Helgan ja Juliuksen uusperheonni takkuilee. Saadakseen etäisyyttä ongelmiinsa pari suuntaa yhteiselle unelmalomalle Mexico Cityyn. Mutta perillä tilanne jännittyy heti.

Helga nojasi päätään lentokoneen ikkunaan. Mexico City kaukana alapuolella näytti jättimäiseltä, savuavalta kattilalta. Julius istui hänen vieressään ja puristi käsinojia. Julius pelkäsi lentämistä vaikka ei siitä mielellään puhunutkaan. Ennen laskeutumista Julius oli tilannut lentoemännältä tuplaviskin.

Kaupunki, jota kohti he laskeutuivat, näytti jatkuvan silmänkantamattomiin. Helga oli opiskellut sen nähtävyyksiä ja kaupunginosia etukäteen, mutta näkymä ei tuntunut vastaavan matkaoppaiden kliinistä kuvausta.

Uudessa ympäristössä heidän avioliittonsa näyttäytyisi ikään kuin todellisemmassa valossa.

Mihin he oikein olivat ryhtymässä, Helga mietti. He olivat täällä näkökulmasta riippuen joko pakosalla tai etsimässä jotakin. Se oli ollut Helga, joka oli uskonut, että uudessa ympäristössä heidän avioliittonsa näyttäytyisi ikään kuin todellisemmassa valossa. Lentokone tärähti pyörien iskeytyessä kiitoradan asvalttiin. Julius irrotti helpottuneena puristusotteensa käsinojista.

Lentokoneen ovesta löi vastaan kuumaa, kerosiinintuoksuista ilmaa. Lentokoneesta kentälle johtavan putken edessä seisoi pari tummahipiäistä, virnuilevaa lentokenttätyöntekijää.

Jalat tuntuivat puutuneilta pitkän lennon jäljiltä niin kuin he olisivat heränneet juuri talviunilta. Aurinkoa ei erottanut pilviudun takaa, mutta valo oli silti häikäisevän kirkasta. Julius pyyhki hikeä otsaltaan.

"Täällä sitä sitten ollaan", hän sanoi ja virnisti.

Maahantuloselvityksessä heidän piti painaa vuorotellen nappia liikennevaloja muistuttavassa pylväässä. Helgan kohdalla laite näytti vihreää valoa, mutta Juliuksen punaista.

He joutuivat seisomaan pitkään tullissa virkailijoiden pöyhiessä laiskasti Juliuksen matkalaukussa olevia hellevaatteita ja mayakulttuuria käsitteleviä kirjoja. Julius oli halunnut ottaa ne mukaan vaikka tämän piti olla lomamatka. Väsymys painoi Helgan silmäluomia ja otsalle nousi hikipisaroita.

Vihdoin he pääsivät ulos kentältä ja hyppäsivät vanhan volkkarin malliseen taksiin.

"Honeymoon, honeymoon?" kuski kysyi ja katseli heitä hymyillen peruutuspeilin kautta.

"Si, si", Helga vastasi vaisusti.

He istuivat vaiti takapenkillä ja tuijottivat eri suuntiin. Ajatus häämatkasta tuntui melkein ironiselta. Helga oli tullut tänne saamaan etäisyyttä elämästään ja sen ristiriidoista. Esimerkiksi Juliuksen lapsista Laurasta ja Mikosta, jotka kävivät heidän luonaan viikonloppuisin ja toivat mukanaan vieraan kodin tuoksun ja äitinsä Tuijan valokuvan, jota piti pitää lastenhuoneen yöpöydällä. Julius oli lopulta suostunut ottamaan virkavapaata yliopistolta.

Alkusyksystä ensi-iltansa saaneen Sortumisvaaran näytökset olivat loppuneet parahiksi. Se oli ollut ensimmäinen Helgan käsikirjoittaman ja ohjaama näytelmä. Sortumisvaarasta oli kirjoitettu lehdissä ja hän oli saanut istua televisiossa puhumassa siitä, millaista oli hypätä näyttelijän roolista ohjaajaksi.

Helgaa alkoi ärsyttää kun hän ajattelikin Juliuksen äitiä.

Kaikki olivat halunneet tietää, kertoiko uusperhettä käsittelevä näytelmä hänen omasta elämästään. Helga oli pudistanut hymyillen päätään ja sanonut keksineensä kaiken. Todellisuudessa hän oli kirjoittanut näytelmän heistä, mistä muustakaan sitä voisi kirjoittaa kuin omasta elämästään. Helgaa alkoi ärsyttää kun hän ajattelikin Juliuksen äitiä.

Ennen lähtöään he olivat kutsuneet tämän ja lapset heille syömään. Juliuksen äiti oli puhunut tapansa mukaan koko päivällisen ajan Tuijasta.

"Muistatko, kun Tuija odotti Lauraa ja teille tuli joulupöydästä niin kiire synnytyslaitokselle, että laatikotkin jäivät syömättä?" anoppi oli kysynyt samalla kun oli ojentanut lohiviipaleita pöydän yli Juliukselle.

Helga oli siirrellyt ruokaa lautasellaan ja ollut hiljaa. Kaikki olisi ollut helpompaa, jos Tuija olisi jo tavannut uuden miehen. Tuija halusi kuitenkin vaalia edellisen perheensä muistoa eikä ollut edes vaihtanut sukunimeään eron jälkeen.

Helgasta oli kiusallista että Juliuksella, lapsilla ja Tuijalla oli yhä sama sukunimi. Se ikään kuin liitti heidät yhä perheenä yhteen.

Heti avioiduttuaan hekin olivat alkaneet toivoa lasta, mutta sitä hän ei Juliuksen äidille tunnustaisi. Kaikki oli mietitty jo valmiiksi. Työhuoneesta tehtäisiin lastenhuone ja Helga jäisi hoitovapaalle. He olivat tehneet Lauran ja Mikon kanssa yhteisen lomamatkan Madeiralle.

Oli käynyt ilmi, ettei Helga voisi koskaan saada lapsia.

Aurinkotuolissa uima-altaan reunalla istuessaan ja altaassa polskivia lapsia katsoessaan Helga oli ajatellut heidän syntymätöntä lastaan ja tuntenut heidän olevan jo melkein oikea perhe. Lasta ei ollut kuitenkaan kuulunut.

Lopulta he olivat menneet tutkimuksiin ja oli käynyt ilmi, ettei Helga voisi koskaan saada lapsia endometrioosin takia. Hän oli maannut kaksi yötä unettomana ja itkenyt. Helgasta oli tuntunut siltä ettei Julius pystynyt ymmärtämään hänen tuskaansa, sillä tällähän oli jo kaksi lasta. He olivat avioliitossaankin ikään kuin eri asemassa.

Helga oli vilkaissut Juliusta ja toivonut, että tämä vaihtaisi puheenaihetta. Julius hämmenteli kahviaan eikä puuttunut äitinsä puheeseen.

"Ja että se synnytys kesti. Julius soitteli aina välillä kauhuissaan sairaalasta. Imukuppiahan siinä sitten tarvittiin. Kyllä minä olin niin iloinen vaikka lapsi näyttikin sitten siltä kuin sillä olisi pahka päässä", anoppi oli jatkanut.

Lapset olivat tuijottaneet tätä silmät pyöreinä ja suut auki.

"Tuija palautui synnytyksestä ihmeen pian. Kahden viikon päästä se jo kävi tanssitunneilla. Tuijalla on aina ollut sellainen tanssijan vartalo", Juliuksen äiti oli jatkanut.

Julius oli nyökytellyt ja ollut hiljaa hänkin. Helga oli ajatellut rapun parveketta, jolle oli keväällä ilmestynyt Sortumisvaara-kyltti. Helgalla oli ollut tapana käydä parvekkeella hermosavuilla salaa itseltään, sillä virallisesti hän ei polttanut.

Oli niin kuin he olisivat kävelleet munankuorien päällä. Mikä tahansa arkinen asia saattoi kasvaa konfliktiksi.

Hän muisti miten oli tuijottanut kylttiä ja ajatellut, että se voisi olla hänen elämänsä otsikko. Siitä idea näytelmäänkin oli syntynyt.

Vaikka Helga kuinka yritti ajatella positiivisesti, hän oli alkanut pelätä viikonloppuja, joina lapset tulivat heille. Oli niin kuin he olisivat kävelleet munankuorien päällä. Mikä tahansa arkinen asia saattoi kasvaa konfliktiksi, joka paljasti heidän perimmäisen eriparisuutensa.

"Kertokaa äidille terveisiä", Juliuksen äiti huikkasi lähtiessään lapsille.

"Sanokaa, että tulisi taas käymään. Mummulla on ikävä äitinne laittamia lihapullia."

"Miksi et voinut vaihtaa puheenaihetta?" Helga oli kysynyt jälkikäteen kun he siivosivat keittiötä.

"Älä nyt, äiti on vanha ihminen."

"Ei ole kiva kuunnella Tuijan synnytysjuttuja ruokapöydässä. Ihan kuin olisin näkymätön."

"Miten niin?"

"No ei sitä kiinnosta edes kohteliaisuudesta kysyä vaikka mun näytelmästä."

"No ei äiti pahalla. Äiti ei vaan ymmärrä taidetta. Ei Sortumisvaara oikein ole sen heiniä. Se on perinteinen ihminen."

"Hyvä, että se edes tervehtii mua. Olen vieläkin sille se kakkosvaimo ja Tuija on The Äiti. Sillä on vielä teidän hääkuvakin kirjahyllyssä. Ja joka joulu se haluaa kutsua Tuijan luokseen."

"Äiti haluaa olla hyvissä väleissä Tuijan kanssa. Kai se on ihan luonnollista. Onhan se lasten mummu."

"Mutta onko sen pakko jauhaa Tuijan synnytyksestä?"

