Taimi huomaa olevansa oman elämänsä Bridget Jones: homssuinen tyyli ja hatara mieli sen tekevät. Törmätessään Samiriin hän päättää käyttäytyä aikuismaisesti ja pyytää anteeksi käytöstään. Mies vain on edelleen pahuksen hyvännäköinen.

 

Kun Taimi iltapäivällä lähti töistä, hän ei ollut taaskaan myynyt ainoatakaan vakuutusta. Suurin osa päivästä oli kulunut viikonloppuna kertyneen sähköpostisuman purkamiseen. Taimi pysähtyi näyteikkunan eteen katsomaan tuttua turkoosia takkia, ja koska hänellä ei ollut kiire mihinkään, hän ajatteli sovittaa takkia ylleen, todeta sen epäsopivaksi ja unohtaa sitten koko jutun.

Turkoosi ei missään tapauksessa ollut hänen värinsä, mutta jos hän ei kokeilisi vaatetta, hän vahtisi sitä kaupan ikkunassa vielä ensi viikollakin ja hyvässä lykyssä sitä seuraavalla, aina niin kauan, kunnes sen tilalle vaihdettaisiin jotain muuta. Unelmavaatteesta pääsi nopeimmin eroon sovittamalla sitä.

Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän muoti kiinnosti.

Taimi astui varovasti nuorisoliikkeenä pitämänsä ketjun myymälään ja tervehti rekkejä järjestelevää naista, joka oli pukeutunut repaleisiin farkkuihin ja telttamaiseen toppiin. Taimi ei ollut käynyt vaatekaupoissa kuukausiin. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän muoti kiinnosti. Liikkeessä soiva musiikki oli hermostuttavan nopeatempoista, mikä ei lisännyt ostohaluja vaan aiheutti levottomuutta. Taimin teki mieli kävellä saman tien takaisin ulos, mutta hän ei kehdannut, koska oli putiikin ainoa asiakas. Lisäksi hän oli ehtinyt lipsauttaa palvelunhaluiselle myyjälle tulleensa katselemaan takkeja.

Taimi kierteli kaupassa kohotellen pinoista vaatteita, joista suurin näytti epäkäytännöllisiltä ja kummallisen värisiltä. Monet materiaalit ja kuosit muistuttivat häntä lapsuudesta. Lopulta Taimi poimi tangolta takin, jonka vuoksi oli liikkeeseen tullut ja vei sen hintalappua katsomatta sovituskoppiin. Eihän hän mitään ollut ostamassa.

Pukukopissa, jonka kääntyvästä peilistä saattoi katsella omaa profiiliaan ikään kuin salaa, Taimi äkkiä tajusi keneltä hän näytti ja miksi pimeän näyteikkunan heijastus oli sinä aamuna vaikuttanut oudon tutulta.

Hänen liian lyhyt hameensa, sotkuinen vaaleahko tukkansa, homssuinen olemus: hänestä oli tullut Bridget Jones!

Hänestä oli tullut, Luoja paratkoon, ikäloppu, kolmekymppinen Bridget Jones! Nainen, jonka kohellusta hän oli teini-ikäisenä pystynyt seuraamaan ainoastaan sormiensa lomasta, koska häntä oli hävettänyt niin paljon. Tuo vodkaa litkivä puuma, joka pukeutui tuskin säädyllisesti, ja jonka elintapojen rinnalla Pohjois-Karjala-projektiin osallistuneet konkaritkin kalpenivat.

Näinkö keski-ikä alkoi?

Nytkö hän jo asioi nuorisovaateliikkeessä vakuuttaakseen itsensä siitä, että kävi edelleen parikymppisestä? Ostaisiko hän seuraavaksi avoauton? Aloittaisi jonkin itsetuhoisen lajin, kuten laskettelun, jotta tuntisi todella elävänsä?

Eikö turkoosi takki ollutkin pelkkä portti vakavampiin itsepetosyrityksiin?

Taimi sujautti kätensä hihoihin, napitti takin kiinni ja käännähteli peilin edessä. Oli sääli, ettei hän voinut ostaa vaatetta, sillä toisin kuin mikään muu liikkeessä myytävä kolttu, takki istui jokseenkin täydellisesti. Väri toi hänen mieleensä lempeän auringonpaisteen, kesän ja ­uima-altaan.

Jos takki olisikin ollut pelkkä takki, Taimi olisi hankkinut sen mielellään. Se ei nimittäin ollut edes kovin kallis, hän totesi hintalappua tiirattuaan. Hän olisi saattanut iloita sen omistamisesta monta päivää, ja vaikka se oli vielä liian ohut käytettäväksi, hän olisi voinut ripustaa sen näkyvälle paikalla asunnossaan ja ihailla sitä siinä.

