Satu Tuppurainen toipuu vielä kyttäyskeikkansa haavoista, kun hän huomaa mustan Range Roverin seuraavan. Silmukka kiristyy: kuka on Sadun perässä?

Satu ilmoitti Iinekselle tulevansa vasta myöhemmin liikkeeseen. Hänellä oli pakottavia asioita hoidettavaan.

”Aamu on varmasti hiljainen. Ihmiset eivät ole vielä heränneen kevääseen. Kyllä sinä pärjäät. Jos ehdit, voit purkaa viimeiset tiistain toimituksesta ja laitella joitain esille. Mutta voin tehdä sen itse myöhemmin. Jouduin onnettomuuteen, joten älä sitten pelästy. Ei mitään vakavaa. Auto vähän töytäisi, kun kävelin pientareella pimeässä. Omaa syytäni. Mitäs en käyttänyt heijastinta.”

Sadulla oli ollut viisi tuntia aikaa hioa selityksiä. Hän oli jo lukenut kaikki päivän lehdet – yhden paperisena ja loput netistä. Missään ei ollut mainintaa siitä, että yhdyskuntasuhdejohtaja Kari Kujesaari olisi kuollut. Tai edes sairastunut. Toisaalta, eipä sellaista yleensäkään kerrottu, ellei kysymys ollut presidentistä tai pääministeristä. Ei mainintoja parisuhdeväkivaltatapauksista Sipoon suunnalla. Eikä Heinolan ABC-asemalla verissä päin hoiperrelleesta keski-ikäisestä naisesta.

Kuinka pitkään ihminen pysyi keski-ikäisenä ja missä vaiheessa häntä alettiin kutsua vanhukseksi, tai iäkkääksi, kuten myös tehtiin? Tuntematon iäkäs nainen hoippui verisenä Lahden ABC-asemalla. Satu maisteli ”iäkästä” mielessään. Kyllä, valitettavasti hänestä saatettaisiin käyttää sellaista määrettä. Hän muisti nähneensä kerran jutun 50-vuotiaasta vanhuksesta.

Ihmiset kuvittelivat saavansa tiedotusvälineistä kaiken kattavan käsityksen maailman tapahtumista, mutta se mitä uutisissa kerrottiin, oli pelkkä pintaraapaisu. Valtaosa elämän kirjosta kauheuksineen ja ihanuuksineen jäi median näennäisvalppaan tutkan ulottumattomiin. Ihmiset pelkäsivät yksityisyytensä puolesta, mutta tosiasiassa ani harvat asiat päätyivät julkisuuteen. Kiistat ja tappelut, petokset ja hylkäämiset kärsittiin hiljaa omissa nahoissa ja kulissien takana.

Ei jätetyistä, nolatuista ja nöyryytetyistä kirjoitettu isoja otsikoita. Elleivät ne sattuneet olemaan kuninkaallisia.

Tavalliset ihmiset jättivät toisensa heitteille ilman että kukaan kirjoitti siitä riviäkään. Ilkeä vaimopuoli sai lyödä miestään muurein eristetyssä talossa, eikä oikeusvaltio korvaansa lotkauttanut, koska kukaan ei saanut koskaan tietää siitä.Paitsi jos sai. Jos oli joku, joka kertoi.

Sadun vatsaa kouristi. Hyvin haudutettu kaurapuurokaan ei tepsinyt pelonsekaisiin vihlaisuihin. Ajatus ei jättänyt häntä rauhaan: oli jokin syy siihen, miksi joku katsoi tarpeelliseksi lähteä koiran kanssa hänen peräänsä. Ja kaikkein todennäköisin syy oli se, että hänen arveltiin nähneen jotakin, mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä.

Mutta mitä hän oli nähnyt, oli hänelle itselleen kaikkea muuta kuin selvää.

Mutta mitä hän oli nähnyt, oli hänelle itselleen kaikkea muuta kuin selvää. Voisiko mies lyyhistyä sillä tavalla suorilta jaloilta lattialle ilman, että kysymyksessä oli joko sairauskohtaus tai tätä oli vahingoitettu? Noin vain yks kaks ottaa ja vajota naisen jalkojen juureen?

”Anelemaan anteeksiantoa?” Satu kysyi itseltään, vaikka näyttikin osoittavan sanansa puoliksi syödylle kipolliselle kaurapuuroa.

