Uusi tuttavuus Mikael vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta. Kuin suoraan kellomainoksesta. Hän pyytää Ernan mukaansa laskettelulomalle Alpeille. Loma on täydellinen, kunnes Mikaelista alkaa paljastua ihan uudenlainen puoli.

Tutustuin Mikaeliin täyteen pakatulla stand up -klubilla. Hän seisoskeli vieressäni ja näytti komealta ja syvälliseltä. Olin katsellut häntä sivusilmällä koko illan. Meitä yhdisti samanlainen huumorintaju, tai ehkä pikemminkin huumorintajun puute.

Lavalla heiluva koomikko oli kummankin mielestä surkea. Hän kertoi kulahtaneita vitsejä naisten ja miesten eroista, siitä, että miehet aina vonkasivat ja naiset eivät koskaan antaneet. Minua ei hymyilyttänyt kertaakaan, eikä vieressäni seisova mieskään nauranut.

”Voin vain todeta, että sukupuolten välistä ymmärrystä ei voi koskaan saavuttaa. Naiset ovat Venuksesta, miehet ovat anuksesta”, esiintyjä ilmoitti, työnsi mikrofonin telineeseen ja marssi pois lavalta.

”Olipas siinä meillä komedian aarreaitta”, vieressäni seisova mies sanoi ja otti siemauksen tuopistaan.

”Ehkä seuraava on parempi”, sanoin toiveikkaasti.

Miehellä oli tumma, hyvin leikattu tukka ja vaalea paita, josta oli ylin nappi kivan näköisesti auki.

”Vitsien maailmassa naiset ovat aina frigidejä, vaikka todellisuudessa jokainen nainen on aistillinen jumalatar”, hän jatkoi.

”Sun kanssa varmaan ainakin”, tuhahdin. Olipas typerä iskuyritys. Ei mies tainnutkaan olla kovin syvällinen.

Siirryin takaisin tyttökavereitteni luo. He istuivat drinkit edessään pyöreässä pöydässä ja kikattivat.

Halusin oikeastaan jo kotiin. En tuntenut seuruettani kovin hyvin. Olimme samassa työpaikassa, suuren automarketin kassoja. Olin aloittanut työt vasta hiljattain, ja se oli tappavan tylsää. No, ei minun sitä kauaa tarvitsisi sietää. Työsuhde kestäisi vain pari kuukautta. Sitten pitäisi keksiä taas jotain uutta.

Kuuntelin toisten juttuja vähän aikaa ja lähdin baaritiskille jotain tehdäkseni. Lattia oli tahmea ja hikiset ihmiset tungeksivat vastaan.

Yritin kiinnittää baarimikon huomion itseeni. Ruuhka baaritiskillä oli niin valtava, että kesti melkein vartin, ennen kuin pääsin asioimaan. Ihmismassa painoi takaani niin, että kylkiluut painuivat kipeästi baaritiskin reunaa vasten.

”Yksi vissyvesi!” huusin ja heilutin pankkikorttiani.

”Vissyvesi?” kysyi ääni vierestäni. Se oli se sama mies, joka oli seissyt vieressäni nauramatta. ”Oletko sä raskaana?”

”En, vaikka ei se sulle kuulu.”

”Kuinka sä kestät näitä esiintyjiä selvin päin?”

En jaksanut selittää miehelle alkoholipolitiikkaani. Periaatteessa minulla ei ollut mitään juomista vastaan, mutta veljeni Jami oli sekoillut nuorena päihteiden kanssa niin raskaasti, että se oli tuhonnut minulta suurimmat halut juomiseen. Jamin törttöily oli vienyt minulta parhaan ystäväni Amandan. Hän oli katsellut meidän perheen sekoiluja vuosikaudet, kiskonut veljeni viimeisen kerran kuiville ja nostanut sitten kytkintä. Te olette myrkkyä, hän oli sanonut.

”En mäkään tajua. Tässä paikassa kuulee ihan älytöntä läppää”, minä sanoin.

”Tule meille niin jutellaan vakavasti politiikasta ja taloudesta”, mies ehdotti.

”Mutta ei sitten mitään aistillinen jumalatar -juttuja, eihän?”

