Miro saa Saagan avautumaan huolistaan, mutta mies itse pysyy salaperäisenä. Yhteinen automatka ja rankkasade saavat kuitenkin tunnelman virittymään.

Aurinko siivilöityi huoneeseen kananmunankeltaisena. Saaga avasi silmänsä ja nosti vaistomaisesti käden otsalleen suojautuakseen sen kaiken paljastavilta säteiltä. Ohimoilla tykytti päänsärky. Hän vilkaisi kelloa ja ponnahti samassa ylös sängystä. Hän oli sopinut tapaavansa Miron yhdeksältä aulassa, ja aikaa oli enää kymmenen minuuttia.

Muistikuvat edelliseltä yöltä vyöryivät hänen mieleensä. Hän tunsi taas Miron huulet omillaan ja sen, miltä oli tuntunut seistä käsi ovenkahvalla ja tajuta, että voisi astua rajan yli seurauksista välittämättä. Jokin oli saanut Saagan kuitenkin perääntymään. Ehkä se oli ollut varjomainen muistikuva Juhanista, joka odotti turhaan hänen viestiään jossain toisessa hotellihuoneessa Euroopan toisella laidalla. Hän oli irrottautunut Miron otteesta, ja he olivat seisset hetken käytävän kelmeässä valossa.

Vasta huoneen oven suljettuaan Saaga oli huomannut puristavansa Mirolta saamaansa appelsiinia yhä kädessään.

Paras oli aina hetki ennen ensimmäistä suudelmaa. Silloin kaikki tuntui olevan mahdollista, hän mietti. Miron kanssa käytävällä seistessään Saaga oli hetken kuvitellut, että voisi aloittaa alusta ja hypätä toiseen elämään seurauksista välittämättä.

Nyt koko välikohtaus hävetti häntä.

Appelsiini oli yhä yöpöydällä. Kolumbus oli päätynyt meritietä Intiaan etsiessään Karibialle mutta uskonut kuolemaansa asti löytäneensä tien Intiaan, Saaga ajatteli appelsiinia katsoessaan. Hänkin halusi itsepäisesti nähdä ympärillään sen vapauden maan, jota hän oli etsimässä.

Saaga nakkasi appelsiinin roskakoriin, nousi sängystä ja alkoi haalia kiireellä tavaroitaan takaisin matkalaukkuun.

Miro odotti häntä jo aulassa. Saagan nähdessään hän hymyili leveästi ja nosti repun harteilleen niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä ei ollutkaan, Saaga ajatteli.

Verkkareihin pukeutunut, purukumia jauhava naistaksikuski napsautti mittarin pois päältä ja kaahasi päin punaisia Miron selitettyä tälle ontuvalla espanjallaan, että heillä oli kiire bussiin. He ehtivät juuri ja juuri ostaa liput ja nousta viimeisinä matkustajina Granadaa kohti matkaavaan autoon.

Bussi kulki nytkähdellen eteenpäin ja pysähteli ruuhkassa. Kaduilla tungeksi ihmisiä ja kahviloiden terasseilla istui harmaahapsisia miehiä ja naisia pienissä ryhmissä paistattelemassa päivää. Kadunkulmassa seisoi ruskeaan pukuun pukeutunut mies edessään metallinen kuppi, johon ohikulkija juuri pudotti kolikon.

Oli omituista ajatella, että kaikilla näillä ihmisillä oli oma elämänsä, jossa he olivat vain bussin ikkunan takana vilahtavia ohikulkijoita. Naiset lykkivät lastenvaunuja puistossa, ja lapsia istui muovinorsujen ja tiikereiden selässä sen keskellä pyörivässä karusellissa.

Bussi nousi ramppia pitkin moottoritielle. Tien ympärille levittäytyvä maisema oli kuivaa tasankoa, jota vuoret reunustivat. He ohittivat geometrisen suoriin riveihin istutettuja oliivipuuviljelmiä, mandariinipuutarhoja ja pystyyn kuivuneilta näyttäviä lehtipuumetsikköjä. Kulottunut tasanko näytti siltä, että jos sen sekaan heittäisi palavan tulitikun, koko maisema olisi pian liekeissä.

