Viime kerrasta on kulunut 40 vuotta. He olivat parikymppisiä ja niin rakastuneita. Mitä Pentti tuntee häntä kohtaan? Onko hän sittenkään eroamassa vaimostaan? Sen tämä kesä kertoisi.

Mies istuu penkillä, kauppatorin rannassa, siinä missä odotellaan Suomenlinnan lautalle. Erotan hänet kaukaa. Palleassa muljahtaa, ja pala nousee kurkkuun. Hän odotti minua tässä neljäkymmentä vuotta sitten.

Pentti kääntyy, tunnistaa minut, nousee ylös ja hymyilee. Yhtä ryhdikkäänä, farkuissa, tikkipusakka päällä, tyylikkäämpänä kuin silloin, mutta hiukset ovat harmaat. Riemu sisälläni kiihdyttää askeleeni, kunnes olen kohdalla ja halauksessa. Kumpikaan meistä ei sano hetkeen mitään. Hengitämme toistemme tuoksua ja läheisyyttä, tunnistan miehen ihon tutun makeuden ja pinnalta maltaan, hän on käynyt kaljalla, mutta ei se mitään, onhan tämä jännittävää. Olen vapissut aamusta asti, laskenut tunteja ja minuutteja, koska voin mennä suihkuun, aloittaa pukemisen ja meikkauksen, jotta jäisi sopivasti aikaa katsoa peilistä ja vaihtaa vielä housut hameeksi ja takaisin. Onneksi päädyin farkkuihin, niin kuin silloin.

Ihana nähdä sinut rakas. Tehdään tästä elämämme paras kesä.

Niin hän kirjoitti tekstiviestissä.

– Soili. Anna kun katson, Pentti sanoo, astuu puoli askelta taakse ja pitää käsistäni kiinni. – Olet yhtä kaunis kuin silloin. Tai oikeastaan kauniimpi.

– No, tuskin sentään.

Naurahdan, mutta haluan uskoa, sillä Pentti on edelleen komea. En sano sitä vaan annan katseeni kertoa.

Suutelemme.

Liian nopeasti, ehkä ujosti tai haparoiden.

Katson ympärille. Ketään tuttua ei näy.

– Olen jo ostanut liput. Tule, Pentti toteaa ja ohjaa minut lautalle.

Istumme tiukasti vierekkäin. Hän kiertää kätensä hartioitteni ympäri.

Vatsassa kihelmöi. Tällaista en ole kokenut, vuosikymmeniin.

Olisin halunnut Vantaalle Penttiä vastaan, mutta hän halusi viedä tavarat taksilla hotelliin, ottaa suihkun ja tavata samassa paikassa, missä meillä oli treffit silloin joskus.

En aavistanut, että ne olivat viimeiset. Eikä Pentti. Tätä kaikkea me olemme käyneet läpi sähköpostilla ja Skypellä. Pentti minut etsi. Googlaamalla. Hän hämmästyi, kun löysi minut tyttönimellä.

Ensimmäinen sähköposti tuli Pentiltä 16.2.2016, kello 20.16. Lähetystietojen taltioima numeroyhdistelmä pyörrytti. Sen täytyi olla täsmälleen sama hetki neljäkymmentä vuotta aiemmin, kun Pentti ja minä tanssimme penkkareillamme ja pussasimme ensimmäisen kerran.

Siitä kesästä olisi voinut tulla yhteisen elämämme ensimmäinen. Niin vaan ei käynyt.

Kesäkuun kuudentena arkkitehtiosastolle pyrkiminen ja Pentin pääsykoe kauppakorkeaan olivat ohi. Meillä oli pullo punaviiniä, juustoa ja voileipäkeksipaketti, istuimme Suomenlinnan kalliolla, katselimme merta ja minä puhua pälätin kaikesta, mitä mieleen tuli. Myöhemmin illalla Pentin kaverin kämpässä hän soitti kitaraa ja lauloi Annii-ii-naa, kyyhkyni pieni Annii-iinaa, piaz­zan kaunein sä liet.

Suunnittelimme interrail-matkaa Venetsiaan ja rakastelimme Euroopan kartan ruttuun.

Sain kesätyöpaikan kotikaupungistani Turusta, vanhempien tutun arkkitehtitoimistosta. Pentti lähti Ruotsiin kesätöihin ja sieltä Uppsalaan opiskelemaan.

Pentti selitti vasta tänä keväänä sähköpostissa, että häntä hävetti, kun ei päässyt Helsingin kauppakorkeaan ja minä pääsin kertaheitolla arkkitehtiosastolle. Sitä paitsi Uppsalan ekonomeista puhuttiin halventavaan sävyyn. Ensimmäisessä yhteydenotossa helmikuussa Pentti kertoili, kuinka hän korkeakoulutodistus repussa palasi autolautalla Vaasaan ja löysi roskakorista kaksi päivää vanhan Pohjalaisen. Strömbergillä oli paikka auki dieselmoottorien vientimiehelle. Siitä lähtien hän on kiertänyt maailmaa myymässä koneiden osia ja muuntajia, teknologiaa, josta en ymmärrä, mutta joka sopii kaikenlaisiin laitteisiin ympäri maailman. Pentti on johtaja, perustanut tehtaita ja solminut suhteita suomalaisfirmoille Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Aasiassa. Nyt hän pyöräyttää sähkölaitetuotantoa pystyyn Pekingissä.

