Taimin on vaikea toipua Samirin yllätyksestä. Hänet on petetty ja höynäytetty. Taimi lähtee noutamaan reppuaan linja-autoasemalta ja toivoo salaa tapaavansa Samirin. Outo pettymys valtaa mielen, kun miestä ei näy.

Taimin teki mieli tarttua edessään häämöttävään tuuheaan hiuspehkoon ja ravistella oikein kunnolla. Tuossa mies vilkutti ohituskaistalle, vaihtoi vaihdetta ja kiihdytti. Kas, kun ei vihellellyt samalla. Samir ajeli tyynenä ja hyväntuulisena kuin sunnuntairetkellä, ei yhtään äkkinäistä kiihdytystä, nopeaa hidastusta tai jyrkkää kaarretta. Matkatavarat pysyivät paikoillaan hyllyllä, vessaan menijän ei tarvinnut takertua käsinojiin, helvetti, hiuskarvakaan ei värähtänyt Taimin päässä Samirin palatessa kaistalle. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihan kuin miehen suonissa virtaisi jäävettä.

Ehkä Samir teki tätä useinkin. Kaiketi miehellä oli tapana kuljettaa naisia tänne korpeen ja kyyditä heidät seuraavana aamuna kohteliaasti takaisin kaupunkiin. Sillä tavalla seuralaisista pääsi ainakin varmuudella eroon. Taimi-poloinen oli astunut samaan ansaan.

Kaiketi Samir kuvitteli, että oli turvassa julkisessa tilassa. Mies ajatteli, että hän ei uskaltaisi puida asiaa muiden kuullen, tehdä tapahtuneesta numeroa, häiritä arvon herran keskittymistä tai vaarantaa kanssamatkustajien turvallisuutta.

Taimi tuijotti Samirin tummaa niskaa, tämän sinisen kauluspaidan peittämiä hartioita ja porasi miehen selkään reikiä katseellaan. Häntä kuvotti. Pelkkä miehen hartialinjan näkeminen ällötti häntä. Jotenkin hän kostaisi. Hän ei tiennyt vielä miten, mutta hän kostaisi.

Taimi kaiveli olkalaukkuaan kiihkeästi, toivoen löytävänsä sieltä ins­piraatiota. Lompakko, puhelin, avaimet, käsidesi, kalenteri, ompelutarvikkeet, pillerit, laastarit, kynä, aurinkolasit, terveysside, muutama kuitti, huulirasva, ksylitoli-pastilleja… Bingo! Sivutaskun perukoille oli hautautunut purukumipakkaus, jossa oli jäljellä muutama tyyny. Taimi työnsi kaikki purukumit kerralla suuhunsa ja alkoi jauhaa niitä raivokkaasti.

Paavo näytti nukkuvan ikkunaa vasten käytävän toisella puolella. Hänen takanaan istuva keski-ikäinen nainen kuorsasi vaimeasti, ja tämän vieressä istuva mies rapisteli lehteä. Kuulokkeet päässä istuva nuori nainen oli sulkenut silmänä ja nojannut päänsä ikkunalasiin. Kukaan matkustajista ei kiinnittänyt Taimiin huomiota.

Taimi äkkäsi peruutuspeilin. Samir oli kääntänyt sen sellaiseen asentoon, että saattoi pitää Taimia silmällä ajaessaan. Nytkin mies tuijotti suoraan häneen kulmat kysyvästi koholla, ihan kuin epäilisi jonkin olevan pielessä.

Kehtasikin.

Taimi nappasi viereiselle penkille jätetyn juorulehden ja levitti sen kasvojensa eteen, jotta Samir ei näkisi häntä. Hänellä oli suussaan niin monta purukumia, että hänen oli vaikea saada hampaita yhteen, mutta hän mässytti niitä sitkeästi, kunnes tuloksena oli tasalaatuinen, tahmea ja venyvä klöntti. Taimi puraisi möykystä irti pienen palan, nappasi sen etuhampaidensa lomasta ja pyöritti sormien välissä palloksi.

