Ruutuhyppely ei ole menettänyt tenhoaan vuosien vieriessä. Kuva: Sanoma-arkisto / Juhani Niiranen
Ruutuhyppely ei ole menettänyt tenhoaan vuosien vieriessä. Kuva: Sanoma-arkisto / Juhani Niiranen

Tunnistatko takavuosien perus- ja kansakoulun ihanuudet ja kummallisuudet?

Oi aikoja, oi tapoja. Helsingin Sanomat uutisoi, että kasviot kerätään nykyään kännykällä digitaalisina. Takavuosina hommaan kuului olennaisesti kasvien nyhtäminen irti maasta ja niiden prässääminen. 

Kasvioiden ohella moni muukin asia kouluelämässä on vuosien ja vuosikymmenten saatossa muuttunut. Koulujen päättymisen ja Suvivirren lähestyessä on hyvä hetki pysähtyä miettimään, tunnistatko nämä entisten koululaisten kokemukset?

Virren veisuu kuului päivään jokaiseen

”Koulupäivät aloitettiin veisaamalla virsi. Osaan edelleen ulkoa Kosketa minua henki -virren, jolla päivä alkoi reippaasti,” kertoo 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa koulua käynyt. 

Jotta virsikirjat pysyivät kovassa käytössä hyvinä, niille tehtiin heti ensimmäisellä luokalla päälliset huovasta. Nykyaikana tätä varmaan kutsuttaisiin monialaiseksi oppimiseksi, joka yhdistää uskonnon, käsityön ja musiikin oppimäärien sisältöjä.

Uskonnolliset kipaleet ovat tuttuja myös 1990-luvun alun musiikkiluokkalaiselle:

”Kolmannesta kuudenteen luokkaan lauloimme Jeesus-laulun joka päivä ruokalauluna. Seisten. Vaikka olisi ollut kiire syömään tai sijainen, aina piti laulaa.”

Opettajia kunnioitettiin

Virsien ja ruokalaulujen laulaminen seisten ei ollut kovin ihmeellistä, sillä takavuosina koulussa seisoskeltiin muutenkin yhtenään – vaikka ei vielä edes tiedetty, että istuminen tappaa!

Joissakin kouluissa seisomaan noustiin jokaisen tunnin alussa opettajia tervehtiessä, aina luokassa vastatessa ja aina, kun luokkaan tuli joku. 

”Opettajathan saattoivat olla ihan hulluja ilman, että heistä tehtiin juttuja iltapäivälehtiin.”

Seisomisella osoitettiin tietysti kunnioitusta, joka oli arvossaan:

”Meidän luokalla opettajia kunnioitettiin. Ei pelokkaasti vaan nimenomaan kunnioituksella, arvostaen. Opettajat olivat mukavia, mutta eivät kaveeranneet – muistan elävästi, miten yläasteaikainen luokanvalvoja ensimmäisenä koulupäivänä veti rajat selviksi ja sanoi, että pidetään välit reiluina mutta ei ryhdytä kavereiksi,” muistaa 1980-luvulla koulua käynyt.

... vaikka opettajat eivät aina toimineet oikein

Nykyään on tapana tehdä lehtijuttuja tai vähintään Facebook-päivitys, jos opettaja käyttäytyy kyseenalaisesti. Toisin oli ennen:

”Opettajathan saattoivat olla ihan hulluja ilman, että heistä tehtiin juttuja iltapäivälehtiin. Olin ihan kiltti tyttö, mutta ensimmäisenä päivänä viidennellä luokalla sain keski-ikäiseltä viinaan menevältä miesopettajalta tukistuksen, koska palauttamassani todistuksessa ei ollut vanhemman allekirjoitusta. ”Näin meillä täällä on tapana”, hän sanoi tarttuessaan tukkaani. Mies myös kirota mesosi hermostuessaan.”

Lue myös: Muistatko nämä 19 asiaa, joita saimme tehdä lapsena – ja joita nyt paheksutaan?

