Make ottaa Elisan lapset hoitoon, ja yks kaks Elisalla on vapaata kokonainen viikonloppu. Marita saa huonoja uutisia pankista – mistä tosin tulee yksi syy lisää harkita ryöstöä. Sitä tosin pitää vielä treenata, mutta nythän harjoitteluun on aikaa. Jatkokertomuksen on kirjoittanut kirjailija Päivi Alasalmi.

Kymmenen heittomottia. Halkokasa odotti pihalla auringossa mukavasti kuivahtaneena siirtämistä liiteriin. Paksuimmat halot piti vain pieniä.

Elisa pisti jämerän koivuhalon pystyyn halkopölkyn päälle. Hän katsoi kohdan, mistä puu oli jo kuivuessaan haljennut. Hän otti tukevan haara-asennon ja kohotti kirveen ilmaan. Siitä vain rento mutta tarkka pudotus kuivuneen halkeaman kohdalle, ja pian halko lohkeaisi nöyrästi kahdeksi sopivaksi klapiksi.

Kirves pomppasi halosta kuin trampoliinilta, ja tärähdys sattui Elisan ranteisiin. Halko kaatui ja kierähti pölkyltä maahan. Nosto ylös ja uusi yritys. Nyt kirveen terä osui oikeaan kohtaan, mutta Elisan isku oli liian heikko tai puu niin sitkeää, että terä vain jumiutui sentin syvyyteen eikä lähtenyt irti. Elisa ei voinut kuin iskeä halkoon takertunutta kirvestä ja halkoa yhdessä pölkkyä vasten niin kauan, että puu viimein antoi periksi ja halkesi.

Uusi paksu halko pölkylle ja uusi yritys. Kirves kimmahti halon päästä ja samassa Elisan käsistä. Elisa kirosi. Autokolari, joka oli vienyt hänen työkykynsä, oli vienyt myös hänen käsivoimansa. Ehkä työ onnistuisi paremmin talvella, kun puut olisivat kunnolla kuivuneet. Ehkä. Se olisi pimeässä pakkasessa tosi ikävää puuhaa. Vai pitikö koivu nimenomaan halkoa tuoreena? Make oli hoitanut aina halkoasiat.

– Saisinko auttaa?

Elisa nosti yllättyneenä katseensa tielle. Risto Rounala seisoi hänen postilaatikollaan suu lievästi huvittuneessa virneessä. Juri odotti nätisti hihnassa.

– Mielihyvin, jos vain jaksat.

Risto astui pihalle, ja Juri seurasi vieressä kiltisti kuin ihmisen ajatus. Riston koirakoulu oli näköjään tehnyt ihmeitä.

– Juri, paikka.

Juri meni makaamaan, pisti kuonon käpäliensä väliin ja huokaisi. Se ei siirtänyt jumaloivaa katsettaan Ristosta hetkeksikään.

– Tässä kasassa on paksuja puita, joita en saa halki. Jos mä heittelen niitä sulle samalla kun keräilen näitä pienempiä klapeja liiteriin?

Risto tarttui kirveeseen ja hiveli sormenpäällään sen terää.

– Tämän voisi teroittaa ensiksi, niin se helpottaisi hommaa.

Elisa toi liiteristä hiomakiven, ja Risto liippasi kirveen teräväksi.

– No niin! Alahan heitellä niitä ongelmatapauksia.

Elisa kippasi kuormallisen paksumpia puita Riston jalkoihin ja jäi miehen taakse katselemaan. Risto riisui harmaan T-paitansa. Elisa heitteli puita hänelle, mutta pysähtyi aika ajoin katselemaan, kuinka hiki kiilteli Riston iholla. Kireät hauikset pullistuivat ja tiukoiksi treenatut selkälihakset työskentelivät hallitusti. Elisa ei saanut silmiään irti Riston selästä. Halkoja pilkkova mies oli varmasti kauneimpia näkyjä, joita maailmassa oli.

Risto kääntyi ja näki Elisan katseen. Hän naurahti matalasti, ojentautui suoraksi ja antoi Elisan ihailla vuorostaan etupuolta. Elisa ehti nähdä vilauksen täydellisistä vatsalihaksista, ennen kuin muina naisina alkoi valikoida halkoja. Miten tuon ikäisellä miehellä saattoi olla vielä tuollainen vartalo? Jos mies oli poliisi, ei hän ainakaan ollut mikään toimistokyttä.

– Taidat harrastaa urheilua? Elisa kysäisi.

– No enpä enää kauheasti, vähän juoksua ja punttien heiluttelua. Mun elämäntapa on ollut pitää kroppa iskussa.

Riston vartalo näytti kuin koneelta, joka oli tarkoitettu käynnistymään silmänräpäyksessä ja täyttymään räjähtävällä voimalla.

– Mitähän mä oon harrastanut... Nyrkkeilyä, kamppailulajeja, laskettelua silloin kun asuin Lapissa, merimelontaa Helsingissä, sitten noita tavallisia, juoksua ja kuntosalia. Maratonin vedin viimeksi toissa vuonna Tukholmassa.

– No johan sulla on lajeja.

– Työnkin takia on pitänyt huolehtia kunnosta. Ja tietysti muutenkin.

– Mitä sä teet työksesi? Elisa kysyi ja valmistautui kuulemaan sanan ”poliisi”.

Risto naurahti.

– No en nyt enää juuri mitään. Mun ammatissa jäädään niin aikaisin eläkkeelle. Mutta oon mä vielä irtokeikkoja heittänyt.

– Eli..? Elisa yritti johdatella Ristoa sanomaan sen taikasanan, joka pelottaisi Elisan hätistelemään miehen mailtaan alta aikayksikön.

– Eli viettelen nyt tässä eläkevuosia. Touhuan noiden koirien kanssa ja teen kavereille remontteja. Aika mukavaa, leppoisaa elämää. Kiitollinen saa olla, että on vielä yhtenä kappaleena.

– No kerro tarkemmin, nyt sä olet vähän salaperäinen.

– No ei siitä sen enempää, Risto sanoi ja käänsi selkänsä Elisalle. Sitten hän tarttui taas kirveeseen ja jatkoi hommia. Taas Elisa katseli salaa, kuinka pullistuvien selkälihasten väliin jäi syvä vako. Selässä oli myös suuria arpia, mutta niistä Elisa ei kehdannut kysyä mitään. Utelias hän saattoi olla, mutta ei uteleva.

Tuskin mies poliisi on, Elisa mietti. Eivät poliisit tee mitään irtokeikkoja. Paitsi ennen he tarkistivat TV-lupia. Elisaa alkoi naurattaa, mutta hän tukahdutti sen. Risto olisi viimeinen ihminen kyttäämään, katselivatko tämän kylän ihmiset Salattuja elämiä ilman lupaa vai luvan kanssa, varsinkaan kun lupaakaan ei enää tarvittu.

– Entä sinä? Mitä töitä sinä teet? Risto kysyi kohteliaasti.

– Olen sairauslomalla. Olin toimistosihteeri, mutta jouduin pahaan kolariin, enkä taida pystyä tekemään enää niitä töitä. Katsotaan nyt.

– Ja miehesi..?

– Asuu Tampereella uuden vaimonsa kanssa.

– Sittenhän minä tulin kuin tilauksesta auttamaan sinua.

Elisa vilkaisi Ristoa vähän vinosti.

– Näissä halkohommissa, Risto tarkensi korrektisti puheensa.

Elisalle tuli kiire korjata mulkaisunsa kauniilla hymyllä.

– Kyllä, kiitos kovasti. Tästä on suuri apu. Kyllähän nuo isotkin palaa uunissa, jos siellä on jo tuli ja jos saa ängettyä noin paksut halot sisään. Kun mun uunin pesä on niin ahdas.

Ei herrajumala, Elisa ajatteli. Hänen suunsa solkkasi pelkkiä kaksimielisyyksiä! Mitä tästä nyt tulee? Se näköjään kielellä, mikä mielessä.

Risto naurahti ja laski kirveensä. Hän katsoi Elisaa silmiin.

– Mahtuuhan ne, kun pannaan mahtumaan.

Elisa alkoi rykiä. Olen varmaan aivan punainen, hän ajatteli.

– Minäpä haen vähän mehua. Tässähän tulee jano.

Sisällä Elisa harjasi hiuksensa ja vilkaisi vessan peiliin. Naamataulu oli mikä oli, sille oli myöhäistä tehdä enää mitään, kun ryppyvoiteet eivät kerta kaikkiaan löytäneet tietään hänen kasvoilleen. Ehkäpä mies piti luonnollisista naisista.

– Äiti, kuka äijä meidän pihalla hakkaa halkoja? Mikki kysyi, kun näki Riston ikkunasta.

– Naapurin Risto, se tarjoutui auttamaan, kun näki, etten minä saanut niitä halki.

– Sillä on koirakin. Saako sen kanssa mennä leikkimään?

– Ei kannata. Se on vasta koulutettava koira. Se voi olla arvaamaton.

Elisa vei Jurille lautasellisen vettä. Hän nosti mehukannun puutarhapöydälle ja kutsui Riston juomaan.

– No otetaan vähän. Mä oon kyllä sellainen urakkaihminen, etten oikein osaa lopettaa ennen kuin työ on loppunut. Eli kun tuo kasa on liiterin sisällä.

– Ootko sä tosissasi? Elisa kysyi ihmeissään.

Risto näytti olevan. Yhdessä he hääräsivät pihalla niin kauan, että jokainen halko oli pilkottu sopivan kokoiseksi ja nököttäisi siistissä pinossa kuivumassa liiterin katon suojassa. Mikki ja Saara kävivät myös auttamassa halkojen kanssa ja heittelemässä Jurille keppiä.

– Miten mä voin kiittää? Huolisitko sä parikymppiä? Elisa kysyi.

Risto nauroi.

– Älä nyt viitsi. Tämä on niin rentouttavaa puuhaa sen ainaisen remontinteon rinnalla.

– Jäisitkö sä syömään?

Risto kiitti kohteliaasti, mutta kieltäytyi.

– Täytyy lähteä jatkamaan matkaa. Ehkä joskus toiste?

Elisa ei ollut uskoa korviaan, kun kuuli itsensä sanovan:

– Saisinko mä sun kännykkänumeron?

Sitten hän keksi maailman ontuvimman selityksen:

– Jos tulee lisää halkoja?

He nauroivat molemmat ja vaihtoivat numeroita. Salainen side heidän välilleen oli solmittu, ja se oli tullut ruumiillisen työn kautta. He olivat katselleet toisiaan rehkimässä ja kumartelemassa ja huomanneet heitä yhdistävän tekijän: kumpikaan ei ollut ainakaan laiska.