Miro katseli ulos ikkunasta aurinko lasit silmillään.

– Tiedät sä, mikä on mun hienoimpia reissumuistoja? Se kun näin Meksikossa aavikon kukkivan.

Miro selitti, että sitä ennen oli satanut monta viikkoa. Hän oli odottanut pienessä kylässä sateen loppumista, sillä tiet olivat joen tulvimisen takia poikki. Ja sitten eräänä aamuna taivas olikin vihdoin ollut täysin pilvetön. Ensin maassa kiemurteleviin köynnöskasveihin ilmestyi makeantuoksuisia, keltaisia kukkia, ja sitten kaktusten laelle puhkesi punaisia ja violetteja kukkia. Pian koko aavikko oli kukassa. Kun sana kukkivasta aavikosta alkoi levitä, kaupunkiin alkoi virrata ihmisiä pitkien matkojenkin päästä sitä katsomaan.

– Mä otin siitä tietysti satoja kuvia. Niitä oli yhdessä mun näyttelyssäkin. Mutta ei kukkiva aavikko näyttänyt kuvissa samalta. Se pitää itse kokea, Miro sanoi.

Saaga ei vastannut mitään, tuijotti vain ulos ikkunasta. Maisemassa oli jotain runollista. Ja yhtä aikaa alakuloista, niin kuin hän olisi nähnyt siinä oman kuvansa.

Lumihuippuiset vuoret kimaltelivat auringossa. He heittivät laukkunsa hotellille ja jatkoivat jalkaisin matkaansa. Miro halusi ehtiä kuvaamaan Alhambran linnoitukselle ennen kun aurinko painuisi vuorten taa. Alhambraa oli alettu rakentaa 800-luvulla maurilaishallitsijoiden palatsiksi kallioiselle kukkulalle, jota oli helppo puolustaa.

Tie sinne luikersi jyrkästi ylämäkeen. Sitä reunustavat puut olivat ikivanhoja ja korkeita, ja niistä oli varissut ruskeita lehtiä matoksi maahan. Jostain kantautui puron solinaa. He tulivat Generalifen puutarhan sisäänkäynnille. Puutarhassa kuljeskeli enää vain muutamia turisteja. Geometrisesti leikatut sypressirivistöt ja niiden väliin jäävä käytävä toivat mieleen Hohto-elokuvan labyrintin.

Saaga maleksi Miron perässä. Kauempaa rinteessä erottui linna ja sen alle levittäytyvä kaupunki. Näkymä oli ihmeen kaunis. Saaga muisti lukeneensa, että Albert Edelfelt oli tehnyt tässä samassa puutarhassa akvarelliluonnoksia Andalusian-matkallaan. Andalusia oli tehnyt Edelfeltiin niin suuren vaikutuksen, että jopa Pariisi oli tuntunut hänestä sen jälkeen tylsältä ja värittömältä. Edelfelt oli vannonut palaavansa vielä Andalusiaan, mutta matka oli jäänyt tekemättä.

He jatkoivat kävelyään vanhalle linnoitukselle, nousivat kapeita portaita pitkin sen torniin ja pysähtyivät näköalatasanteelle. Kaupunki jatkui lähes silmänkantamattomiin kaukana heidän alapuolellaan. Saaga kurkisti kaiteen yli. Vatsasta otti niin kuin hän olisi istunut alas syöksyvässä vuoristoradassa. Hän oli aina potenut pientä korkeanpaikan kammoa.

Talot näyttivät pikkuruisilta kuin lilliputtien kaupungissa. Alas katsoessa oli helppo kuvitella, että osaisi lentää. Saaga astui askeleen taaksepäin ja veti villatakkinsa tiukemmin ympärilleen. Miro siirsi kameran olalleen ja seisoi ääneti hänen vieressään. Pariskuntia norkoili alempana puistossa ottamassa itsestään selfieitä. Hekin näyttivät ulkopuolisista samanlaiselta, viikonloppumatkalla olevalta parilta, Saaga ajatteli. Hiljaisuus lepatti heidän välillään kuin tuulessa tempova lippu.

