Iiris Makkosen elämä ei ole ollut mitään tähdenlentoa. Usean epäonnistuneen ihmissuhteen ja mönkään menneen uravalinnan jälkeen hän on vielä 32-vuotiaanakin sinkkuopiskelija, joka kituuttaa pienessä yksiössään. Mutta sitten hän saa yllättävän kirjeen. Iiriksen vieras setäpuoli on kuollut ja jättänyt koko omaisuutensa Iirikselle. Tosin perintöön kuuluu tehtävä, jonka selvittäminen voi muuttaa Iiriksen koko elämän.

Setäpuoleni Aaron oli minulle vieras. Niin vieras, että muistin hänen olemassaolonsa vain silloin, kun satuin tapaamaan isoisäni toisen vaimon tyttären Kaarinan, joka oli ollut tekemisissä setäpuoleni kanssa. Työnsä kautta hänkin.

Sukumme ei ollut sellainen suku, joka olisi pitänyt yhtä ja kokoontunut jouluina, syntymäpäivinä tai edes hautajaisissa. Jos syytä etsi, se oli epäilemättä isoisässäni.

Hän oli ollut kolmasti naimisissa. Ensimmäisen avioliiton purkautumisen jälkeen hänen vanhempansa, sisaruksensa ja serkkunsa eivät enää tahtoneet nähdä häntä silmissään. Isoisäni ei tästä piitannut. Hän menestyi omillaan ja menestyi hyvin. Olen kuullut, että hänellä olisi yhteen aikaan ollut omaisuutta niin paljon, että hän olisi voinut ostaa koko sen pienen kaupungin, jonka tomut oli nuoruudessaan pyyhkinyt jaloistaan.

Mutta se oli historiaa silloin, kun minä synnyin. Suuri osa isoisäni rahoista hupeni harkitsemattomiin sijoituksiin. Ja huonoon elämään, lisäsi suvun toinen puoli.

Isoisän huonon elämän vuoksi sotkeudun pitkällisiin selityksiin, jos joku kysyy suvustani. Ihmisten pää menee sekaisin, ennen kuin pääsen puoliväliin. Ehkä riittää nytkin, jos kerron, että Aaron-setä oli isoisäni ja hänen ensimmäisen vaimonsa vanhin poika. Minä puolestani olen isoisän kolmannen vaimon nuorimman pojan nuorin tytär. Aaron-sedän ja minun välissä on siis monia vuosia ja monia mutkia, myrskyisiä liittymisiä ja eroja, kaunaa, pahoja puheita ja häijyjä tekoja. Kun kasvoin aikuiseksi, ajattelin, että etäisyys mistään piittaamattoman isoisäni nostattamiin hyökyaaltoihin oli jo niin suuri, että ne eivät koskettaneet minua. Että entiset kiihkeät tunteet, niin rakkaus kuin vihakin, olivat haalistuneet ja menettäneet
merkityksensä. Ei edes lähin sukuni puuttunut elämääni. Vanhempani olivat eronneet ja he samoin kuin veljeni katsoivat aitoon Makkosten tyyliin, että puhelu vuodessa kuittasi sen, että suonissamme virtasi sama veri.

En muista ikinä nähneeni setäpuoltani Aaronia. Siksi hämmästykseni oli suuri, kun avasin kirjeen, jonka oli lähettänyt lakiasiaintoimisto Liikanen & Kuortti, ja sain lukea, että setäpuoleni mainitsi minut testamentissaan. Minua pyydettiin sopimaan aika, jolloin voisin tulla toimistoon, jotta minulle selvitettäisiin setäni jälkisäädöksen sisältö.

Istuin Liikasen ja Kuortin lakiasiaintoimiston suorakulmaisessa mutta selälle mukavassa tuolissa ja katselin ikkunaa varatuomari Liikasen vaaleahiuksisen pään takana. Ulkona
näkyivät liekehtivänpunaisen vaahteran alimmat oksat. Oli myöhäinen torstai-iltapäivä, ja olin jättänyt päivän viimeisen luennon väliin.

