Tämä ei ole sketsiohjelma eikä mafiaelokuva, vaan kolmatta vuotta jatkuva putkiremontti. Osaisiko rakennusalalle siirtynyt kirjailija Tuomas Vimma kertoa, miten remontista selviää hengissä?

Kuvat Panu Pälviä

Lorinaa, ihan selvää lorinaa. Pimeässä talvi-­illassa on vaikea nähdä selvästi, mutta jostain tulee vettä, vaikka ei pitäisi. Soitto talonmiehelle, ja kyllä, kerrostalon ylimmässä kerroksessa on pettänyt viemäriputki. Nyt putken sisältö pyrkii lainehtivasta asunnosta ulos parvekkeen kautta.

Näin ei olisi pitänyt käydä, sillä talon putket on vastikään uusittu. Edelliset putket kestivät viisikymmentä vuotta, tällä rikkoutuneella on ikää vasta muutama kuukausi.

Seuraavana aamuna talon seinässä, ikkunoissa ja parvekkeiden reunoissa törröttää paksuja keltaisia jääpuikkoja.

Kahden vuoden tuska

Kun taloyhtiömme putkiremonttia suunniteltiin, hermoilin monen asian vuoksi. Mistä löydämme väliaikaisen asunnon remontin ajaksi, miten selviämme edestakaisista muutoista ja ylimääräisistä asumiskustannuksista, millaiset kaakelit uuteen kylppäriin kannattaisi valita?

Pian sain huomata, että ne olivat murheista pienimpiä. Laattavalintojen sijaan päädyin suremaan rakennusalan ketkuja käytäntöjä ja suomalaisten kotien tulevaisuutta.

Putkiremontteja tehdään nyt täyttä ­häkää 1950- ja 60-lukujen taloissa, ja pian korjausvuoroon tulevat 70-lukulaiset talot. Eräiden arvioiden mukaan joka viides suomalainen kokee putkiremontin seuraavan kymmenen vuoden aikana. Oma koti on useimmille elämän suurin taloudellinen satsaus, joten huonosti tehty remontti käy paitsi hermoille myös kukkarolle.

Perheeni on elänyt putkiremontin ja sen jälkimaininkien sävyttämää arkea kaksi vuotta. Enää puuttuu muutama vihoviimeinen korjaus, mutta henkisessä toipumisessa on vielä tekemistä. Siksi olen sopinut terapiatapaamisen kirjailija Tuomas Vimman kanssa.

Kuulostaa ehkä oudolta valinnalta sielun­hoitajaksi, mutta Tuomaksen viimeisin romaani Raksa kuvaa remonttibisnestä inhorealistisesti sisältäpäin. Tuomas on ollut pari vuotta töissä vaimonsa omistamassa rakennusfirmassa, joten hän tuntee alaa mutta katsoo sitä yhä tuorein silmin.

Huijareita ja tietämättömyyttä

Tuomas Vimma tarjoaa toimistollaan kupin mustaa kahvia – rakennusalalla sen pitää kuulemma olla kunnon suksitervaa – ja kuuntelee murheeni.

– Nykyään kun tapaan uusia ihmisiä ja käy ilmi, missä olen töissä, he alkavat heti kertoa kauhutarinoitaan pieleen menneistä remonteista, Tuomas sanoo.

Vähitellen hän on  alkanut hahmottaa, mistä ongelmat johtuvat. Osa on ­hänen mielestään ihan sitä, että alalla pyörii ammattitaidottomia huijareita, osa taas johtuu siitä, että asiakas ei ole perehtynyt tarpeeksi hyvin siihen, mitä on tekemässä.

– Viime vuoden syksyllä istuin töissä ihan absurdin päivän päätteeksi ja mietin, että vitsit, kun ihmiset tietäisivät, mitä tämä on. Silloin päätin kirjoittaa tästä ­kirjan.

Raksa on tyylilajiltaan lähinnä romanttinen komedia, mutta kirjailija pyrki ujuttamaan siihen mahdollisimman paljon hyödyllistä tietoa.

– Toivon, että kirjan luettuaan  voi välttää pahimmat sudenkuopat.

