Make ottaa Elisan lapset hoitoon, ja yks kaks Elisalla on vapaata kokonainen viikonloppu. Marita saa huonoja uutisia pankista – mistä tosin tulee yksi syy lisää harkita ryöstöä. Sitä tosin pitää vielä treenata, mutta nythän harjoitteluun on aikaa. Jatkokertomuksen on kirjoittanut kirjailija Päivi Alasalmi.

Kymmenen heittomottia. Halkokasa odotti pihalla auringossa mukavasti kuivahtaneena siirtämistä liiteriin. Paksuimmat halot piti vain pieniä.

Elisa pisti jämerän koivuhalon pystyyn halkopölkyn päälle. Hän katsoi kohdan, mistä puu oli jo kuivuessaan haljennut. Hän otti tukevan haara-asennon ja kohotti kirveen ilmaan. Siitä vain rento mutta tarkka pudotus kuivuneen halkeaman kohdalle, ja pian halko lohkeaisi nöyrästi kahdeksi sopivaksi klapiksi.

Kirves pomppasi halosta kuin trampoliinilta, ja tärähdys sattui Elisan ranteisiin. Halko kaatui ja kierähti pölkyltä maahan. Nosto ylös ja uusi yritys. Nyt kirveen terä osui oikeaan kohtaan, mutta Elisan isku oli liian heikko tai puu niin sitkeää, että terä vain jumiutui sentin syvyyteen eikä lähtenyt irti. Elisa ei voinut kuin iskeä halkoon takertunutta kirvestä ja halkoa yhdessä pölkkyä vasten niin kauan, että puu viimein antoi periksi ja halkesi.

Uusi paksu halko pölkylle ja uusi yritys. Kirves kimmahti halon päästä ja samassa Elisan käsistä. Elisa kirosi. Autokolari, joka oli vienyt hänen työkykynsä, oli vienyt myös hänen käsivoimansa. Ehkä työ onnistuisi paremmin talvella, kun puut olisivat kunnolla kuivuneet. Ehkä. Se olisi pimeässä pakkasessa tosi ikävää puuhaa. Vai pitikö koivu nimenomaan halkoa tuoreena? Make oli hoitanut aina halkoasiat.

– Saisinko auttaa?

Elisa nosti yllättyneenä katseensa tielle. Risto Rounala seisoi hänen postilaatikollaan suu lievästi huvittuneessa virneessä. Juri odotti nätisti hihnassa.

– Mielihyvin, jos vain jaksat.

Risto astui pihalle, ja Juri seurasi vieressä kiltisti kuin ihmisen ajatus. Riston koirakoulu oli näköjään tehnyt ihmeitä.

– Juri, paikka.

Juri meni makaamaan, pisti kuonon käpäliensä väliin ja huokaisi. Se ei siirtänyt jumaloivaa katsettaan Ristosta hetkeksikään.

– Tässä kasassa on paksuja puita, joita en saa halki. Jos mä heittelen niitä sulle samalla kun keräilen näitä pienempiä klapeja liiteriin?

Risto tarttui kirveeseen ja hiveli sormenpäällään sen terää.

– Tämän voisi teroittaa ensiksi, niin se helpottaisi hommaa.

Elisa toi liiteristä hiomakiven, ja Risto liippasi kirveen teräväksi.

– No niin! Alahan heitellä niitä ongelmatapauksia.

Elisa kippasi kuormallisen paksumpia puita Riston jalkoihin ja jäi miehen taakse katselemaan. Risto riisui harmaan T-paitansa. Elisa heitteli puita hänelle, mutta pysähtyi aika ajoin katselemaan, kuinka hiki kiilteli Riston iholla. Kireät hauikset pullistuivat ja tiukoiksi treenatut selkälihakset työskentelivät hallitusti. Elisa ei saanut silmiään irti Riston selästä. Halkoja pilkkova mies oli varmasti kauneimpia näkyjä, joita maailmassa oli.

Risto kääntyi ja näki Elisan katseen. Hän naurahti matalasti, ojentautui suoraksi ja antoi Elisan ihailla vuorostaan etupuolta. Elisa ehti nähdä vilauksen täydellisistä vatsalihaksista, ennen kuin muina naisina alkoi valikoida halkoja. Miten tuon ikäisellä miehellä saattoi olla vielä tuollainen vartalo? Jos mies oli poliisi, ei hän ainakaan ollut mikään toimistokyttä.

– Taidat harrastaa urheilua? Elisa kysäisi.

– No enpä enää kauheasti, vähän juoksua ja punttien heiluttelua. Mun elämäntapa on ollut pitää kroppa iskussa.

Riston vartalo näytti kuin koneelta, joka oli tarkoitettu käynnistymään silmänräpäyksessä ja täyttymään räjähtävällä voimalla.

