Kirjailija Venla Hiidensalon Jatkis kertoo Saagasta, joka toivoo epätoivoisesti lasta ja kitkuttaa väljähtyneessä parisuhteessa. Sitten saapuu meili, jonka saatuaan hän päättää karistaa kotimaan tomut jaloistaan ja suunnata etelään.

Sekunnit vierivät eteenpäin kännykän näytöllä. Saaga oli pienenä ajatellut, että jos hän astuisi vain suojatien valkoisille viivoille, äiti olisi kotona, kun hän avaisi ulko-oven. Samalla tavalla hän toivoi nytkin voivansa vielä vaikuttaa todellisuuteen.

Pian kolme minuuttia olisi täynnä, ja Saagan olisi kohdattava totuus. Raskaustestitikku odotti väärinpäin käännettynä lavuaarin reunalla. Tällä kertaa se olisi positiivinen, sen täytyisi olla, Saaga vakuutteli itselleen.

Saaga muisti sen hauraan toiveikkuuden, jonka vallassa he olivat katsoneet Juhanin kanssa ultralaitteen näyttöä lapsettomuusklinikalla kaksi viikkoa sitten. Heidän sukusolunsa olivat sitä ennen kohdanneet toisensa jossain laboratorion uumenissa, ja hedelmöitetty alkio oli juuri siirretty Saagan kohtuun. Lääkäri oli kätellyt heidät lähtiessä. Kädenpuristus oli veltto, ja lääkäri näytti katsovan heidän ohitseen kuten aina.

– No niin, toivotaan parasta.

Sen enempää lääkäri ei koskaan kommentoinut.

Numerot laukkasivat eteenpäin näytöllä. Saaga huokasi syvään, tarttui päättäväisesti testitikkuun ja käänsi sen toisinpäin.

Tikussa näkyi vain yksi punainen viiva. Se tarkoitti, että hän ei ollut raskaana.

Saaga vajosi istumaan kylpyhuoneen lattialle. Kaakelit tuntuivat kylmiltä yöpaidan läpi. Kyyneleet nousivat silmiin. Hän kurotti testitikun lavuaarin reunalta ja viskasi sen roskakoriin. Juhani oli työmatkalla ja palaisi seuraavalla viikolla. Saaga päätti hänelle asiasta vasta sitten. Koko asia ei ylipäätään tuntunut enää kiinnostavan Juhania. Lapsiprojektista oli tullut Saagan oma asia.

Klinikalta saadussa esitteessä oli kerrottu, että jokainen pariskunta löytäisi ajan mittaan oman tapansa käsitellä lapsettomuutta. Pariskunta saattoi tottua pikkuhiljaa ajatukseen, että he eläisivät loppuelämänsä kaksin. He voisivat oppia näkemään siinä hyviäkin puolia kuten sen, että he voisivat ”nauttia elämästä ja matkustella”. Ei tarvitsisi riidellä vaipanvaihtovuoroista eikä valvoa öitä kitisevän käärön äärellä.

Mutta ei se ollut niin. Saaga kaipasi lasta enemmän kuin mitään muuta. Hän ei oikein itsekään tiennyt, miksi. Ehkä hän halusi nähdä omat kasvonsa lapsensa kasvoilla. Lapsi olisi uusi mahdollisuus. Hän saisi elää vielä kerran omankin lapsuutensa ilmapalloineen ja hiekkalaatikkoineen. Sen, josta oli jäänyt vain kourallinen haalistuneita 1970-luvun kuvia valokuva-albumiin.

He olivat ryhtyneet lapsentekoon ikään kuin täyttääkseen tyhjyyden, joka oli luikahtanut kutsumattomana vieraana heidän hyvin järjestettyyn kotiinsa. Lapsi oli ollut heidän viimeinen yrityksensä juurruttaa toisensa suhteeseen, joka oli jo pitkään tuntunut haalistuneelta kuin kuvat albumissa.

