Maatalous- ja puutarhatarvikeliikkeessä silmät pälyilevät Kristiinaa, mutta väistävät heti, jos hän katsoo kohti. Tumma mies tarjoaa apuaan, ja äkäinen Inga tekee yllätyskäynnin tilalle. Tietenkin juuri silloin sinihohtoinen auto kaartaa pihaan, eikä se ole Mikon punainen bemari.

Tunnin bussimatka läheiseen, minulle ennestään vieraaseen pikkukaupunkiin tuntui melkein juhlalliselta katkolta hiljaiseen maalaiselämään. Ehkä minusta on tullut jo hiukan mökkihöperö, tuumiskelin puristaessani sylissäni pullottavaa käsilaukkua kaksin käsin. Se oli täynnä maksettavia laskuja.

Nousin bussista pienen torin laidalla. Sopivasti vastapäätä sijaitsi pankki. Sen maksuautomaatille kiiruhdin ensimmäiseksi. Sain näpytellä pitkän tovin ennen kuin Roosan ja Jaimien jättämä velkapino oli hoidettu.

Oloni oli yhtä aikaa helpottunut ja raskas lähtiessäni pankista. Tilillä olisi enää sen verran rahaa, että voisin elättää itseni ja eläimet muutaman viikon ajan. Ingan uhkailut uuden yhtiökumppanin etsimisestä koetin painaa taka-alalle. Jos niin kävisi, saisin enää palkan parilta kuukaudelta sekä yhtiöstä minulle kuuluvan osuuden. Niiden varaan en voisi laskea koko loppuelämääni.

Tavaratalon kosmetiikkaosastolla pysähdyin. Katsoin kuvaani peilistä. Ruskettuneet kasvot, kuivan hilseilevä iho. En torpalla puuhaillessani ollut uhrannut ajatustakaan kauneudenhoidolle. Siihen ei ollut aikaa. Kun asui paikassa, jossa jokainen perusasia vaati ruumiillista työtä, ei peiliin tullut vilkaistua moniin päiviin. Puhdas vesi, raitis ilma, hyötyliikunta ja aurinko olivat hoitaneet minua omalla tavallaan, mutta ihoni kaipasi kunnollista rasvausta. Vilkaisin kynsilakkatarjousta, sen jälkeen käsiäni. Sierettyneet kämmenet, toisessa kourassa viikatoinnin aiheuttama rakko. Jalkojeni kuntoa en viitsinyt edes kuvitella. Olin ehtinyt kävellä näinä muutamana päivänä maalla enemmän kuin kuukauteen kaupungissa. Pedikyristini olisi pyörtynyt nähdessään ohdakkeiden raapimat pohkeeni ja heinänsängen pistelemät jalkapohjani.

Ei mitään kynsilakkoja, vaan ainoastaan kunnon perusvoidetta, päätin ja muistelin työaamuja Boutique Inga & Kristiinassa, jolloin tarkistin aina ennen asiakkaiden saapumista käsieni kunnon. Manikyyrin oli oltava tiptop, olimmehan ”liikkeen käyntikortit”, kuten Inga tämän tästä jaksoi muistuttaa. Jokapäiväinen stressaaminen ulkonäöstä ja edustavuudesta huolehtiminen tuntuivat yhtäkkiä oudon kaukaisilta huolilta. Sormeilin karhenneita hiuksiani. Aurinko oli polttanut tummiin suortuviin liudan vaaleita raitoja. Hetken mietin mennäkö kampaajalle – ja samassa kysyin itseltäni: miksi? Aurinkoraidat näyttivät piristäviltä. Sitä paitsi maalla töitä tehdessä oli epäkäytännöllistä pitää hiuksia muutoin kuin ponnarille sidottuina.

Valitsin hyllystä pari perusvoidetta ja kysyin myyjältä missä ”Maatalous- ja puutarhatarvike Rummukainen” mahtoi sijaita. Laskuja seuloessani olin pannut merkille että nuoret olivat hankkineet sieltä monenlaista tarviketta. Nainen neuvoi reitin. Kuittia ojentaessaan hän uteli olinko uusi tulokas kaupungissa.

– Kesäasukas vain. Metsäniemen kylästä.

Nuori nainen vilkastui ja hänen silmiinsä syttyi innostus.

– Minun sukulaisiani asuu Metsäniemessä. Vietin siellä lapsena usein kesälomia. Ja se ikivanha tarina niistä nuorista rakastavaisista on niin ihana!

