Iiris Makkosen elämä ei ole ollut mitään tähdenlentoa. Usean epäonnistuneen ihmissuhteen ja mönkään menneen uravalinnan jälkeen hän on vielä 32-vuotiaanakin sinkkuopiskelija, joka kituuttaa pienessä yksiössään. Mutta sitten hän saa yllättävän kirjeen. Iiriksen vieras setäpuoli on kuollut ja jättänyt koko omaisuutensa Iirikselle. Tosin perintöön kuuluu tehtävä, jonka selvittäminen voi muuttaa Iiriksen koko elämän.

Setäpuoleni Aaron oli minulle vieras. Niin vieras, että muistin hänen olemassaolonsa vain silloin, kun satuin tapaamaan isoisäni toisen vaimon tyttären Kaarinan, joka oli ollut tekemisissä setäpuoleni kanssa. Työnsä kautta hänkin.

Sukumme ei ollut sellainen suku, joka olisi pitänyt yhtä ja kokoontunut jouluina, syntymäpäivinä tai edes hautajaisissa. Jos syytä etsi, se oli epäilemättä isoisässäni.

Hän oli ollut kolmasti naimisissa. Ensimmäisen avioliiton purkautumisen jälkeen hänen vanhempansa, sisaruksensa ja serkkunsa eivät enää tahtoneet nähdä häntä silmissään. Isoisäni ei tästä piitannut. Hän menestyi omillaan ja menestyi hyvin. Olen kuullut, että hänellä olisi yhteen aikaan ollut omaisuutta niin paljon, että hän olisi voinut ostaa koko sen pienen kaupungin, jonka tomut oli nuoruudessaan pyyhkinyt jaloistaan.

Mutta se oli historiaa silloin, kun minä synnyin. Suuri osa isoisäni rahoista hupeni harkitsemattomiin sijoituksiin. Ja huonoon elämään, lisäsi suvun toinen puoli.

Isoisän huonon elämän vuoksi sotkeudun pitkällisiin selityksiin, jos joku kysyy suvustani. Ihmisten pää menee sekaisin, ennen kuin pääsen puoliväliin. Ehkä riittää nytkin, jos kerron, että Aaron-setä oli isoisäni ja hänen ensimmäisen vaimonsa vanhin poika. Minä puolestani olen isoisän kolmannen vaimon nuorimman pojan nuorin tytär. Aaron-sedän ja minun välissä on siis monia vuosia ja monia mutkia, myrskyisiä liittymisiä ja eroja, kaunaa, pahoja puheita ja häijyjä tekoja. Kun kasvoin aikuiseksi, ajattelin, että etäisyys mistään piittaamattoman isoisäni nostattamiin hyökyaaltoihin oli jo niin suuri, että ne eivät koskettaneet minua. Että entiset kiihkeät tunteet, niin rakkaus kuin vihakin, olivat haalistuneet ja menettäneet
merkityksensä. Ei edes lähin sukuni puuttunut elämääni. Vanhempani olivat eronneet ja he samoin kuin veljeni katsoivat aitoon Makkosten tyyliin, että puhelu vuodessa kuittasi sen, että suonissamme virtasi sama veri.

En muista ikinä nähneeni setäpuoltani Aaronia. Siksi hämmästykseni oli suuri, kun avasin kirjeen, jonka oli lähettänyt lakiasiaintoimisto Liikanen & Kuortti, ja sain lukea, että setäpuoleni mainitsi minut testamentissaan. Minua pyydettiin sopimaan aika, jolloin voisin tulla toimistoon, jotta minulle selvitettäisiin setäni jälkisäädöksen sisältö.

Istuin Liikasen ja Kuortin lakiasiaintoimiston suorakulmaisessa mutta selälle mukavassa tuolissa ja katselin ikkunaa varatuomari Liikasen vaaleahiuksisen pään takana. Ulkona
näkyivät liekehtivänpunaisen vaahteran alimmat oksat. Oli myöhäinen torstai-iltapäivä, ja olin jättänyt päivän viimeisen luennon väliin.

