Me Naisten uusi jatkis on kirjailija Taina Haahdin käsialaa. Jätetty kertoo Sadusta, jonka elämä on kuin kuntopyörä: polkee paikallaan. Eräänä päivänä Sadun muotiliikkeeseen astuu tutunnäköinen kaunotar. Tuo nainen varasti Sadulta hänen elämänsä rakkauden – ja tulevaisuuden.

Oli syyskuun loppu. Satu availi lähetyksiä ja kuori apulaisensa kanssa vaatteita esiin pakkausmuoveista. Vaatteet olisi vielä silitettävä ennen asettamista esille. Linja oli muuttumassa tyköistuvasta avarampaan suuntaan.

Muutos oli ollut käynnissä jo joitakin vuosia, mutta nyt eron huomasi jo selvästi: pikkujakkujen ja vartalonmyötäisten neuleiden ja leninkien tilalla näkyi väljiä tunikoita ja suoralinjaisia mekkoja sekä puseroita.

Satu oli pitänyt enemmän vartalonmyötäisestä, naisellisemmasta linjasta, joskin väljemmät mallit todennäköisesti pukisivat häntä itseäänkin jo paremmin. Keskivartalolle oli alkanut kertyä ylimääräistä.

Ikääntymiseen liittyvä ikävä piirre, jolle ei kukaan, sinnikkäimmätkään zumbaajat ja dieettien noudattajat, tuntuneet pystyvän tekemään mitään. Vyötärö katoaa, vaikka olisit miten hoikka. Ja kun vielä pakaratkin siirtyivät iän myötä pois luonnollisilta paikoiltaan, elämä tuotti kyllin pitkälle edetessään suoria ihmispötköjä. Ihminen saattoi olla sokea itselleen, mutta asiakkaansa Satu näki yhtä selvästi kuin ennenkin.

Valitettava tosiasia oli myös asiakaskunnan ikääntyminen. Hän piti sitä melkeinpä pahempana kuin omaa ikääntymistään, sillä muodista mennyt muotiliike ei ollut enää mikään muotiliike. Hän oli yrittänyt houkutella nuorempia asiakkaita erilaisilla tempauksilla ja solmimalla sopimuksia nuorekkaiden vaatesuunnittelijoiden kanssa. Melko laihoin tuloksin.

Hänen edustamansa vaatevalmistajat sijoittuivat hinnaltaan keskitasosta ylöspäin. Nuorilla ei yksinkertaisesti ollut rahaa. Väestön vanheneminen sai aikaan sen, ettei nuoriakaan ollut enää yhtä paljon kuin hänen nuoruudessaan. Lopputulos oli se, että suurin osa hänen asiakkaistaan kuului hänen omaan ikäpolveensa, plus miinus kymmenen vuotta. Ja heidän vyötärönsä ja pakaransa kuuluivat häviäviin luonnonvaroihin.

Joten suorat väljät linjat saattaisivat loppujen lopuksi osoittautua hyväksi hänen bisneksilleen.

”Tummansininen ja burgundinpunainen ovat hyviä värejä suomalaisille”, Iines totesi hyväksyvästi uudesta mallistosta.

”Onneksi siitä vuoden takaisesta sinapinkeltaisesta on jo päästy.”

Iines oli liikkeessä vakituisena työntekijänä. Lisäksi Sadulla oli kiireisinä aikoina, joulun ja kevätjuhlien alla, pari luottoihmistä ruuhka-apunaan. Iines oli häntä viitisen vuotta nuorempi, mitä ei kukaan kylläkään olisi uskonut. Ei siksi, että Iines olisi ollut jotenkin erityisen rupsahtanut, vaan siksi, että Satu itse oli niin hyvin säilynyt. Eikä hänelle ollut edes tehty mitään korjaavia operaatioita. Kun ihminen saa keskittyä itseensä, huolehtia ruokavaliostaan ja harrastaa liikuntaa oman aikataulunsa mukaan, hän pysyy nuoren näköisenä.

Iines sen sijaan oli löytänyt Akunsa jo parikymppisenä ja lapsiakin oli siunaantunut kokonainen Tupu-Hupu-Lupu -ketju. Keskimmäinen tosin oli tyttö. Perheellinen joutuu väistämättäkin lyömään itseään laimin. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä selvemmin se näkyy.