Nyökkäsin aivan kuin olisin tiennyt mistä oli kyse. Ei ollut aikaa jäädä juttusille. Minulla oli kiire hoitaa asioita paikassa, jota pelkäsin jo etukäteen. Helsinkiläisnainen maataloustarvikekaupassa. En osaisi puhua oikeilla termeillä, en ymmärtäisi mitään siitä mitä tarvitsin. Paljastaisin tyhmyyteni heti kun vain avaisin suuni.

Maatalous- ja puutarhatarvikeliikkeen pihassa pysähdyin vetämään henkeä. Oven eteen oli parkkeerattu traktori, kolme mopoa ja peräkärrillinen Lada. Loput autot olivat kalliita kaupunkilaismaastureita. Kun astuin sisään näin sen mitä pelkäsinkin. Raavaita isäntiä hypistelemässä koneita, työkaluja ja lannoitesäkkejä. Minä kirkkaanvihreine nahkatakkeineni, keltaisine silkkihuivineni ja Vuittonin käsilaukkuineni näytin varmasti heidän silmissään tässä ympäristössä eksoottiselta papukaijalta. Otin varovaisia askeleita kassaa kohti. Päät kääntyilivät, silmät pälysivät hahmoani, mutta väistivät heti, jos katsoin kohti. Tiskin takaa kuului yskäisy, sen jälkeen kumea mörähdys:

– Irma Loikkasen Leninkiliike on tuossa seuraavassa korttelissa. Täällä myydään vain rautaa ja rehua.

Muutaman hyllyn takaa kantautui vaimea naurunpyrskähdys. Vihreä takki ja keltainen huivi saivat nyt lisäsävykseen tulipunaisen naamani. Katselin ympärilleni kuin apua etsien – turhaan. Ei yhtäkään sen oloista ihmistä, johon turvautua.

– Olisin tarvinnut hiukan neuvoja, änkytin hämilläni.

Tiskin takana vitsaileva partasuinen mies päätti ottaa tilanteesta kaiken ilon irti.

– Eukko kertoi, että Loikkasen Irma on tullut juuri Helsingistä värianalyysiopista. Sieltä saatte ne parhaimmat neuvot. Meillä kun on vain näitä miranoleja ja petsilakkoja.

Nyt räjähti peittelemätön nauru jo useamman suusta. Puristin käsilaukkuani rystyset valkeina. Yrittääkö vielä kerran vai juostako ovesta ulos? Samassa aukesi ulko-ovi. Pitkä, tumma hahmo astui sisään. Nauru sammui kuin leikaten ja miehet olivat syventyvinään kuka mihinkin. Tiskin takana könöttävä vitsiniekka oikaisi ryhtiään, tervehti miestä kunnioittavin ilmein ja alkoi kysellä miten voisi tätä palvella.

– Tällä edellisellä asiakkaalla taitaa olla asiointi vielä kesken. Minä menen siksi aikaa tuonne puutarhapuolelle katselemaan ruohonleikkureita.

Uskaltauduin arasti vilkaisemaan toiselle osastolle katoavaa pitkää hahmoa. Hetken tuntui kuin miehen profiili olisi ollut jostakin tuttu.

Partasuu kääntyi puoleeni kyllästyneen oloisena. Kaivoin Roosan ja Jaimien peruja olevan laskun käteeni.

– Tästä vanhasta kuitista näkyy mitä tarvitsen.

Mies sieppasi lapun pulleaan kouraansa ja asetti lukulasit nenälleen.

– Lampaan rehua, suolakiveä, vehnänjyviä kanoille.

– Otan niitä kaikkia.

Oudoksuva katse pyyhki olemustani.

– Taidatte olla uusi täällä.

Pysyin vaiti. Hikikarpaloita kihosi kainaloihini. Tunsin hyllyjen takaa tuijottavat useat silmäparit selässäni. Yhtäkkiä mies vetäisi paperin lähelle lasejaan.

– Ei perkele. Tämähän on maksamaton laskupohja viime keväältä. Viisi kuukautta vanha lasku! Minä muistan ne lurjukset. Jätkällä oli rastaletti ja likalla mulipää. Täältä hakivat elukoilleen ruuat, mutta kaiken jättivät maksamatta.

Asetin käsilaukkuni tiskille ja kaivoin kuitin esiin.

– Rahat ovat nyt tilillänne. Viimeistä penniä myöten. Minä olen maksanut joka ikisen laskun, jonka lähetitte Metsäniemeen.

