Kun kauan odotettu perhematka peruuntuu, Johanna sisuuntuu. Etelänlomahan nautitaan, vaikka sitten kotioloissa. Onneksi ilmassa on myös lomaromanssin tuntua...

Koulujen päättäjäispäivään mennessä oli jo käynyt selväksi, että Kassu oli tullut tiineeksi kohtalokkaan vappuvieraan tekosesta. Natukatin vatsa oli hienoisesti turvonnut ja nisät paisuneet. Siitä oli tullut hitusen hitaampi ja rauhallisempi kuin ennen. Kassun nimi vaihdettiin vähin äänin Tassuksi.

Johanna raivasi sille kodinhoitohuoneen nurkasta pedin paikan. Hän pyysi ja sai Tirrilän S-Marketista ison pahvilaatikon ja leikkasi sen kylkeen kissanmentävän aukon noin viidentoista senttimetrin korkeudelle. Niin pennut eivät pääsisi hortoilemaan pesästään aluksi minnekään. Hän vuorasi pesän vanhoilla vilteillä ja pisti niiden alle sanomalehtiä. Laatikon alle hän asetti muovin, etteivät kissanpissat imeytyisi kaakelilaattojen saumoihin. Kaikki voitava oli tehty, nyt piti vain odottaa, hänenkin, eikä vain Tassun.

Johanna ei voinut muuta kuin synkein mielin peruuttaa Kreikan-matkan.

Johanna ei voinut muuta kuin synkein mielin peruuttaa Kreikan-matkan. Ei pientä kissaraukkaa voinut jättää yksin synnyttämään. Mahdollisesti se pärjäisi hommassa siinä missä sen villit esiäiditkin, mutta Johanna ei halunnut ottaa sitä riskiä, että kissa kärsisi synnytyskomplikaatioista ja kuolisi samaan aikaan, kun muu perhe ilakoisi suupielet rasvassa ja leuka jäätelössä karnevaalitunnelmissa etelän lämmössä. Tai että Tassu kasvattaisi jonkun naapurin vanhan pihaliiterin lattian alla pesueen villikissoja, joita ei saisi kiinni kuin ampumalla. Tassu oli heidän perheensä jäsen ja siitä piti pitää hyvää huolta. Puhumattakaan sen pennuista.

Niinpä kahdeksansadan euron ennakkomaksu jäi matkatoimistolle, ja tilalle Rantasen perhe sai matkatoimistolta myötätuntoiset pahoittelut ja tervetulotoivotukset uudelle matkalle paremmalla ajalla.

Rane suorastaan ilahtui.

– Enhän mä muistanut silloin talvella, kun sä varasit tätä matkaa, että kesäkuussa alkavat jalkapallon EM-kisat. Ne on nähtävä! Ja nyt mä voin ottaa sen kauppakeskuksen parkkipaikan rakennustyön. Siitä tulee iso urakka, ja kun sen tekee kunnolla, siitä rakennusfirmasta saa jatkossakin töitä. Jos joku suostuu tekemään heinäkuussa hommia, heiltä säästyy pitkä penni. Silloin töiden ei tarvitse seistä, vaikka muu Suomi lomailisi, hän riemastui.

Oliko Rane kuullut koskaan vanhaa sananlaskua, etteivät työt tekemällä lopu?

Johannalla kiehahti ylitse. Tuo käsite “työn seisomisesta” alkoi ottaa häntä pannuun. Oliko Rane kuullut koskaan sellaista vanhaa suomalaista sananlaskua, etteivät työt tekemällä lopu?

– Mitä järkeä on tehdä työtä vain siksi, että saa tehdä lisää työtä? Johanna kysyi ärsyyntyneenä.

– Työtä, työtä, työtä tehdään, jotta, jotta leipää syödään… Rane lauloi vanhaa työväenlaulua, ja Johannan olisi tehnyt mieli sulkea hänen suunsa jollakin, nopeasti. Mieshän oli aivan riemuissaan asioiden saamasta käänteestä! Kahdeksansadan euron menetyskään ei tuntunut haittaavan häntä pätkääkään.

– Minä pidän kuitenkin sen all inclusive -viikon. Minä olen päättänyt, että meidän perheellämme on silloin all inclusive -loma, niin mehän pidämme sen. Sanot sinä tai kuka tahansa ihan mitä hyvänsä.

– Mitä se sitten tarkoittaa? Rane naureskeli.

– Se tarkoittaa sitä, että all inclusivea on oltava, hinnalla millä hyvänsä. All inclusivea sen olla pitää. All inclusivea te olette saava heinäkuun ensimmäisen viikon ajan.

– Tuohan kuulostaa melkeinpä uhkaukselta, Rane väitti ja leikki vapisevansa kauhusta.