Se oli erittäin hyvä alku rehelliselle suhteelle.

Illalla Make soitti.

– Tulisivatko lapset ensi viikonlopuksi Tampereelle? Voisin viedä heidät Särkänniemeen. Juuli tulisi varmaan mukaan.

Juuli, se uusi nuori vaimo mukaan lasten kanssa Särkänniemeen. Mistähän nyt kenkä puristi? Elisa aprikoi.­

– Hyvä homma. Tuletko sä hakemaan lapsia vai tuonko mä? Elisa kysyi varovasti.

– Onko sinulla muuta asiaa Tampereelle?

– Eipä oikeastaan. Tulevathan ne lapset junassakin, jos olet sitten varmasti vastassa.

Elisa kuuli ärtymyksen Maken äänessä.

– No onko joskus käynyt niin, etten ole ollut?

Elisa tunsi poskilihastensa kiristyvän. Riita oli niin pinnan alla, niin lähellä, ettei olisi paljon tarvinnut raapaista, kun he olisivat alkaneet rähistä toisilleen. Heidän välinsä olivat niin tulehtuneet, ettei niitä tainnut enää koskaan lämpimiksi saada. Elisa oli suuttunut Makelle, että tämä oli jättänyt hänet pulaan, ja Elisasta tuntui siltä, Make oli Elisalle vihoissaan siitä, ettei tämä ollut suostunut hänen äidinkorvikkeekseen. Lasten vuoksi olisi ollut hyvä, että heillä olisi ollut edes kohteliaat välit. Elisasta tuntui, että Make kosti lasten kautta hänelle, kun ei suostunut tapaamaan lapsia kovin usein.

Nyt kuitenkin oli tarjous voimassa, ja vapaan viikonlopun mahdollisuus sai Elisan lopettamaan riidan haastamisen.

– Ei ole käynyt, hän sanoi lauhkean sovittelevasti.

– Pistän heidät perjantaina vaikka siihen neljän junaan, olisiko se sopiva aika?

– Se käy kyllä. Ja mä maksan sitten Särkänniemen liput ja kaiken muun, ruuan ja jätskit ja sellaiset.

Nyt mies kerjää kiitoksia, Elisa tiesi, ja oli niitä tällä kertaa valmis antamaan.

– No hyvä, kun ei minulla olisi ollut varaakaan viedä niitä sinne. On tosi hienoa, että te hoidatte tämän huvipuistokäynnin.

Liikaa ei saanut kehua, ettei se olisi kuulostanut vinoilulta.

Kissa alkoi kehrätä langan päässä.

– Selvä juttu sitten. Moi!

– Moi, moi!

Lapsille Elisa ei puhunut viikonlopusta vielä mitään. Tässä oli monta päivää välissä aikaa, että Make ehtisi perua tarjouksensa. Tai unohtaa.

Vapaa viikonloppu. Ensimmäinen lajiaan ties kuinka pitkään aikaan, kolmeen neljään kuukauteen, liki puoleen vuoteen? Helmikuussa oli ollut vapaata, lasten hiihtoloman aikaan. Silloin Elisa oli sairastunut flunssaan ja maannut sängynpohjalla lukemassa kirjaa.

Mutta nyt hänellä oli tiedossa lapsivapaa viikonloppu, joka kestäisi perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Tulevaisuudessa siinsi siis lähestulkoon rajattomat mahdollisuudet. Mitä hän oikein tekisi kaikella tällä äkisti ja yllättäen suodulla vapaudella?

Hetken Elisan mielessä jo välähti Risto ja Riston kutsuminen hänen kotiinsa syömään, mutta ei sittenkään, ei se ollut hyvä idea ainakaan vielä. Mutta oliko hänellä aikaa kypsytellä suhdetta Riston kanssa kaikessa rauhassa? Entä jos tämä vain remontoisi pikapikaa talon, pistäisi sen sitten myyntiin ja häipyisi sinne, mistä oli tullutkin? No, sitten olisi sitäkin parempi, ettei hän aloittaisi mitään suhdetta ja jäisi sitten surullisena kaipaamaan, kun muuttolintu lehahtaisi matkaan.

Täällä maalla vuosi ja kaksi olivat lyhyitä aikoja. Kiirehtiä ei kannattanut, ettei sotkenut kaikkea. Jos joku asia jäi odottelun takia tapahtumatta, se oli sitten tarkoitettu niin.

Sillä yksi mikä oli varmaa, oli se, ettei Elisa päästänyt enää ketään särkemään sydäntään. Makesta toipumisessa oli mennyt kauan, eikä hän ollut varmaan täysin toipunut vieläkään. Mutta Risto kutitti mielenpohjalla mukavasti. Hän tunsi itsensä valmiiksi, jos ei muuhun niin pieneen flirttiin. Sekin oli jo huima ja suorastaan kevytmielinen harppausaskel verrattuna siihen nunnanelämään, jota hän oli nämä viimeiset pari vuotta viettänyt.

Yksi epäonnistunut yritys hänellä oli tässä välissä ollut, ja sen aiheuttama pettymys oli vain vahvistanut ajatusta siitä, ettei hän ollut valmis mihinkään uuteen suhteeseen. Hän oli ottanut yhteyttä erääseen vanhaan heilaansa ja sopinut tapaamisen. Hän oli asettanut miehen varaan liikaa toiveita ja saanut huomata, että miehestä oli tullut viinaanmenevä niuho. Ei saapunutkaan hänen elämäänsä prinssiä, tuli sammakko. Ja hyppäsi pois saman tien. Mies jatkoi kännipuheluiden soittelua jonkun aikaa, mutta Elisa vaihtoi kännykkäänsä miehen etunimeksi Älä ja sukunimeksi Vastaa.

Miten se Raamatussa sanottiin? Ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Mutta eihän hän yksin ollutkaan, vaan lastensa kanssa.

Make soitti perjantaiaamuna ja varmisti lasten aikataulun. Elisa kertoi vasta silloin Mikille ja Saaralle, että he pääsevät viikonlopuksi iskän luokse ja seuraavaksi päiväksi Särkänniemeen. Innoissaan he pakkasivat itse matkatavaransa reppuihin ja söivät reippaasti kaikki perunat ja kalapuikot, jotka Elisa heidän lautaselleen pisti. Lapset lähtivät reput selässä junaan. Elisa vilkutti raiteen vieressä niin kauan, että juna oli häipynyt näkyvistä. Huumaava vapaus. Mitä hän tekisi? Nukkuisi koko viikonlopun? Ei, hän tekisi juuri sitä, mitä häntä eniten huvittaisi.

Elisa poikkesi tukkuvarastohalliin ostamaan nipun puutarhahanskoja. Perunamaa piti mullittaa, ja kaikista hanskoista oli kulunut sormenpäät puhki, joten oli ollut se ja sama, oliko hänellä hanskoja käsissään vai ei, kynnenaluset olivat tulleet kuitenkin mustiksi. Siispä hän tarvitsi hansikkaita. Mutta hän ei ostanutkaan halvimpia, kuten yleensä, vaan kalliimpia, joissa oli silikonivahvisteet kämmenissä ja sormenpäissä. Kaksi paria. Ne hän vielä pystyi selittämään itselleen, mutta entä ne kaksi mustaa kommandopipoa, jotka hän myös pisti liukuhihnalle parin siemenpussin seuraksi?

Kun Elisa oli päässyt kotiin, Marita soitti. Hän kuulosti erittäin ahdistuneelta.

– Mitä on tapahtunut?

Marita vain nyyhkäisi ja solkkasi itkunsekaisia kirouksia.

– Voinko mä tulla teille? Mä en jaksa puhua tästä puhelimessa.

– Tule heti. Mä laitan vettä kiehumaan.

Elisa kaatoi kiehuvaa vettä kahteen suureen teemukiin, kun Marita pyyhälsi sisään paperinivaskaa kantaen.

– Me saadaan häätö.

Elisalla loiskahti kuumaa vettä pöydälle.

– Mitä helvettiä?

Marita purskahti itkemään.

– Viiden tonnin takia, voitko kuvitella?

– Mitä teillä on siitä talosta maksettavana?

– Eihän meillä enää ole asuntovelkaa kuin kolmekymmentä tonnia, mutta tämä on toinen laina. Talonhan ne ottaa, kun me ei pystytä mitenkään maksamaan tätä heinäkuun puoleenväliin mennessä.

Elisan silmät leiskuivat mustaa raivoa.

– Oletko sä käynyt pankissa puhumassa tästä?

– En mä vielä ole pystynyt, oli pakko tulla puhumaan ensin sun kans.

– Miten näin on päässyt käymään?

Marita pyyhki kyyneliä Elisan antamaan nenäliinaan.

– En mä ole pystynyt avaamaan enää vähään aikaan pankista tulleita kirjeitä. Ville avasi tämän, kun oli nyt kotona. Se on hirveän vihainen. Mä en tiedä yhtään, mitä tässä tekisi. Paitsi... Marita nosti katseensa Elisaan ja katsoi häntä silmiin.

– Niin?

– Se pankkiryöstö.

Elisa tuijotti pöydän pintaa.

– Niin.

Se pankkiryöstö. Ympäri mennään, yhteen tullaan. Kaikki tiet vievät kyläpankkiin.

– Missäs lapset muuten on, kun on niin hiljaista, Marita havahtui.

– Makella, koko viikonlopun.

– Ihmeiden ihme! Mitä sä meinaat tehdä tänään?

Elisa oli miettinyt ja miettinyt. Mitä hän oikeasti haluaisi kaikkein eniten tehdä? Tavata Riston? Liian varhaista. Mennä kapakkaan hankkimaan hiprakka? Se vaihtoehto ei houkutellut, eikä hänellä ollut enää yhtään rahaakaan. Pyytää Marita kylään ja istua puutarhakeinussa muutaman kaljatölkin kanssa maailmaa parantamassa? Sitten kun Marita olisi lähtenyt, pistää Ristolle liian myöhään joku epätoivoisen kuuloinen tekstari täynnä kirjoitusvirheitä? Tule tännf geti, t2rkeå asib?

– Ehditkö sä käväistä meillä illalla? Mulla on yksi ajatus, Elisa sanoi.

– Mä voin viettää sun kanssa vaikka koko illan, nyt kun Ville on kotona, Marita sanoi ja jatkoi.

– On sen vuoro antaa minulle vähän vapaata. Mitä me tehdään?

– Katsotaan sitten, Elisa sanoi, vaikka hän jo tiesi, mitä halusi tehdä.

