Taimi huomaa kiinnostuneensa Samirista eikä osaa pitää hänestä näppejään erossa. Aamu valkenee vaivaannuttavissa tunnelmissa, mutta Taimi on onnellinen, että he pääsevät mökistä viimein pois. Bussissa tulee vastaan yllätys.

Et sinä mitään olisi voinut tehdä, Samir sanoi Taimille hiljaisella äänellä.

Sitä Taimikin oli toistellut itselleen vuosien ajan, mutta jostain syystä hänen oli edelleen vaikea uskoa siihen.

– Tämä kuulostaa nyt itsestään selvältä ja siksi vähän naurettavalta, Samir jatkoi, – mutta sanon silti: maailmassa tapahtuu paljon asioita, joille me ei mahdeta mitään. On ihan turha raahata mukanaan sellaista, mitä ei voi muuttaa.

– Mutta onhan jonkun yritettävä, Taimi kiihtyi – muuten mitään edistystä ei koskaan tapahdu!

– Ei jatkuva pelkääminen ketään pelasta.

Taimia ei enää itkettänyt, häntä suututti.

– En minä pelkää, sanoin jo. Se on eri asia.

Nyt tämä typerä jankutus saisi loppua. Hän menisi peiton alle, eikä nousisi ennen aamuviittä.

Uunin ja keittiösaarekkeen välinen tila oli niin kapea, ettei Taimi mahtunut Samirin ohitse hipaisematta miestä. Tämä ei tehnyt elettäkään väistääkseen häntä. Se ärsytti Taimia entisestään. Hän tuli väkisinkin tönäisseeksi miestä käsivarteen. Samir ei sanonut mitään, kumartui vain uunin puoleen, veti luukun auki hiilihangolla ja alkoi siirrellä palavia puita.

Taimi kietoutui vilttiin ja kääntyi seinää päin. Häntä harmitti niin, ettei nukkumisesta taatusti tulisi mitään, mutta sitä hän ei Samirille paljastaisi. Mikä oikeus miehellä oli läksyttää häntä, sekaantua Taimin yksityisasioihin ja väittää häntä kireäksi? Eiväthän he edes tunteneet toisiaan!

Häpeä oli aluksi jäytänyt häntä päivin ja öin.

Taimi tajusi, ettei ollut aikaisemmin kertonut lapsena näkemästään pahoinpitelystä kenellekään.

Hän ei ollut ajatellut tapausta vuosiin, ei ollut muistanut että edes muisti sitä, vaikka häpeä oli aluksi jäytänyt häntä päivin ja öin.

Taimi muisti heittäneensä avaamattoman jäätelön roskapönttöön, kävelleensä takaisin kauppaan ja vetkutelleensa lehtihyllyllä niin kauan, että ambulanssi ja poliisi – jota hän myös pelkäsi – olivat häipyneet marketin edestä. Vasta sitten hän oli astunut ulos, harpannut kiveykselle levinneiden veritahrojen ylitse ja kävellyt leikkipuistoon, niin kuin oli alun perin aikonut. Siellä hän oli istunut yksin keinussa ja tonkinut hiekkaa kengänkärjellä kunnes oli tullut aika lähteä kotiin syömään.

Taimi oli selannut seuraavien päivien lehdet tarkasti saadakseen selville, mitä pojalle oli tapahtunut. Uutinen oli ollut pieni ja ylimalkainen, eikä kukaan muu perheenjäsen ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Poika oli selvinnyt hengissä.

Sänky notkahti Samirin istuessa sen laidalle.

– Anteeksi, mies sanoi.

– Mistä?

Taimi kääntyi katsomaan Samiria. Hän oli vetänyt peiton nenään saakka.

– Kun sanoin, että olet kireä.

– Enkö sitten olekaan?

– No… ei sitä olisi tarvinnut sillä tavalla sanoa.

– Eli olen.

– Vähän.

– Miksi sinä sitten pyydät anteeksi?

– Sinulle tuli paha mieli. En minä sitä niin tarkoittanut.

”Nyt sinä yrität vain päästä mun pöksyihin.”

Taimi laski peiton leukaan. Samir katsoi häntä, hän katsoi Samiria. Mies hymyili. Taimi saattoi olla hiukan naiivi, mutta ei nyt ihan näin naiivi.