– Setänne oli leski, eikä hänellä ole rintaperillisiä, sanoi Liikanen, ja käänsin silmäni taas häneen. – Niin että lakiosuuksiakaan ei ole, ja hän oli vapaa tekemään omaisuudellaan mitä tahtoi. Hänen lähimmät sukulaisensa ovat kaikki yhtä kaukaisia, veli- ja sisarpuolia ja näiden lapsia. Tehän olette hänen velipuolensa tytär.

– Jakautuuko sedän perintö siis tasan meidän kaikkien kesken? minä kysyin ja ihmettelin mielessäni, missä muut olivat. Eikö olisi ollut asiallista kutsua kaikki yhtä aikaa koolle?

– Testamentissa ei mainita teidän lisäksenne muita sukulaisia.

– Niinkö? sanoin, ja olin vähällä jatkaa, että sepä outoa, kun en ollut ikinä edes nähnyt setäpuoltani. Vaikenin kuitenkin ajoissa. Rehellisyys ei aina peri maata tai mitään muutakaan.

Liikanen siirsi yhden papereista eteensä ja tuijotti sitä.

– Täsmälleen. Niin, neiti Makkonen, setänne oli varakas mies. Osakehuoneisto Bulevardilla, arvokas kiinteistö Särkisalossa, loma-asunto siis, ja näitten lisäksi sijoituksia rahastoissa ja muuallakin... hänen osakesalkkunsa on yli kuudensadantuhannen euron arvoinen.

Yritin estää suutani loksahtamasta ammolleen. Ymmärsinkö oikein, että noin suuri omaisuus, josta olin tiennyt yhtä vähän kuin koko Aaron-sedästä, oli tulossa kokonaisuudessaan minulle? Niin kävi vain vanhoissa elokuvissa. Mutta mitä muuta tämä voisi merkitä? Nelinkertainen hurraahuuto vanhalle visukintulle, niille rahoille olisi totisesti käyttöä. Elämäni ei näyttänyt miltään menestystarinalta. Olin sotkenut opintoni yhden miehen takia, saanut hyvän työpaikan, joutunut luopumaan siitä toisen miehen takia, saanut huonomman työpaikan, tullut jätetyksi, saanut lopputilin, venkoillut erilaisten sijaisuuksien ja pätkäsuhteiden kanssa ja palannut kolmenkymmenenkahden vuoden iässä takaisin koulunpenkille, puoliksi hankkimaan paremmin työllistävää tutkintoa, puoliksi pakoon pahaa maailmaa, joka ei arvostanut kykyjäni. Asuin vuokralla postimerkin kokoisessa yksiössä Koivukylässä, ystäväni olivat lähes kaikki kaltaisiani luusereita ja miessuhteitteni määrä oli puhdas pyöreä nolla. Minulla ei ollut varaa käydä missään ja epätoivoni haisi kilometrien päähän ja karkotti kaikki muut kaksilahkeiset paitsi ne, jotka olivat erityisen törppöjä tai erityisen härskejä.

– Vero on varmaan aika suuri, sanoin, kun en muutakaan keksinyt. – Kun mä en ole lähisukulainen.

– Verot on saatu tietyin kaukonäköisin järjestelyin hyvin alhaisiksi, sanoi Liikanen kunnioittavalla äänellä ja muikisti suutaan. Muistin nyt, että setäni oli ollut myös lakimies, tätini Kaarinan mukaan jonkun suuren yhtiön palveluksessa – jossain vaiheessa elämäänsä ainakin.

– Tämä ei ole aivan tavanomainen jälkisäädös, jatkoi Liikanen.

– Mutta meidän käsityksemme mukaan se on kyllä täysin lainmukainen, niin että teidän ei tarvitse olla huolissanne.

Setänne oli ennen kuolemaansa varmistanut, että hänen omaisuudestaan muodostetaan säätiö.

– Mitä se tarkoittaa?

Säätiö ei kuulostanut lupaavalta, ja mielialani lässähti kuin huonon kokin kohokas. Mitä olin kuvitellut, eihän setä tiennyt minusta mitään.

Setä lahjoitti tietysti kaikki rahansa palelevien pikkulintujen ruokintaan ja minun tehtäväkseni jäi heitellä siivekkäille säkistä siemeniä.

Liikanen vilkaisi minua, ja yritin peittää pettymystäni.