Rakastin sinua enemmän kuin ketään muuta. Mitä sinulle kuuluu?

Niin päättyi Pentin ensimmäinen sähköposti, ja maailmani kiertyi spiraaliksi aivan kuin mereni pohjasta joku olisi vetänyt tulpan irti.

Hän rakasti minua, hän rakasti minua, ja vielä enemmän kuin ketään muuta, toistin ja perhoset nostivat minut aallon harjalle. Puoliksi piirretty keittiöhahmotelma sai jäädä pariksi päiväksi. Sisälläni kupli kaikki se, mihin olin vuosien aikana palannut aina, kun miessuhde toisensa jälkeen karahti kiville. Yksikään heistä ei ollut Pentin veroinen, se haparoiva käsi, joka etsi omaani koulun juhlasalissa, kun rehtori puhui tulevaisuudesta, se sydämen rytmi, joka kaikui sisälläni kun lepäsin pää hänen rintaansa vasten, se katse kun nousin Turkuun menevään junaan.

Pentti soitti ja pyysi juhannukseksi Tukholmaan. Ei ollut rahaa lähteä. Ensimmäinen palkka tuli vasta juhannuksen jälkeen, samoihin aikoihin, kun tieto pääsystä arkkitehtiosastolle. Pentti ei soittanut edes onnitteluja. Aavistelin hänen löytäneen jonkun. Oli niitä heiloja minullakin, jokunen nahjus, muutama äitinsä hemmottelema lellikki ja useita villejä ja vapaita.

Pentistä ei kuulunut mitään, eikä minulla ollut osoitetta eikä puhelinnumeroa. Hänen vanhemmilleen en soittanut, vaikka se käväisi mielessä. Joltain koulukaverilta kuulin Uppsalasta. Se oli jumalanselän takana.

Rakastin sinua ja hukutin ikävääni kolpakkoon. En ollut arvoisesi.

Arvet sydämessäni antoivat periksi, kun vuosikymmenten mietteet täyttivät sen laitoja myöden. Aloin vuodattaa tuntemuksiani sähköposteissa Pentille.

Ensimmäisessä puhelussa Pentti kuulosti epävarmalta, mutta vähintään yhtä lämpimältä kuin ennen. Aivan kuin aikaa olisi kulunut vain hetki eikä vuosikymmeniä. Seuraavana iltana olimme jo Skypessä ja näin hänet. Kamera toi kasvot lähelle, vähän vieraina ja me molemmat vedimme henkeä. Pentti taisi irrotella jotain hauskaa, ja äänen mukana tuttuus palasi. Aikaa vierähti kaksi tuntia. Lopuksi Pentti otti kitaran ja lauloi Sua vain yli kaiken mä rakastan.

Siitä lähtien me olemme olleet yhteydessä joka päivä, vähintään tekstiviestillä.

Rakas lintuni, en saa unta. Mitä teet juuri nyt?

Pekingin aika on kuusi tuntia edellä, joten hänen keskiyön hetkensä ovat täyttäneet iltani. Pentti on ollut mukanani ruoanlaitossa, metsässä iltalenkillä ja sohvalla, kun katson televisiota. Olemme jakaneet kuulumiset ja vaihtaneet mielipiteitä kaikesta, mitä elämässämme ja ympärillä tapahtuu. Joka yhteys on päättynyt helliin sanoihin tai sydämen kuviin.

Pentistä olisi tullut alkoholisti, ellei Raija olisi osunut kohdalle. He ystävystyivät Uppsalan suomalaisopiskelijoiden kemuissa. Raijan lapsuustarinat viinamäelle eksyneen isän komennossa järkyttivät nuorta miestä. Pentti heräsi tajuamaan, mihin oli menossa, sillä hänellä oli ollut kotona vähän samanlaista. Sinä iltana Raija ja Pentti päättivät näyttää suvulle ja epäilijöille, mihin pystyvät, yhdessä ja erikseen.

Raija asuu Lontoossa ja toimii jossain suuressa yhtiössä markkinointijohtajana. Hän on Pentin vaimo.

Vaimo. Se askarruttaa.

He ovat olleet naimissa yli kolmekymmentä vuotta. Tosin viimeiset kymmenen vuotta melko lailla erillään. Molemmat ovat itsenäisiä uraihmisiä. Lapsia ei ole. Pentin mukaan Raija ei halunnut.

Emme istu kalliolla juomassa punaviiniä pullosta vaan vuosikertaa laseista holviravintolassa kynttilöiden lepattaessa varjokuvia seinäkiville ja valkoisille liinoille. Ruokalista jää huomiotta, kun on niin paljon puhuttavaa. Toinen on siinä, ihan edessä ja ilma sähköistyy. Tarjoilija ehdottaa kuhaa ja korvasienikastiketta. Nopea päätös. Kun se on tehty, ei löydy sanoja.

Sukellamme toistemme silmiin.

– Ja sun tyttären nimi on Anniina.

En ole aiemmin yhdistänyt Anniinan nimeä Pentin laulamaan Merikannon kappaleeseen. Minusta nimi vaan oli kaunis. Sopiva pikkuiselleni.