Mies nauroi ja ojensi minulle kätensä.

”Mun nimi on Mikael.”

”Erna”, minä sanoin, ja puristin hänen kättään.

 

Kuljimme kohti Etelä-Helsinkiä lämpimässä syysillassa.

Mikaelin koti olin merenrannalla. Asunto näytti sisältä jonkinlaiselta päiväkodin ja kalliin taidenäyttelyn sekoitukselta. Rikkaan playboyn asunto, totesin.

Mikael otti takkini pois eteisessä. Jätin kengät eteiseen ja hipsuttelin sukkasillani sisälle.

Yhdellä seinällä oli vanhanaikainen jukeboxi ja toisella seinällä flipperi. Keskellä lattiaa oli pyöreä sohva, jonka päällä oli pehmoeläimiä.

”Mä en ole ikinä nähnyt noin puhtaita pehmoeläimiä”, minä sanoin. ”Mä en tajua mitä järkeä on pitää pehmoeläimiä jos aikuinen.”

”Niin no”, Mikael sanoi. ”Ne lisää luovuutta. Luovuus on leikkiä… Joka päivä täytyy tehdä jotain ihan pöljää.”

”No, tehdäänkö?” minä ehdotin ja vedin paidan päältäni.

Heräsin aamulla siihen, että ikkunan raosta tuli kirkas auringonkiila suoraa silmiini. Se oli kuin mikäkin lasersäde. Minun pitäisi pukeutua ja lähteä pois.

Parvekkeen ovi oli auki. Mikael oli parvekkeella katselemassa syksyistä merta. Hänellä oli farkut, paljaat jalat ja paita napittamatta. Hän nojasi kaiteeseen. Merituuli tuiversi hänen tukkaansa. Hän näytti ihanalta parransängessään ja tukka pörrössä, siltä, että hän mainostaisi jotakin kallista ja turhaa, ylihintaista parfyymia tai kelloa, jota voisi pitää ranteessaan sadan metrin syvyydessä pinnan alla tai vaikka avaruudessa.

”Huomenta. Eikö sun tule kylmä?” sanoin.

Mikael kääntyi ja katsoi minua.

”Mä pidän kylmyydestä”, hän sanoi.

Mikael valmisti minulle hopeanhohtoisella kahvikoneella pienen kupillisen espressoa. Se oli vaahtoista ja hyvää, sellaista, jota voisi kuvitella saavansa Italiassa jossakin katukahvilassa. En ollut juonut yhtä hienoa kahvia sen jälkeen, kun olin tavannut isäni viimeistä kertaa.

Siitäkin oli jo yli viisi vuotta. Isä oli jättänyt perheemme, kun olin ollut pikkuinen, ja olin tavannut hänet vain kerran sen jälkeen. Kaikki jättivät minut. Isä. Amanda. Mikaelkin varmaan ihan pian.

Mutta pelkoni osoittautui vääräksi. Mikael halusi tavata minut uudestaan seuraavana päivänä. Ja vielä senkin jälkeen. Kävelimme Helsingin rantoja, istuimme kahviloissa ja juttelimme. Pian me olimme jo oikea pariskunta. Kun yksi työpaikan toiveikas varastomies kysäisi, oliko minulla poikaystävää, vastasin, että oli.

Vietimme joskus öitä Mikaelin asunnossa, joskus taas minun yksiössäni. Hän vei minut museoihin, hienoihin ravintoloihin ja konsertteihin. Minäkin näytin hänelle omaa maailmaani. Maahanmuuttajien ravintolat, tagatut alikulkutunnelit, lähiöbaarit ja metsät. Se oli minun Helsinkini. Mikaelista se oli perin eksoottista.

Kuljimme kerran vanhan kotitaloni ohi. Nyt siellä ei asunut enää ketään. Mieleeni tulvi muistoja villistä ja vapaasta lapsuudestani. Poikaporukoista, joiden kanssa oli juoksennellut skeittaamassa, näpistelemässä ja vetelehtimässä. Muistin Pizzeria American Dreamin Mehmetin, jonka antoi meille kaikki kärähtäneet pizzat. Muistin Amandan vaaleat kiharat ja tuikkivat silmät.

