Kirjailija Tiina Piilola on kirjoittanut Me Naisten uuden Jatkiksen. Pääosassa on Olli, antaumuksellinen romantikko, elää ja hengittää Elinaa. Kun Elina jättää hänet, Ollin maailma murenee. Elina. Elina Elina. Mutta muuttaako eräs Anna Alakulju Ollin elämän?

Vuosi sitten Ollin elämästä romahtivat katto, lattia ja seinät. Elina soitti hänelle kesken kauniinkylmän marraskuisen päivän, sanoi istuvansa bussissa matkalla kotiin ja haluavansa illalla jutella, vakavasti. Ja kun he sitten istuivat muinoin roskalavalta pelastetulla tummanvihreällä samettisohvalla ja juttelivat vakavasti, Elina kertoi kyllästyneensä heidän yhteiselämäänsä.

Ollin elämä pysähtyi siihen. Hän olisi antanut mitä vain, jos olisi voinut olla vielä Elinan silmissä kiinnostava tai tarttua ajan viisareihin ja aloittaa kaiken alusta, siitä hetkestä kun he tapasivat ensimmäisen kerran.

 Se tapahtui ensimmäisen opiskeluvuoden ensimmäisissä bileissä, Kirkkopuiston kauniiden satavuotisten lehmusten katveessa, sinä syksynä kun kaupunginteatterissa esitettiin Anna Krogeruksen Heikkoa esitystä, jonka rujoa rehellisyyttä toiset paheksuivat ja johon toiset ihastuivat. Olli ihastui, mutta hän olikin kirjallisuustieteen opiskelija, antaumuksellinen fuksi, joka piti Shakespearen soneteista, Whitmanin ja Eeva-Liisa Mannerin runoista ja toisin kuin muut kurssilaiset, pystyi lukemaan puistatusta tuntematta jopa Sillanpään kuvausta suviyön armoilla värisevistä vaisto­ihmisistä.

Olli oli vetäisemässä kitarastaan alkusoinnun, kun joku huusi: ”Haalarimies!”

Tuona iltana hän seisoi opiskelukavereidensa kanssa Kirkkopuistossa olutpullo kädessään laulaakseen heidän kanssaan aarian Oodi oluelle, jonka he olivat sanoittaneet ja säveltäneet itse ja jolla he olivat aiemmin päivällä hurmanneet näyttäviä kaulahuiveja jumaloivan professorinsa. Olli oli vetäisemässä kitarastaan alkusoinnun, kun joku huusi: ”Haalarimies!”

Myöhemmin Olli mietti, mistä hän tiesi, että huuto oli tarkoitettu juuri hänelle, olihan puistossa satoja muitakin haalarimiehiä. Oliko hän niin itsekeskeinen että jos yhtä huudettiin, hän oli varma, että se oli juuri hän? Vai oliko se biologista? Oliko hänessä Elinan ääneen reagoiva kaikuluotain niin kuin lepakolla, ja jos huutaja olisi ollut joku muu, hän ei olisi kuullut?

”Juuri sinä! Tuletko sukupuolitestiin?”

”Jos sinä teet sen, niin tulen, heti”, Olli huusi takaisin timanttiporakatseiselle nuorelle naiselle, tuuppasi Landolansa Jyrille ja alkoi availla näyttävin, liioitelluin elein haalarinsa vetoketjua ketkuttaen lannettaan kuin Badding.

”Eieiei”, Elina nauroi mukakauhistuneena. ”Ei tarvitse riisua vaan upottaa käsi tänne.” Hän nosti Ollin eteen, niin korkealle, ettei tämä nähnyt mitä siellä oli, valkoisen muoviämpärin ja käski ottaa sieltä yhden tavaran. ”Paljastamme sisäisen naiseutesi.”

”Hyvä Olli, löydä sisäinen Eevasi!” joku olutoodilaisista huusi.

”On tietenkin kategorisoivaa ja yksinkertaistavaa puhua naiseudesta ja mieheydestä, kun oikeastaan pitäisi puhua ihmisyydestä ja sen kirjosta”, yksi Elinan seurueen naisista, pinkkiraitatukkainen täsmensi, horjahti ja istahti suosiolla kirkkopuiston tukevalle, pudonneiden lehtien peitossa olevalle nurmelle. ”Siis moiset todellisuutta julmasti leikkaavat käsitteet pitäisi määritellä. Että tarkoitetaanko fyysistä olomuotoa eli ollaanko essentialisteja vai viitataanko kokijan sukupuolikokemukseen, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä biologian kanssa…”

”Vaikka tämä tekeekin julmaa väkivaltaa monen kokemukselle, niin puhutaan nyt ihan yksinkertaistavasti sisäisestä naisesta ja miehestä”, Elina sanoi ja tarjosi sankoa Ollille: ”Ota nyt.”