– Setänne oli leski, eikä hänellä ole rintaperillisiä, sanoi Liikanen, ja käänsin silmäni taas häneen. – Niin että lakiosuuksiakaan ei ole, ja hän oli vapaa tekemään omaisuudellaan mitä tahtoi. Hänen lähimmät sukulaisensa ovat kaikki yhtä kaukaisia, veli- ja sisarpuolia ja näiden lapsia. Tehän olette hänen velipuolensa tytär.

– Jakautuuko sedän perintö siis tasan meidän kaikkien kesken? minä kysyin ja ihmettelin mielessäni, missä muut olivat. Eikö olisi ollut asiallista kutsua kaikki yhtä aikaa koolle?

– Testamentissa ei mainita teidän lisäksenne muita sukulaisia.

– Niinkö? sanoin, ja olin vähällä jatkaa, että sepä outoa, kun en ollut ikinä edes nähnyt setäpuoltani. Vaikenin kuitenkin ajoissa. Rehellisyys ei aina peri maata tai mitään muutakaan.

Liikanen siirsi yhden papereista eteensä ja tuijotti sitä.

– Täsmälleen. Niin, neiti Makkonen, setänne oli varakas mies. Osakehuoneisto Bulevardilla, arvokas kiinteistö Särkisalossa, loma-asunto siis, ja näitten lisäksi sijoituksia rahastoissa ja muuallakin... hänen osakesalkkunsa on yli kuudensadantuhannen euron arvoinen.

Yritin estää suutani loksahtamasta ammolleen. Ymmärsinkö oikein, että noin suuri omaisuus, josta olin tiennyt yhtä vähän kuin koko Aaron-sedästä, oli tulossa kokonaisuudessaan minulle? Niin kävi vain vanhoissa elokuvissa. Mutta mitä muuta tämä voisi merkitä? Nelinkertainen hurraahuuto vanhalle visukintulle, niille rahoille olisi totisesti käyttöä. Elämäni ei näyttänyt miltään menestystarinalta. Olin sotkenut opintoni yhden miehen takia, saanut hyvän työpaikan, joutunut luopumaan siitä toisen miehen takia, saanut huonomman työpaikan, tullut jätetyksi, saanut lopputilin, venkoillut erilaisten sijaisuuksien ja pätkäsuhteiden kanssa ja palannut kolmenkymmenenkahden vuoden iässä takaisin koulunpenkille, puoliksi hankkimaan paremmin työllistävää tutkintoa, puoliksi pakoon pahaa maailmaa, joka ei arvostanut kykyjäni. Asuin vuokralla postimerkin kokoisessa yksiössä Koivukylässä, ystäväni olivat lähes kaikki kaltaisiani luusereita ja miessuhteitteni määrä oli puhdas pyöreä nolla. Minulla ei ollut varaa käydä missään ja epätoivoni haisi kilometrien päähän ja karkotti kaikki muut kaksilahkeiset paitsi ne, jotka olivat erityisen törppöjä tai erityisen härskejä.

– Vero on varmaan aika suuri, sanoin, kun en muutakaan keksinyt. – Kun mä en ole lähisukulainen.

– Verot on saatu tietyin kaukonäköisin järjestelyin hyvin alhaisiksi, sanoi Liikanen kunnioittavalla äänellä ja muikisti suutaan. Muistin nyt, että setäni oli ollut myös lakimies, tätini Kaarinan mukaan jonkun suuren yhtiön palveluksessa – jossain vaiheessa elämäänsä ainakin.

– Tämä ei ole aivan tavanomainen jälkisäädös, jatkoi Liikanen.

– Mutta meidän käsityksemme mukaan se on kyllä täysin lainmukainen, niin että teidän ei tarvitse olla huolissanne.

Setänne oli ennen kuolemaansa varmistanut, että hänen omaisuudestaan muodostetaan säätiö.

– Mitä se tarkoittaa?

Säätiö ei kuulostanut lupaavalta, ja mielialani lässähti kuin huonon kokin kohokas. Mitä olin kuvitellut, eihän setä tiennyt minusta mitään.

Setä lahjoitti tietysti kaikki rahansa palelevien pikkulintujen ruokintaan ja minun tehtäväkseni jäi heitellä siivekkäille säkistä siemeniä.

Liikanen vilkaisi minua, ja yritin peittää pettymystäni.