– Niin se onkin. Uhkaus ja lupaus.

Koko kesäkuun Johanna teki tarpeellisia hankintoja ja Rane katsoi EM-jalkapallon lohkovaihetta. Kun Johanna palasi Tampereelta töistä, hänen kassissaan oli aina jotain uutta ostosta käärittynä silkkipaperiin. Hän oli hyvin salaperäinen, purki kassinsa yksin omassa makuuhuoneessaan tai keittiössä silloin, kun kukaan muu ei ollut paikalla. Juhannuksen jälkeen, kun hän jäi lomalle, hän alkoi käydä yksinään ruokakaupassa. Hän toi kotiin raskaita kauppakasseja, isoja paketteja ja pieniä paketteja. Osan ostoksistaan hän piilotti autotallin yhteydessä olevaan varastohuoneeseen. Edes Rane ei saanut lupaa tutkia hänen hankintojaan.

”All inclusiven. Ostan meille all inclusiven.”

– Mitä sinä oikein ostelet tänne? Eikö me olla sovittu, että mitään turhaa muovikalustetta ei ilmesty meidän pihaamme?

– All inclusiven. Ostan meille all inclusiven.

Juhannuksen jälkeen Johanna lähti lasten kanssa kesävaatteiden alennusmyyntiin. Hän osti Suvituulille ihanan keveitä kesämekkoja ja helletoppeja, suurin osa vaaleanpunaisia, sillä Suvituulilla oli vieläkin pinkki kausi menossa. Hello Kitty -puserot ja Bratz-paidat olivat yhä kuumaa kamaa. Kivi sai miehekkäät shortsit, joissa oli ainakin kahdeksan erikokoista taskua. Niihin poika sai tunkea naarmuisen kännykkänsä, linkkarinsa, miniritsansa ja kaikki hienot ja likaiset kivet, joita hän löysi rannoilta ja tienvarsilta. Suvituuli halusi myös shortsit, joihin tunkea kaikenlaisia aarteita ja pieniä koriste-esineitä, ja Johanna osti hänellekin sellaiset, mutta khakinväriset. Vaaleanpunaisia reisitaskushortseja kun ei löytynyt mistään.

Kun he palasivat alekaupoilta, Johanna nosti lasten kassit lastenhuoneiden lattialle ja oman kovakuorisen lentolaukkunsa makuuhuoneensa lattialle. Hän pyysi lapsia pakkaamaan mukaan hellevaatteita, yhdet pitkälahkeiset housut ja yhden pitkähihaisen puseron. Sandaalit ja crocsit alimmaiseksi. Itse hän laskosti omaan matkalaukkuunsa huolellisesti henkäyksen ohuet kirkasväriset kesämekkonsa ja silkkipaitansa, patikointikengät ja hellehatun. Hän pakkasi mukaan kahdeksat pikkuhousut ja rintaliivit, ettei hän joutuisi pesemään viikkoon pyykkiä. Bikinit oli tärkeintä pakata heti laukkuun, etteivät ne missään nimessä unohtuisi.

Kun Rane tuli kotiin ja näki avoimen lentolaukun, hän ei voinut kuin ihmetellä.

– Mihin sinä oikein olet matkalla?

– Viettämään all inclusive -lomaa. Lähdetkö mukaan? Pakkaanko kassiin sinunkin kesävaatteesi?

– No et! En minä ole menossa mihinkään. Minähän aloitan sen uuden parkkipaikan maanpohjatyöt heinäkuun neljäs päivä.

– Niinhän sinä taisit mainita. No, minä ja lapset nyt kuitenkin lähdemme viettämään all inclusivea.

– Oletko sä seonnut?

– Odota vain… Kohta saat nähdä…

Johanna pakkasi shampoon, hoitoaineen, deodorantin ja aurinkovoiteen suureen matkalaukkuun, koska yli sadan millilitran muovipulloja ei saanut kuljettaa käsimatkatavaroissa.

Johanna tarkisti ties monennenko kerran, että heidän passinsa olivat voimassa. Hänellä oli litteä vyölaukku, jota pidettiin vaatteiden alla. Sen toinen puoli oli pehmustettua kangasta, ettei se hiostaisi paljasta ihoa vasten. Sitä oli melkeinpä mahdotonta huomata vaatteiden alta. Sinne hän sujautti passit, luottokorttinsa, matkavakuutuskortin, tuhat euroa ja tuhat Amerikan dollaria. Dollarit hän oli vaihtanut Tampereella Forexista. Matkakuume alkoi nostaa päätään.

Johanna kutsui muksut luokseen. Hän kyykistyi lastensa eteen ja otti kumpaakin kädestä. Hän katsoi heitä vuorotellen silmiin.