”Hyvä Olli, löydä sisäinen Eevasi!” joku olutoodilaisista huusi.

”Tai Annasi”, toinen jatkoi.

”Et-lehtesi, mitä näitä nyt on.” Sen sanoi Jyri, Ollin salitreenikaveri, jolla oli oivaltavat tekstianalyysit, oli aiheena sitten Juha Seppälän Super Market tai Marguerite Yourcenarin Anna, sisareni.

Olli kopeloi pikkuautojen, barbinukkien, ruuvimeisselien, huulipunien, terveyssiteiden, tamponien ja muiden ilmeisesti selvän sukupuolittuneiden tavaroiden täyttämää arpajaissankoa.

”Olet uuninhinkkausihminen, arjen sankari, joka ei tyydy pelkkään pintaan vaan haluaa päästä ytimeen asti.”

”Tartu märimpään ja pehmeimpään!”

”Tässä!” Olli päätti puristaessaan jotain samaan aikaan pehmeää ja karheaa. ”Oletteko valmiit? Tässä se on – mun sisäisen naiseuteni”, hän julisti ja vetäisi esiin sinisen Patapata-keittiösienen.

”Keittiönhinkkaussieni, mahtavaa Olli!” hänelle huudettiin, aplodeerattiin, vihellettiin ja ehdotettiin: ”Sun pitää varmaan jättää Shakespearet ja Whitmanit ja ruveta siivoojaksi.”

Elina otti sienen ja analysoi sitä kuin geologi kivilöydöstä: ”Keittiönpesusieni vai uuninpesusienikö tämä on, vahva feminiinisyyden symboli joka tapauksessa. Arkinen ja todellinen esine. Olet uuninhinkkausihminen, arjen sankari, joka ei tyydy pelkkään pintaan vaan haluaa päästä ytimeen asti.”

Olutoodiystäviltään Olli kuuli tässä vaiheessa olevansa ydinmies, sisäpintamies ja hinkkausmies.

”Ja siis nyt pitää tietenkin täsmentää, mitä näillä ilmauksilla tarkoitetaan”, Jyri keskeytti viitaten naisten äskeiseen termipuheeseen. ”Että symboloiko uuni ja ydin tässä nyt yleisesti vaginaa vai jotain sen tarkempia anatomisia osia kuten klitorista vai peräti g-pistettä?”

”Jos sä yrittäisit työntää tuon mun g-pisteeseen, niin se symboloisi avaruuslentoa”, ruohikolla istuva raitatukka sanoi ja sai Jyrin kerrankin sanattomaksi. (Ehkä siksi heistä tuli myöhemmin aviopari.)

Elina tarjosi Ollille Espíritu de Chile Chardonnayta ja Olli tarjosi tälle taskulämmintä Heinekeniaan.

”Hyi saakeli”, Elina irvisti, ja myöhemmin Olli mietti, oliko se ensimmäinen merkki – että hän joi ilomielin Elinan halpaa viiniä, kun Elinaa hänen lämmin oluensa inhotti.

 Elina kiitti testiin osallistumisesta ja sitten Olli kadotti hänet, mutta he törmäsivät uudestaan fuksiaisten varsinaisissa päätösbileissä liian täydessä, kuumassa ja meluisessa yökerhossa. Olli oli tullut sinne vain siksi, että tiesi Elinan olevan siellä – niin kuin tämä olikin. Hän oli vaihtanut haalarinsa farkkuhameeseen ja ruskeaan toppiin ja näytti Ollista ihanalta. Ihanalta.

Elina nauroi, että Olli oli oudoin mies, jonka hän oli ikinä tavannut.

”Mitä minä sanoin?” Olli sanoi ja pysäytti tanssilavan poikki seurueensa kanssa purjehtivan Elinan.

”Ai mitä sinä sanoit?”

”Että me törmäämme myöhemmin.”

”Et sanonut.”

”Jos en sanonut, niin olisi pitänyt sanoa. Olin hullu, jos en sanonut.”