– Mitähän mä oon harrastanut... Nyrkkeilyä, kamppailulajeja, laskettelua silloin kun asuin Lapissa, merimelontaa Helsingissä, sitten noita tavallisia, juoksua ja kuntosalia. Maratonin vedin viimeksi toissa vuonna Tukholmassa.

– No johan sulla on lajeja.

– Työnkin takia on pitänyt huolehtia kunnosta. Ja tietysti muutenkin.

– Mitä sä teet työksesi? Elisa kysyi ja valmistautui kuulemaan sanan ”poliisi”.

Risto naurahti.

– No en nyt enää juuri mitään. Mun ammatissa jäädään niin aikaisin eläkkeelle. Mutta oon mä vielä irtokeikkoja heittänyt.

– Eli..? Elisa yritti johdatella Ristoa sanomaan sen taikasanan, joka pelottaisi Elisan hätistelemään miehen mailtaan alta aikayksikön.

– Eli viettelen nyt tässä eläkevuosia. Touhuan noiden koirien kanssa ja teen kavereille remontteja. Aika mukavaa, leppoisaa elämää. Kiitollinen saa olla, että on vielä yhtenä kappaleena.

– No kerro tarkemmin, nyt sä olet vähän salaperäinen.

– No ei siitä sen enempää, Risto sanoi ja käänsi selkänsä Elisalle. Sitten hän tarttui taas kirveeseen ja jatkoi hommia. Taas Elisa katseli salaa, kuinka pullistuvien selkälihasten väliin jäi syvä vako. Selässä oli myös suuria arpia, mutta niistä Elisa ei kehdannut kysyä mitään. Utelias hän saattoi olla, mutta ei uteleva.

Tuskin mies poliisi on, Elisa mietti. Eivät poliisit tee mitään irtokeikkoja. Paitsi ennen he tarkistivat TV-lupia. Elisaa alkoi naurattaa, mutta hän tukahdutti sen. Risto olisi viimeinen ihminen kyttäämään, katselivatko tämän kylän ihmiset Salattuja elämiä ilman lupaa vai luvan kanssa, varsinkaan kun lupaakaan ei enää tarvittu.

– Entä sinä? Mitä töitä sinä teet? Risto kysyi kohteliaasti.

– Olen sairauslomalla. Olin toimistosihteeri, mutta jouduin pahaan kolariin, enkä taida pystyä tekemään enää niitä töitä. Katsotaan nyt.

– Ja miehesi..?

– Asuu Tampereella uuden vaimonsa kanssa.

– Sittenhän minä tulin kuin tilauksesta auttamaan sinua.

Elisa vilkaisi Ristoa vähän vinosti.

– Näissä halkohommissa, Risto tarkensi korrektisti puheensa.

Elisalle tuli kiire korjata mulkaisunsa kauniilla hymyllä.

– Kyllä, kiitos kovasti. Tästä on suuri apu. Kyllähän nuo isotkin palaa uunissa, jos siellä on jo tuli ja jos saa ängettyä noin paksut halot sisään. Kun mun uunin pesä on niin ahdas.

Ei herrajumala, Elisa ajatteli. Hänen suunsa solkkasi pelkkiä kaksimielisyyksiä! Mitä tästä nyt tulee? Se näköjään kielellä, mikä mielessä.

Risto naurahti ja laski kirveensä. Hän katsoi Elisaa silmiin.

– Mahtuuhan ne, kun pannaan mahtumaan.

Elisa alkoi rykiä. Olen varmaan aivan punainen, hän ajatteli.

– Minäpä haen vähän mehua. Tässähän tulee jano.

Sisällä Elisa harjasi hiuksensa ja vilkaisi vessan peiliin. Naamataulu oli mikä oli, sille oli myöhäistä tehdä enää mitään, kun ryppyvoiteet eivät kerta kaikkiaan löytäneet tietään hänen kasvoilleen. Ehkäpä mies piti luonnollisista naisista.

– Äiti, kuka äijä meidän pihalla hakkaa halkoja? Mikki kysyi, kun näki Riston ikkunasta.

– Naapurin Risto, se tarjoutui auttamaan, kun näki, etten minä saanut niitä halki.

– Sillä on koirakin. Saako sen kanssa mennä leikkimään?

– Ei kannata. Se on vasta koulutettava koira. Se voi olla arvaamaton.

Elisa vei Jurille lautasellisen vettä. Hän nosti mehukannun puutarhapöydälle ja kutsui Riston juomaan.

– No otetaan vähän. Mä oon kyllä sellainen urakkaihminen, etten oikein osaa lopettaa ennen kuin työ on loppunut. Eli kun tuo kasa on liiterin sisällä.

– Ootko sä tosissasi? Elisa kysyi ihmeissään.