Marita aikoi tulla heille kävellen, vaikka olisi Elisa tarjoutui hakemaan hänet.

– Sitä liikuntaa tarvitaan.

Elisakin innostui.

– No hei, minä juoksen ensin teille, sitten kävellään yhdessä meille. Minä pistän saunan päälle ja lenkin jälkeen saunotaan. Muista pukea päällesi mustat vaatteet. Ja tietysti lenkkarit.

– Onpas salaperäistä.

Kun he vihdoin lenkkeilyn jälkeen istuivat saunassa, Elisa kertoi Maritalle suunnitelmastaan.

– Minä olen miettinyt sitä, kun sinä sanoit, että me tarvitaan harjoitusta. Tänään me harjoitellaan lisää.

Marita alkoi kikattaa ihastuneesti, hyvä ettei hän taputtanut käsiä yhteen.

– No, mitäs me tänään tehdään?

– Ryöstetään Lempäälän Agrimarketin pihalta multasäkki.

Marita katseli häntä hölmistyneenä.

– Mitä me sillä tehdään?

– Ei mitään, tietenkään, tai pistetään kasvimaa pystyyn, jos jaksetaan.

Marita katsoi Elisaa vähän kuin äiti lastaan.

– Elisa, tiedäthän sinä, että multaa ja kasvuturvetta myydään nyt kympillä kahdeksan säkkiä, hän sanoi opastavasti.

– Joo, ei se olekaan se juttu, etteikö me ehkä jonain päivänä voitaisi ostaa sellainen, mutta nyt onkin kyse siitä, että me varastetaan se. Yön pimeydessä...

– Missä pimeydessä? Eihän aurinko edes laske, Marita hörähti.

Elisa ei antanut Maritan keskeyttää häntä.

– Yön pimeydessä hiivitään ja kannetaan se autoon. Kun se on jo painavampi kuin suklaapatukka tai lakupötkö. Siihen tarvitaan kaksi. Harjoitellaan yhteistyötä äärimmäisen henkisen paineen alla.

– Ai niin kuin että: Nyt hiljaa, hiljaa hiivitään me Kardemumman yössä...

– On kaikki kansa pötköllään, vain rosvot raataa työssä.

– Kumpi ajaa?

– Minä, Elisa sanoi.

– Hyvä, mä voin ottaa sitten kaljaa! Vituttaa niin saatanasti se pankin kirje.

Saunan jälkeen Elisa soitti lapsille hyvän yön puhelun. Saara kertoi, että iskä oli ostanut heille isot pussit karkkia ja vuokrannut heille Frozen-elokuvan. Saara kertoi elokuvan juonen ja loppuratkaisun, ja Elisa kuunteli hymyillen. Frozen olisi nyt ikuisesti iskän ja Juulin näyttämä elokuva.

Elisan kännykkä näytti ajaksi kaksikymmentäkaksi kaksikymmentä, kun he lähtivät ajamaan kohti Lempäälää. He olivat pukeneet mustat farkut ja mustat paidat. Maritalla oli musta, puuvillainen pitsineule, ja Elisalla kauluspaita, joka oli toiminut äitiyspaitanakin.

– Hei, meidän pitää laittaa kellot samaan. Eiks niin? Tai siis kännykät.

– Mun kello on 22.24. Kumpi on oikeassa?

– Samantekevää, kunhan ne ovat samassa.

– No mä muutan tämän, Marita sanoi ja alkoi räplätä kännykkäänsä. Elisa ajoi kylän halki. Hän ajoi rampilta moottoritielle ja kiihdytti muun liikenteen sekaan.

– Auton kello on pysähtynyt.

– Paina sitä nappia siinä kellotaulun vieressä.

– Mitä hittoa, sehän lähti pyörimään väärään suuntaan?

– No se on vähän rikki. Ei kai tämän hintaluokan autoilta voi mahdottomia vaatia?

Reikäinen pakoputki rämisi ja huusi kuin syötävä, kun Elisa kiihdytti vauhdin sataankahteen­kymmeneen.

– Meidät kyllä löydetään jo äänen perusteella.

– Puhu kovempaa, mä en kuule!

– Ei mitään, Marita huusi.

– Saasta! Elisa noitui.

– Meidänhän piti jättää kännykät kotiin. Ettei meidän liikkeitä pystytä jäljittämään lähimpien linkkitornien välityksellä.

– No, nyt ei auta, kun ne on jo mukana. Minä en ainakaan ala heittää kännykkää pois. Onhan se paljon kalliimpi kuin multapussi, ja lisäksi menisivät kaikki numerot hukkaan, Elisa mietti.

– Mitä?

– Ei mitään, Marita huusi.

Elisa kääntyi Agrimarketin tienhaarasta ja ajoi sen ohi. Omakotitaloalue alkoi heti sen jälkeen.

– Missähän niillä on valvontakamerat? Elisa kysyi.

– Joka nurkassa varmaan. Älä aja pihaan. Ettei sun rekisterinumero näy.

Kun Elisa ohitti Agrimarketin, hänen mieleensä tulivat ne monet kerrat, kun he olivat Maken kanssa käyneet ostamassa sieltä puutarhatyökaluja ja multaa. Istutettavia kukkia ja romanttisen kahdenistuttavan puutarhapenkin. Silloin kun kaikki oli ollut alussa, suuri seikkailu eli maallemuutto. Kun kaikki oli ollut lupaavaa. Lapset olivat istuneet takapenkillä turvaistuimissaan, ja aikuiset olivat olleet innoissaan puutarhanhoidosta ja sisustuksesta. Kun nurmikonleikkuu oli ollut silkkaa iloa ja haravointi hauskempaa kuin huvipuisto.

Mutta sitten olivat tulleet pitkät ja pimeät talvi-illat, ja Makeen oli iskenyt levottomuus. Mies oli tuijotellut televisiota puhumatta mitään ja sitten lähtenyt kaupunkiin tapaamaan ystäviään. Ja jättänyt vuosi vuodelta yhä useammin tulematta yöksi kotiin. Kunnes mies ei ollut halunnut tulla kotiin enää ollenkaan. Kunnes hänen kotinsa olikin jo Juulin luona.

Oliko sama levottomuus iskenyt nyt Elisaan?

Omakotitalojen pihat olivat ahtaita, ja siellä täällä näkyi kadunviereen pysäköityjä autoja. Elisa ajoi lähimmän auton eteen. Pensasaidat olivat korkeita ja tuuheita, eivätkä he nähneet talojen pihoille. Kukaan ei näkisi heitäkään.

Kun Elisa kaivoi penkin alta kommandopipot ja hansikkaat, tuttu ja mukava jyskytys alkoi tuntua sydämessä. Mul-ta-säk-ki-mul-ta-säk-ki.

– Mitkä nuo ovat? Marita kysyi.

– Lahja minulta. Pue päällesi.

Elisa oli pistänyt piilolinssit päähänsä, ja Marita, joka ei ollut yhtä likinäköinen, tyytyi jättämään silmälasinsa autoon. He pukivat kommandopipot päähänsä ja katsoivat toisiaan. Suut olivat kuin vaaleanpunaiset ruusunnuput pipojen mustan akryylineuleen keskellä. He purskahtivat nauruun.

– Olisi pitänyt käydä pissalla, Elisa sanoi.

– Mä kävin, mutta pissattaa taas.

– Kun sä joit sitä saunakaljaa.

– Joo, se oli huono valinta.

– Hanskat.

– Saisi olla pimeämpää.

– Onneksi tämä on hiljaista kulmakuntaa.

– Missä kohdassa ne multasäkit on? Marita kysyi ja katseli suuren kaupan parkkipaikkaa, jota kiersivät monenlaisten lannoite- ja turvesäkkien pinot ja rivistöt.

– En minä tiedä. Otetaan ensimmäinen, joka kohdalle osuu.

– Mutta eihän me voida tietä pitkin kulkea kommandopipot päässä?

– Me ryömitäänkin ojan pohjalla, Elisa sanoi.

Marita tuijotti häntä.

– Et ole tosissasi. Siellähän on kuravettä ja ties mitä koiranpaskaa.

– Juu, juu, tulee aito tunne. Ollaan kato sissejä.

– Eli käsilaukkuja me ei ilmeisesti oteta mukaan?

– Joo ei.

– Mitä sun kellos on?

– 22.54.

– Mun on 22.53. Miten ne nyt jo eri ajassa?

– Joku tulee, Elisa huomasi ja repi itseltään kommandopipon päästä. Marita toimi samalla tavalla, ja niin he olivat taas vain kaksi tanttaa jauhamassa paskaa jonkun Tampereella esitetyn teatteriesityksen jälkeen, kun toinen heitti toisen kotiin. Kuinkas muutenkaan?

Koiranulkoiluttaja kääntyi tienhaarasta ennen heidän autoaan, eikä kiinnittänyt heihin mitään huomiota.

– Nyt mennään. Pipot päähän.

Elisa, joka lukitsi aina autonsa, jätti sen nyt uhkarohkeasti auki, vaikka heidän käsilaukkunsakin jäivät takapenkille. Miksi ne oli pitänyt ottaa edes mukaan? Jos poliisit olisivat pysäyttäneet hänet ja kysyneet ajokorttia. Siitähän hän olisi voinut saada sakon, jos ei olisi pystynyt näyttämään ajokorttia.

Elisa juoksi Agrimarketin kulmalle ja sukelsi katuojaan. Siellä oli vettä. Elisa sylkäisi ravat pois suustaan ja alkoi ryömiä ojan pohjalla. Paita imaisi kylmän veden heti vatsaa vasten, ja Elisaa alkoi paleltaa. Sulaa hulluutta tämä on, hän ajatteli. Kun hän tuli viemäriputken päähän, hän kääntyi katsomaan Maritaa. Marita ryömi perässä hilpeä hymy huulillaan. Kun hän näki Elisan katsovan, hän purskahti nauruun.

– Shh, Elisa kuiskasi.

– Tulee pissat housuun, oikeesti, pakko pissata, Marita hekotti.

– No pissaa sitten, mutta älä nouse liian ylös! Ettei sun pää näy!

Marita vääntäytyi puoli-istuvaan asentoon ojanpenkalle ja laski housunsa. Tarkemmin ajateltuna Elisa päätti tehdä saman tempun. Synnytysten jälkeen virtsanpidätyskyky oli heikentynyt huomattavasti. Ruohot kutittivat selkää, mutta niillä oli hyvä pyyhkiä.

– Tämän jälkeen mennään kyllä uudestaan saunaan, Marita kuiskasi.