– Putkiremontissa tavallisella kuluttajalla ei ole mahdollisuuksia arvioida, millaista rakentamisen laatu on, joten kannattaa palkata hyvät asiantuntijat valvomaan laatua rakentamisen joka vaiheessa.

Tiskivedet kaapissa

Elokuussa 2010 seison jakkaralla ja jynssään epätoivon vimmalla keittiön yläkaappeja. Kurkkua kuristaa, sillä joka paikka on täynnä hienonhienoa rakennuspölyä ja siivousurakka tuntuu epätoivoiselta. Soitan ystävälleni: saisimmeko jäädä hätämajoitukseen vielä yhdeksi yöksi? En halua tuoda lapsia näin pölyiseen kotiin.

Olemme olleet remonttievakossa viisi kuukautta. Ensin hintavassa vuokrakaksiossa, sitten sukulaisten mökeillä ja lopulta ystäväperheen kotona. Silti meidän pitäisi ymmärtää olla kiitollisia, sillä asuntomme valmistuminen on viivästynyt vain kuukauden verran suunnitellusta.

Viikko sen jälkeen kun olemme vihdoin muuttaneet takaisin kotiin, keittiön lattialla on vettä. Käy ilmi, että asentaja on unohtanut kiinnittää yhden putkenpätkän ja allaskaappiin on loiskunut tiski­koneen poistovesiä huomaamattamme. Kaapin pohja kupruilee vettyneenä.

Odotamme allaskaapin korjausta kaksi kuukautta. Lopulta eräänä marras­kuisena päivänä ovelle ilmestyy parikymppinen virolaisnuorukainen, joka ilmoittaa hoitavansa homman. Kun hetken kuluttua tulen katsomaan, miten työ etenee, hän on liimannut silikonilla uuden lastulevyn vettyneen kaapinpohjan päälle. Joudun vääntämään hänelle rauta­langasta, ettei niin voi tehdä.

Selkäpiitä karmii, kun mietin, onko kaikki muukin – se, mikä on nyt piilossa uudenkiiltävien kaakeleiden alla – tehty yhtä huonosti.

Tuomas Vimman kommentti ei paljon lohduta:

– Rakennusala on päin helvettiä hoidettu bisnes monessakin mielessä. Tämä ala oikein huutaa sitä, että asiat tehtäisiin paremmin. On järkyttävää ja liikuttavaa, miten tyytyväisiä ihmiset ovat, kun joku tekee asioita niin kuin normaalissa yritystoiminnassa hoidetaan.

Koko perheen stressi

Syksy 2010. On turha edes yrittää luetella kaikkia kompurointeja, joita matkan varrella sattuu vielä senkin jälkeen, kun asunto on periaatteessa julistettu jo käyttövalmiiksi.

Vessaan asennetaan ensin väärä peili, ja sitten oikea peili väärään kohtaan. Suihkuseinässä on halkeama jo ennen kuin se on kannettu ovesta sisään. Tilataan uusi seinäke, ja tulee väärän muotoinen. Lattialämmitystä ei saada toimimaan, ja koko talo palelee. Kun ­lämmitys lopulta saadaan päälle, lattia kuumenee niin, että parketti rakoilee. Naurattaisi ellei kiukuttaisi niin paljon.

Yhtenä päivänä ovelle tulee putkimies.

"Teillä on suihkun hana rikki", hän ilmoittaa. "Ei ole", minä yritän. "Tulen silti katsomaan."  Mies menee kylppäriin, irrottaa hanan, tutkailee sitä aikansa ja kiinnittää takaisin. "Ei siinä tosiaan ollut mitään vikaa", hän sanoo ja lähtee.

Seuraavana päivänä sama toistuu keittiön hanan kanssa. Mietin, olenko kenties piilokamerassa.

Lapsetkin oppivat arvostamaan sitä, kun joskus jokin asia sujuu yllättäen ongelmitta. "Onneksi nyt oli kiltti remppamies, joka teki hommat hienosti, eikä äiti suuttunut yhtään", tytär kiittelee helpottuneena.