Välitunneilla ulkoiltiin

”Välitunneilla oltiin aina ulkona, oli keli mikä tahansa,” kertoo 1980-luvun koululainen. 

2000-luvun yläasteella taas kärsittiin ”pakkovälkästä” eli välitunnista, jolloin oli pakko mennä ulkoilemaan. Ala-asteella välitunnit ovat läpi vuosikymmenten sujuneet hyppynarun, ruutuhyppelyn ja twistin parissa.

Liikuntaa tahditti tamburiini

Joissakin kouluissa liikuntatunnit ovat kautta aikain olleet moderneja, ja toisissa – no, jotain muuta. Tällainen kokemus on 1970-luvun puolivälissä koulunsa aloittaneella:

”Voimistelutunnin aluksi asetuimme tamburiinin tahdissa marssien täsmälliseen muodostelmaan voimistelemaan. Olikohan se pituusjärjestys, josta marssi lähti? Ainakin samat kirjavat kalsongit olivat edessäni joka kerta. Niin, olimme siis alusvaatteissa.”

Kanaviillokkia ja köyhäilyä ruokalassa

Kanaviillokki jakaa kansan: joidenkin mielestä klassikkokouluruoka on painajaismaista, toiset taas muistelevat viillokkia lämmöllä – samoin verilettuja ja appelsiineja sipulipedillä.

Eräs 1980-luvun koululainen muistaa, että joskus vietettiin ”köyhäilypäivää”, jolloin syötiin puuroa ja juotiin vettä hyväntekeväisyyskampanjan nimissä. 

Kasvissyöjien arki 1980-luvulla saattoi olla yhtä köyhäilypäivää:

”Kasvisruokaa ei maalaiskoulun keittiöstä saanut. Yläasteen keittäjä naputti kiukkuisena joka päivä kasvissyöjäksi ryhtyneelle luokkakaverilleni, kun tämä söi pelkkää perunaa. Makaroni- ja kaalilaatikkopäivinä kaverini eli porkkanaraasteella ja näkkärillä.”

Soittopyyntö ja reissuvihko

Ennen internet-aikaa kodin ja koulun yhteydenpito sujui vanhalla kunnon reissuvihkolla. Opettajat kirjoittivat liitutaululle tai kalvoille, joiden sisältö heijastettiin luokan näkyville piirtoheittimellä. 

”Jos koulussa oli ongelmia, niin pahinta oli, jos piti viedä kotiin lapulla soittopyyntö eli isän tai äidin piti soittaa illalla opettajalle ja ”keskustella”. Nykyään kaikki tieto kulkee Wilman kautta melkein reaaliajassa,” entinen koululainen kuvailee 1980-lukua.

”1980-luvulla kävimme joka viikko koulurakennuksessa sijaitsevassa hammashoitolassa fluorauttamassa hampaat.”

Fluoria ja rautoja piisasi

”1980-luvulla kävimme joka viikko koulurakennuksessa sijaitsevassa hammashoitolassa fluorauttamassa hampaat. Nykyään sellaista ei ole missään ja lapset pääsevät hammastarkastukseen tasan kerran vuodessa.”

Hammaslääkärillä käyminen on harvan ihmisen suosikkipuuhaa, mutta aika luksukselta viikottainen fluoraus silti kuulostaa. Moni 2000-luvun alun koululainen taas nauttii vieläkin ilmaiseksi oiotusta, suorasta hammasrivistä.

”15 vuotta sitten raudat iskettiin herkästi sekä ylä- että alahampaisiin, jos purennassa oli vähänkään toivomisen varaa. Vieläkin muistelemme kaverini kanssa hammaslääkäriä, joka hoiti meidän molempien hampaat ja oli aina tupakalla hammaslääkäriaseman edustalla, kun tulimme hoitoon.”