Olin vähällä kertoa, että talo oli lapsuudenkotini, mutta näin sen Mikaelin silmin. Tönö oli melkein lahoamassa, ja pihan käppyräiset omenapuut näyttivät surkeammilta kuin koskaan.

”Erna”, Mikael sanoi ja otti minua kädestä. ”Mä tiedän, että me tutustuttiin vasta nyt, mutta mä haluaisin kysyä sulta yhtä juttua.”

”Mitä?”

”Lähtisitkö sä mun kanssa hiihtämään?”

”Voidaan kai me sitten talvella mennä.”

”Ei, kun mä tarkoitin laskettelemaan Alpeille. ”

”No tämä nyt tuli vähän äkkiä.”

”Rehellisesti sanottuna tilanne on se, että mä varasin ne liput jo puoli vuotta sitten mun silloiselle tyttökaverille ja mulle. Sen nimi oli Seija, mä annoin sille kaikkeni, mutta se oli petollinen ja jätti mut.”

”Ikävä kuulla.”

”Niinpä. Mä olin varannut meille liput yhdestä kivasta hotellista Ranskan Alpeilla. Mä en voi peruuttaa sitä. Enkä mä edes halua peruuttaa sitä. Mä rakastan lunta. Ja mä ajattelin, että sä olisit ehkä sellainen nainen, joka tykkäisi vauhdista.”

Mikael oli oikeassa. Rakastin vauhtia. Jos minulla olisi ollut varaa, olisin mennyt oitis laskuvarjohyppykurssille. En ollut koskaan lasketellut, mutta olin hiihtänyt tavallisilla suksilla mäkiä alas veljeni kanssa lapsena, ja se oli ollut tosi hauskaa.

Minulla oli Alpeista hyvin hämärä käsitys. En ollut koskaan matkustanut ulkomailla paria Tukholman- ja Tallinnan-reissua lukuun ottamatta, ja Alpeista tuli mieleeni lähinnä Toblerone-mainokset: technicolor-väreissä loistavat valkoiset huiput, kirkas taivas ja kukkivat niityt.

”Milloin me lähdettäisiin?”

Alpit aiheuttivat minulle aluksi päänsärkyä. Lumi oli niin kirkasta, että siihen katsominen tuntui siltä kuin silmiini porautuisi lasersäde. Mikael tarjosi minulle Buranan.

”Ostetaan sinulle aurinkolasit. Tästä tulee ihana loma”, hän lupasi. Olimme lentokentällä ja odotimme bussia hotelliin.

Tummien lasien takaa vuoret näyttivät edelleen valkoistakin valkoisemmilta. Niiden terävät huiput vaikuttivat oudolla tavalla, jotenkin kouraisivat vatsasta. Melkein pyörrytti.

”Mikäs sua vaivaa?" Mikael kysyi.

"Noi vuoret. Ne on niin korkeita", minä sanoin ja nauroin hämilläni. "Mä en jotenkin tajunnut."

Mikael naurahti.

”Kyllä sä totut.”

Mikaelista tietämättömyyteni oli söpöä. Hän esiintyi maailmanmiehenä, puhui ranskaa ja osteli kallista suklaata matkaevääksi. Se tuntui minusta hieman kiusalliselta.

"Musta tuntui ihan samalta, kun mä olin ensimmäistä kertaa Alpeilla. Mä olin silloin seitsemän, oltiin perheen kanssa. Ihanaa, että sä näet tämän, kulta”, Mikael sanoi.

Astuimme bussiin, jonka oli määrä kuljettaa meidät hotelliin. Mikael piti huolta, että sain ikkunapaikan.

Kuski käynnisti moottorin. Se murisi ja sammui. Bussikuski yritti uudestaan. Sisälle tunkeutui pakokaasun katku. Vielä yksi yritys. Sitten kuski nousi ja kääntyi kohti matkustamoa, heilutteli käsiään ja huusi jotakin ranskaksi.

”Ei voi olla totta! Tämä on ihan uskomatonta!” Mikael puuskahti. ”Tämä on kuin joku kehitysmaa!”

Matkustajat purkautuivat pois bussista ja menivät etsimään takseja.