– Se tarkoittaa, että omaisuus on sidottu sukututkimusarkistoon, jonka setänne on perustanut. Minut on määrätty järjestämään arkiston ja säätiön toiminta setänne ohjeiden mukaan. Säätiö palkkaa teidät ja antaa teille työsuhdeasunnon. Se on setänne Bulevardin asunto.

– Hei hei, hetkinen, sanoin. – Palkkaa mihin? Mitä mun pitäisi tehdä? Osaanko mä edes tehdä sitä?

Liikanen katsoi taas ylös papereistaan paheksuvan näköisenä. En ilmeisesti käyttäytynyt tilanteen edellyttämällä tavalla.

– Työ ei todellakaan vaadi teiltä paljon. Setänne tiesi, että
opiskelette, eikä teidän tarvitse katkaista opintojanne. Työmääränne ei ole suuri, kuten tulette huomaamaan, ja teillä on runsaasti aikaa käytettävissänne. Mutta jos kieltäydytte työstä, ette luonnollisesti saa muitakaan etuja.

– En mä sanonut että kieltäydyn. Mä vain tahdon ensin tietää mitä se työ on. Pitääkö mun kirjoittaa jotain sukuhistoriikkeja vai?

– Historiikeista on ehkä hiukan aikaista puhua, sanoi Liikanen. – Teidän tehtävänne on käsittääkseni – sillä työnne yksityiskohdat eivät ole kaikki minulle tuttuja – ottaa selvää
joistain setänne elämään liittyvistä asioista ja raportoida niistä minulle. Setänne on jättänyt Bulevardin asuntoonsa teille tehtäväselostuksen ja kaiken materiaalin, mitä hän on olettanut teidän tarvitsevan. Voitte tutustua näihin dokumentteihin ennen kuin teette lopullisen päätöksen. Mutta tehkää se kahden viikon aikana. Muuten meidät on velvoitettu perumaan tämä suunnitelma ja siirtymään toiseen.

Työnsin avaimen lukkoon. Se kääntyi vaivatta ja ovi aukesi pehmeästi. Päänahkani tuntui kylmältä, vaikka syyspäivä oli lämmin.

Olin kai uskonut, ettei avain sittenkään sopisi oveen. Että minua olisi huiputettu. Vaikka olin nähnyt ovessa nimen Makkonen, odotin yhä astuessani sisään hämärään, kaikuvaan huoneistoon, että toisesta huoneesta ryntäisi piilokameraohjelman kuvausryhmä tai joukko ystäviäni, jotka olivat tahtoneet piristää latteaa elämääni oudolla kujeella. Mutta ketään ei ilmestynyt.

Tepastelin ympäri Aaron-sedän asuntoa. Huoneet tuoksuivat nahalle ja puulle. Tilaa olisi riittänyt tosiaan vaikka lestadiolaisperheelle.

Huonekaluja oli vähän, mutta ne olivat kaikki suuria ja arvokkaan näköisiä. Makuuhuoneissa olisi mahtunut pitämään tanssiaiset. Toisessa niistä leijui sikarintuoksu. Löysin komerosta pari tummaa pukua ja tohvelit. Setä oli ollut kookas mies.

Valitsin itselleni toisen makuuhuoneen, hiukan pienemmän ja vaaleampisävyisen, ja vein laukkuni sinne. Olin päättänyt asettua asuntoon, olipa sedän määräämä tehtävä millainen hyvänsä. Selviäisin varmasti jonkin aikaa niin, että ainakin näytin täyttävän velvollisuuteni. Minua ei houkutellut pelkkä mahdollisuus siirtyä Koivukylästä Bulevardille. Palkka oli suuri, ja kun säästyin maksamasta vuokraa, pankkitilini lihoisi parissa kuukaudessa ennennäkemättömiin mittoihin.

Olin jo kulkenut sen huoneen läpi, joka näytti työhuoneelta. Palasin sinne ja katsoin tarkemmin ympärilleni. Kahdella seinällä oli matalat kaapistot ja niiden yläpuolella hyllyt, joissa näin muutamia laatikoita ja mappeja. Jyhkeä työpöytä oli sijoitettu korkean ikkunan eteen. Sen päällä oli pitkulainen laatikko konttoritarvikkeita varten ja pöytälevyn keskellä, vaaleanruskealla nahalla verhotulla pinnalla lepäsi ceenelosen kokoinen valkoinen kirjekuori. Vatsassani kihelmöi, kun lähestyin pöytää.