– Sopii, Elisa kuiskasi.

Viemäriputki oli niin ahdas, etteivät he olisi mahtuneet sen läpi, eivät ainakaan multasäkin kanssa. Elisa oli ajatellut, että he olisivat päässeet ojaa pitkin säkeille saakka, mutta se suunnitelma osoittautui nyt mahdottomaksi.

– Meidän täytyy juosta tien yli. Pysy matalana.

Elisa näytti käsimerkillä Maritalle ylityskomennon. He eivät olleet ehtineet käydä käsimerkkejä läpi, mutta Marita kyllä ymmärsi, mitä viittoma mahtoi tarkoittaa. Elisa tarkisti, ettei tiellä näkynyt liikkuvia autoja, nousi ojasta ja kipaisi äkkiä tien toiselle puolelle, ja Marita seurasi kuin varjo.

– Kaikki kunnossa? Elisa kuiskasi.

Marita teki peukalosta ja etusormestaan ympyrän ja nyökytteli hyväksyvästi. Elisan oli vaikea pidättää nauruaan, kun hän katsoi ystäväänsä kommandopipossa.

Huolissaan Elisa kurkisti mahdollisten valvontakameroiden sijaintia. Ehkä ne osoittivat vain kaupan pihaan.

He lähtivät ryömimään kohti multasäkkejä. Ensimmäisenä oli pino­ Mustaamultaa.

– Tätäkö me otetaan?

– Se on parasta, Marita kuiskasi.

He juoksivat kumarassa pussipinon taakse, tarttuivat päällimmäistä säkkiä kulmista ja vetäisivät sen maahan. Kaupan seinään kiinnitetyssä valvontakamerassa ei näkyisi mitään muuta kuin päällimmäisen säkin liukuminen pinon taakse.

Sitten he olivat taas ojassa. He makasivat hetken säkin alla ja huohottivat. Äkkiä pois täältä, oli Elisan päällimmäinen ajatus. Maritaa näytti vain naurattavan. Hankalasti säkkiä hinaten he lähtivät ryömimään taas märässä, kylmässä ojassa. Elisa ajatteli, että jos tämä oli hänen käsityksensä hauskanpidosta, hänen täytyi olla vähän hullu.

Hetken päästä he olivat taas viemäriputken suulla.

– Mitäs nyt tehdään? Marita kysyi.

– Onhan meillä naamiot. Noustaan ylös ja juostaan säkin kanssa suoraan autolle.

– Näkisitpä itsesi.

– Ja sinä. Tämä pipo muuten hiostaa, Elisa sanoi.

– Kuule, jätetään tää säkki tähän. Kyllä tässä oli harjoitusta kylliksi.

Elisa mietti Maritan ehdotusta.

– Mulla on parempi ajatus. Viedään se takaisin. Saadaan tuplatreenit.

Marita nyökkäsi, ja taas vaivalloinen ryömiminen säkkiä ojassa raahaten jatkui. Märät hansikkaat lipsuivat pussin kulmasta, vaikka sormenpäiden ote piti olla silikonilla vahvistettu.

Pian he olivat säkkipinon takana, mutta pinon päälle he eivät säkkiä pystyneet nostamaan. Silloin he olisivat näkyneet kamerassa. Siihen heidän mustamultansa jäi lojumaan, selkä nojaten pinoa vasten kuin haavoittunut sotilas juoksuhautaan.

– Hyvästi, Marita sanoi multasäkille ja taas he lähtivät ryömimään. Viemäriputken suuaukon kohdalla he nousivat, juoksivat pikaisesti tien yli ja pudottautuivat taas ojaan. Kaupan takana Elisa tarkisti, ettei ketään näkynyt tiellä. He ottivat pipot pois päästä ja juoksivat Elisan auton sisään.

Elisa riisui märät hansikkaat ja viskasi ne pipon kanssa autonpenkin alle. Hän pisti lämmityksen täysille ja lähti ajamaan poispäin Agrimarketista omakotitaloalueen halki. Hän kiepsahti toisesta risteyksestä isolle tielle ja ajoi kohta muina naisina Agrimarketin ohitse.

– Poliisi, Marita sanoi.

Elisa näki, kuinka heitä vastaan ajoi mustamaija. Elisa katsoi poliiseja ja näki heidät silmänvalkuaisensa. Sen jälkeen hän piti katseensa tiessä ja vauhdin tasaisena. Pakoputkesta jos ei muusta häntä ainakin voitaisiin sakottaa. Oliko multasäkin siirtäminen varsinaisesti rikos? Tunsiko hän tehneensä rikoksen?

Siihen hän ei osannut vielä vastata. Ainakin hän tunsi tehneensä jotain, mitä ihmisillä ei yleensä ole tarvetta tehdä.

Pian he olivat taas moottoritiellä ja Elisan kotona. Elisa heitti heidän kaikki vaatteensa pesukoneeseen. He kävivät saunassa, ja saunan jälkeen Elisakin tahtoi lepyttää hermojaan oluttölkillisellä. Hän pisti pyykit kuivuriin, ja kylpytakit yllään he joivat oluet puutarhakeinussa. Elisa heilutti keinua jalallaan rauhoittavaan tahtiin kuin vauvaa kehdossa. Pikkuhiljaa sydämen pompotus alkoi laantua ja jäseniin levitä raukeus.

– Me tehtiin se, Marita sanoi.

– Ainakin melkein, Elisa vastasi.

– Mitäs huomenna? Eikös sun lapset ole poissa lauantaiyönkin?

– On. Rosvotaan lisää, Elisa sanoi itsevarmasti.

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Miten sujuu pankkiryöstön suunnittelu perheenäideiltä? Lue jatkiksen toinen osa

Rosvorouvat on Me Naisten uusi hulvaton jatkis! Lue ensimmäinen osa

Reija törmää Kimmoon ja joutuu vaaraan. Miten paljon menneisyydestä Ilkalle pitäisi kertoa?

Surkea sunnuntai, ajattelin kun heräsin auringonpaisteeseen ja katse osui Ikean kirjoituspöytään. Miten joku voi sisustaa tuhatvuotisen asumuksen makuuhuoneen Ikealla?

Ilkka – sohvalla – teeskenteli nukkuvaa kun lähdin, mistä olin hänelle kiitollinen. Ilta ei ollut selvittänyt mitään, aamu tuskin olisi sen kummempi.

Astuin ulos ilman kahvia. Toivoton sunnuntai, alakuloa aamusta saakka. Kirkonkellojen kutsusoitot kaikista suunnista, perhekunnat kokoontumassa messuun, pienet tytöt kirmaamassa valkoisissa mekoissaan, mustissa pyhätakeissaan ja kiiltonahkakengissään, minä yksin tikkitakki niskassa taivaltamassa jonnekin kuulumatta mihinkään.

En osannut päättää, vaeltaisinko Gravinan toiselle puolelle vai kiertäisinkö läpi kaupunkialueen kirkot. En ollut käynyt edes Duomossa, koska se oli ollut remontissa aiemmalla matkallani. Myös Möykkykirkon tunsin vain ulkoapäin. Tuomiokirkko oli selvä, mutta muuten en ollut jaksanut opetella kirkkojen oikeita nimiä. Ne oli kaikki nimetty pyhimysten mukaan; minä kutsuin niitä miten tahdoin. Oli muiden muassa Luukirkko, Suolikirkko, Möykkykirkko, Talokirkko, Pikkukirkko ja lisäksi vielä lukematon määrä luolakirkkoja, joille en ollut vaivautunut antamaan lempinimiä.

Pikkutuulihaukat huomasin nyt jo kaukaa seuraillessani jyrkänteen reunaa. Linnut syöksähtelivät laaksossa, kantoivat kai pesätarpeita tiilikattojen alle ja muihin koloihin. Lennossa niiden olemus oli häkellyttävä: pieni petolintu ei muistuttanut mitään tuntemaani – ellei sitten kehonrakentajatörmäpääskyä, jos sellaisia olisi.

Jos olisi… kaikkea hienoa ja jännittävää voisi olla… voisi olla onnellinen Ilkan kanssa… voisi olla jonkun toisen kanssa, jotenkin varmasti voisi… voisi… ei, ei sitä jaksaisi, ajatuskin uudesta suhteesta uuvutti.

 

Huomaamattani olin poikennut tieltä polulle ja laskeuduin alas kohti puroa. Nyt ei auttanut vaipua ajatuksiin, kivet saattaisivat olla liukkaita tai pienimmät murikat luistaa jalan alla. Piti keskittyä muuhun kuin itseen. Terveellinen aate. Siksi kai olin ulos lähtenytkin: jotta saisin muuta ajateltavaa kuin itseni.

Alhaalla laaksossa Gravinan yli oli viritelty muutama lankuntapainen. Jos tasapainotteleminen onnistuisi, pääsisin toiselle puolelle kuivin jaloin.

Onnistuin! Helpotuksesta hymyillen läksin kipuamaan rinnettä ylös. Aamun viileys väistyi. Puuskutin; kevyt hiki puski pintaan. Yritin muistaa, mistä kohden ei pidä nousta. Vaikka suoranaisesta kiipeilyseinämästä ei ollutkaan kyse, saattoi väärällä reittivalinnalla joutua turhan hankaliin paikkoihin. Mikä matkassa hävitään, se voimassa voitetaan. Pysyttelin loivasti nousevalla, isoa siksakkia sahaavalla polulla. En halunnut päätyä kontilleni ja hilautumaan kynsineni kohti ylätasankoa.

Ja sitten, yllättävän äkkiä: ylhäällä turvallisesti. Näköala oli edelleen yhtä mykistävä kuin ensimmäisellä kerralla, talot ja luolat kuin organismit, kasvaneet pikemminkin kuin rakennetut. Häpeätahrasta Unescon maailmanperintökohteeksi ja kohta kulttuuripääkaupunkivuoden turistiherkuksi… Katsoisinko ikinä tätä näkymää Ilkan kanssa? Niin oli ollut tarkoitus. Enää en ollut varma, ottaisimmeko askeltakaan yhdessä.

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Näköalapaikalta on vain muutama sata metriä kaupunkiin, joka silti näyttää elävän kuin toisessa, saavuttamattomassa todellisuudessa. Kaduilla kulki kaupunkilaisia pyhävaatteissaan; poluilla ei minun lisäkseni retkeilijöitä näkynyt. Vain linnut ja minä sekä rotkon rinteillä uuteen kasvukauteen heräilevät opuntiapehkot.