He olivat kutsuneet raskausyritystä projektiksi. Oli tuntunut liian uskaliaalta puhua vauvasta tai lapsesta.

Projekti oli tuonut uudenlaista jännitettä heidän välilleen. He olivat harrastaneet seksiä samalla kiihkolla kuin suhteen alkuaikoina ja katselleet jälkikäteen toisiaan aamupalapöydän yli myhäillen. Seksi oli äkkiä ollut ikään kuin heitä itseään enemmän. He olivat uskoneet, että Saagan vartalon uumenissa uinuisi pian sikiö, josta kasvaisi heidän yhteinen elämänsä.

He olivat aikatauluttaneet projektin huolellisesti ja varautuneet sen kaikkiin vaiheisiin. Saaga jäisi vanhempainvapaalle taidekuraattorin työstään sopivasti kevään korvalla. He olivat molemmat tehneet nimilistat, joista he olivat sitten valinneet pitkän väittelyn jälkeen lapselle nimen. Jos se olisi tyttö, siitä tulisi Veera, ja jos poika, Olli. Juhani oli perehtynyt lastenvaunujen teknisiin yksityiskohtiin ja katsonut valmiiksi auton, jonka takatilaan ne mahtuisivat.

Ainoa, joka puuttui, oli lapsi.

Lapsesta oli tullut joka kuukausi yhä elävämpi Saagan mielessä. Koti oli alkanut täyttyä sen poissaolosta. Hän oli nähnyt lapsen istumassa maitolasi edessään ruokapöydässä tai juoksemassa pudonneiden vaahteranlehtien keskellä ulkona keittiön ikkunan alla.

Kun Saaga itki jokakuista pettymystään sängyssä, Juhani tyytyi taputtamaan häntä jäykästi olkapäälle ja jatkamaan sitten kannettavansa naputtelua. Saaga ajatteli, että ehkä Juhani ei voinut ymmärtää häntä siksikään, että Juhanilla oli jo aikuinen tytär, Emilia. Emilia kävi heillä syömässä sunnuntaisin. He istuivat pöydän ääressä ja keskustelivat matalalla äänellä viikon tapahtumista ruokavälineiden vaimean kalahtelun yli.

Viime aikoina Saagaa oli alkanut häiritä ajatus, että Juhani oli onnistunut jonkun muun kanssa siinä, missä he olivat epäonnistuneet. Emilia oli siitä elävä todiste. Juhani oli jakanut jonkun toisen kanssa kaiken sen, mistä Saaga haaveili: mies oli seissyt kameran takana, kun Emilia oli puhaltanut yhdessä äitinsä kanssa kynttilöitä syntymäpäiväkakustaan. Juhani oli istunut Emilian ja tämän äidin kanssa vuoristoradassa, kevätjuhlissa ja vanhempainilloissa.

Emilia oli päässyt ylioppilaaksi Saagan ja Juhanin häitä edeltäneenä keväänä. Saagaa ei ollut kutsuttu Emilian ylioppilasjuhliin, mutta hän ei ollut tehnyt asiasta numeroa. Kun Juhanin vanhemmat kävivät heillä kylässä, he puhuivat lakkaamatta Emiliasta ja tämän äidistä. Saaga ajatteli silloin lasta, jota ei saanut, ja tuijotti kahvikuppiaan. Hän laski mielessään hitaasti kymmeneen, jotta ei syöksyisi ylös pöydästä ja paiskaisi ulko-ovea takanaan kiinni.

Juhani teki pitkää päivää suuren mediayhtiön johtajana ja Saaga kuraattorina museolla. He näkivät toisiaan vain iltaisin ja viikonloppuisin. Silloinkin he istuivat sängyssä kannettavien tietokoneiden fosforisessa valossa kumpikin omaansa naputellen. Niin oli loppujen lopuksi helpompaa. Ei tarvinnut puhua.