– Lapset, äiti kertoo teille nyt tärkeän asian. Me elämme vain kerran. Tämä kesä meillä on vain kerran. Ensi vuonna meillä ei tätä kesää enää ole, vaan me olemme hukanneet ainutkertaisen mahdollisuuden. Vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ihminen saa elämästä enemmän irti kuin tosikko. Kumpia me ollaan, tylsiä tosikkoja vai niitä toisenlaisia?

– Ei olla ainakaan tosikkoja, Suvituuli vastasi.

Johanna oli oikein tyytyväinen tytön vastaukseen.

Tassu lyllersi viimeisillään, maha ulospäin pullistuneena kuin ylileveä kuljetus. Se oli ottanut omakseen Johannan rakentaman pehmustetun pesän. Johanna oli pistänyt kissanruokakupit sinne ja kissa oli tullut niiden perässä sinne. Kissat arvostivat pieniä laatikoita, joihin ahtautua kerälle, mutta tämä laatikko ei ollut mikään aivan pieni. Pitihän siinä olla tilaa pentujen ensiaskeleille tässä maailmassa.

Tassu vietti yleensä suurimman osan päivästä vapaana ulkona, mutta mitä lähemmäksi laskettu aika kävi, Tassu näytti hakeutuvan ihmisten pariin. Jos Johanna istui sohvalle hetkeksi, Tassu hyppäsi kehräämään hänen syliinsä. Johanna silitti sen kylkeä ja tunsi pienten muhkuroiden liikuskelevan kissan kohdussa.

– Hyvin se menee, älä pelkää yhtään, Johanna kuiskasi kissalleen. – Minä olen sinun apunasi, kun H-hetki koittaa.

Johanna teki kuumeisesti viimeisiä valmisteluja.

Ennen kuin kissa synnytti, koitti heinäkuun toinen päivä. Se oli lauantai. Sinä päivänä heidän lentonsa Kreikkaan lähti. Johanna laittoi aamiaista levottomana eikä kyennyt lukemaan sanomalehteä. Lapset nukkuivat myöhään. Johanna teki kuumeisesti viimeisiä valmisteluja. Jääkaapin ovi kävi tiuhaan. Kymmenen aikaan Johanna kävi herättämässä lapset. Lasten matkakassit olivat valmiina heidän huoneensa nurkassa. He olivat käyneet edellispäivänä saunassa ja Johanna oli huolehtinut, että he olivat pesseet hiuksensa huolella.

– Nouskaapas nyt, Johanna kuiskutti. – Tänään on matkapäivä.

– Minne me lähdemme? Suvituuli kysyi.

– Pian näet.

Kun lapset nousivat ylös ja menivät alakertaan aamiaiselle, Johanna petasi heidän sänkynsä peitteet tiukkaan kuin armeijassa. Tai hotellissa. Hän oli hyvin salaperäinen. Kun kello tuli kaksitoista, Johanna kantoi matkalaukkunsa autoon. Hän pisti ison matkalaukun alimmaiseksi takakonttiin ja heitti lasten kassit sen päälle.

– Ovatko Nunnu ja Koiruli varmasti matkassa? On katastrofi, jos unilelut jäävät kotiin, hän huolehti.

Rane ajoi nurmikkoa ilman paitaa. Hiki kiilsi hänen ruskettuneella ihollaan. Hän ruskettui aina hetkessä, muutamassa hassussa päivässä, eikä palanut koskaan. Aurinko paistoi ja mehiläiset pörräsivät kukkivissa kukissa. Johanna odotti, että Rane sai nurmikon ajetuksi ja vei ruohonleikkurin pihavarastoon.

– Mitä noissa pahvilaatikoissa tuolla varastossa on? Rane kysyi, kun palasi.

– Se selviää ihan kohta.

Johanna halasi Ranea ja suikkasi suukon hänen huulilleen.

– No, me nyt tästä lähdemme. Oletko sinä ihan varma, ettet sinä halua lähteä meidän mukaamme?

– Joo, olen! Mutta mitä helvettiä tämä nyt on? Oletko sinä oikeasti lähdössä johonkin, ja lasten kanssa? Sano nyt, mihin!

– Sinne all inclusive -lomalle.

Rane pudisteli päätään ”hulluja nuo suomalaisnaiset” -tyyliin.

Rane pudisteli päätään ”hulluja nuo suomalaisnaiset” -tyyliin. Johanna hyppäsi autoon ja vilkutti Ranelle.

– Sanokaa heippa isille!

– Heippa, isi! lapset huusivat.

Rane tuli auton viereen, ja lapset halasivat häntä.

