Kirjailija Maritta Lintusen jatkokertomuksessa Ketunloukku päähenkilö Karri Kettunen punoo juoniaan päästäkseen elämään makeampaa elämää.

Karri Kettunen pudotti jakoavaimen pajan lattialle. Kouraan jäi musta rasvaläiskä. Hän pyyhkäisi kämmenensä harmaaseen työhaalariin, joka oli jo ennestään öljyinen ja suttuinen.

– Käytäpä poika trasselia niin ei tartte olla koko ajan pesemässä työvaatteita, Leutonen ynähti Toyotan alta.

Huomautus ärsytti Kettusta. Pomo oli koko ajan jyvällä hänen tekemisistään. Tuolta korjausmontun uumenistakin se ehti sokkona paimentaa häntä.

– Öljytahrat lisäävät vain uskottavuutta asiakkaiden silmissä, Kettunen murahti.

Leutonen vääntäytyi ylös montusta ja mulkaisi toimetonna seisoskelevaa alaistaan.

– Jouko Leutosen Autopaja on uskottava yritys, joka palvelee kymmeniä tämän kaupungin asukkaita. Siihen ei tarvita avuksi sinun siivottomia haalareitasi.

Tärkeintä oli nyt pitää kovalla vaivalla saavutettu työpaikka.

Kettunen hymähti happamasti. Viidenkymmenen tuhannen asukkaan kylä tuskin ansaitsi suureellista kaupungin arvonimeä. Kaksi elokuvateatteria, kaksi pääkatua, nuupahtanut puisto ja sankarihautausmaa. Pari maksimarkettia ja kaksi konkurssin partaalla huojuvaa hotelli-ravintolaa, jotka talvisin kituivat asiakkaiden puutteesta. Kaikkea oli kituliaasti kaksin kappalein ja niistäkin toinen aina liikaa.

Autokorjaamoja oli myös kaksi, joista se rupuisempi oli Leutosen. Jos Leutosen paja oli muka uskottava yritys, miksi ukko oli palkannut hänet, miehen, jolla ei ollut minkäänlaista koulutusta työhönsä.

Totuus oli, että autokorjaamon omistaja Jouko Leutonen oli eläkkeelle joutava, epätoivoinen huuhailija, joka ei raaskinut päästää irti plusmiinusnolla-tuoton firmastaan. Mutta sitä Kettunen ei aikonut sanoa Leutoselle. Tärkeintä oli nyt pitää kovalla vaivalla saavutettu työpaikka.

Kettunen vilkaisi puhelintaan. Ei yhtäkään viestiä. Se lauantaina naistentansseissa tavattu punapää ei ottanut sittenkään yhteyttä. Varsinainen nirppanokka. Ensin se kyllä lirputti ja sirkutti, mutta otti välittömästi hatkat kuultuaan missä hänen tanssittajansa työskenteli.

Kettunen oli tarttumaisillaan pajan seinustalla korahtelevaan kahvipannuun, kun Leutonen päästi ärähdyksen.

– Pannun sijasta voisit jo vihdoinkin tarttua töihin. Tuolla pihalla on Audi, jonka pakoputki odottaa hitsaamista.

Hitsaamista Kettunen karsasti ja arasteli viimeiseen asti. Hänellä ei ollut siihen ammattitaitoa — kuten ei mihinkään muuhunkaan ruuvausta tai pulttausta vaativampaan hommaan. Supliikilla hän oli itsensä töihin tänne kammennut. Puhumisessa hän oli taitava. Se taito hänet vielä pelastaisi suurimmasta kurimuksesta, niin hän uskoi.

Nainen huomasi vartaloa pitkin harhailevan katseen.

Ulos mennessään Kettunen vilkaisi oven pielessä roikkuvaan, puoliksi mustuneeseen peiliin. Sakea, tumma tukka. Komea, pitkä vartalo. Leveät hartiat ja piukat pakarat. Hän jos kuka tiesi, että säännöllisellä liikunnalla ja vuokrayksiön lattialle kootulla soutulaitteella sai laiskakin mies pidettyä itsensä ihan kohtuullisessa kuosissa. Sillä ulkoisesta olemuksestaan hän oli tarkka ja siihen hänellä riitti ihmeen paljon myös viitseliäisyyttä. Hyvä raamit auttoivat pitkälle maailmassa. Ketterä supliikki ja ulkonäkö. Niillä häntä oli rikkauksien sijasta siunattu. Ja niiden avulla hän vielä ponnistaisi ylöspäin elämässä.