Näin Satu ajatteli katsoessaan Iinestä, joka suoristi silkkipuseronsa laskoksia hameenvyötärön alle. Ilman huomattavaa henkilökunta-alennusta Iineksellä ei olisi ollut varaa pukeutua Boutique Eleganten vaatteisiin. Liikkeessä työskentelevien tuli Sadun mielestä pukeutua tyylikkäästi. Kuinka he muuten voisivat neuvoa asiakkaitaan pukeutumisessa? Eihän heillä olisi mitään uskottavuutta.

Sadulla oli tuona päivänä yllään musta kapea nahkahame ja Iineksen parjaaman sinapinkeltaisen värinen silkkipusero, edellisvuoden syysmallistoa. Eikö Iines ollut huomannut hänen puseroaan? Vai oliko huomautus jonkinlainen piikki?

Satu loi epäilevän katseen Iineksen suuntaan, kun samassa ulko-ovi kävi. Sisään astui hoikka nainen tummanruskeassa housupuvussa, maanläheisin sävyin kuvioitu huivi kietaistuna hartioittensa ympäri. Filmitähtimäistä vaikutelmaa lisäsivät tummat lasit. Aurinko ei todellakaan häikäissyt enää syyskuun lopussa näillä leveysasteilla. Nainen riisui lasit, hymyili huolella punatuin huulin kaikille ympärillään, mutta ei kenellekään erityisesti ja lähti tulemaan kohti. 

Sisään astui hoikka nainen tummanruskeassa housupuvussa, maanläheisin sävyin kuvioitu huivi kietaistuna hartioittensa ympäri.

Satu seisoi tiskin takana tarkastamassa tilauslistaa ja jähmettyi naisen nähdessään kesken liikkeen: kynänterä pysähtyi ilmaan tilauslistan yläpuolella. Kysyvät juonteet hänen otsallaan syvenivät huolestuneiksi uurteiksi. Sydän alkoi hakata. Herranjumala, hän ei saanut enää henkeä. Kynää kannatellut käsi laskeutui ja haki tukea pöydänreunasta, ja pian myös toinen käsi liittyi sen seuraan. Ilman jämäkkää otetta pöydästä löysiksi käyneet polvet olisivat pudottaneet hänen niille sijoilleen lattialle.

”Niin, kuinka voin palvella?” kuivui huulille, jotka nekin äkkiä tuntuivat kuivilta, samoin kuin kieli ja kitalaki.

Neljännesvuosisata hävisi kuin ilmaan. Samassa Satu oli jälleen kahdenkymmenenkahden ja kohtasi hissin peilissä omat itkuiset kasvonsa. Hän oli kerällä vuoteessaan, sikiöasennossa, tyynyliina posken alla märkänä kyynelistä. Hän istui keittiönpöydän ääressä kuppi jäähtynyttä kahvia edessään ja tuijotti tyhjyyteen. Hän oli kahdenkymmenenkahden ja vetelehtinyt neljän seinän sisällä samassa olosasussa yli kolme kuukautta. Opinnot ja ihmissuhteet keskeyttäneenä. Elämän keskeyttäneenä. Hän oli kahdenkymmenenkahden, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut olla seitsemänkymmenen. Haudassa. Aina välillä hän toivoi sitä.

Pidän sinusta todella paljon ja meillä on ollut hauskaa yhdessä, mutta olen nyt tavannut tytön, jonka kanssa voin kuvitella viettäväni loppuelämän. Perustaa perheen, kasvattaa lapsia ja niin pois päin. Halusin kertoa tämän sinulle suoraan ja rehellisesti osoituksena siitä, miten paljon arvostan sinua. Olet fiksu, joten uskon, että ymmärrät. Toivon meidän pysyvän ystävinä.

Nyt se tyttö, jonka Kari oli silloin tavannut, seisahtui Sadun eteen ja kysyi, löytyisikö hänen liikkeestään jokin kiva mekko bisnesillallisille. Lena. Yhdellä eellä.

Satu muisti hyvin. Liian hyvin. Menestyneiden vanhempien kauniin tytön Kauniaisista. Hän törmäsi Kariin ja tyttöön sattumalta Esplanadin puistossa vappuaattona.

Tässä kihlattuni Lena. Menemme viikon kuluttua naimisiin ja muutamme sitten Lontoseen, aloitan työt investointipankissa.