– No, soitelkaa joskus sieltä ”lomaltanne”.

– Nähdään pian, Johanna lepytteli Ranea.

Rane levitti kätensä ja jäi pihaan seisomaan huuli pyöreänä, kun Johanna kaasutti Ketomaantielle ja pois. Kello oli 12.25.

– Hei, hei, isi, Suvituuli vielä vilkutteli, mutta Kivi imeskeli jo evääksi ostettua pillimehua ja luki matkalukemiseksi ostettua uutta Aku Ankan taskupokkaria. Suville oli varattu samoin pillimehu ja uusi Hello Kitty -lehti, jota hän alkoi selailla.

Johanna ajoi Ketomaantietä Hämeenlinnantielle ja kääntyi sieltä oikealle kohti Tirrilän keskustaa. Hän ajoi Tirrilän keskustan poikki ja tuli rautatien alta Asemakadulle. Hän ajoi Asemakatua pitkin Koulukadulle ja kääntyi sieltä vasemmalle Niittypolulle. Hän ajoi joen ylitse ja kääntyi Ketomaantielle. Sitten hän ajoi naapureidensa ohi, ja Ketomaantie 26:n kohdalla hän kääntyi valkoisen puutalon pihaan.

– No niin lapset, olemme perillä apartomentossamme.

– Tämähän on meidän oma koti! Kivi huudahti.

Ranen ilme oli näkemisen arvoinen, kun Johanna ajoi pihaan.

– Muistakaa, vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ihminen saa elämästä enemmän irti kuin tosikko. Eikä me olla tosikkoja! Tättärätää! Nyt alkaa viikon mittainen all inclusive -lomamme!

Ranen ilme oli näkemisen arvoinen, kun Johanna ajoi pihaan.

– Jaha? Joko sieltä tultiin? mies ihmetteli.

– Helou! Jassu!

– Jassu, jassu, Rane sanoi. Hän istui puutarhapöydän ääressä lukemassa sanomalehteä.

Johanna hymyili aurinkoisesti ja pyyhki hikeä otsaltaan.

– Kauhea jano! Viedäänpä ensin laukut meidän huoneisiimme.

Lapset tarttuivat kuuliaisesti kasseihinsa ja kuljettivat ne takaisin omiin huoneisiinsa.

Johanna kulki ympäri taloa ja katseli huoneita avoimin silmin.

– Tämä apartomentohan vaikuttaa oikein tilavalta.

Apartomento oli myös erittäin hyvin varustettu. Edellinen hotelliasukas oli jättänyt kaappeihin aika paljon tavaraa, joka vaikutti ensisilmäyksellä varsin käyttökelpoiselta. Lastenhuoneiden kaapeissa oli jopa lapsille aivan sopivia vaatteita. Johannalla ei ollut mitään syytä valittaa apartomenton johtajalle huoneistoon jätetyistä tavaroista.

Johanna kurkkasi jääkaappiin ja kiljaisi ihastuksissaan, kun siellä odotti häntä riemunkirjava tervetuliaisdrinkki. Eripainoisia alkoholijuomia oli valutettu lasin reunaa pitkin niin, etteivät juomat sekoittuneet toisiinsa, vaan drinkissä näkyivät vihreä, punainen ja keltainen raita. Lasissa oli sokerireunus, kirsikka, veriappelsiiniviipale, kaksi pinkkiä pilliä ja riisipaperinen keltainen pikku aurinkovarjo koristeena. Jääkaapissa oli toinenkin drinkki, enemmän miehiseen makuun: Tom Collins, giniä, sitruunamehua ja soodavettä. Lisäksi oli kaksi limsadrinkkiä, jotka olivat yhtä riemunkukertavia koristeissaan kuin Johannankin juoma.

Johanna otti drinkit tarjottimelle ja kantoi ne puutarhaan. Käden käänteessä hän haki ulkovarastosta muovisen pöydän ja neljä muovituolia sen ympärille ja levitti vihreän Heineken-aurinkovarjon pöydän päälle. Sitten hän asetteli koristeelliset limsalasit ja hänen ja tuon mystisen miehen drinkit pöydälle.

Kuka kumma tuo vieras, syötävän komea mies oli? Miten heille vuokratussa apartomentossa asuikin valmiiksi joku mies? Oliko hän kenties puutarhuri, allashoitaja tai apartomenton talonmies? Mies oli kyllä ilo silmälle, sitä Johanna ei voinut kieltää. Hän oli ruskettunut ja komeavartaloinen, ja hänen kasvonsa olivat erittäin miellyttävän näköiset. Hän oli juuri Johannan mieleen. Oi, tästä viikosta tulisi vaikea! Kuinka hän voisi ikinä pysyä uskollisena aviomiehelleen? Mies tuottaisi hänelle uskomattoman paljon sydämentykytystä!