– Sä et sitten koskaan mennyt naimisiin, Pentti jatkaa. – Valitsit vaan tyttärellesi isän. Minun näköiseni.

Ei se ihan niin mennyt. Kyllä minä Sepon kanssa yritin. Lenkkeilimme yhdessä. Hän oli minulle ensin valmentaja. Nostin kuntoa puolimaratoniin, jonka juoksimme yhdessä Lontoossa. Seuraavana päivänä iltakävelyllä Govent Gardenissa tuli sellainen olo, että tässä se nyt on, mies, jonka kanssa halusin lapsen. Se ajatus vaan syttyi samanaikaisesti kuin kaasulamppu ikivanhalla kujalla. Kun me Sepon kanssa astuimme My Fair Ladyn kulissien näköiseen pubiin ja joku veti estradilla Wouldn't It Be Loverly, Seppo hyräili mukana ja katsoi minuun juuri sillä tavalla, että oli selvää, mikä hänestä olisi ihanaa. Olin nelikymppinen, minulla oli kiire, jos halusin. Ja minä halusin.

– Olen leikkinyt ajatuksella, että minulla on tytär, että meillä on tytär, Pentti sanoo.

– Niin, on teissä samoja piirteitä.

Pentti on jäänyt paitsioon suurtakin suuremmasta elämänsisällöstä. Irrottaudun miehen silmistä liinan pellavapintaan.

Ilman Anniinaa minun elämäni olisi ollut ihan toista. Olen synnyttänyt lapsen, pitänyt iholla, löysännyt ja taas tiukentanut, on itketty ja naurettu, paukutettu ovia ja taas halattu. Riemun ja ilon tunteita on monta kertaa enemmän kuin epätoivon hetkiä, viimeksi olin revetä ylpeydestä, kun Anniinasta tuli ylioppilas, yksi koulun palkituista. En minä sitä kaikkea voi Pentille toistaa, se olisi julmaa, hän kun ei ollut mukana.

Palaan Pentin silmiin. Ne ovat samanväriset kuin Anniinalla.

– Anniinalla on paksut, tummat hiukset, semmoiset kuin sulla.

Katson Penttiä, hymyilen ja jatkan: – Tai siis semmoiset, kun sulla silloin oli.

Pentti kohottaa kulmia muka loukkaantuneena, että enkö minä välitä hänen harmaastaan. Nauran, sillä Anniina nostaa leukaansa samalla tavalla kun ei pidä jostain huomautuksesta.

Jatkan Anniinan nenästä, se on suora kuten Pentillä. Minulla on nykerö. Ja ryhti on sama molemmilla, Anniinakin on pitkä ja hoikka. Niin, että moni voisi hyvin kuvitella heitä isäksi ja tyttäreksi.

– Ja Anniina valitsi kauppakorkean, Pentti toteaa.

Valinta ei ollut helppo. En halua palata sen kevään raivokohtauksiin. Kirjoitusten paine, Sepon ehdotukset liikunta-alasta, ja tytön luomat sarjakuvat koulun kronikkaan. Anniina on taiteellinen mutta myös realisti. Hän on nähnyt, mitä arkkitehdin työ on, yksinäistä puurtamista, pitkiä iltoja, joskus aamupuolelle yötä.

– Oli mahtavaa, että jeesasit kesätyöpaikan kanssa. Ilman apua Anniinan hakemus olisi hukkunut seitsemäntuhannen muun joukkoon.

Anniinalta kysymättä lähetin hänen CV:nsä Pentille, miehellä kun on kurssikavereita vaikka missä. Nordeasta pyydettiin haastatteluun. Pentti oli vihjannut tutulle pankinjohtajalle ystävän tyttärestä. Ja Anniina sai duunin yritysluotoista, ihan mahtava avaus nuorelle.

– Se oli pientä. Kaveri sai tarkan kuvauksen Anniinasta, vaikken ole häntä edes nähnyt, mutta sitähän ei tarvinnut kertoa.

Nauramme molemmat.

– Tänä kesänä mennään vihdoin Venetsiaan. Syödään piazzalla. Laulan sulle gondolin kyydissä niin, että koko kaupunki kuulee: Kai Lidoon, Torcelloon käy tie. Sa minne vain mielit, ma jatkan. Ja perille varmaan sun vien. Sun vien.

Pentti on laulanut työn ohessa ja työtilaisuuksissa, niin hän on kertonut. Ääni on tummunut, se on pehmeämpi kuin nuorena, vaikka hän nyt joutuu laulamaan hiljaa. Niin, ettei naapuripöydissä häiriinnytä.

Viini kuumottaa poskia ja kaulaa kuin silloin joskus. Sen pienen opiskelijakämpän seinät sulkevat minut sisäänsä. Neljääkymmentä vuotta ei ole, on vain tämä hetki.