”Mennään mekin etsimään taksi, ei tässä kai muu auta”, minä sanoin.

Siinä vaiheessa kun saimme tavaramme ulos bussin varastotilasta, kaikki taksit olivat jo menneet. Mikael sai melkein raivarin. Hän sadatteli ja murjotti. Tuntui siltä, että hänen tarkasti suunniteltu päivänsä oli täysin pilalla.

”Kyllä tässä jotain keksitään”, minä sanoin.

Viereemme pysähtyi kolhuinen auto. Ikkuna aukesi. Sieltä kurkisti tyylikäs ranskalainen herra, jolla oli paksu, kihara tukka ja kaulahuivi kaulassa. Hän sanoi minulle jotakin, jota en ymmärtänyt. Selitin englanniksi tilanteemme. Mies avasi oven ja viittoili meitä sisään.

”Mennäänkö, Mikael?” minä kysyin.

”Kyllä kai meidän on pakko.”

Takaluukku aukesi, heitimme rinkat sisään ja kömmimme takapenkille.

”Jean-Patrice Dupont”, mies esitteli itsensä. Ojensin käteni, ja hän suuteli sitä.

”Erna Sininitty.”

”Enchanté.”

Mikael nyökkäsi miehelle. Minusta hän olisi voinut olla vähän ystävällisempi. Jean-Patrice oli tullut auttamaan meitä. Mutta Mikael suhtautui häneen kuin palvelusväkeen.

Kuljettajamme lähti liikkeelle ja jatkoi eloisaa puhetta. En ymmäränyt siitä mitään. Minulla oli ollut c-kielenä saksa. Mikael pärjäsi paremmin. Hän jutteli hieman takaisin.

Jean-Patrice pyöritteli tummaa kiharaista päätään ja puhui kiivaasti. Se kuulosti siltä, että jossain oli ongelmia. Miehen kädetkin vispasivat siihen malliin, että aloin katsella vuoristotien reunoja huolissani. Putousta oli satoja metrejä, ja vaikka tietä reunusti aita, se ei ollut kovinkaan korkea. Tästä olisi helppo ajaa vahingossa alas.

"Mitä te puhutte?" minä kysyin.

Mikael tuhahti.

”Tämä törppö kyselee meitä töihin.”

”Mihin töihin?”

”Sillä on joku pieni hiihtohotelli jossain kauempana ja pulaa henkilökunnasta. Sen täytyy olla tosi surkea murju. Hiihtopummit tekevät ilmaista hommaa hissilippujen hinnalla kaikissa muissa paikoissa.”

”Mitkä hiihtopummit?”

”Kyllä sä sitten näet. Niitä on joka paikassa. Ne tunnistaa siitä, että ne ovat koko ajan pilvessä ja niiden varusteet näyttää siltä kuin ne olisivat lahoamassa päälle. Onneksi niitä on vähemmän siellä mihin me mennään.”

Jean-Patrice höpötti edelleen. Terästin kuuloani, mutta vaikka kuinka yritin, en ymmärtänyt sanaakaan.

Tie kiemurteli yhä korkeammalle. Jyrkät vuoret piirtyivät majesteettisina sinistä taivasta vasten. Ohitimme hakkuja ja köysikieppejä kantavia vuorikiipeilijöitä, jotka kävelivät tien laitaa kai matkalla kiipeilypaikalleen. Ihana jännitys kupli vatsassani. Päänsärky oli kadonnut. Olisi ihanaa päästä kokeilemaan laskemista. Ehkä joskus pääsisin kokeilemaan vuorikiipeilyäkin.

Tulimme perille. Jean-Patrice antoi meille käyntikorttinsa, suuteli jälleen kättäni ja jätti meidät hotellin pihalle. Se oli luminen, havupuunoksin ja värikkäin valoin koristeltu aukio, ja sen laidalla oli puusta rakennettu hotellirakennus, joka toi mieleen jättikokoisen käkikellon. Menimme sisälle. Mikael tsekkasi meidät sisään.

Meillä oli oma hiihtomökki vähän matkan päässä. Se oli myös käkikellon näköinen, ja sisältä kaikkea, mitä saattoi kuvitella, ja vielä vähän päälle. Takka oli sytytetty valmiiksi ja samppanja oli jäissä. Lattialla oli jonkin suuren eläimen talja, ja sohva oli upottava ja pehmeä.