Takanani kuiskuteltiin ja karauteltiin kurkkuja. Halusin mahdollisimman nopeasti pois näiden kyräilevien ukkojen seurasta.

– Jospa nyt voitaisiin vain tehdä kaupat. Maksan kaiken käteisellä. Samoin kuljetuksen.

Partasuu kirjasi lehtiöön ostokseni. Sitten mies työnsi kuitin pöytää pitkin takaisin eteeni.

– En teille myisikään muutoin kuin käteisellä. Kuljetuspalvelua ei ole.

Purin huultani. Mistä hitosta minä nyt auton tähän hommaisin.

– Minulla on tyhjä tilaa autossa. Tuon kaiken tarvittavan perille kun illalla ajan Metsäniemen ohitse.

Käännähdin yllättyneenä. Tumma mies seisoi takanani. Mies vilkaisi minua ilmeettömästi ja ryhtyi sitten enempiä selittelemättä asioimaan partasuun kanssa. Partasuu alkoi liehakoida kaikin tavoin miestä, joka ilmeisesti oli liikkeen parhaita asiakkaita. Seurasin syrjäkarein hölmöltä näyttävää touhua. Noin typeriltäkö mekin Ingan kanssa kuulostimme, kun putiikkiimme astui tärkeä, rahakas asiakas? Mairiteltiin ja kehuttiin, kyseltiin kuulumiset ja jos oikein tärkeä henkilö oli kysymyksessä, Inga avasi samppanjan tai kuohuviinin. Silloin kaupat tehtiin lasi kädessä, juomakuplien poreillessa.

Odottelin hetken turhaan kenenkään huomiota. Eikö partasuu kehdannutkaan tuon miehen läsnä ollessa pyytää minua maksamaan käteisellä ostojani? Lopulta lähdin ja poistuin kummastunein tunnelmin kohti toria.

Sama mies. Sama tumma mies, joka ajoi sinihohtoisella autolla Peltolan kartanon pihaan. Miehen täytyi tietää missä asuin. Häpeäntunne täräytti sydänalaani. Mitä hän mahtoi tuumata minusta? Hän ei voinut vielä tietää, että olin hetki sitten maksanut vuokrarästit hänen tililleen.

Juho Peltola. Nimi, jonka keltaisen talon emäntä oli maininnut puhuessaan torpan kaivosta. Puistin päätäni. Hittoon koko pilaantunut kaivo. Kantaisin veden Ulriikan lähteestä kuten ennenkin. En halua nähdä miestä. Tuokoon rehut, suolakivet ja jyvät pihaan kun kerran niin halusi. Minä pitäisin oven lukittuna ja torpan pimeänä. Minua oli jo tarpeeksi nöyryytetty.

Linja-autoasemalle tultuani huomasin, että bussin lähtöön olisi vielä puolisen tuntia. Päätin tappaa sen ajan vieressä sijaitsevassa halpahallissa.

Suuntasin suoraan lemmikkieläinosastolle. Kaamea reunastaan lohjennut kissan maitokuppi ja likatahman peittämä koiran kaulapanta lentäisivät tämän kauppareissun päätteeksi tunkiolle. Punainen kissankippo ja mustankiiltävä kaulapanta kädessäni jatkoin työvaateosastolle. Kunnon puutarhakäsineet ja pitkävartiset kumisaappaat. Niitä tarvitsisin joka päivä. Hetken hypistelin käsissäni vihreitä työhaalareita. Miten helppoa miehillä olikaan. Hypätä vain näihin ja painua metsään tai maatöihin.

Kun nousin paluubussiin minulla oli kädessäni jättiläismäinen muovikassi. En voinut pidätellä hymyäni. Nämä vermeet kun pukisin ylleni, Inga pyörtyisi. Ehkä olisikin piristävää järkyttää se nainen kunnolla. Haalarit niskaan, rukkaset kouriin ja kumpparit jalkoihin. Kai ne päällä yhden työpalaverin voisi käydä läpi.

Partasuisen maatalousmyyjän naljailu poltteli yhä mieltäni kun seurasin syksyisiä maisemia bussin ikkunasta. Ehkä minun pitäisi pukeutua seuraavalle kaupunkireissulleni eri tavoin. Varsinkin jos aioin saada asiallista palvelua paikassa, joka näytti olevan miesten valtakuntaa. Mitä jos tuo tumma mies ei olisi ilmestynyt avukseni? Minut olisi kai naurettu pihalle. Puistatus hyräytti ruumistani. Ensi kerralla olisin päättäväisempi. Ensi kerralla en suostuisi lojumaan kumisaapaskaartin kynnysmattona.

