Miro saa Saagan avautumaan huolistaan, mutta mies itse pysyy salaperäisenä. Yhteinen automatka ja rankkasade saavat kuitenkin tunnelman virittymään.

Aurinko siivilöityi huoneeseen kananmunankeltaisena. Saaga avasi silmänsä ja nosti vaistomaisesti käden otsalleen suojautuakseen sen kaiken paljastavilta säteiltä. Ohimoilla tykytti päänsärky. Hän vilkaisi kelloa ja ponnahti samassa ylös sängystä. Hän oli sopinut tapaavansa Miron yhdeksältä aulassa, ja aikaa oli enää kymmenen minuuttia.

Muistikuvat edelliseltä yöltä vyöryivät hänen mieleensä. Hän tunsi taas Miron huulet omillaan ja sen, miltä oli tuntunut seistä käsi ovenkahvalla ja tajuta, että voisi astua rajan yli seurauksista välittämättä. Jokin oli saanut Saagan kuitenkin perääntymään. Ehkä se oli ollut varjomainen muistikuva Juhanista, joka odotti turhaan hänen viestiään jossain toisessa hotellihuoneessa Euroopan toisella laidalla. Hän oli irrottautunut Miron otteesta, ja he olivat seisset hetken käytävän kelmeässä valossa.

Vasta huoneen oven suljettuaan Saaga oli huomannut puristavansa Mirolta saamaansa appelsiinia yhä kädessään.

Paras oli aina hetki ennen ensimmäistä suudelmaa. Silloin kaikki tuntui olevan mahdollista, hän mietti. Miron kanssa käytävällä seistessään Saaga oli hetken kuvitellut, että voisi aloittaa alusta ja hypätä toiseen elämään seurauksista välittämättä.

Nyt koko välikohtaus hävetti häntä.

Appelsiini oli yhä yöpöydällä. Kolumbus oli päätynyt meritietä Intiaan etsiessään Karibialle mutta uskonut kuolemaansa asti löytäneensä tien Intiaan, Saaga ajatteli appelsiinia katsoessaan. Hänkin halusi itsepäisesti nähdä ympärillään sen vapauden maan, jota hän oli etsimässä.

Saaga nakkasi appelsiinin roskakoriin, nousi sängystä ja alkoi haalia kiireellä tavaroitaan takaisin matkalaukkuun.

Miro odotti häntä jo aulassa. Saagan nähdessään hän hymyili leveästi ja nosti repun harteilleen niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä ei ollutkaan, Saaga ajatteli.

Verkkareihin pukeutunut, purukumia jauhava naistaksikuski napsautti mittarin pois päältä ja kaahasi päin punaisia Miron selitettyä tälle ontuvalla espanjallaan, että heillä oli kiire bussiin. He ehtivät juuri ja juuri ostaa liput ja nousta viimeisinä matkustajina Granadaa kohti matkaavaan autoon.

Bussi kulki nytkähdellen eteenpäin ja pysähteli ruuhkassa. Kaduilla tungeksi ihmisiä ja kahviloiden terasseilla istui harmaahapsisia miehiä ja naisia pienissä ryhmissä paistattelemassa päivää. Kadunkulmassa seisoi ruskeaan pukuun pukeutunut mies edessään metallinen kuppi, johon ohikulkija juuri pudotti kolikon.

Oli omituista ajatella, että kaikilla näillä ihmisillä oli oma elämänsä, jossa he olivat vain bussin ikkunan takana vilahtavia ohikulkijoita. Naiset lykkivät lastenvaunuja puistossa, ja lapsia istui muovinorsujen ja tiikereiden selässä sen keskellä pyörivässä karusellissa.

Bussi nousi ramppia pitkin moottoritielle. Tien ympärille levittäytyvä maisema oli kuivaa tasankoa, jota vuoret reunustivat. He ohittivat geometrisen suoriin riveihin istutettuja oliivipuuviljelmiä, mandariinipuutarhoja ja pystyyn kuivuneilta näyttäviä lehtipuumetsikköjä. Kulottunut tasanko näytti siltä, että jos sen sekaan heittäisi palavan tulitikun, koko maisema olisi pian liekeissä.