– Nyt sinä yrität vain päästä mun pöksyihin, Taimi sanoi tuimasti.

– Haittaako se?

Samirin hymy leveni, mutta kysymyksessä kuului haaste. Tunnelma muuttui. Hetki hidastui ja sakeni. Jokaisen eleen ja ilmeen merkitys korostui.

Taimi kohotti kulmiaan.

– Ei, hän henkäisi, – ei haittaa.

Kireä nainen ei varmaankaan olisi sanonut sellaista.

Taimi nousi istumaan. Peitto valahti vyötäisille. He olivat niin lähellä toisiaan, että piirteet sumenivat. Samirin silmät olivat tosi ruskeat. Tämän tummat ripset olivat tuuheat ja erottuivat selvästi ihoa vasten. Taimilla oli epämääräisen levoton olo. Se johtui siitä, että Samir oli niin hyvännäköinen. Komeat ovat suurempi riski, Taimi ajatteli, mutta aate oli mekaaninen ja ponneton.

Läheltä sitä ei huomannut, Taimi tajusi laskiessaan kätensä miehen käsivarrelle.

Kun katsoi tarpeeksi läheltä, mies olisi voinut olla minkä näköinen tahansa.

Sitten Samir suuteli häntä. Tai hän suuteli Samiria. Oli vaikea sanoa, kumpi aloitti. He olivat niin lähekkäin, että he ikään kuin ajautuivat vastakkain ja juuttuivat toisiinsa.

Se oli kuin lumivyöry. Massa ylitti kriittisen pisteen, lähti liikkeelle pelkästä hipaisusta, leveni kiilamaiseksi vyöryksi, syöksyi eteenpäin, riipi puita, rikkoi taloja, hautasi ihmisiä ja eläimiä.

Voi paska, Taimi ajatteli rimpuillessaan eroon villapaidastaan. Tästä ei takuulla seuraisi mitään hyvää.

Oli toimittava nopeasti.

Taimi ei muistanut kuka hän oli, eikä sitä tapahtunut melkein koskaan. Hänen ympärillä oli pelkkää valkoista kohinaa, johon hän upposi, jonka lävitse vaaran merkit eivät kuuluneet eivätkä näkyneet. Oli mahdotonta sanoa, kuinka kauan kestäisi, ennen kuin hän palaisi takaisin omaksi itsekseen.

Samir kiskoi sohvan levälleen, Taimi taitteli patjat auki ja riuhtoi täkit kerrossängystä. Sitten hän pudotti hevosvilttinsä lattialle ja säntäsi peiton alle. Mökissä oli edelleen viileää. Hän kiemurtelisi lopuista vaatteista eroon täkin alla.

Taimi tuli tahtomattaan katselleeksi Samiria, koska ei oikein voinut olla katsomattakaan.

Samirin riisuminen kesti pidempään, eikä tämä piiloutunut peiton alle. Miehen kauluspaita piti napittaa auki, ja heitettyään sen yltään Samir pujotti sen huolellisesti tuolin selkänojalle. Taimi mietti, oliko mies aina yhtä tarkka, mutta tilanne ei ollut oikea kysymiseen. Hän epäili muutenkin, että mies tajuaisi hetkenä minä hyvänsä, kenen vällyjen väliin oli sukeltamassa ja tulisi toisiin ajatuksiin.

Taimi tuli tahtomattaan katselleeksi Samiria, koska ei oikein voinut olla katsomattakaan. Mies oli jäntevä. Ei lihaksikas, mutta solakka ja urheilullisen näköinen. Tämän solisluut erottuivat selvästi lämpimän värisellä iholla ja navasta housunkaulukseen juoksi musta karvavana.

Taimia alkoi hävettää oma tuijottamisensa.

Onneksi hän oli aloittanut e-pillerit uudelleen finnien saamisen pelossa. Huomenna pitäisi vain varata aika sukupuolitautitestejä varten.

Paitsi jos Samirilla oli kortsuja.

Kai tuon näköisellä miehellä oli aina kortsuja.