Juuri ennen Metsäniemen pysäkkiä kurkistin ikkunasta pilkottavaa järvenpoukamaa, jonne ensimmäisenä iltana olin suunnistanut uimaan. Mies, joka katosi puiden taakse, oli joko seurannut minua koko ajan tai osunut vahingossa paikalle. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi tuntunut miellyttävämmältä. Muistin jäljet hiekassa. Niiden perusteella voisin sulkea ainakin pienijalkaiset kulkijat pois. Mies oli pitkä ja hänellä oli kookas jalka. Bussipysäkille laskeutuessani tiesin mihin ajatukseni olivat minua johtamassa, vastusteluistani huolimatta. Oliko Juho Peltola ollut tuona iltana kävelemässä poukamassa? Oliko punainen, kumollaan maannut puinen vene hänen?

Nostin kassit käsiini ja lähdin tarpomaan torpalle vähän väliä päätäni puistellen. Se vielä tästä häpeästä puuttuisikin. Että olisin näyttäytynyt heti tuloiltanani tuolle tummalle miehelle ilkialastomana. Kieltäydyin ajattelemasta asiaa. Sen täytyi olla joku muu kulkija. Oli kai maailmassa sentään jokin ääri häpeälläkin?

Tiesin, ettei ollut.

Kärritielle päästyäni kuulin ihmeekseni kumeaa haukuntaa torpan suunnasta. Ehkä lampaat olivat karkuteillä ja koira ajeli niitä takaisin pihapiiriin? Se tosin oli harvinaista – yleensä mäkättäjät tottelivat heti nähdessään koiran, pelkkä tuima katse riitti eikä haukkumista tarvittu. Pysähdyin kuulostelemaan tilannetta. Haukkuminen jatkui raivokkaan itsepintaisena. Ehkä pihapiiriin oli ilmaantunut jokin metsäneläin. Jänis tai kettu. Niitä Metsäniemen maisemissa vilahteli usein kun piti silmänsä tarkkoina.

Portille päästyäni jähmetyin kauhusta. Kassit irtosivat käsistäni.

Koira räkytti keskellä pihaa ja tuijotti portaalla avuttomana kyyhöttävää olentoa. Olento oli pukeutunut oranssiin kellohameeseen ja mustaan nahkapusakkaan.

Inga.

– Tule jo helvetti soikoon sieltä seisomasta ja pelasta minut tuon rakin kynsistä!

Ingan vihantäyteinen ääni oli lähellä sortumapistettä. Komensin koiran hiljaiseksi.

– Se ei tee mitään pahaa. Mutta hyvä talonvahti se on silloin kun minä olen poissa.

Taputin koiraa rauhoittavasti. Ingan punainen tukka oli sotkussa. Silmistä paistoi kauhu.

– Vieläkö sinä tuota petoa silitteletkin! Nyt kuule tilaat jonkun jyväjemmarin tai vaikka itse nimismiehen paikalle ja käsket pamauttaa napin otsaan tuolle hullulle. Onkohan siinä vesikauhu kun ei anna ihmisten kulkea rauhassa?

Vesikauhu on ollut sinussa syntymästäsi saakka, teki mieleni äsähtää. Miksi nainen oli tänne ängennyt ilman että olimme sopineet sanallakaan kyläilystä? Miksi oli niin vaikeaa uskoa, etten kaivannut tänne yhtäkään viisastelijaa riesakseni.

– Mennään sisälle ja keitetään kahvit. Rauhoitut ja lopetat huutamisen. Eläimetkin hermostuvat tuommoisesta mesoamisesta.

Inga jysäytti oven kiinni häntäänsä humpsuttelevan koiran kuonon edestä.

– Tänne on turha tulla! Senkin peto!

Inga pysähtyi ovensuuhun ja katseli ympärilleen synkkänä.

– Vai täällä sinä nyt majailet. Mustassa savupirtissä.

Lirutin kauhasta vettä kahvipannuun ja pysyttelin vaiti.

– Tätä läävääkö Roosa nimitti Vihreäksi paratiisiksi?

Teeskentelin kuuroa ja kurotin kaapista käteeni vanhan peltisen kahvipurkin.

– Eikö täällä ole mitään mukavuuksia?