Risto näytti olevan. Yhdessä he hääräsivät pihalla niin kauan, että jokainen halko oli pilkottu sopivan kokoiseksi ja nököttäisi siistissä pinossa kuivumassa liiterin katon suojassa. Mikki ja Saara kävivät myös auttamassa halkojen kanssa ja heittelemässä Jurille keppiä.

– Miten mä voin kiittää? Huolisitko sä parikymppiä? Elisa kysyi.

Risto nauroi.

– Älä nyt viitsi. Tämä on niin rentouttavaa puuhaa sen ainaisen remontinteon rinnalla.

– Jäisitkö sä syömään?

Risto kiitti kohteliaasti, mutta kieltäytyi.

– Täytyy lähteä jatkamaan matkaa. Ehkä joskus toiste?

Elisa ei ollut uskoa korviaan, kun kuuli itsensä sanovan:

– Saisinko mä sun kännykkänumeron?

Sitten hän keksi maailman ontuvimman selityksen:

– Jos tulee lisää halkoja?

He nauroivat molemmat ja vaihtoivat numeroita. Salainen side heidän välilleen oli solmittu, ja se oli tullut ruumiillisen työn kautta. He olivat katselleet toisiaan rehkimässä ja kumartelemassa ja huomanneet heitä yhdistävän tekijän: kumpikaan ei ollut ainakaan laiska.

Se oli erittäin hyvä alku rehelliselle suhteelle.

Illalla Make soitti.

– Tulisivatko lapset ensi viikonlopuksi Tampereelle? Voisin viedä heidät Särkänniemeen. Juuli tulisi varmaan mukaan.

Juuli, se uusi nuori vaimo mukaan lasten kanssa Särkänniemeen. Mistähän nyt kenkä puristi? Elisa aprikoi.­

– Hyvä homma. Tuletko sä hakemaan lapsia vai tuonko mä? Elisa kysyi varovasti.

– Onko sinulla muuta asiaa Tampereelle?

– Eipä oikeastaan. Tulevathan ne lapset junassakin, jos olet sitten varmasti vastassa.

Elisa kuuli ärtymyksen Maken äänessä.

– No onko joskus käynyt niin, etten ole ollut?

Elisa tunsi poskilihastensa kiristyvän. Riita oli niin pinnan alla, niin lähellä, ettei olisi paljon tarvinnut raapaista, kun he olisivat alkaneet rähistä toisilleen. Heidän välinsä olivat niin tulehtuneet, ettei niitä tainnut enää koskaan lämpimiksi saada. Elisa oli suuttunut Makelle, että tämä oli jättänyt hänet pulaan, ja Elisasta tuntui siltä, Make oli Elisalle vihoissaan siitä, ettei tämä ollut suostunut hänen äidinkorvikkeekseen. Lasten vuoksi olisi ollut hyvä, että heillä olisi ollut edes kohteliaat välit. Elisasta tuntui, että Make kosti lasten kautta hänelle, kun ei suostunut tapaamaan lapsia kovin usein.

Nyt kuitenkin oli tarjous voimassa, ja vapaan viikonlopun mahdollisuus sai Elisan lopettamaan riidan haastamisen.

– Ei ole käynyt, hän sanoi lauhkean sovittelevasti.

– Pistän heidät perjantaina vaikka siihen neljän junaan, olisiko se sopiva aika?

– Se käy kyllä. Ja mä maksan sitten Särkänniemen liput ja kaiken muun, ruuan ja jätskit ja sellaiset.

Nyt mies kerjää kiitoksia, Elisa tiesi, ja oli niitä tällä kertaa valmis antamaan.

– No hyvä, kun ei minulla olisi ollut varaakaan viedä niitä sinne. On tosi hienoa, että te hoidatte tämän huvipuistokäynnin.

Liikaa ei saanut kehua, ettei se olisi kuulostanut vinoilulta.

Kissa alkoi kehrätä langan päässä.

– Selvä juttu sitten. Moi!

– Moi, moi!

Lapsille Elisa ei puhunut viikonlopusta vielä mitään. Tässä oli monta päivää välissä aikaa, että Make ehtisi perua tarjouksensa. Tai unohtaa.

Vapaa viikonloppu. Ensimmäinen lajiaan ties kuinka pitkään aikaan, kolmeen neljään kuukauteen, liki puoleen vuoteen? Helmikuussa oli ollut vapaata, lasten hiihtoloman aikaan. Silloin Elisa oli sairastunut flunssaan ja maannut sängynpohjalla lukemassa kirjaa.

Mutta nyt hänellä oli tiedossa lapsivapaa viikonloppu, joka kestäisi perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Tulevaisuudessa siinsi siis lähestulkoon rajattomat mahdollisuudet. Mitä hän oikein tekisi kaikella tällä äkisti ja yllättäen suodulla vapaudella?