Kari käytti uutisten ilmoittamiseen useamman lauseen, mutta Sadun mieli tiivisti tilanteen kompaktiksi paketiksi ja lisäsi vielä perään: ettäs tiedät. Ainoa hyvä uutinen hänen kannaltaan oli, että he muuttaisivat ulkomaille, pois silmistä.

Kaikesta päätellen he olivat nyt muuttaneet takaisin.

Satu tuijotti naista väkinäisesti hymyillen. Hän odotti, tunnistaisiko nainen hänet. Nainen alkoi ilmehtiä kysyvästi. Ei tunnistanut, Satu päätteli sekä helpottuneena että huolestuneena: näyttikö hän tosiaan jo niin vanhalta? Toisaalta se, ettei nainen tiennyt, mitä hän itse tiesi, antoi hänelle jonkinlaisen etulyöntiaseman. Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan minkä suhteen.

Satu pujotteli esiin kassan takaa ja lähti luotsaamaan naista mekkorivistön suuntaan. Silmänsyrjästä hän tarkasteli naisen kasvoja, niiden juonteita ja ryppyjä yrittäen arvioida, kuinka paljon tämän ihoa oli leikelty ja kiristetty. Sillä nainen oli iästään huolimatta poikkeuksellisen kaunis, sen näki jokainen, ja Satu oli toivonut, ettei se kestäisi lähempää tarkastelua. Mutta miten kriittisesti hän katsoikin, siitä ei päässyt mihinkään – Lena oli vieläkin kaunis nainen. Ja varreltaan hoikka, tuskin kiloakaan oli tullut lisää, sitten vapun, neljännesvuosisata sitten. Ikuisuus, mutta silti vain silmänräpäys sitten. Vain tyylikkyyttä oli tullut lisää.

”Pikkumusta on aina varma valinta”, Satu huomautti.

”Turhan mielikuvitukseton. Pikkupunainen voisi toimia paremmin”, nainen keksi väläyttäen sädehtivän hymyn tasaisine, tuskin lainkaan kellastuneine hammasriveineen.

Satu hillitsi itsensä, vaikka olisi mieluiten napauttanut naista vaatepuulla päähän. Hän veti rekistä esiin myrkynvihreän tuppimekon ja esitteli sen tälle.

”Mitä pidätte? Tässä on väriä, mutta se käy myös tummaa vaatetusta edellyttävään tilaisuuteen. Hautajaisia lukuun ottamatta.”

Satu hymyili ja tarkkaili samalla naista. Oliko tämä tunnistanut hänet vihdoin?

Satu hymyili ja tarkkaili samalla naista. Oliko tämä tunnistanut hänet vihdoin? Eikö hän herättänyt tässä minkäänlaista déjà vu -reaktiota? Ei vaikuttanut siltä. Naisen katse viipyi vihreässä mekossa. Toisaalta, nainen oli tavannut hänet vain kahdesti ennen muuttoaan Englantiin. Vappuna ja toisen kerran pari vuotta myöhemmin Stockmannin jouluruuhkassa. Hän oli ollut miehensä kanssa lomailemassa Suomessa ja odottanut perheen esikoista. Vatsa oli erottunut selvästi tyylikkään villaulsterin alta, vaikka Karin hössötys olisi paljastanut vaimon tilan ilman vatsaakin.

Onko sinulla kuuma? Haluatko levähtää? Jotain juotavaa, rakkaani?

Poninhännälle sitaistut hiukset olivat korostaneet korkeita poskipäitä, siroa leukaa, syvänvihreitä silmiä ja ihon kirkkautta, koko hänen kiistatonta kauneuttaan.

Satu siirtyi muistostaan takaisin nykyhetkeen. Kyllä, Lena oli ikääntynyt. Hänenkin ihonsa oli menettänyt nuoruuden heleytensä, ja kirkasta otsaa kirjoivat kevyet juonteet. Siltikin hänestä huokui sama iätön eleganssi. Levollinen hyväosaisuus, joka syntyy etuoikeuksien itsestäänselvyydestä. Hänen kauneutensa oli enemmän kuin kauneutta.

Se oli paremmuutta, Satu ajatteli. Kuninkaallisten etäistä, kuun kaltaista kylmää hohdetta.

”Miksei?” nainen totesi, nyt jo tunnustellen vihreän mekon kangasta. ”Villaa?”

”Parasta italialaista laatua”, Satu vakuutti.