Niin tai näin, Taimi pohti huolimattomasti tuntiessaan Samirin kohottavan peittoa, hän soittaisi ajan joka tapauksessa. Näissä asioissa ei voinut olla liian varovainen. Mutta tämän yhden ainoan kerran hän ottaisi riskin, sillä oikeasti, pohjimmiltaan, Taimi ei ollut kireä. Hän oli hurja ja villi. Hän oli nainen, joka tanssi susien kanssa, eikä pelännyt mitään.

Ainakaan kauheasti.

Ulkona oli pimeää kuin yöllä Taimin havahtuessa herätyskellon piippaukseen. Hän nousi saman tien istumaan ja kurkotti katkaisijaan.

Silmiä särkevän kirkas kattovalo paljasti Taimin sikin sokin lattialle heitellyt vaatteet. Samir työnsi päänsä tyynyn alle ja mumisi sen uumenista:

– Onko tuo paikan ainoa lamppu?

– Se on ainoa, johon yletyin nousematta, Taimi haukotteli.

Hän kietoi täkin tiukasti ympärilleen, poimi vaatteensa lattialta ja sipsutti kylpyhuoneeseen. Mökki oli lähes yhtä jäätävä kuin edellisenäkin iltana, sillä he olivat kuitenkin nukahtaneet sulkematta peltejä ja vaivalla hankittu lämpö oli haihtunut harakoiden riemuksi ulos. Taimin uunin yläpuolelle ripustamat farkut olivat onneksi lähes kuivat, vain lahkeensuut tuntuivat kosteilta.

Taimi olisi kaivannut hammasharjaa ja tahnaa, suihkua ja unta – tässä järjestyksessä – mutta mikään hänen toiveistaan tuskin toteutuisi ennen iltaa. Tärkeintä oli nyt ehtiä bussiin.

Taimi ei voinut uskoa omaa tempaustaan. Mikä ihme häneen oli illalla iskenyt?

Taimi pukeutui, kurlasi, sitoi hiuksensa kiinni ja katsoi itseään peilistä. Hän punoitti. Samirin viattoman näköinen parransänki oli raapinut hänen kaulansa ja rintakehänsä araksi ja kuumottavaksi, vaikkei asiaa ollut yöllä edes huomannut. Onneksi Taimin paidassa oli niin pieni kaula-aukko, että se peitti suurimman osan paljastavasta väristä. Muuten hän ei olisi kehdannut mennä töihin laisinkaan.

Taimi ei voinut uskoa omaa tempaustaan. Mikä ihme häneen oli illalla iskenyt? Hänhän oli käyttäytynyt kuin hillitön, hormonipöhnässä riehuva teini. Johtuiko se jotenkin raittiista maalaisilmasta? Vai erämaassa käydystä selviytymiskamppailusta ja silkasta elossa säilymisen riemusta? Eihän Taimi ollut koskaan harrastanut irtosuhteita. Häneltä puuttuivat täysin kaikki impulsiiviseen käytökseen vaaditut ominaisuudet.

Taimilla oli ollut elämänsä aikana kolme parisuhdetta. Lyhin niistä oli kestänyt puoli vuotta ja pisin seitsemän. Edellinen, luotettavan oloisen ekonomin kanssa solmittu suhde, oli kaatunut siihen, ettei Taimi ollut miehen mielestä tarpeeksi jännittävä. Ensikuulemalta Taimi oli loukkaantunut itseään koskevasta arviosta, mutta nyt se jo nauratti häntä. Oli hassua tulla tuomituksi jännittävyyden puutteesta, kun hän omasta mielestään selvisi tavanomaisesta työmatkastakin vain täpärästi.

Näkisipä omaa syntymäpäiväänsä salasanana käyttävä Tapio hänet nyt!

Taimin ylpeyttä oli aluksi nakertanut se, että hänen mielikuvituksettomana pitämänsä mies oli ehtinyt lopettaa suhteen ennen kuin hän oli rohjennut ottaa eroa edes puheeksi, mutta välirikosta ei ollut kulunut kuin viikko, kun Taimi oli huomannut olevansa helpottunut.

Taimin ajatukset siirtyivät takaisin oven toisella puolella odottavaan mieheen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten tällaisessa tilanteessa kuului käyttäytyä. Jos hän olisi ollut miehen kotona, hän olisi häipynyt vähin äänin, mutta nyt heidän oli pakko puhua toisilleen.