– Se tarkoittaa, että omaisuus on sidottu sukututkimusarkistoon, jonka setänne on perustanut. Minut on määrätty järjestämään arkiston ja säätiön toiminta setänne ohjeiden mukaan. Säätiö palkkaa teidät ja antaa teille työsuhdeasunnon. Se on setänne Bulevardin asunto.

– Hei hei, hetkinen, sanoin. – Palkkaa mihin? Mitä mun pitäisi tehdä? Osaanko mä edes tehdä sitä?

Liikanen katsoi taas ylös papereistaan paheksuvan näköisenä. En ilmeisesti käyttäytynyt tilanteen edellyttämällä tavalla.

– Työ ei todellakaan vaadi teiltä paljon. Setänne tiesi, että
opiskelette, eikä teidän tarvitse katkaista opintojanne. Työmääränne ei ole suuri, kuten tulette huomaamaan, ja teillä on runsaasti aikaa käytettävissänne. Mutta jos kieltäydytte työstä, ette luonnollisesti saa muitakaan etuja.

– En mä sanonut että kieltäydyn. Mä vain tahdon ensin tietää mitä se työ on. Pitääkö mun kirjoittaa jotain sukuhistoriikkeja vai?

– Historiikeista on ehkä hiukan aikaista puhua, sanoi Liikanen. – Teidän tehtävänne on käsittääkseni – sillä työnne yksityiskohdat eivät ole kaikki minulle tuttuja – ottaa selvää
joistain setänne elämään liittyvistä asioista ja raportoida niistä minulle. Setänne on jättänyt Bulevardin asuntoonsa teille tehtäväselostuksen ja kaiken materiaalin, mitä hän on olettanut teidän tarvitsevan. Voitte tutustua näihin dokumentteihin ennen kuin teette lopullisen päätöksen. Mutta tehkää se kahden viikon aikana. Muuten meidät on velvoitettu perumaan tämä suunnitelma ja siirtymään toiseen.

Työnsin avaimen lukkoon. Se kääntyi vaivatta ja ovi aukesi pehmeästi. Päänahkani tuntui kylmältä, vaikka syyspäivä oli lämmin.

Olin kai uskonut, ettei avain sittenkään sopisi oveen. Että minua olisi huiputettu. Vaikka olin nähnyt ovessa nimen Makkonen, odotin yhä astuessani sisään hämärään, kaikuvaan huoneistoon, että toisesta huoneesta ryntäisi piilokameraohjelman kuvausryhmä tai joukko ystäviäni, jotka olivat tahtoneet piristää latteaa elämääni oudolla kujeella. Mutta ketään ei ilmestynyt.

Tepastelin ympäri Aaron-sedän asuntoa. Huoneet tuoksuivat nahalle ja puulle. Tilaa olisi riittänyt tosiaan vaikka lestadiolaisperheelle.

Huonekaluja oli vähän, mutta ne olivat kaikki suuria ja arvokkaan näköisiä. Makuuhuoneissa olisi mahtunut pitämään tanssiaiset. Toisessa niistä leijui sikarintuoksu. Löysin komerosta pari tummaa pukua ja tohvelit. Setä oli ollut kookas mies.

Valitsin itselleni toisen makuuhuoneen, hiukan pienemmän ja vaaleampisävyisen, ja vein laukkuni sinne. Olin päättänyt asettua asuntoon, olipa sedän määräämä tehtävä millainen hyvänsä. Selviäisin varmasti jonkin aikaa niin, että ainakin näytin täyttävän velvollisuuteni. Minua ei houkutellut pelkkä mahdollisuus siirtyä Koivukylästä Bulevardille. Palkka oli suuri, ja kun säästyin maksamasta vuokraa, pankkitilini lihoisi parissa kuukaudessa ennennäkemättömiin mittoihin.

Olin jo kulkenut sen huoneen läpi, joka näytti työhuoneelta. Palasin sinne ja katsoin tarkemmin ympärilleni. Kahdella seinällä oli matalat kaapistot ja niiden yläpuolella hyllyt, joissa näin muutamia laatikoita ja mappeja. Jyhkeä työpöytä oli sijoitettu korkean ikkunan eteen. Sen päällä oli pitkulainen laatikko konttoritarvikkeita varten ja pöytälevyn keskellä, vaaleanruskealla nahalla verhotulla pinnalla lepäsi ceenelosen kokoinen valkoinen kirjekuori. Vatsassani kihelmöi, kun lähestyin pöytää.