Kun tuli seuraava ohitustilanne ja Samir keskittyi liikenteeseen, Taimi kohotti vaivihkaa lehteä ja sinkosi purukumiklöntin suoraan miehen tuuheaan tukkaan. Purukumi hautautui mustien hiusten sekaan, eikä Samir vaikuttanut huomaavan mitään. Taimi tunsi pientä tyytyväisyyttä, haukkasi toisen palan irti möykystä ja napautti sen jälleen salaa etusormen ja peukalon välistä miehen kiiltävään hiuspehkoon.

Taimi omisti koko bussimatkan tälle askareelle.

Purukumipalojen oli oltava niin pieniä, että Samir ei huomannut niiden laskeutumista, mutta tarpeeksi isoja, jotta ne lensivät vaivatta miehen päähän. Maaliin oli osuttava joka kerta, sillä lattialle putoava purukumi saattaisi herättää miehen huomion ja tämä voisi alkaa epäillä jotakin. Taimilla ei ollut aikomustakaan jäädä kiinni, joten hän tähtäsi tarkasti ja heitti vain silloin, kun miehen huomio oli varmasti toisaalla. Harmikseen hän ei osunut aivan joka kerta. Kaksi purukumipalloa jäi takiaisten tavoin roikkumaan miehen villapaidan selkämykseen. Samir ei kuitenkaan huomannut niitä, vaan jatkoi ajamista vilkuillen silloin tällöin Taimia peilin kautta.

Taimin oli vaikea pidättää virnistystä, mutta hän kätki sen lehden taakse. Kun Samir eräällä pysäkillä länttäsi pipon päähänsä ja lähti ulos ojentelemaan matkatavaroita asiakkaille, se oli kuin loppuhuipennus hänen kostolleen.

Päätepysäkille oli enää pari kortteliväliä, kun Taimi laski lehden alas ja havahtui sulkemaan takkinsa vetoketjun. Matka oli mennyt nopeasti. Muut matkustajat olivat jo hyvän aikaa aukoneet turvavöitään ja kahistelleet vaatteita ylleen taempana bussissa. Tavallisesti Taimikin oli täysissä pukeissa jo varttia ennen asemalle saapumista, mutta tällä kertaa perilletulo suorastaan yllätti hänet.

Samirin kaartaessa laiturille Taimi kumartui avaamaan turvavyötään, mutta huomasi kauhukseen, ettei se ollutkaan ollut kiinni.

Hän oli matkustanut koko matkan ilman turvavyötä!

Hetkeksi laskeutunut kiukku sai jälleen uutta pontta. Hänelle olisi voinut tapahtua mitä tahansa. Hän olisi voinut sinkoutua ikkunasta ulos, kaatua, litistyä, vammautua ja kuolla. Tuo petturimies oli saanut hänet vaarantamaan henkensä! Pelkkä Samirin läsnäolo teki hänestä aivan holtittoman.

Taimi oli niin kiihdyksissään kohtalokkaalta tuntuvasta unohduksesta, ettei ehtinyt ulos linja-autosta ensimmäisenä niin kuin tavallisesti, vaan joutui odottamaan, kunnes käytävälle pakkautuneet matkustajat valuivat hänen ohitseen.

Taimi poistui bussista viimeisten joukossa. Hänellä oli täysi työ hillitä itsensä, eikä hän edes vilkaissut mukavaa päivänjatkoa-lirkuttelevan kuljettajan suuntaan. Samir kuitenkin tarttui hänen hihaansa.

– Vaihdetaanko numeroita, mies kysyi hymyillen.

Herra jumala, Taimin teki mieli karjua. Miten tuo kehtasi!

– Ai, että saisit kusettaa minua uudelleen? Älä viitsi!

Taimi nykäisi hihansa irti Samirin otteesta ja syöksyi portaita alas. Miehen hiuksiin sotkeutuneet purukumipallot eivät korvanneet likimainkaan sitä, että hän oli onnistunut tekemään itsestään täydellisen pellen.

– Enhän minä… Taimi kuuli Samirin huutavan, ennen kuin kaahotti portaat alas, puikkelehti laukkuja tavaratilasta penkovien ihmisten lomitse bussin taakse ja siitä edelleen turvalliselle, työmatkalaisten kansoittamalle kävelytielle.

Taimi suunnisti puolijuoksua työpaikkaansa kohti. Hän ei halunnut enää koskaan nähdä tuota miestä, ei edes ohittaa tämän kotipaikkakuntaa. Turkulainen muka!