Käännyin Ingaan päin ja osoitin hymyillen minikokoista liettä.

– Onhan toki. Sähköt ja tämä sähköhella.

– Herrajumala.

Inga pudottautui istumaan pirtinpenkille sen näköisenä kuin kaikki maailman kärsimykset olisivat valjenneet hänelle yhdellä kertaa.

– Musta, syrjäinen loukko. Likaturkkisia eläimiä. Kallellaan kenottava paskahyyskä. Eikä kaupan kauppaa lähistöllä.

– Ja mikä pahinta: vesikin pitää raijata kilometrin päästä, lisäsin kiusallani.

Inga puisti päätään.

– Älä kerro enempiä yksityiskohtia.

Nainen katsoi inhoten rahilla kehräävää kissaa.

– Onko tuossa elukassa matoja?

– Eiköhän vain. Se nimittäin syö joka päivä vähintään yhden hiiren.

Inga nieli vaivoin yökkäyksensä. Hän kaivoi kalliista nahkalaukustaan paperin ja asetti sen pöydälle vakavin ilmein.

– Tämä on viimeinen tarjous. Ota tai jätä.

En ollut kuulevinani ilmoitusta. Inga dramatisoi aina kaiken. Mittasin kahvit pannuun, asettelin lautaselle muutaman kaupungista tuomani korvapuustin ja kaadoin maitoa pieneen ruusukuvioiseen kermanekkaan, jonka olin löytänyt aitan komerosta. Posliinikupit, jotka katoin pöytään olivat iloisesti eriparia. Niiden alle asettelin kirjavakuvioiset lautaset, nekin kumpikin omanlaisensa. Kaikki astiat, pannut ja padat täällä olivat entisten torpassa-asujien peruja, vanhimmat lähemmäs sadan vuoden takaa.

– No jopas sinulla on maatiainen look. Aikamoinen tyylinvaihdos Teema-astioiden jälkeen, Inga nyrpisteli ottaessaan kahvikupin korvasta kiinni.

Istuuduin Ingaa vastapäätä ja haukkasin palan tuoreesta korvapuustista. Ellei Inga istuisi tuossa, olisin keräämässä vajasta tuoreet munat ja tekisin niistä itselleni lounasta. Ellei Inga istuisi tuossa silittäisin tallin takana ruokailevia lampaita ja kertoisin niille, että iltaan mennessä ne saisivat rehua sekä suolakiveä nuoltavaksi. Nielaisin pullapalan kuiviltaan ja jäin tuijottamaan vastapäätä istuvaa nyreänokkaista naista. Ellei Inga istuisi tuossa olisin oma itseni ja onnellinen.

Inga vilkaisi halpahallin muovikassia, jonka olin jättänyt ovensuuhun.

– Sitä on näköjään käyty oikein supermarketissa ostoksilla. Et sentään ole vielä ole hankkinut virsuja koipiisi?

Kunpa tietäisitkin, jupisin mielessäni. Ehkä minun pitäisikin esitellä sinulle uudet, tämän syksyn löytöni. Rukkaset, kumisaappaat sekä maastonvihreä työhaalari kokoa 40.

– Täällä ei kuule pärjää korkkareissa. Eikä italialaisissa nailonsukissa. Kävin naapurikaupungissa hoitamassa pankkiasiat kuntoon ja ostin itselleni kunnolliset, pitkävartiset kumisaappaat. Nyt ei tarvitse pelätä käärmeitä kun kaaloo heinikossa.

Kahvikuppi kilahti terävästi lautaseen.

– Onko täällä käärmeitäkin? Hyväjumala mikä paikka.

Joimme kahvit piinallisen hiljaisuuden vallitessa. Paperi hohti välissämme. Olin kuin en näkisi sitä.

– No. Kai se tulee tänne pian? Inga kysyi lopulta.

– Mikä?

– Se mistä oli puhe. Tappaja.

– Tappaja?!

– Se haulikkomies, jonka palkkaat jysäyttämään hengiltä nuo haisevat elikot.

Kurkkuani kuivasi. Kuinka joku saattoi olla noin itsekäs ja kylmäverinen?

– Asia on hoidossa, jurahdin umpimielisesti.

– Toivottavasti. Siitä sitten päästäänkin todelliseen asiaan.

Ingan huolellisesti hoidetut rakennekynnet raapaisivat paperia.