Riisuimme päällysvaatteemme. Mikael kaatoi meille samppanjaa ja kilisti kanssani.

”Täällä on niin hienoa!”

”Kiva että sä tykkäät.”

”Tämä on ihana! Mennäänkö heti rinteeseen?” Oli vielä valoisaa, meillä olisi hyvinkin muutama tunti aikaa laskea.

”Ei”, Mikael sanoi, tarttui leukaani ja nosti sitä hieman. ”Ensin mä haluan nähdä, miltä sä näytät alastomana tuossa taljalla.”

”Aha”, minä sanoin, yhtäkkiä vähän nolona. Niin. Kai se oli oikea proseduuri, kun tultiin hotellille. Mistäs minä olisin tiennyt? Tämä oli ensimmäinen kertani lomareissulla miljonäärin kanssa.

Aloin kuoriutua vaatteistani.

Mikael asettui sohvalle ja katseli minua lasi kädessään.

En pystynyt karistamaan tunnetta, että jätkä larppasi Pretty Womania. Minä oli siinä skenaariossa autenttinen ja suorapuheinen prostituoitu, hän taas komea ja rikas liikemies, joka näytti minulle maailman ihmeitä. Minusta Pretty Woman oli elokuvahistorian mauttomin elokuva, ja jos minä olisin ollut Julia Roberts, olisin potkaissut Richard Gereä munille. Siitäs olisi saanut mokoma omahyväinen setä.

Ei olisi ehkä pitänyt sittenkään lähteä tälle reissulle.

Kun menimme seuraavana aamuna rinteeseen, tiesin heti, että tästä tulisi kuitenkin elämäni paras loma. Hissit veivät meidät niin korkealle, että hotelli näytti enää pikkuruiselta tulitikkuaskilta.

”Jännittääkö?” Mikael kysyi.

”Ei!” minä sanoin. Ja totta se olikin. Tiesin että tästä tulisi hauskaa. Tiesin, että osaisin.

Mikael tarkisti suksieni kiinnitykset ja neuvoi tekniikassa.

”Auraat vaan, jos vauhti alkaa tuntua liian kovalta. Me ollaan nyt aika ylhäällä, mutta tämä ei ole mikään kauhean haastava rinne.”

Se kuulosti vaikealta, mutta kun lähdin vauhtiin, tiesin vaistomaisesti, mitä piti tehdä. Piti vain vaihtaa kevyesti painoa puolelta toiselle. Jos kaarteet jätti vähän loivemmiksi, vauhdista tuli niin kova, että vesi puristui silmistä ja koko maailma muuttui pelkäksi valkoiseksi riemuksi. Eihän tämä ollutkaan erilaista kuin jätemäen laskeminen murtomaasuksilla. Tässä oli vain leveämmät sukset ja kalliimmat vaatteet. Sitä me olimme Jamin kanssa harrastaneet lapsuudessamme. Puuterilumi ryöppysi kummallakin puolella. Vauhti kupli päässäni kuin samppanja. Olin riemuissani kuin pikku lapsi.

"Kiitos!" minä sanoin ensimmäisen laskumme jälkeen.

"Mistä?" Mikael kysyi.

"Siitä kun toit minut tänne!" minä sanoin. Mikael tarttui minuun hansikkaiden peittämillä käsillään ja veti minut syliinsä. Se oli aika hankalaa, koska meillä kummallakin oli sukset jalassa.

"Kiitos, että sä tulit. Sä olet ihana!”

Hän suuteli minua huulille.

”Niin säkin! Mennään taas!”

Päivät kuluivat lumisina ja onnellisina. Minusta tuli nopeasti hyvä laskija. Parissa päivässä pysyin Mikaelin vauhdissa ja suhauttelimme rinnakkain korkeita mäkiä alas.

Söimme aamuisin croissantit ja maitokahvia hotellin ravintolassa, kiirehdimme mäkeen, haukkasimme jotakin pientä keskellä päivää, laskimme lisää ja illan tullen menimme mökkiimme. Siellä oli jopa poreamme. Oli ylellistä maata siinä ja katsella samalla kattoikkunasta taivaalle.