– Pitäisikö meidän vuokrata auto ja ajaa aamulla takaisin Madridiin? Saaga sanoi hiljaisuuden rikkoakseen.

Miro tarttui tuulen Saagan kasvoille heittämään hiussuortuvaan ja työnsi sen tämän korvan taakse.

– Sä kuljet aina askeleen edellä. Etkö sä voisi edes hetkeksi pysähtyä ja olla tässä ja nyt?

Saaga katsoi Miroa silmiin. Hän muisti kotona odottavan kellon raksutuksen ja keittiön kalpean valon sunnuntaiaamuna. Hän näki heidät kolme istumassa ruokapöydän ääressä kellon alla. Juhani istui vastapäätä tytärtään, Saaga heidän välissään pöydän päässä. Juhani ja tytär keskustelivat jostakin heitä yhdistävästä muistosta. Huomaisivatko he edes, jos hänen paikkansa olisi tyhjä?

Sen sijaan hän voisi päästää irti ja tarttua Miron käteen. Kenenkään ei tarvitsisi tietää. Kun he palaisivat täältä, he jatkaisivat elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Saaga kääntyi katsomaan kaupunkia, joka kimalteli niin kuin kivet veden alla. Hän oli aina ajatellut, että olemalla uskoton ihminen oli uskoton ennen kaikkea itselleen. Hän oli pelkuri, Saaga mietti. Vain pelkurit lähtivät ja jättivät lapun pöydälle.

Saaga käänsi Mirolle selkänsä ja lähti laskeutumaan portaita alaspäin.

Ravintolasalissa oli koleaa, ihan kuin sen seinät olisivat huokuneet vuosisatojen takaista kylmyyttä. Pöydissä istuskeli pariskuntia hiljaa keskustellen. Salin perällä istui mies baarijakkaralla ja viritteli kitaraa. Saaga silmäili seinille ripustettuja värikkäitä viuhkoja ja kastanjetteja. Ravintolassa oli jotain rakennettua, se ikään kuin jäljitteli oikeaa andalusialaista ravintolaa. He olivat päätyneet sinne, koska olivat olleet liian väsyneitä kierrelläkseen etsimässä ruokapaikkaa. Sitä ennen he olivat käyneet vuokraamassa auton seuraavaa päivää varten.

– Mihin aikaan meidän pitäisi aamulla lähetä? Saaga kysyi.

Miro kohautti hartioitaan.

– Onko sillä niin väliä? Nythän meillä on jo autokin valmiina.

– On sillä jos aiomme ehtiä ajoissa lentokentälle.

Miro kumartui nojaamaan kyynärpäihinsä ja katsoi Saagaa pöydän yli.

– Mihin sulla on koko ajan niin kiire?

– Pakkohan meillä on joku aikataulu olla, muuten projektista ei tule koskaan valmista.

– Sä et vastannut mun kysymykseen. Mihin sulla on niin kiire?

Saaga katsoi Miron ohi. Hän ei tiennyt vastausta itsekään.

– Ennen ihmiset osasivat matkustaa. Matka Helsingistä Pariisiin saattoi kestää monta viikkoa. Tärkeintä oli matkalla olo, ei perille pääseminen. Ajattelepa vaikka taiteen kultakauden maalareita. Olisiko niiden töistä tullut mitään, jos ne olisivat koko ajan olleet vilkuilemassa kelloa ja yrittäneet olla tehokkaita?

Saaga huokasi. Miron asenne ärsytti häntä jälleen. Ikään kuin tämä olisi ajatellut, että hänen omat valinnat olivat muita parempia.

– Kyllä niilläkin omat paineensa oli. Työt piti saada ajoissa näyttelyihin. Nekin joutuivat rahoittamaan taidettaan maalaamalla tilausmuotokuvia, joita ne inhosivat, Saaga puuskahti.