Vainoharhat vaanivat

Vaikka kuinka yritän keskittää ajatukset vain oman kotimme pikku säätöihin, isommat kysymykset hiipivät mieleen väkisin. Rakennusalan harmaa talous aiheuttaa arviolta 500 miljoonan euron suuruiset verojen ja muiden maksujen tappiot joka vuosi. On pimeitä palkkoja ja kuittikauppaa, alihankintasopimusten ketjuttamista ulkomaisille firmoille, jotka eivät maksa veroja, ja niin edelleen.

Tämä kaikki näkyy myös rakenta­misen jäljessä. Ulkomailta rahdatuilla halpa­työläisillä ei välttämättä ole ammat­ti­taitoa eikä varsinkaan motivaatiota ­tehdä asioita viimeisen päälle. Pakostakin tulee mietittyä, mikä on kylppärissämme pyörivien suomea taitamattomien nuorukaisten rooli kuviossa.

En kuitenkaan kysy sitä heiltä, sillä luottamukseni maailmaan on muutenkin koetuksella. Isot remontit tunnetusti vetävät varkaita puoleensa, ja niin käy meillekin. Pihasta ja kellareista katoaa kaikenlaista, meiltä esimerkiksi tuliterät lastenrattaat keskellä kirkasta päivää.

Taloudellinen menetys on pientä siihen verrattuna, että huomaan katsovani pihalla liikkuvaa porukkaa uusin, epäluuloisin silmin. Löydän itseni jopa kurkistelemasta pihaan parkkeerattuun farmariautoon, koska sen takaikkuna on "epäilyttävästi" peitetty viltillä. Lopulta teen tietoisen päätöksen olla antautumatta vaino­harhoille. Viekööt tuhkatkin ­pesästä, minä en ala epäillä jokaista vastaan­tulijaa.

Jälkikasvun kohdalla vahinko on kuitenkin jo tapahtunut. Kun seuraavaksi huomaamme, että kellarista on viety lasten pyöräilykypärät, kaksivuotiaalla on tulkinta valmiina: "Putkimies valasti mun tavalan", hän toteaa vakava ilme pienillä kasvoillaan.

Tuomas Vimma sanoo olevansa yrittäjähenkinen ihminen, ja rakennusalalle pesiytynyt suhmurointi sapettaa häntä todella.

– Kun on laskenut tarjouksen ihan luita myöten ja asiakas ilmoittaa saaneensa toisen tarjouksen kolmasosahinnalla, on aika selvää, että se toinen tekee homman pimeänä. Alalla on paljon hyviä ja rehellisiä yrittäjiä, mutta valitettavasti mädät omenat pilaavat kaikkien maineen.

Pimeä työ on rikos

Tuomaksen käsityksen mukaan veron­kierto pääsi valloilleen 1960–­­70-­luvuilla, kun oli kiire saada lähiöitä rakennettua eikä ollut aikaa katsoa, ovatko kaikki paperit kunnossa. Nythän rakennusmiehille tulee pakolliseksi ­kuvallinen henkilö­todistus, jossa näkyy veronumero. Sen perusteella kuka tahansa voi tarkistaa verottajalta, onko omassa kodissa hääräävä kaveri pimeää työ­voimaa vai ei.

– Se on hyvä asia, mutta kyllä muutoksen pitää lähteä paitsi valvonnasta myös isoista firmoista ja kuluttajista. Isot firmat tekevät paljon sitä, että omien työntekijöiden verot ja maksut kyllä hoidetaan, mutta varsinaiset duunarit eivät ole firman palkkalistoilla, vaan työt on ketjutettu alihankkijoille. Kun hinnat on vedetty niin tiukille, on selvää, etteivät ketjun alapäässä olevat pikkufirmat maksa veroja.

Tuomaksen mielestä vikaa on myös kuluttajissa. Monen mielestä on ihan ok maksaa pikkurempasta timpurille pimeästi.

– Ihmisten pitäisi ymmärtää, että se on harmaan talouden tukemista ja ­oikeasti rikollista puuhaa.

Mafiameininkiä

Maaliskuussa 2011 talomme rappu­käytävässä on yksi puheenaihe ohi muiden: näittekö sen tv-ohjelman?