Kun kävelemme takaisin lautalle, jatkamme Venetsiasta. Jos me olisimme lähteneet vanhempiemme kielloista huolimatta yhdessä junamatkalle, olisimme nyt naimisissa. Kävin siellä viisi vuotta myöhemmin arkkitehtiporukalla, mutten istunut gondoliin. En halunnut ilman Penttiä. Ostin matkalla julistekopion Canaletton maalaamasta kuvasta. Sitä me aikoinaan Pentin kanssa katselimme kirjaston lukusalissa. Venetsialaismaisema 1700-luvulta on pysynyt raameissa peilin vieressä eteisen seinällä. Olen pysähtynyt tuijottamaan kuvaa monta kertaa, viimeksi tänään kun harjasin hiukset ennen lähtöä.

Raapustan hiekalle bysanttilaisten palatsien ominaispiirteitä. Pentti luettelee minulle kirjailijoita, jotka ovat kuvanneet kaupungin elämää. Etsisimme Donna Leonin kulmakujat, olemme molemmat lukeneet hänen dekkarinsa ja katselleet televisiosarjaa. Katsastamme Lidon, Muranon saaren ja iltaisin syömme vähintään yhtä hyvin kuin tänään. Joku viikonloppu.

Pentti ei vielä tiedä, miten lomat Pekingistä järjestyvät. Mutta mökillä Vaasassa voisimme olla Anniinan kanssa heinäkuussa, vaikka Pentti joutuisi työnsä takia matkustamaan.

Kun selaan allakkaa, vanha herrasmies keppeineen pysähtyy kohdallemme.

– Anteeksi, en haluaisi häiritä. Olen seurannut teitä matkan päästä. Olette kuin yhteen hitsatut, vaatteet ja kävelytyylinne on sama ja heiluttelette käsiännekin samalla lailla, kun puhutte jostain. Kuinka monta vuotta te olette olleet yhdessä?

Sydämeni jättää lyönnin väliin.

– Neljäkymmentä vuotta, Pentti vastaa ja katsoo minuun ylpeänä.

– Onneksi olkoon. On niin harvinaista nähdä teidänlaisenne pariskunta.

Mies on hetken hiljaa, katsoo kukkivaa tuomea ja palaa meihin.

– Ehdimme olla vaimoni kanssa kuusikymmentä vuotta. Siitä on kolme vuotta, kun hän lähti. Meillä oli hyvä liitto, ainutlaatuinen.

Mies kehottaa vielä pitämään huolta toisistamme, kumartaa jäähyväisensä osanottoomme ja kesäntoivotuksiimme ja kääntyy takaisin. Hän ehkä asuu Suomenlinnassa. Tai sitten hän on velho.

Herään lintujen lauluun. Tyyny kainalossa ja Pentin suudelman lämpö sisälläni. Ilta päättyi jotenkin niin mukavasti tai sopivasti, minun ei tarvinnut selitellä, etten lähtisi hänen mukaansa hotelliin eikä tarvinnut estellä, etten voisi ottaa häntä kotiin Espooseen.

Olisi niin mukavaa saada sinut peiton alle ja herätä huomenna vierekkäin, niin hän sanoi, anteeksipyytäen. Pentin käsi niskassani ja toinen hyväilemässä poskea, karkea ja miehekäs ja se tunnelataus joka välissämme viiletti, läpi minun rinnastani häneen ja hänestä minuun, se vahvisti kaiken. Hän haluaa antaa minulle parastaan, ei aikaeron ja työn väsyttämää miestä.

Pentillä on kokous yhdeksältä, ja miehen piti olla oman itsensä herra. Ehkä ajankohta on päätetty muualla. Olemme kevään aikana käyneet läpi työn vaatimuksia, kuinka takarajat rasittavat meitä enemmän kuin nuorena. Juuri nyt minulla ei ole paniikkia, kerrostaloprojekti Espoossa etenee, ja sen alakertaan tuleva päiväkoti on minulle helppoa kuin leikki.

Tarkistan päiväkoti-ikäisten mitoituksia suunnitelmaan, saniteettitiloissa pitää olla riittävästi tilaa, muttei liikaa, ettei tule hallimaista ja lapsille pelottavaa tunnelmaa. Auringon valon suunta ja kaakelien sävyt, kokonaisuuteen on saatava kodin henkeä.

Rakkaani, kokous ja lounas ovat ohi. Vaasassa pikku huolia. Soitan kohta.

Olen Pentin mielessä koko ajan, vaikka tehtaalla tapahtuu. Pikku huolia. Hymähdän mielissäni, ties vaikka miljoonista olisi kyse, mutta minä olen hänelle tärkeämpi.

Sormeilen helminauhaa. Kun hän pujotti sen kaulaani viinibaarissa illalla, se tuntui kylmältä ja raskaalta, mutta muutamassa minuutissa se imi sisäänsä ihoni lämmön. Aidot helmet, sellaisia minulla ei ole ennen ollut. Kiinassa helmiä sukelletaan syvyyksistä edelleen, ja työn laatu on maailman parasta. Nousen katsomaan peilistä, hienoinen vaalean punertava sävy. Rakkauden osoitus.

Vanhan miehen viittaus pitkään avioliittoon nousee soimaan kuin euroviisusävelmä, jonka riimistä ei pääse eroon. Hän näki yhteyden, mutta näkikö hän myös jotain muuta. Ehkä Raijalla on samanlainen helminauha. Ei, en halua miettiä sitä naista. Pentin avioliitto on pelkkä kulissi, tyhjä kuori, niin Pentti on sanonut.