”Todellako?” nainen kuulosti epäuskoiselta. Eikä pelkästään kuulostanut. Hän kaivoi mekon vuorista esiin pesuohjemerkinnän.

”Tämän mukaan tämä ei ole täyttä villaa.”

”Mukana on jonkin verran keinokuitua helppohoitoisuuden ja siliävyyden lisäämiseksi.”

”Jonkin verran? Tässä lapussa puhutaan neljästäkymmenestä prosentista.”

Satu torjui mielitekonsa heittää naista jollain – vaatepuulla, kengällä, paperipainolla – ja vakuutti sekoituksen toimivan optimaalisesti nimenomaan bisnesvaatteissa, joita yleensä oli tarkoitus pitää useammin kuin vain kerran. Hän pakotti huulilleen kärsivällisen hymyn.

Nainen kohautti olkapäitään ja katseli sitten mekkoa pää kallellaan.

”Ehkä tätä kannattaa kuitenkin sovittaa”, hän totesi sitten enemmänkin itselleen, kysyi sovituskopista ja lähti sitten mekko kainalossaan Sadun viitoittamaan suuntaan.

Yksin jäätyään Satu otti tukea lähimmästä vaatetangosta. Hän toivoi, ettei olisi ollut syyskuun loppu vaan joulukuu, jolloin heillä oli tapana tarjota asiakkailleen glögiä, myös alkoholipitoista. Hän tunsi tarvitsevansa ryypyn. Roikottaessaan voipuneena päätään hän havahtui ajatuksistaan Iinekseen kysyvään tuijotukseen. Tämä oli ilmestynyt takahuoneesta liikkeen puolelle.

”Voitko huonosti?”

Satu pudisti päätään. Samassa Lena lehahti vihreässä mekossa sovituskopista.

”Onpa se kaunis!” Iines huudahti. Hän sai huudahduksensa aina kuulostamaan yhtä spontaanilta ja vilpittömältä. Ehkä hän sillä kertaa jopa tarkoitti mitä sanoi, sillä mekko istui todella hyvin. Lena oli hoikka ja pitkä, ja mekon helma loppui juuri oikeaan kohtaan, jotta upeat sääret pääsivät esiin. Myös väri puki häntä. Se toi hienosti esiin Lenan syvänvihreät silmät.

Hän pyörähteli pari kertaa peilin edessä, katse kriittisenä omassa kuvajaisessaan, ja totesi lopulta:

”Hyvä. Otan tämän.”

Lena ei ollut kertaakaan kysynyt hintaa, Satu ajatteli. No, ehkä hän oli huomannut mekon kuulakärkikynällä kirjoitetut numerot mekon niskasta roikkuvan lapun kääntöpuolella.

Kun Satu naputteli ostosta kassakoneeseen, hän tiedusteli, haluaisiko nainen jättää yhteystietonsa.

”Kanta-asiakkaamme saavat tietoja uusista mallistoista, kampanjoista ja alennusmyynneistä ennen muita”, hän selitti.

”En ole paikkakuntalaisia”, nainen huomautti.

”Oletteko täällä liikeasioissa? Ehkä tulette joskus uudestaan.”

”Seminaarissa.”

”Niinkö? Sepä kiinnostavaa. Minkä alan, jos saan kysyä?”

”Henkilöstöhallinnon. Toimin liikkeenjohdon konsulttina.”

Satu ojensi naiselle maksupäätteen pin-koodin näpyttelyä varten.

”Eihän siitä mitään vahinkoakaan olisi. Pysyisitte ajan tasalla liikkeemme mallistoista ja asiakaseduista. Jos vaikka eksyisitte vielä uudestaan paikkakunnalle. Tai olisitte vain läpikulkumatkalla.”

Nainen kohautti olkapäitään, mutta totesi sitten inhoavansa mainospostia, joka jo nykyisellään täytti hänen sähköpostinsa.

”Meiltä tulee noin neljä viestiä vuodessa. Emmekä me luovuta asiakkaiden sähköpostitietoja kolmansille osapuolille, siitä voitte olla varma”, Satu vakuutti, vaikka alkoi jo itsekin ihmetellä, miksi naisen yhteystietojen saaminen oli hänelle niin tärkeää.

”Olkoon”, nainen totesi sitten.

Satu ymmärsi sen lopulliseksi kieltäytymiseksi, mutta nainen alkoikin kirjoittaa yhteystietojaan kassan vieressä olevaan lehtiöön.