Istahdin alas. Olisi pitänyt ottaa eväät. Aamiaisen olisi voinut syödä näinkin. Kahvinpuute tykytti. Suljin silmäni ja hieroin ohimoita ja niskaa. Hiukset olivat rasvaiset. Pitäisi käydä suihkussa. Kun palaan…

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Hourinko? Avasin silmäni ja kädet putosivat voimattomina syliini. Taisin huudahtaakin, mutta jokin syvempi ääni käski: Et ole uhri! Nyt kaikki peliin!

Hengitin kerran syvään sisään ja ulos. Onnistuin ponnistautumaan ylös. Olin pystyssä. Se oli voitto. Oli pysyteltävä rauhallisena. Siihen on keinot, siihen on keinot, siihen on – En osaa arvioida, miten paljon hokema tai hengittäminen minua rauhoitti. Ainakin se kirkasti ja ehkä myös pehmensi tajuamisen hetkeä.

Se oli Kimmo. Totta kai. Mikäpä oli helpompaa kuin sattuman rakentaminen. Onnittelin itseäni ironiantajusta vaikka sydämeni pyrki ylös kurkusta.

Kimmo oli puhunut kaiken aikaa, en tiedä mitä. Totta kai Kimmo puhui. Sitä Kimmo teki, puhui, puhui, tuotti ääntä. ”Reijapa Reija. Sillä lailla.”

En sanonut mitään, en nostanut edes katsettani. Oli löydettävä pakoreitti, joka ei johtaisi suorinta tietä rotkon pohjalle.

Edelleen liikkumatta kartoitin ensimmäiset metrit. Olisi pakko astua pelkoa päin. Ohittaisin miehen ja kulkisin takaisin kaupunkiin juuri niin kuin olin aikonut. Menisin kahville, herättäisin Ilkan, lounastai–

Olin jo ohittanut Kimmon ja hengittämäisilläni syvään ulos, kun minut äkkiä tempaistiin puoli kierrosta ympäri. Jos Kimmo olikin hetken ajatellut antaa minun mennä menojani, hän oli muuttanut mielensä. Hänen kätensä lepäsivät olkapäilläni kuin jossain kansantanssissa. Kevyttoppatakkini nepparit olivat revähtäneet auki riuhtaisun voimasta.

”Oletko Reija ikinä ajatellut, miten kätevä paikka tällainen on parisuhdeongelmien ratkaisemiseen? Moni on pudonnut. Onnettomuuksia sattuu, katsos.”

Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni.

Luullakseni olin aidosti hengenvaarassa. Halusin Iiriksen luo, halusin antaa hänelle lisää takkirahaa, halusin Ilkan viereen, halusin Minnan kanssa lasilliselle, halusin mökille kalaan! Piti rauhoittua. Oli oltava jokin järjellinen fysikaalisen maailman ratkaisu. Kimmoraja.

Ponnahtaa en voinut, katketa en saanut.

Kimmon kädet puristivat takkiani, vain takkiani. Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni, hän puristi kangasta. Jos onnistuisin samanaikaisesti kiskaisemaan käsiäni taaksepäin ja itse kääntymään, pääsisin irti liukkaasta takista ja piinaajalleni jäisi vain kuori käteen.

Kuvittelin pyörähdyksen, käsien liikkeen ja loppuasennon. Olisi saatava käsivarret siiviksi taakse kuin Samothraken Nike. Ja sitten – –

Totta kai onnistuin, muuten en olisi kertomassa tarinaani. Juoksin, enää en kuvitellut kävellen selviäväni, laskin kivistä polkua, kiitin reisitaskuhousujeni pellinvahvaa kangasta, putosin vauhdilla, kantapäät yrittivät jarruttaa, kivet söivät käsiä, siipiä ei ollut, mutta se oli pieni riesa, pääsin karkuun ilmankin. Vielä puron poikki, ei saa liukastua, ei saa kaatua veteen, taas polkua ylös, nyt jo kaupungin alla, polulla lasinsirpaleita, ihmisen jälkiä, roskaa… ja hiljaisuus. Mitään ei kuulunut, ei kiireisiä askeleita takaani, ei huohotusta, ei huutoa.

 

Olin kaupungissa, takaisin tiellä. Olinko pelastunut? Muutama turisti tallusti laiskasti pitkin Madonna delle Virtù -katua. Katselin rinteeseen. Kimmo oli arvatenkin piiloutunut johonkin lukuisista luolista. Oliko joku nähnyt meidät? Ei, ei sopinut puhua meistä, ei ollut mitään meitä, oli Kimmo, joka pyrki omistamaan kaiken väkivalloin.

Ja olin tietysti minä.

Minä olin ollut huijattavissa, peloteltavissa ja sidottavissa.

En ollut enää.

Ensin tärinä seis, sitten kahvi ja croissant, seuraavaksi puhelu Iirikselle, kävely majapaikkaan ja keskustelu Ilkan kanssa. Jos kaikki menisi hyvin, ehtisimme ehkä vielä myöhäiselle lounaalle. Näin suunnittelin oikaistessani pitkin Via Sette Doloria.

Pienillä kujilla puikkelehtiessa palautui mieleen, miksi oikaiseminen oli jokseenkin kiistanalainen käsite Materan labyrintissa. Jokin minussa muisti kuitenkin vanhat polut ja sain suunnan pidettyä. Halusin Caffé Tripoliin. Kaipasin vuosisatojen mittaan hioutunutta palvelua ja jonottamista ilman vuoronumeroa, halusin ihailla ruuhkan sujuvaa purkamista ja ripeää ystävällisyyttä, josta huokui virtuositeetti.

Halusin pelastautua koetellun elämänmuodon turviin.

Kohta sain istahtaa herkkujeni kanssa kahvilan edustalle tarkkailemaan piazzan hyörinää. Päivä oli käynnistynyt niin karmeasti, etten luultavasti enää koskaan pelkäisi mitään. Ehkä vaikeinkin on mahdollista, ajattelin: nauttia elämästä.

Muutama pulu etsi turhautuneena einestä kiveyksen raoista: kaksi kadunlakaisijamiestä oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti juuri lintujen edellä. Miesten neonkeltaiset huomioliivit huusivat varoitusta, vaikka autoja ei liikkunut lähimaillakaan. Miehet näyttivät keskittyvän toistensa kiusoittelemiseen, aiheesta en saanut selvää. Toinen lauleli toiselle, pienemmälle, jotain mitä tämä ei halunnut kuulla. Pieni mies piti estomelua, lauloi pitkään, korkealta ja niin kovaa, että kallon sisäinen sointi peitti ulkomaailman äänet tehokkaasti. Miehen ei tarvinnut tukkia korviaan saadakseen kaverinsa virnuilut torjuttua vaan hän saattoi heilauttaa käsiään vähättelevästi kiusaajansa suuntaan, häh-hää, enpäs kuule, en mitään. Muut kulkijat eivät näyttäneet kummastelevan parivaljakon pelleilyä. Ehkä esitys saatiin joka aamu.

Kilpalaulanta jatkui ja jatkui, väliin hengitys ja lisää ääntä. Lopuksi pienempi miehistä tepasteli tiehensä rinta koholla. Hän oli ottanut lavan haltuunsa kuin paraskin sankaritenori.

Katuoopperakohtauksen päätyttyä soitin Iirikselle, mutta tyttö ei vastannut, joten jätin viestin. En halunnut huolestuttaa tytärtäni vaan kirjoitin vain: Olet rakas. Hyvää päivää!

Vaivihkaa nuolaisin croissantin murut sormistani. Oli aika lähteä katsomaan, millä mielin Ilkka oli päivään astunut.

 

Matkalla tapasin yhden ääntään rakastavan italialaisen lisää, nimittäin koiran, johon olin jo ensimmäisenä yönä tutustunut, tosin silloin vasta akustisena ilmiönä. Haukkua en ollut osannut paikallistaa, mutta selväksi oli käynyt, että jossain luolahuoneistomme takana se majaili. Nyt kolmen yön jälkeen oli pakko ihailla piskin täsmällisyyttä. Se aloitti huutolauluesityksensä tasan kello yksitoista ja jaksoi jatkaa aamukolmeen. Niinpä en ollut pelkästään ilahtunut, kun asumuksemme alapuolisella kujalla törmäsin sorjaan keskikokoiseen narttuun. Tunnistaminen onnistui sekunnissa, sillä se tervehti minua sävyllä, josta en voinut erehtyä.

”Tyst nu, koiruli. Keskustellaanpa hetki.” Kyykistyin koiran tasolle ja selitin: ”Kun sanon ’Tyst nu!’ se tarkoittaa, että hiljaisuutta kiitos.”

Koira vaikeni ja katsoi minua pää kallellaan. Jokin eteläinen rottakoirasekoitus se taisi olla, kaunis mustanharmaa luppakorva, selvästi älykäs. Ilmeisesti onnistuin peittämään lievän varautuneisuuteni, sillä hyvässä hengessä sain opetetuksi sille, että ”Ei” tarkoittaa ”No”. ”Ei-no, ei-no.”

Totta puhuen ei se sitä kovin hyvin uskonut minään yönä, mutta minä rauhoituin. Hitusen kuvittelin sen tyyntyneen, kun oli saanut tavata yhden väliaikaisista ja tiuhaan vaihtuvista naapureistaan. Loppuajan kutsuin narttua Einoksi ja sain joka kerta ohi kulkiessani huomiota muutaman hännänheilautuksen verran.

Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä?

Varsinainen haasteeni oli nyt Einon toinen naapuri, oma rakas matkaseurani, Ilkka. Olin jo portilla. Räpläsin oven auki tahallani mahdollisimman paljon rapistellen. Annoin Ilkalle mahdollisuuden tulla ovelle. Tömäytin kassini lattiaan. Ei reaktiota. Astuin peremmälle ja huikkasin hein. Ei vastausta. Kuljin läpi koko huoneiston. Ei Ilkkaa missään, ei lappua keittiön pöydällä, ei tavaroita lojumassa, ei mitään elämän jälkiä.

Lähtenyt. Mennyt mikä mennyt.

Pelastauduin suihkuun. Suihkussa kaikki selviää. Halusin huuhtoa aamupäivän ja koko viime vuosien kuonan alas viemäreihin, alas vesipyörteen mukana kaikki parisuhdeyritelmät, nykyiset ja aivan erityisesti menneet. Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä? Mikseivät he pysy omissa elämissään?