Vaikka rahaa oli niukasti ylellisyyksiin, piti Kettunen tärkeänä, että hänellä oli selkeä kuva siitä mitä miehestä tänä päivänä haluttiin. Sen vuoksi hän luki säännöllisesti tilaamaansa Men´s Health -lehteä sekä ruotsalaista miesten muotilehti Kingiä. Vaikka kielitaito ei riittänyt kaiken ymmärtämiseen, tutki hän kuvat sitäkin tarkemmin. Hänen oli saatava näkemys menestyvään miehisyyteen. Silmän tuli kehittyä erottamaan tyyli tyylittömyydestä.

– Otapa sinä Jouko sittenkin se hitsaus kontollesi, kun sinulla on siitä enemmän kokemusta. Minä otan vastaan tuon Fiatin, joka juuri ajoi pihaan, Kettunen huikkasi ovelta pajan pimeyteen ja katosi itse kesäiseen valoon ja linnunlauluun.

Pieni punainen Fiat. Pieni oli myös vaalea, hento nainen, joka nousi autosta. Kettunen sukaisi hiuksensa ojennukseen ja riensi vastaan.

– Miten voin olla avuksi?

Naisen katse vaelteli epävarmana hänen olkapäänsä yli.

–Onkohan Leutonen itse paikalla?

–Joukolla on nyt kiireistä remonttia meneillään, mutta ei hätää. Karri Kettunen palveluksessanne!

Kettunen teki sulavan kumarruksen, ojensi kättään leikillään tervehtiäkseen, mutta vetäytyikin äkisti pois.

–Sitä yrittää olla kohtelias, mutta automekaanikon täytyy muistaa aina, että kädet likaantuvat miesten töissä.

Automekaanikko. Sen nimikkeen Kettunen otti käyttöön tarvittaessa. Kuulostihan se paremmalta kuin pajan apumies tai hanslankari.

Nainen hymyili ujosti. Nätti kolmikymppinen likka, Kettunen arvioi mielessään. Arka ja helposti taivuteltavissa. Hauska lyhyt tukka. Sporttinen leikkaus. Hoikka, tykkää liikkua — harrastaa ehkä pyöräilyä tai lenkkeilyä? Sievät orvokkisilmät ja söpö nykerönenä.

Tissit turhan pienet pallerot, mutta ei kai sen väliä. Kunhan ovat kiinteänpyöreät eikä mitkään lasten tyhjiin imemät nahkaiset naulapussit, niin kuin isäukko tapasi sanoa. Ja jos tytölle hankkisi kunnon toppingit, semmoiset pullukkatäytteiset push-upit, tulisi poveen muotoa ja runsautta pienellä vaivalla. Sininen minihame sopi hyvin siroon olemukseen. Pikkuiset ballerinatossut myös.

Nainen huomasi vartaloa pitkin harhailevan katseen ja hämmentyi. Kettuselle tuli kiire.

–Mikäs Fiiussa vikana?

Naisen kasvoille painui huolestunut ilme. Väsynyt tyttö, Kettunen mietti. Jotain muitakin huolia sillä taitaa olla kuin tuo autonrämä.

–Kun tietäisinkin. Käynnistyy miten sattuu. Pitää outoa ääntä. Jos voisitte katsoa ainakin moottorin. Tai mikä siinä mahtaakin olla. Viimeksi Jouko sanoi...

–Sanokoon Jouko mitä tahansa — tämä pikku punahilkka hoidetaan nyt kuntoon, ei kannata surra asiaa sen enempää. Autohan on vain muttereita ja peltiä ja mekaanikko auton paras ystävä ja herra.

Tyttö puristi hermostuneena olkanauhan hihnaa ja vilkaisi vielä kerran pajan ovea kohti.

Auton rekisterinumeron avulla hän jäljittäisi naisen ja tämän tiedot.

–Voinko jättää auton tänne täksi päiväksi? Ehdittekö katsoa huomiseksi mikä siinä on vikana?

Kettunen kopautti nyrkillään Fiatin konepeltiä.

–Ilman muuta. Mutta te tarvitsette nyt kyydin takaisin, eikö? Minä voin kyllä viedä teidät kotiin. Tai työpaikalle.

Tyttö huiskautti torjuvasti kättään ja osoitti läheistä bussipysäkkiä.

–Menen bussilla, se on kätevintä.