Elina nauroi, että Olli oli oudoin mies, jonka hän oli ikinä tavannut. Olli kysyi, saisiko tämä outo mies tarjota drinkin, vaikka Caipiroskan. Daiquirin. Sex on the Beachin. Ihan mitä vain. Elina suostui, mutta vaati saada tarjota Ollille proosallisesti Karhu-oluen. Pian he päätyivät tanssilattialle, ja aamuyöstä Olli löysi itsestään lauritähkätyyppisen pöydillätanssijan. Kun valomerkki tuli, hän sanoi Elinalle: ”Minä haluaisin tutustua sun uuniin, sen sisäpintaan.”

”Se on ihan perus-Rosenlew. Vanha ja ruma. Paljon käytetty. Huonosti lämpiävä, pahalle haiseva”, Elina sanoi inhoa teeskennellen.

”Nyt se kiehtoo mua vieläkin enemmän”, Olli vastasi, sanoi aina pitäneensä naisista, joilla oli itseironiaa, veti Elinan margaritoineen itseensä kiinni ja suuteli.

Olli norkoili luentojen jälkeen Elinan laitoksen kulmilla, osti tälle kukkia ja suklaata, ruusuja ja Fazerin sinistä, tietenkin.

Siitä se alkoi. Olli norkoili luentojen jälkeen Elinan laitoksen kulmilla, osti tälle kukkia ja suklaata, ruusuja ja Fazerin sinistä, tietenkin, ja kirjoitti runoja, romanttisia ja häpeilemättömän imeliä Tommy Tabermann -henkisiä vuodatuksia siitä, miten hän oli vati, joka oli vihdoin löytänyt päärynänsä, jalka joka oli löytänyt kynttilänsä, ruutia joka oli löytänyt tulensa.

Seuraavana kesänä he muuttivat yhteen, kolmenkymmenenviiden neliön yksiöön kadulle, jolla oli nimi kuin suoraan lastenkirjasta, Saunatontunkuja, ostivat sängyn ja intianpuuvillaisen peiton ja löysivät kirpputorilta pyöreän pöydän, jonka Elina maalasi punaiseksi. Viikonloppuisin he kokkasivat ja kutsuivat ystäviä kotiinsa, jonka he avasivat niin kuin halvan ja hyväksi havaitun punaviinipullon. He pelasivat Aliasta ja Rappakaljaa, lauloivat karaokea ilman laitteita, keskustelivat sukupuolirooleista, lentomatkailun eettisyydestä, lihansyönnistä ja kävivät suurimmat riitansa siitä, ostettaisiinko kaupasta vehnä- vai täysjyväpastaa.

He sopivat yhteen kuin sukkapari: Siinä missä Olli löysi itsestään peittelemättömän romantikon, Elina oli ja pysyi realistina. Olli huolehti siitä, että maljakossa oli aina tuoreita kukkia ja seurustelun alkuaikoina jääkaapin ovessa sanamagneeteilla kirjoitettu haiku tai tanka:

Valoisa elo

Kun sinä olet siinä

Istut pöydässä

Voitelet paahtoleipää

Ja minä, sulaa voita

Olli piti siitä, miten juurevasti Elina oli maailmassa, miten helppo tämän oli koskettaa toisia ja tehdä pieniä arkisia päätöksiä: mitä ruokaa he laittaisivat viikonloppuna, milloin oli aika siivota, pestä ikkunat tai vaihtaa vuodenajan mukaiset verhot.

Ja sitten oli niitä tuhansia pieniä elinamaisia eleitä, joita Olli rakasti kaikkein eniten: sitä miten vähästä Elina punastui, miten tämä painoi hämmästyessään kämmenet suun eteen tai kun jokin meni pieleen, hoki: ”Voi itku, voi itku.”

Ja sitten, täysin odottamatta Elina ilmoitti, että he olivat kasvaneet erilleen eikä heillä ollut yhteistä tulevaisuutta.

He opiskelivat, valmistuivat, Olli sai vuoden sijaisuuden äidinkielen opettajana lukiossa, Elina lyhyen pestin kaupunginmuseosta, ja kun se loppui, häntä pyydettiin projektityöntekijäksi Helsinkiin, ja hän lähti – ja sitten tapahtui jotain.

Elina vastasi yhä harvemmin Ollin puheluihin ja lopetti ne yhä lyhyempään: juuri nyt ei ollut hyvä aika puhua, oli kirjoitettava esittelytekstejä, lähetettävä tiedotteita, tarkastettava powerpointit, käytävä kuva-arkistossa, sovittava aikatauluja, oli mentävä. Ja sitten, täysin odottamatta Elina ilmoitti, että he olivat kasvaneet erilleen eikä heillä ollut yhteistä tulevaisuutta.