– Mulla ei ole varaa tuhlata aikaani.

Miro naurahti.

– Eikö sun tarkoituksena ole tehdä kirja vuosisadan alun matkailijoista? Silloinhan sen ajan ihmisten erilainen aikakäsitys on tärkeä pointti.

Saaga vilkaisi rannekelloaan.

– Meidän on parasta lähteä ­aikaisin.

– Hyvä on, uskotaan, Miro sanoi ja nosti kätensä pystyyn.

– Sun projektihan tämä on.

He istuivat hetken hiljaa. Kitaraa viritellyt mies alkoi näppäillä soittimellaan haikeaa flamencokappaletta. Saaga katseli soittajaa ajatuksissaan. Oikeastaan Miro oli oikeassa. Miksi hänen piti inttää vastaan?

Miro kaiveli kameran laukustaan ja harppoi lavan eteen kuvaamaan kitaristia. Päät kääntyivät katsomaan Miroa tämän kyykkiessä maassa ja tsuumaillessa miehen kasvoja. Miroa se ei näyttänyt haittaavan.

Kun Miro palasi, tarjoilija oli jo tuonut heidän annoksensa pöytään. Saaga pyöritteli viinilasia kädessään. Miro kaivoi kännykän taskustaan, vilkaisi sen näyttöä ja työnsi sen sitten takaisin.

– Anteeksi kun mä olen niin kireänä. Ehkä se johtuu siitä, että tämä kirja oli niin pitkään mun unelmani, Saaga sanoi.

– Aina tuli jotain väliin. Ja nyt kun vihdoin pääsen toteuttamaan sitä, en osaa ottaa rennosti

– Mikä sai sut ryhtymään tähän just nyt? Miro kysyi.

Saaga kohautti olkapäitään. Kitaristi aloitteli lavalla seuraavaa kappaletta silmät suljettuna. Yhtä hyvin hän voisi kertoa kaiken Mirolle, Saaga ajatteli. Koska he olivat matkalla, he olivat tavallaan välitilassa. Sellaisina hetkinä saattoi olla kuka tahansa, vaikka oma itsensä.

– Musta tuntuu, että mun elämä on junnannut jo pitkään paikallaan. Siinä ei ole oikeastaan mitään vikaa, kaikki sujuu omalla rutiinillaan. Mutta ehkä vika on juuri siinä. Olen alkanut miettiä, että mitä mä lopulta haluan.

– Sulla on siis parisuhdekriisi, Miro sanoi.

Saaga naurahti.

– No sekin.

– Onko teillä lapsia?

Saaga tarttui lautasliinaan ja pyyhkäisi sillä suupieliään. Miro esitti kysymyksen niin kuin se, oliko ihmisellä lapsia tai ei, olisi ollut pohjimmiltaan tämän oma valinta. Niin Saagakin oli aiemmin kuvitellut asiaa sen enempää ajattelematta. Vasta heidän istuessaan lapsettomuusklinikan odotushuoneessa hänelle oli alkanut valjeta, ettei kyse ollut läheskään aina omasta valinnasta. Toisaalta he eivät olleet lapsettomiakaan, sillä olihan Juhanilla tytär. Ulkopuolisista he olivat näyttäneet perheeltä ainakin sunnuntailounaidensa aikana. Tytär oli kuitenkin aina pitänyt tietyn etäisyyden Saagaan. Ehkä lojaaliuttaan äitiään kohtaan, ehkä vain siksi, ettei tarvinnut elämäänsä ylimääräistä aikuista.

– Ei. Meillä ei ole yhteisiä lapsia, hän vastasi lopulta. – Me... Ei olla pystytty saamaan lasta.

Miro vilkaisi häntä pöydän yli.

– Jos rehellisiä ollaan, niin me ollaan eron partaalla, Saaga lisäsi.

– Johtuuko se lapsettomuudesta?