"Se tekee sen lasten takia."

"Lapsethan olivat ihan kauhuissaan niistä sen jutuista."

"Lapsille on tärkeää nähdä, että aikuiset on hyvissä väleissä."

"Kyllähän sä tiedät miten vaikeaa lapsettomuus on mulle ollut."

Julius oli jatkanut mitään vastaamatta tiskikoneen täyttämistä.

Mexico City heidän ympärillään oli yhtä torventoitotusten, huutojen, värien ja hajujen sekamelskaa.

Kun taksi pysähtyi ruuhkaan, puikkelehti autojen välistä tielle laiha, risaiseen paitaan pukeutunut poika, joka alkoi jonglöörata punaisilla palloilla. Toisesta suunnasta heitä lähestyi ruusuja kaupitteleva vanha mies. Joku yritti pestä väkisin tuulilasia. Kuski huusi espanjaksi kirouksia ja tööttäsi torvea.

Valojen vaihtuessa kuski vilkaisi heitä jälleen peilin kautta ja puhkesi puhumaan.

"Mitä se sanoo?" Julius kysyi.

"Se kysyy, että mistä me ollaan kotoisin", Helga selitti vaikka ei muuta kuskin puheesta ymmärtänytkään.

Hän oli käynyt varta vasten espanjan kurssia sillä oli jo pitkään haaveillut Meksikon matkasta.

"De Finlandia", Helga vastasi ja hymyili kohteliaasti.

Kuski kohotti kulmiaan ja huokaili hämmästyneesti.

"How many hours?" hän kysyi ja teki kädellään lentämistä merkkaavia eleitä.

Helga vastasi jotakin ympäripyöreää ja sulki silmänsä. Hän ei pystynyt väsymykseltä laskemaan, kauanko lento oli kestänyt. Nyt olisi pitänyt olla jo ilta, mutta päivä jatkui aina vaan. Avonaisesta ikkunasta puhaltava tuuli oli lämmin ja tuoksui savulle ja limehedelmälle.

Taksikuski kurottautui painamaan ovet lukkoon heidän ajaessaan pitkin keskustan kapeita katuja, joilla oli vieri vieressä roskia pursuilevia tynnyreitä.

Taksi ohitti kaksi miestä, jotka kantoivat välissään jättimäistä muoviin pakattua pehmolelulastia. Nallekarhujen lyttyyn painuneet naamat näyttivät surumielisiltä.

Kylpyhuoneessa juosta vipelsi torakka. Helga kiljaisi.

Vihdoin kuski pysäytti vanhan ja korkean rakennuksen eteen ja sanoi summan, joka vaikutti vähintäänkin kolminkertaiselta matkaan nähden. Helga kaivoi setelit taskustaan ja laski ne kuskin kädelle mitään sanomatta.

Hotelli oli pramea, mutta nukkavieru. Marmoriset lattiat olivat tarkemmin katsottuna pölystä harmaat ja portaiden punainen matto repsotti.

Kylpyhuoneessa juosta vipelsi torakka. Helga kiljaisi.

"Mikä tuli?" Julius kysyi ja ilmestyi ovelle.

Helga osoitti lavuaaria.

"Äh, ei sitä tarvitse pelätä, täällä luonto tulee vain sisälle asti. Se on sillä tavalla lähempänä ihmistä."

Julius istui parisängyn laidalle ja avasi oluen. Hän tarttui pöydällä lojuvaan kännykkäänsä ja alkoi näpytellä sitä.

Helga tarkasteli huonetta. Päiväpeitosta erottui läikkä. Sänky oli leveä, selvästi lemmenleikkeihin tehty. Helga ei edes muistanut milloin he olivat viimeksi harrastaneet seksiä. Eikö sellainenkin kuulunut tällaisiin yhteisiin lomiin siinä missä nähtävyyksien bongailukin? Helga istuutui sängylle ja pompahteli sillä pari kertaa patjaa testatakseen.

"Tuija pyysi laittamaan tekstarin kun olen perillä.

- Miksi ihmeessä?"

"Mennäänkö syömään?" Helga kysyi.

"Mun pitää ensin vastata tähän viestiin", Julius sanoi nostamatta katsettaan.

"Onko jotain sattunut?"

"Tuija pyysi laittamaan tekstarin kun olen perillä."

"Miksi ihmeessä? Sähän olet lomalla."

"No, mä olen sen lasten isä. Se on huolissaan. Koneita tippuu kaiken aikaa."

"No eihän tipu. Lentäminen on turvallisempaa kuin autoilu."

"Joo, joo. Mutta koskaan ei voi tietää."

"Eikö me voitaisi edes täällä keskittyä vaan tähän hetkeen ja toisiimme?"

"Totta kai", Julius sanoi ja jatkoi näpyttelyä.

Helga huokasi. Huone tuntui äkkiä pieneltä ja hämärältä. Oli niin kuin Tuijan valokuva olisi taas ollut yöpöydällä sängyn vieressä. Tuija, Julius ja lapset olivat kiinnittyneet toisiinsa napanuoralla, joka oli vahva kuin köysi.

Vaikka heidän välissään oli valtameri, se ulottui tänne asti.

"Lähdetään ulos. Aurinkokin paistaa", hän sanoi.

"Mä haluan nähdä Frida Kahlon museon."

Helga oli ihaillut Frida Kahloa nuoresta asti. Hän ajatteli Fridan auto-onnettomuudessa murskaantunutta lantiota ja vimmaa, jolla hän maalasi makuullakin. Sellaista periksiantamattomuutta ei voinut kuin ihailla.

"Sun työt ja sun elämä. Mä olen vain sivuhenkilö!"

"Ai. Mä olin ajatellut mennä antropologiseen museoon", Julius sanoi.

"Eräs kollega on luvannut tulla esittelemään sitä."

"Niinkö? Miksi sä et kertonut aiemmin?"

"Enkö mä muka kertonut? Mä vain unohdin kaikessa kiireessä. Sä tiedät, että nämä ovat mun työjuttuja. En mä voi jättää sitä museota väliin."

"Niin just. Sun työt ja sun elämä. Mä olen vain sivuhenkilö tässä näytelmässä."

Helga nappasi olkalaukkunsa mitään sanomatta ja sulloi siihen matkaopaskirjansa.

"Nähdään sitten myöhemmin. Kun sä olet keskustellut rouvan kanssa. Kerro terveisiä."

"Helga hei..."

Helga paiskasi oven kiinni takanaan ja marssi portaat alas.

Frida Kahlon museo sijaitsi rauhallisessa ja taiteilijoiden asuttamassa Coyoacanin kaupunginosassa. Kun Helga nousi taksista, museon edessä norkoili muutama amerikkalaisturisti lippalakeissaan. Siniseksi maalattu talo henki rauhoittavaa hiljaisuutta.

Lippuluukulla ei ollut jonoa. Helga astui sisään. Talossa oli viileätä ja kotoisaa. Alakerran huoneen seiniä peittivät Frida Kahlon maalaukset.

Viva la vida, eläköön elämä, Frida oli kirjoittanut vesimelonia esittävän maalauksen reunaan horjuvalla käsialalla. Näyttelytekstissä sanottiin, että se oli yksi viimeisistä Fridan töistä. Kaikki talossa näytti siltä kuin Frida olisi vain käymässä torilla. Ruokailutila oli iso, ja oli helppo kuvitella Frida vaihtuvine seurueineen illallistamaan sen ympärille.

Pöydällä oli kulho, johon oli aseteltu tuoreita hedelmiä. Keittiö oli maalattu iloisen keltaiseksi ja siniseksi. Hyllyillä oli rivissä värikkäitä keramiikka-astioita. Keittiöstä pääsi Diegon pieneen makuuhuoneeseen. Helga kurkisti sinne nopeasti. Kapea sänky näytti yksinäiseltä.

Frida Kahlon työtilaan johtavan portaikon seinällä oli kokoelma votiivitauluja, metallista tehtyjä pieniä rukouksia, joilla toivottiin lasta tai parannusta sydänsuruihin.

Fridan maalaustarvikkeet olivat vielä esillä pöydällä, ja sen vieressä oli hänen pyörätuolinsa, jossa Frida oli joutunut viimeiset vuotensa istumaan. Sanottiin, että Frida ja Diego olivat pian taloon muutettuaan asettuneet asumaan talon eri siipiin ja kulkeneet toistensa luo Fridan työtilan poikki.

Järjestely oli tarjonnut heille mahdollisuuden säädellä läheisyyttä ja etäisyyttä suhteessaan. Ehkä juuri se oli pitänyt parin yhdessä, Helga ajatteli. Tai sitten heidät oli liimannut yhteen tottumus ja symbioottinen kiintymys.

Helga ei ollut koskaan oikein ymmärtänyt, miksi Frida oli sietänyt huikentelevaista aviomiestään ja tämän vaihtuvia rakastajattaria.

Fridan makuuhuoneessa oli esillä yksi korseteista, joita Frida oli joutunut pitämään auto-onnettomuudessa saamiensa vammojen takia. Se näytti luisevalta ja kovalta, kuin haarniskalta. Rakkaus oli sanana tyhjä ja särisevä, Helga mietti, kuin yleiskäsite lupaukselle, jonka todellisista ehdoista ei tiennyt etukäteen. Frida oli ollut uskollinen rakkaudelleen Diegoon kuolemaansa asti, vaikka myös hänellä oli ollut Diegon tapaan muitakin rakkaussuhteita.

Fridan sänky oli pedattu yksinkertaisesti ja pöydällä oli valokuva Fridasta ja Diegosta käsi kädessä. Frida näytti pieneltä ja hauraalta Diegon ison ja pullean olemuksen rinnalla.

Hän oli kuvitellut, että ajan kanssa heistä tulisi tavallinen perhe.