Takki ei kuitenkaan ollut pelkkä takki. Se oli muuttunut Taimin keski-ikäistymisen symboliksi.

Takki ei kuitenkaan ollut pelkkä takki. Se oli muuttunut Taimin keski-ikäistymisen symboliksi. Se merkitsi epätoivoisiksi yltyneitä miehensaalistusyrityksiä, ryppyihin ruiskutettuja täyteaineita, luomileikkauksia, kasvojen kohotuksia, tunnistamattomaksi muuttunutta ulkonäköä, Taimin nuoruusvuosien suosikkinäyttelijää, tihrusilmäistä ja pyöreäposkista Renée Zellwegeria, jota ei enää ollut, joka oli luovuttanut, antanut periksi ja ryhtynyt saman näköiseksi kymmenet muut, silotellut pois sen, mikä oli Taimin silmissä tehnyt hänestä erityisen.

Olisipa Taimi osannut pitää asiat yksinkertaisina, niin kuin suurin osa muista ihmisistä vaikutti osaavan.

Taimi tuijotti kelmeän värisiä kasvojaan pukukopin loisteputken hohteessa. Sininen ripsiväri oli kammottavaa. Se sai hänen harmaat silmänsä näyttämään entistä mitättömämmän värisiltä. Hän veti käsivartensa pois sileän vuorin uumenista ja pujotti turkoosin takin päättäväisesti takaisin henkariin.

Tämä kaiketi oli se rajapyykki, jossa oivallettiin kaiken väliaikaisuus ja uskallettiin tehdä se, mistä oli haaveiltu vuosia.

Jos Taimi nyt hankkisi turkoosin takin, se merkitsisi, että ensi vuonna hänen pitäisi matkustaa maailman ympäri (hän inhosi matkustamista), sitä seuraavana poltella pilveä (tai mitä nykyisin poltettiinkaan), sitä seuraavana hypätä laskuvarjolla ja sitä seuraavana ruiskia kasvot täyteen botoxia. Ennen neljääkymmentä ikävuottaan hän olisi jo muuttanut aurinkorannikolle saalistamaan nuoria miehiä, haksahtanut nettipornoon ja prostituoituihin ja sairastunut HIViin.

Jos hän hankkisi turkoosin takin, hän olisi tästä eteenpäin niin impulssiensa vietävissä, että parikymppiset miespolot piiloutuisivat baarin pimeimpään nurkkaan hänen astuessaan sisään.

Taimi kiikutti turkoosin takin takaisin rekkiin. Hän tunsi olonsa suorastaan valaistuneeksi.

Samiriin sortuminen oli ollut pelkkä ensioire.

Samiriin sortuminen oli ollut pelkkä ensioire. Toinen oire oli kahvi ja kolmas turkoosi takki. Onneksi Taimi oli tunnistanut vaaran merkit ennen kuin hän oli ehtinyt ajautua täysin viettiensä armoille.

Olen viimein tulossa järkiini, Taimi ajatteli astuessaan vaateliikkeestä ulos tyhjin käsin. Hän ei missään tapauksessa hankkisi turkoosia takkia. Ei nyt, eikä koskaan.

Seuraavien päivien aikana tapahtui muutamia pieniä asioita, jotka joku muu kuin Taimi, olisi saattanut ohittaa merkityksettöminä.

Ensimmäinen asia oli, että keskiviikkoaamuna, ennen kuin oli ehtinyt edes kunnolla hereille, Taimi huomasi keittäneensä kupillisen kahvia vierasvaraksi tarkoittamastaan kahvipaketista, joka oli lojunut jääkaapin perukoilla syksystä asti.

Toinen asia oli se, ettei hän ollut viitsinyt etsiä radiosta vanhaa tuttua kanavaansa. Hän oli huomannut jopa pitävänsä uuden kanavan aamujuontajasta, ja vaikka hän ei edelleenkään välittänyt kanavalla soitetusta jollotuksesta, hän pystyi kuuntelemaan sitä. Satunnaisesti hän saattoi jopa laulaa mukana, koska oli ehtinyt oppia taajaan toistuvat kappaleet ulkoa. Oli harmillista, että biisit olivat enimmäkseen silkkaa laskelmoitua roskaa.

Torstaina Taimi puki farkut ylleen töihin. Asuvalinta johtui pohjimmiltaan siitä, ettei Taimi ollut vieläkään saanut matkatavaroitaan takaisin ja säästä oli luvattu niin kylmää, ettei hän mitenkään tarkenisi roiskeläppähameessaan, vaikka olikin ehtinyt tottua sen asettamiin liikkumisrajoituksiin.

