Kuva Petteri Kivimäki
Kuva Petteri Kivimäki

Kaisa Kananen, 21, on vahtinut jokaista suupalaansa liki koko ikänsä. – Nyt opettelen hyväksymään itseni. Kun tästä selviän, olen vahvempi.

Kaisa Kananen, 21, vie lusikan hitaasti suuhunsa. Maistaa, sulkee silmänsä. Mmmm... appelsiinijuustokakkujäätelöä, suklaabrownien murusia, mojitosorbettia, mansikka-passionkastiketta ja mascarpone-vaahtoa. Kaisa huokaa tyytyväisenä. Miten hyvää! Hän ottaa vielä toisen lusikallisen, kolmannen, neljännen ja vielä viidennenkin. Makustelee, antaa jäätelön sulaa kielelle.

Vielä jokin aika sitten Kaisa ei olisi uskaltanut upottaa lusikkaansa tällaiseen syntiseen annokseen.

– En voinut ajatellakaan herkkuja, koska pelkäsin, että ratkean ahmimaan, hän kertoo.

Ravintolan pöydässä istuu viehättävä ja lahjakas nainen. Kaisa opiskelee Jyväskylän konservatoriossa muusikoksi, lukee avoimessa yliopistossa psykologiaa, pitää laulutunteja, harrastaa teatteria ja afrotanssia. Hänellä on ystäviä ja rakastava perhe.

Kaisalla on kaikki hyvin, mutta silti häntä masentaa. Hän on kärsinyt syömishäiriöistä lähes koko nuoruutensa: sairaalloisesta terveys-intoilusta eli ortoreksiasta, anoreksiasta, lopulta ahmimishäiriöstä.

– Vieläkään en ole ihan kunnossa, mutta nyt ymmärrän, että suhteeni ruokaan ei ollut vuosiin normaali.

Ruokapäiväkirjasta se lähti

Kaisa on vasta kuuden tai seitsemän, kun hän alkaa lisätä iltarukoukseensa pyynnön: "Rakas Jumala, ota minulta nämä läskit pois."

– Olen aina tuntenut itseni isommaksi kuin muut. Mutta nyt kun katson lapsuuskuviani, näen, että olin ihan normaalikokoinen.

Kun Kaisa on vielä ihan pieni, hänelle rallatellaan "lihavat on lepposia, ei ne tee kepposia". Mutta sehän on vain hellittelyä.

Lähipiirissä on kuitenkin monia naisia, jotka tarkkailevat ruoka¬valiotaan ja puhuvat laihduttamisesta. Kaisa ajattelee, että niin naisen kuuluu tehdä. 12-vuotiaana Kaisa tekee löydön: painonvartijoiden laihdutusohjeet. Jostakin laatikonpohjalta ne osuvat käteen.

– Surullista, mutta olen pitänyt ruokapäiväkirjaa siitä lähtien.

Kaisan lapsuudenperhe on urheilullinen. Äiti, Kaisa ja kaksi siskoa pelaavat lentopalloa, ja isäkin on mukana seuratoiminnassa. Kotona laitetaan tavallista kotiruokaa kaloreita miettimättä, mutta herkut ovat pannassa: karkit, keksit, jäätelö, sipsit, limut ja jopa mehu. Kaisa muistaa yhä sen kuuman kesäpäivän, kun hän näpistää pakkasesta mehujään ja jää kiinni.

– Meillä herkkuja sai todellakin vain kerran viikossa, mutta karkkipäivä olikin sitten taivas. Kun makeaa sai, sitä piti syödä kaksin käsin.

Kaisa on jo varhain hyvin perillä siitä, mitä kannattaa syödä ja mitä ei. Pasta, peruna, riisi ja valkoinen vilja ovat pahoja. Raejuusto, kasvikset, tonnikala, ruisleipä, kana ja kalkkuna hyviä.