Kuvaa katsoessaan Helga muisti, miltä oli tuntunut seistä kirkon ovilla vastavihittynä Juliuksen kanssa. Oli ollut kuulas ja aurinkoinen alkusyksyn päivä. Hekin olivat pitäneet toisiaan kädestä ja väistelleet nauraen häävieraiden viskomaa pihlajanmarjasadetta.

Helgalla ei ollut ollut silloin vielä aavistustakaan siitä, että myös Tuija kuuluisi heidän elämänpiiriinsä ulkojäsenenä, jolla oli veto-oikeus kaikissa lapsia koskevissa asioissa.

Hän oli kuvitellut, että ajan kanssa heistä tulisi tavallinen perhe. Hän oli järjestänyt uusperheoppaan neuvojen mukaan retkiä ja hankkinut seurapelejä, joiden äärellä he voisivat tutustua toisiinsa.

Hän oli silti salaa toivonut Laurasta ja Mikosta lapsia, joita hän ei itse koskaan saisi.

Yhteisellä Madeiran matkalla lapset olivat muistelleet vain äidin ja isän kanssa tehtyjä lomamatkoja.

Seurapelien sijasta lapset olivat halunneet pelata tietokoneella. Vähitellen Helgasta oli alkanut tuntua, ettei hänelle haluttu antaa lasten elämässä tilaa, sillä Tuija halusi pitää lapsia tiukasti siipiensä suojissa.

Naisten oli vaikea jakaa lapsiaan toisen naisen kanssa, kyllä Helga sen ymmärsi. Hän oli silti salaa toivonut Laurasta ja Mikosta lapsia, joita hän ei itse koskaan saisi.

Siinä hän nyt seisoi, keskellä hiljaista taloa, jossa Frida oli maalannut mestariteoksensa ja vatvoi mielessään samoja asioita.

Myöskään Frida ei ollut saanut lasta. Sitä ajatellessa Helgaa alkoi äkkiä itkettää. Kaiken kärsimyksensä keskellä Frida oli onnistunut maalaamaan intohimoa hehkuvia töitä.

Ulkona aurinko paistoi utuisen taivaan takaa. Helga jäi vielä hetkeksi seisomaan sisäpihan puutarhaan.

Jossain kurlutti pulu, mutta muuten oli ihmeen rauhallista, vaikka hän oli nyt keskellä lentokoneesta käsin kesyttämättömältä näyttänyttä kaupunkia. Fridan keräilemät pienet maya-patsaat koristivat puutarhaa. Talossa oli jotakin ajatonta. Oli helppo kuvitella Frida istumaan puun varjoon maalaustelineensä kanssa.

Taksi jätti hänet kyydistä muutama kortteli ennen hotellia selittäen, että ruuhka-aikaan sen eteen oli mahdotonta päästä autolla. Helga huomasi päätyneensä kaupungin keskusaukiolle, jonka keskellä liehui suunnattoman suuri Meksikon lippu.

Helga suuntasi kohti hotellia, mutta huomasi pian olevansa eksyksissä.

Espanjalaisvalloittajien vanhalle atsteekkien temppelin paikalle rakentama kirkko näytti olevan aavistuksen vinossa, niin kuin se olisi painanut olkapäätään maata vasten. Kaikkialla aukion reunoilla oli perinteisiin huipil-asuihin pukeutuneita intiaaneja, jotka kaupittelivat käsitöitään; kirjottuja pöytäliinoja, värikkäitä pääkalloja ja tyynynpäällisiä. Kirkon edessä tanssi atsteekkisotilaiksi pukeutuneita nuoria miehiä sulkapäähineet otsallaan.

He olivat rakastelleet monta kertaa päivässä ja juoneet kuohuviiniä parvekkeella.

Helga suuntasi kohti hotellia, mutta huomasi pian olevansa eksyksissä. Hän oli tullut kadulle, jolla oli vieri vieressä morsiuspukuja myyviä liikkeitä. Näyteikkunoihin asetellut pöyhkeät pitsiluomukset näyttivät lupauksilta, joita ei koskaan lunastettaisi.

Helga muisti taas, miten oli seissyt Juliuksen kanssa alttarilla ja ajatellut, että tästä kaikki alkaisi. He olivat matkustaneet Pariisiin, jossa he olivat poistuneet hotellihuoneesta vain syömään ja kävelylle. He olivat rakastelleet monta kerta päivässä ja juoneet kuohuviiniä parvekkeella.

Julius oli kiinnittänyt heidän rakkaudenlukkonsa Seinen yli kaartuvaan siltaan ja heittänyt avaimen jokeen.

Sydän pamppaili. Opaskirjoissa oli varoitettu eksymästä.

Nyt he eivät enää viihtyneet edes samassa huoneessa. Kotona seksittömyyden saattoi vielä ajatella johtuvan olohuoneessa televisiota katsovista lapsista, mutta täällä he olivat kaksin.

Helga kiihdytti askeliaan. Sydän pamppaili. Opaskirjoissa oli varoitettu eksymästä keskustan sivukujille. Niillä saattoi tapahtua päiväaikaankin aseellisia ryöstöjä. Äkkiä koko kaupunki tuntui sietämättömän vieraalta. Hän kaipasi heidän turvallista elämäänsä töölöläisessä kerrostaloasunnossa, jonka ikkunoita syyssade tälläkin hetkellä piiskasi.

Hän astui umpimähkään sisään yhden putiikin ovesta. Tiskin takana seisova nainen vilkaisi häntä silmälasiensa yli. Kaikkialla naisen ympärillä oli morsiuskruunuja ja pitkiä morsiushuntuja.

"Miten voin auttaa?" nainen kysyi.

"Varkaat ovat valmiita leikkaamaan vaikka sormenne irti tuollaisen aarteen takia."

Helga selitti haparoivalla espanjallaan olevansa eksyksissä. Nainen huokasi, otti tiskin alta esiin kartan ja piirsi hänelle kuulakärkikynällä reitin hotellille. Helga tajusi hotellin olevan vain muutaman korttelin päässä. Lopuksi nainen vilkaisi Helgan vihkisormusta.

"Laittakaa sormus piiloon. Varkaat ovat valmiita leikkaamaan vaikka sormenne irti tuollaisen aarteen takia."

Helga työnsi käden vaistomaisesti taskuunsa.

Hän tunsi helpotusta nähdessään hotellin tutun oven edessään. Helga jähmettyi aulaan. Julius istui sohvalla tummahiuksisen, kirjottuun leninkiin pukeutuneen naisen kanssa. Naisen hiukset oli kierretty nutturalle niskaan. Samassa Julius huomasi hänet ja viittoili hänelle. Nainen kohottautui seisomaan ja ojensi hänelle hymyillen kätensä.

"Tässä on Guadalupe, kollegani. Guadalupe esitteli minulle antropologianmuseota ja kävimme yhdessä lounaalla."

"Hauska tutustua", nainen sanoi englanniksi ja kumartui maiskauttamaan huuliaan kummallakin puolella hänen poskiaan.

Kuvitteliko hän vain, vai häivähtikö naisen kasvoilla syyllinen ilme?

"Voit kutsua minua Lupeksi. Tervetuloa Meksikoon. Mitä pidit Frida Kahlon Sinisestä talosta?"

"Oli kiinnostava nähdä hänen töitään. Olen aina haaveillut pääseväni käymään Frida Kahlon kotona."

"Ajattele, että siellä se naisparka vietti viimeiset vuotensa pyörätuolin ja sängyn vankina", Lupe huokasi.

Helga pakotti kasvoilleen hymyn. Kuvitteliko hän vain, vai häivähtikö naisen kasvoilla syyllinen ilme?

Helga ei halunnut näyttää epäilyksiään Juliukselle. Hän seurasi sivusilmällä miten Julius vastasi naisen katseeseen.

Julius vietti paljon aikaa konferensseissa ja työmatkoilla, ja toisinaan Helga yllätti itsensä syynäämästä salaa tämän matkatavaroita. Hän häpesi taipumustaan mustasukkaisuuteen ja yritti rauhoitella itseään vakuutellen, että se oli turhaa. Silti osa hänestä ei osannut koskaan luottaa toiseen ihmiseen.

Mitä nainen oikein halusi Juliuksesta? Helga mietti.

Hän ei voinut olla ajattelematta, että kun Julius oli eronnut jo kerran, niin mikä takaisi, ettei mies jättäisi jonain päivänä häntäkin.

”Lupe lupasi viedä meidät huomenna Michoacaniin. Siellä on laakso, johon miljoonat monarkkiperhoset kokoontuvat joka syksy", Julius sanoi.

"Sinä tulet rakastamaan sitä", Lupe sanoi.

"Siellä on uskomattoman kaunista."

Helga nyökytteli kohteliaasti. Onneksi Lupe vaikutti jo liian vanhalta äidiksi, hän huomasi ajattelevansa.

"Eikö meidän pitänyt lähteä merenrantaan?" Helga sanoi naisen lähdettyä.

"Tämä on ainutlaatuinen tilaisuus", Julius vastasi.

"En tiennytkään, että olet kiinnostunut hyönteisistä."

"Ukki harrasti perhosia."

"Miten perhosia voi harrastaa?"

"Lupe on mukava. Kukaan ei tiedä meksikolaisesta historiasta niin paljon kuin se."

Lupe vilkaisi heitä vielä kadulta kasvoillaan mairea hymynsä ja vilkutti ennen kuin istui mustaan autoonsa ja ajoi pois.

Mitä nainen oikein halusi Juliuksesta? Helga mietti. Etsikö se kenties ulkomaista miestä?

Ja miksi Julius oli valmis lähtemään tuon tuntemattoman naisen matkaan?

Jatkuu ensi numerossa

 

Venla Hiidensalo

Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.

On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.

Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.

Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

 

Riina ja Jaana lähtevät viihteelle. Ensin naiset tarkastavat terassien tarjonnan ja loppuillasta tanssilattialta löytyy ihana mies.

Ajattelin kivipuutarhaani ja ryhdyin suunnittelemaan työaikatauluani. Kehtaisinko soittaa Uskolle ja kysyä peräkärryä? Ei, en halunnut vaikuttaa hyväksikäyttäjältä. Ymmärsin toki, että Usko teki piharakentamista työkseen… ja itsehän hän oli tarjoutunut auttamaan?

Juoksin ajatuksissani ja Puppe laukkasi kevyesti rinnallani. Hiekkatie kääntyi aivan rannan tuntumaan, kun erotin lyhtytolpan valossa pariskunnan, joka istui puistonpenkillä. Laitoin hieman kateellisena merkille heidän läheisyytensä. He eivät puhuneet, olivat vain ja katselivat toisiaan.

"Uskon seurassa olin paljon tutummalla maaperällä."

Puppe alkoi vetää remmissä. Toruin sitä ja juoksin pariskunnan ohi nopeasti, sillä olin pilannut heidän intiimin hetkensä. Polku kaartui taas ja seuraava valotolppa tuli näkyviin. Kiskaisin Pupen remmiä, sillä huomasin samassa sen edessä pystykorvaisen koiran. Vastaantulija päästi korkean ulvaisun. Koira heilutti häntäänsä ja laski etutassunsa maahan, odottaen leikkikaveria. Kuulin, kuinka pystykorvan omistajakin pysäytti koiransa Flexi-kelan. Kun mies asteli valokehään, kohotin katseeni koirista. Tunnistin hänet. Se oli Usko, joka sanoi yllättyneenä:

”Ai Riina… sullakin on koira?”

Sydämeni sykähti yllätyksestä. Olin hengästynyt hölkkäämisestä ja vastasin yhteen hengen vetoon:

”Joo ja ei. Tää on mun siskon koira.”

Tunsin ulkomuotoni räjähtäneeksi ja kasvojani kuumotti. Toivoin kiivaasti, että valotolppa olisi ollut sammuksissa. Olisin saattanut hölkätä Uskon ohi, tajuamatta sitä ollenkaan ja nolaamatta itseäni. Olin tehnyt kehnon ensivaikutelman jo kolme kertaa, jos se oli edes mahdollista.

Usko sen sijaan oli yhtä tyylikäs kuin viimeksikin ja piteli tarkkaavaisen, mutta ystävällisen oloista suomenpystykorvaansa kevyellä kädellä. Puppe hyppeli sinne tänne ja haukahteli. Tunsin oloni kiusaantuneeksi.

Usko kyykistyi ja annoin Pupen mennä haistelemaan. Hän antoi koiran haistaa kättään. Katselin vaivihkaa, kuinka miehen rauhallinen olemus tuntui siirtyvän koiraan. Myös minä rauhoituin ulkoisesti. Jokin ison miehen lempeydessä eläintä kohtaan liikutti sisimpääni. Jäin katselemaan näkyä, kunnes outo rohkeus valtasi minut.

”Hei, mihin suuntaan olet menossa? Kävelläänkö yhtä matkaa?”

Usko kohotti katseensa ja trendikkään parrakas suu kääntyi hymyyn.

”Joo, kävellään toki. Jätän autoni yleensä sataman parkkiin.”

Kun hän nousi, käänsin Pupen paluu suuntaan. En ollut juossut vielä kovin pitkälle, mutta alkuperäinen syy lenkkiini oli jo hoidettu: Hiron tapaamisesta johtuneet sekavat tuntemukseni olivat haihtuneet. Uskon seurassa olin paljon tutummalla maaperällä. Kun katselin rauhallisen oloista, itsevarmaa ja aikuista miestä, tunsin itseni taas tasapainoiseksi ja ihan täysjärkiseksi.

Ohitimme uudelleen rannassa istuvan parin. Vilkaisin heitä ja tunsin samassa muiston sykäyksestä, jota olin tuntenut koskettaessani Hiroa. Samalla tiesin, etten ollut vielä täysin turvassa kuuman, nuoren miehen lumolta.

Kävelimme Uskon kanssa rinnatusten pitkin Näsijärven rantaa. Valaistu pururata päättyi aivan liian nopeasti sataman parkkipaikalle. Usko kääntyi kohti autoa, mutta tunsin, kuinka hän viivytteli. Yritin keksiä jotain sanottavaa – jotain, jonka avulla olisimme voineet pitkittää mukavaa hetkeä vielä tovin.

"Tunsin itseni ihan teiniksi ja päätin rauhoitella ajatuksiani kuumassa suihkussa."

Usko hymyili ja heilautti kättään.

”Hei. Oli kiva nähdä, mennään vaikka toistekin lenkille. Tylsäähän täällä on aina yksin pyöriä.”

Nyökkäsin.

”Joo, niinpä. Mennään vaan. Ja kun saan pihani kuntoon, voin kutsua sut teelle tai kahville.”

Sanat lipsahtivat huuliltani. Onneksi hämärtyvä ilta peitti nolostukseni, sillä en halunnut kuulostaa liian epätoivoiselta tai tyrkyltä. Saattoihan jopa olla, että Usko eli parisuhteessa? Kai tuollaisella pitkällä ja raamikkaalla miehellä oli vientiä. Hän vaikutti niin vakaalta ja luotettavaltakin… aivan erityyliseltä kuin Hiro, kuuma, adrenaliinia hohkaava kendo-opettajani .

Mutta pelostani huolimatta Usko heilautti vain kättään, eikä vaikuttanut lukeneen liikoja rivien välistä.

”Joo, tsemppiä sen pihan kanssa! Palataan!”

Heilautin kättäni vastaukseksi. Yllytin Pupen juoksuun ja keskikokoinen villakoira laukkasi rinnallani kotipihaan saakka.

Kun kiipesimme ylös pihaportaita, poskiani kuumotti huomattavasti. Hymyilytti ja nauratti.

Mikä ilta! Tunsin itseni ihan teiniksi ja päätin rauhoitella ajatuksiani kuumassa suihkussa . Joskus oli aivan mahtavaa olla sinkku. Kaikki mahdollisuudet, pihapolut ja moottoritiet, olivat minulle auki.

"Kävelin kiilakorkosandaaleillani epävarmasti Tullintorin mukulakivetyksen yli ja kiskoin farkkumekkoni lyhyttä helmaa alemmas."

Nukuin puoleen päivään saakka. Puppe makasi vieressäni sängyllä, eikä sillä vaikuttanut olevan tänään kiirettä mihinkään. Siirryin asteittain unten mailta todellisuuteen ja hautasin hymyilevät kasvoni tyynyyn. Mieleeni tulvi hetkiä edellispäivän kohtaamisista: Hiron nahkatakin tuoksu, Uskon raikas metsäntuoksuinen partavesi. Havahduin lopullisesti vasta, kun puhelimeni pirahti soimaan. Tartuin siihen kömpelösti.

”Haloo…?”

”Moi Riina! Herätinkö, kuulostat ainakin siltä!”

Kuulin puhelimen toisessa päässä Jaanan pirteän äänen. Nousin sängylle istumaan ja haroin pitkää mustaa tukkaani.

”Joo, moi… tuli hiukan valvottua, kun en saanut unta. Mitäs mielessä?”

Jaanan innostunut ääni kaikui kirkkaana luurin toisesta päästä.

”Kuule, tuli tässä mieleen, että lähdetään tänään viihteelle! Ilonassa on live-musiikkia ja joku söpö suomirokki duo. En ole ollut aikoihin missään, etkä varmaan sinäkään. ”

Olin liian väsynyt sanoakseni Jaanalle vastaan.

Jaana höpötti iloisena, mutta saatoin itse ajatella vain aamukahvia. Kun puhelu päättyi ja raahauduin keittiöön, alkoi mieleeni kohota valveunia. Sydämeni syke kiihtyi, kun ajattelin Uskoa. Ehkä voisin kutsua hänet mukaamme terassille ja myöhemmin jatkoille yökerhoon?

”Jaana, onko sulla jotain kerrottavaa? Kuvittelin, että olit vakisuhteessa.”

Kahvinkeitin pulputti ja levitti huoneeseen kahvin tuoksua. Hoitopuudelini tassutteli viimein seurakseni. Se haukotteli ja ryhtyi vilkuilemaan vihjailevasti ulko-ovelle.

Kun astuin ulos, näin taimiruukut ja lannoitesäkit, jotka odottivat portaiden pielessä. Tiesin millä saisin kulutettua loppupäivän.

Kello lähestyi kuutta ja vilkuilin yhä kännykkääni. Olin lähettänyt Uskolle bussissa tekstiviestin, että olisimme Passionin terassilla. Mies ei ollut vastannut vielä mitään, mutta yritin uskotella itselleni, ettei se haitannut. Jaana oli mainiota seuraa.

Kävelin kiilakorkosandaaleillani epävarmasti Tullintorin mukulakivetyksen yli ja kiskoin farkkumekkoni lyhyttä helmaa alemmas. Kauniit turkoosit pallokoristeiset kengät olivat tuliaiseni Japanista. Olin pessyt hiukseni uudelleen ja käyttänyt aikaa oikeaoppiseen kuivaamiseen. Pitkät mustat hiukseni aaltoilivat kauniisti latvoista. Olin kaiken kaikkiaan aika tyytyväinen itseeni.

Näin pian Jaanan, joka vilkutti ison aurinkoterassin keskellä. Jaanan punaiset hiukset loistivat ilta-auringossa.. Kiersin ystäväni luokse ja huomasin, että terassilla oli yllättävän paljon väkeä. Osa miehistä silmäili minua ja tunsin itsevarmuuteni kohoavan, vaikka Uskosta ei näkynyt vilaustakaan.