Kettunen kurtisti kulmiaan. Kylläpäs se arasteli ja pelkäsi miehiä. Sillä on siis mieshuolia, siitähän tässä taitaa ollakin kysymys.

–Minua ei tarvitse pelätä. Olen aina heikomman puolella, Kettunen sanoi myötätuntoisesti ja latasi ääneensä kaiken ystävällisyyden ja lämmön minkä osasi.

Tyttö huokaisi ja tyyntyi silminnähden.

–Kiitos. Bussi vie minut ihan kotioven viereen. Ei siitä ole vaivaa. Joukolla on kaikki tiedot konttorissa, olen käynyt täällä niin usein. Jos siis tulee jotain ilmoitettavaa. Soitan huomenna.

Kettunen huomasi jääneensä alakynteen. Tyttö ei halunnut kyytiä ja puhui koko ajan vain Joukosta. Aivan kuin hänestä ei muka olisi kurkistamaan konepellin alle. No — sen hän osasikin, mutta eipä sitten paljoa muuta. Kaiken kaikkiaan: saippuapala naiseksi. Ei luottamuksen häivääkään, vaikka hän teki parhaansa.

–Otetaan selvää mikä Fiiua vaivaa. Mihinkäs aikaan seuraava bussi on tulossa? Pajassa olisi pannullinen vastakeitettyä kahvia, jos odotellessa maistuisi?

–Ei kiitos, minun on nyt mentävä hakemaan poika tarhasta. Ja bussi tulee ihan näillä minuuteilla.

Poika tarhasta? Yksinhuoltaja. Ei miestä. Työpaikka kuitenkin sillä ilmeisesti on, koska vaatetus on siisti ja olemus kiireinen.

–Palataan asiaan huomenna. Saanko kuitenkin puhelinnumeron, jos tulee pikaista kysyttävää?

Tyttö perääntyi, äkkäsi etäällä lähestyvän bussin eikä ollut kuulevinaan hänen kysymystään. Kettunen suipisti huuliaan. Et sinä minulta karkaa, vaikka niin luulet. Kunhan Leutonen jättäisi hänet itsekseen, kävisi hän selaamassa konttorin asiakaskansioita. Auton rekisterinumeron avulla hän jäljittäisi naisen ja tämän tiedot.

Ero oli paljolti hänen omaa syytään, kai sitä oli turha kieltää.

Kettunen seisoi ajatuksissaan auton vieressä ja seurasi silmät viiruina loittonevaa bussia. Viimeiset kuukaudet hän oli kehittänyt sitkeästi suunnitelmaansa. Hiljaisina yöntunteina hän kävi rakentamaansa ajatuskuviota läpi vaihe vaiheelta.

Mikään vaihtoehto tai epäonnistumismahdollisuus ei saanut jäädä huomaamatta. Hän kokosi langanpäitä yhteen, punoi siltoja eri vaiheiden välille. Oli oltava pääetappi, jota edelsi monta monituista välietappia. Jokainen edistysaskel oli tärkeä. Jokainen askel johti uuteen. Ja sillä tavoin, sinnikkäästi suunnittelemalla, elämiseen luotiin mielekkyys ja tarkoitus.

Olihan hänenkin elämässään ollut aika, jolloin päivät ja kuukaudet tuhlaantuivat pelkkään ajelehtimiseen ja hortoiluun, juopotteluun ja itsesäälissä kieriskelyyn. Kunnes seinä nousi kerralla vastaan. Anna jätti hänet lopullisesti. Ero oli paljolti hänen omaa syytään, kai sitä oli turha kieltää. Mutta syy johtui heidän luonteidensa erilaisuudesta, joka johti henkiseen kapinaan, niin hän avioliiton epäonnistumista itselleen selitti.

Vakava parisuhde oli hänelle outo asetelma. Uskollisuus ja luottamus — teennäistä puurtamista ja kahleet kaulassa raahustamista. Mitä aitoa miehen elämää semmoinen oli? Ei hänestä ollut Reino-tossut jalassa hissuttelevaksi, imurinvarressa viihtyväksi kotimieheksi. Hän tarvitsi jatkuvasti uusia vaikutteita, jännitystä, flirttiä, ihailua, poikien iltoja, äkkilähtöjen synnyttämää vapaudentunnetta.