Mikael kaatoi meille samppanjaa. Tuntui aivan kuin eläisi elokuvaa.

”Kiitos, nyt riittää”, minä sanoin, kun hän tarjoili kolmatta lasillista.

”Mehän ollaan lomalla”, hän sanoi.

”Jos mä juon vielä, mulle tulee krapula, enkä mä jaksa lasketella huomenna.”

”Sitten voidaan pysyä sängyssä koko päivä. Kyllä sä tiedät, mikä on paras lääke krapulaan.”

”Ei kun en mä oikeasti halua enää, kiitos vain.”

Mikael näytti pahastuvan. Kai minä vähän pilasin hänen fiiliksensä?

”No jos mä kuitenkin vähän ottaisin”, minä sanoin.

”No sitä minäkin”, Mikael sanoi, kaatoi lasini täyteen ja tarttui omistajan elkein toiseen rintaani.

Tunsin olevani kuin jokin teini, joka taipui kavereiden painostuksen alla tekemään tuhmuuksia. En tajunnut mitä minulle oli tapahtumassa. En ollut nimittäin teininä ollenkaan painostukselle altis. Amanda oli aina sanonut minua Tiikerililjaksi, koska hänelle tuli minusta mieleen Peter Panin ylpeä ja rohkea intiaanityttö.

Seuraavana aamuna me todellakin jäimme sänkyyn. Ja sitä seuraavana. Mikaelilla ei ollut enää kovinkaan kiirus laskettelemaan. Tuntui, että hän oli saanut siitä jo tarpeekseen. Minä olisin halunnut sen sijaan olla mäessä koko ajan. Laskeminen oli mahtavaa. Se osui johonkin aivojen mielihyväkeskukseen tavalla, jota en ollut kokenut sitten lapsuuden. Adrenaliinia, sataprosenttista, tislattua onnea suoraan suoneen. Katselin joskus mäessä lumilautailijoita. Sekin näytti niin hauskalta. Halusin kokeilla kaikkea.

Kuinka Mikael olikin niin tylsä? Miten hän saattoi istuskella täällä takkatulen loisteessa, pelata kännykkäpelejä, lueskella pokkareita, joita hän löysi hotellin aulasta. Millainen ihminen ylipäänsä tuli maailman upeimpaan vuoristoon lukemaan?

Olin usein rinteessä siinä vaiheessa, kun Mikael vielä nukkui. Kun sitten tapasimme, hän veti pari helppoa laskua ja oli jälleen valmis istumaan baarissa tai mökissämme. Vaikka hän oli lasketellut koko ikänsä, olin häntä taitavampi.

"Me ei tultu tänne istumaan huoneessa, eihän?" minä sanoin, kun hän ilmoitti, että halusi jäädä lounaan jälkeen sisälle.

Mikael ei sanonut mitään. Märistä hiihtokamppeistamme nousi kosteutta ilmaan, koko ylellinen huone tuntui yhtäkkiä kuin niljakkaalta luolalta.

"Me tultiin tänne olemaan yhdessä", Mikael sanoi. "Sä olet koko ajan menossa. Eikö vähempi riittäisi? Me ei puhuta koskaan."

Mikael katsoi minua syyttävästi, kuin pilalle hemmoteltu lapsi. Vaihdoin painoa jalalta toiselle. Tämä oli rasittava keskustelu, mutta nähtävästi se oli pakko käydä.

"Tultiinko me tänne puhumaan? Mä luulin, että me tultiin laskemaan."

”Ei meidän tarvitse puhua, rakas. Tule tänne.”

Tunsin kylmän värähdyksen kulkevan selkääni pitkin. Ei kai taas?

Yksi hotellin hiihtopummeista, sellainen keltatukkainen pörröpää, oli sanonut yhtenä iltana after ski -baarissa, että hyvä lasku oli parempaa kuin huono seksi. Olin nyökkäillyt myöntymisen merkiksi, mutta itse asiassa se meni minusta toisin päin. Huonokin lasku oli parempaa kuin paras seksi Mikaelin kanssa.