”Mahdollista. Ei todennäköistä, mutta mahdollista”, hän puheli katsellen nyt ikkunasta uuteen päivään käynnistyvään kaupunkiin.

Satu kelasi näkymää eteen ja taakse, hetki hetkeltä, tilanne tilanteelta. Jotta ei unohtaisi mitään, pienintäkään yksityiskohtaa, hän otti avukseen kynän ja paperia. Hän aloitti kirjoittamalla ylös kaiken mitä muisti siinä järjestyksessä kuin asiat palasivat hänen mieleensä. Kun oli saanut kaiken talteen, hän sijoitti ne ajallisesti oikeaan järjestykseen. Painajaisen unikuvat sotkivat työtä. Äkkiä hän ei enää ollutkaan varma, oliko nähnyt veitsen unessa vai oikeasti. Vai kumpaakin? Muistuttiko uni häntä jostain, jonka hän oli nähnyt, mutta ei ollut nähdessään ymmärtänyt? Entä jos lipastolla oli lojunut veitsi?

Tai jos se oli päätynyt lipastolle vasta myöhemmin, Lenan laskettua sen kädestään?

Koiran haukunta sekoittui muistikuviin. Kyllä, hänen oli ollut vaikea keskittyä haukunnan vuoksi. Hän oli hyvinkin voinut nähdä jotain, jota ei tiedostanut, mutta jonka alitajunta oli tallentanut.

Kello oli melkein yksitoista, kun Satu oli vihdoin saanut vaatteet ylleen. Hän vaihtoi laastarin hiusrajan haavaan. Vanhan laastarin mukana irtosi tukku hiuksia.

Häntä väsytti ja pelotti, haavoja särki ja polveen koski, aivan erityisesti siihen koski jokaisella askeleella. Ilman Sybiliä ja tälle kuuluvaa palkkiota, Satu tuskin olisi saanut itseään liikkeelle vielä yhdeltätoistakaan. Mutta hän halusi postittaa vaatteet vielä samana päivänä. Maailmassa oli paljon pahaa. Kun joskus harvoin kohtasi jotain hyvää, sitä ei ollut varaa sivuuttaa. 

Netti ei tiennyt Sipoossa tapetuista aviomiehistä.

Liike sijaitsi keskustassa parin kilometrin päässä hänen kodistaan. Ellei hänellä ollut jotain kuljetettavaa tai noudettavaa postista, hän käveli matkan. Ei kuitenkaan sillä kertaa. Jo parkkipaikallekin lenkkaaminen kävi voimille. Sitä paitsi hän tarvitsisi autoa paketin postittamiseen. Hän istahti etupenkille, taivutti hitaasti kipeää polveaan ja suikkasi avaimen virtalukkoon. Moottori hurisi jo, kun hän päätti vielä tarkistaa iltapäivälehtien otsikot kännykästään.

Netti ei tiennyt Sipoossa tapetuista aviomiehistä.

”Herranjumala!” Iines oli ojentamassa asiakkaalle liikkeen mainoksin varustettuun kassiin pakattua ostosta, kun Satu astui ovesta, ja kassi putosi lattialle ennen kuin asiakas ehti tarttua siihen.

”Voi hyvänen aika, anteeksi”, Iines hössötti rientäen asiakkaan avuksi. ”Tässä on liikkeen omistajatar”, hän esitteli tälle, vaikka kukaan ei ollut pyytänyt ja Sadusta tilanne oli mitä kiusallisin. ”Hän joutui eilen ulkoillessaan auton tuuppaamaksi.”

”Ihanko totta?” asiakas kiinnostui ja loi Satuun tutkivan katseen. ”Onneksi ei käynyt pahemmin. Tarkoitan, että olette jaloillanne ja noin. Pää ei ole halki ja niin poispäin. Minun naapurini, jo iäkkäänpuoleinen nainen, ei kuitenkaan kovin paljon teitä vanhempi, jäi pimeällä auton alle ja makaa nyt teholla. Oliko teillä heijastin? Kuvitelkaa, hänellä oli huomioliivit ja kaikki, mutta niin vain auto ajoi päälle. Ja nyt on letkuissa teholla. Auto ei kuulemma edes pysähtynyt. Kuljettaja ilmoittautui kyllä myöhemmin itse poliisille. Varmaan siksi että oli juovuksissa. Siis ei pysähtynyt. Kyllä on maailma mennyt kummaksi, täytyy sanoa.”