Anna taas kaipasi stressaavan sairaanhoitajan työnsä vastapainoksi rauhallisia, tyyniä elokuvailtoja, jolloin istuttiin olohuoneessa viltit harteilla juustotarjotin ja viinirypälekippo nokan edessä, ja tuijotettiin siirappisia, amerikkalaisia romanttisia komedioita. Vieläkin tukehdutti, kun muisteli sitä aikaa. Harmaata eläkeläiselämää ja ennalta-arvattavaa lauantaisaunan jälkeistä kerran-viikossa-seksiä.

Siitä huolimatta Annan ilmoittama eropäätös oli yllätys. Hän ei olisi uskonut vaimon pystyvän siihen. Ja Annan toteamus: että hän, Karri Kettunen, oli aiheuttanut vaimolleen suuren pettymyksen. Annahan sen pettymyksen aiheutti tekemällä heidän elämästään niin helvetin tylsän ja turvallisuushakuisen.

Erosta johtuvan surutyön hän hoiti totaalisesti väärin: juhlimalla. Aikaa ja resursseja tuhlaamalla. Velat kasvoivat. Työpaikka meni alta. Viimein hän tajusi. Oli otettava ohjat käsiin ja tehtävä pitkän tähtäimen suunnitelma. Nyt hän oli vaiheessa numero yksi. Hänellä oli työpaikka, tosin huonosti palkattu ja täysin epäkiinnostava, mutta työ kumminkin. Ja tämä päivä oli osoittautuva tärkeäksi. Pihaan oli ajanut nainen, jonka helmaan hän vielä painaisi päänsä monta kertaa.

Kettunen havahtui mietteistään, kun pajan ovi avautui kirskahtaen.

–Kas, sehän on Piian pikkuviiatti, Leutonen totesi silmiään siristellen päästyään korjausmontun pimeydestä päivänvaloon.

Kettunen jäykistyi.

–Piia? Kuka Piia?

Leutonen asteli auton eteen, työnsi sormellaan lippalakin takaraivolle ja mietti jotakin ankarasti.

–Eihän siitä ole kuin pari kuukautta kun ropeloin koko koslan läpi. Mikähän siinä taas mahtaa reistata.

Kettunen vaihtoi jalkaa kärsimättömänä. Mitä se jahkasi?

–Sanohan jo nyt. Kuka tämä Piia oikein on?

Leutonen käännähti päin epäluuloisena.

–Älä sinä poika utele joutavia. Mitä hittoa sinulle kuuluu minun asiakkaitteni yksityistiedot?

Kettunen ymmärsi olla kyselemättä enempää. Sen verran hänessä oli salapoliisin vikaa, että hän kyllä nuuskisi haluamansa tiedot ilman Leutosen apuakin.

Leutonen vilkaisi kelloaan ja kävi huolestuneen näköiseksi.

–No hemmetti, tietysti se unohtui. Ota sinä tämä autonkirppu työn alle, minun pitää soittaa heti lääkärille.

Näitä ohjeita ja vinkkejä hän oli lueskellut päivät pitkät työttömänä ollessaan.

Kettunen avasi auton oven ja istahti penkille. Kottero oli niin pieni, etteivät hänen pitkät jalkansa mahtuneet sisään. Ovi avoinna, jalkojaan ulkona roikottaen Kettunen istui toistaiseksi tuntemattoman Piian autossa ja puntaroi tilannetta.

Leutosta vaivasi jokin — oli ilmeisesti vaivannut jo pidemmän aikaa. Korjausmonttuunkin se asteli äkillisiä liikkeitä varoen, betoniseinästä tukea hamuten. Selästähän ukko oli pari kertaa maininnut, ähkäissyt joskus tuskaisesti, kun piti nousta kiireesti konttorituolista asiakasta tervehtimään. Jotakin siis oli meneillään — terveyshuolia ja lääkärikäyntejä tiedossa.

Kettunen veti sieraimiinsa miedon hajuveden tuoksua. Piia tykkää näköjään keveistä kukkaistuoksuista, hyvä tietää. Auton lattialla kiilsi jokin kapine. Kettunen kumartui poimimaan ylös pienen metallisen leikkiauton. Että semmoinen viikari on siellä kotona odottamassa, hän mutisi käännellessään vihreää lelua sormiensa välissä. Äiti tykkää kukkatuoksuista ja poika pikkuautoista. Pannaanpa sekin muistiin. Tuoksuja, kukkia ja leluja. Niillä päästään sutjakasti alkuun, matkalle kohti vaihetta numero kaksi.

Kettunen kiemurteli ulos ahtaasta istuinpaikastaan ja lähti harppomaan kohti pajaa. Ovella hän hidasti ja hiljensi liikkeitään. Leutosen puhelu kuului eteiseen saakka.