”Moi, et kai odottanut kauan?”

Jaana heilautti kättään.

”Moi! En ole, mutta kyllähän täällä kelpaa odottaa. Jaana katsoi minua salamyhkäisesti ja vinkkasi takavasemmalle.”

”Katsopa tuota pöytää… näetkö tuon kaljupäisen miehen? Kelpaisi kyllä…”

Laskin laukkuni tuoliin ja istuin sen viereiselle penkille. Virnistin ja kaivoin huulipunan laukkuni taskusta.

”Jaana, onko sulla jotain kerrottavaa? Kuvittelin, että olit vakisuhteessa.”

Jaana kallisteli kättään puntaroiden ja iski silmää.

”No niin olenkin, mutta saahan sitä katsoa… Mutta entäs sinä, et sitten ainakaan löytänyt japanilaista miestä reissulta?”

Ajattelin saman tien Hiroa. Hän ei ollut reissulta ja enemmän poika kuin mies. Jokin Jaanan heitossa sai kumminkin poskeni punoittamaan. Päätin, etten paljastaisi mitään kyseenalaista matkani jälkimainingeista. Ensi torstaista eteenpäin Hiro olisi vai kendo-opettajani, ei muuta. Nuorelle ja itsevarmalle miehelle olin vain keski-ikäinen täti, jolle hän oli ollut kohtelias… Ja ellei, niin Usko antoi minulle syytä odottaa aivan erityyppistä kohtaamista. Jaanalle sanoin kumminkin:

”En, sitä paitsi japanilaiset miehet etsivät kotirouvaa. Minä en osaa kokata edes mitään lasagnea vaativampaa.”

Jaana räjähti nauruun.

”No mutta, sitähän varten meillä myydään K-marketissa sitä ”äitien tekemää”.”

Jaanan nauru tarttui helposti. Nappasin laukun olalleni ja astelin tiskille jo paljon rennommin ja vilkaisin viimeisen kerran puhelintani. Jos Usko ei ollut kiinnostunut seurastani, ehkäpä joku muu olisi.

”No tänään me kyllä bongataan sinulle mies. Mites olisi tuo?”

Hetkeä myöhemmin olin työntymässä ahtaiden pöytien välistä paikalleni, kun kuulin useiden moottorien murahduksen. Nostin kasvoni ja näin, kuinka kaksi moottoripyörää ajoivat torin laitaa. Toinen oli mustavihreä. Sydämeni hypähti. Tunsin itseni vainoharhaiseksi, mutta en voinut mitään sille , että moottoripyörän ääni oli herättänyt minussa hermostuneen odotuksen. Entä, jos se oli Hiro? Mutta mikä oli todennäköisyys... Tampereella oli paljon motoristeja.

”Mutta oikeasti, miksi et seurustele? Olet fiksu ja vetävän näköinen mimmi, Jaana kysyi.”

Otin hörpyn juomaa, jotta ehdin miettiä vastaustani. Sillä todellakin, miksi en seurustellut?

”Ei ole vain tullut oikea kohdalle, ei kai siinä muuta…”

Jaana ei näyttänyt vakuuttuneelta. Hän siristi kauniisti rajattuja silmiään ja mutristi huultaan.

”Miehet eivät tule kohdalle, jos ei anna tilaa.”

Kohautin olkapäitäni. Jaana huokasi teatraalisesti ja näytti päättäväiseltä.

”No tänään me kyllä bongataan sinulle mies. Mites olisi tuo?”

Vilkaisin taakseni Jaanan osoittamaan suuntaan ja olin purskauttaa siiderit suustani.

Terassia lähestyi aidan toisella puolelta kaksi miestä, joista toisella oli mustavalkoinen nahkainen moottoripyörätakki ja toisella kokomusta. Jälkimmäisen silmillä olivat kultaa heijastavat peililinssiset aurinkolasit, mutta tunsin Hiron silti heti.

Jaana hykerteli huvittuneena, kun käännyin nopeasti takaisin päin ja yritin maastoutua laukkuni puoleen. Nostin siiderin uudelleen huulilleni. Jaana nojasi kämmeneensä ilmeisen tyytyväisenä.

”Eli aasialaistyylinen look toimisi sittenkin? Hymyilin ja yritin vastata vitsikkäästi, vaikka odotin hermostuneena, huomaisiko Hiro minua.”

”No eihän siinä tyylissä mitään vikaa ole. Mutta puhutaanko välillä sinun mieskuvioistasi?”

Jaana otti syötin. Sain seurata rauhassa sivusilmällä, kuinka Hiro kiersi kaverinsa kanssa terassin ja suuntasi kohti baaritiskiä. Katsellessani hänen komean pitkää varttaan ja itsevarmaa olemustaan, en ollut varma halusinko Hiron huomaavan minua vai en. Muistin yhtäkkiä taas Uskon ja vilkaisin puhelintani.

Ei uusia viestejä.

Olin samalla kertaa sekä harmistunut että huojentunut.

Kuuntelin Jaanan selvitystä siitä, millaista oli kasvaa erilleen pitkän parisuhteen aikana. Käsite oli minulle tuntematon, enhän ollut koskaan pystynyt vielä seurustelemaan vuotta pidempään. Olin tapaillut toki monesti, mutta kun ihastumisen luomat vaaleanpunaiset lasit haihtuivat silmieni edestä, paljastui niiden jäljiltä aina silmiinpistäviä vikoja. En ollut itse täydellinen, mutta vaatimuslistani kävi ajan kuluessa pidemmäksi. Nykyisin en enää edes tiennyt, mitä hain – tiesin vain, että tunnistaisin oikean hänet nähdessäni. Samoin kuin ainutlaatuisen vaatteen shoppailureissulla.

Silmieni edessä oli nyt jotain. Sellaista, joka kiinnitti huomioni kaikesta järkeilystä huolimatta. Tiesin, että kiehtova ulkonäkö oli vaatimuslistani kärjessä. Fyysinen vetovoima auttoi yli pahemmista karikoista, sen avulla jaksaisin katsella miestä huomennakin ja kuukausin päästä. Mutta Hirossa oli jotain muutakin. Olin aistinut huolehtivaa lempeyttä itsevarman kuoren alla. Se lisäsi vetovoimaa: jokainen nainen tahtoi huomiota, rakkautta ja tuntea olonsa turvalliseksi. Olin lukenut artikkelin, jonka mukaan mies taas kaipasi arvostusta. Pieniä tekoja, joiden kautta saattoi tuntea olevansa perheen pää, tarvittu ja voimakas.

”Lähdetäänkö kohta sinne Ilonaan? Voidaan vaikka poiketa parissa pubissa matkalla?”

Hiroa katsellessani ajattelin, että hänelle tuo ei tulisi teettämään haastetta. Naisen arvostus piti ansaita, mutta siihen riittivät pienetkin teot. Kokemukseni mukaan parisuhteen saattoi kumminkin tuhota samalla tavalla: nalkuttamalla ja olemalla välinpitämätön.

Katseemme kohtasivat. Hiro nosti tuoppiaan. Hymyilin ja nostin omaani. Kaikki oli niin luonnollista, että unohdin stressata syistä ja seuraamuksista.

Silloin puhelimeni soi.

Näytöllä vilkkui nimi Usko Lehtinen.

”Riina.”

”Moi! Sori, kun en ehtinyt vastata aiemmin. Pääsin vasta kotiin. Harmi vaan, en varmaan pääse tänään lähtemään. Lupauduin aamusta yhdelle rakennuskeikalle. Mutta jos lauantai-ilta sopii, niin palataanko asiaan?”

Uskon ääni kuulosti aidosti pahoittelevalta.

”Joo, ei se mitään… Katsotaan, jaksanko lähteä huomenna, kun ollaan nyt kaupungilla. Mutta ellei huomenna, niin joku toinen päivä. Tai käydään vaikka koirien kanssa lenkillä rantakallioilla.”

”Hyvä idea! Mukavaa illan jatkoa!”

”Kiitti, samoin!”

Jaana katsoi minua kysyvästi, mutta hymyilin näennäisen rauhallisesti, aivan kuin soittaja olisi ollut sisareni.

Usko ei päässyt tulemaan. Olin tälläytynyt turhaan ja se harmitti. Toisaalta, tunsin oloni itsevarmemmaksi. Jaanahan se oli minua pyytänyt viihteelle, joten tästä oli ollut tarkoituskin tulla tyttöjen ilta. Enkä sitä paitsi kaivannut liian innokasta esiliinaa mukaan treffeille.

Hautasin kännykkäni syvälle käsilaukkuuni ja päätin, etten vilkuilisi sitä enää lainkaan. Otin vaihdossa esille pitkähihaisen neuleeni, sillä ilta-aurinko loi viimeisiä lämpiä säteitä Tullintorin punatiilisten rakennusten yli.

”Lähdetäänkö kohta sinne Ilonaan? Voidaan vaikka poiketa parissa pubissa matkalla?”

Jaana hörppäsi viimeiset siemaukset ja jätti punaiset huulipuna jäljet tuoppiinsa.

”Joo, mennään vaan!”

Muutamaa tuntia myöhemmin seisoimme Ilonan jonossa ja nauroimme vedet silmissä. Muistelimme legendaarisia firman pikkujouluja parin vuoden takaa. Jätimme neuletakkimme narikkaan ja painuimme täpötäyden yökerhon sokkeloon. Seurasin Jaanan vanavedessä poppia jytäävän tanssilattian poikki baaritiskille. Tilasin kuitenkin pelkän colan, sillä muistin taas pelätä huomista darraa.

"Tunsin, kuinka joku painautui selkääni vasten."

Jaana nosti foliohuiskalla koristellun drinkkinsä ilmaan ja lähti vyörymään kohti pöytäryhmiä.

”Tule! Kyllä kaksi naista aina johonkin pöytää mahtuu.”