Hetken Elisan mielessä jo välähti Risto ja Riston kutsuminen hänen kotiinsa syömään, mutta ei sittenkään, ei se ollut hyvä idea ainakaan vielä. Mutta oliko hänellä aikaa kypsytellä suhdetta Riston kanssa kaikessa rauhassa? Entä jos tämä vain remontoisi pikapikaa talon, pistäisi sen sitten myyntiin ja häipyisi sinne, mistä oli tullutkin? No, sitten olisi sitäkin parempi, ettei hän aloittaisi mitään suhdetta ja jäisi sitten surullisena kaipaamaan, kun muuttolintu lehahtaisi matkaan.

Täällä maalla vuosi ja kaksi olivat lyhyitä aikoja. Kiirehtiä ei kannattanut, ettei sotkenut kaikkea. Jos joku asia jäi odottelun takia tapahtumatta, se oli sitten tarkoitettu niin.

Sillä yksi mikä oli varmaa, oli se, ettei Elisa päästänyt enää ketään särkemään sydäntään. Makesta toipumisessa oli mennyt kauan, eikä hän ollut varmaan täysin toipunut vieläkään. Mutta Risto kutitti mielenpohjalla mukavasti. Hän tunsi itsensä valmiiksi, jos ei muuhun niin pieneen flirttiin. Sekin oli jo huima ja suorastaan kevytmielinen harppausaskel verrattuna siihen nunnanelämään, jota hän oli nämä viimeiset pari vuotta viettänyt.

Yksi epäonnistunut yritys hänellä oli tässä välissä ollut, ja sen aiheuttama pettymys oli vain vahvistanut ajatusta siitä, ettei hän ollut valmis mihinkään uuteen suhteeseen. Hän oli ottanut yhteyttä erääseen vanhaan heilaansa ja sopinut tapaamisen. Hän oli asettanut miehen varaan liikaa toiveita ja saanut huomata, että miehestä oli tullut viinaanmenevä niuho. Ei saapunutkaan hänen elämäänsä prinssiä, tuli sammakko. Ja hyppäsi pois saman tien. Mies jatkoi kännipuheluiden soittelua jonkun aikaa, mutta Elisa vaihtoi kännykkäänsä miehen etunimeksi Älä ja sukunimeksi Vastaa.

Miten se Raamatussa sanottiin? Ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Mutta eihän hän yksin ollutkaan, vaan lastensa kanssa.

Make soitti perjantaiaamuna ja varmisti lasten aikataulun. Elisa kertoi vasta silloin Mikille ja Saaralle, että he pääsevät viikonlopuksi iskän luokse ja seuraavaksi päiväksi Särkänniemeen. Innoissaan he pakkasivat itse matkatavaransa reppuihin ja söivät reippaasti kaikki perunat ja kalapuikot, jotka Elisa heidän lautaselleen pisti. Lapset lähtivät reput selässä junaan. Elisa vilkutti raiteen vieressä niin kauan, että juna oli häipynyt näkyvistä. Huumaava vapaus. Mitä hän tekisi? Nukkuisi koko viikonlopun? Ei, hän tekisi juuri sitä, mitä häntä eniten huvittaisi.

Elisa poikkesi tukkuvarastohalliin ostamaan nipun puutarhahanskoja. Perunamaa piti mullittaa, ja kaikista hanskoista oli kulunut sormenpäät puhki, joten oli ollut se ja sama, oliko hänellä hanskoja käsissään vai ei, kynnenaluset olivat tulleet kuitenkin mustiksi. Siispä hän tarvitsi hansikkaita. Mutta hän ei ostanutkaan halvimpia, kuten yleensä, vaan kalliimpia, joissa oli silikonivahvisteet kämmenissä ja sormenpäissä. Kaksi paria. Ne hän vielä pystyi selittämään itselleen, mutta entä ne kaksi mustaa kommandopipoa, jotka hän myös pisti liukuhihnalle parin siemenpussin seuraksi?

Kun Elisa oli päässyt kotiin, Marita soitti. Hän kuulosti erittäin ahdistuneelta.

– Mitä on tapahtunut?

Marita vain nyyhkäisi ja solkkasi itkunsekaisia kirouksia.

– Voinko mä tulla teille? Mä en jaksa puhua tästä puhelimessa.

– Tule heti. Mä laitan vettä kiehumaan.

Elisa kaatoi kiehuvaa vettä kahteen suureen teemukiin, kun Marita pyyhälsi sisään paperinivaskaa kantaen.

– Me saadaan häätö.

Elisalla loiskahti kuumaa vettä pöydälle.

– Mitä helvettiä?

Marita purskahti itkemään.

– Viiden tonnin takia, voitko kuvitella?