Kun oli se aika kuukaudesta, he nostivat kannettavat sylistään ja harrastivat seksiä äänettömästi mutta tunnollisesti, niin kuin kyseessä olisi ollut hampaidenpesuun verrattava rutiini. Kun he olivat vuoden yrittämisen jälkeen aloittaneet käynnit lapsettomuusklinikalla, seksi oli hiipunut lopullisesti. He olivat jättäneet lisääntymistehtävän kaikessa hiljaisuudessa laboranttien käsiin.

Klinikan esitteessä lapsettomuudesta puhuttiin niin kuin se olisi jonkinlainen uusi mahdollisuus. Se tuntui Saagan siinä kylpyhuoneen lattialla istuessa mahdottomalta ajatukselta. Saaga painoi päänsä polviinsa ja pyyhki kyyneleitä hihaansa. Sitten hän nousi päättäväisesti ylös ja kohtasi katseensa peilin kautta.

Oli omituista, miten vanhenemista ei koskaan nähnyt omilla kasvoillaan, ainoastaan muiden, Saaga ajatteli kuvajaistaan katsoessaan. Tosiasia oli, että hän täyttäisi seuraavaksi 35 vuotta. Silmäkulmiin oli puhjennut jo muuta ryppy. Punaiset hiukset ulottuivat olkapäille. Pian niiden sekaan luikertaisivat ensimmäiset harmaat suortuvat. Jossain hänen sisällään oli yhä piilossa myös se Saaga, joka hän oli ollut ennen Juhanin tapaamista. Saaga, joka oli tanssinut paljasjaloin mudassa rockfestareilla ja matkustanut selkärepun kanssa Espanjassa. Hän muisti, miten oli vannonut Madridin loittonevia valoja lentokoneen ikkunasta katsoessaan, että palaisi vielä. Sitä ennen hän kuitenkin järjestäisi elämänsä: hankkisi työpaikan, miehen ja perustaisi perheen.

Sen matkan jälkeen Saaga oli valmistunut yliopistolta ja päässyt töihin pieneen mutta arvostettuun taidegalleriaan. Sen piti olla vain väliaikaista, mutta nyt hän oli ollut samassa työpaikassa lähes kymmenen vuotta. Juhanin hän oli tavannut heidän yhteisen tuttavansa järjestämillä uudenvuoden illallisilla. Juhani oli istunut yksin sohvalla ja silmäillyt muita sen näköisenä, kuin tietäisi salaisuuden, johon he eivät olleet vihkiytyneitä. Juhani oli näyttänyt yhtä aikaa komealta ja huolettomalta tummassa puvussaan ja viinilasi kädessään.

Kuten usein käy, Saaga oli ihastunut Juhanissa juuri niihin piirteisiin, jotka olivat sittemmin muodostuneet heidän suhteensa hiertymäkohdiksi. Juhani oli ensi töikseen kiinnittänyt hänen yksiönsä seinää vasten lojumaan jääneet Frida Kahlo -julisteet paikoilleen ja korjannut kysymättä hajonneen tuolin. Saaga oli ollut ihastuksissaan Juhanin huolenpidosta.

Juhani oli säntillinen ja käytännöllinen. Hän ei sietänyt sekasotkua eikä sitä, että tiskirätti kuivui väärässä paikassa. Saaga sen sijaan kylvi huiveja, kyniä, lehtiöitä, kirjoja ja värikkäitä korvakoruja ympärilleen, ja Juhani poimi niitä äkeästi tuhahdellen hänen perässään.

Saagaa kiinnostivat yksityiskohtien sijasta suuret linjat. Juhanin mielestä sellainen asenne ilmensi vain välinpitämättömyyttä. Juhani halusi tietää, miten asiat toimivat. Hän purki jokaisen kodinkoneen osiin vain nähdäkseen, miten se oli rakennettu. Juhani oli niitä miehiä, jotka saattoivat seistä tuntikausia rakennustyömaan laidalla tuijottamassa työn etenemistä. Hän silitti joka aamu paitansa ja pukeutui aina pukuun. Saaga taas kiskoi aamuisin vaatekaapista jonkin mustista villatakeistaan päälleen ja oli aina myöhässä tapaamisistaan.