Tästä lähtien hän kävisi Helmin luona junalla. Viis siitä, että vaihtoyhteyttä joutui odottamaan tuntikaupalla.

Taimista tuntui kuin hän olisi laskeutunut työpaikalle rinnakkaistodellisuudesta, niin iso oli ero jokapäiväisen toimistoympäristön ja hänen edellisen yönsä välillä. Kaikki vaikutti olevan toimistolla täsmälleen niin kuin ennenkin, mutta Taimin oma perspektiivi oli vinksahtanut. Annukka oli hiljainen ja omiin asioihinsa keskittynyt niin kuin aina. Sirpa myöhästeli tapaamisistaan. Kaisa flirttaili kattolamppua korjaavan talonmiehen kanssa. Taimi arveli, että myös työkaverit silmäilivät häntä kummissaan ja näkivät hänen käyttäytyvän oudosti, vaikka hän oli saanut ulkonäkönsä jokseenkin siedettävään kuntoon työpaikan vessassa, jossa hänellä oli sekä varahammasharja että -deodorantti.

Työpäivä eteni epätodellisen tunnelman vallassa. Taimi oli edellisellä viikolla sopinut aamupäiväksi asiakastapaamisia, mutta pikkutarkoista alustuksista huolimatta hän ei saanut myytyä ainoatakaan vakuutusta. Se oli poikkeuksellista, sillä ne, jotka vaivautuivat toimistolle asti, ostivat lähes aina jotakin.

Eipä sillä, ei Taimi uskonut itsekään omia puheitaan.

Yleensä Taimi oli taitava lataamaan tunnetta kuivakkaaseen vakuutuskieleen, mutta nyt hänen ajatuksensa olivat toisaalla ja myyntipuheet etenivät ulkomuistista. Taimia vuoroin itketti ja vuoroin nauratti. Hän joi lounastauolla kahvia pysyäkseen hereillä iltapäivällä, mutta se teki hänestä entistä levottomamman. Hän pälyili ulos ikkunasta, selasi uutisotsikoita, vääntelehti, täytti tyhjänpäiväisiä persoonallisuustestejä, pyöritti hartioita, katsoi kissavideoita ja oikoi nilkkojaan. Oli täysin mahdotonta istua paikoillaan ja keskittyä töihinsä.

Taimi etsi Samirin vaivihkaa Facebookista. Hän suuttui itselleen tunnistaessaan miehen valokuvasta ja sulki selaimen nopeasti kuin kiinnijäämisen pelossa. Hänen sydämensä hakkasi niin, että oli pieni ihme, ettei se tehnyt reikää hänen rintaonteloonsa ja tykyttänyt tiehensä.

Taimi inhosi tuota miestä, mutta koska hän oli luonnostaan perusteellinen, hän hetken kuluttua etsi tämän uudelleen, kävi läpi kaiken, minkä Samir oli julkisesti jakanut – lähinnä muutamia profiilikuvia – ja sulki sitten jälleen selaimen. Varmuuden vuoksi hän tyhjensi koneensa sivuhistorian. Nyt hän ei ainakaan voisi selitellä itselleen, että eksyi tarkastelemaan miehen kuvia vahingossa.

Kun ensireaktio oli laantunut, Taimi ei oikeastaan edes tiennyt oliko hän vihainen. Pikemminkin hän oli hämmentynyt. Eihän hän edes pitänyt Samirista. Mitä merkitystä siis oli sillä, että mies vaikutti huijanneen häntä? Sehän oli ollut odotettavissa, ja tarkoitti vain sitä, että hänen ennakko-oletuksensa komeista miehistä olivat pitäneet paikkansa. Eikö Taimin olisi pitänyt olla tyytyväinen?

Lounaasta oli kulunut tunti, kun Taimi päätti lähteä kotiin. Hän ei ollut sopinut tapaamisia iltapäivälle, joten hän ilmoitti olevansa sairas. Taimi todella tunsi olonsa huteraksi ja palelevaksi. Tauti johtui todennäköisesti pelkästä väsymyksestä, mutta tieto sairauden ohimenevästä luonteesta ei tehnyt hänestä yhtään tehokkaampaa.