Kaisasta on ihana maistella uusia makuja. Mutta siinäpä se ongelma onkin: hänestä tuntuu välillä, että hän rakastaa ruokaa vähän liikaakin. Jos lautasella on mitään epäterveelliseen viittaavaakaan, syömisestä tulee huono omatunto. Se täytyy hiljentää seuraavana päivänä entistä kovemmalla treenillä tai muutaman päivän nälkäkuurilla.

Lomat ovat pahimpia: Kaisa murehtii vain kaikkea syömäänsä. Jouluja hän suorastaan pelkää. Yhtenä jouluna painoa tulee kahdessa viikossa kahdeksan kiloa lisää. Siitä seuraa valtava itseinho.

– Kun pitkän paaston jälkeen alkoi syödä kutakuinkin normaalisti, kehoon kertyi helposti nesteitä. Usein paastosin viikot, jotta saatoin viikonloppuna herkutella. Se oli yhtä vuoristorataa. 

Kukaan ei kuitenkaan huomaa Kaisassa vielä mitään erikoista. Hänhän on terve ja urheilullinen nuori nainen.

Paineita Kuorosodasta

Syksyllä 2010 Kaisa kilpailee Kuorosodassa Pete Parkkosen johtamassa Pihtiputaan joukossa. Hän on myös alkanut opiskella muusikoksi Jyväskylän konservatoriossa.

– Tunsin itseni yksinäiseksi uudessa kaupungissa, mutta minulla ei ollut aikaa tutustua ihmisiin tai mennä opiskelijabileisiin, koska minun piti käydä lenkillä. Halusin pudottaa painoa, koska olin kuullut, että televisio lihottaa ainakin viisi kiloa.

Kuorosota päättyy, mutta Kaisa jatkaa vaa'alla ravaamista. Hän vahtii painoaan grammojen tarkkuudella. Kaisa on alkanut myös treenata maratonille.

– Itsensä tarkkailemista sai sisältöä elämään, kun mikään muu ei innostanut. Opiskelin unelmieni alaa, mutta minua oli alkanut arveluttaa, onko minusta sittenkään muusikoksi. Olen herkkä ja otan helposti itseeni. Olen aina vaatinut itseltäni hirveästi – ehkä liikaakin, koska en ollut koskaan tyytyväinen itseeni, Kaisa miettii.

Seuraavana keväänä Kaisa päättää pitää välivuoden. Kesällä hän saa kunto- ohjaajan paikan hotellista Mallorcalta.

Espanjan saarella nuori nainen on täynnä virtaa.

– Sain hyvää palautetta hotellin vierailta. Tapahtui myös muuta ihanaa: rakastuin ensimmäistä kertaa elämässäni. Youssef oli töissä samassa hotellissa tarjoilijana.

Töissä Kaisa hamstraa kaikki raskaimmat jumppatunnit itselleen, mutta sekään ei riitä. Kun muut ohjaajat lähtevät lounaalle, hän painuu lenkille. Lounaaksi riittävät luumu ja tonnikalapurkki. Koska Espanjassa ei saa kaurapuuroa tai ruisleipää, aamiainen korvautuu pannullisella kahvia. Makeanhimoa hän yrittää hillitä rasvattomalla jogurtilla.

Tiimin pomo pakottaa Kaisan käymään lounaalla muiden kanssa ja kieltää urheilemasta enää omalla ajalla. Esimiehen tarkkaileva katse ahdistaa, mutta Kaisa yrittää kuitenkin syödä taas vaihteeksi enemmän, koska pelkää saavansa muuten potkut.

Raskas ero

– Youssefin kanssa oli ihanaa, mutta nälän takia minulla oli koko ajan pinna kireällä. Aloin saada paniikkikohtauksia, jos minun täytyi mennä ruokakauppaan. Hiukseni tippuivat, kynteni lohkeilivat ja ihoni oli hilseilevän kuiva. Muutuin kömpelöksi ja pudottelin esineitä, Kaisa muistelee. 