Sanotaan, että suhteen ensi hetket määrittävät sen tulevaisuuden ja luonteen.

Heidän ensimmäisenä kesänään Juhani oli vienyt Saagan purjehtimaan. Juhani oli näyttänyt olevan omassa elementissään istuessaan veneen takatuhdolla ja nykiessään hihat käärittynä purjeiden köysiä. Saaga oli saanut pidellä veneen puista ohjauspinnaa ja käännellä sitä Juhanin ohjeiden mukaan. Kun he olivat istuneet siinä purjeen lepattaessa ja auringon kimmeltäessä, Saaga oli ajatellut, että tässä oli elämä, johon hän voisi solahtaa kuin itsestään. Silloin Juhani oli vilkaissut Saagan punaista hametta ja tokaissut, ettei kukaan purjehtinut hameessa. He olivat ohittaneet veneitä, joissa kaikissa oli seissyt samanlaiseen, käytännölliseen sortsien ja t-paidan yhdistelmään pukeutunut hymyilevä pariskunta. Saaga oli nykinyt häpeissään hameensa helmaa alemmas.

Sitten tuuli oli kääntynyt ja taivaalle ilmestynyt mustia pilviä. He olivat olleet keskellä selkää, joka oli noussut äkkiä täyteen vaahtopäitä.

Juhani oli karjunut hänelle tuulen ujelluksen yli käskyjä ja manannut, kun Saaga oli kääntänyt venettä hädissään väärään suuntaan.

Kun he olivat vihdoin päässeet satamaan, Saaga oli istunut pitkään yksin laiturilla punainen hame polvien yli vedettynä. Hän oli vannonut mielessään, että ei koskaan luopuisi siitä ja pukeutuisi purjehdusasuun. Hänestä ei tulisi sellaista, kuin Juhani hänestä yritti neuvoillaan kasvattaa.

Tuohon ensimmäiseen purjehdusretkeen kiteytyi heidän suhteensa teema, joka toistui yhä uusina variaatioina. Juhanin tapa huolehtia hänen asioistaan ja jaella neuvojaan kysymättä oli alkanut ärsyttää Saagaa yhä enemmän. Juhani halusi, että asiat tehtiin aina hänen tavallaan. Viime aikoina he olivat alkaneet viettää lomansa erillään, sillä Juhani halusi viettää kaiken aikansa veneellä.

Saaga oli kolunnut sinä aikana Euroopan kaupunkeja ja istunut yksin kahviloiden terasseilla kirjoittamassa. Juhanin mielestä Saaga tuhlasi aikaansa taidealalla, jolla ei koskaan rikastuisi. Saaga halusi matkustella ja kirjoittaa taidekirjoja, mutta Juhanin mielestä sellainen oli turhaa haihattelua. Saaga oli joutunut työntämään kirjaprojektinsa aina syksyn tullen syrjään odottamaan parempaa hetkeä. Sellaista ei tuntunut koskaan tulevan.

Saagan päivät galleriassa täyttyivät paperitöistä. Toisinaan piti pelastaa joku rahansa juonut kuvataiteilija Tallinnasta tai penkoa tämän toimistolle kirjekuoressa tuomaa pursuilevaa kuittipinoa. Näyttelyihin tuli entistä vähemmän yleisöä, ja taiteilijat itkivät hänelle pettymystään takahuoneessa. Toimiston ilmakin oli niin kuivaa, että se rahisi. Saaga oli alkanut kärsiä selkäkivusta, joka valvotti häntä öisin. Kun hän makasi unettomana sängyllä ja kuunteli Juhanin tasaista hengitystä, hän suunnitteli, miten matkustaisi Espanjaan ja Italiaan kirjoittamaan. Aihekin oli jo valmiina. Saaga halusi tehdä kirjan 1900-luvun alun turismista ja taiteilijoiden matkoista Andalusiassa ja Garda-järvellä. Hän naputteli öisin apurahahakemuksia toivoen, että pääsisi vielä joskus ­toteuttamaan matkansa.