Kukaan ei kyseenalaistanut Taimin lähtöä. Kaisa kertoi, että hänen pojallaan oli ollut edellisellä viikolla mahatauti ja että liikkeellä oli myös sitkeää RS-virusta, joka vei toimintakyvyn viikoiksi. Kun Taimi kertoi heikosta olosta ja jomottavista lihaksista, diagnoosi oli valmis. Taimi arveli, että yksi hyvin nukuttu yö palauttaisi hänen terveytensä lähes varmasti, mutta koska apteekki sijaitsi toimistoa vastapäätä, hän kävi kuuliaisesti ostamassa Sirpan suosittelemaa kuumelääkettä. Varmuuden vuoksi hän haki marketista myös suklaalevyn.

Tiet olivat sulat, talitintit lauloivat ja aurinko häikäisi niin, että Taimi joutui etsimään aurinkolasit laukustaan. Kevät tuli kaupunkiin nopeammin kuin maalle, jossa lumen ahdistama tienoo lepäili vaippansa alla vielä kuukausia sen jälkeen, kun aurojen puhdistamat kadut olivat valuttaneet sulavetensä viemäreihin. Aurinko lämmitti jo seinänvieriä, ja kaupunki näyttäytyi muutenkin eri valossa kuin tavallisesti. Autot ajoivat lujaa, ihmiset katsoivat kohti ja kulkivat avopäin.

Taimi pysähtyi näyteikkunan eteen ihailemaan mallinuken päälle puettua iloisen väristä kevättakkia. Hänet valtasi yhtäkkinen, lähes vastustamaton halu hankkia tuo turkoosi takki, vaikkei hän ollut ikinä omistanut mitään niin silmiinpistävän väristä ja vaikka hän tiesi, että muut vaatteet oli hankala saada sopimaan tuollaiseen sävyyn. Takin oli paras olla musta, harmaa tai beige. Ei missään tapauksessa tuollainen kirkas, Taimi ajatteli jatkaessaan matkaa näyteikkunan ohi.

Tieto käsilaukussa odottavasta suklaasta sai Taimin tuntemaan olonsa suorastaan riehakkaaksi. Kokonainen suklaalevy oli silkkaa ylellisyyttä, eihän hän edes muistanut, milloin oli viimeksi syönyt suklaata. Kaiketi jouluna. Tavallisesti Taimi söi pelkästään terveellisinä pitämiään herkkuja; kuivattuja hedelmiä, myslipatukoita ja pähkinöitä. Valkoista sokeria hän laittoi suuhunsa vain juhlatilanteissa ja silloin, kun joku tarjosi.

Oli sääli, ettei hän ollut vieläkään oppinut pitämään kovista ja sitkeistä kuivahedelmistä tai kitkeristä pähkinöistä, vaikka oli yrittänyt opetella nauttimaan niistä jo vuosien ajan. Jotkut Taimin tuntemista ihmisistä vakuuttivat ihan vilpittömästi pitävänsä jopa raakakakuista, mutta ainakaan Taimi ei ollut maistanut ainoatakaan, joka olisi ollut vakavasti otettava kilpailija alkeellisimmallekaan juustokakulle.

Taimi avasi tutun rappukäytävän oven ja päätti mennä viidenteen kerrokseen hissillä, vaikka portaiden kävely olisikin ollut terveellistä. Jos joskus, niin tänään oli päivä, jolloin hän antoi itselleen luvan luistaa säännöistä. Lisäksi Taimi oli saanut edellisenä iltana niin paljon liikuntaa hangessa kahlatessaan, että hänen reisilihaksensa valittivat edelleen jokaista jalan nostoa.

Hissi hidasteli pysähtyessään, ja Taimiin iski tuttu pelko siitä, että koppi jumittuisi kerrosten väliin, vaikkei niin ollut tiettävästi tapahtunut kertaakaan niiden vuosien aikana, jotka hän oli talossa asunut. Taimi totesi tyytyväisenä, että hänen puhelimensa vaikutti toimivan myös hississä, joten hänen ei tarvitsisi luottaa epämääräisen näköiseen soittokelloon, joka oli taatusti rikki. Jos hän joutuisi odottamaan korjaajaa yli puoli tuntia, hän avaisi suklaan ja ottaisi torkut lattialla. Onneksi hän oli yksin, niin ettei hänen tarvinnut puhua kenellekään. Jos Taimin oli pakko roikkua kerrosten välissä epämääräinen aika, hän teki sen mieluiten ilman seuraa.