Olli soitti Elinalle kymmenen kertaa päivässä, pommitti tekstiviesteillä ja varasi kuukaudeksi eteenpäin liput joka viikonloppu Onnibussiin, vaikka Elina ei halunnut tavata häntä. Hän yöpyi tuttavilla tai airbnb-majoituksessa ja norkoili päivät Elinan asunnon lähellä tai vain istui kahviloissa etsien tämän hahmoa väkijoukosta. Ystävät pitivät häntä hulluna – ja niin hän olikin, kaipauksessaan riutuva hullu, joka oli hukassa kuin aarniometsän armoille jätetty lemmikkimarsu.

Elina oli väittänyt, että hän eli ihmeellistä unelmienperässäjuoksuelämää.

 ”Unelmienperässäjuoksuelämää”, Olli ajatteli samalla kun kirjasi itsensä ulos koneelta ja sammutti valot luentosalista, jossa hän oli juuri puhunut puolitoista tuntia Kalevalasta.

Elina oli väittänyt, että hän eli ihmeellistä unelmienperässäjuoksuelämää, jota arkiset askareet kuten ruuanlaitto, pyykinpesu tai kaupassakäynti eivät koskettaneet. Olli myönsi, että ehkä hän oli aavistuksen epäkäytännöllinen ihminen, kiinnostuneempi kaunokirjallisuudesta kuin lähikaupan viikonlopputarjouksista, elokuvista kuin sähköfirman kilpailuttamisesta, mutta hän hoiti työnsä ja kotinsa ja rakasti Elinaa, todella, eivätkä hänen unelmansa mitään pumpulihöttöä olleet, ei hän tavoitellut kuuta taivaalta.

Ja hänestä Elinan testi oli aikoinaan osunut oikeaan, hän oli keittiönpesusieni-ihminen. Hän saattoi näyttää haaveilijalta, mutta ytimeltään hän oli sittenkin uuninhinkkausihminen ja arjen sankari. Hänen suurin unelmansa oli, että saisi tehdä työtä, josta piti, ja elää ihmisen kanssa, jota rakasti. Jos se oli unelmienperässäjuoksuelämää, niin millaista niin sanottu tavallinen elämä sitten oli?

Hän vilkaisi yliopiston seinille kehyksiin vangittuja ankaran näköisiä herroja, edesmenneitä opettajia ja muita kansakunnan jylhällä liekillä lepattaneita kynttilöitä, avasi raskaan ulko-oven ja astui kosteaan ja hyiseen marraskuiseen hämärään.

Pimeyttä tuijottaessaan hän päätti, että tänä iltana hän ei ajattelisi Elinaa vaan jotain muuta, mitä tahansa, pitkään suunniteltua kyykkytreeniä Jyrin kanssa, USA:n presidentinvaaleja, sitä että pitäisi ostaa kahvia, suodatinpusseja ja pesunappeja tiskikoneeseen ja että toivottavasti fuksit olivat tajunneet luennosta edes jotain. Oliko hän ollut liian yksityiskohtainen ja tutkijamainen, liiaksi sisällä aiheessaan, olettanut että ensimmäisen vuoden opiskelijat tunsivat Kalevalan ja sen syntyhistorian yhtä tarkkaan kuin hän, mikä oli autuaan väärä luulo – se oli käynyt selväksi siitä ainoasta kysymyksestä, joka hänelle oli luennon jälkeen esitetty: mistä hän tiesi, mitä Lönnrot kansanrunostosta ajatteli?

Hän ei ollut ensin ymmärtänyt koko kysymystä.

”Siis mistä sinä voit tietää, mitä Lönnrot ajatteli, Lönnrothan kuoli – mitä – jotain yli sata vuotta sitten?” opiskelija oli kysynyt pää kallellaan, jolloin Olli oli tajunnut, ettei ollut sanonut selvästi, että Lönnrot oli jättänyt jälkeensä tarkat dokumentit siitä, miten oli koostanut Kalevalan. Hän mietti, mitä opiskelija oli luullut. Että hän kuvitteli tutkijankammiossaan käyvänsä Lönnrotin kanssa henkimaailman keskusteluja?