Miro katseli ulos ikkunasta aurinko lasit silmillään.

– Tiedät sä, mikä on mun hienoimpia reissumuistoja? Se kun näin Meksikossa aavikon kukkivan.

Miro selitti, että sitä ennen oli satanut monta viikkoa. Hän oli odottanut pienessä kylässä sateen loppumista, sillä tiet olivat joen tulvimisen takia poikki. Ja sitten eräänä aamuna taivas olikin vihdoin ollut täysin pilvetön. Ensin maassa kiemurteleviin köynnöskasveihin ilmestyi makeantuoksuisia, keltaisia kukkia, ja sitten kaktusten laelle puhkesi punaisia ja violetteja kukkia. Pian koko aavikko oli kukassa. Kun sana kukkivasta aavikosta alkoi levitä, kaupunkiin alkoi virrata ihmisiä pitkien matkojenkin päästä sitä katsomaan.

– Mä otin siitä tietysti satoja kuvia. Niitä oli yhdessä mun näyttelyssäkin. Mutta ei kukkiva aavikko näyttänyt kuvissa samalta. Se pitää itse kokea, Miro sanoi.

Saaga ei vastannut mitään, tuijotti vain ulos ikkunasta. Maisemassa oli jotain runollista. Ja yhtä aikaa alakuloista, niin kuin hän olisi nähnyt siinä oman kuvansa.

Lumihuippuiset vuoret kimaltelivat auringossa. He heittivät laukkunsa hotellille ja jatkoivat jalkaisin matkaansa. Miro halusi ehtiä kuvaamaan Alhambran linnoitukselle ennen kun aurinko painuisi vuorten taa. Alhambraa oli alettu rakentaa 800-luvulla maurilaishallitsijoiden palatsiksi kallioiselle kukkulalle, jota oli helppo puolustaa.

Tie sinne luikersi jyrkästi ylämäkeen. Sitä reunustavat puut olivat ikivanhoja ja korkeita, ja niistä oli varissut ruskeita lehtiä matoksi maahan. Jostain kantautui puron solinaa. He tulivat Generalifen puutarhan sisäänkäynnille. Puutarhassa kuljeskeli enää vain muutamia turisteja. Geometrisesti leikatut sypressirivistöt ja niiden väliin jäävä käytävä toivat mieleen Hohto-elokuvan labyrintin.

Saaga maleksi Miron perässä. Kauempaa rinteessä erottui linna ja sen alle levittäytyvä kaupunki. Näkymä oli ihmeen kaunis. Saaga muisti lukeneensa, että Albert Edelfelt oli tehnyt tässä samassa puutarhassa akvarelliluonnoksia Andalusian-matkallaan. Andalusia oli tehnyt Edelfeltiin niin suuren vaikutuksen, että jopa Pariisi oli tuntunut hänestä sen jälkeen tylsältä ja värittömältä. Edelfelt oli vannonut palaavansa vielä Andalusiaan, mutta matka oli jäänyt tekemättä.

He jatkoivat kävelyään vanhalle linnoitukselle, nousivat kapeita portaita pitkin sen torniin ja pysähtyivät näköalatasanteelle. Kaupunki jatkui lähes silmänkantamattomiin kaukana heidän alapuolellaan. Saaga kurkisti kaiteen yli. Vatsasta otti niin kuin hän olisi istunut alas syöksyvässä vuoristoradassa. Hän oli aina potenut pientä korkeanpaikan kammoa.

Talot näyttivät pikkuruisilta kuin lilliputtien kaupungissa. Alas katsoessa oli helppo kuvitella, että osaisi lentää. Saaga astui askeleen taaksepäin ja veti villatakkinsa tiukemmin ympärilleen. Miro siirsi kameran olalleen ja seisoi ääneti hänen vieressään. Pariskuntia norkoili alempana puistossa ottamassa itsestään selfieitä. Hekin näyttivät ulkopuolisista samanlaiselta, viikonloppumatkalla olevalta parilta, Saaga ajatteli. Hiljaisuus lepatti heidän välillään kuin tuulessa tempova lippu.