Päästyään viimein turvallisesti omaan asuntoonsa Taimi jaksoi töin tuskin riisua takkinsa ennen kuin kaatui sängylle puhelimen kanssa. Hän soittaisi Helmille. Helmi tietäisi, miltä hänestä tuntui.

Taimi rapisteli suklaalevyn auki ja työnsi kaksi palaa kerralla suuhunsa ennen kuin painoi pikavalintaa.

Helmi vastasi heti.

– Moi, ystävä sipisi puhelimeen, – odota vähän.

Linjalta kuului rapinaa.

– No niin, sain Oton juuri nukahtamaan. Miten sinä tällaiseen aikaan soitat?

– Lähdin töistä kesken päivän, Taimi paljasti, – oli vähän huono olo.

– Voi ei, Helmi harmitteli, – toivottavasti et saanut meiltä flunssaa.

– En minä usko, että se sitä on. Et arvaa, mitä minulle kävi eilen, kun lähdin teiltä.

– No mitä? Helmi uteli.

Hän kuului pureskelevan jotakin.

– Sinua ei varmaan haittaa, että syön tässä pari leipää samalla, ystävä jatkoi, – jäi taas lounas vähän lyhyeksi.

– Syön itsekin suklaata, Taimi paljasti.

– Suklaata! Helmi kauhisteli, – kyseessä on siis todellinen kriisi.

Taimi kertoi Helmille kaiken, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Hän jätti pois ainoastaan kohtaamisensa jäniksen raadon kanssa, koska hänellä oli kiire päästä loppuun.

Keskeinen seikka Helmin reaktiossa oli, että heti kuultuaan vieressä istuneen miehen jääneen pois samalla asemalla, ystävä keskeytti Taimin ja kysyi kysymyksen, joka Taiminkin olisi ollut syytä Samirilta kysyä.

– Miten sinulle ei tullut mieleen kysäistä, että miksi se jäi pois?

– En minä tiedä. Kai minä olin jotenkin niin paniikissa.

– Vaikka se sanoi olevansa kuljetusalalla.

– Kuljetusala on rekkojen ajamista! Lisäksi se näytti valehtelijalta.

– Miltä valehtelija näyttää?

– Liian hyvältä ollakseen totta.

– Ja sitten heittelit purkkapalloja sen päähän! Helmi päivitteli, – miten sinulle tuli edes mieleen?

– En minä tajua, Taimi vaikersi.

Häntä alkoi hiukan jo kaduttaa temppunsa. Mitenkähän kauan Samirilta oli kulunut, ennen kuin hän oli huomannut purkat? Oliko mies joutunut olemaan jenkit päässä työvuoron loppuun?

– Oli pakko tehdä jotain.

– Miten sinä reagoisit, jos joku tekisi sinulle niin?

Taimi työnsi sormet päänahkaansa ja veti ne hiustensa läpi.

– En tiedä. En varmaan haluaisi nähdä tyyppiä enää koskaan.

– Hyvä siis, ettet pitänyt siitä.

– Niin.

Taimi työnsi lisää suklaata suuhunsa.

– Mutta noin kokonaisuudessaan, tuntematta tätä miestä sen paremmin, sanoisin, että varmaan se oli vain erehdys.

– Erehdys? Kenen puolella sinä oikein olet? Taimi kiihtyi.

– Sinun puolellasi, tietysti.

Helmi kuului haukkaavan leipää.

– Sillä olisi ollut vaikka kuinka monta tilaisuutta sanoa, että se on bussikuski ja että se ajaa sen aamuvuoron, Taimi paasasi.

– Ehkä se ajatteli, että sinä olit pulassa siellä keskellä ei-mitään. Ehkä se halusi pelastaa sinut, niin kuin sinäkin halusit pelastaa sen.

– En minä tarvitse ketään itseäni pelastamaan.