– Siitäkin. Mutta erilleen ajautuminen alkoi jo paljon aikaisemmin. Ehkä jo siitä, kun me tavattiin.

– Siltä se aina jälkikäteen näyttää, Miro naurahti. – Mutta yhtä asiaa mä en lapsettomuudessa ymmärrä. Älä nyt loukkaannu. Miksi antaa sen mitä ei ole, tuhota sitä mitä on?

– Sä olet oikeassa. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Sillä tavallaan se lapsi on olemassa, poissaolona, ja sitä on vaikeinta kestää. Sitä asiaa on ehkä mahdotonta ymmärtää, jollei itse ole kokenut lapsettomuutta, Saaga sanoi.

– Onko sulla lapsia?

Miro pudisteli päätään.

– Etkö sä ole halunnut niitä?

– Ei se siitä ole ollut kiinni.

– Mistä sitten? Vaimostasiko?

Miro katseli kitaristia, joka laski kitaran nojaamaan baarijakkaraa vasten, kumarsi ja poistui tauolle.

– Ei mulla ole vaimoa, Miro sanoi lopulta. – Mä en halua puhua siitä.

– Mistä sä et halua puhua?

Miro ei vastannut.

– Miksi sä sitten kyselet mun asioista jos et halua puhua omistasi?

Miro viskasi lautasliina pöydälle ja nousi seisomaan.

– Sori, mä tarvitsen happea.

– Ei mun ollut tarkoitus loukata sua. Unohdetaan koko juttu, Saaga sanoi.

Saaga seurasi katseellaan Miron selkää tämän kävellessä ravintolan ovesta ulos. Viereisessä pöydässä istuva nainen vilkaisi häntä myötätuntoisesti kuin viestittäen, että tällaiset kohtaukset olivat hänellekin tuttuja. Saaga nosti hämmennyksen kätkeäkseen muistilehtiönsä pöydälle ja jäi tuijottamaan sen tyhjää sivua.

Miro piteli toista kättään ratilla ja räpläsi toisella kädellä radiota. Saaga oli tehnyt muistiinpanoja myöhään yöhön ja nukkunut katkonaisesti. Miroa ei ollut enää näkynyt hänen palatessaan hotellille, mutta aamulla tämä oli odottanut häntä aulassa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Viulukonsertto vaihtui poppiin, mutta Miro ei ollut kuulemaansa tyytyväinen. Seuraavalla kanavalla soi Florence and The Machinen What Kind of Man. Miro irrotti otteensa ja jätti kappaleen soimaan autoon. Sen musiikkivideo oli pyörinyt hotellin nurkassa auki olleessa televisiossakin. Saaga muisti, että videollakin oli pariskunta, joka istui heidän tavoin autossa keskellä ei-mitään. Mies kertoi naisen puhuneen yöllä unissaan ja vaikuttaneen surulliselta. Nainen kysyi, että miksi mies ei sitten herättänyt häntä. Mies vastasi jotakin sen kaltaista, kuin että oli tuntenut itsensä sinä hetkenä ulkopuoliseksi. Nainen kysyi nauraen, uskoiko mies todella kärsimyksen yhdistävän ihmisiä. Toisella, unen tasolla nainen joutui auto-onnettomuuteen ja eli yhä uudestaan suhdettaan mieheen, joka jätti hänet aina kärsimään.

Saaga asetti aurinkolasit silmilleen ja nojautui penkissään taaksepäin. Oli niin kuin heidänkin taustallaan olisi kulkenut uni, josta kumpikaan ei halunnut puhua.

Tie halkoi maisemaa, joka levisi heidän ympärilleen kaikissa ruskean sävyissä.

– Mä ajattelin ajaa oikotietä, Miro sanoi.

– Selvä, Saaga vastasi.

Hän oli aina pitänyt autossa matkustamisessa. Lapsena oli tuntunut turvalliselta käpertyä takapenkille isän ajaessa. Isä oli sanonut, että auto suojelisi heitä kaikelta, jopa salamoilta. Hän oli aina nukahtanut saman tien.