Mies istui pöytään heidän kanssaan.

– Hei, minä olen Johanna Suomesta. My name is Johanna. We are from Finland. Suvituuli, Kivi.

”Hauska tavata. Nice to meet you, Gregos!”

– Jaa. No mun nimi on Rane. Rane Rantanen. Vai olisinko minä tämän viikon vaikkapa… Gregos?

– Gregos… Hauska tavata. Nice to meet you, Gregos!

Rane naurahti ja pyöritteli päätään. Hän tarttui kuitenkin drinkkiinsä ja siemaisi sen janoonsa. Hän otti Suvituulin limsalasista pois sinne lentäneen ampiaisen ja pyyhkäisi Kivin pitkäksi venähtäneet otsahiukset pois pojan silmiltä.

Johanna ajatteli, että mies käyttäytyi varsin tuttavallisesti häntä kohtaan. Hän piti lapsia aivan kuin ominaan. No, mikäpä siinä. Ehkä hänellä oli saman ikäisiä lapsia, ja hän tuli helposti juttuun kaikkien tenavien kanssa.

Johanna siemaisi tervetuliaisdrinkkiään. Se oli ätläkän makea, mutta samantekevää. Hänen kurkkunsa oli niin pölyinen. Matka lentokentältä apartomentoon oli ollut vaarallinen. Kuski oli ajanut niin lujaa ja tie oli ollut mutkainen ja kalliojyrkänteet pelottavia. Johanna todella tunsi tarvitsevansa drinkin hermojensa lepuuttamiseksi.

Kun lapset olivat juoneet limsansa, Johanna kehotti heitä vaihtamaan ylleen uima-asut.

– Kokoonnutaan sen jälkeen allasosastolla.

– Missä? Kivi kysyi ihmeissään.

– Tulkaa vain ulos, kun olette valmiita.

Johanna kävi itsekin vaihtamassa bikinit ylleen. Hän poikkesi varastoon ja toi sieltä suuren paketin pihalle. Se oli uusi kahluuallas. Johanna pyysi Gregosia tuomaan kompressorin ja pumppaamaan kahluualtaan reunat täyteen ilmaa. Gregos teki työtä käskettyä. Kun kahluualtaan reunat olivat ääriään myöten pingottuneet, Johanna haki puutarhaletkun ja alkoi täyttää allasta vedellä. Sääli, että vettä ei saanut lämpimäksi, mutta ehkä aurinko lämmittäisi sen pian. Olihan luvattu ihan kelpo lomasäätä, plussaa yli kaksikymmentä astetta ja auringonpaistetta suurin piirtein koko viikoksi.

Kun Suvituuli ja Kivi saapuivat hypellen uima-asuissaan pihaan, he kiljuivat riemusta nähdessään uuden uima-altaan. He viskoivat pyyhkeet maahan ja loikkasivat sekaan.

– Äiti, tämä on kylmää!

– Kyllä se siitä lämpenee.

– Iskä, tuu sinäkin!

Rane käänsi sanomalehden sivua ja vilkaisi lapsiaan.

– Iskä tulee ihan kohta.

Johanna leyhytteli sanomalehdellä hiostuneita kasvojaan.

– Käy toki vaihtamassa päällesi jotain kevyempää, Johanna sanoi miehelle ja hymyili viekottelevasti.

Rane purskahti nauramaan. Ensin hän pyöritti päätään, mutta kun Johanna iski hänelle silmää, hän meni kuin menikin vaihtamaan uimahousut jalkaansa. Kun hän palasi, hän vierähti reunalta altaaseen niin, että vesi loiskahti lasten päälle, ja sai heidät kiljumaan riemusta. Sitten hän alkoi leikkiä suurta valkohaita, joka yritti haukata lasten pohkeesta palasen. Johannan piti mennä myös altaaseen, jos ei muuten niin pelastamaan lapsensa, ja valkohai ottikin hänet kohteekseen lasten sijasta.

Ilma täyttyi sinkoilevista vesipisaroista ja vaakana lentävistä roiskeista, ja pian Johanna joutui lisäämään altaaseen lisää vettä. Letkulla oli muutenkin hauska ruiskutella pakoon pyrkiviä lapsia, ja niin koko nurmikko sai virkistävän vesisuihkun. Rane liitti letkun sprinkleriin, ja lapset juoksivat joka suuntaan sohottavan vesisuihkun alta nauraen, kun kylmä vesi kasteli heidät.

Johanna poikkesi uudelleen sisälle ja kantoi nyt tarjottimella allasosastolle meloniviipaleita, jäätelötötteröitä sekä limsaa. Nyt oli sellaisen toiminnan vuoro, iltapäivän välipala allasosastolla.

