Iiris Makkosen elämä ei ole ollut mitään tähdenlentoa. Usean epäonnistuneen ihmissuhteen ja mönkään menneen uravalinnan jälkeen hän on vielä 32-vuotiaanakin sinkkuopiskelija, joka kituuttaa pienessä yksiössään. Mutta sitten hän saa yllättävän kirjeen. Iiriksen vieras setäpuoli on kuollut ja jättänyt koko omaisuutensa Iirikselle. Tosin perintöön kuuluu tehtävä, jonka selvittäminen voi muuttaa Iiriksen koko elämän.

Setäpuoleni Aaron oli minulle vieras. Niin vieras, että muistin hänen olemassaolonsa vain silloin, kun satuin tapaamaan isoisäni toisen vaimon tyttären Kaarinan, joka oli ollut tekemisissä setäpuoleni kanssa. Työnsä kautta hänkin.

Sukumme ei ollut sellainen suku, joka olisi pitänyt yhtä ja kokoontunut jouluina, syntymäpäivinä tai edes hautajaisissa. Jos syytä etsi, se oli epäilemättä isoisässäni.

Hän oli ollut kolmasti naimisissa. Ensimmäisen avioliiton purkautumisen jälkeen hänen vanhempansa, sisaruksensa ja serkkunsa eivät enää tahtoneet nähdä häntä silmissään. Isoisäni ei tästä piitannut. Hän menestyi omillaan ja menestyi hyvin. Olen kuullut, että hänellä olisi yhteen aikaan ollut omaisuutta niin paljon, että hän olisi voinut ostaa koko sen pienen kaupungin, jonka tomut oli nuoruudessaan pyyhkinyt jaloistaan.

Mutta se oli historiaa silloin, kun minä synnyin. Suuri osa isoisäni rahoista hupeni harkitsemattomiin sijoituksiin. Ja huonoon elämään, lisäsi suvun toinen puoli.

Isoisän huonon elämän vuoksi sotkeudun pitkällisiin selityksiin, jos joku kysyy suvustani. Ihmisten pää menee sekaisin, ennen kuin pääsen puoliväliin. Ehkä riittää nytkin, jos kerron, että Aaron-setä oli isoisäni ja hänen ensimmäisen vaimonsa vanhin poika. Minä puolestani olen isoisän kolmannen vaimon nuorimman pojan nuorin tytär. Aaron-sedän ja minun välissä on siis monia vuosia ja monia mutkia, myrskyisiä liittymisiä ja eroja, kaunaa, pahoja puheita ja häijyjä tekoja. Kun kasvoin aikuiseksi, ajattelin, että etäisyys mistään piittaamattoman isoisäni nostattamiin hyökyaaltoihin oli jo niin suuri, että ne eivät koskettaneet minua. Että entiset kiihkeät tunteet, niin rakkaus kuin vihakin, olivat haalistuneet ja menettäneet
merkityksensä. Ei edes lähin sukuni puuttunut elämääni. Vanhempani olivat eronneet ja he samoin kuin veljeni katsoivat aitoon Makkosten tyyliin, että puhelu vuodessa kuittasi sen, että suonissamme virtasi sama veri.

En muista ikinä nähneeni setäpuoltani Aaronia. Siksi hämmästykseni oli suuri, kun avasin kirjeen, jonka oli lähettänyt lakiasiaintoimisto Liikanen & Kuortti, ja sain lukea, että setäpuoleni mainitsi minut testamentissaan. Minua pyydettiin sopimaan aika, jolloin voisin tulla toimistoon, jotta minulle selvitettäisiin setäni jälkisäädöksen sisältö.

Istuin Liikasen ja Kuortin lakiasiaintoimiston suorakulmaisessa mutta selälle mukavassa tuolissa ja katselin ikkunaa varatuomari Liikasen vaaleahiuksisen pään takana. Ulkona
näkyivät liekehtivänpunaisen vaahteran alimmat oksat. Oli myöhäinen torstai-iltapäivä, ja olin jättänyt päivän viimeisen luennon väliin.