– Boutique Inga & Kristiinan uusi yhtiöjärjestely. Saat miettimisaikaa tämän viikon loppuun. Jos palaat ensi viikon alusta töihin ja jatkat entiseen tapaan yhtiökumppanina, korotan palkkaasi ja sovitan paremmin tulevat lomasi.

Ingan puheensävy oli muuttunut varovaisen sovittelevaksi. Kuulostelin jo varuillani mikä olisi toinen vaihtoehto. Ingalla oli aina ehdotustensa takana uhkaus, sen olin näiden vuosien varrella oppinut.

– Jos taas jatkat temppuiluasi, poistatan nimesi logostamme. Maksan sinut ulos ja hankin itselleni uuden, innostuneen ja innovatiivisen työparin. Tulijoita riittää, siitä saat olla varma.

Kissa venytteli raukeana, hyppäsi rahilta lattialle ja naukaisi anoen. Se halusi ulos raittiiseen ilmaan. Kunpa itsekin olisin voinut karata sen mukana tästä tilanteesta. Päästin kissan ulos ja vilkaisin nopeasti nurmikolla nokkivia kanoja. Ne näyttivät pulskistuneilta ja reipastuneilta. Munienkin määrä oli kaksinkertaistunut tämän vajaan viikon aikana, jonka olin viettänyt Metsäniemessä. Ehkä kanat kokivat olonsa rauhallisemmaksi minun kanssani. Roosa ja Jaimie tuskin katsoivat kelloa saati viitsivät olla yhtä pedantteja kuin minä: avasin vajan oven aina aamulla herättyäni, jolloin kanat pääsivät ulos tepastelemaan vapaina. Annoin niiden kulkea koko päivän missä halusivat – niin uskoin niiden parhaiten viihtyvän. Niin uskoin niiden löytävän myös monipuolisempaa ravintoa. Hämärän tullen suljin ne vajaan turvaan ketuilta. Kaipa luontokappaleetkin tunsivat kuka niistä huolehti, kehen ne saattoivat luottaa.

– Annoin muuten potkut sille Riitan tytölle. Katselin kolme päivää sitä touhua. Sitten menetin hermoni. Jos ekstraajia palkataan, minä olen tästä lähtien se, joka valitsee heidät.

Huokaisin voipuneena. Riitan tyttäressä tuskin oli mitään vikaa. Jokainen apulainen tarvitsi sisäänajoaikansa ja kärsivällisen neuvojan rinnalleen. Ingasta ei sellaiseen ollut.

Inga tyrkkäsi kahvikupin loitommas ja nousi seisomaan. Kärritiellä savettuneet mokkakorkokengät kopsahtelivat torpan lattialankuilla.

– Lähden iltabussilla takaisin Helsinkiin. Matkustin tänne asti tuon yhden paperin takia. Olen mielestäni joustanut ja tullut tilanteissa vastaan enemmän kuin kohtuullista on odottaa.

Inga seisoi uunin edessä kädet puuskassa kuin kiitosta vaatien.

– Luen paperin läpi ja ilmoitan päätöksestäni heti kun se on selvä.

Vastaukseni ei näyttänyt olevan Ingalle mieluinen.

– Minä tarvitsen työntekijän ensi viikosta alkaen liikkeeseen. Ota se huomioon kun teet päätöstäsi.

Inga otti askeleen kohti kamaria. Korkokenkä luiskahti kuluneella kynnyspuulla.

– Täälläkö sinun neitsytkammiosi sijaitsee?

Nainen käännähti päin pilkallinen ilme kasvoillaan.

– Lievästi sanottuna rustiikkia. Mikko varmaan ilahtuu päästessään peuhaamaan kanssasi tuohon ronksuvaan hetekaan. Luvassa on eksoottinen kokemus miehelle, joka nukkuu yönsä Hästensin patjoilla.

Iloton nauru kajahti tuvassa. En yhtynyt siihen, vaan totesin kyllästymistäni peittelemättä:

– Mikko on tulossa tänne viikonlopuksi. Katsotaan sitten miten hän tähän kaikkeen suhtautuu.

Inga kopsutteli pöydän ääreen hakemaan käsilaukkuaan.

– Sinun kannattaa ihan ensimmäiseksi viedä Mikko sinne halpahalliisi. Osaat opastaa miesparkaa junttikamojen hankinnassa. Täällä ei pärjää Armanin tai Bossin puku päällä.