– Pitäisikö meidän vuokrata auto ja ajaa aamulla takaisin Madridiin? Saaga sanoi hiljaisuuden rikkoakseen.

Miro tarttui tuulen Saagan kasvoille heittämään hiussuortuvaan ja työnsi sen tämän korvan taakse.

– Sä kuljet aina askeleen edellä. Etkö sä voisi edes hetkeksi pysähtyä ja olla tässä ja nyt?

Saaga katsoi Miroa silmiin. Hän muisti kotona odottavan kellon raksutuksen ja keittiön kalpean valon sunnuntaiaamuna. Hän näki heidät kolme istumassa ruokapöydän ääressä kellon alla. Juhani istui vastapäätä tytärtään, Saaga heidän välissään pöydän päässä. Juhani ja tytär keskustelivat jostakin heitä yhdistävästä muistosta. Huomaisivatko he edes, jos hänen paikkansa olisi tyhjä?

Sen sijaan hän voisi päästää irti ja tarttua Miron käteen. Kenenkään ei tarvitsisi tietää. Kun he palaisivat täältä, he jatkaisivat elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Saaga kääntyi katsomaan kaupunkia, joka kimalteli niin kuin kivet veden alla. Hän oli aina ajatellut, että olemalla uskoton ihminen oli uskoton ennen kaikkea itselleen. Hän oli pelkuri, Saaga mietti. Vain pelkurit lähtivät ja jättivät lapun pöydälle.

Saaga käänsi Mirolle selkänsä ja lähti laskeutumaan portaita alaspäin.

Ravintolasalissa oli koleaa, ihan kuin sen seinät olisivat huokuneet vuosisatojen takaista kylmyyttä. Pöydissä istuskeli pariskuntia hiljaa keskustellen. Salin perällä istui mies baarijakkaralla ja viritteli kitaraa. Saaga silmäili seinille ripustettuja värikkäitä viuhkoja ja kastanjetteja. Ravintolassa oli jotain rakennettua, se ikään kuin jäljitteli oikeaa andalusialaista ravintolaa. He olivat päätyneet sinne, koska olivat olleet liian väsyneitä kierrelläkseen etsimässä ruokapaikkaa. Sitä ennen he olivat käyneet vuokraamassa auton seuraavaa päivää varten.

– Mihin aikaan meidän pitäisi aamulla lähetä? Saaga kysyi.

Miro kohautti hartioitaan.

– Onko sillä niin väliä? Nythän meillä on jo autokin valmiina.

– On sillä jos aiomme ehtiä ajoissa lentokentälle.

Miro kumartui nojaamaan kyynärpäihinsä ja katsoi Saagaa pöydän yli.

– Mihin sulla on koko ajan niin kiire?

– Pakkohan meillä on joku aikataulu olla, muuten projektista ei tule koskaan valmista.

– Sä et vastannut mun kysymykseen. Mihin sulla on niin kiire?

Saaga katsoi Miron ohi. Hän ei tiennyt vastausta itsekään.

– Ennen ihmiset osasivat matkustaa. Matka Helsingistä Pariisiin saattoi kestää monta viikkoa. Tärkeintä oli matkalla olo, ei perille pääseminen. Ajattelepa vaikka taiteen kultakauden maalareita. Olisiko niiden töistä tullut mitään, jos ne olisivat koko ajan olleet vilkuilemassa kelloa ja yrittäneet olla tehokkaita?

Saaga huokasi. Miron asenne ärsytti häntä jälleen. Ikään kuin tämä olisi ajatellut, että hänen omat valinnat olivat muita parempia.

– Kyllä niilläkin omat paineensa oli. Työt piti saada ajoissa näyttelyihin. Nekin joutuivat rahoittamaan taidettaan maalaamalla tilausmuotokuvia, joita ne inhosivat, Saaga puuskahti.