–Magneettikuvauksiin? Mutta...

–Hyvä on. Vaan kun minulla on nyt huolena tämä firman hoito eikä yksityisyrittäjä tunne käsitettä sairausloma.

–Kauanko siinä tutkimuksessa menisi? Viikko?! Ei hyvänen aika...

–No yksi apumies on, mutta sen sällin varaan ei voi laskea muuta kuin ovien avaamisen ja päiväkahvin keittämisen…

Kettunen väänsi suupieltään. Eipä Leutonen hänen taitojaan todellakaan kovin korkealle noteerannut.

–Tulen aamulla. Ei kai tässä muukaan auta. Kun ei tällä selällä enää istuta saati maata.

Leutosen äänensävy oli vaimentunut miltei kuulumattomiin. Puhelu katkesi ja Kettunen odotti hetken ennen kuin astui sisään.

–Vilkaisin Fiiun moottoria. Taitaa olla töhkää tulpissa. Putsaan ne nyt ensihätään.

Yleensä Leutonen vainusi valheen jo kilometrin päästä, mutta nyt ukko näytti tulleen kuuroksi.

–Huonoja uutisia? Kettunen tiedusteli varoen ja kaatoi mukin puolilleen kylmennyttä kahvia.

Leutonen huokaisi raskaasti ja laskeutui istualleen.

–On mentävä selän vuoksi tutkimuksiin. Kuvaavat ensin. Sitten miettivät leikkausta.

Kettunen otti kasvoilleen myötätuntoisen ilmeen.

–Kaikki järjestyy, älä huoli. Nykyajan lääketiede hoitaa paljon pahemmatkin tapaukset siitä vaan, niksnaks.

Leutonen puri leukansa yhteen.

–Mutta kun tämän firman hoitaminen ei ole mikään niksnaks-juttu! Kuka täällä hitsaa ja könyää päivät auton alla, jos minä olen viikon pois maisemista?

–Minä, ilmoitti Kettunen kulauttaen karmeanmakuisen kahvin sisuksiinsa.

Leutonen tuijotti Kettusta kuin avaruusoliota.

–Sinä? Eihän sinulla pysy hitsipilli kourassa etkä osaa edes öljynvaihtoa. Minun pitää palkata ylimääräinen tyyppi viikoksi tänne.

Kettunen laski mukin pöydälle ja siristi silmiään.

–Mietipä paljonko se maksaa.

–Ihan helvetisti. Mutta mikä on vaihtoehto?

Kettunen korjasi ryhtiään ja ojentautui suoraksi. Hän oli tehnyt tämän niin monta kertaa kotonaan peilin edessä, että osasi sen vaikka unissaan — ja hän oli nimennyt asennon ”vakuuttavuuseleeksi”.

Karri Kettunen tiesi näyttävänsä erityisen miehekkäältä seisoessaan suorana, hartiat leveinä, rintakehä auki, pienessä haara-asennossa. Tällä tavoin hän ”kasvatti itseään toisten silmissä” — kirjaimellisesti. Ja juuri nämä tilanteet olivat omiaan tällaisille miestenlehdistä ja videoilta opituille ulkoisille keinoille. Miten näytät luotettavalta ja vakuuttavalta muiden silmissä? Miten taiot ääneesi luottamusta herättävän soinnin? Miten dominoit toista kuin huomaamatta? Näitä ohjeita ja vinkkejä hän oli lueskellut päivät pitkät työttömänä ollessaan. Halpa esiintymiskurssi, johon tarvittiin vain peili ja oppivainen mieli.

–Jouko. Uskopa kerrankin minua. On keksitty katsos semmoinenkin kapine kuin puhelin.

Leutonen puisti toivottomana päätään.

–Meinaatko, että kun tulee tenkkapoo, niin sinä soitat joka kerta minulle sairaalaan ja kysyt neuvoa?

Kettunen seisoi ryhdikkäänä ja otti ääneensä rekisterin, jota hän itse kutsui ”upseerisaundiksi”.