Satu nyökytteli asiakkaalle ja hymyili parhaansa mukaan sanomatta kuitenkaan mitään, sillä hän ei halunnut lietsoa tämän puhetulvaa. Lopulta asiakas lähti.

”Kamalaa”, Iines henkäisi oven sulkeuduttua asiakkaan perässä.

Satu nytkäytti hartioitaan; hän ei tiennyt, viittasiko Iines asiakkaaseen, tämän epäonniseen naapuriin vai häneen. Kenties heihin kaikkiin.

”En makaa letkuissa teholla, joten hätäkö tässä. Onko ollut kiirettä? Hyvä. Onko kukaan kysellyt? Ei. Hienoa. Lupasin lähettää eräälle ystävälleni muutaman puseron sovitettavaksi. Taidan katsella vähän rekeistä, löytyisikö sieltä mitään sopivaa. Hoida sinä sillä aikaa asiakkaat. Jos joku soittaa ja kysyy minua, sano että soitan takaisin. Ota nimi ja numero ylös.”

”Eikö se sinunkin päälle ajanut auto vain jatkanut matkaa?”

Satu nosti kätensä kehotukseksi antaa asian olla. Ja lähti kiertelemään löytääkseen auttajalleen jotain kaunista ja pukevaa. Hän ei voinut kertoa Sybilistä Iinekselle. Heidän kohtaamistaan olisi hankala sovittaa tarinaan pientareella kävelemisestä ja tuupatuksi tulemisesta. Ellei valehtelemiselle asettanut rajoja, se karkasi ennen pitkää käsistä ja ihminen huomasi puhuneensa itsensä pussiin.

Puoli kahdelta hän lähti viemään Sybilille valitsemiaan vaatteita, kahta puseroa ja kahta sukkahousupakettia, postiin. Sukkahousut olivat juhlamallia, chinchillaa, strassikoristein. Toinen pusero oli silkkiä, toinen neule. Parikymmentä vuotta muotiliikkeen omistajana oli kehittänyt Sadulle tarkan silmän, mitä asiakkaan koon arvioimiseen tuli. Hän uskoi valitsemiensa vaateparsien istuvan aavistuksen ylipainoiselle, mutta viehättävän naiselliselle Sybilille. Hyvillä mielin hän sujautti boutiquen kassin postin pahviseen pakettiin ja lähetti matkaan.

Seuraavana päivänä Satu lähti normaaliin tapaansa aikaisin töihin ja palasi myöhään. Niin myös sitä seuraavana ja sen jälkeen. Ainoa havaittava muutos hänessä oli jatkuva kännykän näprääminen. Kun kolme päivää oli kulunut – eikä mitään merenrantataloon etäisestikään viittaavaa ollut uutisoitu, Iines rohkaistui kysymään, oliko hän liittynyt treffipalveluun. Satu ei ensin ymmärtänyt kysymystä, mutta lehahti punaiseksi ymmärrettyään. Ei siksi, että olisi suhtautunut paheksuen netin deittisivustoihin, vaan koska kysymys muistutti häntä siitä, ettei Nikolaos ollut edelleenkään vastannut sähköpostiin, jonka hän oli lähettänyt jo päiviä sitten. Nikolaos oli löytänyt uuden rakkauden, hän päätteli. Toisin sanoen, mies jonka hän oli jättänyt, oli jättänyt hänet. Asiat kehittyivät hänen masentavaan suuntaan.

Vähitellen polvi alkoi parantua ja Satu uskaltautui jälleen jalkaisin ulos. Hän säpsähti yhä kuullessaan koiran haukkuvan ja hänen sydämensä jätti lyönnin väliin aina kun tuntematon auto hidasti hänen kohdallaan. Mutta hänen reaktionsa olivat laimenemaan päin. Sillä ihminen on rakennettu niin – kun mitään ei tapahdu, hän ei usko, että mitään tapahtuukaan. Ja on siinä niin totta kai väärässä. Sillä ennemmin tai myöhemmin tapahtuu aina jotain. Väistämättä.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun Satu oli seissyt kiikaroimassa Lenan ja Karin tontin rajalla, polvi oli parantunut eikä mitään ollut tapahtunut, ei hänelle eikä uutisista päätellen myöskään Karille, hänen tarkkaavaisuutensa alkoi herpaantua. Kukaan ei jaksa loputtomiin pitää kaikkea silmällä. Haukkuva koira sai hänet vain kääntämään päänsä, ei enää hypähtämään puoli metriä ilmaan. Ehkä näin väärin, tai ymmärsin väärin näkemäni, Satu ajatteli. Ehkä Karin lyyhistymiselle olisi olemassa jokin viaton selitys. Ehkä sukat luistivat. Ehkä hän pelleili vaimolleen. Ehkä vino hymy Lenan huulilla ei kielinyt tunteettomuudesta, vaan huvittuneisuudesta. Ehkä koira kuului heidän naapurilleen. Ja lähti perääni, koska juoksin. Ei oli pitänyt juosta. Sellainen herättää suden sukuisen vaistot. Ehkä.