– Mulla ei ole varaa tuhlata aikaani.

Miro naurahti.

– Eikö sun tarkoituksena ole tehdä kirja vuosisadan alun matkailijoista? Silloinhan sen ajan ihmisten erilainen aikakäsitys on tärkeä pointti.

Saaga vilkaisi rannekelloaan.

– Meidän on parasta lähteä ­aikaisin.

– Hyvä on, uskotaan, Miro sanoi ja nosti kätensä pystyyn.

– Sun projektihan tämä on.

He istuivat hetken hiljaa. Kitaraa viritellyt mies alkoi näppäillä soittimellaan haikeaa flamencokappaletta. Saaga katseli soittajaa ajatuksissaan. Oikeastaan Miro oli oikeassa. Miksi hänen piti inttää vastaan?

Miro kaiveli kameran laukustaan ja harppoi lavan eteen kuvaamaan kitaristia. Päät kääntyivät katsomaan Miroa tämän kyykkiessä maassa ja tsuumaillessa miehen kasvoja. Miroa se ei näyttänyt haittaavan.

Kun Miro palasi, tarjoilija oli jo tuonut heidän annoksensa pöytään. Saaga pyöritteli viinilasia kädessään. Miro kaivoi kännykän taskustaan, vilkaisi sen näyttöä ja työnsi sen sitten takaisin.

– Anteeksi kun mä olen niin kireänä. Ehkä se johtuu siitä, että tämä kirja oli niin pitkään mun unelmani, Saaga sanoi.

– Aina tuli jotain väliin. Ja nyt kun vihdoin pääsen toteuttamaan sitä, en osaa ottaa rennosti

– Mikä sai sut ryhtymään tähän just nyt? Miro kysyi.

Saaga kohautti olkapäitään. Kitaristi aloitteli lavalla seuraavaa kappaletta silmät suljettuna. Yhtä hyvin hän voisi kertoa kaiken Mirolle, Saaga ajatteli. Koska he olivat matkalla, he olivat tavallaan välitilassa. Sellaisina hetkinä saattoi olla kuka tahansa, vaikka oma itsensä.

– Musta tuntuu, että mun elämä on junnannut jo pitkään paikallaan. Siinä ei ole oikeastaan mitään vikaa, kaikki sujuu omalla rutiinillaan. Mutta ehkä vika on juuri siinä. Olen alkanut miettiä, että mitä mä lopulta haluan.

– Sulla on siis parisuhdekriisi, Miro sanoi.

Saaga naurahti.

– No sekin.

– Onko teillä lapsia?

Saaga tarttui lautasliinaan ja pyyhkäisi sillä suupieliään. Miro esitti kysymyksen niin kuin se, oliko ihmisellä lapsia tai ei, olisi ollut pohjimmiltaan tämän oma valinta. Niin Saagakin oli aiemmin kuvitellut asiaa sen enempää ajattelematta. Vasta heidän istuessaan lapsettomuusklinikan odotushuoneessa hänelle oli alkanut valjeta, ettei kyse ollut läheskään aina omasta valinnasta. Toisaalta he eivät olleet lapsettomiakaan, sillä olihan Juhanilla tytär. Ulkopuolisista he olivat näyttäneet perheeltä ainakin sunnuntailounaidensa aikana. Tytär oli kuitenkin aina pitänyt tietyn etäisyyden Saagaan. Ehkä lojaaliuttaan äitiään kohtaan, ehkä vain siksi, ettei tarvinnut elämäänsä ylimääräistä aikuista.

– Ei. Meillä ei ole yhteisiä lapsia, hän vastasi lopulta. – Me... Ei olla pystytty saamaan lasta.

Miro vilkaisi häntä pöydän yli.

– Jos rehellisiä ollaan, niin me ollaan eron partaalla, Saaga lisäsi.

– Johtuuko se lapsettomuudesta?