”Kas, tässä. Mutta jos postia tulee liikaa, haluan että minut poistetaan rekisteristä.”

Se kuulosti Sadusta jossain määrin ristiriitaiselta. Hän nyökkäsi hymyillen ja nosti liikkeen kassiin pakatun mekon tiskin yli naiselle.

”On ilo saada teidät asiakkaaksemme”, hän sanoi.

”Näkemiin”, nainen sanoi jo puolittain selkänsä kääntäneenä ja jatkoi matkaansa ulos ovesta.

Satu näki hänen hahmonsa vielä hetkisen näyteikkunan läpi, sitten nainen, Lena, tyttö joka varasti häneltä hänen elämänsä miehen, oli kadonnut sieltäkin. Hänen vatsaansa kouristi.

”Näytät sairaalta”, Iines huomautti. ”Ehkä sinun kannattaisi lähteä kotiin lepäämään, ettei se pahene.”

”Ei tämä tartu”, Satu tokaisi. 

Ei epäonni tartu, päinvastoin, se kasautuu kasautumistaan yksille ja samoille, hänen ajatuksensa jatkoi.

Ei epäonni tartu, päinvastoin, se kasautuu kasautumistaan yksille ja samoille, hänen ajatuksensa jatkoi.

Sadun oli istahdettava seinänvierustalle siirretyille taloustikkaille. Hän sulki silmänsä. Verkkokalvot täyttyivät muistojen sinkoamista kuvista. Kari ja hän takarivissä elokuvissa. Syöttämässä toisilleen viinirypäleitä vuoteessa. Nauramassa, suutelemassa, rakastelemassa. Suunnittelemassa yhteistä tulevaisuutta.

Viimeinen ei ollut aivan totta. Kari ei koskaan suunnitellut tulevaisuutta yhdessä hänen kanssaan. Siinä suhteessa mies ei pettänyt häntä. Kaikessa muussa suhteessa kylläkin.

Kun Kari kertoi alkaneensa seurustella – ei hän sanoi vain tavanneensa tytön, jonka kanssa tahtoi seurustella tositarkoituksella – Sadusta tuntui kuin talot ympärillä olisivat sortuneet ja taivas peittynyt mustaan tuhkaan. Hän ei ollut halunnut kuulla tytöstä sanaakaan. Hän oli piiloutunut pieneen asuntoonsa, kaivautunut peiton alle ja yrittänyt parhaansa mukaan kuvitella ympäröivän maailman tuhoutuneen ydiniskussa. Puoli vuotta myöhemmin hän oli palannut takaisin todellisuuteen, joka oli sillä välin jatkanut hilpeää menoaan välittämättä vähääkään hänen poissaolostaan. Olisi liioittelua sanoa, että hän oli päässyt pahimman yli. Mutta sen verran hän oli toipunut, että oli kyennyt ottamaan selvää tytön taustasta.

Lena Lindenstein. Suuryrityksen pääjohtajan tytär, joka harrasti tennistä, laskettelua ja toisten poikaystävien vokottelua. Jonka kanssa voin kuvitella viettäväni loppuelämän.

Perustaa perheen, kasvattaa lapsia ja niin pois päin. Satu oli irvistänyt muistaessaan Karin sanat. Todellakin, hän oli ajatellut kitkerästi, Lena Lindenstein kaikkine isänsä suhdeverkostoineen avaisi Karille tien tähtiin.

Lenan ilmestyminen liikkeeseen ja samalla Sadun elämään kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen oli suurempi koettelemus kuin hän oli valmis itselleen myöntämään. Ehkä hänen olisi pitänyt lähteä kesken päivän kotiin lepäämään, kuten Iines suositteli.

Mutta Satu sinnitteli loppuun saakka, vielä Iineksen jälkeenkin, sammutti valot, lukitsi ovet ja kytki hälytysjärjestelmän päälle. Ja päätti kävellä kotiin.

Satu asui lähes sadan neliön huoneistossa keskustan tuntumassa. Talo oli iäkäs mutta asunto täysin kunnostettu, viimeisen päälle, ja siitä oli upeat näkymät kolmeen ilmansuuntaan. Talon rappukäytävä oli erityisen viehättävä, siksi hän aikoinaan huoneistoon ihastuikin.