Naistenlehdissä näki joskus yhden yön juttuihin liittyviä käytösohjeita, mutta Taimi ei ollut koskaan vaivautunut lukemaan niitä. Olivatko hellyydenosoitukset merkki yhteydenottotoiveista? Entä viittaukset tapahtuneeseen? Miten yhteiseen aamupalaan piti suhtautua? Jos Samir pyytäisi hänen puhelinnumeroaan tekisikö tämä sen pelkästä kohteliaisuudesta? Halusiko Taimi miehen soittavan? Pitikö hänen moikata miestä kadulla? Pitikö silloinkin, jos jompikumpi oli seurassa? Tunsivatko kaikki muut naiset nämä säännöt?

Taimi inhosi pelejä. Hän oli hidas hahmottamaan sääntöjä ja vihasi etenkin sellaisia leikkejä, joita muut tuntuivat osaavan sujuvammin. Miksi asiat eivät voineet olla yksinkertaisia ja suoraviivaisia, vailla kätkettyjä merkityksiä? Miksi ehkä tarkoitti ei ja kyllä ehkä ja ei ei koskaan, paitsi pitkän ajan päästä vahingossa? Miksi hän ei ikinä oppinut, mikä oli mikäkin? Se oli kuin jotakin helkkarin lapsellista kontinkieltä, jota kukaan ei ymmärtänyt tai osannut puhua, mutta jota kaikki epäilivät toistensa käyttävän. Sitten niitä sanottuja ja sanomattomia koodattiin auki viikkotolkulla ystävien ja kavereiden kanssa, kunnes löytyi joku, joka vastasi, niin kuin kysyjä toivoi.

Kulttuureiden välisiä yhteentörmäyksiä tapahtui totisesti muuallakin kuin eri kansallisuuksista tulevien ihmisten kesken.

”Sinähän hurjalla tuulella olet”, Samir irvaili.

Taimin hiipiessä ulos kylpyhuoneesta Samir oli hänen hämmästyksekseen jo pukeissa ja latasi parhaillaan kahvinkeitintä.

– Laitanko vettä kiehumaan? mies kysäisi häntä vilkaisten.

– Laita vain. Voisin kokeilla sitä teetä.

Taimi kurkotteli teepusseja kaapista ja iloitsi järkevästä vastauksestaan. Hänhän kuulosti ihan selväpäiseltä.

– Sinähän hurjalla tuulella olet, Samir irvaili. – Liptonia heti aamulla.

– Et tiedäkään, Taimilta lipsahti, – millaisia vakuutusneuvojat ovat heittäytyessään hurjiksi.

Samir hipaisi hänen kaulaansa.

– On minulla jonkinlainen aavistus.

Väreet kulkivat Taimin ihoa pitkin, mutta hän kieltäytyi huomioimasta niitä. Eihän tämän näin pitänyt edetä.

– Vieläkö sinulla on niitä sämpylöitä? Taimi kysyi ensimmäisen mieleensä tulevan vaarattoman asian.

– Olin unohtanut koko sämpylät, Samir huudahti ja harppoi ovensuuhun jättämäänsä muovipussia kohti.

– Kinkkua vai juustoa? mies kysyi pussia kaivellen – ruisleipää vai viineriä?

– Ruisleipää juustolla, Taimi pyysi.

Hän vilkaisi kelloa ja alkoi kiskoa kenkiä jalkaansa. Heidän olisi lähdettävä saman tien, mikäli he halusivat ehtiä Leenan miehen kyytiin. Taimi pudotti Samirin ojentaman leivän olkalaukkuunsa ja päätti syödä sen vasta matkalla.

– Eihän meillä vielä mikään kiire ole, mies huomautti.

Kello oli vartin yli viisi. He olivat sopineet tapaavansa Paavon talon edessä puoli kuudelta.

– Minä haluan olla ajoissa.

Taimi nousi seisomaan ja totesi inhoten, että hänen kenkänsä olivat edelleen sisältä märät. Hän oli unohtanut nostaa ne uunin edustalle kuivumaan.

Samir kaatoi kahvin kuppiin ja mätti sekaan kaksi lusikallista sokeria.

– Kävelymatka kestää kaksi minuuttia. Paitsi jos aiot jälleen valita kiertotien, mies hymähti.

Taimi jätti Samirin huomautuksen omaan arvoonsa ja hörppäsi teemukista varovasti.