– Siitäkin. Mutta erilleen ajautuminen alkoi jo paljon aikaisemmin. Ehkä jo siitä, kun me tavattiin.

– Siltä se aina jälkikäteen näyttää, Miro naurahti. – Mutta yhtä asiaa mä en lapsettomuudessa ymmärrä. Älä nyt loukkaannu. Miksi antaa sen mitä ei ole, tuhota sitä mitä on?

– Sä olet oikeassa. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Sillä tavallaan se lapsi on olemassa, poissaolona, ja sitä on vaikeinta kestää. Sitä asiaa on ehkä mahdotonta ymmärtää, jollei itse ole kokenut lapsettomuutta, Saaga sanoi.

– Onko sulla lapsia?

Miro pudisteli päätään.

– Etkö sä ole halunnut niitä?

– Ei se siitä ole ollut kiinni.

– Mistä sitten? Vaimostasiko?

Miro katseli kitaristia, joka laski kitaran nojaamaan baarijakkaraa vasten, kumarsi ja poistui tauolle.

– Ei mulla ole vaimoa, Miro sanoi lopulta. – Mä en halua puhua siitä.

– Mistä sä et halua puhua?

Miro ei vastannut.

– Miksi sä sitten kyselet mun asioista jos et halua puhua omistasi?

Miro viskasi lautasliina pöydälle ja nousi seisomaan.

– Sori, mä tarvitsen happea.

– Ei mun ollut tarkoitus loukata sua. Unohdetaan koko juttu, Saaga sanoi.

Saaga seurasi katseellaan Miron selkää tämän kävellessä ravintolan ovesta ulos. Viereisessä pöydässä istuva nainen vilkaisi häntä myötätuntoisesti kuin viestittäen, että tällaiset kohtaukset olivat hänellekin tuttuja. Saaga nosti hämmennyksen kätkeäkseen muistilehtiönsä pöydälle ja jäi tuijottamaan sen tyhjää sivua.

Miro piteli toista kättään ratilla ja räpläsi toisella kädellä radiota. Saaga oli tehnyt muistiinpanoja myöhään yöhön ja nukkunut katkonaisesti. Miroa ei ollut enää näkynyt hänen palatessaan hotellille, mutta aamulla tämä oli odottanut häntä aulassa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Viulukonsertto vaihtui poppiin, mutta Miro ei ollut kuulemaansa tyytyväinen. Seuraavalla kanavalla soi Florence and The Machinen What Kind of Man. Miro irrotti otteensa ja jätti kappaleen soimaan autoon. Sen musiikkivideo oli pyörinyt hotellin nurkassa auki olleessa televisiossakin. Saaga muisti, että videollakin oli pariskunta, joka istui heidän tavoin autossa keskellä ei-mitään. Mies kertoi naisen puhuneen yöllä unissaan ja vaikuttaneen surulliselta. Nainen kysyi, että miksi mies ei sitten herättänyt häntä. Mies vastasi jotakin sen kaltaista, kuin että oli tuntenut itsensä sinä hetkenä ulkopuoliseksi. Nainen kysyi nauraen, uskoiko mies todella kärsimyksen yhdistävän ihmisiä. Toisella, unen tasolla nainen joutui auto-onnettomuuteen ja eli yhä uudestaan suhdettaan mieheen, joka jätti hänet aina kärsimään.

Saaga asetti aurinkolasit silmilleen ja nojautui penkissään taaksepäin. Oli niin kuin heidänkin taustallaan olisi kulkenut uni, josta kumpikaan ei halunnut puhua.

Tie halkoi maisemaa, joka levisi heidän ympärilleen kaikissa ruskean sävyissä.

– Mä ajattelin ajaa oikotietä, Miro sanoi.

– Selvä, Saaga vastasi.

Hän oli aina pitänyt autossa matkustamisessa. Lapsena oli tuntunut turvalliselta käpertyä takapenkille isän ajaessa. Isä oli sanonut, että auto suojelisi heitä kaikelta, jopa salamoilta. Hän oli aina nukahtanut saman tien.