Sillä kerralla se ei kuitenkaan tuottanut hänelle minkäänlaista mielihyvää. Hän raahusti hissiin ja nousi ylimpään kerrokseen. Sitten hän raahusti hissistä kotiovelleen, avasi ensin turvalukon, sitten tavallisen lukon, astui omaan eteiseensä, sulki oven perässään ja jäi raskas huokaus huulillaan seisomaan pimeyteen. Elämä, hän ajatteli, mutta ei jatkanut ajatustaan pitemmälle. Hän ei ollut vuosiin tuntenut itseään yhtä yksinäiseksi. Kenties ei vuosikymmeniin. Neljännesvuosisataan.

Satu tarkisti, oliko hänen henkilökohtaiseen sähköpostiinsa tullut viestejä.

Muutama mainos, hän poisti ne saman tien.

Nikolaokselta oli tullut viesti. Mies sanoi järjestäneensä pari päivää vapaata marraskuun lopussa ja kysyi, oliko Satu varannut jo matkan.

Satu jäi lamaantuneena tuijottamaan viestiä. Nikolaos ja Kreeta tuntuivat sillä hetkellä alleviivaavan hänen alennustilansa.

Hän oli tavannut Nikolaoksen ensimmäisellä Kreetan-lomallaan lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Mies omisti rantahotellin ja pari ravintolaa, käväisi jossain vaiheessa naimisissa, mutta vaimo lähti muutaman vuoden jälkeen toisen matkaan kyllästyttyään työhulluun puolisoonsa.

Näin Nikolaos asian Sadulle esitti. Ehkä syitä oli muitakin, kuka tietää. Tuota kolmen vuoden avioliiton aiheuttamaa katkosta lukuun ottamatta Satu ja Nikolaos tapasivat kerran vuodessa, joskus kaksikin. Aina Kreetalla, sillä Nikolaos sanoi olevansa liian kiireinen tullakseen Suomeen. Se sopi Sadulle. Hän ei halunnut Nikolaosta sotkemaan elämäänsä. Nikolaos oli hänen henkireikänsä, hänen satujen saarensa, jolla hän saattoi hetken levähtää aina silloin tällöin juuri siksi, että se sijaitsi niin täydellisesti hänen arkitodellisuutensa ulkopuolella.

Se oli tuntunut hyvältä järjestelyltä. Kaikki siististi omalla paikallaan. Työ, asema liikenaisten yhdistyksessä, kulttuuriharrastukset. Kahdenkymmenen vuoden lomaromanssi.

Nyt se kaikki sai hänet säälimään itseään. Hänen lomaromanssinsakin toisti itseään. Kaksikymmentä vuotta! Tylsyyden huipentuma mielikuvituksettomassa elämässä? Hän, Satu Tuppunen, polki paikallaan. Hänen elämänsä oli kuntopyörä tai juoksumatto.

Hän, Satu Tuppunen, polki paikallaan. Hänen elämänsä oli kuntopyörä tai juoksumatto.

Kun taas Lena Lindenstein-Kujesaari oli elänyt elämäänsä eteenpäin. Hänellä oli aviomies ja lapsia. Hän oli nähnyt maailmaa. Hän oli äiti mutta myös uranainen. Sanalla sanoen Lena Lindenstein-Kujesaaren elämä oli täyttä.

Satu Tuppusen elämä oli kumiseva tynnyri. Satu Tuppusen merkityksellisin miessuhde oli rakia ryyppävään kreetalaiseen, jota hän näki maksimissaan kaksi kertaa vuodessa.

Ei Nikolaos tosin ryypännyt rakia, eikä edes ouzoa, ainakaan kovin paljon. Mutta muu piti kutinsa. He olivat samanlaisia kumisevia tynnyreitä molemmat, Satu ajatteli. Rimakauhuisia ja sitoutumiskammoisia työnarkomaaneja, jotka luottivat enemmän euroihin kuin ihmisiin.

Kaksi surkeaa epäihmistä, pelkuria, joista ei ollut toteuttamaan edes kaikkein primitiivisintä elämän tarkoitusta: perustamaan perhettä ja jatkamaan sukua.

Satu velloi itsesäälissä. Hän päätti olla vastaamatta Nikolaokselle. Enää koskaan. Ja tuhosi miehen osoitetiedot sähköpostin muistista. Hän tunsi hetkellistä helpotusta, samanlaista jota tuottivat siivous, tavaroiden järjesteleminen ja turhien pois heittäminen. Pian hän kuitenkin vajosi takaisin surkeuteensa.