Olkoon, hän oli valmis odottamaan viisi minuuttia. Mutta vain siksi, että oli suurempi riski mennä jäälle yksin kuin seurassa.

Totta puhuen, Taimi huomasi, ettei jään yli oikaiseminen kauhistuttanut häntä enää lainkaan. Yö oli ollut kylmä, ja koska polku oli kestänyt edellisenä iltanakin, ei ollut mitään syytä, miksi se murtuisi pakkasyön jälkeen.

Niin sitä vain ihminen sopeutui vallitseviin olosuhteisiin. Muutama päivä täällä, ja hän hiippailisi kivääri tanassa pusikossa kuin kuka tahansa paikkakuntalainen.

Auton valot näkyivät kauas, kun Taimi porhalsi rinnettä ylös parkkipaikalle. Hän oli varma, että Paavo odotti heitä jo kärsimättömänä, mutta saadessaan auton näkyviin Taimi totesi, että mies oli raaputtamassa tuulilasia puhtaaksi. Taimin teki mieli huomauttaa ajoneuvon tyhjäkäynnistä ja ilmastonmuutoksesta, mutta ei hän sentään niin itsetuhoinen ollut, että olisi vierasta ihmistä ryhtynyt ojentamaan. Ties vaikka tämä olisi kieltäytynyt ottamasta häntä kyytiin ja jättänyt pientareelle seisomaan. Juuri nyt edes ympäristökatastrofin uhka ei saanut Taimia ottamaan sellaista riskiä.

Samir seurasi hänen perässään. Mies oli yrittänyt vakuuttaa Taimille, ettei Paavo lähtisi mihinkään ilman heitä, mutta Taimi ei ollut asiasta lainkaan niin varma ja oli heti auton äänen kuullessaan kiristänyt jo valmiiksi reippaat askeleensa juoksuksi.

– Huomenta, Taimi kajautti päästessään kuuloetäisyydelle.

– Huomenta huomenta, Paavo vastasi.

”Tunnetteko te toisenne?” Taimi ihmetteli.

Taimi oli odottanut pilkkihaalariin ja Hankkija-lippikseen sonnustautunutta körilästä, joten farkkuihin pukeutunut mies yllätti hänet. Tällä oli siististi trimmattu parta ja ystävälliset silmät.

– Sinäkö se olet asemalle tulossa? Paavo kysäisi.

– Minä ja… , Taimilla löi hetken tyhjää, – mmmm… tuttavani.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi Samiria olisi pitänyt kutsua. Seuralainen kuulosti deittipalvelun escortilta, ystävä ja kaveri olivat pidempiaikaisen tuntemisen tulosta.

– Huomenta, Samir tervehti .

Paavo oli saanut auton lasit puhtaiksi.

– Kas vain, Paavo hämmästeli ja tuli ravistelemaan Samirin kättä, – eipä olla nähty aikoihin.

– On ollut vähän kiireitä, Samir hymyili.

– Tunnetteko te toisenne? Taimi ihmetteli.

– Toki, Paavo hymyili, – mutta menkää nyt kyytiin, ettei tarvitse tehdä nopeusennätyksiä. Tie mahtaa olla liukas.

Taimi ujuttautui kuuliaisesti takapenkille lasten istuinkorokkeen ja mustan salkun viereen. Auto näytti uudelta, takaikkunalla retkotti nalle. Ensivaikutelma herätti huomattavasti enemmän luottamusta kuin Tertun pakettiauto.

Samir kampesi pelkääjän paikalle. Hän hivutti penkkiä niin paljon taaksepäin, että se törmäsi Taimin polviin. Ehkä mies aikoi ottaa torkut. Taimiakin nukutti. Hän epäili nukkuneensa edellisenä yönä vain muutaman tunnin.

Paavo räpläsi radiota liikkeelle lähtiessään. Hän selasi kanavia, kunnes löysi uutiset ja valitti ohimennen, että lapset halusivat kuunnella aina listahittejä.

– Enpä olisi uskonut, hän tuumasi viereisellä penkillä istuvalle Samirille, – että se olenkin minä, joka kyyditsen sinua tänään.