Pääsisinkö viimein selville siitä, miksi Aaron-setä oli tehnyt niin merkillisen testamentin ja valinnut minut perijäkseen?

Otin kirjeen pöydältä. Se oli osoitettu minulle. Kuori oli liimattu kiinni niin siististi, että epäröin lähteä repimään sitä. Samassa huomasin, että laatikossa kirjoitustarvikkeiden joukossa oli koristeellinen veitsi kirjeiden avaamista varten. Otin veitsen ja sahasin sillä kuoren lyhyen sivun auki. Vedin kuoresta neljä koneella harvaan kirjoitettua paperiliuskaa. Niiden välistä putosi kaksi valokuvaa.

Poimin valokuvat käteeni. Toinen oli kooltaan noin viisitoista kertaa kymmenen senttiä, mustavalkoinen ja selvästi toista vanhempi. Se esitti nuorta naista, joka oli kääntänyt päänsä puoliprofiiliin ja katseensa samoin sivullepäin. Meikistä, tupeeratuista hiuksista ja jakkupuvun suuresta kauluksesta päättelin, että nainen edusti suunnilleen samaa ikäluokkaa kuin äitini.

Toinen valokuva oli pienempi, uudennäköinen ja värillinen. Kun vein sen lähemmäs silmiäni, tuntui kuin mahalaukkuuni olisi kaadettu jääkylmää nestettä. Sydän jätti lyönnin väliin ja jysähti, ja käteni alkoi vapista. Ei, en tuntenut kuvan miestä. Mutta olisin tahtonut tuntea hänet. Olisin tahtonut tutustua häneen heti paikalla.

Olisi ollut liian arkipäiväistä sanoa, että mies oli komea tai kaunis. Tietysti hän oli komea. Mutta se mikä sai minut tarttumaan molemmin käsin valokuvaan ja tuomaan sen vaaksan päähän kasvoistani, oli silmien ja suun ilme. Se oli yhtä aikaa naurava ja härnäävä ja äärimmäisen vakava. Minä olen se josta olet uneksinut, sanoivat huulet. Mutta voitko luottaa minuun, kysyivät silmät. Minä annan sinulle kaiken mitä ikinä haluat, lupasivat huulet. Minä voin viedä sinulta kaiken mitä sinulla on koskaan ollut, varoittivat silmät. Mutta se ei merkitse mitään, koska minä olen sen arvoinen, lohduttivat huulet. Aivan niin, myönsivät silmät ja muuttuivat pehmeiksi ja kosteiksi, tahdotko, että todistan sen sinulle?

Äkillinen vesijohdon rykäisy jossain viereisistä huoneistoista palautti minut todellisuuteen. Laskin valokuvan pöydälle ja siirsin huomioni koneella kirjoitettuihin liuskoihin.

Päällimmäisessä oli päiväys: 12. kesäkuuta vuonna 2006.

Rakas Iiris!

Ihmettelet varmasti, miksi olen päättänyt tehdä juuri Sinusta uskottuni ja omaisuuteni haltijan. Syitä on useitakin. Mystinen aavistus, sattuman oikku, muutama Sinusta saamani hajanainen tieto. En tunne yhteyttä muiden sukulaisteni kanssa, vaikka olen tavannut heidät. Sinua en ole tavannut, mutta olen alkanut ajatella Sinua läheisenäni nyt, kun suunnitelmani on valmis.

Sinuttelen Sinua. Minun täytyy suorastaan vastustaa halua lähteä tapaamaan Sinua. Nimemme sointuvat yhteen, eikö Sinustakin? Iiris ja Aaron. Elät yksin niin kuin minäkin. Et tunnu onnelliselta.

Minä puolestani tahtoisin tehdä jonkun onnelliseksi, vihdoin ja viimein. Tarvitset rahaa. Minulla on rahaa. Tarvitset siis minua. Onnen ja omaisuuden vastineeksi pyydän Sinulta palvelusta. Olet todennäköisesti saanut lakimiehiltäni alustavan selostuksen siitä, mitä odotan Sinun tekevän. Lyhyesti sanottuna tahdon Sinun löytävän kaksi henkilöä ja totuuden.