Pääsisinkö viimein selville siitä, miksi Aaron-setä oli tehnyt niin merkillisen testamentin ja valinnut minut perijäkseen?

Otin kirjeen pöydältä. Se oli osoitettu minulle. Kuori oli liimattu kiinni niin siististi, että epäröin lähteä repimään sitä. Samassa huomasin, että laatikossa kirjoitustarvikkeiden joukossa oli koristeellinen veitsi kirjeiden avaamista varten. Otin veitsen ja sahasin sillä kuoren lyhyen sivun auki. Vedin kuoresta neljä koneella harvaan kirjoitettua paperiliuskaa. Niiden välistä putosi kaksi valokuvaa.

Poimin valokuvat käteeni. Toinen oli kooltaan noin viisitoista kertaa kymmenen senttiä, mustavalkoinen ja selvästi toista vanhempi. Se esitti nuorta naista, joka oli kääntänyt päänsä puoliprofiiliin ja katseensa samoin sivullepäin. Meikistä, tupeeratuista hiuksista ja jakkupuvun suuresta kauluksesta päättelin, että nainen edusti suunnilleen samaa ikäluokkaa kuin äitini.

Toinen valokuva oli pienempi, uudennäköinen ja värillinen. Kun vein sen lähemmäs silmiäni, tuntui kuin mahalaukkuuni olisi kaadettu jääkylmää nestettä. Sydän jätti lyönnin väliin ja jysähti, ja käteni alkoi vapista. Ei, en tuntenut kuvan miestä. Mutta olisin tahtonut tuntea hänet. Olisin tahtonut tutustua häneen heti paikalla.

Olisi ollut liian arkipäiväistä sanoa, että mies oli komea tai kaunis. Tietysti hän oli komea. Mutta se mikä sai minut tarttumaan molemmin käsin valokuvaan ja tuomaan sen vaaksan päähän kasvoistani, oli silmien ja suun ilme. Se oli yhtä aikaa naurava ja härnäävä ja äärimmäisen vakava. Minä olen se josta olet uneksinut, sanoivat huulet. Mutta voitko luottaa minuun, kysyivät silmät. Minä annan sinulle kaiken mitä ikinä haluat, lupasivat huulet. Minä voin viedä sinulta kaiken mitä sinulla on koskaan ollut, varoittivat silmät. Mutta se ei merkitse mitään, koska minä olen sen arvoinen, lohduttivat huulet. Aivan niin, myönsivät silmät ja muuttuivat pehmeiksi ja kosteiksi, tahdotko, että todistan sen sinulle?

Äkillinen vesijohdon rykäisy jossain viereisistä huoneistoista palautti minut todellisuuteen. Laskin valokuvan pöydälle ja siirsin huomioni koneella kirjoitettuihin liuskoihin.

Päällimmäisessä oli päiväys: 12. kesäkuuta vuonna 2006.

Rakas Iiris!

Ihmettelet varmasti, miksi olen päättänyt tehdä juuri Sinusta uskottuni ja omaisuuteni haltijan. Syitä on useitakin. Mystinen aavistus, sattuman oikku, muutama Sinusta saamani hajanainen tieto. En tunne yhteyttä muiden sukulaisteni kanssa, vaikka olen tavannut heidät. Sinua en ole tavannut, mutta olen alkanut ajatella Sinua läheisenäni nyt, kun suunnitelmani on valmis.

Sinuttelen Sinua. Minun täytyy suorastaan vastustaa halua lähteä tapaamaan Sinua. Nimemme sointuvat yhteen, eikö Sinustakin? Iiris ja Aaron. Elät yksin niin kuin minäkin. Et tunnu onnelliselta.

Minä puolestani tahtoisin tehdä jonkun onnelliseksi, vihdoin ja viimein. Tarvitset rahaa. Minulla on rahaa. Tarvitset siis minua. Onnen ja omaisuuden vastineeksi pyydän Sinulta palvelusta. Olet todennäköisesti saanut lakimiehiltäni alustavan selostuksen siitä, mitä odotan Sinun tekevän. Lyhyesti sanottuna tahdon Sinun löytävän kaksi henkilöä ja totuuden.