– Mitä teillä on siitä talosta maksettavana?

– Eihän meillä enää ole asuntovelkaa kuin kolmekymmentä tonnia, mutta tämä on toinen laina. Talonhan ne ottaa, kun me ei pystytä mitenkään maksamaan tätä heinäkuun puoleenväliin mennessä.

Elisan silmät leiskuivat mustaa raivoa.

– Oletko sä käynyt pankissa puhumassa tästä?

– En mä vielä ole pystynyt, oli pakko tulla puhumaan ensin sun kans.

– Miten näin on päässyt käymään?

Marita pyyhki kyyneliä Elisan antamaan nenäliinaan.

– En mä ole pystynyt avaamaan enää vähään aikaan pankista tulleita kirjeitä. Ville avasi tämän, kun oli nyt kotona. Se on hirveän vihainen. Mä en tiedä yhtään, mitä tässä tekisi. Paitsi... Marita nosti katseensa Elisaan ja katsoi häntä silmiin.

– Niin?

– Se pankkiryöstö.

Elisa tuijotti pöydän pintaa.

– Niin.

Se pankkiryöstö. Ympäri mennään, yhteen tullaan. Kaikki tiet vievät kyläpankkiin.

– Missäs lapset muuten on, kun on niin hiljaista, Marita havahtui.

– Makella, koko viikonlopun.

– Ihmeiden ihme! Mitä sä meinaat tehdä tänään?

Elisa oli miettinyt ja miettinyt. Mitä hän oikeasti haluaisi kaikkein eniten tehdä? Tavata Riston? Liian varhaista. Mennä kapakkaan hankkimaan hiprakka? Se vaihtoehto ei houkutellut, eikä hänellä ollut enää yhtään rahaakaan. Pyytää Marita kylään ja istua puutarhakeinussa muutaman kaljatölkin kanssa maailmaa parantamassa? Sitten kun Marita olisi lähtenyt, pistää Ristolle liian myöhään joku epätoivoisen kuuloinen tekstari täynnä kirjoitusvirheitä? Tule tännf geti, t2rkeå asib?

– Ehditkö sä käväistä meillä illalla? Mulla on yksi ajatus, Elisa sanoi.

– Mä voin viettää sun kanssa vaikka koko illan, nyt kun Ville on kotona, Marita sanoi ja jatkoi.

– On sen vuoro antaa minulle vähän vapaata. Mitä me tehdään?

– Katsotaan sitten, Elisa sanoi, vaikka hän jo tiesi, mitä halusi tehdä.

Marita aikoi tulla heille kävellen, vaikka olisi Elisa tarjoutui hakemaan hänet.

– Sitä liikuntaa tarvitaan.

Elisakin innostui.

– No hei, minä juoksen ensin teille, sitten kävellään yhdessä meille. Minä pistän saunan päälle ja lenkin jälkeen saunotaan. Muista pukea päällesi mustat vaatteet. Ja tietysti lenkkarit.

– Onpas salaperäistä.

Kun he vihdoin lenkkeilyn jälkeen istuivat saunassa, Elisa kertoi Maritalle suunnitelmastaan.

– Minä olen miettinyt sitä, kun sinä sanoit, että me tarvitaan harjoitusta. Tänään me harjoitellaan lisää.

Marita alkoi kikattaa ihastuneesti, hyvä ettei hän taputtanut käsiä yhteen.

– No, mitäs me tänään tehdään?

– Ryöstetään Lempäälän Agrimarketin pihalta multasäkki.

Marita katseli häntä hölmistyneenä.

– Mitä me sillä tehdään?

– Ei mitään, tietenkään, tai pistetään kasvimaa pystyyn, jos jaksetaan.

Marita katsoi Elisaa vähän kuin äiti lastaan.

– Elisa, tiedäthän sinä, että multaa ja kasvuturvetta myydään nyt kympillä kahdeksan säkkiä, hän sanoi opastavasti.

– Joo, ei se olekaan se juttu, etteikö me ehkä jonain päivänä voitaisi ostaa sellainen, mutta nyt onkin kyse siitä, että me varastetaan se. Yön pimeydessä...

– Missä pimeydessä? Eihän aurinko edes laske, Marita hörähti.

Elisa ei antanut Maritan keskeyttää häntä.

– Yön pimeydessä hiivitään ja kannetaan se autoon. Kun se on jo painavampi kuin suklaapatukka tai lakupötkö. Siihen tarvitaan kaksi. Harjoitellaan yhteistyötä äärimmäisen henkisen paineen alla.

– Ai niin kuin että: Nyt hiljaa, hiljaa hiivitään me Kardemumman yössä...

– On kaikki kansa pötköllään, vain rosvot raataa työssä.

– Kumpi ajaa?

– Minä, Elisa sanoi.