Suomirock duo alkoi soittaa Ismo Alangon Extaasiin ja tartuin Jaanaa olkapäästä. Viitoin kohti tanssilavaa ja huusin musiikin yli.

”Hyvä biisi! Mennään tanssimaan!”

Vaihdoimme suuntaa ja kiemurtelimme tiemme tanssilattian reunalle.

…Uskon rakkauteen... Extaasiin, sinne vie pieni polku halki villin sademetsän…

Tunsin, kuinka rytmi otti vallan. Annoin sen liikuttaa vartaloani ja suljin hetkeksi silmäni.

Extaasiin… Sinne vie lämmin iho vasten toista…

Tunsin, kuinka joku painautui selkääni vasten. Haistoin tutun hajuveden, huumaavan sekoituksen omenaa, kanelia ja aavistus bambua. Minun ei tarvinnut kääntää katsettani olkani yli, että tunnistin Hiron. Hän painautui minua vasten. Tunsin ihollani väristyksen ja annoin lasini vaipua läheiselle kaidetasolle, ennen kuin se kirpoaisi hervottomiksi muuttuvista sormistani.

Musiikki vei meidät mukanaan ja vapautti minut ajattelemaan vain ihollani. Tunsin, kuinka Hiron kädet vaelsivat vyötärölleni ja hän kumartui minua vasten niin, että hiukseni koskettivat hänen leukaansa. Musiikin viettelevä sävy antoi omille käsilleni luvan koskettaa hänen reittään.

Tanssilattian pimeyttä halkaisi pinkki valokeila. Näin sen väläyksessä Hiron tummat silmät. Kun valo katosi ja ympärillämme liikkuvat ihmiset hävisivät yhdeksi suureksi massaksi, tunsin, kuinka Hiron sormet koskettivat poskeni sivua. Hän käänsi kasvoni itseään kohti. Seurasin liikettä, kohotin kasvoni ja tunsin pehmeät huulet omillani.

Ellen olisi jo päästänyt irti lasista, se olisi särkynyt lattialle viimeistään suudelman myötä. Pehmeä kosketus kokeili huuliani. Kun vastasin siihen, unohdin samalla Jaanan, Uskon ja ikäkriisini. Tunsin vain täyteläiset huulet ja sormissani Hiron mustan t-paidan peittämän selän, jolle sormeni olivat varovasti vaeltaneet.

Uskon rakkauteen…

En tiennyt rakkaudesta, mutta uskoin sillä hetkellä ajoitukseen ja Jaanan sanoihin: kehoni oli jo päättänyt antaa Hirolle tilaa ja mahdollisuuden.

Kun kappale loppui ja seuraava alkoi, kurotin kohti juomaani. Kaikki oli vain tapahtunut ja yritin hetken ymmärtää, mitä olin tekemässä. Hörppäsin ja katsoin ympärilleni. Jaana oli kadonnut. Hiro ei antanut minut sen sijaan karata liian kauas, vaan tarttui käteeni ja lähti johdattamaan minua suurelta tanssilattialta pienemmän pubin puolelle. Varjoisassa käytävässä hän nojasi seinään ja veti minua lähemmäs. Musiikki oli vaimeampaa. Annoin periksi ja astuin häntä vasten. Hiro veti toispuolisena valuvan tukkansa pois silmiltä ja katsoi minua hymyillen kulmiensa alta.

”Komban wa.”

Se tarkoitti hyvää iltaa japaniksi. Katselin häntä tovin ja vastasin.

”Iltaa.”

En tiennyt miten jatkaa tai mitä ajatella, mutta tunsin, että hän oli yhtälailla yllättynyt asioiden ottamasta käänteestä kuin minäkin. Aivan kuin viaton flirtti olisi tuonut eteen yhtäkkiä varteenotettavan kumppanin. Hiro katsoi minua tiiviisti.

”Olet hyvä tanssimaan.”

Äänekäs ihmisjoukko ohitti meidät ja painauduin lähemmäs, jotta hän saattoi kuulla vastaukseni. Poskemme lähes koskettivat jälleen, kun sanoin:

”Niin sinäkin.”

En ollut voinut olla huomaamatta, että Hiron hyvä fysiikka taipui myös tanssiin. Hän oli liikkunut terävin ja itsevarmoin liikkein kuin harjaantunut hiphop-tanssija. Miehen itsevarmuus herätti minussa lähes alkukantaisen tunteen: halusin olla lähellä, koskettaa. Näin myös ohi kulkevien naisten vilkaisut: Hiro oli komea ilmestys. En saattanut olla tuntematta salaista ylpeyttä siitä, että seisoin siinä, hänen rinnallaan.

Tunsin samassa, kuinka Hiro kosketti hiuksiani ja veti minut lähemmäs. Suudelma oli ensin varovainen, mutta muuttui kiihkeämmäksi. Painauduin häntä vasten ja tunsin vartaloidemme lämmön. Tunsin myös, kuinka Hiro kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni ja kumartui puoleeni.

Vain tämä hetki, tämä ilta... Annoin itselleni luvan unohtaa, että parisuhde rakentui muustakin kuin fyysisestä vetovoimasta. Hiron täyteläiset huulet tuntuvat pehmeiltä omiani vasten ja hänen suunsa vihjasi, että vielä parempaa oli tulossa.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Uskon reippaus ja aikuisuus viehättävät Riinaa, mutta myös mystinen moottoripyörämies saa sydämen sykkyrälle.

Kello tuli puoli kuusi. Päästin irti kottikärryjeni kädensijasta ja metallijalat kalahtivat kaupan parkkipaikan asfalttiin. Pihassa oli kaksi autoa, mutta kummassakaan ei näkynyt kuskia odottelemassa. Vilkaisin Raisaa hermostuneena.

”Ei näy vielä. Olisin tietysti voinut kysyä, millaisella autolla hän ajaa… mutta eipä tullut siinä tilanteessa mieleen.”

Kuten ei moni muukaan ajatus, sen tähden, että olin ollut liian hämilläni yllättävästä tilanteesta, josta Usko oli minut pelastanut.

Raisa kaivoi käsilaukkuaan ja otti esiin purkkapakkauksen.

”Otatko? Ja selitä nyt vielä kerran – millaista miestä me odottelemme?”

Pudistin päätäni tarjotulle purukumille. Tässä tilanteessa oli todennäköistä, että vetäisin sen joko väärään kurkkuun ja tukehtuisin siihen. Enkä halunnut kohdata Uskoa samalla, kun mäyskytin purkkaa kuin joku teini. Tällä kertaa olin sentään varma, että epävirallinen deittini oli ylittänyt aikuisuuden rajan. Vilkuilin ohi ajavia autoja ja tulin ikävän tietoiseksi valkeista sääristäni, jotka paljastuivat lyhyitten farkkushortsien lahkeista. Lisäsin mielessäni purkin itseruskettavaa voidetta ostoslistalle.

”Parta, työhaalari, kumisaappaat: näyttää hiukan metsurilta.”

Raisa tirskahti ja katsoi minua huvittuneena.

”Ja sinä mietit tunnin ennen lähtöä, mitä laitat päälle… kunnes valitsit tuon kuluneen bändipaidan ja farkkushortsit. Mun ei tarvitse edes nähdä tätä miestä ja tiedän, että se sopii sulle täydellisesti.”

”Se olisi aivan liian tyrkkyä, en pysty!”

Raisa oli itse pukeutunut nykymuodin mukaisiin piukkoihin treenihousuihin, toppiin ja löysään napamittaiseen collegehuppariin. Mulkaisin häntä muka pahoillani ja näytin kieltä.

”No, en ehkä ole tyylitietoinen, mutta mulla on työt kesken takapihalla. Ja odota vaan: kun olet itse kymmenen vuotta vanhempi, muistelet kauhulla noita vetimiä ja nuorten muotia. Farkkushortsit ja bändipaita ovat sen sijaan aina klassikkovalinta.”

Raisa virnuili ja pyöritti päätään säälivästi.

”Whatever, sis… mutta nyt mua kyllä kiinnostaa nähdä tämä tyyppi. Sähän voisit pyytää sitä kiitokseksi terassille ja tarjota oluen?”

Pudistin päätäni ajatukselle.

”Se olisi aivan liian tyrkkyä, en pysty!”

Raisa ei antanut periksi vaan maanitteli.

”Sanot vaan, heität ehdotuksen ilmaan ilman mitään vikittelyä…”

En kuitenkaan ehtinyt vastata, kun musta hybridimaasturi kurvasi pihaan. Katselimme oudon hiljaista autoa ihmeissämme, kunnes kuskin paikalta nousi parrakas pitkä mies. Usko oli jättänyt vihreät työhaalarinsa ja pukeutunut niiden sijaan lyhythihaiseen punamustaruudulliseen kauluspaitaan, mustiin pillifarkkuihin ja maihareihin. Kun mies käveli autonsa perään, hän tunnisti minut ja heilautti kättään. Raisa sihahti vieressäni.

”Onko tuo Usko? Sehän on hipsteri, eikä mikään metsuri!”

Vilkaisin Raisaa epäillen ja tartuin kottikärryjeni kahvoihin.

”Jaa hipsteri? En mä tiedä sellaisista mitään, mutta ainakin sillä on persoonallinen tyyli.”

Raisa tönäisi minua salaa olkapäällään. Kun kävelimme autoa kohti, hän sanoi hiljaa:

”Aika cool, sun pitää ehdottomasti pyytää tuo oluelle…!”

Yritin pitää kasvoni peruslukemilla, kun laskin kottikärryt hybridikatumaasturin viereen. Usko avasi peräluukun ja vilkaisi meitä pahoillaan.

”Moi ja sori, että olen hiukan myöhässä. Joskus tarhalla pyörii asiakkaita vielä sulkemisajan jälkeenkin. Mutta tässä nämä säkit nyt ovat.”