Taimi ei ollut aikaisemmin pitänyt työpaikalla farkkuja ja tunsi olonsa oudon rennoksi. Hän myi aamupäivän aikana silkkaa reteyttään kaksi laajennettua kotivakuutusta suppeampien ja edullisempien sijaan. Iltapäivän hän istui puhelin korvalla neuvomassa korvaushakemusten tekoa, päivitti asiakasrekisteriä ja sopi seuraavaksi päiväksi pari tapaamista.

Illalla, haettuaan paluumatkalla lähes viikon reissussa olleen kassinsa asemalta, Taimi huomasi kotiin tullessaan, että oli unohtanut kahvinkeittimen päälle.

Pieni punainen merkkivalo loisti pimeässä keittiössä ja asunnossa haisi kitkerä, pohjaan palanut kahvi.

Taimi ei jättänyt koskaan mitään päälle. Ei edes hiustenkuivaajaa pistorasiaan tai läppäriä horrokseen. Hänellä oli tapana tarkistaa valot monta kertaan ennen kotoa poistumista ja miettiä iltaisin sängyssä, oliko varmasti muistanut sammuttaa virran jatkojohdon katkaisijasta.

Kahvinkeitin oli tulikuuma ja pannun pohjaan oli palanut musta karsta. Taimi sammutti keittimen, nosti pannun tiskialtaaseen ja laski siihen nopeasti kylmää vettä. Lasinen pannu risahti halki.

Taimi heittäytyi lattialle ja alkoi itkeä.

Hänen asuntonsa ja kaikki sen irtaimisto olisi saattanut tuhoutua.

Kahvinkeitin olisi voinut sytyttää tulipalon. Hänen asuntonsa ja kaikki sen irtaimisto olisi saattanut tuhoutua. Koko kerrostalo olisi ehkä jouduttu evakuoimaan. Viereisessä asunnossa kuorsaava vanha mies olisi herätetty kesken päiväunien. Aikaisin kotiin palanneet koululaiset olisivat hätääntyneet ja juosseet käytävään etsimään ulospääsyä. Yläpuolisen asunnon riitaisa pariskunta olisi paennut parvekkeelle. Vastapäätä asuva opiskelija olisi menettänyt vinyylikokoelmansa. Hälyttimet olisivat huutaneet, koirat haukkuneet ja sprinklerit suihkuttaneet vettä.

Olisiko kuorsaava vanhus herännyt ajoissa? Olisivatko lapset muistaneet olla avaamatta palo-ovia? Olisivatko palomiehet ehtineet pelastaa saunan siivoojan kellarista? Entä ylimmän kerroksen kimeä-ääniset kiinanpalatsikoirat?

Kun tulipalon syy olisi tutkinnan jälkeen saatu selville, tiedotteista olisi käynyt ilmi, että palo oli saanut alkunsa sähkölaitteesta, joka sijaitsi hänen asunnossaan. Kotivakuutuksesta myönnettävään korvaukseen olisi tehty vähennys, koska kyseessä oli laiminlyönti ja hän olisi joutunut maksamaan palon tuhoamaa irtaimistoa loppuikänsä.

Taimista ei ollut tähän.

Hän ei kerta kaikkiaan pystynyt rentoon elämään.

Taimi halusi vanhan itsensä takaisin! Hänen vanha minänsä ei olisi edes keittänyt kahvia, vaan pelkkää vettä, ja vedenkeitin napsahti automaattisesti pois päältä.

Typerä Samir oli houkutellut hänet sortumaan kahviin ja nyt Taimi oli niin syvällä koukussa, ettei edes muistanut kuinka arjesta tehtiin turvallista. Lisäksi hän oli asemalla käydessään päättänyt jättää huolellisesti valmistelemansa valituksen tekemättä, silkkaa kiltteyttään, vaikka jos joku, niin juuri hänet asemalle unohtanut bussiyhtiö oli vastuussa koko vaarallisesta tapahtumaketjusta.

Taimi ei olisi voinut olla kiitollisempi siitä, että pian olisi viikonloppu.

Aika koikkelehti eteenpäin kuin vasta syntynyt varsa pitkine, epävarmoine säärineen: välillä rivakasti, välillä kompuroiden. Viimeisetkin nietokset valuivat viemäreihin, omenapuita karsittiin, ikkunat alkoivat näyttää pölyisiltä, lakaisukoneet suhisivat, tien varsille kannettiin penkkejä, terassit avautuivat, ihmiset valtasivat puistot, vaihtoivat toppapusakat anorakkeihin, uskaltautuivat kadulle kävelykengissä, peittivät silmänsä aurinkolaseilla ja hymyilivät vastaantulijoille.