Ylen MOT:ssa on näytetty video­nauha, josta käy ilmi seuraava tapahtumaketju. Suomalainen rakennusalan yrittäjä on ajautunut ongelmiin. Yritys on tehnyt turkulaiseen taloon julkisivuremonttia, joka on viivästynyt rakennusvirheiden ja niiden korjaamisten takia, ja taloyhtiö vaatii urakoitsijalta viivästyssakkoja. Urakoitsija puolestaan ei pysty maksamaan  virolaisille aliurakoitsijoille lupaamiaan palkkioita.

Urakoitsijan pakeille saapuu virolainen perintämies vaatimaan aliurakoitsijoiden palkkasaatavia. Suomalainen ehdottaa diiliä: jospa virolainen ajaisi autolla hankalan turkulaisisännöitsijän yli, niin rahoitus saataisiin kuntoon.

Virolainen on kuvannut keskustelun salaa turvatakseen oman selustansa. Ensi töikseen hän menee varoittamaan isännöitsijää tilanteesta ja vie video­nauhan sitten poliisille.

Meidän taloyhtiössämme asukkaat alkavat harrastaa hirtehishuumoria: "Nähdään taloyhtiön kokouksessa –
mikäli en jää sitä ennen auton alle."

– Onhan se ratkaisuna aika äärim­mäinen, että yrittäjä lähtee osana liiketoimintaansa pohtimaan jonkun yliajoa, Tuomas kommentoi.

– Tämä on harvinaisen rujo ala siinä mielessä, että pienestäkin epäselvyydestä pannaan heti teho­perintään. Jokainen firma valitsee itse yhteistyökumppaninsa, ja jos alkaa tehdä diilejä rikollisjengien kanssa, kaivaa verta ­nenästään.

Hän neuvoo remonttia suunnittelevia olemaan tarkkana siitä, kenen kanssa on tekemisissä. Yrittäjien tiedot on syytä tarkistaa kaupparekisteristä ja ennakkoperintärekisteristä, että nimet täsmäävät ja osoitteet ovat oikeita. Hyvä keino on myös soitella yhteistyöverkostoa läpi, ­kysellä vaikka keskeisistä rautakaupoista, onko kyseessä kunnon puulaaki.

– Itsekin olen ollut jokusen kerran ­tilanteessa, jossa olen joutunut miettimään, meneekö tämä painimatsiksi. ­Ikäviä tilanteita ja tunnelmia tulee vastaan jatkuvasti. Nykyään hoidan töissä viikoittain sellaisia ongelmia, että mainos- ja media-alalla työskennellessäni olisin jäänyt kotiin itkemään.

Luottavaisuus kostautuu

Loppuvuodesta 2011 talossamme on uudet putket, jotka toivottavasti kestävät ainakin jokusen vuosikymmenen. Virheitä korjataan sitä mukaa kun niitä ilmenee. Stressi on ollut melkoinen, mutta kukaan ei tietääkseni ole kuollut remonttimme takia.

Kaikille remonttia suunnitteleville tuttaville olen antanut kaksi neuvoa. Ei kannata valita halvinta urakoitsijaa vaan se, jolla on parhaat suositukset. Eikä pidä luottaa yhtään mihinkään.

Tuomas Vimma muistuttaa pokeri­pelin lainalaisuudesta: jos et ole ensimmäisen kymmenen minuutin aikana tunnistanut, kuka on pöydässä uuno, se olet sinä itse.

– Rakennusbisnekseen pätee sama juttu. Suuri osa ihmisistä on luottavaisia ja hyväuskoisia, ja siksi tämä ala voi edelleen toimia näin.

Taloyhtiöiden isot remontit ovat luku sinänsä.

– Niissä on paljon törkeää suhmurointia. Vaikkapa niin, että isännöitsijä valitsee kaverinsa firman, joka ylilaskuttaa, ja isännöitsijä saa siitä osan, Tuomas sanoo.

Osakkaitten kannattaisikin olla ajoissa liikkeellä, tarkistella taustoja ja kysellä kokemuksia. Jos antaa vain isännöinti­firman hoitaa, on paljon todennäköisempää, että homma menee pieleen.