”Anna mä kärrään nämä perille saakka.”

Aloin vetää puutarhahanskoja käteen ja vilkaisin miestä, jonka katse kävi Raisassa ja minussa. Ehkä olin sittenkin valinnut vaatteeni oudosti ja kadottanut klassisen tyylitajuni?

”Moi ja ei se mitään, kiitos tosi paljon avusta! Sisareni Raisa tuli mukaan vahtimaan säkkejä, jos mun pitää tehdä kaksi kärräysmatkaa. Piha on kyllä tuossa tien toisella puolella, mutta kumminkin.”

Ennen kuin ehdin käydä käsiksi ensimmäiseen isoon multasäkkiin, Usko oli jo tarttunut siihen ja laski sen kärryyn. Kolme multasäkkiä ja lannoitesäkki myöhemmin mies sulki peräkontin ja naksautti sähkölukon kaukosäätimestä kiinni. Olin juuri tarttumassa painavaan lastiin, kun Usko astui vierelleni.

”Anna mä kärrään nämä perille saakka. Multa painaa yllättävän paljon, eikä sun kottikärryjesi rengas ole ihan terässä.”

Suoristauduin nolona ja vilkaisin lussulta näyttävää rengasta.

”Ai, no kiitos… taas! Se on tuo rapattu talo tuolla ja nämä on menossa takapihalle.”

Kun Usko nosti tottuneesti kuorman ja lähti liikkeelle, Raisa loi minuun merkitsevän katseen ja sihahti suupielestään.

”Kysy nyt…!”

Kiiruhdimme Uskon perässä tienpiennarta. Kävelin hänen rinnalleen ja osoitin autoni ohi.

”Tuosta vasemmalta pääsee ympäri takapihalle.”

Usko harppoi eteenpäin, otti vauhtia ja työnsi kärryt voimakkaalla tönäykselle nurmikkoa ja hietikkoa erottavan matalan betonireunuksen yli. Näin kuinka miehen käsivarret pullistuivat koetuksesta lyhyiden hihojen alla – hän oli joko treenannut tai sitten fyysinen työ piti kuntoa yllä. Joka tapauksessa, näky paloi verkkokalvolleni.

Tunsin, kuinka puna nousi poskilleni. Tunsin itseni typeräksi.

Kiersimme rehottavien pensaiden lomitse takapihalle. Osoitin kuistin porraspielestä paikan ja Usko laski kottikärryt maahan. Kiusallisen sekunnit tikittivät päässäni.

”Tuota… miten mä voin korvata tämän sinulle, haluatko oluen? En ole kyllä varma, onko mulla just jääkaapissa mitään, mutta lähde joskus terassille niin tarjoan…?”

Tunsin, kuinka puna nousi poskilleni. Tunsin itseni typeräksi. Raisa teki tilanteesta vielä pahemman. Hän käveli ohitseni rappusille ja huikkasi mennessään teennäisesti:

”Mun puhelin soi sisällä, sori…”

Jäimme Uskon kanssa kahden ja odotin yhä vastausta.

Usko katseli uteliaana pihamaata ja sen räjähtänyttä tilaa, kunnes sanoi:

”Siistin kokoinen piha, tästähän saa vielä tosi kivan.”

Kun vihreät silmät kääntyivät viimein minua kohti, mies hymyili leppoisasti.

”Joo, toki siideri käy. Olutta en juo. Viikonlopulle oli luvattu aurinkoa, jos vaikka silloin?”

Nyökkäsin samalla kertaa helpottuneena ja hermostuneena, kun Usko kaivoi takataskustaan litteän nahkalompakon ja veti sieltä kortin.

”Tuossa on mun numero. Palataan asiaan.”

Nyökkäsin uudelleen, kuin puhekykyni menettäneenä ja otin kiiltävän vihreällä lakalla stailatun kortin. Siinä luki Usko Axel Lehtinen, Viherrakentaja, Länsi-Tampereen Pihapojat. Okei, eli hän oli myös yrittäjä – se selitti palveluasenteen. Työnsin kortin taskuuni ja tunsin oloni voittajaksi. Hymyilin kuin hölmö.

”Kiitos, mä laitan viestiä.”

Usko räpäytti merkitsevästi silmiään. Hän otti askeleen takaisin kohti etupihaa, mutta seisahtui vielä ja osoitti entistä patiota pihani keskellä.

”Millä olet ajatellut siirtää nuo lahonneet laudat? Soita, jos tarvitset apua kaatopaikkakuorman tekemisessä. Mulla on muun muassa peräkärry, jota voin lainata.”

Nyökkäsin. Sehän oli mahtavaa, sillä en ollut edes päässyt niin pitkälle suunnitelmassani. Olin kai ajatellut vain kasata laudat pihan perälle.

”Kiva! Mulla ei tosin ole vaan kovin iso budjetti… mutta jos kaksi siideriä riittää, niin tehdään kaupat?”

Olin kehittymässä flirttailun jalossa taidossa. Onneksi Raisa oli yhä sisällä, kun Usko iski silmää ja hymyili leppoisesti.

”Kuulostaa hyvältä, palataan!”

Katselin, kuinka pitkä mies heilautti kättään hyvästiksi ja harppoi pihatielle.

”No joko se meni? Saitko edes sitä numeroa?”

Kun hän katosi K-Marketin parkkipaikan suuntaan, kävin istumaan taloni kiviportaalle. Peitin suuni käsillä ja piilotin kasvoilleni kohoavan hymyn. Unbelievable. Uskomatonta. Mutta miehen nimi oli Usko – kaikkea sitä sattui ja välillä oli pakko uskoa.

Kun Raisa viimein astui ulos, hän katseli ympärilleen kysyvän näköisenä.

”No joko se meni? Saitko edes sitä numeroa?”

Katsoin Raisaa viekkaan näköisenä, kunnes hymyni välitti vastauksen. Raisa veti huparinsa kengurutaskusta kaksi siideritölkkiä ja ojensi toisen minulle.

”Noniin, se on sitten skool! Kesäloman kunniaksi!”

Otin tölkin vastaan ja naurahdin. Raisalla oli ehkä loma, mutta minä olin vain työtön – siinä oli pieni vivahde-ero… mutta mitä pienistä.

Kun kohotin kuivan päärynäsiiderin huulilleni, Raisa katsoi minua koiranpentuilmeellä.

”Mutta hei… mulla on yksi kysymys: voisitko ottaa Pupen hoitoon pitkäksi viikonlopuksi? Me lähdetään Jannen kanssa Yyteriin.”

Hörppäsin siideriä. Maistelin kuplivaa juomaa kielelläni ja mietin pientä keskikokoista aprikoosinväristä villakoiraa, joka vinkui, hyppi ja jahtasi omaa häntäänsä.

”Joo, voin ottaa.”

Ainakaan minulla ei olisi tekemisen puutetta, eikä asunto tuntuisi kolkolta. En ollut vielä täysin tottunut ajatukseen, etteivät vanhempamme enää asuneet talossa. Se oli minun nyt, mutta elin yhä siirtymävaihetta ennen ajatuksen lopullista kotiutumista.

”Jätät ilmeisesti torstain treenit väliin?”

Raisa nyökkäsi pahoitellen.

”Joo, sori! Toisin sen sulle jo huomenna. Mutta tulen taas sitten seuraavalla kerralla ja kyllähän sä siellä pärjäät… susta pidetään huolta.”

Sisareni hörppäsi siideriä ja onnistui melkein peittämään salakavalan hymynsä eleellä. Siristin silmiäni vastaukseksi ja otin itsekin kulauksen.

”Meillä on tänään erikoisvieras salillamme ja hän pitää edistyneemmille treenit. Hashime mashite!”

Torstaiaamupäivän käytin työhakemusten täyttämiseen, mutta kun kello tuli viisi, astuin Ylöjärven Liikuntakeskuksen kendosaliin. Olin pukeutunut valkoiseen t-paitaan ja mustiin college-housuihin, kuten suurin osa mustakin aloittelijoista. Aika näyttäisi, sijoittaisinko lajiin tosissani ja hankkisinko oikeat varusteet.

Odottelimme tunnin alkua, kun joukko mustiin täydellisiin kendoasusteisiin pukeutuneita nuoria miehiä asteli saliin. Heidän keskellään käveli vanha harmaahapsinen japanilaismies. Yksi joukon nuorukaisista, vaaleatukkainen hoikka nuorukainen erkani meidän puolellemme salia ja tervehti ryhmäämme.

”Meillä on tänään erikoisvieras salillamme ja hän pitää edistyneemmille treenit. Minä olen Antti ja pidän teidän harjoituksenne tällä kerralla. Hashime mashite!”

Se oli japania ja tarkoitti hauska tutustua.

Olin pettynyt. Ei siinä mitään – uskoin toki, että Antti oli etevä opettaja, mutta… olin muistellut koko päivän vakiopettajamme Hiron hymyä ja pilkehtiviä tummia silmiä. Kun kävi selväksi, ettei hän ollutkaan paikalla, jännitykseni lässähti.

Otimme paikkamme ja aloitimme harjoituksen tervehdyksestä. Vilkuilin sivusilmällä salin toiselle puolelle. Yritin pohtia, oliko joku mustakypäräpäisistä kendokoista Hiro, mutta olin liian kaukana nähdäkseni kamppailijoiden vöihin kiinnitettyjä nimikylttejä. Käänsin katseeni eteenpäin ja keskityin harjoitukseen.

”Tarvitsetko kyytiä? Taisit jäädä juuri bussista.”