Tuppunen vastaan Lindenstein. Voittajan näki jo nimestä. Prinsessa vastaan kyökkipiika. Tosielämän tuhkimot pääsevät tanssiaisiin vain pitopalvelun työntekijöinä. Minulla ei ollut ikinä mitään mahdollisuuksia, Satu ajatteli. Jollain tasolla hän jopa ymmärsi Karia. Kun tarjolla oli prinsessa ja puoli valtakuntaa, vain idiootti kieltäytyisi.

Satu valvoi myöhään. Aika vain karkasi käsistä siinä omaa surkeutta vatvoessa. Ja kun hän sitten asettui vuoteeseen, hän ei saanut unta. Huoneesta oli sammutettu valot, mutta jostain ujuttautui himmeä kajo, jota vasten menneisyys alkoi heitellä varjokuviaan.

Asiat olisivat voineet mennä toisin, kuiskasi ajatus, kun yö oli mustimmillaan ja pimeys raskasta betonia. Jos Kari ei olisi koskaan tavannut Lenaa. Jos Kari olisi lähtenyt Saksaan kesätöihin kuten hän alun alkaen aikoi. Se, että hän päätyi Lenan isän johtaman yhtiön talousosastolle, oli oikeastaan Sadun syytä. Satu ei ollut kestänyt ajatusta kahden kolmen kuukauden erosta. Hän oli huomannut ilmoituksen kesätyöpaikasta ja kertonut siitä Karille. Kuinka ironista.

Asiat olisivat silti voineet mennä toisin, toisti ajatus itsepintaisesti. Jos olisitte ehtineet mennä kihloihin, se kähisi Sadun korvaan. Kuten Mestaritallin terassilla melkein tapahtui. Jos olisitte toteuttaneet parin kuohuviinilasillisen jälkeisen mielijohteen ja kävelleet sisään maistraatin ovesta.

”Kari todellakin rakasti minua”, Satu henkäisi aamuyön hiljaisuudessa.

Mikä meitä lopultakaan oli estänyt astumasta ovesta sisään, hän kysyi itseltään.

Järki? Hänen oma arkipäiväisyytensä?

Ehkä Kari oli kaivannut enemmän romantiikkaa ja mielikuvitusta. Ehkä Satu oli tuhonnut kaiken olemalla tylsä. Oma itsensä, toisin sanoen.

Satu valvoi aamuun asti, eikä hän nukkunut hyvin seuraavanakaan yönä. Käytettyään loppuun kaksi valokynää mustien silmänalusten häivyttämiseen ja nieleksittyään kolme viikkoa nukahtamispillereitä hän antoi periksi.

Kiusaukselle. Pakkomielteelle. Hulluudelle. Pirulla on pikkusormelleen monta nimeä.

Kun Iines oli lähtenyt kotiin, kassa laskettu ja liike suljettu, Satu syötti Lenan osoitteen Octaviansa navigaattoriin. Kaksisataaviisikymmentä kilometriä. Satu tuijotti navigaattorin ruutua. Oli lokakuun loppu, ja Satu oli ryhtynyt käyttämään kirkkaanpunaista käsilaukkua vastapainona ympärillä tihenevälle harmaudelle. Laukku seisoi ryhdikkäänä pelkääjän paikalla. Kello oli jo melkein puoli kahdeksan illalla. Navigaattori arvioi matkan kestoksi kolme tuntia seitsemän minuuttia. Hän olisi takaisin vasta pikkutunneilla. Mutta hän oli jo startannut ja kääntänyt auton nokan Sipoon suuntaan. Joten kaikesta päätellen hän ei pystynyt itselleen mitään. Sitä paitsi, hän valvoisi joka tapauksessa, joten hän voisi yhtä hyvin vähän ajella ja kuunnella mukavaa musiikkia. Ainoa ero olisi ettei hän napsisi nukahtamispillereitä ryydittääkseen valvomistaan. Eräänlaista kehitystä, siis, hän huomautti itselleen kääntyessään nelostien liittymään.

Hän pysähtyi pari kertaa ostaakseen mukaansa mukillisen kahvia ja matkan loppupuolella jälleen muutaman kerran käydäkseen vessassa. Vessassa ramppaaminen johtuu kahvista, hän selitti itselleen. Samoin kuin yltyvä hermostuneisuus.