Kun luet tätä, olen kuollut. Totuus, jonka tahdon esille, liittyy sekä elämääni että kuolemaani. Tässä kirjeessä on mukana kaksi valokuvaa. Toinen esittää naista ja toinen miestä. Olen tavannut naisen yhden kerran, miestä en kertaakaan. Naisen etunimi on luultavasti Kirsti, sukunimeä en tiedä. Miehen nimestä minulla ei ole aavistustakaan. Tahdon Sinun ottavan selvää heistä.

Olen ollut tavoiltani säännöllinen ja kurinalainen, ja minulla on ollut syytä uskoa, ettei minulla ole lapsia. Vaimoni oli hedelmätön, enkä voi olla ajattelematta, että tämä puute vaikutti hänen ennenaikaiseen kuolemaansa. On yksi ainoa mahdollisuus, että minulle olisi syntynyt lapsi tietämättäni. Vuonna 1972 osallistuin poikkeuksellisesti muutaman muun seniorin kanssa vanhan osakuntani, Wiipurilaisen osakunnan vuosijuhlaan, ja tapasin siellä itseäni nuoremman naisen. Hän kertoi minulle jossain vaiheessa iltaa, että hän ei itse kuulunut osakuntaamme vaan oli tullut juhlaan erään osakuntalaisen seuralaisena. Rakastuin häneen ensisilmäyksellä, jos sallit tällaisen kuluneen ilmauksen, ja vietin hänen kanssaan yön hotellissa.

Olin illan aikana löytänyt hänen tavaroistaan hänen valokuvansa ja koska olin itselleni vieraan, järkeä heikentävän hullaannuksen vallassa, varastin kuvan. Aamulla hullaannukseni kohde oli poissa, kadonnut kuin maan nielemänä ilman, että olisi jättänyt mitään viestiä, enkä ole sen jälkeen nähnyt häntä tai kuullut hänestä mitään. Valokuva ei mielestäni tee hänelle oikeutta, mutta sen lisäksi, että hän sanoi nimekseen Kirsti, minulla ei ole muuta vihjettä hänestä. En tavannut sitä henkilöä, jonka seurassa Kirsti sanoi tulleensa juhlaan, enkä saanut tietää hänen nimeään, joten hänen kauttaan en voinut päästä Kirstin jäljille.

Miehen valokuvan sain tämän vuoden huhtikuussa postissa. Sen mukana tuli lyhyt tiedonanto, jota luonnehtisin lähinnä kiristyskirjeeksi. Siinä sanottiin, että kuvan esittämä mies on poikani, ja että tällä pojallani on erittäin huono maine ja väkivaltainen menneisyys. Kirje sanoi hänen kasvaneen ilman isää, kironneen miestä, joka hylkäsi hänen äitinsä, eli toisin sanoen minua, ja uhanneen tappaa tämän, jos hän kerran tämän löytää. Jos tahdon, että tämä pojakseni väitetty ei pääse jäljilleni, minun pitää maksaa lähettäjälle hyvin suuri summa rahaa.

Tarina oli tietenkin varsin mielikuvituksellinen ja vaikea todistaa todeksi tai epätodeksi. Joku toinen olisi sijassani mennyt poliisien puheille ja luovuttanut kirjeen ja valokuvan heille. Minä en tehnyt sitä. Miksi? Siksi että muistin Kirstin ja yhdessä viettämämme yön, enkä saanut mielestäni sitä häviävän pientä mahdollisuutta, että nuori mies olisi todellakin poikani. Usuttaisinko poliisit oman lihani kimppuun?

Toisaalta en halunnut maksaa kiristäjälle. Kaiken todennäköisyyden mukaan hänen väitteensä oli perätön, ja vaikka näin ei olisi, hän oli alhainen ihminen enkä soisi hänen hyötyvän millään lailla minusta tai pojastani. Hän oli vaatinut minulta vastausta, jonka jättäisin sovittuna hetkenä tietyn hansikaspinon alle eräässä tavaratalossa. Jätin tälle paikalle kirjeen, jossa torjuin hänen vaatimuksensa, ja jäin lähistölle tarkkailemaan, kuka hakisi kirjeen. En nähnyt mitään, mutta minun täytyy myöntää, että menetin usein katsekontaktin kohteeseeni, kun väliin tuli ihmisiä. Kun kävin parinkymmenen minuutin kuluttua tarkistamassa tilanteen, kirje oli kadonnut. Enkä ole sen jälkeen saanut uusia uhkauksia.