Taimi ei ajatellut Samiria juuri lainkaan. Hän kävi töissä päivittäin, hölkkäsi kolme kertaa viikossa puistossa, siivosi lauantaisin, kävi sunnuntaisin elokuvissa ja puhui joka toinen viikko Helmin kanssa puhelimessa. Hän suunnitteli vierailevansa ystävänsä luona piakkoin, mutta heidän vapaat viikonloppunsa eivät tuntuneet millään sopivan yhteen.

Joitakin kuukausia sitten näyteikkunoissa paistatelleet vaatteet survottiin alennusrekkeihin ja nostettiin kadulle jäätelön tahrimien lasten käpälöitäviksi. Turkoosi takki ei ollut osoittautunut myyntimenestykseksi. Niitä heilui vaatekaupan ulkopuolella kokonainen rivistö. Taimi pani aiemmin keväällä sovittamansa takin merkille sekä hakiessaan marketista lounasta että kävellessään töistä kotiin. Ensin hän oli vahingoniloinen sille koituneesta kohtalosta. Sellainen epäkäytännöllinen riepu!

Parin päivän kuluttua Taimi jo levitteli takkia edessään. Eikö se ollutkin hiukan tavallista laadukkaamman oloinen? Taisi olla Euroopassa valmistettu. Eikä se maksanut kuin puolet siitä, minkä aikaisemmin. Eikö ollutkin typerää häneltä sälyttää viattoman vaatteen kontolle sellaista taakkaa kuin hän oli muutama kuukausi sitten pukukopissa tehnyt?

Eihän takki todellisessa elämässä mitään keski-iän kriisiä tarkoittanut. Se oli pelkkää kangasta ja lankaa. Sen tehtävä oli suojata kehoa sateelta ja tuulelta. Ei se ollut mikään portti itsestä vieraantumiseen. Hänen johtopäätöksensä olivat olleet hätäisiä, koska muutoksia oli tapahtunut niin paljon.

Se, että Taimi jättäisi takin hankkimatta, antaisi aivan liian suuren painoarvon Samirin kanssa tapahtuneelle kohtaamiselle. Paras todiste miehen ja palttoon merkityksettömyydestä oli päinvastoin ostaa vaate ja käyttää sitä kuin mitä tahansa asua. Sillä tavalla se puhdistuisi kerta kerralta niistä muistoista, joita se nyt kantoi. Siihen tarttuisi uusia, eikä Taimi ensi keväänä enää edes muistaisi, milloin oli nähnyt takin ensimmäisen kerran.

Taimi pyöritteli turkoosia takkia epäröiden, teki lopulta päätöksen, raahasi vaatteen sisälle levotonta musiikkia tulvivaan myymälään ja laski sen tiskille. Uusi, näyttävästi tatuoitu myyjä luki viivakoodin, laski alennuksen, otti maksun, viikkasi takin pussiin, työnsi kuitin perään ja ojensi ostoksen Taimille. Tapahtuma vei tuskin minuuttia kauemmin.

Mitä hän oikein oli pelännyt?

Toimitus oli niin yksinkertainen ja nopea, että hetken Taimista tuntui kuin hän olisi ostanut jotakin jokapäiväistä ja tavanomaista, kuten ruislimpun.

Mitä hän oikein oli pelännyt?

Joka keväisen idätysvimman valtaan joutunut Sirpa oli tuonut töihin ylimääräisiksi jääneitä tomaatintaimia. Puolikkaiksi saksituissa maitotölkeissä retkottavat taimet olivat odottaneet ottajaansa taukotilassa jo useamman päivän. Perjantaina, kun Taimi oli lähdössä viimeisenä töistä, hän sulloi taimet paperipussiin ja otti ne mukaansa tarkoituksenaan tyhjentää tiskipöydänvaltaajat biojätteeseen. Vasta kotiovea avatessaan Taimi huomasi, että hän oli unohtanut kiertää jätekatoksen kautta ja että keräykseen menossa oleva pussi roikkui edelleen hänen kädessään.

Koska Taimi ei viitsinyt ravata portaita takaisin alas, heiveröiset vahinkotaimet saivat saattohoitopaikan hänen ikkunalaudaltaan. Hän oli varma, että ne kuolisivat muutamassa päivässä shokkiin, mutta taimet alkoivatkin piristyä. Niiden norjat varret saivat lisää paksuutta ja heiveröisiin oksiin alkoi työntyä uusia lehtiä. Pian Taimi huomasi, että joka aamuisen verhojen avaamisen kohokohta ei ollutkaan enää lämpömittarilukeman tarkistaminen, vaan terhakoituneiden kasvien silmäily.