Kastelin hiukseni hennon suihkun alla. Kun hapuilin sampoota kiviseltä hyllyltä, pistin merkille kylpyhuoneen ylänurkan erikoisen koostumuksen. Se oli luonnontilaan jätettyä kiveä, huokoista tufoa, ei tavallista kalkkikiveä, sitä, jota Ilkka nimitti askartelukiveksi, vaan reikäisempää. Hiukan pääni yläpuolella näkyi selvä esiintymä fossiileja, jonkinlaisia kotiloita tai trilobiittejä useita vieri vieressä.

Niin paljon kaikkea vanhaa piilossa eikä Ilkkaa missään! Tämä kiinnostaisi häntä! Miksi yhden pitää tunkea näköpiiriin väkisin ja toisen kadota niin, että koko elämä menee sekaisin tai ainakin matka pilalle? Miksi ylipäätään elämässäni oli koskaan alkanut jakso, jonka otsikoksi saattoi laittaa MIEHET, miksi, oi miksi, kun niin selvästi olin täysin lahjaton heidän kanssaan selviytymään?

 

Miehet. Minun mieheni. Kahlaamista suossa, patikointia erämaassa, taaperrusta rakkaisilla rinteillä… Kävelyretki pitkin joenvartta, siitä se oli alkanut, kuudentoista vuoden iässä. Minä talutin pyörää Veikan vierellä ja mietin herkeämättä, että pyörästä pitäisi päästä eroon, muuten emme voisi suudella. Ensisuudelmaan päästiin, toiseen, kolmanteen ja niin edelleen, väsytti koko ketju. Vain Ilkan arkiset muiskut ilahduttivat. Ja niitä tuskin enää tulisi.

Ovi kävi. Jokin toiveen kaltainen sävähti lävitseni. Suihku äkkiä kiinni.

Pyyhe turbaanina astuin ulos kylpyhuoneesta suureen eteisaulaan. Vesivanat valuivat reisiäni pitkin lammikoksi kivilattialle.

”Hei”, Ilkka sanoi.

”Hei”, minä sanoin. ”Kävin suihkussa.”

”Niin näkyy. Minä tapasin kivan naisen.”

No niin. Siinä se tuli. ”Vai niin”, minä sanoin.

”Suomalaisen”, Ilkka sanoi.

Riita, minä ajattelin, tästä syntyy riita. Ja että Ilkka haastoi kamppailuun, se oli uutta.

”Minäkin tapasin jonkun”, sanoin ja ajattelin Eino-koiraa, jotta en olisi ajatellut Kimmoa. Havaintoni mukaan oli poikkeuksetta niin, että jos joku koira ei ymmärtänyt minua, se oli pieni pullottavasilmäinen, ihmisen pilalle jalostama tekele, enemmän ihmistä kuin eläintä. Eino oli aito koira, mutta ehkä Ilkka oli liian jalostettu.

Se nyt oli vain ajatus, en sanonut mitään.

”Hieno juttu”, Ilkka sanoi, ”molemmat on tavanneet jonkun.”

Turvauduin sijaistoimintoihin. Vapautin hiukseni pyyhkeestä ja aloin selvitellä niitä.

Ilkka käänsi minulle selkänsä ja suuntasi eteisaulasta kohti olohuonetta. Ajatteliko mies tosiaan jo vaihtoehtoja?

”Mitä aiot?” kysyin.

”Mitä suosittelet?” hän väisti.

”Kivoja naisia on harvassa.”

”Niin tuntuu olevan”, Ilkka sanoi.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Arvailin sanailumme lopputulosta: joko purskahtaisimme nauruun tai sanoisimme hyvästit.

Ilkka sanoi: ”Käytiin Vapun kanssa kahvilla.”

”Kävitte kenen kanssa kahvilla?”

”Vapun, sen suomalaisnaisen, jonka tapasin.”

”No en ajatellutkaan, että Vappu olisi italialaisen nimi”, kiemurtelin ja yritin pelata aikaa. Mitä minun piti tehdä? Tilanne alkoi muistuttaa huonon mustan komedian kohtausta: liian monta kauhua samassa paketissa. Vappu jättäisi Kimmon ja löytäisi Ilkan, oli jo löytänyt; minä murtuisin ja sortuisin takaisin Kimmon syliin; Ilkka ja Vappu eläisivät elämänsä onnellisina, minä ja Kimmo perinpohjaisen onnettomina.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Olin arvannut oikein. Sanoisimme hyvästit. Siihen viittasi hänen seuraava siirtonsa:

”Et sinä ole ainoa, jolla on partnereita varalla. Vaihtoehtoja on muillakin. Jonoksi asti, usko tai älä.”

Repliikki oli yllätys, mutta itse asia helppo uskoa. Ilkka oli ihana. Helppo oli uskoa myös se, että Vappu etsi ulospääsyä suhteesta Kimmoon.

Ilkka veti makuuhuoneen oven perässään kiinni. Minä jäin seisomaan keskelle olohuonetta.

Ehkä hiusten väänteleminen virkisti päänahan verenkiertoa ja aivotoimintaa, sillä ennen kuin tukka oli kokonaan kuiva tajusin, että vielä oli mahdollista tehdä siirto kohti parempaa tulevaisuutta. Ilkka ehdottomasti oli niin sanottu hyvä juttu, sellainen, josta olin Minnalle niin monet kerrat selittänyt, itsenäinen, ripustautumaton mies, hyvä juttu kerta kaikkiaan.

Koputin oveen. Ei vastausta. Avasin oven raolleen. Ei myöskään kieltoa astua sisään. Ilkka istui pienen työpöydän ääressä eikä näyttänyt tekevän mitään.

Vähempi kuin kaiken kertominen ei enää riittäisi, sen tajusin.

Tajusin myös, etten pystyisi.

 

En saanut sanaa suustani. Ilkka sai. Kääntymättä minuun hän puhkesi puhumaan. Hän kysyi, mitä minä pelkään, mitä minä piilotan; miten minun kaltaiseni fiksu nainen voi kuvitella, että piilottamalla kipumme selviäisimme pitkän päälle; enkö todellakaan ymmärtänyt, että yksin hänen joustavuutensa varaan emme voineet parisuhdetta rakentaa; enkö sitä ja enkö tätä ja miten niin ja miksi ei näin. Se oli loputonta. Pahinta oli, että enimmässä oli tolkkua.

”Ilkka, älä vaadi liikaa. Kaikkea ei voi selittää kerralla. Minä en ainakaan voi.”

”Selitä edes jotain.”

”Sinua ennen minulla oli todella huono suhde. Olen peloissani.”

”Sen olen huomannut.”

”Se Vappu, jonka tapasit – minä en tunne häntä, mutta hän on – hän on yhden minun lyhytaikaisen yritelmäni naisystävä. Ja se lyhytaikainen viritelmä, Kimmo nimeltään, se on täällä myös. Stalkkaamassa minua.”

”Siis mitä?”

”Stalkkaamassa, kyllä. Ei se Vappu varmaan tiedä. En tiedä, tietääkö edes minun olemassaolostani, mutta mikään muu kuin Kimmon, ööh, kauheus ei selitä sitä, että he ovat täällä. Olivat itse asiassa jo Roomassa.”

”Ja nyt sinä tämän kerrot.”

”Niin.”

”Mutta en käsitä –”

”Ilkka rakas, minä en pysty puhumaan tästä enempää nyt. Joskus, mutta en nyt. Sopiiko?”

Näytin varmaan siihen paikkaan murenevalta, sillä Ilkka nousi, asteli pehmeästi – tai ehkä varovasti – luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni.

”Ai että kuitenkin rakas?” hän kysyi.

Kuulin hymyn äänessä.

”Helpottavaa, että stalkkeri et olekaan sinä jahtaamassa exääsi ja vakoilemassa hänen viehättävää naisystäväänsä”, hän jatkoi. Nyt hymy oli vino.

Kauhistuneena työnsin Ilkan käsivarren mitan päähän.

”Ajatteletko sinä todella, että minä voisin tehdä sellaista?”

”Kampaa nyt hyvä ihminen pääsi”, hän sanoi.

Ilkan katseesta ei ottanut selvää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Perillä Materassa menneisyys alkaa tiivistyä Reijan ympärille kuristavana. Miten hän saa pidettyä kaiken salassa Ilkalta?

Teki hyvää viipyä Roomassa, mutta vielä oli matkaa jäljellä. Jos autossa istuminen oli Saksan mittaan alkanutkin korventaa, nyt Rooman virkistäminä tuskin huomasimme viimeisiä satoja kilometrejä Materaan. Kimmokaan ei ollut näyttäytynyt portaikkokohtaamisen jälkeen.

Ei se aja, joka pelkää. Onko sellainen sananlasku? Käänsin aurinkolipan ylös. Peili häiritsi enemmän kuin alhaalta paistava aurinko.

Matka oli sujunut pääosin hyvin. Roomasta lähtiessä kaoottinen aamuliikenne oli aiheuttanut pienoisen järkytyksen meille tyynempään ajokulttuuriin tottuneille, mutta muuten meno Italian teillä yllätti iloisesti. Roomasta ei tarvinnut kauas edetä kohti kaakkoa, kun liikennevirta jo rauhoittui ja trafiikki toi mieleen lähinnä Etelä-Savon. Tie oli pieni mutta nopea ja liikennettä vähän; matka taittui sen mukaisesti.

Luin Ilkalle ääneen netistä printtaamaani Matera-infoa. Tietoa oli ihmeen vähän saatavilla ottaen huomioon, että kaupunki kuului Unescon maailmanperintökohteisiin ja olisi toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2019.

Olin juuri kertomassa luolakirkoista, kun puhelin alkoi piipata. Ensimmäiset piippaukset korvani yrittivät sovittaa osaksi radiossa soinutta italialaista varhaisbarokkia, mutta lopulta aivot hahmottivat, että kaikki äänet eivät istuneet säveltäjän muotoilemiin kulkuihin.

Tuijottelin puhelinta, kai pitkään tai kummissani, sillä Ilkka kysyi: ”Mitäs maailma?” Erikoista, että Ilkka uteli puhelinliikenteestäni mitään. Tuntui pahaenteiseltä. Kiitos Kimmo tästäkin, tuhahdin mielessäni, epäilen kaikkia vakoilusta. Ilkalle vastasin epämääräisesti: ”Tyttöjen juttuja vain. Minnalla asioita.”

Viisi viestiä Minnalta, outoja viestejä.

Miksi aina pitää lähteä? Minna kysyi ensimmäisessä.

Olin ymmälläni. Mihin Minna viittasi? Meidän matkaammeko? Ei kai se kateellinen ollut?

”Miksi te erositte Kimmon kanssa?”

Liu’utin seuraavan näkyviin. Miten menee?

Mitä se nyt turhia kyselee? Rasitti.