– Minä tiedän sen kulta, Helmi naurahti, – sillä sinulla on…

– …vakuutukset kunnossa, Taimi täydensi.

– Mutta jos tämä Samir kerran on mies, joka ei usko vakuutuksiin… Vaikka on tietysti otettava huomioon sekin vaihtoehto, että se on peluri.

– Kyllä se on minusta enemmän kuin todennäköistä.

– Sen ulkonäön takiako?

– Niin, ja sen, miten naiset reagoivat siihen. Ummikkokin ymmärtäisi ne viestit.

– Käytittekö te kortsua?

Taimi kiemurteli vaivautuneena. Hän oli tyytyväinen siitä, ettei keskustelu tapahtunut kasvokkain.

– Mmmmm….

– Taimi!

– Kun ei meillä ollut…

– Herra Jumala nainen! Sinä olet jotain kolmekymmentävuotias!

– Kolmekymmentäkaksi, Taimi tirskahti.

– Ja käyttäydyt kuin olisit viisitoista.

– Syön kyllä pillereitä, Taimi puolustautui.

– Menet testeihin heti ensi viikolla! Vai miten kauan siinä sitten pitääkään odottaa, ennen kuin ne näkyvät.

– Kyllä minä aionkin.

Linjalla oli hetken hiljaista.

– Enpä olisi uskonut…, Helmi henkäisi.

– Miten niin?

– Olet aina ollut niin varovainen.

– Ehkä tämä johtuukin siitä.

– En tajua.

– Olin jotenkin ihan holtiton, Taimi tunnusti, – onnistuin ajamaan itseni sellaiseen mielentilaan, että tuntui kuin viimeiset hetket olisivat olleet käsillä ja niistä piti ottaa kaikki irti.

Helmi tirskahti.

– Olet mun survivor.

– Sinäkin olet mun, Taimi vastasi.

Oton rääkäisy kuului taustalta kuin keskustelun loppukaneetti.

– Kiitos, Taimi sanoi.

– Eipä kestä, Helmi vastasi.

Äänestä kuului hymy.

Taimi sulki puhelimen, työnsi suklaalevyn viimeiset palat suuhunsa ja painoi silmänsä kiinni. Asia oli käsitelty. Nyt hän ottaisi päiväunet.

Huomenna koko tapahtumaketju tuntuisi enää pelkältä kehnolta elokuvalta. Sellaiselta, jossa Hollywoodin kuumin miesnäyttelijä tyrkätään Aki Kaurismäen leffaan, Taimi ajatteli muistaessaan linja-autoaseman ankean kahvilan.

Ristiriita huvitti häntä, mutta hän ei ehtinyt kehitellä ajatusta pidemmälle ennen kuin nukahti.

Taimi heräsi seuraavana aamuna kello kuusi pirteänä kuin kukonpoika. Ulkona oli vielä pimeää. Taimi oli nukkunut neljätoista tuntia, ja hänellä oli edelleen kaikki vaatteet yllään. Taimi muisti etäisesti, että oli herännyt jossakin vaiheessa ja harkinnut hampaiden pesemistä, mutta oli nukahtanut uudelleen ennen kuin oli ehtinyt tehdä ratkaisevan päätöksen asiasta.

Taimi riisui reissussa ryvettyneet vaatteensa ja meni suihkuun. Tänään hän aloittaisi uuden elämän. Tai pikemminkin vanhan. Tänään hän solahtaisi takaisin entiseen, mukavan vaivattomaksi kuluneeseen arkeensa. Hän kuuntelisi radiosta suosikkiaamuohjelmaansa, keittäisi teetä, meikkaisi huolellisesti. Hänellä oli aikaa vaikka mihin.

Taimi oli aamuihminen, oli aina ollut. Aamut olivat täynnä potentiaalia, ja kun aamu sujui hyvin, päivä ei voinut muodostua täysin toivottomaksi.

Taimi oli niin hyvällä tuulella, ettei lannistunut edes siitä, että jonkin mystisen voiman vaikutuksesta hänen lempiradiokanavansa oli kadonnut särisevään eetteriin. Hän etsi uuden kanavan. Vaihtoehtojen selaamiseen kului tovi, mutta tietokonetta hän ei suostunut aamulla avaamaan. Se olisi kuitenkin edessä ensimmäisenä työpaikalla.