Mallorcalla Kaisa ja Youssef ovat vielä umpirakastuneita, mutta he tietävät, ettei suhteella ole pidemmän päälle tulevaisuutta. Youssef on muslimi, ja hänen perheensä odottaa, että jonain päivänä hän menee naimisiin muslimitytön kanssa. Kun turistikausi päättyy, Kaisan pitäisi lähteä Youssefin kanssa Lanzarotelle, mutta poikaystävä huolestuu hänen kunnostaan. Youssef lähettääkin Kaisan kotiin.

Suomessa perhe järkyttyy Kaisan kuihtuneesta olemuksesta. Äiti patistaa tyttären sekä lääkärille että ravintoneuvojalle.

– Kun lupasin vähentää liikuntaa ja alkaa taas syödä, sain 'terveen' paperit, Kaisa hymähtää.

Muutaman viikon päästä hän lentää Lanzarotelle. Siellä ajankulua tarjoaa espanjankurssi, mutta töitä ei ole, joten rahat ovat tiukilla.

Ruuasta on helppo säästää.

– Kun polveni vielä kipeytyi, enkä voinut liikkua, en todellakaan halunnut enää syödä. Saattoi mennä parikin päivää, etten syönyt mitään.

Vatsalihaksia Kaisa tekee kuitenkin joka aamu viisisataa.

Kun Kaisa on lähdössä joulunviettoon Suomeen, hän ja Youssef tekevät raskaan päätöksen. Koska suhteella ei ole tulevaisuutta, sitä ei ole enää järkeä jatkaa. Ero on kuviteltua kovempi kolaus. Kaisa on väsynyt ja masentunut. Hän ei halua palata Jyväskylään yksin murehtimaan.

Joululomalla Kaisa löytää netistä espanjalaisperheen, joka etsii au pairia. Kohta Kaisa on jo koneessa matkalla Madridiin.

Paino nousee

– Madridin perhe oli mukava, mutta en voinut voi ymmärtää heidän ruokailutapojaan. Kaapit notkuvat herkkuja, ja perheen lapset saivat melko vapaasti käydä napsimassa niitä. Aamupalaksi he joivat kaakaota ja söivät suklaamuroja.

Kaisa itse ottaa vain kalkkunaleikkeeseen käärittyjä porkkanoita. Perhe alkaa ihmetellä tyttöä, joka syö kuin kani. Kaisaa tarkkailun kohteeksi joutuminen ahdistaa. Hän haluaisi syödä yksin omassa huoneessaan, mutta yhteiset ruokahetket ovat espanjalaisille tärkeitä. Kohta Kaisan kaikki ajatukset pyörivät ruuassa.

Blogiinsa Kaisa kuitenkin kirjoittaa kaikesta hauskasta, myös ihanista ruokaelämyksistä, joita hän Espanjassa kokee. Ystävät ja sukulaiset Suomessa lukevat blogia, eikä Kaisa halua huolestuttaa heitä.

Eräänä päivänä Kaisa on nousemassa lasten kanssa portaita, kun silmissä sumenee ja hän meinaa pyörtyä.

– Tajusin, ettei toimissani ollut mitään järkeä. Tehtäväni oli huolehtia lapsista, mutta olin niin heikossa kunnossa, etten jaksanut. Minua myös huolestutti, että perheen pikkutyttö Maria oli alkanut matkia syömisiäni.

Liikkuminen loppuu kuin seinään. Kaisa menee herkkukaapille ja alkaa ahmia: suklaata, keksejä, leivoksia, jäätelöä, jälkiruokia. Päivisin, kun lapset ovat koulussa, eikä Kaisalla ole mitään tekemistä, hän katsoo Sinkkuelämää ja Täydellisiä naisia. Ja syö. Inhoaa itseään ja syö.