Saaga säpsähti hereille ja avasi silmänsä. Hän ei tiennyt kauanko oli nukkunut, mutta sinä aikana taivaalle oli noussut tummansinisiä pilviä. Miro oli sammuttanut radion ja tuijotti tietä edessä. Heitä ympäröi harmaa valo, joka sai tasankoa reunustavat vuoret näyttämään mustilta.

– Satuitko sä katsomaan aamulla säätiedotusta? Saaga sanoi pilviä vilkuillen.

– No en. Hei, Andalusissa paistaa aina aurinko.

– Niinpä niin. Ihan just sataa ja lujaa.

Miro kohautti olkapäitään.

– Ehkä.

– Kuinka pitkä matka tästä on vielä Madridiin?

– Kyllä tässä vielä muutama tunti menee.

Saaga vilkaisi peiliin. Heidän takanaankaan ei näkynyt yhtään autoa. Pilvet taivaalla kiisivät eteenpäin. Oli niin kuin ne olisivat imeneet itseensä kaiken valon edetessään.

Ensin auton kattoon ropsahti muutama sadepisara, sitten niitä alkoi poksahdella ryöppynä. Ihan kuin joku olisi viskonut niitä kaksin käsin auton katolle. Miro napsautti tuulilasinpyyhkijät päälle, mutta pian ne eivät enää jaksaneet työntää lasia vasten valuvaa vesimassaa tieltään. Sade kohisi, niin kuin he olisivat istuneet luolassa vesiputouksen takana.

Miro ajoi sivuun ja pysäytti auton.

He istuivat hiljaa eteensä tuijottaen.

– Mitäs nyt tehdään? Saaga kysyi lopulta.

Miro nojautui penkillä taaksepäin ja oikaisi jalkansa.

– Ei kai tässä auta muu kuin rentoutua, vai mitä?

– Miten niin?

– Ei me tämän pahempaan pulaan voida tällä erää joutua. Joten yhtä hyvin voidaan ottaa tästä ilo irti, Miro sanoi ja virnisti.

Saaga tuijotti sateen takomaa tietä edessään. He eivät ehtisi enää lennolle. Jostain syystä se ei haitannut häntä pätkääkään. Siinä he olivat, jumissa keskellä ei mitään jossain Espanjan taivaan alla. Saagaakin alkoi äkkiä hymyilyttää. Hänkin käänsi penkkiään taaksepäin.

– Totta puhut. Ei auta kuin odottaa.

Heidän äänensä melkein hukkuivat veden pauhuun. Miron kasvot erottuivat hämärästä. Saagan olisi äkkiä tehnyt mieli liu´ttaa sormeaan Miron kasvoja pitkin, tunnustella tämän piirteitä niin kuin tarkistaakseen, että tämä todella oli siinä. Kunpa sade ei koskaan loppuisi, hän ajatteli. Kunpa he voisivat istua siinä aina.

Silloin Miro nojautui hitaasti häntä kohden. Saagasta tuntui samalta kuin silloin, kun hän oli nojannut kaidetta vasten ja katsonut alas pudotukseen, joka oli vain yhden askeleen päässä.

Oli pakko sulkea silmät, puristaa ne kiinni niin kuin lapsena peiton alla.

Saaga nosti kätensä Miron kasvoille ja antoi itsensä pudota.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Aiemmin ilmestyneet osat:

Appelsiinipuun alla, osa 2/7

Appelsiinipuun alla, osa 1/7

Venla Hiidensalo

Venla Hiidensalon esikoisromaani Mediahuora (Otava) herätti aikanaan paljon huomiota. Sen jälkeen hän on julkaissut historiallisen romaanin Karhunpesä, joka ilmestyi keväällä 2014 (Otava). Tällä hetkellä Hiidensalo kirjoittaa kolmatta romaaniaan. Hän matkustelee mielellään jatkokertomuksensa tapahtumapaikoilla Espanjan

Andalusiassa ja Italian Gardajärvellä.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.