Kesällä piti suorittaa ehtoja

”Jos koulussa sai nelosen jostain aineesta, piti suorittaa kesällä ”ehdot”. Jos ehdot sai suoritettua, ei tarvinnut jäädä luokalle,” kertoo 1980-luvun koululainen. 

Takavuosina luokalle jääminen oli silti melko tavallista. Nykyään ei saisi edes puhua luokalle jäämisestä – oikea termi on luokan kertaaminen.

Mitä muuta kouluvuosilta on jäänyt mieleen? Kerro kommenteissa!

Dokumentissa nähdään korvaushoidossa käyviä selviytyjiä, joille pienet onnistumiset ovat suuria askelmia.  Kuva: Yle kuvapalvelu
Dokumentissa nähdään korvaushoidossa käyviä selviytyjiä, joille pienet onnistumiset ovat suuria askelmia. Kuva: Yle kuvapalvelu

Charlotte Lindroosin uudessa dokumentissa seurataan Miaa ja Jenniä. Kokevatko he  tehneensä oikean ratkaisun luovuttuaan lapsistaan?

IS TV-LEHTI: Kahden suomalaisen naisen tarinat avaavat sitä syvyyttä, johon päihderiippuvaisuus ja masennus uhkaavat pudottaa, vaikka vuosien jälkeen jo näyttäisi paremmalta. Molemmat, Mia ja Jenni, ovat joutuneet luopumaan lapsistaan, ja se on jättänyt syvän jäljen.

Charlotte Lindroosin uudessa dokumentissa lapset eivät ole estradilla, mutta heihin liittyy se, kuinka nousu synkästä kuilusta on kummankin naisen kohdalla tapahtunut. Toki katsotaan myös syihin, miksi kuiluun on kompastuttu: amfetamiini, heroiini, itsetuhoisuus, masennus, rikkonaiset perheet.

Esimerkiksi Mialla, joka kuvailee heroiinia suureksi rakkaudekseen, on muistoja, joissa hän tyttösenä meni kertomaan baariin äidille ja isäpuolelle itkevästä pikkusiskosta. Isäpuoli kantoi raivostuneena kotiin tukasta roikottaen.

Jenni taas masentui lapsensa syntymän jälkeen, eikä osaa pitää haluamallaan tavalla yhteyttä nyt jo murrosikäiseen tyttäreensä. Hän pelkää, mitä tälle on äidistä kerrottu. Koiraa hellivällä Jennillä on kuitenkin unelmia liittyen lapsiin, ja ne auttavat jaksamaan.

Dokumentissa nähdään korvaushoidossa käyviä selviytyjiä, joille pienet onnistumiset ovat suuria askelmia. Kun on kokenut huumepumpulin, on merkityksellisten tunteiden löytäminen perusasioista hankalaa ja erilaista mutta täysin pakollista.

Kokevatko Mia ja Jenni tehneensä oikean ratkaisun luovuttuaan lapsistaan? Hyvin valittu musiikki syventää toivon tunnelmaa mutta muistuttaa myös elämän arvaamattomuudesta.

Docstop: Piikki sydämessä, TV1 ti klo 20.00

Kapellimestari ja säveltäjä Esa-Pekka Salonen ja Jane-vaimo ehtivät olla yhdessä lähes 27 vuotta.

Lontoon filharmonisen orkesterin ylikapellimestari Esa-Pekka Salonen, 59, ja hänen vaimonsa Jane eroavat, kertoo Iltalehti.

Lehden mukaan avioeroa on hakenut Jane Salonen, joka on jättänyt avioerohakemuksen Los Angelesissa sijaitsevalle oikeustalolle kesäkuussa 2017.

Salonen on yksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaisista. Ennen Lontoon-pestiään hän toimi Los Angelesin filharmonikkojen musiikillisena johtajana ja ylikapellimestarina. Hän on tehnyt paljon yhteistyötä myös New Yorkin filharmonikkojen kanssa.

Esa-Pekka ja Jane menivät naimisiin vuonna 1991. Heillä on kolme täysi-ikäistä lasta.