Ingan hartiat hytkähtivät naurusta. Purin poskeani niin että veri tirskahti kielelleni. Saakelin harakanpelätti. Noinko se luuli houkuttelevansa minut putiikkiin takaisin pompoteltavakseen? Sillä niinhän asia juuri oli: vaikka olimme yhtiökumppaneita, tasaveroisia emme olleet.

Alusta lähtien Inga oli pyrkinyt ottamaan kaikessa ohjat ja päätäntävallan. Alusta lähtien hän oli jyrännyt perusteluillaan minun ehdotukseni nurin. Pikku hiljaa näiden vuosien aikana olin vaipunut lamaan ja alistuneisuuteen. Ingaa vastaan oli vaikea käydä taistelua – jos sanat eivät auttaneet, nainen otti aseikseen kovaäänisen huudon ja ovien paukuttelun.

Äiti, sinähän pelkäät tuota Ingaa etkä näköjään itse ollenkaan tajua sitä, oli Roosa minulle joskus puuskahtanut.

Yhdestä asiasta olin kuitenkin Ingalle juuri tällä hetkellä kiitollinen. Hänen ansiostaan ymmärsin viimeinkin, että olin oikealla tiellä. Asioiden oli muututtava. Kaiken oli muututtava. Minun oli otettava välimatkaa Helsinkiin. Putiikinhoitoon. Ingaan. Ja Mikkoon.

Inga pujottautui mustaan säämiskätakkiinsa ja nappasi laukun kainaloonsa.

– Saat luvan saattaa minut bussipysäkille. Ja katsot samalla, ettei se rakki tule lähellekään minua.

Kiusallani nappasin muovikassissa pilkottavat kumisaappaat esiin ja vedin ne jalkoihini. En ollut näkevinäni Ingan halveksivaa ilmettä.

– Olet näköjään kokonaan lopettanut itsestäsi huolehtimisen. Naamasi huutaa seerumia ja kunnollista yövoidetta.

Ojensin käteni näytille Ingan silmien alle.

– Puhumattakaan käsistäni. Katsohan näitä. Kynnet katkesivat jo ensimmäisenä iltana, kun siivosin torpan ja kuljetin maitokärreillä vesitonkat pihaan.

– Maitokärreillä? Vettä?

Tartuin Ingaa hihasta. Pirullinen idea pulpahti mieleeni.

– On sittenkin parempi että näytän enkä selitä.

Inga seurasi minua vastahakoisesti pihamaalle. Hätistelin koiran kauemmaksi ja vedin Ingan mukanani talon päätyyn vanhan pihlajan alle.

– Tässä on torpan kaivo. Ja tässä sen laho kansi.

Inga yritti perääntyä, mutta pitelin häntä tiukasti aloillaan.

– Joskus kansi saattaa unohtua raolleen. Ja joskus se saattaa unohtua kokonaan laittamatta kaivon suojaksi. Tiedäthän sinä nuoret. Roosan ja Jaimien.

Inga pälyili epävarmana vuoroin minua ja vuoroin kaivoa.

– Kun tulin torpalle, etsin tietysti ensimmäiseksi vettä. Ja arvaapa kuinka kävi?

Nostin kantta ja pyysin Ingaa kurkistamaan kaivoon. Nainen puisti päätään.

– Inga. Se on vain pieni kaivo, ei muuta.

Nainen empi ja otti sitten askeleen kaivoa kohti.

– Haistele.

Inga levitti sieraimiaan. Samassa nainen heittäytyi taaksepäin kuin olisi saanut läimäyksen kasvoilleen. Sitten se tuli, aivan odottamatta. Oksennus. Inga taipui kaksinkerroin ja yökkäsi heinikkoon. Käännyin naiseen selin ja asettelin laudat takaisin paikoilleen. Minua nauratti niin että kyyneleet tulvivat silmistäni.

– Sinä senkin saatanan kyykäärme!

Inga kaivoi käsilaukustaan nenäliinan ja pyyhki suupielensä kuiviksi.

– Sinä teit tuon tahallasi!

– Inga. Sinä päivittelit miksi en hoida ja puunaa itseäni. Nyt ehkä alat ymmärtää, ettei minulla ole aikaa istuskella manikyyreissa eikä pedikyyreissa. Ne hoidot saisin naapurikaupungissa, ja siinä kuluisi kokonainen työpäivä. Tukkani saa olla auringonpolttama ja naamani se mikä on. Minun on huolehdittava elämisen perusasioista – ja se itse asiassa onkin hienointa täällä. Tämä on minun pikku paratiisini. Sinä näet sen mustana ja harmaana. Mutta minä näen täällä kaikki mahdolliset värit.