Seuraava viesti pysäytti: Miksi te erositte Kimmon kanssa? Ei voi olla totta! Hengitykseni kiristyi pikkuruiseksi, edes solisluut eivät liikkuneet. Minnan oli täytynyt menettää järkensä. Mitä Kimmo mihinkään kuului? Ja enkö ollut tolkuttanut, että Kimmosta ei puhuta. Sitä paitsi Minna kyllä tiesi, miksi me erosimme: happi loppui, mies tungeksi, pommitti viesteillä, ylitti kaikki rajat, tutki puhelimet ja heittäytyi stalkkeriksi. Kaiken lisäksi hän kohteli koiraansa rumasti. Väkivaltaa se oli. Jokainen järkevä ihminen lopettaa tuollaisen suhteen. Niin minäkin. Mikä Minnalla nyt mätti?

Kaksi viestiä lukematta: Vastaisit. Soita kun voit. Ja viimeinen, pahin: Kimmokin soitti.

Vastasin kaikkiin viesteihin kollektiivisesti: Voi taivas!

Suljin puhelimen. Vaietkoon kokonaan. Itseäni ohjeistin: Älä huokaile, Reija. Rauhoitu, Reija. Koko matka menee pilalle, jos Kimmo työntyy mukaan. Tai pelko Kimmosta. Älä pelkää, Reija. Nauti, Reija.

Reija!

Totta kai tsemppini oli turhaa. Tuntui kuin minut olisi sotkettu muusiksi blenderissä. Saattoiko olla, että Minnalla oli säätöä Kimmon kanssa? Kimmon!

Ilkka rupatteli keskeytymättä. Tai siltä se tuntui. Minä läähätin keskeytymättä tai jotain sinnepäin. En osannut pysähtyä kuuntelemaan selostusta tutkimusrahoituksen supistumisesta ja nuorten tutkijoiden kurimuksesta. Päässä takoi Minna, Minna. Ja sitten: matkan pää. Kohta päässä rynkytti riimi: Matera, Matera matkan pää/ sinnekö minulta Minnakin jää?

Olimme jo ohittaneet muutaman Materaan ohjaavan tienviitan. Kilometrejä oli jäljellä alle viisikymmentä. Ja sitten: matkamme pää. Mitä se meille tarkoittaisi? Mitä minulle? Roomassa olin ollut aivan varma näkemästäni. Enää en ollut. Ehkä hahmo oli vain muistuttanut Kimmoa. Ehkä Kimmo kahvitteli kotona Minnan kanssa. Voiko ihminen kammota jotakuta niin paljon, että näkee valvepainajaisia? Olinko kenties menettämässä järkeni? Vai päinvastoin: onko niin, että jostain oikein pahasta on tervettä nähdä näkyjä?

Mietteeni keskeytyivät, kun Ilkan puheenparsi äkkiä muuttui. Hän lausui latinaa yli radiosta tulvivan musiikin, resitoi juhlallisesti kuin korkea antiikin virkamies: ”Vides ut alta stet nive candidum/ Soracte nec iam sustineant onus/ silvae laborantes geluque/ flumina constiterint acuto?

”No nyt kuulostaa tosiaan akuutilta”, naurahdin.

”Elvyttävä vaikutus tällä kaikella”, Ilkka sanoi, irrotti kätensä ratista ja viittilöi villisti ympärilleen osoitellen kumpuilevaa maastoa. ”Muistuu mieleen muinaisia ulkoläksyjä.”

”Wau.” Tartuin miestä oikeasta kädestä ja asetin sen ratille. Keskittyisi. Outo tie.

”Harmi, että muisti palautui vasta nyt. Olisi pitänyt ennen Roomaa skarpata. Olisi voitu ajaa Oodin vuoren kautta, Soratte se taitaa olla italiaksi. Tosin tuskin siellä olisi lunta ollut. Runo puhuu siitä, miten puut kärvistelevät lumikuorman alla mutta niistä ei pitäisi kantaa huolta.”

”Just joo.”

”En muista kokonaan tietenkään”, Ilkka jatkoi kuulematta ironiaa äänessäni, ”mutta tuollainen taipuu-vaan-ei-taitu-tematiikka siinä oli. Ja Horatius, siis tämä runoilija, se on kaikille yhdestä asiasta tuttu. Sen kynästä on peräisin carpe diem, tiesitkö?”

En tiennyt, mutta sen huomasin, että radiossa monimutkainen oli muuttunut yksinkertaisemmaksi, Monteverdi Vivaldiksi. Lisäsin volyymia, halusin upota musiikkiin. Carpe diem tosiaan, ajattelin tarpeettoman nyrpeästi. Matkamme uhkasi muuttua yksinkertaisesta monimutkaiseksi. Vaikka miten ponnistelin, en saanut vanhoja haamuja pysymään haudoissaan. Opiskeluaikoina Minna oli kerran vienyt poikaystäväni. Ehkä nyt oli vuorossa exän kierrätys… Ei, ei näitä ajatuksia! Ponnistele!

Auto piti jättää Materan laitamille. Kaupungin kulkuväylät koostuvat lähes pelkistä rappusista, eikä auto olisi teoriassakaan mahtunut kulkemaan kapeilla mukulakivikujilla. Viimeiset sadat metrit saimme raahata matkalaukkumme miten parhaiten taisimme – pyöristä ei ollut apua – ja vielä hyvän osan iltaakin juoksimme autolta asunnolle kanniskellen kenkälaatikoitani. Jossain vaiheessa jo odotin, että Ilkka olisi heittäytynyt ritarilliseksi ja ilmoittanut kantavansa loput kuusi laatikkoa ja pari viimeistä pukupussia, mutta turhaan: suhteemme vaikutti perustuvan vankkumattomaan tasajakoon.

Kaikki vaivat ja matkan väsymys kuitenkin unohtuivat kun saavuimme Airbnb-asuntoomme: ainakaan ilma ei meiltä loppuisi. Holvattu katto kaartui yllemme kuin katedraalissa. Äkkiä arvioiden sain katon keskikohdan korkeudeksi jotain kahdeksan ja kymmenen metrin välillä. Pinta-alaltaan huone oli kai sataneliöinen. Superleveä sänky näytti uimapatjalta valtameressä.

” Sun viime exä soitti.”

Ilkka testaili akustiikkaa, hihkui ja puputti helmipöllönä. ”Uskomaton huusholli!” Ääni kaikui kiviseinistä. Avasin puhelimeni ja sen kilkutus liittyi mukaan sointikudokseen. Viesti toisensa perään ilmoitti itsestään. Minnako taas? ehdin ajatella, mutta nyt rypäs tuli tyttäreltä.

Äiti, miten menee?

Äiti, elät sä?

Soittele joskus, jooks.

Olisi pitänyt pitää puhelin auki, lapsihan oli hädissään. Sormeni oli jo vihreällä luurilla, kun vielä yksi viesti ponnahti näyttöön: Sun viime exä soitti.

Tämä oli jo liian paksua. Iiris oli ehkä täysi-ikäinen, mutta silti lapsi, ja minun lapseni, ei Kimmon. Ihan niin kuin Minna oli minun ystäväni, ei Kimmon. Mitä se mies tekee?

En voinut soittaa kummallekaan, en Iirikselle enkä Minnalle, en kun Ilkka lötkötti vieressäni sängyllä ja suunnitteli tutustumiskävelyä Sassi di Materaan. Jätin oikaisematta, että olimme Sassissa jo, aivan Sasso Barisanon ytimessä. Itse asiassa muistin asuintalomme ulkoapäin. Edelleenkään en paljastanut seudun olevan tuttua. Menneen piti olla mennyttä ja tämän matkan tuore.

Ilkka intoili haukoista. Hän toivoi, että pikkutuulihaukat olisivat jo saapuneet ja hän näkisi niiden pesimistoimia. Maaliskuun loppu. Saattoivat ollakin.

Hörppäsimme espressinot Piazza Vittorio Veneton laidalla ja suuntasimme jyrkänteen reunaa seurailevalle tielle. Maastokävely ei kuulunut ensimmäisen päivän suunnitelmiin, mutta oli rohkaisevaa nähdä retkeilijöitä taivaltamassa asumattomilla rinteillä. Emme olisi yksin liikkeellä. Nuorimmat samoojat ottivat uhkarohkeita juoksuaskelia kapeilla poluilla ja kurkistelivat vaikeapääsyisimpiinkin luolakirkkoihin. Minua märän kalkkikiven liukkaus arvelutti.

”Askartelukiveä koko kaupunki”, Ilkka sanoi hilpeästi.

Pääsiäinen oli sinä vuonna varhain eikä italialaisten mielestä talvi ollut vielä aivan taittunut. Meitä se ei haitannut, pääasia, että maa ei henkinyt jäisiä tuulahduksia eikä räntä pistellyt silmissä. Tuoksui ja näytti Helsingin toukokuulta. Suuret kiitäjät pörisivät hedelmäpuissa ja kanjonin karut rinteet, jotka olin aiemmin nähnyt vain kivierämaana, kukkivat kirjavina. Pääskyset kirkuivat tau­koamatta ja kissat lepäilivät auringonpaisteessa, milloin eivät hakeneet suojaa kuurosateilta. Rotkon pohjalla Gravina virtasi niin vuolaana, että suomalaiseenkin silmään puro näytti lähes siltä, miksi paikalliset sitä nimittävät, joelta.

Ja sitten äkkiä kuulin sen, mitä olin netistä opiskellut ja mieleeni painanut: pikkutuulihaukkojen kutsuäänet. Kimeää vihellyksentapaista, varpusmaista kirskutusta ja hiljaisempia yksittäisiä tavuja. Otin Ilkkaa kädestä kiinni ja pysäytin hänet. Pienen hakemisen jälkeen lintujen jutustelu hahmottui hänenkin korvissaan. Mitään ei näkynyt mutta ääniä oli selvästi muutama.

Niska kenossa katselimme ylös taivaalle. Ei ketään. Äänet tulivat lähempää. Tasatahtiin kuin tennisottelun seuraajat laskimme katseemme taivaan sinestä tiilikattojen punaisille pinnoille – ja samassa joku linnuista kohensi siipisulkiaan, ja silmä osasi tarkentaa: kolme lintua istui yläpuolellamme olevan talon katon reunalla ja muurinharjalla. Teki mieli hihkua, mutta emme uskaltaneet äännähtääkään vaan sähkötimme innostusta toisillemme tiiviillä kädenpuristuksilla. Koreat punaselkäiset ja harmaapäiset koiraat olivat kuin suoraan egyptiläisistä hieroglyfeistä, naaras taas vaatimattomamman värisenä mutta isompana kuvasti vielä riisutummin ja perustavammin minkä tahansa jalohaukan ideaa. Ja silti vaikutelma oli jotenkin vieras: lintujen silmät olivat hyvin suuret, mikä teki niiden haukankatseesta hämmentävän söpön.