Taimi ei tiennyt mitään taimien kasvattamisesta, joten hän lainasi muutaman aihetta käsittelevän kirjan kirjastosta. Hän alkoi jutella puutarhanhoidosta Sirpan kanssa, innostui päivä päivältä enemmän ja alkoi haaveilla parvekkeen muuttamisesta viherhuoneeksi.

Eräänä toukokuun pitkänä viikonloppuna, kun Sirpa oli miehensä kanssa risteilyllä, Taimi otti lainaan tämän pienen punaisen auton pistäytyäkseen läheisessä kauppapuutarhassa. Taimi ei ollut ajanut autoa kuukausiin, mutta koska kaikki kunnollisen valikoiman omaavat puutarhamyymälät sijaitsivat kaukana keskustasta, hänen oli pakko ottaa pyörät alleen, mikäli mieli parvekkeelleen muutakin kuin leikkokukkia.

Aurinko paistoi, ilma oli lempeä ja jos Taimi ei olisi jännittänyt ajamista, hän olisi saattanut jopa nauttia tilanteesta. Hän meikkasi huolellisesti, veti farkut jalkaansa, uuden takin päälleen ja nosti aurinkolasit valmiiksi otsalle. Katsoessaan kuvajaistaan eteisen peilin edessä Taimi tunsi olonsa jokseenkin tyytyväiseksi. Parempaakaan hänestä ei saisi.

Taimi käänsi peruutuspeilin oikeaan asentoon, siirsi penkin sopivalle etäisyydelle ja avasi ikkunat. Aurinko oli jo ehtinyt lämmittää auton sisätilan kuumaksi, vaikka päivä ei ollut vielä edes puolessa. Onneksi Taimi oli aikanaan totellut autokoulun opettajaa ja ajanut paljon heti kortin saatuaan. Lukion viimeisenä vuonna hän oli asunut vielä vanhempiensa luona ja jakanut pari kertaa viikossa mainoksia näiden autolla. Vaikka Taimilla ei ollut vuosiin ollut omaa autoa, ajamiseen oli jäänyt noilta ajoilta varmuus, joka palasi nopeasti ratin takana.

Sirpa oli neuvonut Taimille suosikkipuutarhansa osoitteen. Paikalla oli kiistämättä lähialueen monipuolisin valikoima, joten Taimi päätti käydä siellä, vaikka matkaa kertyikin kolmisen kymmentä kilometriä. Hän tarvitsi ainakin kurkun, paprikan ja kesäkurpitsan taimia, juurikkaiden ja kesäkukkien siemeniä, ruukkuja sekä säkkikaupalla multaa.

Auto käynnistyi mukisematta, ja muutaman kilometrin tunnustelun jälkeen Taimi uskoi hallitsevansa sen omalaatuisuudet. Puutarhalle johtava tie kiemurteli leppoisasti, eikä hänellä ollut aikomustakaan ajaa lujaa. Autoilu oli yksi niistä asioista, jotka olivat sitä vaarallisempia, mitä huolettomammin niihin suhtautui. Kolareita tapahtui eniten nuorille, liian itsevarmoille kuljettajille, jotka ottivat turhia riskejä ja arvioivat tilanteita huonosti. Siksi oli tavallaan hyvä, ettei ajaminen ollut hänelle rutiinia. Yksin ollessaan hän sitä paitsi pelkäsi vähemmän. Hän oli melkein unohtanut senkin, että nautti ajamisesta.

Kurvatessaan puutarhan edustalle Taimi huomasi, ettei todellakaan ollut ainoa, joka oli sinä päivänä saanut idean lähteä ostamaan kukkia. Vastapestyt autot kiiluivat kilpaa täyteen parkkeeratulla hiekkapihalla. Osa kulkuneuvoista oli ajettu pientareelle ja jätetty huolettomasti tien varteen. Paikalla oli jopa pari bussia.

Kahvilarakennuksen edessä kiemurteli jono ja sen edustalle sijoitettuihin pitkiin pöytiin oli sellainen tunku, että jopa toisilleen vieraat seurueet näyttivät työntyvän yhteisille penkeille heti, kun paikka vain vapautui. Lippikseen ja hihattomaan paitaan pukeutunut nuori mies käänteli räiskäleitä kolmella edessään höyryävällä pannulla. Toinen, esiliinaan vyöttäytynyt poika lusikoi lätyille hilloa ja ojenteli annoksia asiakkaille. Heidän myyntitiskiinsä oli teipattu paikallisen urheiluseuran logo.