Kun tunti oli ohi, kävelin ajatuksissani bussipysäkille. Autoni oli vasta palautunut huollosta ja bussilipulleni ladattua kuukausikorttia vielä jäljellä. Vaikka jouduin vaihtamaan bussia matkalla, halusin säästää periaatteesta ja käyttää korttini loppuun. Käännyin risteyksestä Koivumäentielle ja kaivoin korttia laukustani, kun tajusin, että katselin bussini perävaloja. Juoksin muutaman hyödyttömän askeleen sen perässä ja huidoin. Perhana! Bussikuski ei välittänyt, hänelläkin oli kai kiire kotiin.

Käännyin lannistuneena ja palasin bussipysäkin katokselle. Toivottavasti tuo ei ollut viimeinen vuoro?

Kaivoin juuri aikataulukirjaa esille, kun massiivinen, musta moottoripyörä kurvasi pysäkille. Vilkaisin sen tumma-asuista kuskia. Mies sammutti moottorin ja polkaisi sivujalan tuelle. Kun hän otti kypärän päästään, tunnistin Hiron. Oli lähellä, etten tiputtanut aikataulukirjaani kadulle, kun hän katsoi minuun ja sanoi:

”Tarvitsetko kyytiä? Taisit jäädä juuri bussista.”

Vilkaisin jo mutkan taakse kadonneen bussin perään ja nielaisin.

”Joo, niin jäin… mutta mä olen menossa Lentävänniemeen saakka. Tuskin sä niin kauas viitsit heittää?”

Hiro kääntyi ja taputti katupyöränsä korkeaa peräpenkkiä.

”Kyllä mä voin heittää, jos uskallat tulla kyytiin? Mulla on toinen kypärä repussa.”

Otin askeleen lähemmäs ja tunsin, kuinka sydämeni alkoi takoa kiivaammin. Olin ollut aiemmin vain isäni moottoripyörän kyydissä, mutta tiesin, kuinka siellä oltiin: piti ottaa etummaisesta kiinni ja painautua selkää vasten, muuten ajo olisi tukalaa kuskille. Ajatus painautumisesta Hiroa vasten oli samalla kertaa sekä tukala että kuumottava. Tiesin jo ryhtyväni tähän, mutta lohdutuksekseni huomasin, että pyörä oli sentään täysitehoinen – eli Hiro oli sentään 24-vuotias. Laitoin repun takaisin selkääni ja vedin takkini vetoketjun kiinni.

”Onko sulla ollut tämä pyörä kauan?”

Olin keksinyt ovelan kysymyksen, jolla saatoin arvioida auttajani ikää.

Hiro ojensi minulle vihreämustan tribaalikuvioidun kypärän ja vastasi:

”Tämä on ollut vasta vuoden, mutta mulla oli vähän vanhempi tonninen pyörä kolme vuotta ja muita sitä ennen.”

Nyökkäsin. Osoitin sormellani moottoria peittäviä muovikatteita, jotka tekivät pyörästä virtaviivaisemman.

”Mikä sai sinut vaihtamaan katettuun… tulitko vanhaksi?”

Hiro nauroi ja painoi oman kypäränsä takaisin mustaan päähänsä samalla, kun vastasi minulle.

”Ai, sä tiedät pyöristä? No, ehkä mä en ollut koskaan tarpeeksi ”bomber” eli hyvä kikkailemaan… ja tykkään enemmän vauhdista.”

Hiro käynnisti jylähtävän moottorin ja ääni kaikui lähitalojen seinistä. Otin askeleen lähemmäs.

Kun Hiro sitoi reppunsa ja käänsi takimmaiset jalkatapit esiin, minä kiinnitin kypäräni remmin. Katseemme kohtasivat hetkeksi. Kuvittelin nähneeni kiinnostuneen hymyn – ilme sai hänen silmäkulmansa siristymään, kun kypärän tiukat pehmusteet painautuivat nuorukaisen poskia vasten.

Hiro käynnisti jylähtävän moottorin ja ääni kaikui lähitalojen seinistä. Otin askeleen lähemmäs.

Olin vaarallisella kurssilla, mutta hetken emmittyäni tartuin kuskini mustaan nahkarotsiin, nostin jalkani tapille ja nousin kyytiin. Kun Hiro polkaisi vaihteen päälle ja käänsi kaasua, laitoin käteni hänen vyötärönsä ympäri ja painauduin kevyesti hänen selkäänsä vasten. Haistoin nahan ja miedon, mutta miehekkään sekoituksen partavettä ja bambun tuoksua. Mahtoikohan jälkimmäinen olla peräisin kendossa käytettävästä harjoitusmiekasta, shinaista?

Kaarsimme liikenneympyrästä ja moottoripyörän vauhti kiihtyi. Painauduin rohkeammin Hiroa vasten. Ilmavirta humisi korvissani, vaikka napsautin kypäräni visiirin kiinni. Kiihtynyt hengitykseni sai visiirin pian höyrystymään. Kun kurvasimme Vaasantien valtatietä kohti Tamperetta, painauduin entistä tiukemmin Hiron selkää vasten. Yritin pitää käteni kevyesti hänen vatsaansa vasten, mutta kuvittelin tuntevani kovat vatsalihakset takin läpi – vai oliko se sittenkään kuvitelmaa? Tunsin itseni noloksi, hetkellisesti. Mutta olinhan sentään saanut juuri selville, että Hiro oli sittenkin vain kaksi vuotta minua nuorempi. Tieto lievensi ikäkriisiäni… ja sai minut tuntemaan kutkuttavaa houkutusta. Miksi en tapailisi kerrankin nuorempaa miestä, vaikka tavallisesti hakeuduin itseäni vanhempien seuraan?

Tilanteen luoma läheisyys tuntui varastetulta nautinnolta. Silti epäilys kalvoi lähellä pintaa. Oliko orastava tunteeni molemmin puolinen, vai oliko minulle sattunut todellakin vain onni onnettomuudessa? Oli miten vain, nautin sillä hetkellä häikäilemättömästi, kaikin rinnoin miehisestä läheisyydestä, jota en ollut saanut kokea pitkään aikaan. Hiro kiihdytti, ja vatsanpohjassani lenteli perhosia. Sormenpääni tunto herkistyi, kun kuvittelin tuntevani hänen treenatun vartalonsa yksityiskohtaisesti ohuen nahkatakin alla.

Kun moottoripyörä kurvasi viimein Lentävänniemeen ja pysähtyi K-Marketin pihaan, nousin kyydistä vaivalloisesti. Sormeni olivat kohmettuneet jännityksestä. Kiskoin kypärän jotenkuten päästäni ja ojensin sen takaisin. En saattanut peittää hymyäni.

”Kiitos, kävelenkin tästä kotiin. Paljonko olen velkaa bensoista ja vaivasta?”

Hiro huitaisi kädellään ilmaa.

”En mä mitään tarvi. On kiva ajella iltaisin, ja joskus kaipaan seuraa, kun ei sitä aina viitsi pyöriä samoilla pätkillä samojen jätkien kanssa.”

”Jees, en pidättele sua enempää. Nähdään sitten ensi viikolla treeneissä?”

Huomasin, että nuorukaisen lyhyeksi leikattu siilitukka oli jätetty keskeltä hieman pitemmäksi. Pään vasemmalla sivulla oli muutama partaterällä leikattu tyylikäs raita.

Yritin haroa ohimennen omat, ponihännällä tuulessa tuivertuneet hiukseni suoriksi ja vilkaisin kaupan suuntaan. Kaipasin vähiten nyt sitä, että Jaana sattuisi olemaan työvuorossa. En halunnut selitellä miesseuraani kenellekään.

Hiro luki hermostuneen liikkeeni väärin. Hän veti pitkän sauhun, tumppasi savukkeen ja otti kypäränsä.

”Jees, en pidättele sua enempää. Nähdään sitten ensi viikolla treeneissä?”

Yritin hymyillä ja paikkailla hermostunutta käytöstäni, mutta se ei tuntunut riittävältä.

”Joo, nähdään! Mulla onkin koira odottelemassa iltalenkkiä… eli pitää mennä, ennen kuin se tuhoaa paikat.”

Hiro nyökäytti päätään ja käynnisti pyöränsä. Katselin häntä ja huikkasin vielä:

”Kiitos tosi paljon, että viitsit heittää…”

Hiro nosti kättään, painoi vaihteen päälle ja ajoi parkkipaikalta. Lähdin samalla kotiinpäin, mutta vilkaisin vielä hänen peräänsä. Houkutus oli liian suuri.

Musta pyörä katosi katulamppujen valaisemalle tielle.

Olin jo päässyt, Uskon avulla, hetkeksi ihastuksestani nuoreen kendo-ohjaajaani, kun ajatukseni kävivät taas kierroksilla.

Illat olivat alkaneet hämärtyä sinisiksi, vaikka kesää piti olla vielä jäljellä. Huokaisin typertyneenä ja jatkoin kotipihaa kohti.

Miten tässä oli näin käynyt? Olin jo päässyt, Uskon avulla, hetkeksi ihastuksestani nuoreen kendo-ohjaajaani, kun ajatukseni kävivät taas kierroksilla. Yritin järkeillä ja toppuutella tuntemuksiani, mutta siitä ei ollut hyötyä. En voinut mitään sille, että olin aina ollut visualisti – oli vaikeaa, ellei mahdotonta olla katsomatta komeaa kohdetta toistamiseen. Ja vielä hankalampaa, jos kohteita oli kaksi.

Kun avasin oven ja laitoin valot päälle, Puppe villiintyi hyppimään ja vinkumaan. Laskin treenireppuni lattialle ja nappasin remmin naulasta. Tänä iltana voisin tehdä tavallista reippaamman iltalenkin – hölkkäisin lämmön kiertämään kohmettuneissa sormissani ja saisin samalla ajatukseni tuuletettua.

Suuntasimme Pupen kanssa Näsijärven rantaan, lenkkipolulle kohti Reuharinniemeä.

Jatkuu ensi viikolla.