Kun luet tätä, olen kuollut. Totuus, jonka tahdon esille, liittyy sekä elämääni että kuolemaani. Tässä kirjeessä on mukana kaksi valokuvaa. Toinen esittää naista ja toinen miestä. Olen tavannut naisen yhden kerran, miestä en kertaakaan. Naisen etunimi on luultavasti Kirsti, sukunimeä en tiedä. Miehen nimestä minulla ei ole aavistustakaan. Tahdon Sinun ottavan selvää heistä.

Olen ollut tavoiltani säännöllinen ja kurinalainen, ja minulla on ollut syytä uskoa, ettei minulla ole lapsia. Vaimoni oli hedelmätön, enkä voi olla ajattelematta, että tämä puute vaikutti hänen ennenaikaiseen kuolemaansa. On yksi ainoa mahdollisuus, että minulle olisi syntynyt lapsi tietämättäni. Vuonna 1972 osallistuin poikkeuksellisesti muutaman muun seniorin kanssa vanhan osakuntani, Wiipurilaisen osakunnan vuosijuhlaan, ja tapasin siellä itseäni nuoremman naisen. Hän kertoi minulle jossain vaiheessa iltaa, että hän ei itse kuulunut osakuntaamme vaan oli tullut juhlaan erään osakuntalaisen seuralaisena. Rakastuin häneen ensisilmäyksellä, jos sallit tällaisen kuluneen ilmauksen, ja vietin hänen kanssaan yön hotellissa.

Olin illan aikana löytänyt hänen tavaroistaan hänen valokuvansa ja koska olin itselleni vieraan, järkeä heikentävän hullaannuksen vallassa, varastin kuvan. Aamulla hullaannukseni kohde oli poissa, kadonnut kuin maan nielemänä ilman, että olisi jättänyt mitään viestiä, enkä ole sen jälkeen nähnyt häntä tai kuullut hänestä mitään. Valokuva ei mielestäni tee hänelle oikeutta, mutta sen lisäksi, että hän sanoi nimekseen Kirsti, minulla ei ole muuta vihjettä hänestä. En tavannut sitä henkilöä, jonka seurassa Kirsti sanoi tulleensa juhlaan, enkä saanut tietää hänen nimeään, joten hänen kauttaan en voinut päästä Kirstin jäljille.

Miehen valokuvan sain tämän vuoden huhtikuussa postissa. Sen mukana tuli lyhyt tiedonanto, jota luonnehtisin lähinnä kiristyskirjeeksi. Siinä sanottiin, että kuvan esittämä mies on poikani, ja että tällä pojallani on erittäin huono maine ja väkivaltainen menneisyys. Kirje sanoi hänen kasvaneen ilman isää, kironneen miestä, joka hylkäsi hänen äitinsä, eli toisin sanoen minua, ja uhanneen tappaa tämän, jos hän kerran tämän löytää. Jos tahdon, että tämä pojakseni väitetty ei pääse jäljilleni, minun pitää maksaa lähettäjälle hyvin suuri summa rahaa.

Tarina oli tietenkin varsin mielikuvituksellinen ja vaikea todistaa todeksi tai epätodeksi. Joku toinen olisi sijassani mennyt poliisien puheille ja luovuttanut kirjeen ja valokuvan heille. Minä en tehnyt sitä. Miksi? Siksi että muistin Kirstin ja yhdessä viettämämme yön, enkä saanut mielestäni sitä häviävän pientä mahdollisuutta, että nuori mies olisi todellakin poikani. Usuttaisinko poliisit oman lihani kimppuun?

Toisaalta en halunnut maksaa kiristäjälle. Kaiken todennäköisyyden mukaan hänen väitteensä oli perätön, ja vaikka näin ei olisi, hän oli alhainen ihminen enkä soisi hänen hyötyvän millään lailla minusta tai pojastani. Hän oli vaatinut minulta vastausta, jonka jättäisin sovittuna hetkenä tietyn hansikaspinon alle eräässä tavaratalossa. Jätin tälle paikalle kirjeen, jossa torjuin hänen vaatimuksensa, ja jäin lähistölle tarkkailemaan, kuka hakisi kirjeen. En nähnyt mitään, mutta minun täytyy myöntää, että menetin usein katsekontaktin kohteeseeni, kun väliin tuli ihmisiä. Kun kävin parinkymmenen minuutin kuluttua tarkistamassa tilanteen, kirje oli kadonnut. Enkä ole sen jälkeen saanut uusia uhkauksia.