Hän avasi puhelimen, ja Whatsapp kilautti viestiä äidiltä. Äiti hymyili Whatsapp-kuvassa hiihtoladulla ikivanha Karhun pipo päässä. Kuva oli samaan aikaan kauhea ja hauska. Mutta pisteet äidille siitä, että hän oli opetellut käyttämään älypuhelinta toisin kuin isä, joka ei suostunut edes koskemaan moiseen hipaisuvehkeeseen vaan hoiti vähäisen yhteydenpitonsa ikivanhalla nokialaisellaan.

”Mitä sinne? Täällä lumitöitä, tule lasagnelle jos maistuu, panin juuri uuniin. Suklaamoussea jälkiruoaksi”, äiti tarjosi. Viesti oli tullut tunti sitten. Olli mietti, mitä vastaisi. Lasagneillallinen vanhempien kanssa ei huvittanut häntä nyt.

Olli päätti mennä – jo siksi, että hän oli sen velkaa äidilleen.

 Toisaalta mikään ei ikinä huvittanut häntä juuri nyt, ei ollut huvittanut vuoteen, ja vaikka lasagneillallinen vanhempien luona ei varsinaisesti räjäyttänyt pankkia, Olli päätti mennä – jo siksi, että hän oli sen velkaa äidilleen.

Niinä Elinan pommia seuranneina hapettomina viikkoina, kun hän ei ollut kyennyt muuhun kuin makaamaan sängyssä ja säälimään itseään, äiti oli tuonut hänelle ruokaa, käskenyt syödä, ja kun hän ei ollut saanut tehtyä sitäkään, äiti oli avannut ikkunan ja kehottanut edes hengittämään raitista ilmaa. Monta kuukautta hän oli ollut itsensä haamu, maannut sohvalla, katsonut Netflixiä, valvonut öisin ja nukkunut iltakuuteen ja kieltäytynyt menemästä ulos. Hän oli jopa pitänyt viikon verran kännykkäänsä suljettuna, kunnes äiti oli sanonut, ettei poistuisi ennen kuin Olli avaisi puhelimen ja lähtisi hänen kanssaan kauppaan, sitten ulos syömään ja tarttuisi elämäänsä.

”Ok, lähdössä juuri töistä, tulen sitä kautta”, hän naputteli äidille, hyppäsi pyöränselkään ja pitääkseen ajatuksensa kurissa hän päätti keskittyä zeniläisesti siihen mitä näki: koiranulkoiluttajiin, iltakävelyllä oleviin pariskuntiin ja samanlaisiin mustiin tuulipukuihin pukeutuneeseen urheilijaporukkaan, joka veti harjun portaissa tiukkoja spurtteja. Hän ohitti lukiorakennuksen ja leikkipuiston, jonka kohdalla asfalttiin oli piirretty väriliiduilla kukkia ja eläimiä, nyt jo melkein sateessa liuenneita, ja yritti olla ajattelematta, miten he olivat Elinan kanssa vuosi sitten kesällä istuneet noilla penkeillä, katselleet keinuvia ja riemusta kiljuvia lapsia ja kuvitelleet itsensä vanhempina.

”Ajattele mikä onni olisi lukea pienelle sängyssä tuhisevalle pellavapäälle iltasatua, pääsisi itsekin seikkailemaan lapsuuden muumilaaksoissa ja Kissankulmissa?”

”Niin sehän olisikin yhtä muumilaaksoa ja Kissankulmaa, entäs kakkavaipat ja valvotut yöt? Oksennus- ja mahataudit? Kuumeet, korvatulehdukset, allergiat ja taistelu siitä, kumman hoitovuoro on nyt ja miksei toinen ole kotona ollessaan voinut edes pestä pyykkiä tai tiskata?”

Väärä muisto. Väärä ajatus, Olli sanoi itselleen sekä pelolle, joka yritti väittää, että hän ikävöisi Elinaa hamaan maailmantappiin eikä olisi enää ikinä onnellinen vaan löytäisi itsensä viidenkymmenen vuoden päästä haahuilemasta yliopiston käytäviä harmaana Kalevalaa tutkivana haamuna, joka tunnettaisiin eeposanalyyseistään ja siitä, että hän kirjoitti kadotetulle nuoruudenrakastetulleen surumielisiä haikuja ja tankoja.

  Olli päässyt kerrankin sanomaan, että nyt Elina oli haaveilija ja romantikko.

Ohittaessaan kukkakaupan hän mietti, ostaisiko äidille kukkia, muttei halunnut pysäyttää hyvin rullaavaa vauhtia. Hän kurvasi mäen alta oikeaan tutulle poikkikadulle, jonka varrella rintamamiestalot seisoivat kuin legotalot omassa hiljaisen sopuisassa omenapuutodellisuudessaan, kaakeliuuni- ja lautalattiatodellisuudessaan.