– Setänne oli leski, eikä hänellä ole rintaperillisiä, sanoi Liikanen, ja käänsin silmäni taas häneen. – Niin että lakiosuuksiakaan ei ole, ja hän oli vapaa tekemään omaisuudellaan mitä tahtoi. Hänen lähimmät sukulaisensa ovat kaikki yhtä kaukaisia, veli- ja sisarpuolia ja näiden lapsia. Tehän olette hänen velipuolensa tytär.

– Jakautuuko sedän perintö siis tasan meidän kaikkien kesken? minä kysyin ja ihmettelin mielessäni, missä muut olivat. Eikö olisi ollut asiallista kutsua kaikki yhtä aikaa koolle?

– Testamentissa ei mainita teidän lisäksenne muita sukulaisia.

– Niinkö? sanoin, ja olin vähällä jatkaa, että sepä outoa, kun en ollut ikinä edes nähnyt setäpuoltani. Vaikenin kuitenkin ajoissa. Rehellisyys ei aina peri maata tai mitään muutakaan.

Liikanen siirsi yhden papereista eteensä ja tuijotti sitä.

– Täsmälleen. Niin, neiti Makkonen, setänne oli varakas mies. Osakehuoneisto Bulevardilla, arvokas kiinteistö Särkisalossa, loma-asunto siis, ja näitten lisäksi sijoituksia rahastoissa ja muuallakin... hänen osakesalkkunsa on yli kuudensadantuhannen euron arvoinen.

Yritin estää suutani loksahtamasta ammolleen. Ymmärsinkö oikein, että noin suuri omaisuus, josta olin tiennyt yhtä vähän kuin koko Aaron-sedästä, oli tulossa kokonaisuudessaan minulle? Niin kävi vain vanhoissa elokuvissa. Mutta mitä muuta tämä voisi merkitä? Nelinkertainen hurraahuuto vanhalle visukintulle, niille rahoille olisi totisesti käyttöä. Elämäni ei näyttänyt miltään menestystarinalta. Olin sotkenut opintoni yhden miehen takia, saanut hyvän työpaikan, joutunut luopumaan siitä toisen miehen takia, saanut huonomman työpaikan, tullut jätetyksi, saanut lopputilin, venkoillut erilaisten sijaisuuksien ja pätkäsuhteiden kanssa ja palannut kolmenkymmenenkahden vuoden iässä takaisin koulunpenkille, puoliksi hankkimaan paremmin työllistävää tutkintoa, puoliksi pakoon pahaa maailmaa, joka ei arvostanut kykyjäni. Asuin vuokralla postimerkin kokoisessa yksiössä Koivukylässä, ystäväni olivat lähes kaikki kaltaisiani luusereita ja miessuhteitteni määrä oli puhdas pyöreä nolla. Minulla ei ollut varaa käydä missään ja epätoivoni haisi kilometrien päähän ja karkotti kaikki muut kaksilahkeiset paitsi ne, jotka olivat erityisen törppöjä tai erityisen härskejä.

– Vero on varmaan aika suuri, sanoin, kun en muutakaan keksinyt. – Kun mä en ole lähisukulainen.

– Verot on saatu tietyin kaukonäköisin järjestelyin hyvin alhaisiksi, sanoi Liikanen kunnioittavalla äänellä ja muikisti suutaan. Muistin nyt, että setäni oli ollut myös lakimies, tätini Kaarinan mukaan jonkun suuren yhtiön palveluksessa – jossain vaiheessa elämäänsä ainakin.

– Tämä ei ole aivan tavanomainen jälkisäädös, jatkoi Liikanen.

– Mutta meidän käsityksemme mukaan se on kyllä täysin lainmukainen, niin että teidän ei tarvitse olla huolissanne.

Setänne oli ennen kuolemaansa varmistanut, että hänen omaisuudestaan muodostetaan säätiö.

– Mitä se tarkoittaa?

Säätiö ei kuulostanut lupaavalta, ja mielialani lässähti kuin huonon kokin kohokas. Mitä olin kuvitellut, eihän setä tiennyt minusta mitään.

Setä lahjoitti tietysti kaikki rahansa palelevien pikkulintujen ruokintaan ja minun tehtäväkseni jäi heitellä siivekkäille säkistä siemeniä.

Liikanen vilkaisi minua, ja yritin peittää pettymystäni.