– Hei kulta. Miten päiväsi on sujunut? Saitko päiväkodin valmiiksi?

Pentti on niin huomaavainen. Hän muistaa arkeni yksityiskohdat pikkuasioita myöden.

– Naapurin isäntä Vaasasta ilmoitti, että huvilalla on ongelmia. Siellä oli paha myrsky. Täällä oli kai myös tuulista?

En muista ihmeempää. Pääkaupunkiseudulla tuulee aina.

– Vesikouru on irronnut ja vienyt mukanaan pari tiiltä katosta. Kattoremontti on ollut suunnitelmissa, mutta tämä nopeuttaa asioita. On pakko lähteä saman tien katsomaan.

Mitä ihmettä? Meidän piti olla koko viikonloppu yhdessä. Pettymys pyrkii rinnasta kieleen. Nieleskelen.

– Tutulla rakennusporukalla on sattumalta sopiva väli. Jos jään odottamaan, tilanne voi olla toinen. Soitan matkalta ja periltä Vaasasta, kun tiedän tilanteen.

Pentin selityksestä paistaa hätä. Totta kai ymmärrän. Vanha puuhuvila, semmoisen ylläpitoa on vaikea hoitaa toiselta puolelta maapalloa. Nyt kun hän sattuu olemaan täällä, sinne on mentävä katsomaan.

– Mitäs jos mä tulen mukaan?

– Ei tähän ongelmaan kannata paukkuja tuhlata. Ei siellä muuta tarvitse tehdä kuin korjata katto. Huvila on talven jäljiltä kylmä kuin faan. Pääsen nukkumaan naapurin isännän pirtin sohvalle. Pakkorako. Ei voi mitään.

Pentti ei voi ottaa minua naapurin isännän syynättäväksi. Selvähän se. Minä en voi pyytää Penttiä kotiin Anniinan takia.

– Näet huvilan sitten heinäkuussa. Maalatut puulattiat, puolipaneloidut seinät, yläosassa tapetti, kuusikymmentäluvulla asennettu keittiö, kaasuliesi, vesi nousee sisään sähköpumpulla, biokäymälä puuvajan kupeessa.

Olen nähnyt kuvia pihapiiristä. Kalliota, muutama mänty, rannassa leppää ja pihlajia, keinu. Hirsisauna ja laituri. Pentti on kertonut, että naapuri pitää moottorivenettä talvisäilössä ja soutuvene pysyy kaadettuna rantakivikon yläpuolella.

Pentti lupaa siivota paikat. Pitää katsoa, että mökki on kaikin puolin asuttavassa kunnossa. Pentti ottaa vastuuta, hän on kasvanut sellaiseksi työnsä mukana. Asioiden valmiiksi saattaminen oli Pentille tärkeää jo nuorena, en sitä silloin tajunnut yhtä selvästi kuin nyt.

Kun Anniina oli vauva ja Seppo työnsi hänet itkevänä tai märissä vaipoissa syliini, ajattelin kuinka erilainen isä Pentti olisi. Seppo töni minut ylös, kun vauva äänteli, vaikka olin poikkiväsynyt. Hän ei kauaa jaksanut Anniinan kanssa, ei piirrellyt eikä lukenut kirjoja. Seppo toivoi poikaa ja sai, uuden vaimon kanssa kaksoset. Vasta kun Anniina kasvoi pikkupoikien merirosvoleikkien rakentajaksi, Seppo löysi tyttärestään lenkkikaverin.

Olen sekoittamassa avokadopastaa, kun Annina ryntää sisään. Se on yksi hänen lempiruoistaan, ja tyttö tulee halaamaan. Tällaisina hetkinä havahdun huomaamaan, kuinka mahtava tyyppi hän on. Seppo ottaa turhan usein hyödyn hänestä kakaroidensa vahtina. Anniina kantaa pojille ruoka-aineita jopa minun jääkaapistani, ja se vasta rassaakin.

Tyttö on asunut talven Turussa. Tämä saattaa olla viimeinen kesä, kun olemme yhdessä. Tuossa iässä poikakaveri voi löytyä kulman takaa.

Pentin kysymys, koska esittelen hänet Anniinalle, kutittaa kielenpäässä.

– Eikö sun pitänyt lähteä jonnekin? Anniina ehtii.

– Tuli muutos aikatauluihin. Siellä mun kaverin mökillä on joku katastrofi. Myrsky on rikkonut kattoa.

– Onks tää se sama kaveri, jonka huvila me saadaan vuokralle kesällä? Mä oon jo vähän vihjannu parille tyypille, ne vois tulla sinne ainakin viikonlopuks.

Tilaa on, aitassa ja ullakkohuoneissa. Olen niistä maininnut, koska pelkäsin, etten muuten saisi Anniinaa mukaan.

– Tota kaulakorua mä en ole sulla ennen nähnyt. Onks se aito?

Otsaan ja poskiini nousee muutakin kuin avokadopastan chilipippurin kiehauttama hiven.

– Onks toi siltä mieheltä?

Nyökkään.

Anniinan haarukka on pysähtynyt puoliväliin.

– Se on, hei, kal-lis. Tää ei, kuule, vaikuta ihan vaan kaverilahjalta.