– Hyvä, mä voin ottaa sitten kaljaa! Vituttaa niin saatanasti se pankin kirje.

Saunan jälkeen Elisa soitti lapsille hyvän yön puhelun. Saara kertoi, että iskä oli ostanut heille isot pussit karkkia ja vuokrannut heille Frozen-elokuvan. Saara kertoi elokuvan juonen ja loppuratkaisun, ja Elisa kuunteli hymyillen. Frozen olisi nyt ikuisesti iskän ja Juulin näyttämä elokuva.

Elisan kännykkä näytti ajaksi kaksikymmentäkaksi kaksikymmentä, kun he lähtivät ajamaan kohti Lempäälää. He olivat pukeneet mustat farkut ja mustat paidat. Maritalla oli musta, puuvillainen pitsineule, ja Elisalla kauluspaita, joka oli toiminut äitiyspaitanakin.

– Hei, meidän pitää laittaa kellot samaan. Eiks niin? Tai siis kännykät.

– Mun kello on 22.24. Kumpi on oikeassa?

– Samantekevää, kunhan ne ovat samassa.

– No mä muutan tämän, Marita sanoi ja alkoi räplätä kännykkäänsä. Elisa ajoi kylän halki. Hän ajoi rampilta moottoritielle ja kiihdytti muun liikenteen sekaan.

– Auton kello on pysähtynyt.

– Paina sitä nappia siinä kellotaulun vieressä.

– Mitä hittoa, sehän lähti pyörimään väärään suuntaan?

– No se on vähän rikki. Ei kai tämän hintaluokan autoilta voi mahdottomia vaatia?

Reikäinen pakoputki rämisi ja huusi kuin syötävä, kun Elisa kiihdytti vauhdin sataankahteen­kymmeneen.

– Meidät kyllä löydetään jo äänen perusteella.

– Puhu kovempaa, mä en kuule!

– Ei mitään, Marita huusi.

– Saasta! Elisa noitui.

– Meidänhän piti jättää kännykät kotiin. Ettei meidän liikkeitä pystytä jäljittämään lähimpien linkkitornien välityksellä.

– No, nyt ei auta, kun ne on jo mukana. Minä en ainakaan ala heittää kännykkää pois. Onhan se paljon kalliimpi kuin multapussi, ja lisäksi menisivät kaikki numerot hukkaan, Elisa mietti.

– Mitä?

– Ei mitään, Marita huusi.

Elisa kääntyi Agrimarketin tienhaarasta ja ajoi sen ohi. Omakotitaloalue alkoi heti sen jälkeen.

– Missähän niillä on valvontakamerat? Elisa kysyi.

– Joka nurkassa varmaan. Älä aja pihaan. Ettei sun rekisterinumero näy.

Kun Elisa ohitti Agrimarketin, hänen mieleensä tulivat ne monet kerrat, kun he olivat Maken kanssa käyneet ostamassa sieltä puutarhatyökaluja ja multaa. Istutettavia kukkia ja romanttisen kahdenistuttavan puutarhapenkin. Silloin kun kaikki oli ollut alussa, suuri seikkailu eli maallemuutto. Kun kaikki oli ollut lupaavaa. Lapset olivat istuneet takapenkillä turvaistuimissaan, ja aikuiset olivat olleet innoissaan puutarhanhoidosta ja sisustuksesta. Kun nurmikonleikkuu oli ollut silkkaa iloa ja haravointi hauskempaa kuin huvipuisto.

Mutta sitten olivat tulleet pitkät ja pimeät talvi-illat, ja Makeen oli iskenyt levottomuus. Mies oli tuijotellut televisiota puhumatta mitään ja sitten lähtenyt kaupunkiin tapaamaan ystäviään. Ja jättänyt vuosi vuodelta yhä useammin tulematta yöksi kotiin. Kunnes mies ei ollut halunnut tulla kotiin enää ollenkaan. Kunnes hänen kotinsa olikin jo Juulin luona.

Oliko sama levottomuus iskenyt nyt Elisaan?

Omakotitalojen pihat olivat ahtaita, ja siellä täällä näkyi kadunviereen pysäköityjä autoja. Elisa ajoi lähimmän auton eteen. Pensasaidat olivat korkeita ja tuuheita, eivätkä he nähneet talojen pihoille. Kukaan ei näkisi heitäkään.

Kun Elisa kaivoi penkin alta kommandopipot ja hansikkaat, tuttu ja mukava jyskytys alkoi tuntua sydämessä. Mul-ta-säk-ki-mul-ta-säk-ki.

– Mitkä nuo ovat? Marita kysyi.

– Lahja minulta. Pue päällesi.