– Se tarkoittaa, että omaisuus on sidottu sukututkimusarkistoon, jonka setänne on perustanut. Minut on määrätty järjestämään arkiston ja säätiön toiminta setänne ohjeiden mukaan. Säätiö palkkaa teidät ja antaa teille työsuhdeasunnon. Se on setänne Bulevardin asunto.

– Hei hei, hetkinen, sanoin. – Palkkaa mihin? Mitä mun pitäisi tehdä? Osaanko mä edes tehdä sitä?

Liikanen katsoi taas ylös papereistaan paheksuvan näköisenä. En ilmeisesti käyttäytynyt tilanteen edellyttämällä tavalla.

– Työ ei todellakaan vaadi teiltä paljon. Setänne tiesi, että
opiskelette, eikä teidän tarvitse katkaista opintojanne. Työmääränne ei ole suuri, kuten tulette huomaamaan, ja teillä on runsaasti aikaa käytettävissänne. Mutta jos kieltäydytte työstä, ette luonnollisesti saa muitakaan etuja.

– En mä sanonut että kieltäydyn. Mä vain tahdon ensin tietää mitä se työ on. Pitääkö mun kirjoittaa jotain sukuhistoriikkeja vai?

– Historiikeista on ehkä hiukan aikaista puhua, sanoi Liikanen. – Teidän tehtävänne on käsittääkseni – sillä työnne yksityiskohdat eivät ole kaikki minulle tuttuja – ottaa selvää
joistain setänne elämään liittyvistä asioista ja raportoida niistä minulle. Setänne on jättänyt Bulevardin asuntoonsa teille tehtäväselostuksen ja kaiken materiaalin, mitä hän on olettanut teidän tarvitsevan. Voitte tutustua näihin dokumentteihin ennen kuin teette lopullisen päätöksen. Mutta tehkää se kahden viikon aikana. Muuten meidät on velvoitettu perumaan tämä suunnitelma ja siirtymään toiseen.

Työnsin avaimen lukkoon. Se kääntyi vaivatta ja ovi aukesi pehmeästi. Päänahkani tuntui kylmältä, vaikka syyspäivä oli lämmin.

Olin kai uskonut, ettei avain sittenkään sopisi oveen. Että minua olisi huiputettu. Vaikka olin nähnyt ovessa nimen Makkonen, odotin yhä astuessani sisään hämärään, kaikuvaan huoneistoon, että toisesta huoneesta ryntäisi piilokameraohjelman kuvausryhmä tai joukko ystäviäni, jotka olivat tahtoneet piristää latteaa elämääni oudolla kujeella. Mutta ketään ei ilmestynyt.

Tepastelin ympäri Aaron-sedän asuntoa. Huoneet tuoksuivat nahalle ja puulle. Tilaa olisi riittänyt tosiaan vaikka lestadiolaisperheelle.

Huonekaluja oli vähän, mutta ne olivat kaikki suuria ja arvokkaan näköisiä. Makuuhuoneissa olisi mahtunut pitämään tanssiaiset. Toisessa niistä leijui sikarintuoksu. Löysin komerosta pari tummaa pukua ja tohvelit. Setä oli ollut kookas mies.

Valitsin itselleni toisen makuuhuoneen, hiukan pienemmän ja vaaleampisävyisen, ja vein laukkuni sinne. Olin päättänyt asettua asuntoon, olipa sedän määräämä tehtävä millainen hyvänsä. Selviäisin varmasti jonkin aikaa niin, että ainakin näytin täyttävän velvollisuuteni. Minua ei houkutellut pelkkä mahdollisuus siirtyä Koivukylästä Bulevardille. Palkka oli suuri, ja kun säästyin maksamasta vuokraa, pankkitilini lihoisi parissa kuukaudessa ennennäkemättömiin mittoihin.

Olin jo kulkenut sen huoneen läpi, joka näytti työhuoneelta. Palasin sinne ja katsoin tarkemmin ympärilleni. Kahdella seinällä oli matalat kaapistot ja niiden yläpuolella hyllyt, joissa näin muutamia laatikoita ja mappeja. Jyhkeä työpöytä oli sijoitettu korkean ikkunan eteen. Sen päällä oli pitkulainen laatikko konttoritarvikkeita varten ja pöytälevyn keskellä, vaaleanruskealla nahalla verhotulla pinnalla lepäsi ceenelosen kokoinen valkoinen kirjekuori. Vatsassani kihelmöi, kun lähestyin pöytää.