Saaga oli elätellyt toivetta, että pääsisi vanhempainloman varjolla edes hetkeksi eroon uuvuttavan tylsästä työstään galleriassa. Olisi vihdoinkin aikaa miettiä, mitä hän elämältä oikeasti halusi. Hän voisi jopa kirjoittaa kirjaansa lapsen nukkuessa vaunuissa parvekkeella.

Saaga huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä ja paineli niitä karhealla pellavapyyhkeellä. Hän käveli keittiöön, pisti kahvin tippumaan, istui pöydän ääreen ja avasi tietokoneensa. Pöydällä valkoisessa kulhossa olevat appelsiinit olivat kuivia ja nahistuneita. Ne pitäisi muistaa heittää pois ennen kuin Juhani tulisi kotiin, mies kun pitäisi näivettyneitä hedelmiä jälleen yhtenä esimerkkinä hänen leväperäisyydestään, Saaga mietti.

Keittiö hänen ympärillään näytti elottomalta aamupäivän valossa. Seinät olivat valkoiseksi maalatut ja kaapit vaaleanharmaat. Saagan olisi äkkiä tehnyt mieli kaivaa esiin sormivärit ja painaa seinät täyteen ­värikkäitä kädenjälkiä.

Seinälle kiinnitetty iso kello tikitti sekunteja. Samanlainen oli ollut koulussa luokan oven yläpuolella. Juhani halusi välttämättä, että heidän kotinsa jokaisen huoneen seinässä oli kello.

Sähköposti kilahti uuden viestin merkiksi. Saaga silmäili viestin ensin läpi ja jäi sitten epäuskoisena tuijottamaan ruutua. Hänelle oli myönnetty kirjaprojektia varten matka-apuraha, jota hän ei ollut muistanut edes hakeneensa.

Saaga arvasi jo etukäteen, mitä Juhani sanoisi, jos hän ehdottaisi tälle yhteistä matkaa Espanjaan ja Italiaan. Tämä tyrmäisi ehdotuksen suoralta kädeltä työkiireisiinsä vedoten. Lapsiprojekti oli sitonut heitä viime kuukaudet yhteen, mutta mikä Saagaa lopulta esti lähtemästä? Tässä olisi pelastusrengas.

Hän voisi ottaa virkavapaata ja tehdä vihdoinkin sitä, mistä oli aina haaveillut. Hän voisi unohtaa lapsettomuuden piinan ja keskittyä hetkeksi itseensä.

Hänen katseensa osui Juhanin pöydälle unohtamiin lukulaseihin. Ne näyttivät yhtä vierailta kuin mies, jonka kanssa hän jakoi sänkynsä. Tosiasia oli, että he eivät tienneet toistensa nykyisestä elämästä juuri mitään. He kävivät lauantaisin ystäviensä kanssa lasillisilla, mutta enää vain harvoin yhdessä.

Kaikilla hänen ympärillään tuntui olevan jo lapsia, ja Saaga tunsi itsensä ulkopuoliseksi illanvietoissa, joissa puhuttiin vain lasten korvatulehduksista ja tanssitunneista. Häntä ei kaivannut täällä kukaan.

Saaga klikkasi lentoyhtiön kotisivulle. Ennen kuin hän ehti edes tajuta, hän oli varannut itselleen menolennon Espanjaan. Sitten hän naputteli viestin töihin ja pyysi kahden viikon palkatonta lomaa. Edellinen näyttely oli juuri päättynyt, kukaan ei kyselisi hänen peräänsä hetkeen.