Tai sitten vessassa ramppaamiseen oli syynä yltyvä hermostuneisuus. Rimakauhu.

Hän eksyi viimeisten kahdenkymmenen kilometrin matkalla kolmasti. Maailmankaikkeus oli häntä vastaan ja tuntui kuin navigaattori olisi ollut samassa juonessa. Puuttui vain, että se olisi puhjennut puhumaan: Tämä on silkkaa hulluutta. Tee u-käännös ensimmäisen tilaisuuden tullen. Kuuletko, käänny välittömästi takaisin. 

Kuin hypnotisoituna Satu jatkoi eteenpäin. Kohtalo hyrisi Octavian konepellin alla eikä voinut lopulta kuin totella hänen tahtoaan.

Mutta kuin hypnotisoituna Satu jatkoi eteenpäin. Kohtalo hyrisi Octavian konepellin alla eikä voinut lopulta kuin totella hänen tahtoaan. Radiossa alkoi samassa soida Londonbeatin I’ve been thinking about you, 1990-luvun alun jättihitti.

Kylmät väreet nostivat Sadun ihon kananlihalle ja sähköimpulssit tanssivat hermosäikeissä. Jalat alkoivat täristä, mutta siinä vaiheessa, kun kaasujalka kramppasi lopullisesti, hän oli jo perillä. Auto pysähtyi töksähtäen ja moottori päästi sammuessaan oudon hörähdyksen kuin nauraen hänelle.

Satu nousi autosta ja meni tarkistamaan nimen postilaatikosta.

Lindenstein-Kujesaari.

Hän oli oikeassa paikassa. Ellei sitten aivan totaalisen väärässä.

Talo kohosi valaistuna alhaalla rannan tuntumassa. Se oli laaja ja moderni, valkeaseinäinen ja mustakattoinen. Tonttia ympäröi kivimuuri ja sen lukittu portti sulki pihaan johtavan tien. Naapurit olivat kaukana. Satu arvioi lähimmän etäisyydeksi useita satoja metrejä. Koska talo sijaitsi alarinteessä, tienpuoleiset ikkunat jäivät katon varjoon, ja muuri ja portti estivät pääsyn lähemmäksi.

Satu seisoi tietämättä mitä tehdä. Osa hänestä sanoi, ettei hänen olisi pitänyt koskaan tulla.

Osa kähisi, ettei hän voinut jättää asiaa sikseen, koska oli jo nähnyt niin paljon vaivaa. Meri tuoksui. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja hengitti kosteaa, suolan maustamaan tuulta.

Mitä oikein kuvittelit? Matkaavasi menneeseen? Hän kysyi itseltään istuessaan jälleen autossaan. Hän ei osannut vastata. Hän ei tiennyt miksi oli tullut. Odotusten ja kuvitelmien tilalla väijyi musta-aukko; yhtä aikaa tyhjä ja täysi.

Ajovalot syttyivät ja moottori hyrähti käyntiin. Tie oli kapea, mutta Lindenstein-Kujesaaren portin levennyksen kohdalla Satun onnistui kääntää auto. Hän oli niin ajatuksissaan, syvällä tunteissaan – vai olivatko ne sama asia– ettei huomannut vaihtaa vaihdetta, vaan ryömi madellen ykkösellä eteenpäin.

Valot lakaisivat yli pientareen ja sen vierustalla kasvavan pensaikon ja samassa niiden keiloissa erottui ruohottunut tie. Hän pysähtyi tien kohdalle. Sydämen lyönnit tuntuivat kurkussa ja korvissa. Tie näytti vievän kohti rantaa, mutta mitään viittaa ei näkynyt. Ehkä siellä oli joskus ollut uimaranta. Tai venepoukama.

Mitään miettimättä Satu peruutti sen verran, että pystyi kääntymään pienelle tielle. Ajatus auton kylkiä raapivista oksista tai pohjaa vaurioittavista kivistä käväisi mielessä. Tylsä, tylsimys, mielikuvitukseton pelkuri, hän vastasi sille.

Auto kallisteli puolelta toiselle. Risut rahisivat ikkunoihin.

Ja äkkiä hänen edessään avautui ranta. Kun hän käänsi auton nokkaa vasemmalle, hän näki valkeaseinäisen mustakattoisen talon. Sen lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat antoivat merelle ja valaistussa huoneessa erottui kaksi ihmistä.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijanuraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira.

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.