Pääsisinkö viimein selville siitä, miksi Aaron-setä oli tehnyt niin merkillisen testamentin ja valinnut minut perijäkseen?

Otin kirjeen pöydältä. Se oli osoitettu minulle. Kuori oli liimattu kiinni niin siististi, että epäröin lähteä repimään sitä. Samassa huomasin, että laatikossa kirjoitustarvikkeiden joukossa oli koristeellinen veitsi kirjeiden avaamista varten. Otin veitsen ja sahasin sillä kuoren lyhyen sivun auki. Vedin kuoresta neljä koneella harvaan kirjoitettua paperiliuskaa. Niiden välistä putosi kaksi valokuvaa.

Poimin valokuvat käteeni. Toinen oli kooltaan noin viisitoista kertaa kymmenen senttiä, mustavalkoinen ja selvästi toista vanhempi. Se esitti nuorta naista, joka oli kääntänyt päänsä puoliprofiiliin ja katseensa samoin sivullepäin. Meikistä, tupeeratuista hiuksista ja jakkupuvun suuresta kauluksesta päättelin, että nainen edusti suunnilleen samaa ikäluokkaa kuin äitini.

Toinen valokuva oli pienempi, uudennäköinen ja värillinen. Kun vein sen lähemmäs silmiäni, tuntui kuin mahalaukkuuni olisi kaadettu jääkylmää nestettä. Sydän jätti lyönnin väliin ja jysähti, ja käteni alkoi vapista. Ei, en tuntenut kuvan miestä. Mutta olisin tahtonut tuntea hänet. Olisin tahtonut tutustua häneen heti paikalla.

Olisi ollut liian arkipäiväistä sanoa, että mies oli komea tai kaunis. Tietysti hän oli komea. Mutta se mikä sai minut tarttumaan molemmin käsin valokuvaan ja tuomaan sen vaaksan päähän kasvoistani, oli silmien ja suun ilme. Se oli yhtä aikaa naurava ja härnäävä ja äärimmäisen vakava. Minä olen se josta olet uneksinut, sanoivat huulet. Mutta voitko luottaa minuun, kysyivät silmät. Minä annan sinulle kaiken mitä ikinä haluat, lupasivat huulet. Minä voin viedä sinulta kaiken mitä sinulla on koskaan ollut, varoittivat silmät. Mutta se ei merkitse mitään, koska minä olen sen arvoinen, lohduttivat huulet. Aivan niin, myönsivät silmät ja muuttuivat pehmeiksi ja kosteiksi, tahdotko, että todistan sen sinulle?

Äkillinen vesijohdon rykäisy jossain viereisistä huoneistoista palautti minut todellisuuteen. Laskin valokuvan pöydälle ja siirsin huomioni koneella kirjoitettuihin liuskoihin.

Päällimmäisessä oli päiväys: 12. kesäkuuta vuonna 2006.

Rakas Iiris!

Ihmettelet varmasti, miksi olen päättänyt tehdä juuri Sinusta uskottuni ja omaisuuteni haltijan. Syitä on useitakin. Mystinen aavistus, sattuman oikku, muutama Sinusta saamani hajanainen tieto. En tunne yhteyttä muiden sukulaisteni kanssa, vaikka olen tavannut heidät. Sinua en ole tavannut, mutta olen alkanut ajatella Sinua läheisenäni nyt, kun suunnitelmani on valmis.

Sinuttelen Sinua. Minun täytyy suorastaan vastustaa halua lähteä tapaamaan Sinua. Nimemme sointuvat yhteen, eikö Sinustakin? Iiris ja Aaron. Elät yksin niin kuin minäkin. Et tunnu onnelliselta.

Minä puolestani tahtoisin tehdä jonkun onnelliseksi, vihdoin ja viimein. Tarvitset rahaa. Minulla on rahaa. Tarvitset siis minua. Onnen ja omaisuuden vastineeksi pyydän Sinulta palvelusta. Olet todennäköisesti saanut lakimiehiltäni alustavan selostuksen siitä, mitä odotan Sinun tekevän. Lyhyesti sanottuna tahdon Sinun löytävän kaksi henkilöä ja totuuden.