Kun lapset olivat syöneet jätskinsä ja kuivanneet ihonsa, Johanna ilmoitti, että hänellä on yllätys lapsille.

– Mikä se on?

– Aasiratsastus! Olen kuullut, että eräässä talossa tässä lähistöllä on aasi.

– Jippii! Suvituuli vinkaisi.

– Cool! Kivi karjui.

– Menemme sinne polkupyörillä. Vaihtakaa shortsit jalkaan!

Johanna vaihtoi itselleenkin shortsit ja topin pyöräilyä varten. Aasin selkään hän ei menisi, hän oli sille liian painava.

Apartomento oli todella hyvin varustettu, kun heille kaikille oli sopivan kokoiset polkupyörät ja pyöräilykypärät. Johanna kysyi apartomenton työntekijältä Gregosilta, onko heidän sopivaa pyöräillä. Tai siis lähinnä, oliko hänen soveliasta pyöräillä. Olihan hän jo aikuinen nainen.

– Miksei olisi? Rane vastasi. Hän ei tuntunut ymmärtävän kysymystä ollenkaan.

He pyöräilivät Tirrilän ohitustietä kylän toiselle puolelle. Lämmin kesätuuli kuivatti heidän hiuksensa hetkessä. Johanna tarkisti vielä älypuhelimensa verkkosivuilta, että osoite oli oikea. Kyllä, niin mainoksessa sanottiin, maatilamatkailua ja aasiratsastusta Irmalankuja kuutosessa.

Annetussa osoitteessa oli vanha maalaistalo, jota ympäröivät suuret laitumet. Mitään eläimiä ei kyllä laitumella näkynyt. Talon pihalla käveli keski-ikäinen nainen, joka pysähtyi seisomaan nähdessään Johannan ja lapset.

– Hei, hei! Tulimme ratsastamaan. Missä se teidän aasinne on?

Nainen katsoi heitä hiukkasen ihmeissään.

– Aasi?

– Niin, missä teidän aasinne on? Johanna sanoi ja hymyili oikein ystävällisesti.

Naisella oli tyhjä pyykkikori kädessään ja hän viittasi Johannaa jatkamaan matkaa eteenpäin.

– Tuolla se on vanhan navetan takana.

Suvituuli hyppeli iloisesti edellä.

– Onko se aasi vihainen? Potkiiko se?

– Ei se potki. Se on kiltti aasi, Johanna vastasi, vaikkei tiennyt yhtään, minkälainen aasi olisi.

Kun he tulivat navetan taakse, he saivat hämmästyä. Siellä oli kyllä aidattu laidun, mutta ei silläkään ollut eläimiä. Laitumella laidunsi useita autonromuja. Kivi huudahti riemastuneena asioiden saamasta käänteestä. Hän oli vannoutunut autonromujen ja isojen kuorma-autojen ystävä. Johanna näki autojen keskellä viisikymppisen miehen. Hän oli kullanvärisen Volvon edessä ja irrotti sen konepellin alta moottorin osia.

– Hei, hei! Jassu! Johanna kujersi miehelle. – Tulimme ratsastamaan aasilla!

Mies katsoi Johannaa ihmeissään.

– Ei meillä ole mitään aasia.

– Kyllä teillä oli netissä ilmoitus, että täällä järjestetään aasiratsastusta. Irmalankuja kuusi?

– Niin se kotieläinpiha. Se yritys meni jo konkurssiin. He muuttivat tästä pois kaksi vuotta sitten ja möivät meille tämän tilan. Vai on heidän ilmoituksensa vielä netissä? Se pitäisi ottaa pois sieltä.

– Mutta kun tuo teidän rouvanne sanoi, että teidän aasinne on täällä navetan takana.

Johanna katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt aasia eikä aasin aitausta, ei mitään muuta kuin erivärisiä, erimallisia ja erimerkkisiä romuautoja – ja mies. Johanna ymmärsi naisen sanat ja niiden tarkoituksen vasta samalla hetkellä kuin mieskin. Mies suuttui.

– Vai niin se sanoi. Akka perkele! mies huusi ja lähti juoksemaan talon sisälle painava pulttiavain yhä kädessään.

– Ööh, taisin hieman erehtyä, Johanna selitti lapsille ja johdatteli lapset talon pihasta pois toista kautta. – Lähdetäänpä jatkamaan matkaa.

– Eikö me ratsastetakaan aasilla? Suvituuli kysyi pettyneenä.

– Se ratsastettava aasi olikin muuttanut jo pois. Me keksimme jotain muuta hauskaa myöhemmin tällä viikolla. Mennään vaikka kylpylään. Eikös vain?