–Puhelimen kautta on johdettu isompiakin firmoja ja operaatioita. Ajattelepa toista maailmansotaa. Miehet seisoivat poteroissa ja tulenjohto istui taempana kukkulalla puhelinyhteyden päässä. Sieltä annettiin käskyt ja miehet toimivat sen mukaan. Jos tämä järjestelmä toimii armeijassa, keskellä sotatannerta ja tulimerta, miksei se toimisi myös Jouko Leutosen Autokorjaamossa? Me elämme nyt rauhan aikaa. Meillä on mahdollisuus harkita ja punnita eri vaihtoehtoja, toisin kuin sotatilanteessa. Miksi vähättelisimme puhelinyhteyden toimivuutta rauhan oloissa, jos niin saatiin hommat hoidettua keskellä tykistötulta ja kuolemaa?

Leutonen katseli ihmeissään vakuuttavalla ja sotilaallisella äänellä luennoivaa Kettusta. Miten se nyt noin? Mitä siinä aamullisessa kahvissa oikein oli? Yleensä häntä oli pajalla vastassa töitä kartteleva lusmu luikuri — ja nyt: kuka on tuo pitkä ja komea selkeäsanainen mies opettamassa hänelle johtamisstrategian alkeita kuin mikäkin ammattilainen?

Oliko tässä nyt avautumassa suuri, elämänkokoinen tilaisuus heille molemmille: hän pääsisi rauhallisin mielin hoitoon ja Kettunen saisi tilaisuuden osoittaa olevansa muutakin kuin hyödytön hanslankari, jonka jälkiä sai paikata tämän tästä?

Ehkä Kettunen todellakin halusi todistaa hänelle toisenlaisen puolen itsestään — nyt kun kohtalo oli heittänyt synkän varjon yrityksen ylle ja kaikki näytti toivottomalta. Hän olisi todellinen roisto ellei antaisi alaiselleen mahdollisuutta siihen. Mahdollisuutta hyvään tekoon.

Kettunen seisoi sydän jyskyttäen asennossaan ja odotti hämmentyneen Leutosen reaktiota. Hän oli ottanut riskin ja käyttänyt ensimmäistä kertaa opettelemaansa roolia. Se tuntui oudon kiihottavalta. Kuin olisi hypännyt yhtäkkiä kylmiltään teatterilavalle ja improvisoinut hatusta kokonaisen esityksen.

–Kiitos Karri sinulle noista sanoista, sai Leutonen viimein soperrettua liikutuksesta kuivin kurkuin.

Kettunen piti ilmeensä kurissa. Ei hitossa, tämäpä olikin helppoa — esitys taisi mennä kuin naula vanhaan.

–Mikäpä tosiaankaan voisi olla esteenä, jos yhteistyö pelaa ja olen aina puhelimen päässä vastaamassa, Leutonen jatkoi.

Kettusen selkää pitkin valahti hikinoro. Hän ojensi juhlallisesti kätensä ja nyökkäsi.

–Me pidämme tästä lähtien yhtä. Lähdetään siitä. Korjaamo toimii kuten ennenkin, sinun valvontasi alla, minä teen parhaani ja sinulle rakennetaan uusi ja ehta selkä.

Konttorin avain roikkui ovenpielessä. Kettusta hymyilytti.

Heti kun Leutonen oli antanut vielä pihamaalta huudellen viimeiset neuvot ja ohjeet ja poistunut, Kettunen palasi pajan hämärään. Hän sytytti valot ja silmäili ympärilleen. Oli jo ilta, mutta hän oli keksinyt tekemistä: hän siivoaisi lattiat ylimääräisistä rojuista. Leutonen oli nyökännyt hyväksyvästi ja taputtanut häntä vielä lähtiessään olkapäähän. Se tuntui Kettusesta melkein imelältä. Menisi jo kotiinsa, selkävaivainen, teatteripuheista herkistynyt höperö.

Konttorin avain roikkui ovenpielessä. Kettusta hymyilytti, kun hän nappasi sen sormiinsa. Nahkainen konttorituoli narahti Kettusen heittäytyessä istumaan siihen omistajan elkein. Ainakin viikko omana herrana, omin säännöin. Mikä tilaisuus. Kirjoituspöydällä lojui messinkinen asiakirjakaapin avain. Kettunen avasi kaapin ja nosti aakkostetun kansiopinon pöydälle. Autojen rekisterinumerot. Niiden perusteella hän löytäisi haluamansa.

Puolen tunnin kuluttua paja pimeni. Kettunen lukitsi ovet ja käveli punaisen pikkuauton viereen. Hän sipaisi sormellaan tuulilasia ja hymyili. Et sinä minulta pakoon päässyt, neiti Piia Riekki. Osoitteesi on Palokuja 2 A 5. Puhelinnumerosikin on jo kännykkäni muistissa. Piia, oi Piia, pian me tapaamme jälleen, Kettunen hymisi epävireisellä, itse keksimällään tangomelodialla astellessaan autoaan kohti.