Asia jäi vaivaamaan. Silloin harvoin kun menin ulos, minusta tuntui, että minua seurattiin. Harkitsin useaan kertaan, pitäisikö minun tehdä se, mitä nyt pyydän Sinua tekemään, eli yrittää saada selville, missä on Kirsti ja mitä hänelle tapahtui ja onko kuvan mies todella minun poikani. Tähän mennessä en ole ryhtynyt etsintöihin, enkä usko että ryhdyn vastakaan. Olen iäkäs ja tämän kuluvan vuoden ajan minua on painanut suuri väsymys. En jaksa enää käydä ulkona. En hallitse tällaista tilannetta.

Jos tarina on keksitty, joudun tunkeutumaan vieraiden ihmisten elämään ja häiritsemään sitä. Jos tarina on totta, pelkään hetkeä, jolloin löytäisin Kirstin tai katsoisin silmiin poikaani, josta en ole koskaan tiennyt mitään. Näitä pohtiessani mieleeni tuli sekin mahdollisuus, että poikani saisi kuulla minusta ja todellakin tappaisi minut. Jätin asian omalta osaltani kohtalon huomaan. Kuitenkaan minua ei tyydyttänyt se, että minun jälkeeni totuus jäisi selvittämättä, etenkin jos kuolen epämääräisissä olosuhteissa.

Sen vuoksi Sinä saat perinnöksi tämän tehtävän, veljentyttäreni Iiris. Etsi Kirsti ja kaiva esiin hänen tarinansa. Yritä saada selville, kuka mies on, onko hän se miksi uhkailija häntä väitti ja onko hän syypää minun kuolemaani. Sinun täytyy edetä varovasti. En pysty haudan takaa hoputtamaan Sinua eivätkä lakimiehenikään ole saaneet siihen valtuuksia. Raportoit heille kahden kuukauden välein löydöistäsi, mutta työsi ei pääty, vaikka löytäisit vähän tai ei mitään. Nauti siitä, mitä olet minulta saanut, ja tee mitä teet ennen kaikkea kiitollisuudesta minua kohtaan.

Tämä on kaikki, mitä tahdon sanoa. Muusta voit kysyä lakimiehiltäni.

Setäsi Aaron.

Luin kirjeen kahteen kertaan varmistaakseni itselleni, että Aaron-setä tarkoitti mitä sanoi. Ei kai hän halunnut minun selvittävän murhaansa? Sellainen kuului poliiseille. Ja oliko Aaron-setä muka murhattu? Sedän lakimiehet eivät olleet puhuneet mitään sellaisesta.

Menin makuuhuoneeseen ja otin laukkuni sivutaskusta puhelimen. Olin tallettanut siihen Liikanen & Kuortin lakiasiaintoimiston numeron ja soitin nyt siihen. Varatuomari Liikanen vastasi. Ihmettelin, oliko Kuorttia olemassakaan.

– Päivää, täällä on Iiris Makkonen. Aaron Makkosen veljentytär. Kävin toimistossanne viime torstaina. Tahtoisin tietää, mihin setäni kuoli. Onko teillä siellä hänen kuolintodistustaan?

– Anteeksi? On meillä kuolintodistus, mutta ei siitä selviä kuolinsyy. Voin kyllä auttaa teitä, koska hoidimme setänne asioita hänen sairautensa aikana. Hän sairastui heinäkuun lopulla keuhkokuumeeseen ja hänet vietiin yksityiseen sairaalaan. Keuhkokuume on vanhalle vakava sairaus, kuten ehkä tiedätte. Hoito oli kuitenkin tehokasta ja setänne näytti olevan jo toipumaan päin, kun hänen sydämensä yllättäen petti. Hän oli kuollut yöllä nukkuessaan ja kuolinsyy oli sydämen pysähtyminen.

– Siis sydänkohtaus?