– Jee, kylpylään, Kivi riemuitsi.

– Miksi se nainen sitten sanoi, että navetan takana on aasi? Suvituuli jäi pohtimaan. Tyttö ei ollut typerä.

– No se tarkoitti, että se sen ukko on se aasi, senkin aasi! Kivi sanoi.

Suvituuli alkoi nauraa. Ei ollut poikakaan pönttöpää.

He hyppäsivät pyöriensä selkään ja jatkoivat pyöräretkeään. He kiersivät kylän toista kautta ja palasivat takaisin kotiin.

– Nythän alkaa olla jo nälkä, Johanna sanoi.

– Mä haluan pelata, Kivi sanoi.

– Tietokoneilla ette pelaa, ette koko viikolla. Ei meillä olisi Kreikassakaan tietokoneita, Johanna sanoi.

Johannaa oli jännittänyt, miten lapset ottaisivat vastaan uutisen viikon pelikiellosta.

Johannaa oli etukäteen jännittänyt, miten lapset ottaisivat vastaan uutisen viikon pelikiellosta. Seuraisiko siitä hirveää jumpittelua ja tavaroiden paiskomista, murjottamista ja mykkäkoulua?

Ei seurannut. Sen sijaan Suvituuli suorastaan ilahtui.

– Pelataan lautapelejä!

– Monopolia, Kivi hinkusi.

– Ei Monopolia. Pelataan Alfapetiä, sanapeliä! Tai muistipeliä!

– Yks Alfapet ja sitten kerran Blokusta.

– Sä voitat aina, kun me pelataan Blokusta, se ei oo reilua! Suvituuli valitti.

– Ja sinä voitat aina muistipelissä, joten se on tasapeli! Kivi huomautti.

Lapset juoksivat sisälle kinastellen, mitä peliä he pelaisivat ensiksi. Vaihtoehtoja oli loputtomasti, ja kaikki pelit olivat kuin uusia, kun niitä ei ollut aikoihin pelattu. Johannaa ihmetytti, kun kumpikin lapsista tuntui lähinnä iloiselta viikon tietokoneettomasta ja pleikkarittomasta ajasta. Ikään kuin he olisivat saaneet entisen elämänsä takaisin.

– Minä huudan sitten, kun ruoka on valmista.

“Ruoka” oli varsin vaatimaton ilmaisu päivälliselle, jonka Johanna oli suunnitellut. He söisivät heidän ensimmäisen all inclusive -ateriansa ulkona puutarhassa. Gregos olikin valmiina puutarhassa. Hän oli siirtynyt trimmaamaan siimaleikkurilla puskanhelmoja ja katkomaan vattua ja nokkosta, jotka yrittivät puskea heidän kompostiltaan kohti puutarhaa.

– Ööh, helou? Voitteko auttaa, can you help me, please? Johanna huuteli Gregosille. Gregos ei kuullut mitään. Hänellä oli kuulosuojaimet päässään ja trimmeri ulisi kiitettävällä volyymilla.

Johanna meni Ranen viereen seisomaan ja heilutti käsiään. Rane sammutti trimmerin ja otti pois kuulosuojaimet.

– We would like to grill. Tahtoisimme grillata. Kenties sinä osaat auttaa meitä? Please?

– Yes, madame. At your service. Palveluksessanne, madame, Gregos vastasi.

Gregos alkoi viritellä kaasugrilliä. Johanna piipahti keittiön puolelle ja toi pihvit, vartaat, halloumit ja mustekalarenkaat, jotka hän halusi kuumiksi. Ja Gregoshan grillasi.

Johanna alkoi lastata ruokatarvikkeita tarjottimella ja roudata niitä puutarhapöydälle. All inclusive -ruokalista oli tänä iltana kreikkalainen tervetuliaisateria. Pöytään oli katettuna kreikkalaista salaattia, tuoksuvia mustekalarenkaita, simpukoita, oliiviöljyssä, valkosipulissa ja chilissä paistettuja jättikatkarapuja, viininlehtikääryleitä, hummusta, tsatsikia, grillattuja lihavartaita, naudan sisäfilepihvejä, rapeita ranskanperunoita, sitruunalohkoja, raidalliseksi grillattua halloumijuustoa, lapsille kokista ja aikuisille lasilliset herkullisen täyteläistä punaviiniä ja palan painikkeeksi ouzoryyppy.