Kuu valaisi maisemaa. Kadut kiilsivät hennon yösateen kastelemina. Kettunen pysäköi autonsa lehmuksen varjoon ja kiersi sivuikkunan raolleen. Kesänkostea, vihreä tuoksu tunkeutui sieraimiin huumaavana. Pieni, kermanvaalea kerrostalo, vain parissa ikkunassa valo. Sen täytyi olla tuo kulmahuoneisto, jonka keittiönikkunassa häivähti naisen varjo. Pikkupoika oli varmasti jo unessa. Olihan ipanan huomenna taas mentävä tarhaan ja herättävä varhain. Mutta Piia valvoi.

Nainen istuutui verhottoman ikkunan ääreen ja nosti kupin huulilleen. Yksinäinen iltatee pojan nukahdettua. Yksinäinen, hiljainen ilta. Mutta ei kauaa. Kettunen sulki ikkunan, käynnisti auton ja ajoi hiljaa tiehensä. Hänellä oli seuraavan päivän suunnitelma jo valmiina.

Pajan puhelin pirahti tasan kello kahdeksalta aamulla. Tapojensa vastaisesti Kettunen oli jo työpaikallaan, valmiina vastaamaan puheluun.

–Jouko Leutosen Autokorjaamolla, Kettunen puhelimessa.

Epäröivää hiljaisuutta.

–Onkohan Jouko paikalla?

Kettunen nosti hitaasti molemmat jalkansa konttoripöydälle.

–Jouko on nyt sairauslomalla. Miten voin auttaa?

Ujo rykäisy.

–Piia Riekki tässä, huomenta. Toin eilen autoni korjattavaksi. Kai se on käyttökunnossa? Tarvitsisin sen jo tunnin päästä.

Kettusen suupielet vetäytyivät vinoon hymyyn.

–Valitettavasti siinä nyt ilmeni vakavampaa remppaa. Menee ainakin pari päivää, että saan moottorin putsauksen ja muut toimenpiteet tehdyksi.

Pettynyt huokaisu kantautui Kettusen korvaan.

–Mitenkähän minä pääsen nyt toimittamaan kaikki asiani…poika pitäisi viedä kohta päiväkotiin ja minun olisi päästävä työpaikalle.

Kettunen kiskaisi jalkansa pöydältä ja rykäisi matalasti.

–Tämä oli minullekin yllätys. Ensin näytti, että pikkuvika pikkuautossa. Mutta kun iltamyöhään asti tsekkailin osia ja tein mittauksia, niin kyllä me yhdessä Joukon kanssa tultiin siihen tulokseen, ettei tällä ajeta turvallisesti ennen kuin koko masiina on syynätty perin pohjin.

Kettunen painoi kämmenen suulleen pidätellessään naurunpyrskähdystä ennen kuin kykeni jatkamaan.

–Mutta kuulkaapas. Ei hätä ole tämännäköinen. Koska arvio ei pitänyt paikkaansa, meillä on korvausvelvollisuus.

Piia oli hetken hiljaa ja kysyi sitten ihmetellen:

–Mitä se tarkoittaa?

–Me teimme virheellisen arvion ja korvaamme sen vuoksi vaivat. Tuon oman autoni sinun käyttöösi ainakin täksi päiväksi. Voit ajaa sillä vapaasti päivän ja minä haen sen illalla sinun luotasi.

Kettunen puheli vakuuttavasti ja huomasi kuin varkain jo sinuttelevansa Piiaa. Näin se menisi ja näin hän etenisi.

–Jos siitä ei ole vain liikaa vaivaa? kysyi Piia varoen.

Kettunen naurahti hereästi ja ilmoitti tuovansa heti auton.

–Osoite on Palokuja 2 A 5, Piia sanoi aavistamatta, että hänen tietonsa olivat auki pöydällä Kettusen silmien alla.

–Kiitos tiedosta, laitan osoitteen ylös, nähdään pian!

Kettunen sulki puhelimen ja naksautti sormiaan rennosti. Jesjesjes! Näin asiat hoidettiin — ja ilman Jouko Leutosen kaikkitietäviä, ärhäkkäitä kommentteja.

Piialle täytyi muodostua hänestä hyvä kuva.

