niinpä, leffaa ei tosiaankaan voi suositella kaikista herkimmille katsojille. Rankkojen teemojen lisäksi elokuva on verinen ja raaka.

Näitä samoja teemoja käsitteli rajusti myös toukokuussa ensi-iltansa saanut Charlize Theronin tähdittämä draama Tully. Ari Asterin näkemys äitiydestä on vielä karumpi. Kauhua ammennetaan yliluonnollisesta: saatananpalvonnasta, okkultismista ja spiritismistä. Mutta niin kuin hyvissä kauhuelokuvissa aina, katsojalle jätetään riittävästi tulkinnan varaa. Onko kyse riivauksesta vaiko sittenkin päähenkilöiden mielenterveyden luhistumisesta? Entä jos yliluonnolliset tapahtumat ovatkin vain päähenkilöiden psykoottisia harhoja?

Ohjaaja nostaa hattua esimerkiksi sellaisille kauhuelokuvaklassikoille kuin Rosemaryn painajainen ja Uhrijuhla, mutta hänen oma näkemyksensä on silti vahva. 

Hereditary – Pahan perintö ****