Kun luet tätä, olen kuollut. Totuus, jonka tahdon esille, liittyy sekä elämääni että kuolemaani. Tässä kirjeessä on mukana kaksi valokuvaa. Toinen esittää naista ja toinen miestä. Olen tavannut naisen yhden kerran, miestä en kertaakaan. Naisen etunimi on luultavasti Kirsti, sukunimeä en tiedä. Miehen nimestä minulla ei ole aavistustakaan. Tahdon Sinun ottavan selvää heistä.

Olen ollut tavoiltani säännöllinen ja kurinalainen, ja minulla on ollut syytä uskoa, ettei minulla ole lapsia. Vaimoni oli hedelmätön, enkä voi olla ajattelematta, että tämä puute vaikutti hänen ennenaikaiseen kuolemaansa. On yksi ainoa mahdollisuus, että minulle olisi syntynyt lapsi tietämättäni. Vuonna 1972 osallistuin poikkeuksellisesti muutaman muun seniorin kanssa vanhan osakuntani, Wiipurilaisen osakunnan vuosijuhlaan, ja tapasin siellä itseäni nuoremman naisen. Hän kertoi minulle jossain vaiheessa iltaa, että hän ei itse kuulunut osakuntaamme vaan oli tullut juhlaan erään osakuntalaisen seuralaisena. Rakastuin häneen ensisilmäyksellä, jos sallit tällaisen kuluneen ilmauksen, ja vietin hänen kanssaan yön hotellissa.

Olin illan aikana löytänyt hänen tavaroistaan hänen valokuvansa ja koska olin itselleni vieraan, järkeä heikentävän hullaannuksen vallassa, varastin kuvan. Aamulla hullaannukseni kohde oli poissa, kadonnut kuin maan nielemänä ilman, että olisi jättänyt mitään viestiä, enkä ole sen jälkeen nähnyt häntä tai kuullut hänestä mitään. Valokuva ei mielestäni tee hänelle oikeutta, mutta sen lisäksi, että hän sanoi nimekseen Kirsti, minulla ei ole muuta vihjettä hänestä. En tavannut sitä henkilöä, jonka seurassa Kirsti sanoi tulleensa juhlaan, enkä saanut tietää hänen nimeään, joten hänen kauttaan en voinut päästä Kirstin jäljille.

Miehen valokuvan sain tämän vuoden huhtikuussa postissa. Sen mukana tuli lyhyt tiedonanto, jota luonnehtisin lähinnä kiristyskirjeeksi. Siinä sanottiin, että kuvan esittämä mies on poikani, ja että tällä pojallani on erittäin huono maine ja väkivaltainen menneisyys. Kirje sanoi hänen kasvaneen ilman isää, kironneen miestä, joka hylkäsi hänen äitinsä, eli toisin sanoen minua, ja uhanneen tappaa tämän, jos hän kerran tämän löytää. Jos tahdon, että tämä pojakseni väitetty ei pääse jäljilleni, minun pitää maksaa lähettäjälle hyvin suuri summa rahaa.

Tarina oli tietenkin varsin mielikuvituksellinen ja vaikea todistaa todeksi tai epätodeksi. Joku toinen olisi sijassani mennyt poliisien puheille ja luovuttanut kirjeen ja valokuvan heille. Minä en tehnyt sitä. Miksi? Siksi että muistin Kirstin ja yhdessä viettämämme yön, enkä saanut mielestäni sitä häviävän pientä mahdollisuutta, että nuori mies olisi todellakin poikani. Usuttaisinko poliisit oman lihani kimppuun?

Toisaalta en halunnut maksaa kiristäjälle. Kaiken todennäköisyyden mukaan hänen väitteensä oli perätön, ja vaikka näin ei olisi, hän oli alhainen ihminen enkä soisi hänen hyötyvän millään lailla minusta tai pojastani. Hän oli vaatinut minulta vastausta, jonka jättäisin sovittuna hetkenä tietyn hansikaspinon alle eräässä tavaratalossa. Jätin tälle paikalle kirjeen, jossa torjuin hänen vaatimuksensa, ja jäin lähistölle tarkkailemaan, kuka hakisi kirjeen. En nähnyt mitään, mutta minun täytyy myöntää, että menetin usein katsekontaktin kohteeseeni, kun väliin tuli ihmisiä. Kun kävin parinkymmenen minuutin kuluttua tarkistamassa tilanteen, kirje oli kadonnut. Enkä ole sen jälkeen saanut uusia uhkauksia.