Oli maaliskuun alku ja ilmassa tuntui keväinen ailahdus. Koska Satu ei tarvinnut autoaan – tiedossa ei ollut kuljetuksia tai toimituksia eikä postista tarvinnut noutaa mitään, hän käveli töihin. Katuvarren puista kuului lintujen liverrystä. Yöllä oli satanut lunta, mutta lämpötila oli nousussa ja sulava jää sai maan tuoksumaan. Hän oli jo puolivälissä matkaa, vähän ylikin, Askon kalustemyymälän kohdalla, kun hän rekisteröi syrjäsilmällä kadun toiselle puolelle pysäköidyn mustan katumaasturin. Asiassa ei sinänsä olisi pitänyt olla mitään erityistä, kadunlaitaan oli pysäköitynä useita autoja. Mutta vaikka Satu oli antanut tarkkaavaisuutensa herpaantua ja hänen mielensä kehitti oman rauhansa ylläpitämiseksi erilaisia vaarattomia, leppoisampia versioita todellisuudesta, hänen alitajuntansa päivysti. Niin kuin rajavartiosto ei lakkaa valvomasta rajoja, vaikka valtakunnassa vallitseekin rauha ja suhteet naapureihin ovat kunnossa.

Sadun alitajunta oli tarkkaillut tilannetta kaikessa hiljaisuudessa, pannut merkille poikkeavat asiat ja tallentanut ne mahdollista myöhempää käyttöä varten. Nyt tuo hetki oli koittanut. Alitajunnan valvontajärjestelmä teki hälytyksen, mutta huomautti samalla ikään kuin alaviitteenä: älä jää tuijottamaan, kävele vain eteenpäin kuin ei mitään ja seuraavan kerran kun sama musta katumaasturi ilmestyy lähistöllesi, voit olla varma, ettei kysymyksessä enää ole sattuma. Siinä vaiheessa, kun Satu pani merkille näkökentän laidalla seisovan mustan auton, hän reagoi alitajuntansa hälytykseen.

Satu jatkoi matkaa sivulleen vilkaisematta, kuten alitajunta käski. Mutta jokainen solu hänen satakuusikymmentäkahdeksansenttisessä ja kuusikymmentäyhdeksänkiloisessa kehossaan valpastui. Kyllä, parin kilon painonpudotus olisi ollut paikallaan, vaatteet olisivat istuneet paremmin, mutta minkä sille voi, sen jälkeen kun Lena Lindenstein astui hänen elämäänsä haudatuksi kuviteltu menneisyys vanavedessään, Sadun viinerinkulutus oli kolminkertaistunut. Asialle täytyisi tehdä jotain, mutta juuri siinä, hänen kävellessään jännittyneenä eteenpäin, ei ollut oikea hetki. Askon kalusteliikkeeltä oli kahdeksansataa metriä Sadun muotiliikkeelle, eikä hän sen matkan aikana kääntynyt kertaakaan katsomaan taakseen. Ei edes liikkeen ulko-ovella.

Sadun teki mieli lukita liike ja häneen katseensa etsiytyi ulko-ovelle.

Satu avasi lukot, poisti hälytyksen ja asteli liiketilan läpi takahuoneeseen riisumaan päällysvaatteensa. Hänen sydämensä läpätti. Mutta läpätys ei ollut vielä mitään verrattuna siihen jyskeeseen, joka alkoi rintalastan alla, kun Satu astui takahuoneesta takaisin boutiquen puolelle ja huomasi mustan maasturin lipuvan katua näyteikkunan editse. Ellei hän aivan väärin nähnyt, kysymyksessä oli Range Rover.