Ilmassa leijui paistetun rasvan käry ja kahvin tuoksu. Lapset nyhtivät kasvihuoneen seinustalla rehottavia voikukkia ja tunkivat niitä häkissä lekottelevan pulskan kanin nenän alle. Parhaimpiinsa pynttäytyneet eläkeläisrouvat valikoivat tanakimmat orvokit ja petuniat miestensä kantamiin pahvilaatikoihin, opastivat näitä peruuttamaan multasäkki- ja lannoitelavojen tuntumaan ja osoittivat kuinka monta säkkiä minkäkin väristä koristesoraa oli raahattava peräkärryyn.

Taimi oli innoissaan. Hän napsautti auton lukkoon, silmäili ennalta tekemäänsä ostoslistaa ja lähti kasvihuoneita kohti. Hän ohitti houkutusta tuntematta kahvi- ja lettujonon, mutta ei malttanut olla pysähtymättä ulos sijoitettujen puuntaimien luona. Jos hänellä olisi ollut ­piha, hän olisi halunnut päärynäpuita, vadelmapensaita ja monen värisiä ruusuja. Olisikohan kirsikkakin menestynyt? Se kukki kauniisti, mutta Sirpa oli moittinut oman puunsa marjoja kitkeriksi.

Taimi unohtui tutkimaan ­lajikuvauksia: itsepölytteinen, satoisa, nopeakasvuinen, 3–5 metriä korkea... Miksi hän edes luki näitä? Hänen oli syytä pitäytyä tomaateissa ja kurkuissa.

Olisi pähkähullua ostaa parvekkeelle puu. Vielä hullumpaa olisi hankkia talo siksi, että saisi puutarhan. Taimi suoristi selkänsä, laski aurinkolasit nenälleen ja päätti seurata ostoslistaansa.

Mitä ihmettä mies teki täällä?

Parin laarin päässä seisoi tutunoloinen mies, joka oli niin ikään syventynyt tutkimaan hoikkiin runkoihin kiinnitettyjä lappusia. Taimin keho reagoi ennen kuin tunnistaminen ehti tajuntaan. Vatsassa nytkähti, polvissa tärähti, veri syöksyi poskiin ja kämmenet hikosivat. Samir.

Mitä ihmettä mies teki täällä? Oliko tällä tyttöystävä, jonka multasäkkejä hän joutui kantamaan?

Heidän välillään oli viisi metriä ja Taimin olisi kuljettava miehen ohitse kasvihuoneeseen päästäkseen. Hän voisi lähteä toiseen suuntaan, edetä havupuihin ja syreenintaimiin, kiertää perennojen kautta, luikkia kesäkukkapöytien välistä, livistää autolleen ja kaasuttaa pois. Tai hän voisi nostaa aurinkolasit otsalleen, tervehtiä ja pyytää anteeksi kuin kuka tahansa normaali kolmekymmentävuotias nainen.

Kai hän silloin saisi rauhan? Eikö johtunutkin huonosta omatunnosta, ettei hän millään meinannut päästä tuosta miehestä eroon edes ajatuksissaan?

Oman epäkypsän käytöksensä vaivaamana Taimi oli vanuttanut Samirin bussissa esittämää puhelinnumeropyyntöä edestakaisin, esittänyt väitteitä puolesta ja vastaan, listannut todellisia ja kuviteltuja syytöksiä, sanottuja ja sanomattomia. Ja vaikka hän miten vatvoi, hän ei päässyt yli ajatuksesta, että viime kädessä hän oli se, jolla oli syytä olla pahoillaan. Hän itse oli käyttäytynyt typerästi ja lapsellisesti, ei suinkaan Samir, jolla ei tosiasiassa ollut kontollaan muita syytöksiä kuin ne, jotka Taimi oli keksinyt.

Samirilla oli yllään vaaleansininen kauluspaita, jonka hihat oli kääritty kyynärpäihin ja suorat housut. Päässä tällä oli vanhanaikainen kuljettajan lakki, josta syntyi poikamainen vaikutelma. Mies näytti olevan töissä.

Hän oli komeampi kuin Taimi oli muistanut.

Taimi oli tietenkin yrittänyt olla muistelematta Samiria, mutta kun se ei ollut onnistunut, hän oli koettanut kuvitella tämän mahdollisimman tarkasti, jotta huomaisi, ettei oikeastaan pystynyt palauttamaan miestä mieleensä. Taimi oli ollut varma, että kuvitteli Samirin komeammaksi kuin tämä oli todellisuudessa ollut. Hänen hormonihuuruiset aivonsa olivat epäilemättä tallentaneet miehen vaaleanpunertavassa valossa.