Asia jäi vaivaamaan. Silloin harvoin kun menin ulos, minusta tuntui, että minua seurattiin. Harkitsin useaan kertaan, pitäisikö minun tehdä se, mitä nyt pyydän Sinua tekemään, eli yrittää saada selville, missä on Kirsti ja mitä hänelle tapahtui ja onko kuvan mies todella minun poikani. Tähän mennessä en ole ryhtynyt etsintöihin, enkä usko että ryhdyn vastakaan. Olen iäkäs ja tämän kuluvan vuoden ajan minua on painanut suuri väsymys. En jaksa enää käydä ulkona. En hallitse tällaista tilannetta.

Jos tarina on keksitty, joudun tunkeutumaan vieraiden ihmisten elämään ja häiritsemään sitä. Jos tarina on totta, pelkään hetkeä, jolloin löytäisin Kirstin tai katsoisin silmiin poikaani, josta en ole koskaan tiennyt mitään. Näitä pohtiessani mieleeni tuli sekin mahdollisuus, että poikani saisi kuulla minusta ja todellakin tappaisi minut. Jätin asian omalta osaltani kohtalon huomaan. Kuitenkaan minua ei tyydyttänyt se, että minun jälkeeni totuus jäisi selvittämättä, etenkin jos kuolen epämääräisissä olosuhteissa.

Sen vuoksi Sinä saat perinnöksi tämän tehtävän, veljentyttäreni Iiris. Etsi Kirsti ja kaiva esiin hänen tarinansa. Yritä saada selville, kuka mies on, onko hän se miksi uhkailija häntä väitti ja onko hän syypää minun kuolemaani. Sinun täytyy edetä varovasti. En pysty haudan takaa hoputtamaan Sinua eivätkä lakimiehenikään ole saaneet siihen valtuuksia. Raportoit heille kahden kuukauden välein löydöistäsi, mutta työsi ei pääty, vaikka löytäisit vähän tai ei mitään. Nauti siitä, mitä olet minulta saanut, ja tee mitä teet ennen kaikkea kiitollisuudesta minua kohtaan.

Tämä on kaikki, mitä tahdon sanoa. Muusta voit kysyä lakimiehiltäni.

Setäsi Aaron.

Luin kirjeen kahteen kertaan varmistaakseni itselleni, että Aaron-setä tarkoitti mitä sanoi. Ei kai hän halunnut minun selvittävän murhaansa? Sellainen kuului poliiseille. Ja oliko Aaron-setä muka murhattu? Sedän lakimiehet eivät olleet puhuneet mitään sellaisesta.

Menin makuuhuoneeseen ja otin laukkuni sivutaskusta puhelimen. Olin tallettanut siihen Liikanen & Kuortin lakiasiaintoimiston numeron ja soitin nyt siihen. Varatuomari Liikanen vastasi. Ihmettelin, oliko Kuorttia olemassakaan.

– Päivää, täällä on Iiris Makkonen. Aaron Makkosen veljentytär. Kävin toimistossanne viime torstaina. Tahtoisin tietää, mihin setäni kuoli. Onko teillä siellä hänen kuolintodistustaan?

– Anteeksi? On meillä kuolintodistus, mutta ei siitä selviä kuolinsyy. Voin kyllä auttaa teitä, koska hoidimme setänne asioita hänen sairautensa aikana. Hän sairastui heinäkuun lopulla keuhkokuumeeseen ja hänet vietiin yksityiseen sairaalaan. Keuhkokuume on vanhalle vakava sairaus, kuten ehkä tiedätte. Hoito oli kuitenkin tehokasta ja setänne näytti olevan jo toipumaan päin, kun hänen sydämensä yllättäen petti. Hän oli kuollut yöllä nukkuessaan ja kuolinsyy oli sydämen pysähtyminen.

– Siis sydänkohtaus?