Range Roverin hinnat liikkuivat kahdensadantuhannen tuntumassa. Satu tiesi käytyään läpi kymmeniä eri merkkejä ja kokoluokkia ennen päätymistään Škoda Octaviaan, koska se oli edullinen ja voittanut kokoluokassaan arvostetun saksalaisen autolehden testit. Range Roverista hänen mieleensä tuli kalleuden lisäksi toinenkin asia. Se oli järeä liikkumaan kuoppaisemmillakin metsäteillä ja niin iso, että sen takatilaan mahtui vaivatta rottweiler tai vaikka kaksi.

Sadun teki mieli lukita liike ja häneen katseensa etsiytyi ulko-ovelle. Mutta eihän hän voinut sulkea liikettään yhdeksältä aamulla – vastahan hän oli sen avannut. Eikä hän voinut odottaa Iineksen tuloa, sillä Iines ei tulisi, koska tällä oli vapaapäivä. Satu seisoi jähmettyneenä hetken tietämättä, mitä tehdä. Sitten hän lähti takahuoneen keittonurkkaukseen lataamaan kahvinkeittimen. Hänen liikkeensä olivat hätäiset ja hermostuneet.

Jääkaapin hyllylle oli unohtunut paperipussi, jonka sisältä löytyi puolikas viineri. Se oli kuivahtanut ja mauton. Hän söi sen silti.

Luojalle kiitos asiakkaista. Ensimmäiset tulivat jo ennen puoli kymmentä. Ja tasainen virta jatkui yli lounasajan aina iltapäivään saakka ja vilkastui jälleen uudestaan viiden jälkeen. Kaikesta päätellen muutkin kuin Satu aistivat ilmassa kevään ja alkoivat miettiä mielessään, miten sonnustautuisivat kevään juhliin, vappuun ja valmistujaisiin.

Sadulla oli tapana ottaa kutakin kokoa vain muutama kappale. Kauppa kävi niin hyvin, että kuudelta illalla hän tajusi keskikokojen loppuneen monista malleista. Se oli pelkästään hyvä uutinen, sillä maaliskuu oli vasta alussa ja hän ehtisi vielä tehdä uuden tilauksen. Hän oli niin tyytyväisellä mielellä, ettei muistanut lainkaan mustaa maasturia lukitessaan boutiquen ovet. Hän mietti, palkitsisiko itsensä hyvästä työstä mukavalla aterialla jossain kivassa pikkuravintolassa vai ostaisiko jotain herkutellakseen kotona. Näissä ajatuksissa hän asteli iltahämyyn vaipuvan kaupungin läpi.

Ajatus päivällisestä ravintolassa kiehtoi. Ateriointi yksin puolestaan ei. Ruoka maistui paremmalta, kun söi yhdessä jonkun toisen kanssa, vaikka molemmat olisivat valinneet eri annoksen. Se että pystyi jakamaan kokemuksen, oli tärkeintä. Kuinka moni yksin elävä kattoi itselleen aterian pöytään? Kuinka moni nautti sen eli ahmi huomaamattaan tv:n ääressä? Satu asteli huomiostaan huolimatta ravintolan sijasta markettiin. Hän päätti ostaa graavisiikaa, salaattitarvikkeet ja kokojyväleipää, mutta käveli puoli tuntia myöhemmin kaupasta ulos kassissaan chorizo-makkaraa, maksapateeta, kolmea lajia juustoa ja vehnäpatonki. Ja lehtisalaatti, jonka todennäköisesti unohtaisi jääkaapin vihanneslaatikkoon.