En ollut ihan varma, miksi se oli ruvennut tuntumaan niin epämukavalta. Mikaelin läheisyys oli alkanut tuntua melkein ahdistavalta. Hän oli kohtelias rakastaja, tavallaan, mutta kohteliaisuuden alla oli jotakin kylmää ja vaativaista. Hän piti aina huolta siitä, että minäkin tulin, mutta lopulta minä aina päädyin esittämään orgasmia ihan vain siksi, että hän vihdoin lopettaisi. Mutta senkin hän huomasi ja suuttui.

”Älä teeskentele!” hän tiuski. ”Rentoudu!”

”Anteeksi!”

”Älä pyydä anteeksi”, hän suuteli minua pitkään ja nälkäisesti. ”Antaudu viettiesi valtaan.”

Kuinka pimeä ihmisen piti olla, että kuvitteli toisen voivan antautua viettiensä valtaan tuollaisesta patistelusta?

Mikael halusi katsella, kosketella, hivellä, puhella, vaihdella asentoja. Hän oli rauhallisuudestaan riippumatta hyvin vaativainen, pyyteli minua asettumaan kummallisiin asentoihin ja pukeutumaan milloin mihinkin viettelevään alusasuun, joita hän oli tuonut mukanaan. Ensimmäinen pikku korsettiasu oli ollut ihan kiva, mutta sitten kun niitä vain ilmestyi lisää ja lisää matkalaukusta, minulle alkoi tulla tosi niljakas olo. Alusasut eivät olleet yhtään minun tyylisiäni. En ollut mikään hepenien käyttäjä. Alusvaatteeni olivat käytännöllisiä: puuvillapöksyjä, urheilurintsikoita, ohuita toppeja. Minusta ne olivat ihan nättejäkin. Sellainen minä olin. Urheilullinen ja villi nainen, enkä mikään koriste.

"Senkö takia sä mut tänne vaan toit?" minä kysyin. "Harrastamaan seksiä sinun kanssasi?"

Mikael näytti puolustelevalta.

"Se kuuluu normaalin pariskunnan elämään."

Huokaisin. No, niin kai se sitten kuului. Vilkaisin kerran ikkunasta kaipaavasti rinteeseen, joka kimmelsi ilta-auringossa.

”Anna mennä. Riisu”, Mikael sanoi.

Avasin housujen vetoketjun.

"Hitaammin", hän sanoi.

Voi luoja, minä ajattelin. Tässä kestäisi taas ikuisuus. Pudotin housut lattialle ja vedin paidan päältäni. Yritin ottaa urheilurintsikat ja pikkuhousut mahdollisimman hitaasti pois.

"Erna. Yksi juttu. Kävisitkö ajamassa sun kainalokarvat?"

”Mitä? Kuulinko mä oikein?”

Kokeilin kainaloani. Siinä ei ollut mitään vikaa. Sänki oli parin millin pituista. Kuinka se saattoi olla näin tarkkaa? Mehän olimme urheilulomalla. Ja muutenkin! Aika epähienoa!

"Oletko sä tosissasi?"

"Kulta, nyt sä olet kymppi miinus. On rikos, jos noin täydellinen nainen ei huolehdi itsestään."

"Jaha", minä sanoin, kaivoin toilettipussistani partakoneen ja menin kylpyhuoneeseen.

Nyt kaikki vähätkin fiilikset olivat pilalla. Minä itse olin aika suoraviivainen seksin harrastaja. Haaveilin sellaisesta luonnollisesta, intohimoisesta panosta, jossa ei ehdittäisi miettiä jokaista karvaa. Mikaelin puheet tuntuivat oudon loukkaavilta, vaikka hän sanoi minua melkein täydelliseksi. Aivan kuin olisin joku räjähtänyt ja likainen lunttu. Aivan kuin se kymppi miinuksen miinus olisi pahakin laiminlyönti.

Vessassa oli kalseaa ja nihkeää. Avasin vesihanan, vaahdotin vähän saippuaa kainaloihini ja aloin ajaa. Iho nousi kananlihalle. Tuli tietenkin haavoja. Yhtäkkiä tuntui tosi kurjalta. Melkein itketti.