– Niin, jonkinlainen sydänkohtaus. Lääkärit puhuivat kammiovärinästä. Sydämestä ei kai löytynyt varsinaista vikaa.

Lopetin puhelun otsa syvissä kurtuissa. Aaron-setä oli kuollut sairaalassa ”jonkinlaiseen sydänkohtaukseen”. Merkitsikö se, että olosuhteet olivat epämääräiset? Ilmeisesti ei. Minun pitäisi silti tarkistaa, voisiko sydämen py sähtyminen johtua ulkoisesta tekijästä – vaikka siitä, että joku irrotti joitain johtoja tai painoi tyynyn kasvoja vasten.

Tahdoin etsiä kuvan esittämää miestä, mutta en tahtonut löytää murhaajaa. Aivan oikein, aioin käydä käsiksi Aaron-sedän antamaan tehtävään. Osaksi uteliaisuudesta, osaksi kiitollisuudesta. Hyvin suureksi osaksi siksi, että olin rakastunut kuvan esittä mään mieheen yhtä salamannopeasti ja järjettömästi kuin setäni aikoinaan Kirstiinsä. Lukiessani kirjettä olin hetkeksi syöksynyt paniikkiin, kun aivoni eivät olleet hahmottaneet valokuvan miehen mahdollista sukulaisuussuhdetta minuun. Isoisäni monet avioliitot olivat hämärtäneet käsitykseni siitä, kuka oli loppujen lopuksi kenenkin isä tai äiti tai veli tai sisar.

Kun pysähdyin miettimään, ymmärsin, että valokuva ei missään tapauksessa esittänyt velipuoltani tai veljenpoikapuoltani vaan korkeintaan serkkupuoltani.

Minun pitäisi siis löytää valokuvien esittämät henkilöt. Oliko minulla muita johtolankoja kuin kuvat, nimi Kirsti ja Wiipurilaisen osakunnan juhlat vuonna 1972? Katsoin työpöydän laatikoihin. Kyniä, saksia, nitojia, rei’ittimiä, kirjekuoria, paperiarkkeja paketeissaan.

Menin seinähyllyille ja katsoin, mitä mapit ja laatikot sisälsivät. Suurin osa oli tyhjiä. Parissa laatikossa oli vanhoja valokuvia. Joukossa oli varmaan Aaron-setäkin. Olin utelias näkemään hänen kasvonsa, mutta jättäisin hänen etsimisensä myöhempään ajankohtaan. Yhdessä mapissa oli monisteita, jotka sisälsivät sukupuumme 1600-luvulta alkaen. Siitä tuskin olisi minulle apua tehtävässäni. Kaapistosta löytyi paksu postimerkkikansio ja mikä parasta, vahva suurennuslasi. Olin jo ajatellut, että minun pitäisi hankkia sellainen.

Palasin pöydän ääreen suurennuslasin kanssa ja aloin tarkastella valokuvia sen läpi. Kirstin valokuvassa taustana oli tapetoitu seinä, joka ei kertonut mitään erityistä. Ainoa kiinnostava yksityiskohta, jonka löysin, oli ketju Kirstin kaulassa. Siitä riippui koristeellinen risti, joka jäi osittain puseron alle. Minusta näytti siltä, että risti oli ortodoksista mallia, sellaista missä oli vinoja poikittaisia palkkeja. Mutta ehkä näin väärin, kuva oli korun kohdalta epäselvä. Miehen kuva näytti lupaavammalta. Se oli otettu kadulla jonkin liikkeen edessä. Miehen takana näkyi kaistale näyteikkunaa ja sen yläpuolella muutama punainen valokirjain. Erotin kirjaimet ULU, joiden jälkeen oli väli ja sitten A. Miehen pää peitti puolittain A:ta seuraavan kirjaimen, se olisi voinut tulla P tai R tai F. Ulu, ulu. Mikä sana päättyi noin ja saattoi olla liikkeen nimessä? Taulu? Laulu? Oulu? Punaisten valokirjainten malli näytti minusta tutulta. Olin varmasti nähnyt ne jossain, mutta en tietenkään saanut päähäni missä.