Kerron Anniinalle, kuinka me Pentin kanssa olimme yhdessä nuorina, vielä nuorempina kuin Anniina nyt. Ja kuinka Pentti minut löysi. Kaivan kalenterini välistä Pentin koulukuvan ja muutaman vuoden takaa lehtileikkeen johtajanimityksen julkistuksesta.

– Sulla näyttää olevan miesten suhteen erityinen fakki. Tää Pentti on ihan iskän näkönen. Se voisi olla saliyrittäjä, kun on niin saman levyiset hartiat.

Seppo on hintelämpi ja lyhyempi, mutten sano sitä. Kerron Pentin urasta.

– Eikö se ole mennyt koskaan naimisiin?

Odotin kysymystä, mutta kun se tulee, etsin sanoja, melkein änkytän. Selittelen Pentin eroamista. Niin, että ne kaksi ovat olleet erossa jo kymmenen vuotta, vaikkeivät virallisesti. Jatkan samaan höyryyn eilisestä tapaamisesta, kuinka me menimme taas Suomenlinnaan.

Anniina mulkaisee minua kulmien alta, kokoaa lautaset pöydästä ja työntää ne tiskikoneeseen. Aika ryminällä. Hän laittaa kahvin lorisemaan ja tuo kupit pöytään.

– Siis, te ette ole tavanneet neljäänkymmeneen vuoteen.

– No, ei niin.

– Ja ulkomailta, toisesta maasta kuin missä sen vaimo on, se lähettelee sulle postia ja skypettelee yökaudet.

– Ei yökausia, vaan iltaisin.

Anniina tuntee aikaeron. Hän on Nordeassa soittanut aasialaiseen pankkiin, viimeksi tänään.

– Sairasta, Anniina sanoo ja lähtee hakemaan kahvia.

– Et sä voi sanoa noin, huudan perään. Poskeni ovat kohta märät, ja pyyhin niitä serviettiin.

– Hei äiti, mä en nyt ihan tajuu, hän toteaa ja kietoo käsivartensa ympärille.

En tiedä, mitä sanoisin. En pysty kertomaan Anniinalle, kuinka juuri Pentti on hänen isänsä ja Seppo pelkkä spermapankki.

– Voi kuinka toivon, että sulla olis oma kaveri niin kuin iskällä, niin kuin kaikilla. Jotenkin surullista kun sä täällä vaan yksin, toimisto kotona, joskus käyt jossain tontilla ja kokouksissa, yötkin painat niska limassa. Ei sun tarttis, ei ainakaan rahan takia.

– Mä tykkään mun työstä. Muutama vuosi sitten lensin yksityiskoneella Mustallemerelle tontteja katsomaan. Ei sitä ihan kaikki.

Anniina on oikeassa siinä, että minun olisi vähin erin irrottauduttava ja etsittävä uusia harrastuksia. Lenkkeily ja kuntosali ovat enimmäkseen yksin tekemistä. Anniinan lukiovuodet keskityin häneen. Yritin antaa hänelle rauhan ja tasaisen kotielämän ja jätin arkkitehtiyhteisön vapaa-aikatapahtumat ja teatterissa käynnin vanhan koulukaverin kanssa. Viime syksynä ja alkutalvesta olin kyllä aika yksin.

– Kerrostaloalue Pohjois-Espoossa on kiva projekti. Ei yhtä jännä kuin ne venäläisten huvilat. Siellä on nyt toinen ääni kellossa. Ne, jotka ovat muuttaneet pois, löytävät arkkitehdin Sveitsistä tai Italiasta. Jos on enää edes varaa, kun ruplat ovat jäissä.

Yritykseni vaihtaa puheenaihetta kariutuu Anniinan vaatimukseen.

– Mä haluun tavata tän Pentin. Ensi tilassa. Se kun tulee sieltä Vaasasta, niin ehdota vaikka lounasta.

Anniina on ehtinyt häipyä kavereidensa kanssa Helsingin yöelämään, kun Pentti soittaa. Mies on ajanut vuokra-autolla neljä tuntia Vaasaan ja nähnyt myrskyn tuhot. Ne ovat pienemmät kuin mitä naapurin isäntä epäili. Tontilla on joku puukin kaatunut. Isännällä on moottorisaha, jota Pentti pääsee kokeilemaan. Apujoukkoja on, isäntä ja sen pojat. Ja rakennusporukan vetäjä tulee aamulla arvioimaan kattoa.

– Sunnuntai-iltana olen Hesassa varmaan aika myöhään, Pentti sanoo.

Hän on pahoillaan siitä, että viikonlopullemme kävi näin, mutta maanantaina varataan liput Venetsiaan. Kesä on vasta alullaan.

En saa kysytyksi Raijasta.

– Tavataan lounaalla maanantaina. Ja ensi viikon olemme yhdessä, joka ilta ja joka yö.

Sydämeni hakkaa niin, että sen täytyy kuulua linjan yli.

– Sä halusit tavata Anniinan.

– Totta tai. Palan halusta nähdä tyttäremme.

– Varaa se lounas kolmelle. Anniina voi tulla pankista mukaan.

– Ilman muuta. Hieno homma.