Ensiksi he yrittivät syödä allasosaston muovipöydän ääressä, mutta koska heillä oli niin paljon ruokia eri lautasilla, pöytä kävi ahtaaksi. He siirtyivät oman ison puutarhapöytänsä ääreen. Siinä olikin helppo napostella vielä vähän tuota ja vähän tätä. Kuten arvata saattaa, he söivät itsensä ihan kipeiksi. Johanna tunsi, kuinka hänen vatsansa oli niin täysi, että vatsalaukku painoi hänen kylkiluitaan ulospäin. Kylkiin aivan sattui! Voisivatko kylkiluut mennä poikki sisältä päin tulevan voiman vaikutuksesta? Hän ei osannut sanoa sitä kreikaksi, joten hän jätti asian kysymättä Gregosilta. Hän jäi hetkeksi istuskelemaan pöytään ja odottamaan, että ouzon vatsanpakotusta helpottava vaikutus alkaisi tehota.

– Lapset, otatteko jälkiruoaksi jäätelöä? Rane kysyi.

– Ei pysty! Kivi sanoi.

– Ei mahdu enää, vaikka mieli tekisi, Suvituuli valitti.

Apartomenton tarjoilijat olivat ilmeisesti saaneet vapaaillan, koska kukaan ei tullut keräämään likaisia päivällisastioita pois pöydästä. Lapset ja Gregos sentään auttoivat Johannaa keräämään ruoat takaisin keittiöön. Ne ruoat, mitä heiltä jäi syömättä, Johanna kelmutti ja pisti jäähtyneenä jääkaappiin.

Lapset menivät aikaisin nukkumaan matkasta väsähtäneinä. Se kyllä sopi Johannan suunnitelmiin. Hän kävi lukemassa iltarukoukset ja laulamassa tuutulaulun, ja palasi sitten mystisen miehen seuraan.

Rane oli tälläytynyt television ääreen katsomaan Saksa–Italia-puolivälieräottelua. Puoliajalla Johanna houkutteli miehen puutarhaan. Heitä odottivat iltadrinkit uima-altaalla. Johannalla Cuba Libre, Ranella gin tonic.

– Gregos, is this your hometown? Synnyitkö täällä? Oletko aina asunut täällä?

Rane vilkaisi Johannaa alta kulmiensa.

– Juu, kyllä näin on. Täällä synnyin ja täällä olen aina asunut.

– How interesting!

Ilta-aurinko oli painunut ajat sitten talon taakse, eikä se enää lämmittänyt. Illat Välimeren rannalla saattoivat olla viileitä, siksi kannatti kantaa ulkoilmaravintoloissa mukana villatakkia tai hartiahuivia. Johannalla oli yllään vain huivihame ja toppi, joten hän levitti harteilleen pitsihuivin, ennen kuin hän siemaisi taas drinkkiään. Rane palasi katsomaan jalkapalloa. Johanna laittoi kännykästä kuulumaan taustalle hiljaisella äänellä kreikkalaista musiikkia ja tanssahteli yksinään. Lopulta puutarhassa alkoi jo hiukkasen hämärtää, vaikka juhannuksesta oli vasta viikko.

Peli päättyi kuulemma huippujännittävään rankkarikisaan, jonka jälkeen Rane tuli hakemaan Johannaa.

– Eiköhän mennä sänkyyn, Rane sanoi.

Johanna säpsähti. Mitä hän oikein vastaisi näin tungettelevaan ehdotukseen? Mies oli hyvin suorasukainen!

– We just met… Emme kai me nyt ensimmäisenä iltana..? I don’t think it’s wise… Onko se nyt viisasta? Johanna empi.

– No mennään sitten nukkumaan, Rane sanoi.

– Nukummeko samassa sängyssä? Are we going to sleep in the same bed?

– Miksikäs ei? Me olemme olleet naimisissa yli kymmenen vuotta.

Rane otti Johannaa kädestä ja talutti hänet makuuhuoneeseen. Nyt se tapahtui. Lomaromanssi oli totta jo hänen ensimmäisenä lomailtanaan. All inclusive, totta tosiaan.

Rane riisui ärsyttävän hitaasti hänen hartiahuivinsa, huivihameensa, topin ja bikinien yläosan. Sitten hänellä ei ollut enää muuta kuin bikinien alaosa yllään.

”Silloin mä päätin, että illalla mä otan sut.”

– Sä oot niin kaunis, Rane sanoi. – Päivällä mä katselin, kun sun rinnat heiluivat pikku bikineissä. Silloin mä päätin, että illalla mä otan sut.

– Oi, et sinä mikään puutarhuri taida ollakaan…

Rane otti käsiinsä Johannan rintojen raskaat melonit ja puristeli niitä kiihkoissaan. Hän riisui Johannalta viimeisetkin rihmankiertämät ja kaatoi hänet sänkyyn.

– Senkin seksipommi rantapimu, Rane kuiskasi. – Nyt saat maistaa vähän mun...

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää.

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.