Satu siirtyi sujuvasti aterian suunnittelusta pohtimaan elämäänsä yleensä. Sitä miten siihen oli tultu, että hän asteli yksinään keskisuomalaisen kaupungin katua ruokakassi kädessään, eikä kotona odottanut ketään. Mukava päivä muotiliikkeessä, miellyttävät asiakkaat pikku pukeutumisongelmineen ja hyvin sujunut kauppa saivat hänet näkemään oma elämänsä pitkästä aikaa suotuisammassa valossa. Hän ei ollut pelkästään ikkunoiden takana väijyvä epätoivoinen stalkkeri, hän oli myös ihan kohtuullisesti pärjäävä, itsenäinen bisnesnainen. Vaikka, kuka itsenäinen kyhjöttäisi muurin ja hyisen meren kupeessa kiikaroimassa ihmisten olohuoneisiin? Näissä, kieltämättä ristiriitaisissa ja mielialaa laskevissa aatoksissa Satu astui alas jalkakäytävältä ylittääkseen kadun. Sen lisäksi että ajatukset verottivat hänen huomiointikykyään, hän astui kadun puolelle puolisentoista metriä ennen suojatien valkoisen raidoituksen alkamista. Silminnäkijät olisivat kertoneet tämän poliisille, ja lausunnot olisi kirjattu raporttiin, jonka kopio olisi lähtenyt myös vakuutusyhtiöön. ”Vaikutti hajamieliseltä ja astui kadulle ennen suojatien alkua” olisi vaikuttanut vakuutusyhtiön korvauspäätöksiin ja laskenut Sadun saaman hoidon tasoa ja vaikeuttanut hänen kuntoutumistaan. 

Satu säästyi selkä- ja kaulanikamien murtumiselta, sääriluun katkeamiselta ja keskivaikealta aivovammalta.

Mutta Satu säästyi selkä- ja kaulanikamien murtumiselta, sääriluun katkeamiselta ja keskivaikealta aivovammalta, kiitos neuvokkaan ja nopearefleksisen kanssakulkijan, joka kiskaisi hänet viime hetkellä takinkauluksesta takaisin jalkakäytävän puolelle. Musta Range Rover jatkoi hidastamatta matkaansa yli suojatien. Roverin ikkunat olivat tummennetut. Eräs silminnäkijöistä väitti, että autoa ajoi nainen. Toinen puolestaan oli varma siitä, että kuljettaja oli mieshenkilö. Satu ei säikähdykseltään saanut selvää edes rekisterinumerosta. Eikä kukaan muukaan, sillä laatta oli peittynyt maanteiltä satavaan suolakuraan. Tai peitetty, ajatteli Satu, mutta vasta paljon myöhemmin hörppiessään kotonaan punaviiniä chorizon ja juustopalojen painikkeeksi.

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä – yhdessä sydämen kiivaassa lyönnissä – eikä hän pystynyt sillä hetkellä ajattelemaan mitään. Järkytys sai hänet niin sekaisin, ettei hän tullut edes kiittäneeksi pelastajaansa, jonka hämärästi jälkeenpäin muisti keski-ikäiseksi, vaatimattomasti pukeutuneeksi mieheksi. Niin kuin sillä miten mies oli pukeutunut, olisi ollut mitään väliä. Satu tuhahteli itselleen. Tuhahdustensa välissä hän pisteli menemään kolme pötköä makkaraa ja vehnäpatongin. Viinilasillisia hän ei laskenut.

Nyt siitä ei ollut enää pienintäkään epäilystä: musta katumaasturi seurasi häntä.

Nyt siitä ei ollut enää pienintäkään epäilystä: musta katumaasturi seurasi häntä. Eikä hän uskonut läheltä piti -tilannetta onnettomuudeksi. Hänet yritettiin saada hengiltä.

Tv:n uutistenlukija kertasi maailman tapahtumia. Satu ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan. …keskisuomalainen muotiliikkeen omistaja on tavattu johtaja Kujesaaren merenrantatalon tuntumassa kiikaroimasta Kujesaarta ja tämän puolisoa…asiasta on vireillä rikostutkinta…keskisuomalainen muotiliikkeen omistaja hortoili tänään liikenteessä aiheuttaen vaaratilanteen…keskisuomalainen muotiliikkeen liikakiloista kärsivä omistaja ylensyö parhaillaan olohuoneessaan päinvastaisista lupauksistaan huolimatta…

Satu olisi halunnut puhua jonkun kanssa. Kertoa mustasta maasturista, jossa oli tummennetut ikkunat. Mutta mustasta maasturista ei voinut kertoa ilman, että päätyi kertomaan myös talosta Sipoon rannalla ja tapahtumista Helsingissä kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Iines?

Vaikka Iines olikin mukava ihminen, hän oli Sadulla töissä. Asioita ei ollut hyvä sotkea. Salaisuuksien paljastaminen ihmiselle, jolle maksoi palkkaa, ei kuulostanut Sadun mielestä hyvältä idealta.

Nikolaos?