– Omistusasunto on monelle koko elämän suurin taloudellinen satsaus, joten siihen ­pitää suhtautua kaikella vakavuudella.

Tästä listasta onkin huolestuttavan helppoa saada kaikkiin bokseihin ruksit.

Kemikaaleille altistuminen ei juuri huoleta suomalaisia, kertoo Tukesin teettämä tuore tutkimus. Tai no, huolestuttaa se vähän: noin joka neljäs nainen ja 13 prosenttia miehistä kertoo olevansa erittäin tai melko huolestunut kemikaalialtistuksestaan. Huolestumista herättävien kemikaalien kärjessä olivat torjunta-aineet ja hiusvärit.

Kuinka huolissaan olisi syytä olla? Kemikaalituotteiden ryhmän päällikkö Marilla Anttila Tukesilta toteaa, että ei kovin: kemikaalialtistukseensa pystyy vaikuttamaan, joten parempi ratkaisu on toimia kuin huolehtia.

– EU:n tiedekomitea tekee kosmetiikan kemikaaleista jatkuvasti riskien arviointia, joiden perusteella kosmetiikkalainsäädäntöä kehitetään. Lausuntoja voi käydä netissä lukemassa itsekin, Anttila sanoo.

Anttilalla on muutama vinkki kemikaaleista, joiden kanssa kannattaa toimia:

Tatuoinnit

”Ehkä tässä on semmoinen kohta, jota harkitsisin vakavasti. Tatuointikemikaaleihin liittyy tällä hetkellä tosi vähän lainsäädäntöä, ja niihin sovelletaan aika pitkälle samoja lakeja, joilla säännellään talomaalejakin. Jos luottaa tatuoijaansa ja tietää, että hän tilaa tatuointivärit paikasta, jossa tehdään laadunhallintaa muun muassa raskasmetallien suhteen, niin tilanne paranee. Turvallisiakin tatuointiaineita oletettavasti on. Tatuointiväreille ollaan parhaillaan valmistelemassa uutta lainsäädäntöä.”

Hiusvärit

”Hiusvärien parafenyleenidiamiini eli PPD aiheuttaa paljon allergioita. Kun sille kerran herkistyy, riesa on ikuinen, joten oireet kannattaa ottaa vakavasti. PPD pidentää värin kestoa, ja sitä on väreissä yleisesti, vaikka riskit ovat tiedossa. Korvaavia aineita koetetaan varmaankin yrityksissä keksiä, mutta yhtä hyvää ei ole vielä ilmeisesti löydetty. Myös kulmakarvojen ja ripsien kestoväreissä on samoja yhdisteitä.”

Metyyli-isotiatsolinoni

”Tätä käytetään kosmetiikassa säilöntäaineena, ja se voi löytyä tuoteselosteesta myös koodilla MI, MIT tai CIT. Metyyli-isotiatsolinoni yleistyi sen jälkeen, kun parabeenien vaaroista alettiin puhua, ja nyt ihotautilääkärit puhuvat yliherkkyysepidemiasta. Rajoituksia on viime aikoina tiukennettu: näitä yhdisteitä saa enää olla vain pois huuhdeltavissa kosmetiikkatuotteissa. Jos on herkistynyt, kotona kannattaa katsoa kaikki purkit – samaa ainetta on monissa yleispuhdistusaineissakin. Hyvä säilöntäaine, mutta iholle paha.”

Mites Kiinan-tuotteet?

Kiinalaisista verkkokaupoista tilataan nykyään Suomeen hulluna halpaa tavaraa. FB-ryhmiin postataan kuvia onnistuneista ja vähemmän onnistuneista ostoksista, ja joukossa näkyy myös kuvia  turvonneista silmäluomista – kiinalaisen luomivärin kokeilun jälkeen. Kannattaako Kiinasta ensinkään tilata kosmetiikkaa? Anttila olisi varuillaan.

–  Siinä ottaa itselleen ison vastuun. Kiinassa on erilainen lainsäädäntö, joten eri kemikaalit ovat sallittuja kuin EU:ssa. Kuluttajien mahdollisuus valittaa on myös aika rajallinen, ja kantautuuko viesti riskeistä oikeisiin paikkoihin?
 

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.