Asia jäi vaivaamaan. Silloin harvoin kun menin ulos, minusta tuntui, että minua seurattiin. Harkitsin useaan kertaan, pitäisikö minun tehdä se, mitä nyt pyydän Sinua tekemään, eli yrittää saada selville, missä on Kirsti ja mitä hänelle tapahtui ja onko kuvan mies todella minun poikani. Tähän mennessä en ole ryhtynyt etsintöihin, enkä usko että ryhdyn vastakaan. Olen iäkäs ja tämän kuluvan vuoden ajan minua on painanut suuri väsymys. En jaksa enää käydä ulkona. En hallitse tällaista tilannetta.

Jos tarina on keksitty, joudun tunkeutumaan vieraiden ihmisten elämään ja häiritsemään sitä. Jos tarina on totta, pelkään hetkeä, jolloin löytäisin Kirstin tai katsoisin silmiin poikaani, josta en ole koskaan tiennyt mitään. Näitä pohtiessani mieleeni tuli sekin mahdollisuus, että poikani saisi kuulla minusta ja todellakin tappaisi minut. Jätin asian omalta osaltani kohtalon huomaan. Kuitenkaan minua ei tyydyttänyt se, että minun jälkeeni totuus jäisi selvittämättä, etenkin jos kuolen epämääräisissä olosuhteissa.

Sen vuoksi Sinä saat perinnöksi tämän tehtävän, veljentyttäreni Iiris. Etsi Kirsti ja kaiva esiin hänen tarinansa. Yritä saada selville, kuka mies on, onko hän se miksi uhkailija häntä väitti ja onko hän syypää minun kuolemaani. Sinun täytyy edetä varovasti. En pysty haudan takaa hoputtamaan Sinua eivätkä lakimiehenikään ole saaneet siihen valtuuksia. Raportoit heille kahden kuukauden välein löydöistäsi, mutta työsi ei pääty, vaikka löytäisit vähän tai ei mitään. Nauti siitä, mitä olet minulta saanut, ja tee mitä teet ennen kaikkea kiitollisuudesta minua kohtaan.

Tämä on kaikki, mitä tahdon sanoa. Muusta voit kysyä lakimiehiltäni.

Setäsi Aaron.

Luin kirjeen kahteen kertaan varmistaakseni itselleni, että Aaron-setä tarkoitti mitä sanoi. Ei kai hän halunnut minun selvittävän murhaansa? Sellainen kuului poliiseille. Ja oliko Aaron-setä muka murhattu? Sedän lakimiehet eivät olleet puhuneet mitään sellaisesta.

Menin makuuhuoneeseen ja otin laukkuni sivutaskusta puhelimen. Olin tallettanut siihen Liikanen & Kuortin lakiasiaintoimiston numeron ja soitin nyt siihen. Varatuomari Liikanen vastasi. Ihmettelin, oliko Kuorttia olemassakaan.

– Päivää, täällä on Iiris Makkonen. Aaron Makkosen veljentytär. Kävin toimistossanne viime torstaina. Tahtoisin tietää, mihin setäni kuoli. Onko teillä siellä hänen kuolintodistustaan?

– Anteeksi? On meillä kuolintodistus, mutta ei siitä selviä kuolinsyy. Voin kyllä auttaa teitä, koska hoidimme setänne asioita hänen sairautensa aikana. Hän sairastui heinäkuun lopulla keuhkokuumeeseen ja hänet vietiin yksityiseen sairaalaan. Keuhkokuume on vanhalle vakava sairaus, kuten ehkä tiedätte. Hoito oli kuitenkin tehokasta ja setänne näytti olevan jo toipumaan päin, kun hänen sydämensä yllättäen petti. Hän oli kuollut yöllä nukkuessaan ja kuolinsyy oli sydämen pysähtyminen.

– Siis sydänkohtaus?