Taimi oli pyrkinyt haalistamaan muistoissaan esiintyvää miestä todellisemmaksi ja vähemmän haluttavaksi. Hän oli siirtänyt Samirin silmät lähemmäs toisiaan, leventänyt tämän nenää, nostanut hiusrajaa, lisäillyt kulmakarvoja silmien väliin, kunnes oli lopulta saanut itsensä niin sekaisin, että oli uskonut monta kuukautta, ettei edes tunnistaisi koko ihmistä, jos tämä kävelisi kadulla häntä vastaan.

Samir oli juuri niin komea kuin hän oli muistellut, ja ehkä vähän komeampi, koska tämä oli myös todellinen.

Hän oli ollut väärässä.

Samir oli juuri niin komea kuin hän oli muistellut, ja ehkä vähän komeampi, koska tämä oli myös todellinen.

Mies oli epäilemättä ja täysin aiheellisesti hankkinut jonkun täyspäisen ja rennon naisystävän, joka kasvatti orkideoja. Mikä paskiainen. Mutta Taimi pyytäisi silti anteeksi. Hän oli aikuinen nainen ja tekisi sen, mikä oli oikein. Sitten hän saisi rauhan ja voisi siirtyä eteenpäin elämässään.

Kuin hänen ajatuksensa kuullen Samir nosti katseensa puista, vilkaisi Taimia ja tunnisti hänet. Taimin ylevät ajatukset anteeksipyynnöstä haihtuivat. Hän tunsi hymyn leviävän naamalleen. Typerän hymyn, jolle hän ei mahtanut mitään, mutta jota hän yritti imeä sisään, ettei olisi vaikuttanut idiootilta. Muutaman metrin matka heidän välissään avautui kauhistuttavana kuin jyrkkäseinämäinen kuilu. Jos mies kääntyisi kannoillaan ja pakenisi, hän ei hyppäisi tämän perään, Taimi päätti. Toista kertaa hän ei miestä pelastaisi.

– Kas, Neiti-Ksylitol! Samir huomasi, kohotti lippaansa ja astui kaksi askelta eteenpäin niin nopeasti, ettei Taimilla ollut muuta vaihtoehtoa kuin tulla vastaan.

Hän tunsi itsensä satimeen narahtaneeksi pupuksi.

Samirin ruskeat silmät välähtivät tavalla, jota Taimi ei osannut tulkita.

– Oletko kiusannut bussikuskeja viime aikoina?

Taimi tunsi punan kohoavan kasvoilleen. Kuumuus levisi kaulalle, hurahti poskien ylitse korviin ja nousi hiusrajaan. Kaiketi hän oli ansainnut nöyryytyksen. Taimi nosti aurinkolasit päälaelleen, eikä välittänyt ohitseen kiilaavasta naisjoukkiosta. Jos hän ei nyt saisi asiaansa sanotuksi, niin ei sitten koskaan.

– Anteeksi.

Taimi muljautti sanan ulos liian nopeasti kuin pahalta maistuvan pastillin, mutta hän oli yhtä kaikki tyytyväinen, että sai sen suustaan.

– Se oli typerästi tehty, hän lisäsi.

Samir pyyhkäisi hatun päästään ja haroi hiuksiaan, jotka olivat selvästi lyhemmät kuin talvella.

– Kohta ne ovat jo ennallaan, mies tuumasi.

Taimin oli pakko katsoa toiseen suuntaan. Hän yritti olla Samirin seurassa kuin kenen tahansa, mutta hän ei mahtanut mitään sille, että tunsi silmiensä ahmivan miehen piirteitä kuin viimeistä ateriaa: tummat silmät, herkät ripset, korkeat poskipäät, aavistuksen vino nenä, kuoppa sen alla, jyrkkä amorinkaari, parransänki, leuan kulma. Taimi hikoili ja paleli samanaikaisesti ja pelkäsi, että mies näkisi hänen lävitseen.

– Jouduitko leikkaamaan ne kokonaan?

– Pari milliä jäi.

Taimi yritti kuvitella Samirin sänkitukkaisena. Hän onnistuikin, mutta se ei ikävä kyllä vähentänyt miehen vetovoimaa lainkaan.

– Saanko kysyä, miksi ihmeessä sinä teit sen.

Samir länttäsi lakin takaisin päähänsä ja katsoi häntä silmät viiruina.

– Minua suututti.

”Minusta tuntui, että olit valehdellut minulle.”

– Suututti! Ei se ole mikään syy käydä kenenkään kimppuun. En minäkään heittele sinua purukumeilla, vaikka tekisi totisesti mieli.

– Minusta tuntui, että olit valehdellut minulle.