Löydän hyllystä vanhan videon, La Dolce Vita. Italian kieli siinä on monimutkaista, mutta jotkut tavanomaisimmista fraaseista tulevat pinnalle ja toistelen niitä ääneen. On etsittävä kirjastosta pari kieli-CD:tä. Ravintolassa on sitten hauskaa tilata ruoat italiaksi.

Mies tekstaa hyvät yöt kuten tavallisesti.

Voisit soittaa, vastaan.

Olen reporankana. Fyysinen työ on vienyt voimat. Jutellaan huomenna.

Pentiltä tulee vain pari lyhyttä viestiä lauantaina. Sunnuntaiaamuna ei mitään. Vasta illalla kymmeneltä hän tekstaa, että on päässyt hotelliin. Aamulla kahdeksalta hänen on oltava taas työssä. Mutta lounaalla tavataan, ja hymiö iskee silmää.

Anniina ei pääse mukaan. Hänen pomonsa keksii jotain yllättävää, eikä kesäharjoittelijalla ole oikeutta panna kampoihin. Niin hän tekstittää, mutta ilmoittaa, että hänellä on jotain todella tärkeää kerrottavaa ja että tulee suoraan töistä kotiin.

Pentti on tärkätyssä paidassa, pikkutakissa, suorissa housuissa ja italialaisnahkakengissä kuin mainoksesta repäisty. Kiinassa kaikki käyttävät räätäliä, hänen ei ole vuosiin tarvinnut ostaa tehdasvalmisteisia. Niissä kun helposti on hartioille liian vähän tilaa tai sitten vatsan kohdalla turhaa väljyyttä. Hän kehuu pellavaista kotelomekkoa, jonka ostin putiikista viikonloppuna. Kuinka sattuukaan, se sointuu hänen taskuliinansa väreihin.

Kattoprojekti etenee, siitä ei ole enää huolia. Isäntä hoitelee loput siivoukset, joten heinäkuuhun mennessä kaikki on valmista meitä – häntä, minua ja Anniinaa varten. Tytön kaverit ovat myös tervetulleita.

Parin viikon päästä lähdettäisiin Venetsiaan. Pentti ilmoittaa lentävänsä sinne Lontoosta, joten on ostanut meille erilliset liput, minulle menopaluun Helsingistä.

– Sä lennät sinne Lontoosta!

– Siellä on yksi konferenssi. Se sattuu osumaan tähän rakoon.

Olemme lopettelemassa ruokailua, ja hän haparoi kättäni omaansa. Irrotan otteen ja ristin käteni leuan alle.

– Sä tulet Venetsiaan siis vaimosi luota. Mikä se teidän välinen tilanne nyt on?

Pentti vetää henkeä.

– Ei mitään ihmeellistä. Tavataan, kun satumme samaan kaupunkiin.

– Jos te kerran ette asu yhdessä, niin miksi te ette ole eronneet?

Pentti lukee tarjoilijan tuomaa kuittia ja pyörittää sitä käsissään.

– Ei ole ollut syytä. Tämä järjestely on toiminut, Pentti sanoo, etsii lukulaseja taskusta ja levittelee kuittia peukalolla suoremmaksi.

– Mutta sä haluat olla mun kanssa.

– Ei kai me olla naimisiin menossa? Et tarvinnut papin aamenta edes lapsen tekemiseen.

Nielen ja räpyttelen.

– Ei siitä ole kyse vaan sun vaimosta. Mä en halua olla kakkonen.

Pentti kurottaa pöydän yli ja tarttuu käsivarteeni.

– Olet ykkönen, jo nyt, hän sanoo ja puristaa hihaani.

Pudotan käteni syliin.

– Ei, sä et ymmärrä. Mä en halua olla toinen vaan ainoa.

Pentin jalka hakee omaani. Hän katsoo seinää olkapääni yli.

– Meillä on vaimon kanssa yhteistä omaisuutta. Hän on firmassa osakkaana, olemme sijoittaneet yhdessä, hän on saanut perintönä huvilan Vaasassa ja asuu yhteisessä talossamme Lontoossa. Minä asun vuokralla Pekingissä. Omaisuuden jakaminen tässä vaiheessa ei vaan onnistu.

On pakko pyyhkiä silmäkulmaa.

– Soili, me on puhuttu tästä kesästä!

– Me on puhuttu loppuelämästä. Sä olet kirjoittanut mulle, että teit silloin neljäkymmentä vuotta sitten virheen.

Vesi valuu kuin vuoripuro poskiani pitkin. Pentti vilkuilee ympärilleen, hän ehkä pelkää, että joku tuttu näkee. Juoksen naistenhuoneeseen, tuijotan itseäni peilistä, pyyhin luomivärit alaluomesta ja yritän ajatella jotain hauskaa. Venetsiaa. Ajatus liukuu horisonttiin.

Pentti odottaa minua eteisessä ja ohjaa minut ulos. Hän katsoo kelloa ja toteaa olevansa kohta myöhässä tärkeästä tapaamisesta.

– Mene sinne kokoukseesi Etelärantaan. Puhutaan tästä myöhemmin.

Puren kieltä ja saan aikaan jonkin sortin hymyn.

Hän antaa pikaisen suudelman poskelle. Lupaan tulla hotelliin illalla.