– Pitkästä itsensä näännyttämisestä jää sellainen nälkä, ettei se ihan yhdellä suklaapatukalla lähdekään, Kaisa hymähtää.

Hän ahmii mutta ei oksenna. Paino alkaa nousta.

– Melkein toivoin, että olisin pystynyt oksentamaan, sillä kohta en enää tunnistanut peilikuvaani. Häpesin ja inhosin itseäni.

Kaisa huomaa taas olevansa yksinäinen: hän ei löydä uusia ystäviä, koska kaikki vapaa-aika menee kuntoillessa. Muuttunut ulkomuoto nolottaa niin, ettei hän enää halua lähteä ihmisten ilmoille.

Perheen äiti Toñi yrittää auttaa: yhdessä he miettivät keinoja, miten Kaisan voi pitää erossa herkuista. He sopivat, että kun Kaisa on vienyt lapset kouluun, hän menee kävelylle tai puistoon lueskelemaan. Mitä tahansa, kunhan ei kotiin syömään.

Paha olo ja koti-ikävä kasvavat kuitenkin niin suureksi möykyksi, että Kaisa haluaa vain oman perheen luo. Heinäkuussa hän lentää Suomeen.

– Häpesin itseäni valtavasti. Kun näin jonkun naapurin lähestyvän pihaamme, pakenin sisälle. En halunnut, että kukaan näkee, millainen minusta on tullut. En kehdannut tavata edes rakasta vaariani.

Kohti parempaa

Mutta nyt ollaan tässä hetkessä, jossa Kaisa uskaltaa jo ottaa jäätelöä vielä yhden suupalan lisää. Sitten hän laskee lusikan lautasliinalle. Hän on saanut tällä kertaa riittävästi.

– Olen ottanut ison edistysaskeleen. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen jaksan uskoa, että vielä jonain päivänä voin nauttia ruuasta ilman syyllisyyttä. En ole tyytyväinen painooni, mutta en enää häpeä itseäni. Minä sairastuin, eikä siinä olen mitään hävettävää. Olen myös alkanut ymmärtää, ettei onnellisuus ole kiloista kiinni.

Kun Kaisa palasi maailmalta palasina, perhe otti ohjat käsiinsä. Vääksystä löytyi syömishäiriöihin erikoistunut terapiakeskus Lindamaria, jossa Kaisa aloitti elokuussa intensiiviterapian. Terapeutin kanssa Kaisa katseli vanhoja valokuviaan ja yritti muistaa, millainen hän oli ennen kuin sairastui. Tunteitaan hän purki kirjoittamalla runoja ja blogia.

Mitä enemmän Kaisa puhui sairaudestaan, sitä helpottuneemmalta hänestä tuntui.

– Ymmärsin, että minulla oli ollut vääristynyt suhde ruokaan kymmenen vuotta. Vaikka olen ollut tosi rakastettu, itseäni en ole koskaan osannut rakastaa. Nyt opettelen hyväksymään itseni kaikkine virheineni.

Kaisa opettelee myös syömään uudella tavalla. Terapiassa hän sai konkreettisia neuvoja: hän ei esimerkiksi saa välttää mitään ruoka-ainetta.

– Ei ole hyviä tai pahoja ruokia, vaan kaikki ruoka on samanarvoista. Ruoka pitää myös pureskella rauhallisesti. Ennen ahmin aivot off-asennolla, mutta nyt tiedän, että syödessä pitää olla läsnä ja kuunnella itseään. Nautin jokaisesta suupalasta ja mietin, milloin olen saanut riittävästi.

Parantuminen on kuitenkin vielä kesken. Terapia on nyt päättynyt, mutta seuraavaksi Kaisa on menossa juttelemaan sairaalan syömishäiriöklinikalle. Takapakkejakin on tullut.