Taimi ei kuullut takapenkille, mitä edessä puhuttiin. Lämmityslaitteen hurina ja uutisten tunnusmusiikki peittivät miesten matalat äänet, eikä Taimi viitsinyt kurkotella penkkien välistä, joten hän keskittyi pikemminkin radioon.

Paavo ajoi tasaisesti ja rauhallisesti. Ehkä se johtui uudesta autosta, ettei kovakaan vauhti tuntunut kovin kovalta. Taimi tunsi olevansa lämpimässä, turvallisessa kuplassa, irti todellisuudesta. He olivat tuskin päässeet liikkeelle, kun Taimi havahtui siihen, että hänen päänsä nyökähti ikkunaa vasten. Yleensä hän ei pystynyt nukkumaan autossa.

Heti, kun hän sulki silmänsä, Samirin vaatteet alkoivat vähentyä.

Samir oli riisunut piponsa. Mustia hiuksia pilkisti niskatuen ja selkänojan välistä. Taimi katsoi miehen niskaa. Hän oli erottavinaan pienen naarmun hiusrajassa, mutta ei kehdannut tarkastella sitä lähempää. Oliko se muka hänen tekemänsä? Taimi tunnusteli lyhyiksi leikattuja kynsiään. Tuskin.

Hänen oli vaikea kuvitella, ettei ollut kulunut vielä kahtatoista tuntia siitä, kun hän oli poiminut miehen mukaansa asemalta. Taimi vilkaisi Samirin profiilia kuin vahingossa. Tuon näköiseen mieheen, joka nyt, käsivarren mitan päästä katsottuna, oli jälleen liian komea ja kertakaikkisen vääränlainen sopusuhtaisine piirteineen, pitkäsormisine käsineen, tuuheine hiuksineen, pehmeine ihoineen, tiukkoine takamuksineen...

Taimi ei halunnut ajatella yön tapahtumia, mutta hänellä ei ollut voimia estää väsyneen mielensä harhailua. Heti, kun hän sulki silmänsä, Samirin vaatteet alkoivat vähentyä. Pian hän oli jo kuorinut miehen alastomaksi. Tämä oli voimakas ja pehmeä ja lämmin, jäntevä, paljas, sileä, kaikkea ihan liikaa. Taimi kuljetti kättään Samirin rinnan ylitse tämän vatsalle, kiersi selkäpuolelle, laskeutui pakaralle, nousi kylkeä pitkin ylös hartioihin, hipaisi nänniä laskeutuessaan alemmas ja alemmas.

Jos auto pyörähtäisi ojaan, Taimi haaveili, hän laskisi housut nilkkoihin ja tunkisi itsensä Samirin turvatyynyn alle. Auto uppoaisi syvälle kinokseen, eikä heitä löydettäisi moneen päivään.

Mikä Paavon rooli tässä fantasiassa oli, sitä Taimi ei ajatellut. Kuvitelmissa kun oli se etu, että jotkut asiat saattoi yksinkertaisesti ohittaa.

Taimi olisi halunnut kertoa Samirille, ettei yleensä käyttäytynyt näin, mutta hän oli melko varma, että kaikki sanoivat tällaisessa tilanteessa sillä tavalla. Kun kielsi toimivansa eläimellisesti, toinen osapuoli sai tuntea itsensä erityiseksi. Jos ei ihan rakastetuksi, niin ainakin poikkeuksellisen haluttavaksi. Samir aivan varmasti tiesi olevansa haluttava. Oli turha yhtyä kuoroon.

Ehkä oli hyväkin, että mies oli komea. Se tarkoitti, että tällä oli runsaasti kokemuksia ja hän unohtaisi Taimin nopeasti. Oli ehkä jo unohtanut.

Taimi havahtui unen partaalta Paavon peruuttaessa ruutuun linja-autoaseman edessä. Samir harppasi ulos ensimmäisenä. Linja-auton lähtöön oli enää viitisen minuuttia. Räystään alla seisoi puolen kymmentä odottajaa, mikä yllätti Taimin. Joukossa näytti olevan työmatkalaisiakin. Jostain syytä Taimi oli olettanut, ettei näin varhaisella vuorolla olisi muita käyttäjiä kuin hän itse.