Siinä ne varailivat urbaaneja pesäpönttöjä tuleviin tarpeisiinsa. Elleivät linnut jo pesineet, ne ainakin suunnittelivat sitä, se oli selvää. Ehkä edessä oli vielä taistelu puolisosta.

Stalkkerini oli totta.

Ilkka kuvasi, minä keskityin tallentamaan havaintoa muistiini. Nyt katse tavoitti lisää jalohaukkoja. Niitä liiteli kaupungin yllä ikään kuin kerroksittain. Välillä joku alimmista syöksyi talojen väliin. Kun lopulta sain näystä kyllikseni, käänsin katseeni oikealta, pikkutuulihaukoista ja kadun rakennetulta puolelta, vasempaan tarkoituksenani tarkistaa, liitelisikö lintuja myös kanjonissa. Mitään lentävää en nähnyt mutta kävelevää kyllä, vaeltajapariskunnan, naisen ja miehen. Miespuolisen kulkijan ryhdin ja länkisääret olisin tunnistanut missä tahansa.

Tämä ei voinut olla enää sattumaa. Kaksi suomalaispariskuntaa omatoimimatkalla Materassa maaliskuun lopulla – kuinka todennäköistä se muka on? Pariskunnan toinen osapuoli oli Kimmo, siitä ei ollut epäilystäkään, ja se puolestaan tarkoitti, että olin nähnyt oikein jo Roomassa. Stalkkerini oli totta.

Minna ei kävellyt Kimmon rinnalla. Se sentään oli houretta. Onneksi.

Toimintasuunnitelma syntyi hetkessä. Se oli kaksiosainen:

1) Soita Iirikselle ja kysy, mitä Kimmo oli puhunut.

2) Varoita Kimmon uutta kumppania tai kohta hän, hänkin, on rotkon pohjalla – eikä välttämättä pelkästään kuvaannollisesti.

Toimintasuunnitelman toteuttaminen vaati ehdotonta työrauhaa, mikä tässä tapauksessa tarkoitti että Ilkalle piti keksiä tekemistä. Ehdotin, että emme ensimmäisenä iltana menisi ravintolaan syömään vaan hankkisimme tarpeet torilta, jos se vielä olisi auki, tai kaupasta. ”Minulla on ollut ikävä sinun kokkaustasi”, sanoin Ilkalle. Imartelu toimi, ja keittiömestarini lähti kaupungille.

Minunkin oli astuttava ulos asunnostamme, sillä puhelin ei jaksanut kunnolla kantaa paksujen seinien läpi. Istahdin pikkuruiselle terassillemme. Valurautakalusteet olivat epämiellyttävän viileitä. En välittänyt. Iiris vastasi heti.

”Lapsi, kerro kaikki. Mitä siellä on tapahtunut?”

”No ensinnäkin mulla on rahat loppu”, tytär vastasi.

”Totta kai, mutta nämä viestit, mitä –”

”Ai ne. No se soitti ja sanoi, että sulla ei mene hyvin. Halusi puhua sun tilasta. ’Tiedätkö, Iiris, Reijalla ei mene hyvin, huolestuttaa’, se vikisi”, Iiris selitti.

Helpotuin hiukan, sillä Iiriksen sävystä kuulin, että hän oli tunnistanut Kimmon sepittelyn siksi, mitä se oli, satuiluksi ja häirinnäksi.

”Siis sitä tavallista tunkeilua?” totesin.

”No joo, niin kai. Mä en sanonut mitään. Se sanoi, että haluaa vain auttaa.”

”Auttaa?!” parkaisin.

”En kuule kysellyt, mitä se tarkoitti.”

Oli parasta vaihtaa puheenaihetta. En halunnut huolestuttaa Iiristä paljastamalla, että Kimmo oli löytänyt minut. ”Mihin sinä rahaa?” kysyin.

”Kevättakki olis kiva”, tytär sanoi ja kertoi, mistä oli löytänyt sopivan. Klikkasin siinä puhellessamme puolet hinnasta hänen tililleen. Vaihdoimme muut kuulumiset, lähinnä säästä ja opinnoista (”Hirvee piiskuriope pakottaa lukeen jotain klassikoita!”). Halipusien jälkeen minun oli aika lähteä kaupungille suunnitelman jälkipuoliskoa toteuttamaan.

Pienessä kaupungissa on täysin rationaalista luottaa sattumaan, etenkin jos sitä vähän auttaa. Nyt tarkoitukseni oli rakentaa sattuma, joka toisi tielleni Kimmon naisystävän Vapun. (Nimen oli Facebook ystävällisesti paljastanut.) Kengät jalkaan ja korjausta kaipaava käsilaukku mukaan. Laukun hihna oli poikki. Se oli alibini. Kahvilakierros ja kyläsuutari olisivat kävelyni julkilausuttu syy. Tarpeen tullen voisin selittää Ilkalle, että olin halunnut etsiä meille mukavan paikan yhteisiin kahvihetkiin. Koska kuitenkin tiesin, että tori oli jo kiinni ja arvasin, että ruokakauppaa Ilkka joutuisi etsimään, saatoin mielestäni olla aivan varma, että häneen en törmäisi. Loogista, eikö totta?

Totta kai ajatuksenjuoksuni kummastutti minua jo silloin. Kaikki tuntui äkkiä kovin monimutkaiselta. Vaikka huolellisesti perustelin itselleni toimieni järkevyyttä, jokin hiersi. Haaveeni oli ollut rakentaa suhde Ilkkaan avoimeksi ja lojaaliksi. Salakähmäisyys tuntui väärältä mausteelta. Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin ollenkaan käsitin, miksi toimin niin kuin toimin.

Siis matkaan! Iltapäivä alkoi taittua illaksi. Kivet hohtivat keltaisina ja soivat sillä erityisellä tavalla, jolla pehmeä kalkkikivi kumahtaa kengänkannan alla. Kävelin kiirehtimättä ja hain askeleisiini rentoutta. Luotin, että tunnistaisin Vapun, josta oli nähnyt vain kuvia. Luotin myös, että saisin suuni auki ja varoitukseni lausuttua. Ennen kaikkea luotin, että kohtaisin hänet yksin.

Aioin sanoa vain: ”Varo.” Tai ehkä varmuuden vuoksi: ”Vappu, varo Kimmoa.” Naisen ilmeestä sitten näkisin, ymmärtäisikö hän. Se taas riippuisi siitä, oliko hänen puhelimensa jo tutkittu, oliko Kimmo ilmestynyt paikkoihin, joihin ilmestyminen ei voinut olla sattumaa, oliko lyönti jo osunut.

Olin suunnitellut repliikin huolella. Pidemmät versiot olin hylännyt. ”Vappu, sinun kannattaa varoa” tai ” Hei Vappu, me ei tunneta, mutta sinä haluat kuulla tämän” –, ei, ei, liikaa lavertelua. ”Varo!”, se olisi tehokas ja vähäeleinen.

Enempää en ajatellut sanoa enkä tehdä. En halunnut leikkiä jumalaa; jokaisen on totta kai saatava tehdä omat kliseiset virheensä. Saatoin vain toivoa, että Vappu ymmärtäisi pelastautua. Ja olihan myös otettava huomioon se häviävän pieni mahdollisuus, että he todella olivat onnellisia ja sopivat toisilleen.

Suutari sijaitsi entisellä paikallaan Piazza Vittorio Venetolta lähtevällä pikkukadulla. Kun temmoin tuttua tummaksi patinoitunutta tammiovea auki, olkapäälleni laskeutui äkkiä käsi.

”Kulta!”

Käännyin. Ilkka. ”Rakas!” huudahdin yllättyneenä ja toivoin, ettei paniikki kuultanut läpi.

”Eikös mennä sisään.”

Sisään oli mentävä. Totta kai Giuseppe – se oli suutarin nimi – tunnisti minut. Liian myöhään hän hillitsi ilonsa. Paljastuin. ”Signora Reia!” kaikui takahuoneeseen saakka ja rouvakin tuli ihmettelemään pitkään poissa ollutta vierasta. Ilkan kummeksuva katse korvensi niskaani. Kaivoin katkenneen hihnan esiin ja yritin muuttaa tilanteen normaaliksi asiointitilanteeksi, turhaan tietysti. Giuseppe teki työnsä ja kieltäytyi ottamasta maksua.

”Reija, mitä tämä oli?” Ilkka kysyi kun astuimme ulos liikkeestä. Hetken harkitsin, yrittäisinkö sepittää että heidän täytyi sekoittaa minut johonkuhun toiseen, mutta yritys olisi ollut liian epätoivoinen. Materalainen suutari ei sekoita ihmisiä.

”Miksi me ollaan täällä?”

Ilmeisesti olin ollut liian kauan hiljaa, sillä Ilkka totesi: ”Sinä et ole kertonut kaikkea.”

”No tietenkään en”, sähähdin. Ilkka katsoi taas tutkivasti. Hän ei olisi halunnut nähdä sitä mitä näki. Hienotunteisuudesta oli sovittu, valehtelusta ei. Päätin tunnustaa: ”Tuttu suutari.”

”Ja?”

”Mitä ja?”

”Miksi me ollaan täällä?” Ilkka kysyi suoremmin kuin olin ymmärtänyt pelätä.

”No aika hieno kaupunki tämä on, harvinaislaatuinen, eikö?” sönkkäsin. ”Ja kohta Euroopan kulttuuripääkaupunki. Piti päästä takaisin ennen kuin kiillottavat kaiken pilalle.”

”Väitätkö tosissasi, että sitä olet pelännyt? Että kiillottavat kaupungin pilalle?” Ilkka ristikuulusteli.

En jaksanut sanoa mitään.

Ilkka pysähtyi ja sanoi: ”Sinä toit minut tänne tapaamaan exääsi! Ja suunnittelit etten minä tajuaisi sitä! Siksikö sinä hymyilet jokaiselle vastaantulevalle Luigille ja Gennarolle? Mikä minä sinulle oikein olen, jatkopala kyläsuutarien ja -seppien ketjuun?”

Ilkka käveli jo poispäin. Itketti kun tajusin tilanteen ironian. Ketään muuta en voinut syyttää kuin itseäni. Ilkka luuli Giuseppea tai jotakuta tämän kaveria exäkseni. Parempi niin.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.