Taimi yritti pysyä rauhallisena, vaikka hän olisi mieluiten rynnännyt pakosalle ja upottanut päänsä räystään alla nököttävään sadevesitynnyriin.

– Enhän valehdellut. Sinulla vain oli niin kiire pelastaa minut, ettet tullut lainkaan kysyneeksi, olinko edes pulassa.

– Sinä käytit minua hyväksesi!

– Sitäkö se sinun mielestäsi oli?

Samir otti askeleen eteenpäin. Taimin takinlieve hipaisi hänen reittään. Miehen ääni oli pehmeä.

– Muistelepa uudelleen.

Taimi ei missään tapauksessa aikonut muistella mitään siihen iltaan liittyvää. Hänen tarkoituksensahan oli pikemminkin pyyhkiä tapahtuma pois mielestään.

Samir oli niin lähellä, että Taimi haistoi miehen partaveden, deodorantin tai jonkin tuoksun, jota tämä käytti ja joka oli sama kuin talvella. Taimi suoristi ryhtiään ja pyyhkäisi hiukset pois kaulaltaan. Hän kirosi itseään eleen vuoksi, jonka hän tunnisti flirttailevaksi, mutta jolle hän ei mahtanut mitään. Hänen kehollaan oli oma tahto. Se tahtoi, että Samir katseli häntä, ja enemmänkin. Se tahtoi, että mies riipi vaatteet hänet yltään ja otti hänet taimipöydällä ja sen alla, kasvihuoneessa, multakasassa, ihan missä tahansa ja kaikkialla.

Lähestyvä keski-ikä, Taimi toisteli mielessään. Murrosikä oli tutkimusten mukaan aikaistunut vuosilla, joten miksei keski-ikäkin. Seuraavaksi vuorossa olisivat menopaussi ja kuumat aallot. Ehkä se johtui hygieniatuotteisiin lisätyistä parabeeneista. Hän ei ollut suhtautunut niihin tarpeeksi suurella varovaisuudella, oli käyttänyt loppuun senkin silmämeikinpoistoaineen jossa oli ollut sitä…BM… Jotain, minkä nimeä hän koskaan muistanut.

– Mitä minä olen sinulle velkaa? Taimi kysyi, – parturikäynnin?

– Voisit tarjota vaikka kahvit, Samir vastasi ja viittasi parkkipaikan toisella laidalla kiemurtelevaan jonoon, – tilauskyydin on määrä lähteä takaisin kahden tunnin kuluttua, eikä minulla ole aavistustakaan kuinka saan aikani kulumaan tässä paikassa.

Taimi ei yrittänytkään pidättää hymyä.

– Haluatko letun myös?

– Joo, ja paljon hilloa, Samir sanoi vakavana, – jos lupaat, ettet hiero sitä mun päähän.

– Älä nyt, tykkäisit kuitenkin.

Taimi tajusi liian myöhään mitä puhui. Hänen mielensä alkoi saman tien valuttaa mansikkahilloa ja kermavaahtoa Samirin rintakehälle. Hän puri hammasta ja lykkäsi aurinkolasit silmilleen.

Taimi vilkaisi miehen peppua, ennen kuin lähti tämän perään.

– Tällä kertaa pidän varmuuden vuoksi lakin päässä, Samir naurahti, hipaisi hänen käsivarttaan ja lähti puikkelehtimaan laarien välistä kohti kahvilaa.

Taimi vilkaisi miehen peppua, ennen kuin lähti tämän perään.

Olkoon sitten niin, hän myönsi ­itselleen. Tässä puutarhassa ei ehkä ollut ainoatakaan naista, joka ei olisi halunnut tuota miestä, mutta hän ei ollut yhtään sen kummempi. He joisivat kahvit. Tavalliset, kitkerät ja merkityksettömät päiväkahvit, jollaisia tässä maassa litkittiin litra­tolkulla niin mummoloissa, liikelounailla, syntymäpäivillä kuin treffeilläkin, ja joiden jälkeen kenenkään ei tarvinnut pelastaa ketään.

Taimia nauratti: hänestä oli tullut päiväkahviseuraa.

Kenties Samirilta liikenisi kupposen jälkeen muutama minuutti multa­säkkien kantamiseenkin?

Seuraavassa numerossa alkaa uusi jatkis. Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen jakso

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Nelli Hietala

on hämeenlinnalainen kirjailija. Hän on julkaissut mm. teokset Lintujen käytännöllisyydestä ja Käsipohjaa. Viimeisin romaani, nuorille suunnattu Miia Martikaisen kärsimysviikko, on ilmestynyt tänä keväänä.

 

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.