Taimi oli juuri kiittänyt Paavoa kyydistä ja udellut tältä tämän matkan tarkoitusta, kun tutun näköinen valaistu linja-auto kääntyi kulman takaa asemalle. Taimi ilahtui bussin näkemisestä niin, että pillahti melkein itkuun. Hän unohti saman tien Paavon, vaikka nyökyttelikin hyväksyvästi miehen vastaukselle.

Pelastava linja-auto vei kaiken Taimin huomion. Hänen teki mieli syöksyä laiturille muodostuneen jonon ohitse, tyrkätä muut matkustajat sivuun ja rynnätä sisälle tutun tuoksuiseen, turvalliseen autoon, joka veisi hänet pois tältä viheliäiseltä aikamatkalta. Hänet valtasi järjetön pelko, että bussi kävisi asemalla vain kääntymässä, toitottaisi vahingoniloisena torvea ja jättäisi heidät pakokaasupilveen yskimään.

Asemalla oli kaksi laituria. Linja-auto pysähtyi niistä toiselle ja paljeovi sihahti auki. Laiturille muodostunut jono eteni nopeasti portaisiin, ja Taimi seurasi sitä. Alimmalle portaalle päästyään hän uskalsi antaa helpotuksen tulla. Hänen koettelemuksensa olivat viimein ohi. Bussi veisi hänet turvallisesti kotiin. Henkiinjäämiskamppailu esiteollisen yhteiskunnan armoilla oli päättänyt.

Taimi yritti pitää äänensä tasaisena, mutta hän ei ihan onnistunut.

Taimin takana jonossa olivat ainoastaan Paavo ja Samir. Taimi nousi onnellisena askelmat ylös bussiin, mutta ehti edellä jonottavien lipunostajien asioidessa piilottaa huolellisesti pelastumisen synnyttämän ilon. Sen sijaan hän haali kokoon kaiken edellisen illan aikana kertyneen kiukun ja kysyi kuskilta pisteliäästi, kuinka yhtiö aikoi korvata sen, että hänet oli jätetty asemalle.

Kuljettaja raapi häkeltyneenä otsaansa Taimin kaivaessa vanhentunutta lippua lompakosta, kertoessa vessassa poikkeamisesta, aikataulusta, joka ei ollut pitänyt paikkaansa ja yöpymisestä paikallisessa mökkikylässä. Taimi yritti pitää äänensä tasaisena, mutta hän ei ihan onnistunut. Hänellä oli kuitit. Hän vaati rahoja takaisin ja lisäksi korvauksia henkisestä kärsimyksestä.

Taimin kertomus ei ollut edennyt kadonneisiin matkatavaroihin saakka, kun kuljettaja keskeytti hänet sanoen, että hänen työvuoronsa oli päättymässä ja että heidän oli vaihdettava kuljettajaa, jotta bussi pääsisi jatkamaan matkaansa aikataulussa.

– Niin, että neiti, istukaa toki alas.

Taimi avasi suunsa vastalauseeseen, mutta kuljettaja nousi hänestä välittämättä, veti takin päälleen ja harppoi kiireesti raput alas.

– Voitte jatkaa asiaanne seuraavan kuljettajan kanssa, mies huikkasi vielä ovelta.

Koska seuraavaa kuskia ei näkynyt, Taimilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin istuutua. Hän pujottautui tutulle paikalle etupenkkiin ja odotti kiukusta pihisten seuraavaa sinipaitaa. Jos mies kuvitteli, että pääsisi pälkähästä siirtämällä vastuun eteenpäin, niin tämä oli väärässä. Häntä ei niin vain höynäytetty.

Taimi odotti Samirin istuvan viereensä, kuten edellisenä iltanakin, mutta tämä vaikutti jääneen bussin ulkopuolelle juttusille. Paavo sen sijaan nousi sisään, istuutui käytävän toiselle puolelle ja iski hänelle silmää ystävällisesti. Taimi alkoi huolestua. Ellei Samir tulisi pian, mies unohtuisi toistamiseen asemalle.

Mihinkähän Samir edes oli matkalla, Taimi mietti ohimennen. Hassua, ettei hän ollut lainkaan kysynyt asiasta. Johonkin isompaan kaupunkiin kuitenkin, senhän näki jo päälle.

Samirilla täytyi olla rikollisia yhteyksiä.