Elina oli sanonut niin silloin, kun hän oli vienyt tämän ensimmäistä kertaa vanhempiensa luo. Elina oli kasvanut kahdeksankymmentäluvun lopulla rakennetussa punatiilitalossa, omien sanojensa mukaan rumassa ja umpitylsässä, ja ihaillut Ollin vanhempien talon hilseileviä puuseiniä, keittiön vanhaa nokista puuhellaa, nitiseviä rappusia, pitänyt sammaloituneita portaita pelkästään viehättävinä ja ränsistynyttä peltikattoa romanttisena, ja Olli päässyt kerrankin sanomaan, että nyt Elina oli haaveilija ja romantikko. Että tammikuun pakkasilla tunnelmalliseen puuhellakeittiöön ei ollut asiaa ilman eskimovarustusta ja lokakuussa romanttisesti ränsistynyt peltikatto valutti viehättävästi sadevedet ullakolle.

Elina. Elina. Elina.

Olli jätti pyöränsä vanhempien takakuistin viereen ja näki autotallin seinää vasten nojallaan olevat haravat ja kottikärryt, peräkärryssä pressun alla purkamistaan odottavan puukuorman, isän muuraamaan tiiligrillin, pihan perällä hylättynä seisovan kompostin, tyhjän pyykkitelineen, maahan unohtuneet lehdet ja omenat, ränsistyneen puuaidan ja kaiken liikuttavan tuttuna ja järkkymättömänä.

Ja kaikkeen tähänkin Elina liittyi: syksyisin he olivat haravoineet yhdessä vaahteran- ja koivunlehtiä ja kärränneet niitä kompostiin. Tuossa he olivat juoneet kahvia, tuossa paistaneet makkaraa ja muurinpohjalettuja, tuossa pyörineet saunan jälkeen lumessa Elinan kiljuessa, että he olivat hulluja ja mitä naapuritkin sanoivat.

(Väärä ajatus. Kielletty ajatus.)

Olli avasi oven, tunsi kodin ja ulkoeteisessä roikkuvien ulkovaatteiden marjaviinipensaista ja perunamaasta muistuttavan tuoksun. Ja kun hän avasi ulkoeteisestä sisälle taloon vievän oven, hajuun sekoittui uunista otetun lasagnen lihaisan tomaattinen aromi. Inkeri, hänen vanhempiensa kahdeksantoistavuotias villin metsäkissan näköinen otus, säntäsi puskemaan itseään hänen sääriään vasten ja hyrisemään.

Aamulla he lähtisivät muuttokuorman kanssa kohti hänen uutta elämäänsä.

Samaan aikaan kun Olli kyykistyi rapsuttamaan Inkeriä ja kyseli, mitä Inkulle kuului ja oliko tämä pyydystänyt viime aikoina hiiriä, kolmensadan kilometrin päässä Anna Alakulju -niminen nuori nainen oli riemuissaan, täpinöissään, pakahtumaisillaan onnesta, sillä aamulla he lähtisivät muuttokuorman kanssa kohti hänen uutta elämäänsä, joka odotti häntä vajaan kolmensadan kilometrin päässä keskisuuressa keskisuomalaisessa kaupungissa. Tarkemmin sanottuna häntä odotti uusi odotti uusi työ äitiyslomalle jäävän serkkunsa sisustus- ja vanhantavaranmyyntiliikkeessä ja uusi koti kadulla, jonka nimisiä hän ei olisi uskonut olevan olemassakaan – Saunatontunkuja.

Sillä välin, kun Olli löysi isän istumasta olohuoneen vakiotuolissaan, kuopalle kuluneessa nahkatuolissa ja kuunteli uutisia, joissa kerrottiin nuoren miehen kuolemaan johtaneesta rasistisesta yhteenotosta, Anna pakkasi viimeisiä vaatteitaan – tai paremminkin survoi jätesäkkiin hapsuhelmahameita hameita ja villatakkeja joissa oli venyneet lapinlävet, hän tunki säkkiin turkoosin pandapaidan sekä kirppikseltä löytyneen hassun violetin tunikan, jossa oli suuria valkoisia pilviä ja huusi siskoaan tuomaan hänen rakkaimman Simon & Garfunkel -vinyylinsä.