– Mä soitin töistä hotelliin aamulla kahdeksalta. Kysyin Raija Heinosta. Ne vastasivat, että hän oli jo lähtenyt. Lentokentälle, Anniina toteaa. – Niin, että se siitä avioerosta.

Kaikki lysähtää. Putoan sohvalle kivi rinnassa.

Anniina toteaa, että Lontoosta tulee iltalento vähän ennen puolta yötä. Raija tuli ehkä silloin torstaina, kun Pentti työnsi minut taksiin. Raija oli mukana Vaasassa huvilaansa katsomassa.

Pisin mahdollinen rivi kirosanoja tulvii ilmoille ennen kuin itku ottaa vallan.

Anniina tulee viereen.

– Äiti, mä oon tosi pahoillani sun puolestas. Mut mä ajattelin, et tää on parempi selvittää heti. Kato, kun jokin siinä sun tarinassas haisi.

En pysty lähtemään hotellille vaan lähetän tekstiviestin, että olisi puhuttavaa. Pentti ehdottaa tulevansa Espooseen. En halua. Puhutaan puhelimessa, sitähän me on tehty koko kevättalvi.

– Me molemmat tarvitsemme tämän kesän, Pentti toteaa.

– Mulle ei yksi kesä riitä. Onko niin, että omaisuus merkitsee sulle enemmän kuin loppuelämä mun kanssa?

– Näitä päätöksiä ei tehdä noin vain.

Pentti kertoo, että vaikka he kaksi asuvat erillään, Raijalle hän on tärkeä. Nainen on kerran uhannut itsemurhalla, jos Pentti jättäisi hänet. Siitä on vuosia. Pentillä oli avioliiton ulkopuolinen suhde, josta Raija sai vihiä. Sitä suhdetta ja tunnetilaa ei voi verrata siihen, mitä Pentti tuntee minuun, mutta asiat olisi otettava esille Raijalle hyvin hitaasti, pala palalta. Sitä ennen Pentti haluaisi varmistua, että me kaksi kuulumme yhteen, että me emme elä menneessä. Vaikka me kaksi olemme vaihtaneet ajatuksia sähköpostilla, tekstiviesteillä ja Skypellä neljä kuukautta, se ei vielä varmista sitä, että teemme kaikkien kannalta oikean ratkaisun.

Valehtelemista Pentti ei myönnä mutta toteaa, että hänen olisi pitänyt olla minulle rehellinen ja kertoa, että Raija oli lentänyt Lontoosta. Hän oli huolissaan huvilasta. Se kaikki tuli Pentille täytenä yllätyksenä.

Pentti on maininnut Raijasta vain muutaman toteavan lauseen verran. Ja heillä on takana lähes neljänkymmenen vuoden yhteinen taival. Me Pentin kanssa olemme tunteneet toisemme kuukausia, ja ne kahdessa pätkässä. Me olimme rakastavaisia parikymppisinä, ja se jakso oli muutamassa viikossa ohi. Muistoissa ne hetket on tullut kelattua kymmeniä kertoja.

– Petyitkö sä torstaina, kun me tavattiin? Mä olen neljäkymmentä vuotta vanhempi kuin silloin.

– En tosiaan. Olet kaunein tuntemani nainen. Ja älykkäin.

Se lohduttaa. Mutta vain vähän, niin kovin vähän.

Miksi elämä meni näin?

Anniina tuo minulle kahvikupin ja lasin brändiä. Hän kuiskaa, että tarvitsen sen.

Aikuinen tytär on suurin onni mitä ihmisellä, minulla, voi olla. Nojaan päätä hänen olkaansa.

– Kuinka hölmö mä olen?

– Ei, äiti, et sä ole hölmö. Sä olet vaan rakastunut.

– Virvatulia ajamassa.

– Sä siteeraat Leinoa. Varma merkki rakastuneesta, Anniina toteaa.

Hänellä on ollut pari pettymystä poikaystävien suhteen, niistä hän muistuttaa ja toteaa, että ymmärtää. Halaan häntä.

Isä-asian pidän sisälläni, sillä Anniina arvostaa omaansa. Ilman Seppoa Anniinaa ei olisi.

– Ei mun olisi tarvinnut vastata Pentin viestiin muuta kuin että hauska kuulla ja kaikki hyvin täällä. Mutta kun se meidän juttu loppui silloin nuorena niin kummasti. Jos tästä nyt jotain voisi oppia, niin ei pidä jättää asioita auki kuukausiksi tai vuosiksi eikä ainakaan vuosikymmeniksi.

– Sun täytyy kysyy siltä miks ja miks ja vielä kerran miks. Kaikki syyt, ja mitä se aikoo.

Anniina on sitä mieltä, että Venetsiaan minun ei pitäisi lähteä. Ei tässä tilanteessa.

Silloin joskus vanhempani kielsivät matkan.

Tilaan Venetsiaan nimelläni huoneen. Pentti saa olla omassaan, eri kujalla. Tälle kesälle ja loppuelämälle on annettava mahdollisuus.

Lähetän tekstiviestin, että tavataan huomenna.

Saan takaisin hyvät yöt ja sydämen. 

Julkaisemme Elämäni kesä -lukijanovelleja kesän aikana.

 

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.