Kettunen käveli tyynesti peilin eteen ja kampasi hiuksensa siistiin kuntoon. Sänki leuassa oli sopivan pitkä, seksisänki, niin kuin se eräs vuodentakainen tummaverikkö keksi sitä kutsua. Kettunen nuuhkaisi kainaloitaan ja suoristi paidanhelman farkkujen päälle kuten uusimmassa Kingissä neuvottiin.

Pihalle tultuaan hän seisahtui hetkeksi miettimään. Sitten hän kääntyi ja avasi Piian auton oven. Penkillä kiilsi pieni vihreä leluauto. Poika on varmasti kaivannut kapinetta, Kettunen tuumasi ja sujautti auton taskuunsa. Ennen lähtöä Kettunen tutki vielä oman autonsa perusteellisesti. Hän poimi roskat takapenkiltä ja kopisteli kumimatot puhtaiksi hiekasta. Hansikaslokerosta hän muisti ottaa pois pysäköintisakkolapun ja vajaan kondomipaketin. Piialle täytyi muodostua hänestä luotettava ja hyvä kuva.

Kun Kettunen pääsi Palokujalle, hän näki jo etäältä naisen ja pikkupojan hahmot talon edustalla odottamassa. Kettunen kaarsi oven eteen ja nousi autosta. Piia tervehti häntä ujosti, mutta pikkupoika riehaantui nähdessään valkoisen, ison auton.

–Hieno auto. Onko tää nyt meidän oma, äiti?

–No ei ole, höpsö. Setä toi autonsa meille lainaan.

Kettunen virnisti ja työnsi käden taskuunsa.

–Mikäs pikkumiehen nimi on?

–Tomi, ja mä oon jo kolme vuotta, poika kajautti reippaasti.

Kettunen kaivoi pikkuauton esiin ja asetti sen pojan silmien tasalle.

–Onko sinulla ollut ikävä tämmöistä peliä?

Pojan silmät pyöristyivät, kasvot sulivat hymyyn.

–Äiti! Se ei pudonnukaan tielle! Setä löysi mun auton.

Piia hymyili ja nyökkäsi kiitollisennäköisenä.

–Tuon takia on meillä itketty monta päivää. Tomin lempilelu.

Kettunen avasi auton ovet ja opasti Piian kuljettajan paikalle.

–Olisiko viisainta, että ajetaan vaikka päiväkotiin asti yhdessä niin ehdin neuvoa mittarit ja vempaimet? Voit jättää minut sitten keskustan liepeille. Pääsen sieltä kyllä pajalle helposti.

Jo ensimmäisen kilometrin aikana kävi ilmi, että Piia ajoi autoa kuin ammattilainen ja Kettunen ymmärsi istuvansa tyhjän panttina neuvojan paikalla. Hänellä oli kuitenkin nyt oiva tilaisuus viihdyttää pikkupoikaa ja tehdä tuttavuutta tämän kanssa. Tämänkin hän oli oppinut lehtiä lukemalla: tie äidin sydämeen kävi lapsen kautta. Yksinhuoltajaäidit arvostivat korkealle miehiä, jotka huomioivat lapsen ja ystävystyivät tämän kanssa. Päiväkodin pihassa poika ei meinannut millään lähteä autosta — niin hauskaa hänellä oli tuon uuden, kivan sedän kanssa.

–Tuuthan sä käymään meillä sisällä, kun haet illalla auton? Mä haluun näyttää sulle mun muutkin lelut, poika tinkasi ovenrivassa roikkuen.

–Totta kai tulen, Kettunen ilmoitti ja pörrötti pojan vaaleaa kiharatukkaa.

Poika kiljahti ilosta ja juoksi muiden lasten luokse.

–Sinullahan on tosi terhakka ja mukava poika.

Piian posket punehtuivat.

–Sori kun olen ollut töykeän oloinen. Ei ole helppoa suhtautua miehiin luottavaisesti, jos on kokenut saman kuin minä.

Kettunen katsahti myötätuntoisesti vastaan.

–Ymmärrän hyvin. Yksinäisenä äitinä ei ole helppoa. Yhden asian lupaan: minuun sinun ei tarvitse pettyä.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Maritta Lintunen

Maritta Lintunen on julkaissut neljä romaania sekä novelli- ja runokokoelmia. Hänen runojaan ja novellejaan on ilmestynyt antologioissa ja kirjallisuuslehdissä englanniksi, ruotsiksi, unkariksi, udmurtiksi, hollanniksi, saksaksi ja venäjäksi. Lintunen on koulutukseltaan musiikin maisteri.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.