Saaga painoi tietokoneen kannen kiinni ja jäi tuijottamaan kellon nykäyksin etenevää viisaria. Hän tunsi pakokauhua. Mitä hän oikein oli tekemässä? Kellon viisari nytkähti taas eteenpäin. Saaga veti tuolin seinän viereen, kiipesi sille seisomaan ja kurotti kellon seinältä. Hän käänsi sen toistenpäin, poisti patterin ja ripusti kellon takaisin.

Sitten hän istui takaisin paikalleen. Keittiössä oli äkkiä täysin äänetöntä.

Saaga sulki silmänsä. Hänen tuleva kirjansa huokuisi värejä niin kuin iltapäivän oranssissa valossa kylpevä katu.

Hän näki silmissään sinivihreällä järvellä puksuttavan höyrylaivan, kapealla kujalla uinuvan kissan ja oranssien hedelmien painosta notkuvan appelsiinipuun. Hän näki kukkivia sitruunapuita ja linnojen raunioita. Oliivilehtoja ja pastellisävyisiä taloja.

Vasta sitten Saaga tajusi, että mukaan tarvittaisiin myös valokuvaaja.

Hän kaivoi kännykän taskustaan ja valitsi Marian numeron. Maria oli hänen lapsuudenystävänsä, joka oli töissä naistenlehdessä. Maria kuunteli häntä poissaolevasti hymisten. Taustalta kuului näppäimistön ­nakuttelua.

– Odota hetki, Maria sanoi sitten. Kuului kolinaa ja rahinaa, kun Maria laski puhelimensa pöydälle. Pian Marian ääni palasi.

– Mulla on sulle juuri oikea tyyppi. Valokuvaaja Miro Eriksson. Miro on tehnyt meille keikkaa ulkomailta. Se matkustelee paljon ja saattaa nytkin olla reissussa. Soita sille.

Saaga kirjoitti Marian luetteleman puhelinnumeron muistiin. Miro Eriksson.

Sitten hän näppäili numeron puhelimeensa ja jäi jännittyneenä odottamaan. Puhelin soi kauan linjan toisessa päässä.

– Haloo, vastasi uninen ääni viimein.

Saaga rykäisi ja pyöritteli kynää kädessään. Hän ei oikein tiennyt itsekään, miten olisi aloittanut.

– Tota noin. Sain sun numeron Marialta toimituksesta. Mulla olisi yksi projekti. Kiinnostaisiko sua lähteä Espanjaan ja Italiaan?

Miro kuunteli häntä mitään sanomatta. Mitä pidempään Saaga oli äänessä, sitä epävarmemmaksi hän olonsa tunsi. Hän rykäisi ja vaihtoi puhelimen toiselle korvalleen.

– Tässä on tietty omat riskinsä.

– Mitä sä tarkoitat?

– No, kirjalla ei ole vielä kustantajaa. Enkä mä voi siksi tässä vaiheessa luvata sulle palkkiotakaan. Oikeastaan mä etsin työparia, joka olisi valmis lähtemään matkaan omalla ­riskillä.

Saaga vaikeni valmiina lopettamaan puhelun. Koko juttu kuulosti paksulta jo hänen omissakin ­korvissaan.

– Selvä homma. Nähdään lentokentällä, Miro sanoi.

– Mitä? Sä siis lähdet mukaan?

– Totta kai.

Saaga jäi istumaan mykistynyt kännykkä kädessään. Nyt pitäisi vielä kertoa asia Juhanille. Mitä tälle pitäisi sanoa? Hei, lähden Espanjaan matkustelemaan vieraan miehen kanssa, nähdään!

Toisaalta Juhani olisi joka tapauksessa seuraavat viikot yötä myöten töissä jonkin uuden projektinsa takia. Lopulta Saaga tekstasi Juhanille yllättävästä työmatkasta. Juhani vastasi yhtä lyhyesti: OK, nähdään!

Saaga tunsi itsensä petturiksi tietämättä oikein itsekään miksi. Sitten hän kaivoi matkalaukun vaatehuoneesta alkoi pakata.