Aikansa selattuaan Taimi tyytyi ohjelmaan, jonka musiikkivalinnat eivät olleet ihan hänen makuunsa, mutta jonka juontajalla oli miellyttävä ääni. Kaikkea ei voinut saada.

Taimi joi tapansa mukaan vihreää teetä, mutta sinä aamuna se maistui kitkerältä. Hän oli kaiketi unohtanut purut liian pitkäksi aikaa veteen radiota räpeltäessään. Taimi kompensoi teen kitkeryyttä hämmentämällä joukkoon suuren lusikallisen hunajaa. Yleensä hän oli tarkka siitä, ettei syönyt aamuisin makeaa, mutta nyt hän ajatteli suurpiirteisesti, ettei pieni hunajanokare kokonaista päivää pystyisi pilaamaan.

Taimi oli suunnitellut pukeutuvansa suosikkihameeseensa, joka oli sekä asiallinen että mukava. Kun hän kiskoi hametta ylleen, sen vetoketju hyppäsi pois hampailtaan, ajautui vinoon ja juuttui puoleen väliin. Taimi tempoi vetoketjua sekä ylös että alas, mutta se ei liikahtanutkaan. Hän käänsi hameen ympäri ja yritti saada vetimen ujutettua takaisin paikoilleen, mutta se oli kiilautunut tiukasti väärään asentoon. Taimi pujottautui yläkautta ulos hameesta, vannoi vaihtavansa vetoketjun vielä samana iltana ja alkoi käydä kaappiaan läpi löytääkseen korvaavan vaatekerran.

Vaatepinoja silmäillessään Taimi muisti jälleen, että hänen pitäisi hankkiutua eroon sekä vääriksi osoittautuneista ostoksistaan että kaikista yli kymmenen vuotta vanhoista rytkyistään. Luottohameen petettyä hänen pukeutumisvaihtoehtonsa kulminoituivat seuraaviin: lököttävät sammarit, kiiltäviksi kuluneet mustat housut, hyvin lyhyt hame, hyvin pitkä hame, reikäinen neule, nyppyinen neule, kulahtanut trikoopaita, liian lyhyt huppari, kirjailtu hippipaita, eksentrinen printtipaita, kiusallisen-avonainen-kaula-aukko-paita, romanttinen kukkapaita ja napiton liivihame.

Toisin sanoen, tarjolla oli pelkkiä huonoja vaihtoehtoja, sillä Taimin tärkeimmät vaatteet olivat edelleen repussa, joka oli ties missä. Koska Taimi oli ollut viikonlopun reissussa, hän ei ollut myöskään ehtinyt pestä edellisellä viikolla käyttämiään vaatteita, niin kuin tavallisesti.

Taimi muisti äkkiä, ettei ollut edellisenä päivänä muistanut lainkaan kysellä kadonneita matkatavaroitaan pyyhältäessään asemalta tiehensä kuin rikollinen. Helkkarin Samir! Jos mies ei olisi suututtanut häntä puhelinnumerotoiveillaan, Taimi olisi ehkä jo saanut laukkunsa takaisin. Se saattoi hyvinkin olla aseman löytötavarapisteessä.

Taimi vilkaisi kelloa. Jos hän pukeutuisi nopeasti, hän ehtisi poiketa asemalla ennen töihin menoa. Taimi valitsi vaatepinoista nopeasti vähiten huonot vaihtoehdot: hyvin lyhyen hameen ja romanttisen kukkapaidan.

Huolelliseksi suunniteltu meikki kutistui pikaiseen sutaisuun sinistä ripsiväriä. Sinistä, sillä tuo viidentoista vuoden takainen virheostos oli ainoa ripsiväri, joka Taimin kaapista sillä hetkellä löytyi. Hänen meikkilaukkunsahan oli kadonneiden matkatavaroiden joukossa.

Ulkona oli kylmempää kuin Taimi oli arvioinut. Pakkanen oli jäädyttänyt penkereistä valuneen veden tien pintaan ja tuuli oli navakka. Taimin jalkoja paleli sukkahousuissa ja häntä kadutti, ettei ollut pukenut korkea­vartisia saappaita niin kuin oli aikonut. Taimi veti pipon syvemmälle päähänsä, kietoi takin tiukemmin ympärilleen ja pohti, kuinka todennäköistä oli, että sukkahousut jäätyisivät sääriin kiinni, niin kuin mummo väitti joskus tapahtuneen.