Ja kun Olli yritti virittää isänsä kanssa keskustelua rasismista ja väkivallasta ja sai vastaukseksi paheksuvaa murinaa, Anna huusi siskolleen niin lujaa kuin keuhkoista lähti: ”Voitko tuoda sen levyn nyt? Nyt mä olen saanut vaatteet säkkiin, ja seuraavaksi mä pakkaan levyt. Mä laitan ne yhteen laatikkoon ja kirjat toiseen, muuten mä en tuu ikinä löytämään yhtään mitään!”

”Et sä löydä ikinä mitään muutenkaan.”

”Sillä just! Että tällä kertaa löytäisin!”

”Odota mä kuuntelen Mrs. Robinsonin vielä kerran.”

”Et kuuntele enää tasan yhtään kertaa, pane soimaan se Youtubesta.”

”Ei se oo sama kuin vinyyliltä.”

”On riittävän sama sulle. Ja sitä paitsi se on mun levy ja mä sanon: se tänne ja heti!”

”Kohta!”

”Ei kun nyt!”

 ”Idari idari idari! Hyvä kun muutat, ei tule ikävä!”

Kun käsky ei tehonnut, Anna marssi siskonsa huoneeseen, sammutti soittimen, käänsi neulan sivuun ja nappasi levyn.

”Idari idari idari! Hyvä kun muutat, ei tule ikävä!” sisko heitti Annan perään keltaisen, vinkuvan, pörröturkkisen apinan, joka osui oveen teipattuun Lady Gagan Belly Button Biodiversity -julisteeseen ja putosi lattialle.

Anna pysähtyi, huokasi, asetteli lp:n tuolille ja hyppäsi sänkyyn siskonsa päälle. ”Ai ei tule ikävä vai?”

”Isääää toi tappaa mut! Idiootti-hullu-ääliö!”

”Ja kuka tässä oli idari?”

”Sinä!”

”Kuka?” Anna tivasi ja survoi siskoaan syvemmälle patjaan.

”Sinä! Vuosisadan ääliöidari! Apua mä en pysty hengittämään!”

”Tappelu tappelu!” heidän pikkuveljensä heittäytyi sekaan odottamattomasta painiottelusta riemuissaan, jolloin alimmaksi jäänyt parkui kuolevansa lopullisesti. ”Mun keuhkot rusentuu!”

”No niin, eipä tapella siellä”, isä huusi pienoismallilennokkinsa, ensimmäisen maailmansodan Nieuport-ässäksi sanotun, äärestä ja yritti saada ropelia paikoilleen.

”Toi yritti kuristaa mut!”

”Ja toi vei mun levyn!”

”Kukaan ei nyt kurista eikä tapa ketään eikä vie keltään mitään,” isä mutisi lähinnä itselleen samalla, kun Anna yritti työntää siskonsa patjan ja sängynpohjan läpi lattiaan pikkuveljen roikkuessa hänen selässään.

Kun katto paukkui niin kovaa, että nastoilla seinään kiinnitetty mustavalkoinen vanhan purjelentokoneen kuva kuva irtosi ja putosi, pienoismallinsa parissa askaroiva isä tempaisi silmälasit nenältään. ”No johan nyt on!” Hän jätti Nieuport-ässän keittiönpöydälle ja nousi mennäkseen yläkertaan lukemaan vähän lakia jälkikasvulleen. ”Pennut, irti toisista N-Y-T! Ennen kuin laastit lähtee seinistä!”

”Isii, isukkii”, Anna huusi samalla kun survoi koko painollaan punaisena läähättävää siskoaan. ”Isuukki tuu mukaan painiin!”

”Ai nyt mä niin puren sua olkapäästä!” alakynnessä oleva sisko uhkasi.

”Hullu! Isä toi puri mua! Saatanan sekopää!”

 ”Tästä tulee niin Annan viimeinen ilta!”

Alakerrassa kävi ulko-ovi. Perheen äiti, kaikkiaan kuuden lapsen emo ja yhdeksän isoäiti, laski kauppakassit eteisen lattialle ja huusi: ”MITÄ SIELLÄ TAPAHTUU? TAAS ON METELI KUIN SIKAA TAPETTAIS.”

”Niin täällä tapetaankin! Ja nimenomaan SIKAA!”

”Älkää tappako, älkääkä tapelko vaan tulkaa tänne, niin tehdään Annan viimeisen koti-illan kunniaksi pitsaa!”

”Tästä tulee niin Annan viimeinen ilta!”

”Pennut hei, tauko nyt”, isä sanoi ja tarttui läskiläjän päällimmäisintä niskasta. ”Nyt alakertaan äitiä auttamaan.”