– Niin, jonkinlainen sydänkohtaus. Lääkärit puhuivat kammiovärinästä. Sydämestä ei kai löytynyt varsinaista vikaa.

Lopetin puhelun otsa syvissä kurtuissa. Aaron-setä oli kuollut sairaalassa ”jonkinlaiseen sydänkohtaukseen”. Merkitsikö se, että olosuhteet olivat epämääräiset? Ilmeisesti ei. Minun pitäisi silti tarkistaa, voisiko sydämen py sähtyminen johtua ulkoisesta tekijästä – vaikka siitä, että joku irrotti joitain johtoja tai painoi tyynyn kasvoja vasten.

Tahdoin etsiä kuvan esittämää miestä, mutta en tahtonut löytää murhaajaa. Aivan oikein, aioin käydä käsiksi Aaron-sedän antamaan tehtävään. Osaksi uteliaisuudesta, osaksi kiitollisuudesta. Hyvin suureksi osaksi siksi, että olin rakastunut kuvan esittä mään mieheen yhtä salamannopeasti ja järjettömästi kuin setäni aikoinaan Kirstiinsä. Lukiessani kirjettä olin hetkeksi syöksynyt paniikkiin, kun aivoni eivät olleet hahmottaneet valokuvan miehen mahdollista sukulaisuussuhdetta minuun. Isoisäni monet avioliitot olivat hämärtäneet käsitykseni siitä, kuka oli loppujen lopuksi kenenkin isä tai äiti tai veli tai sisar.

Kun pysähdyin miettimään, ymmärsin, että valokuva ei missään tapauksessa esittänyt velipuoltani tai veljenpoikapuoltani vaan korkeintaan serkkupuoltani.

Minun pitäisi siis löytää valokuvien esittämät henkilöt. Oliko minulla muita johtolankoja kuin kuvat, nimi Kirsti ja Wiipurilaisen osakunnan juhlat vuonna 1972? Katsoin työpöydän laatikoihin. Kyniä, saksia, nitojia, rei’ittimiä, kirjekuoria, paperiarkkeja paketeissaan.

Menin seinähyllyille ja katsoin, mitä mapit ja laatikot sisälsivät. Suurin osa oli tyhjiä. Parissa laatikossa oli vanhoja valokuvia. Joukossa oli varmaan Aaron-setäkin. Olin utelias näkemään hänen kasvonsa, mutta jättäisin hänen etsimisensä myöhempään ajankohtaan. Yhdessä mapissa oli monisteita, jotka sisälsivät sukupuumme 1600-luvulta alkaen. Siitä tuskin olisi minulle apua tehtävässäni. Kaapistosta löytyi paksu postimerkkikansio ja mikä parasta, vahva suurennuslasi. Olin jo ajatellut, että minun pitäisi hankkia sellainen.

Palasin pöydän ääreen suurennuslasin kanssa ja aloin tarkastella valokuvia sen läpi. Kirstin valokuvassa taustana oli tapetoitu seinä, joka ei kertonut mitään erityistä. Ainoa kiinnostava yksityiskohta, jonka löysin, oli ketju Kirstin kaulassa. Siitä riippui koristeellinen risti, joka jäi osittain puseron alle. Minusta näytti siltä, että risti oli ortodoksista mallia, sellaista missä oli vinoja poikittaisia palkkeja. Mutta ehkä näin väärin, kuva oli korun kohdalta epäselvä. Miehen kuva näytti lupaavammalta. Se oli otettu kadulla jonkin liikkeen edessä. Miehen takana näkyi kaistale näyteikkunaa ja sen yläpuolella muutama punainen valokirjain. Erotin kirjaimet ULU, joiden jälkeen oli väli ja sitten A. Miehen pää peitti puolittain A:ta seuraavan kirjaimen, se olisi voinut tulla P tai R tai F. Ulu, ulu. Mikä sana päättyi noin ja saattoi olla liikkeen nimessä? Taulu? Laulu? Oulu? Punaisten valokirjainten malli näytti minusta tutulta. Olin varmasti nähnyt ne jossain, mutta en tietenkään saanut päähäni missä.