Kun palasin karvattomana huoneeseemme ja näin Mikaelin lojuvan sängyllä kuin mikäkin lepäävä urosleijona, tiesin, että kurja oloni johtui tasan ja ainoastaan hänestä.

"Tulepas nyt tänne, niin setä vähän katsoo”, Mikael sanoi.

”Sori vaan, setä. Ei tästä tule nyt mitään. Mä lähden nyt laskemaan."

Aloin pukea jälleen vaatteita päälleni.

"Tämä juttu on nyt niin, että seksi kuuluu parisuhteeseen”, Mikael sanoi. Hänen äänensä oli uhkaava.

”Ole nyt jo hiljaa tai muuten meillä ei kohta ole mitään parisuhdetta."

"Mä maksan tämän loman ja mä tulin tänne tyttöystäväni kanssa. Mä oletin että meillä olisi täällä yhteistä aikaa. Jos sä vaan lasket koko ajan, niin mitä mä saan tästä?"

"Etkö sä sitten tykkää laskemisesta?"

"Tykkään, mutta mä voin tehdä sitä ilman suakin. Mieti nyt vähän siellä pikku päässäsi, että minkä takia mä otin sut mukaan."

"Mä luulin, että..."

"Mitähän sä oikein luulit?"

"Että sä tykkäsit musta. Niin kuin kaverinakin. Että voitaisiin yhdessä laskea ja sellaista... "

"Luuletko sä oikeasti, että sä olet niin mahtavaa seuraa? Tuollainen pieni lunttu slummista. Eihän sun kanssa voi mistään puhua. Hyvä jos osaat edes kirjoittaa yhdyssanat yhteen.”

Pysähdyin niille sijoilleni. Totta kai minun olisi jo Suomessa pitänyt tajuta, millainen Mikael oli. Mutta olin niin kovasti halunnut että homma toimisi, että vihdoinkin saisin miehen, jonka kanssa voisin elää. Ja sitten oli halunnut nähdä Alpit.

"Otitko sä mut mukaan seksiä varten? Senkö takia sä vain haluat että mä olen täällä?"

"Jos sä haluat sanoa sen noin suoraviivaisesti, niin hyvä on. Se on sun velvollisuus, Erna. Se on osa tätä diiliä. Muuten tämä loma loppuu."

Katsoin Mikaelia suoraan silmiin. Hän katsoi takaisin räpäyttämättä.

"Ai että nyt mä voin sitten riisua tässä?"

"Niin", Mikael sanoi. "Tai muuten lähdetään Suomeen."

Yhtäkkiä sisälläni kiehahti.

"En riisu. Ja lähde vaan. Mutta mä jään tänne."

Pukeuduin nopeasti ja juoksin ulos. Kyyneleet valuivat lämpiminä poskilleni. Mutta hiihtohississä ne jo kylmenivät. Lumi tuiskusi vasten kasvojani, hämärä oli jo hiipimässä, ja lumikentät loistivat sinertävinä. Ja kun lopulta lähdin sukset jalassa rinnettä alas, kaikki ajatukset, hyvät ja pahat, katosivat mielestäni.

Kyllä tästä selvittäisiin. Ero tästä tulisi, ei Mikaelin ja minun suhteessa ollut mitään pelastamista. Mutta voisimme kai nukkua eri huoneissa loman loppuun. Ja sitten tulisin joskus myöhemmin takaisin Alpeille, kun olisin saanut kerättyä rahaa.

Kun tulin illalla takaisin mökillemme, Mikaelin tavarat olivat kadonneet. Katselin ympärilleni tyhjenneessä huoneessa.

Hän oli lähtenyt ja jättänyt minut vieraaseen maahan ilman rahaa tai edes lentolippua. Tiesin katsomatta, kuinka paljon lompakossani oli: 52 euroa.

Mutta ei se mitään. Hymyilin, tunnustelin Jean-Patricen hotellin käyntikorttia housuntaskussa. Minulla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, ettenkö selviäisi.

Jatkuu päivittyy joka lauantai. 

Lue lisää: 

edellinen osa

Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän on kirjoittanut muun muassa romaanit Mantelimaa, Säde ja Liha tottelee kuria.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.