Taimi vilkaisi viereistä näyteikkunaa, johon heijastuva kuva näytti kummallisen tutulta. Toki hän tiesi ja tunsi, että heijastus oli hänen omansa, mutta peilikuva näytti myös joltakulta toiselta. Joltakulta, jota hän ei juuri nyt muistanut nimeltä ja jota hän ei ollut aikaisemmin huomannut muistuttavansa.

Taimi unohti kuvajaisensa oikaistessaan laitureiden ylitse asemalle. Hän oli juuri nousemassa portaita, kun tutun yhtiön auto kääntyi mutkasta ja jäi liikennevaloihin seisomaan. Taimin vatsassa tuntuva jysähdys oli niin voimakas, että hänen polvensa notkahtivat.

Aseman kello näytti puoli kahdeksaa. Se oli Samirin vuoro. Sama vuoro, jolla Taimi oli edellisenä aamuna palannut kaupunkiin. Taimin jalat pysähtyivät ylimmälle rappuselle, ja vaikka hänen järkensä huusi pakene, juokse, hän jäi niille sijoilleen portaille. Ympärillä oli niin paljon ihmisiä ja tohinaa, ettei Samir mitenkään voisi huomata häntä. Taimi vilkaisisi miestä vain nopeasti, luikahtaisi sisälle ennen kuin tämä ehtisi tunnistaa hänet.

Bussi pysähtyi laiturille, sen ovet avautuivat ja Taimi alkoi laskea sydän takoen ulos laskeutuvia ihmisiä. Etuovesta norui hitaasti köpötteleviä vanhuksia, takaovesta ketteriä lapsia, puhelimiinsa keskittyneitä teinejä, vaatteitaan oikovia toimistotyöläisiä. Viimein, matkustajien poistuttua, kuljettaja astui ulos etuovesta, veti nahkahansikkaat käteensä ja avasi matkatavaraluukut.

Mies ei ollut Samir.

Taimi kääntyi pois ja veti aseman raskaan oven auki. Hän tunsi olonsa oudon pettyneeksi.

Taimin aamulla alkanut alamäki jatkui koko päivän.

Matkatavaroita ei löytynyt asemalta. Taimia kehotettiin soittamaan vuoroa liikennöivän yhtiön puhelinpalveluun, mutta puhelun aikana selvisi vain se, että Taimin laukku olisi todennäköisesti sunnuntaivuoron pääteasemalla parin sadan kilometrin päässä. Taimin kannattaisi soittaa kyseisen kaupungin asemalle ja kysyä matkatavaroitaan sieltä, koska keskitettyä löytötavaratoimistoa ei ollut.

Aseman numeron löytäminen osoittautui käytännössä lähes mahdottomaksi, sillä kaikki palvelut olivat valtakunnallisia ja keskitettyjä. Vasta kolmannella yrittämällä Taimi sai kiinni ihmisen, joka lupasi tarkistaa, löytyisikö heiltä Taimin antamia tuntomerkkejä vastaava reppu ja palata asiaan myöhemmin.

Lohdutukseksi ja piristykseksi Taimi sortui ostamaan päihdyttävän ihanalta tuoksuvan take away -kahvin aseman kojusta, jonka jonoon hän oli ajautunut lähes sattumalta. Pahvimuki lämmitti ihanasti käsiä. Ikävä vain, että kahvi sai Taimin hikoilemaan niin, että hänen romanttisen kukkapaitansa kainaloissa oli märät läntit jo lounaaseen mennessä. Taimin mieleen palautui hetkessä, miksi hän oli jokunen vuosi sitten luopunut kahvinjuonnista.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen jakso

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Nelli Hietala on hämeenlinnalainen kirjailija. Hän on julkaissut mm. teokset Lintujen käytännöllisyydestä ja Käsipohjaa. Viimeisin romaani, nuorille suunnattu

Miia Martikaisen kärsimysviikko, on ilmestynyt tänä keväänä.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.