– Niin, jonkinlainen sydänkohtaus. Lääkärit puhuivat kammiovärinästä. Sydämestä ei kai löytynyt varsinaista vikaa.

Lopetin puhelun otsa syvissä kurtuissa. Aaron-setä oli kuollut sairaalassa ”jonkinlaiseen sydänkohtaukseen”. Merkitsikö se, että olosuhteet olivat epämääräiset? Ilmeisesti ei. Minun pitäisi silti tarkistaa, voisiko sydämen py sähtyminen johtua ulkoisesta tekijästä – vaikka siitä, että joku irrotti joitain johtoja tai painoi tyynyn kasvoja vasten.

Tahdoin etsiä kuvan esittämää miestä, mutta en tahtonut löytää murhaajaa. Aivan oikein, aioin käydä käsiksi Aaron-sedän antamaan tehtävään. Osaksi uteliaisuudesta, osaksi kiitollisuudesta. Hyvin suureksi osaksi siksi, että olin rakastunut kuvan esittä mään mieheen yhtä salamannopeasti ja järjettömästi kuin setäni aikoinaan Kirstiinsä. Lukiessani kirjettä olin hetkeksi syöksynyt paniikkiin, kun aivoni eivät olleet hahmottaneet valokuvan miehen mahdollista sukulaisuussuhdetta minuun. Isoisäni monet avioliitot olivat hämärtäneet käsitykseni siitä, kuka oli loppujen lopuksi kenenkin isä tai äiti tai veli tai sisar.

Kun pysähdyin miettimään, ymmärsin, että valokuva ei missään tapauksessa esittänyt velipuoltani tai veljenpoikapuoltani vaan korkeintaan serkkupuoltani.

Minun pitäisi siis löytää valokuvien esittämät henkilöt. Oliko minulla muita johtolankoja kuin kuvat, nimi Kirsti ja Wiipurilaisen osakunnan juhlat vuonna 1972? Katsoin työpöydän laatikoihin. Kyniä, saksia, nitojia, rei’ittimiä, kirjekuoria, paperiarkkeja paketeissaan.

Menin seinähyllyille ja katsoin, mitä mapit ja laatikot sisälsivät. Suurin osa oli tyhjiä. Parissa laatikossa oli vanhoja valokuvia. Joukossa oli varmaan Aaron-setäkin. Olin utelias näkemään hänen kasvonsa, mutta jättäisin hänen etsimisensä myöhempään ajankohtaan. Yhdessä mapissa oli monisteita, jotka sisälsivät sukupuumme 1600-luvulta alkaen. Siitä tuskin olisi minulle apua tehtävässäni. Kaapistosta löytyi paksu postimerkkikansio ja mikä parasta, vahva suurennuslasi. Olin jo ajatellut, että minun pitäisi hankkia sellainen.

Palasin pöydän ääreen suurennuslasin kanssa ja aloin tarkastella valokuvia sen läpi. Kirstin valokuvassa taustana oli tapetoitu seinä, joka ei kertonut mitään erityistä. Ainoa kiinnostava yksityiskohta, jonka löysin, oli ketju Kirstin kaulassa. Siitä riippui koristeellinen risti, joka jäi osittain puseron alle. Minusta näytti siltä, että risti oli ortodoksista mallia, sellaista missä oli vinoja poikittaisia palkkeja. Mutta ehkä näin väärin, kuva oli korun kohdalta epäselvä. Miehen kuva näytti lupaavammalta. Se oli otettu kadulla jonkin liikkeen edessä. Miehen takana näkyi kaistale näyteikkunaa ja sen yläpuolella muutama punainen valokirjain. Erotin kirjaimet ULU, joiden jälkeen oli väli ja sitten A. Miehen pää peitti puolittain A:ta seuraavan kirjaimen, se olisi voinut tulla P tai R tai F. Ulu, ulu. Mikä sana päättyi noin ja saattoi olla liikkeen nimessä? Taulu? Laulu? Oulu? Punaisten valokirjainten malli näytti minusta tutulta. Olin varmasti nähnyt ne jossain, mutta en tietenkään saanut päähäni missä.