Voisin näyttää kuvia erään ystäväni avomiehelle. Hän oli ammatiltaan valokuvaaja ja osaisi suurentaa ja tarkentaa kuvia. Ehkä hän tietäisi myös, miten kuvien avulla pääsee niitä esittävien ihmisten jäljille. Kirstin kuvan taakse oli painettu valokuvausliikkeen nimi, Atelier Nyblin. Se oli perinteinen liike, ehkä se säilytti jossain hyvinkin vanhoja negatiiveja. Etsin neulaa heinäsuovasta, mutta kaikki keinot piti käyttää.

Saman tien tulin ajatelleeksi, että osakuntajuhlissa otettiin varmasti paljon valokuvia. Minun pitäisi etsiä käsiini vuoden 1972 juhlissa otettuja kuvia. Jos niissä näkyisi Kirsti, niissä voisi näkyä myös Kirstin Wiipurilaiseen osakuntaan kuulunut seuralainen. Eikä sitten muuta kuin puhuttamaan 70-luvun alun osakunta-aktiiveja. Jos saisin heidän kauttaan selville seuralaisen nimen, olisin monta askelta lähempänä Kirstiä.

Otin paperia ja kynän ja aloin tehdä muistiinpanoja: Käytävä osakunnan toimistossa. Pyydettävä yhteystietoja. Etsittävä historiikkeja.

Tiedustelut veisivät aikaa ja tekisin luultavasti paljon turhaa työtä, mutta kukaan ei sakottaisi minua ajanhukasta ja harhapoluista.

Kiire minulla oli vain itseni vuoksi. Tahdoin tavata kuvan miehen ja nähdä, miten hänen turkoosinväriset silmänsä kapenivat ja tuo polvia heikottava hymy ilmestyi hänen kasvoilleen.

Nyt välähti. ULU kuului sanaan koulu, autokoulu. AUTOKOULU ARPONEN. Heureka! Bussi Koivukylästä Helsinkiin ajoi pitkin Hämeentietä, ja aina kun se pysähtyi valoihin, tuijottelin kadunvarsien kauppoja ja liikkeitä. Olin nähnyt nuo valokirjaimet varmaan yli tuhat kertaa. Unelmieni mies seisoi Hämeentiellä Autokoulu Arposen edessä.

Ei ollut tietenkään sanottu, että miehellä oli mitään tekemistä Autokoulu Arposen kanssa. Ehkä hän oli sattumalta pysähtynyt kuvattavaksi juuri autokoulun edessä. Mutta vaikka hän ei olisi koulun opettaja tai oppilas, hän saattoi asua tai käydä työssä lähistöllä.

Kynäni sai taas töitä. Käytävä Autokoulu Arposessa. Tutkittava sen ympäristö. Ehkä näytettävä miehen valokuvaa? Kello oli yli neljän, kun kirjoitin tehtävälistaani viimeisen kohdan. Tänään en enää ehtisi kenttätöihin, mutta alkaisin ne huomenna heti, kun vapautuisin aamun luennolta. Vai jättäisinkö koko luennon väliin? Myyntisihteerin valmiuksien hankkiminen kiinnosti minua nyt paljon vähemmän kuin opintojen alussa.

Olin päättänyt yöpyä asunnossa. Kävin kaupassa, täytin jääkaapin ja asetuin voileipien, sipsipussin ja coca-cola lightin kanssa nahkasohvalle Aaron-sedän huippumodernin television ääreen. Uusi työni ja työsuhdeasuntoni miellyttivät minua kovasti, tuntui kuin minut olisi luotu tällaisiin hommiin. Miksen ollut tajunnut sitä ennen? Etsivätoimisto Iiris Makkonen! Harmi vain, että Suomessa ei ollut yksityisetsiviä ja poliisin työ oli ikävää, tylsää ja likaista. Mutta jostain tämäntapaisesta minun pitäisi tehdä ammattini. Entä jos pyrkisin toimittajakouluun?

Kun menin nukkumaan, toin Aaron-sedän kirjeen mukanani makuuhuoneeseen ja luin sen vielä kerran vuoteessa. Sitten otin miehen kuvan ja katselin sitä pitkään toivoen, että näkisin unta sinisilmäisestä, tummatukkaisesta viettelijästä. Voi, älä ole murhaaja tai rikollinen, mietin laiskasti ennen nukahtamista. Serkkuni saat olla, niin meidän on helpompi tutustua toisiimme...