”Joo, mä haluan tonnikalapitsaa, toithan sä tonnikalaa äiti, ÄITII?”

”JA MÄ HALUAN TONNIKALAA JA AURAJUUSTOA!”

”VOI EI, AURAJUUSTO UNOHTUI!” äiti huusi.

”ÄITIII!”

”EI TIETENKÄÄN UNOHTUNUT! ALINALLE ON TONNIKALAA JA AURAJUUSTOA, ANNALLE MOZZARELLAA JA PAPRIKAA JA AULIKSELLE JAUHELIHAA. TULKAA TEKEMÄÄN POHJA!”

”Kuka ekana keittiössä?” Anna kysyi, vapautti sisarensa ja samassa he jo jytyyttivät portaissa kuin villit, vapauteen päästetyt eläimet.

  Olli yritti muistella, milloin heillä oli ollut isän kanssa jotain luontevaa puhuttavaa.

Samalla kun Anna etsi keittiönkaapista sopivaa taikinakulhoa ja kun ei löytänyt, päätti että mikron päällä oleva Istanbulista tuotu posliinivati saisi kelvata, myös Olli teki tärkeän päätöksen, joka ei tosin liittynyt pitsanleivontaan vaan hänen tulevaisuuteensa.

Kun he istuivat vanhempien kanssa keittiönpöydän ääressä lasagne edessään, hän katseli ympärilleen ja skannasi näkemäänsä: Ikkunassa roikkuivat vanhat vaaleanbeiget verhot, joissa oli kaoottinen, risumainen kuvio, seinällä raksutti tuttu pyöreä valkoinen muovikello, jonka punainen sekuntiviisari oli kiertänyt samaa rataa niin kauan kuin Olli muisti. Leivinuunin vaalea tiilipinta oli luukun alta mustunut, ja siitä roikkui hänen äidille joululahjaksi ostamansa Marimekon unikkokuvioinen patakinnas ja -lappu, viime hetken hätäostos, jota äiti ei ollut raaskinut vieläkään käyttää vaan piti koristeena. Ikkunalaudalla paloi kolme tuikkua sydämenmuotoisissa roosanpunaisissa kupeissa. Arabian kupissa oli Marianne-karkkeja, kaikki tuttua, kotoista ja seisahtunutta. Isä kaatoi lasiinsa puolukkamehua, ja Olli yritti muistella, milloin heillä oli ollut isän kanssa jotain luontevaa puhuttavaa ja huomasi palaavansa aikaan, jolloin oli pelännyt mennä yksin ulkosaunaan ja uskonut, että saunan takana olevassa metsässä asui peikkoja.

  Nyt hän repäisisi itsensä irti menneestä, kertaheitolla.

”Maistuuko se?” äiti kysyi ja alkoi vastausta odottamatta kertoa törmänneensä kauppareissulla Alahuhtalan Sirkkaan, eikä Ollilla ollut harmainta aavistusta, kenestä nyt puhuttiin. Kyseinen Sirkka oli käynyt lonkkaleikkauksessa ja kehunut uutta keinoniveltään maasta taivaaseen.

Olli mietti, olisiko hänen pitänyt tietää tämä Alahuhtalan Sirkka jostakin.

”Oliko se Sirkka se…”, hän aloitti.

”Juu se Johannan äiti, Johannahan oli sun luokalla, etkö muista?” äiti jäi tuijottamaan Ollia haarukka taivasta kohti sojottaen niin kuin hän olisi kysynyt mistä erottaa kesän ja talven.

Kun Olli myöhemmin samana iltana pyöräili kotiinsa vatsa täynnä lasagnea ja suklaamoussea, hän sanoi itsekseen, että ei enää. Ei enää tätä lajia. Oli tullut aika tehdä jotain muutakin kuin vain yrittää olla ajattelematta Elinaa. Nyt hän repäisisi itsensä irti menneestä, kertaheitolla. Hän soittaisi vaikka Jyrille, he lähtisivät baariin ja hän liimaisi otsaansa lapun ”naista etsimässä”, ihan sama mitä, mutta tätä samaa Elinan jälkeistä junnaamista, jossa kohokohta oli äidin lasagne, isän uutismutina ja se, kun äiti kertoi ruokapöydässä Alahuhtalan Sirkan uudesta keinonivelestä, hän ei enää jatkaisi. Hänen elämänsä olisi muututtava, ja sen olisi muututtava nyt.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi tänä keväänä Kustantamo S&S:ltä.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.