Saaga säpsähti hereille ja avasi silmänsä. Hän ei tiennyt kauanko oli nukkunut, mutta sinä aikana taivaalle oli noussut tummansinisiä pilviä. Miro oli sammuttanut radion ja tuijotti tietä edessä. Heitä ympäröi harmaa valo, joka sai tasankoa reunustavat vuoret näyttämään mustilta.

– Satuitko sä katsomaan aamulla säätiedotusta? Saaga sanoi pilviä vilkuillen.

– No en. Hei, Andalusissa paistaa aina aurinko.

– Niinpä niin. Ihan just sataa ja lujaa.

Miro kohautti olkapäitään.

– Ehkä.

– Kuinka pitkä matka tästä on vielä Madridiin?

– Kyllä tässä vielä muutama tunti menee.

Saaga vilkaisi peiliin. Heidän takanaankaan ei näkynyt yhtään autoa. Pilvet taivaalla kiisivät eteenpäin. Oli niin kuin ne olisivat imeneet itseensä kaiken valon edetessään.

Ensin auton kattoon ropsahti muutama sadepisara, sitten niitä alkoi poksahdella ryöppynä. Ihan kuin joku olisi viskonut niitä kaksin käsin auton katolle. Miro napsautti tuulilasinpyyhkijät päälle, mutta pian ne eivät enää jaksaneet työntää lasia vasten valuvaa vesimassaa tieltään. Sade kohisi, niin kuin he olisivat istuneet luolassa vesiputouksen takana.

Miro ajoi sivuun ja pysäytti auton.

He istuivat hiljaa eteensä tuijottaen.

– Mitäs nyt tehdään? Saaga kysyi lopulta.

Miro nojautui penkillä taaksepäin ja oikaisi jalkansa.

– Ei kai tässä auta muu kuin rentoutua, vai mitä?

– Miten niin?

– Ei me tämän pahempaan pulaan voida tällä erää joutua. Joten yhtä hyvin voidaan ottaa tästä ilo irti, Miro sanoi ja virnisti.

Saaga tuijotti sateen takomaa tietä edessään. He eivät ehtisi enää lennolle. Jostain syystä se ei haitannut häntä pätkääkään. Siinä he olivat, jumissa keskellä ei mitään jossain Espanjan taivaan alla. Saagaakin alkoi äkkiä hymyilyttää. Hänkin käänsi penkkiään taaksepäin.

– Totta puhut. Ei auta kuin odottaa.

Heidän äänensä melkein hukkuivat veden pauhuun. Miron kasvot erottuivat hämärästä. Saagan olisi äkkiä tehnyt mieli liu´ttaa sormeaan Miron kasvoja pitkin, tunnustella tämän piirteitä niin kuin tarkistaakseen, että tämä todella oli siinä. Kunpa sade ei koskaan loppuisi, hän ajatteli. Kunpa he voisivat istua siinä aina.

Silloin Miro nojautui hitaasti häntä kohden. Saagasta tuntui samalta kuin silloin, kun hän oli nojannut kaidetta vasten ja katsonut alas pudotukseen, joka oli vain yhden askeleen päässä.

Oli pakko sulkea silmät, puristaa ne kiinni niin kuin lapsena peiton alla.

Saaga nosti kätensä Miron kasvoille ja antoi itsensä pudota.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Aiemmin ilmestyneet osat:

Appelsiinipuun alla, osa 2/7

Appelsiinipuun alla, osa 1/7

Venla Hiidensalo

Venla Hiidensalon esikoisromaani Mediahuora (Otava) herätti aikanaan paljon huomiota. Sen jälkeen hän on julkaissut historiallisen romaanin Karhunpesä, joka ilmestyi keväällä 2014 (Otava). Tällä hetkellä Hiidensalo kirjoittaa kolmatta romaaniaan. Hän matkustelee mielellään jatkokertomuksensa tapahtumapaikoilla Espanjan

Andalusiassa ja Italian Gardajärvellä.