Saaga vilkuili hermostuneesti kelloa. Miro oli jo vartin myöhässä. Pian heitä kuulutettaisiin lennolle. Saaga oli aina pelännyt sellaista tilannetta. Olisi inhottavaa kuulla tasaisen äänen toistelevan omaa nimeään ja kehottavan siirtymään välittömästi porteille.

Mitä jos Miro ei ilmestyisikään paikalle? Itse asiassa se oli hyvin todennäköistä. Hän oli ollut hölmö luottaessaan jonkun tuntemattoman freelancerin sanaan. Saaga huokasi ja heijasi matkalaukkua kahvasta edestakaisin. Saagan katse osui hallin toisella puolella lastenvaunuja samanlaisella liikkeellä nytkyttävään naiseen, ja Saaga päästi hämillisenä otteensa kahvasta. Hän vilkaisi taas kelloaan. Hän odottaisi vielä viisi minuuttia ja lähtisi sitten porttia kohden. Hän selviäisi matkasta yksinkin, oli Espanjassakin valokuvaajia, hän etsisi perillä jonkun sopivan.

Silloin Saaga tunsi kosketuksen olkapäällään. Hän säpsähti ja kääntyi ympäri.

– Moi. Sä olet varmaankin Saaga?

Saaga jäi tuijottamaan taakseen kuin tyhjästä ilmestynyttä miestä. Tällä oli olkapäille ulottuva, aavistuksen kihartuva ruskea tukka. Silmät olivat tummansiniset. Kasvot olivat aavistuksen ahavoituneet, ja silmäkulman naururypyt paljastivat, että miehen täytyi olla suurin piirtein hänen ikäisensä, ehkä vähän vanhempi. Leveässä leuassa oli pieni kuoppa. Mies oli pukeutunut ruskeaan nahkatakkiin, farkkuihin ja mustaan t-paitaan. Olallaan tällä oli kulunut reppu.

– Miro, mies sanoi ja ojensi kätensä.

Kädenpuristus oli luja ja päättäväinen.

– Missä sun matkatavarat ovat?

– Tässä, mies sanoi ja kohotti reppuaan.

– Eikö sulla ole matkalaukkua?

– Mitä sellaisella tekee? Kamera ja pari putkea mahtuvat hyvin reppuunkin.

Saaga kiskaisi ison, pyörillä kulkevan matkalaukkunsa kahvasta liikkeelle. Millainen mies oikein matkusti pelkän selkärepun kanssa? hän mietti mielessään. Kun Juhani lähti matkalle, tämä pakkasi aina matkalaukkunsa huolellisesti. Sukat yhteen paikkaan siistiksi pinoiksi, alusvaatteet toiseen. Pesulassa pesetetyt paidat, puvuntakit ja housut Juhani viikkasi viivasuoriksi pinoiksi. Juhani kuljetti mukanaan jopa matkasilitysrautaa.

Miro katsoi häntä kuin jotain odottaen. Mies reppuineen oli hätkähdyttävän komea. Saaga alkoi hymyilyttää.

– Mennään sitten, hän sanoi ja vilkaisi Miroa merkitsevästi.

Miro ei näyttänyt edes tajuavan myöhästyneensä.

– Ok, Miro sanoi, hymyili vinosti ja heilautti repun tukevammin olalleen.

Uusi Jatkis ilmestyy aina lauantaisin.

Venla Hiidensalo

Venla Hiidensalon esikoisromaani Mediahuora (Otava) herätti aikanaan paljon huomiota. Sen jälkeen hän on julkaissut historiallisen romaanin Karhunpesä, joka ilmestyi keväällä 2014 (Otava). Tällä hetkellä Hiidensalo kirjoittaa kolmatta romaaniaan. Hän matkustelee mielellään jatkokertomuksensa tapahtumapaikoilla Espanjan Andalusiassa ja Italian Gardajärvellä.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.