Voisin näyttää kuvia erään ystäväni avomiehelle. Hän oli ammatiltaan valokuvaaja ja osaisi suurentaa ja tarkentaa kuvia. Ehkä hän tietäisi myös, miten kuvien avulla pääsee niitä esittävien ihmisten jäljille. Kirstin kuvan taakse oli painettu valokuvausliikkeen nimi, Atelier Nyblin. Se oli perinteinen liike, ehkä se säilytti jossain hyvinkin vanhoja negatiiveja. Etsin neulaa heinäsuovasta, mutta kaikki keinot piti käyttää.

Saman tien tulin ajatelleeksi, että osakuntajuhlissa otettiin varmasti paljon valokuvia. Minun pitäisi etsiä käsiini vuoden 1972 juhlissa otettuja kuvia. Jos niissä näkyisi Kirsti, niissä voisi näkyä myös Kirstin Wiipurilaiseen osakuntaan kuulunut seuralainen. Eikä sitten muuta kuin puhuttamaan 70-luvun alun osakunta-aktiiveja. Jos saisin heidän kauttaan selville seuralaisen nimen, olisin monta askelta lähempänä Kirstiä.

Otin paperia ja kynän ja aloin tehdä muistiinpanoja: Käytävä osakunnan toimistossa. Pyydettävä yhteystietoja. Etsittävä historiikkeja.

Tiedustelut veisivät aikaa ja tekisin luultavasti paljon turhaa työtä, mutta kukaan ei sakottaisi minua ajanhukasta ja harhapoluista.

Kiire minulla oli vain itseni vuoksi. Tahdoin tavata kuvan miehen ja nähdä, miten hänen turkoosinväriset silmänsä kapenivat ja tuo polvia heikottava hymy ilmestyi hänen kasvoilleen.

Nyt välähti. ULU kuului sanaan koulu, autokoulu. AUTOKOULU ARPONEN. Heureka! Bussi Koivukylästä Helsinkiin ajoi pitkin Hämeentietä, ja aina kun se pysähtyi valoihin, tuijottelin kadunvarsien kauppoja ja liikkeitä. Olin nähnyt nuo valokirjaimet varmaan yli tuhat kertaa. Unelmieni mies seisoi Hämeentiellä Autokoulu Arposen edessä.

Ei ollut tietenkään sanottu, että miehellä oli mitään tekemistä Autokoulu Arposen kanssa. Ehkä hän oli sattumalta pysähtynyt kuvattavaksi juuri autokoulun edessä. Mutta vaikka hän ei olisi koulun opettaja tai oppilas, hän saattoi asua tai käydä työssä lähistöllä.

Kynäni sai taas töitä. Käytävä Autokoulu Arposessa. Tutkittava sen ympäristö. Ehkä näytettävä miehen valokuvaa? Kello oli yli neljän, kun kirjoitin tehtävälistaani viimeisen kohdan. Tänään en enää ehtisi kenttätöihin, mutta alkaisin ne huomenna heti, kun vapautuisin aamun luennolta. Vai jättäisinkö koko luennon väliin? Myyntisihteerin valmiuksien hankkiminen kiinnosti minua nyt paljon vähemmän kuin opintojen alussa.

Olin päättänyt yöpyä asunnossa. Kävin kaupassa, täytin jääkaapin ja asetuin voileipien, sipsipussin ja coca-cola lightin kanssa nahkasohvalle Aaron-sedän huippumodernin television ääreen. Uusi työni ja työsuhdeasuntoni miellyttivät minua kovasti, tuntui kuin minut olisi luotu tällaisiin hommiin. Miksen ollut tajunnut sitä ennen? Etsivätoimisto Iiris Makkonen! Harmi vain, että Suomessa ei ollut yksityisetsiviä ja poliisin työ oli ikävää, tylsää ja likaista. Mutta jostain tämäntapaisesta minun pitäisi tehdä ammattini. Entä jos pyrkisin toimittajakouluun?

Kun menin nukkumaan, toin Aaron-sedän kirjeen mukanani makuuhuoneeseen ja luin sen vielä kerran vuoteessa. Sitten otin miehen kuvan ja katselin sitä pitkään toivoen, että näkisin unta sinisilmäisestä, tummatukkaisesta viettelijästä. Voi, älä ole murhaaja tai rikollinen, mietin laiskasti ennen nukahtamista. Serkkuni saat olla, niin meidän on helpompi tutustua toisiimme...

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.