– Masennus ja syömishäiriö kulkevat minulla käsi kädessä, ja aina ei ole helppoa sanoa, kumpi oli ensiksi. Jos alakulo iskee, alan syödä väärin, ja sitten masentaa vain lisää. Olen jo miettinyt masennuslääkkeidenkin hankkimista, vaikka olen ajatellut, että ne ovat se vihonviimeinen keino, Kaisa pohtii.

Kaisa valmistuu keväällä muusikoksi, mutta tulevaisuudessa hän haluaisi mieluummin auttaa muita syömishäiriöstä kärsiviä. Omien kokemusten hyödyntäminen toisten auttamiseksi tuntuu kutsumukselta.

– Tiedän, että kun tästä selviän, olen vahvempi.

 
Tietoa ja apua: syomishairioliitto.fi

Muusikko ja tutkija Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Siitä saakka Linda on miettinyt, missä menevät rakkauden ja anteeksiannon rajat.

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänäkin vuonna joulun kuten aina – äitinsä, tätinsä, isäpuolensa ja pikkusiskonsa Sandran kanssa.

Sandralla on Downin syndrooma. Siskosten välit ovat läheiset.

– Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

Sandran Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella. Vuosi Sandran syntymän jälkeen Lindan isä jätti perheensä. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

– Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi koko lapsuuteni ajan, Linda sanoo.

”On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään.”

Vuosia myöhemmin, kun Lindan isä oli vakavasti sairas, hän pahoitteli esikoistyttärelleen tapahtunutta.

– Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut, Linda Urbanski sanoo.

– Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. Anteeksianto on valtavan tärkeää.

Linda Urbanski kertoo, millainen hänen suhteensa pikkusiskoonsa on, millaista oli yhdistää tutkijan ammatti muusikon työhön ja miten Sandra auttaa häntä rentoutumaan Me Naisten uudessa numerossa 50–51. Tuoreen digilehden voit lukea täältä.

Sohvikset katsovat televisiota, ja me katsomme heitä. Tänään heitä saa seurata 8 tuntia putkeen!

IS TV-LEHTI: Sohvaperunat on kätevä ohjelma. Se on hauskaa viihdettä. Sohvikset katsovat televisiota, ja me katsomme heitä. Nauramme siis itsellemme.

Sohviksista on myös tullut suomalaisten kavereita. Eiväthän ihmiset enää käy toistensa luona kylässä läheskään niin paljon kuin ennen, joten nämä toimivat hyvänä korvikkeena.

Lisäksi Sohvaperunoita katsomalla voi kelata aika nopeasti viikon tv-puheenaiheet – ja nyt myös koko syksyn puheenaiheet, sillä kauden kaikki jaksot esitetään perjantai-illan ja yön ratoksi putkeen!

Alkujaksossa tunteita nostattaa Vain elämää -sarja, jossa Kaija Koo esittää Sannin kappaleen Että mitähän vittua. Voimakas tulkinta saa kyyneleet useamman sohviksen silmiin.

Kummallisesti kuvioituja sukkiaan esittelevät turkulaiset Osku ja Juhani kuuluvat nyt erityisiin suosikkeihini.

Vihoviimeisessä jaksossa katsellaan Suomen suosituinta ohjelmaa eli Linnan juhlia. Loistavaa: tästä ne parhaat palat voi kerrata pikakelauksella.

Joka kaudella katsoja voi ihastua eri sohvakuntiin. Ukkiskerho on niittänyt mainetta, eikä se petä tälläkään kaudella, mutta itse tykkään rovaniemeläisparista eli Jormasta ja Soilesta iltapalalla tv:n ääressä. Myös helsinkiläisten nuorten Iidan ja Nellin juttuja kuuntelen hymyillen.

Kummallisesti kuvioituja sukkiaan esittelevät turkulaiset Osku ja Juhani kuuluvat nyt erityisiin suosikkeihini. He naureskelevat leppoisasti tv-ohjelmien erikoisille piirteille ja pienille ihmisille – kuitenkaan ketään halveksimatta.

Sohvaperunat, TV2 pe klo 21.00–4.57