Elisa oli pistänyt piilolinssit päähänsä, ja Marita, joka ei ollut yhtä likinäköinen, tyytyi jättämään silmälasinsa autoon. He pukivat kommandopipot päähänsä ja katsoivat toisiaan. Suut olivat kuin vaaleanpunaiset ruusunnuput pipojen mustan akryylineuleen keskellä. He purskahtivat nauruun.

– Olisi pitänyt käydä pissalla, Elisa sanoi.

– Mä kävin, mutta pissattaa taas.

– Kun sä joit sitä saunakaljaa.

– Joo, se oli huono valinta.

– Hanskat.

– Saisi olla pimeämpää.

– Onneksi tämä on hiljaista kulmakuntaa.

– Missä kohdassa ne multasäkit on? Marita kysyi ja katseli suuren kaupan parkkipaikkaa, jota kiersivät monenlaisten lannoite- ja turvesäkkien pinot ja rivistöt.

– En minä tiedä. Otetaan ensimmäinen, joka kohdalle osuu.

– Mutta eihän me voida tietä pitkin kulkea kommandopipot päässä?

– Me ryömitäänkin ojan pohjalla, Elisa sanoi.

Marita tuijotti häntä.

– Et ole tosissasi. Siellähän on kuravettä ja ties mitä koiranpaskaa.

– Juu, juu, tulee aito tunne. Ollaan kato sissejä.

– Eli käsilaukkuja me ei ilmeisesti oteta mukaan?

– Joo ei.

– Mitä sun kellos on?

– 22.54.

– Mun on 22.53. Miten ne nyt jo eri ajassa?

– Joku tulee, Elisa huomasi ja repi itseltään kommandopipon päästä. Marita toimi samalla tavalla, ja niin he olivat taas vain kaksi tanttaa jauhamassa paskaa jonkun Tampereella esitetyn teatteriesityksen jälkeen, kun toinen heitti toisen kotiin. Kuinkas muutenkaan?

Koiranulkoiluttaja kääntyi tienhaarasta ennen heidän autoaan, eikä kiinnittänyt heihin mitään huomiota.

– Nyt mennään. Pipot päähän.

Elisa, joka lukitsi aina autonsa, jätti sen nyt uhkarohkeasti auki, vaikka heidän käsilaukkunsakin jäivät takapenkille. Miksi ne oli pitänyt ottaa edes mukaan? Jos poliisit olisivat pysäyttäneet hänet ja kysyneet ajokorttia. Siitähän hän olisi voinut saada sakon, jos ei olisi pystynyt näyttämään ajokorttia.

Elisa juoksi Agrimarketin kulmalle ja sukelsi katuojaan. Siellä oli vettä. Elisa sylkäisi ravat pois suustaan ja alkoi ryömiä ojan pohjalla. Paita imaisi kylmän veden heti vatsaa vasten, ja Elisaa alkoi paleltaa. Sulaa hulluutta tämä on, hän ajatteli. Kun hän tuli viemäriputken päähän, hän kääntyi katsomaan Maritaa. Marita ryömi perässä hilpeä hymy huulillaan. Kun hän näki Elisan katsovan, hän purskahti nauruun.

– Shh, Elisa kuiskasi.

– Tulee pissat housuun, oikeesti, pakko pissata, Marita hekotti.

– No pissaa sitten, mutta älä nouse liian ylös! Ettei sun pää näy!

Marita vääntäytyi puoli-istuvaan asentoon ojanpenkalle ja laski housunsa. Tarkemmin ajateltuna Elisa päätti tehdä saman tempun. Synnytysten jälkeen virtsanpidätyskyky oli heikentynyt huomattavasti. Ruohot kutittivat selkää, mutta niillä oli hyvä pyyhkiä.

– Tämän jälkeen mennään kyllä uudestaan saunaan, Marita kuiskasi.

– Sopii, Elisa kuiskasi.

Viemäriputki oli niin ahdas, etteivät he olisi mahtuneet sen läpi, eivät ainakaan multasäkin kanssa. Elisa oli ajatellut, että he olisivat päässeet ojaa pitkin säkeille saakka, mutta se suunnitelma osoittautui nyt mahdottomaksi.

– Meidän täytyy juosta tien yli. Pysy matalana.

Elisa näytti käsimerkillä Maritalle ylityskomennon. He eivät olleet ehtineet käydä käsimerkkejä läpi, mutta Marita kyllä ymmärsi, mitä viittoma mahtoi tarkoittaa. Elisa tarkisti, ettei tiellä näkynyt liikkuvia autoja, nousi ojasta ja kipaisi äkkiä tien toiselle puolelle, ja Marita seurasi kuin varjo.

– Kaikki kunnossa? Elisa kuiskasi.

Marita teki peukalosta ja etusormestaan ympyrän ja nyökytteli hyväksyvästi. Elisan oli vaikea pidättää nauruaan, kun hän katsoi ystäväänsä kommandopipossa.