– Ja minä näen myös, että sinä olet perusteellisesti seonnut!

Inga tempautui matkaan ja koetin pysyä hänen kintereillään.

– Seonnut tai ei, mutta onnellinen olen. Pitkästä aikaa.

Samassa Inga seisahtui. Maantiellä ajoi auto, joka hiljensi torpan risteykseen ja kääntyi kärritielle.

– Kukas tänne nyt on tulossa, Inga uteli viekkaasti.

Tapansa mukaan Inga ajatteli ensimmäiseksi ulkonäköään ja alkoi pöyhötellä kiireesti punaista hiuspilveään. Sinihohtoisen auton keula pilkahti mutkan takana. Nyt oli minun vuoroni seisahtua. Mikä onneton yhteensattuma. Peltola oli tuomassa ostoksiani pihaan. Peltola ajaisi suoraan sudensuuhun – Ingan mikroskoopin alle.

– En tiedä kuka sieltä on tulossa, mutta meidän nyt mentävä, jos aiot ehtiä iltabussiin, hoputin Ingaa, joka oikoi sukansaumojaan. Hänen oli täytynyt nähdä, että ratin takana istui mies.

– Ketä sinä tänne oikein odotat? Mikollahan on punainen bemari.

Inga vainusi saaliin. Nainen tuntui tarttuvan joka ikiseen mahdollisuuteen saadakseen nolata minut, tavalla tai toisella.

– En odota ketään torpalle.

Ingan vihreissä silmissä välähti.

– Älä valehtele. Sinulla oli sovittu tapaaminen. Et vain tiennyt, että minä tulisin sotkemaan teidän salaiset treffinne.

Moottorin ääni voimistui. Tie oli kapea, auto leveä ja tajusin – meidän olisi odotettava portilla. Emme pääsisi mihinkään ennen kuin Peltola olisi ajanut pihaan. Inga oikaisi kroppansa suoraksi ja terhisti rintojaan. Noin hän teki aina miesten läsnäollessa. Hemmetin munahaukka, sähähdin itsekseni.

Samassa sinihohtoinen auto sukelsi esiin ja pysähtyi keinahtaen portin eteen. Moottori sammui. Peltola nousi autosta ja nosti nopeasti kulmiaan huomatessaan etten ollutkaan yksin. Inga vilkaisi minua hapan hymy huulillaan.

Tässä me nyt seisoimme tuon miehen arvioitavina, me kaksi keski-ikäistä helsinkiläisnaista. Inga huulet huolekkaasti punattuina, hiukset pörröisessä kiharakampauksessa. Piukka, muodikas nahkapusakka, oranssi kellohelmahame, mokkakorkokengät nurmikkoon puolittain uponneina. Minä meikittömänä haaltuneessa t-paidassani, puhkikuluneissa farkuissani ja uudenjäykissä, pitkävartisissa kumisaappaisissani.

Mies katsahti meihin molempiin tutkivasti. Sitten silmät pysähtyivät minuun.

– Emme tainneet ehtiä esitellä itseämme.

Inga kiskaisi korkonsa irti nurmikosta ja ehätti käsi ojossa vastaan.

– Inga Laakso. Olen juuri lähdössä takaisin Helsinkiin. Älkää antako minun häiritä tapaamistanne.

Lipevä, teeskentelevä äänensävy.

– Juho Peltola. Ette te mitään häiritse. Lupasin tuoda muutamat ostokset kaupungista tänne Metsäniemeen.

Lompsin haluttomasti miehen luo ja ojensin nopeasti kättä.

– Kristiina Lindsten. Kiitos paljon vaivannäöstä. Maksan kyllä kaikesta.

Ingan kasvoille vääntyi ilkeä hymy.

– Minäpä jatkankin tästä bussille. Älä turhaan Kristiina vaivaudu saattamaan. Sinulla on nyt tärkeämpää tekemistä.

Inga lähti kävelemään lanteitaan keikutellen maantietä kohti. Arvasin, että nainen hautoi jotain päässään. Yhtäkkiä hän pyörähtikin ympäri ja huikkasi viattoman oloisena:

– Kerronko Mikolle terveiset? Hän varmaan jo ikävöi kovasti sinua. Teillä on varmasti ihanaa, kun näette viikonloppuna toisenne pitkän tauon jälkeen!

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue jatkiksen edellinen osa täältä.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.