Voisin näyttää kuvia erään ystäväni avomiehelle. Hän oli ammatiltaan valokuvaaja ja osaisi suurentaa ja tarkentaa kuvia. Ehkä hän tietäisi myös, miten kuvien avulla pääsee niitä esittävien ihmisten jäljille. Kirstin kuvan taakse oli painettu valokuvausliikkeen nimi, Atelier Nyblin. Se oli perinteinen liike, ehkä se säilytti jossain hyvinkin vanhoja negatiiveja. Etsin neulaa heinäsuovasta, mutta kaikki keinot piti käyttää.

Saman tien tulin ajatelleeksi, että osakuntajuhlissa otettiin varmasti paljon valokuvia. Minun pitäisi etsiä käsiini vuoden 1972 juhlissa otettuja kuvia. Jos niissä näkyisi Kirsti, niissä voisi näkyä myös Kirstin Wiipurilaiseen osakuntaan kuulunut seuralainen. Eikä sitten muuta kuin puhuttamaan 70-luvun alun osakunta-aktiiveja. Jos saisin heidän kauttaan selville seuralaisen nimen, olisin monta askelta lähempänä Kirstiä.

Otin paperia ja kynän ja aloin tehdä muistiinpanoja: Käytävä osakunnan toimistossa. Pyydettävä yhteystietoja. Etsittävä historiikkeja.

Tiedustelut veisivät aikaa ja tekisin luultavasti paljon turhaa työtä, mutta kukaan ei sakottaisi minua ajanhukasta ja harhapoluista.

Kiire minulla oli vain itseni vuoksi. Tahdoin tavata kuvan miehen ja nähdä, miten hänen turkoosinväriset silmänsä kapenivat ja tuo polvia heikottava hymy ilmestyi hänen kasvoilleen.

Nyt välähti. ULU kuului sanaan koulu, autokoulu. AUTOKOULU ARPONEN. Heureka! Bussi Koivukylästä Helsinkiin ajoi pitkin Hämeentietä, ja aina kun se pysähtyi valoihin, tuijottelin kadunvarsien kauppoja ja liikkeitä. Olin nähnyt nuo valokirjaimet varmaan yli tuhat kertaa. Unelmieni mies seisoi Hämeentiellä Autokoulu Arposen edessä.

Ei ollut tietenkään sanottu, että miehellä oli mitään tekemistä Autokoulu Arposen kanssa. Ehkä hän oli sattumalta pysähtynyt kuvattavaksi juuri autokoulun edessä. Mutta vaikka hän ei olisi koulun opettaja tai oppilas, hän saattoi asua tai käydä työssä lähistöllä.

Kynäni sai taas töitä. Käytävä Autokoulu Arposessa. Tutkittava sen ympäristö. Ehkä näytettävä miehen valokuvaa? Kello oli yli neljän, kun kirjoitin tehtävälistaani viimeisen kohdan. Tänään en enää ehtisi kenttätöihin, mutta alkaisin ne huomenna heti, kun vapautuisin aamun luennolta. Vai jättäisinkö koko luennon väliin? Myyntisihteerin valmiuksien hankkiminen kiinnosti minua nyt paljon vähemmän kuin opintojen alussa.

Olin päättänyt yöpyä asunnossa. Kävin kaupassa, täytin jääkaapin ja asetuin voileipien, sipsipussin ja coca-cola lightin kanssa nahkasohvalle Aaron-sedän huippumodernin television ääreen. Uusi työni ja työsuhdeasuntoni miellyttivät minua kovasti, tuntui kuin minut olisi luotu tällaisiin hommiin. Miksen ollut tajunnut sitä ennen? Etsivätoimisto Iiris Makkonen! Harmi vain, että Suomessa ei ollut yksityisetsiviä ja poliisin työ oli ikävää, tylsää ja likaista. Mutta jostain tämäntapaisesta minun pitäisi tehdä ammattini. Entä jos pyrkisin toimittajakouluun?

Kun menin nukkumaan, toin Aaron-sedän kirjeen mukanani makuuhuoneeseen ja luin sen vielä kerran vuoteessa. Sitten otin miehen kuvan ja katselin sitä pitkään toivoen, että näkisin unta sinisilmäisestä, tummatukkaisesta viettelijästä. Voi, älä ole murhaaja tai rikollinen, mietin laiskasti ennen nukahtamista. Serkkuni saat olla, niin meidän on helpompi tutustua toisiimme...

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.