Huolissaan Elisa kurkisti mahdollisten valvontakameroiden sijaintia. Ehkä ne osoittivat vain kaupan pihaan.

He lähtivät ryömimään kohti multasäkkejä. Ensimmäisenä oli pino­ Mustaamultaa.

– Tätäkö me otetaan?

– Se on parasta, Marita kuiskasi.

He juoksivat kumarassa pussipinon taakse, tarttuivat päällimmäistä säkkiä kulmista ja vetäisivät sen maahan. Kaupan seinään kiinnitetyssä valvontakamerassa ei näkyisi mitään muuta kuin päällimmäisen säkin liukuminen pinon taakse.

Sitten he olivat taas ojassa. He makasivat hetken säkin alla ja huohottivat. Äkkiä pois täältä, oli Elisan päällimmäinen ajatus. Maritaa näytti vain naurattavan. Hankalasti säkkiä hinaten he lähtivät ryömimään taas märässä, kylmässä ojassa. Elisa ajatteli, että jos tämä oli hänen käsityksensä hauskanpidosta, hänen täytyi olla vähän hullu.

Hetken päästä he olivat taas viemäriputken suulla.

– Mitäs nyt tehdään? Marita kysyi.

– Onhan meillä naamiot. Noustaan ylös ja juostaan säkin kanssa suoraan autolle.

– Näkisitpä itsesi.

– Ja sinä. Tämä pipo muuten hiostaa, Elisa sanoi.

– Kuule, jätetään tää säkki tähän. Kyllä tässä oli harjoitusta kylliksi.

Elisa mietti Maritan ehdotusta.

– Mulla on parempi ajatus. Viedään se takaisin. Saadaan tuplatreenit.

Marita nyökkäsi, ja taas vaivalloinen ryömiminen säkkiä ojassa raahaten jatkui. Märät hansikkaat lipsuivat pussin kulmasta, vaikka sormenpäiden ote piti olla silikonilla vahvistettu.

Pian he olivat säkkipinon takana, mutta pinon päälle he eivät säkkiä pystyneet nostamaan. Silloin he olisivat näkyneet kamerassa. Siihen heidän mustamultansa jäi lojumaan, selkä nojaten pinoa vasten kuin haavoittunut sotilas juoksuhautaan.

– Hyvästi, Marita sanoi multasäkille ja taas he lähtivät ryömimään. Viemäriputken suuaukon kohdalla he nousivat, juoksivat pikaisesti tien yli ja pudottautuivat taas ojaan. Kaupan takana Elisa tarkisti, ettei ketään näkynyt tiellä. He ottivat pipot pois päästä ja juoksivat Elisan auton sisään.

Elisa riisui märät hansikkaat ja viskasi ne pipon kanssa autonpenkin alle. Hän pisti lämmityksen täysille ja lähti ajamaan poispäin Agrimarketista omakotitaloalueen halki. Hän kiepsahti toisesta risteyksestä isolle tielle ja ajoi kohta muina naisina Agrimarketin ohitse.

– Poliisi, Marita sanoi.

Elisa näki, kuinka heitä vastaan ajoi mustamaija. Elisa katsoi poliiseja ja näki heidät silmänvalkuaisensa. Sen jälkeen hän piti katseensa tiessä ja vauhdin tasaisena. Pakoputkesta jos ei muusta häntä ainakin voitaisiin sakottaa. Oliko multasäkin siirtäminen varsinaisesti rikos? Tunsiko hän tehneensä rikoksen?

Siihen hän ei osannut vielä vastata. Ainakin hän tunsi tehneensä jotain, mitä ihmisillä ei yleensä ole tarvetta tehdä.

Pian he olivat taas moottoritiellä ja Elisan kotona. Elisa heitti heidän kaikki vaatteensa pesukoneeseen. He kävivät saunassa, ja saunan jälkeen Elisakin tahtoi lepyttää hermojaan oluttölkillisellä. Hän pisti pyykit kuivuriin, ja kylpytakit yllään he joivat oluet puutarhakeinussa. Elisa heilutti keinua jalallaan rauhoittavaan tahtiin kuin vauvaa kehdossa. Pikkuhiljaa sydämen pompotus alkoi laantua ja jäseniin levitä raukeus.

– Me tehtiin se, Marita sanoi.

– Ainakin melkein, Elisa vastasi.

– Mitäs huomenna? Eikös sun lapset ole poissa lauantaiyönkin?

– On. Rosvotaan lisää, Elisa sanoi itsevarmasti.

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Miten sujuu pankkiryöstön suunnittelu perheenäideiltä? Lue jatkiksen toinen osa

Rosvorouvat on Me Naisten uusi hulvaton jatkis! Lue ensimmäinen osa

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.