Kun Samir viimein nousi kyytiin, Taimi hämmästyi niin, että oli vähällä valahtaa alas penkiltä. Mies avasi muitta mutkitta kuljettajan ja matkustamon välisen sermin, riisui takkinsa naulaan, istui alas ja käynnisti bussin.

Samir oli kaapannut linja-auton!

Taimi oli ehtinyt kuvitella tuntevansa miehen, ja nyt tämä oli siepannut hänet! Hänet ja bussilastillisen muita ihmisiä! Samirilla täytyi olla rikollisia yhteyksiä. Seuraavalla pysäkillä kyytiin nousisi aseistettuja taistelijoita, ja heistä vaadittaisiin lunnaita.

Mitä Taimi voisi tehdä? Jos hän heittäytyisi miehen niskaan tämän selän takaa, jo liikkeellä oleva linja-auto suistuisi ojaan ja kaikki olisivat vaarassa kuolla. Jos Taimi soittaisi poliisin, mies kuulisi sen heti. Voisiko poliisille lähettää tekstiviestin? Käyttivätkö he Whatsappia? Oliko Samirilla ase? Oliko Paavo oli mukana kaappauksessa?

Taimi vilkaisi käytävän toisella puolella istuvaa Paavoa taustatuen toivossa, mutta mies katseli ulos kuin ei huomaisi tilanteessa mitään outoa.

Ihme, ettei kukaan matkustajista kiljunut tai edes vaikuttanut millään tavoin hätääntyneeltä. Eivät kai kaikki voineet peitellä tunteitaan yhtä hyvin? Taimi kurkisti olkansa ylitse bussin takaosaan. Nuori nainen nuokkui kuulokkeet korvissa, vanhempi pariskunta jutteli vaimealla äänellä keskenään.

Vasta kun Samir napsautti mikrofonin päälle ja kuulutti matalalla, ystävällisellä äänellä: Tämä on pikavuoro… Pysähdymme matkalla… Saapumisaikamme on… Taimi tajusi, ettei kyseessä ollut bussikaappaus vaan jotakin pahempaa: mies oli huiputtanut häntä.

Kuljetusalalla muka!

Samir oli valehdellut, jymäyttänyt, kussut Taimia silmään ja käyttänyt hänen lapsuuden traumojaan hyväksi niin härskisti, ettei kukaan ollut aikaisemmin sellaiseen kyennyt.

Taimi oli pelastanut kylän asemalta paikallisen miehen. Miehen, joka kaikella todennäköisyydellä asui jossakin tämän perähikiän autioituneista vuokrakasarmeista ja pyydysti naisia asemalla kuin myrkyllinen hämähäkki.

Hän oli pelastanut miehen, joka ei ollut pulassa ensinkään, joka oli jäänyt bussista tarkoituksella ja antanut ymmärtää muuta. Taimi oli sinisilmäisesti kuljettanut tuota paskiaista ympäri tämän kotipitäjää, suojellut paleltumiselta, paikallisilta ja petoeläimiltä, pelastanut jäistä ja tulipalosta, järjestänyt majapaikan, ruokkinut, nainut ja nukuttanut.

Taimi oli niin vihainen, että hän suorastaan tärisi. Samirilla oli ollut lukuisia tilaisuuksia kertoa hänelle totuus, mutta tämä oli jättänyt sen tekemättä.

Mies oli petkuttanut häntä silmää räpäyttämättä. Olisihan hänen pitänyt se aavistaa. Ja olihan hän aavistanutkin, hänen olisi vain pitänyt luottaa vaistoonsa. Olihan yleisessä tiedossa, että komeat miehet olivat pettureita.

Ei Taimikaan ihan tällaista olisi uskonut. Varmaan sekin edellisenä iltana asemalla lirkutellut myyjä, joka oli kantanut Samirille sämpylöitä, oli joku miehen entinen tyttöystävä.

Eikä Samiria ainakaan huono omatunto vaikuttanut soimaavan. Eihän tämä ollut edes vilkaissut taakseen koko matkan aikana!

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen jakso

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

 

Nelli Hietala

Hämeenlinnalainen kirjailija. Hän on julkaissut mm. teokset Lintujen käytännöllisyydestä ja Käsipohjaa. Viimeisin romaani, nuorille suunnattu Miia Martikaisen kärsimysviikko, on ilmestynyt tänä keväänä.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.