Satu tarkisti sähköpostiin tulleet viestit. Niitä oli kolme, eikä yksikään Nikolaokselta. Epätoivo sai hänet joka tapauksessa lähettämään jälleen uuden: Dear Nikolaos, let me know that you’re ok. Worried, Satu.

Sybil? Sybil kiitti häntä vaatteista kutsumalla Sadun Facebook-kaverikseen. Satu oli avannut henkilökohtaisen profiilin Facebookiin vuosia sitten, päivittänyt sitä harvakseltaan ja unohtanut lopulta kokonaan. Sybil oli hänen kolmaskymmenesseitsemäs FB-ystävänsä. Suurin osa edellisistä oli hänen liikkeensä kanta-asiakkaita. Iines painosti häntä perustamaan liikkeelle oman sivun. Ehkä hän antaisi sen Iineksen tehtäväksi.

Sybil oli laittanut sivulleen selfien, jossa hymyilee Sadun lähettämässä uudessa neulepuserossa.

Mutta ei hän voinut rasittaa huolillaan Sybiliä, miltei ventovierasta ihmistä.

Seuraavana päivänä Satu päätti mennä töihin autolla. Ja sitä seuraavana. Ehkä ne vain pelottelivat, hän ajatteli, mutta ei edelleenkään osannut vastata itselleen, ketkä ne.

Saman viikon perjantaina iski takatalvi ja kauppa hiljeni. Kun Iines lähti ostamaan heille lounassalaatteja läheisestä kahvilasta, Satu teki sen, mitä hänen olisi pitänyt tehdä jo aikapäiviä sitten, heti palattuaan toiselta käynniltään Kujesaarten merenrantatalolla. Hän soitti firmaan, jossa Kari työskenteli yhdyskuntasuhdejohtajana.

”Saanko Kari Kujesaarelle”, hän pyysi keskukselta.

”Kuka soittaa?”

”Olen…Sirpa…Keränen…opiskelimme yhtä aikaa.”

”Kujesaari ei ole enää töissä täällä meillä.”

”Niinkö? Osaatteko sanoa, mihin hän on siirtynyt?”

Hiljaisuus. Sitä kesti niin pitkään, että Satu epäili yhteyden katkenneen. Hän näki Iineksen palaavan kadun toista puolta kahden muovirasian kanssa, kun keskus ilmoitti yhdistävänsä hänet Kujesaaren entiselle sihteerille ja Satu hätääntyi ja katkaisi puhelun.

”Ei ollut tonnikalaa. Otin katkaravuilla”, Iines ilmoitti ja kysyi sitten: ”Onko jotain tapahtunut? Näytät pelästyneeltä.”

”Vaatetoimittajamme kertoivat tulevan syksyn mallistoistaan. Vähemmästäkin pelästyy.”

”Tummaa, synkkää, sinappia ja liilaa.”

”Tässä on onneksi vielä kesä välissä”, Iines hymyili.

”Haluatko kokojyvän vai vehnän? Otin molempia.”

Satu katsahti häneen ymmärtämättä kysymystä.

”Ihan sama. Valitse sinä”, hän vastasi hajamielisenä ja jäi ikkunan ääreen seisomaan Iineksen kadotessa takahuoneeseen.

Mallinukkien vaatteet oli kursittu takaa pienemmiksi. Näyteikkunalle pitäisi tehdä jotain, Satu ajatteli. Nuket ja koko asetelma oli ajastaan jäänyt. Hänen teki mieli ravistaa kaikki uusiksi, ei vain näyteikkuna, kun hän samassa näki mustan auton lipuvan katua ikkunansa editse. Huuto takertui hänen kurkkuunsa. Hän ryntäsi ulko-ovelle, mutta auto oli jo liian kaukana eikä rekisterikilven numeroita ja kirjaimia enää erottanut.

Hän ei ollut varma edes merkistä. Ehkä se oli jokin toinen suuri musta auto. Katumaasturit olivat nykyään muotia. Hän tunsi olevansa vainoharhainen.

Vähän myöhemmin hän kysyi Iinekseltä, oliko tämä kiinnittänyt huomiota suureen mustaan maasturiin boutiquen läheisyydessä.

”Ihailija?” Iines kysyi nauraen, mutta huomasi Sadun ilmeestä, ettei kysymystä tullut ottaa kevyesti.

Iines mietti hetken ja pudisti sitten päätään. ”Toisaalta, enpä minä paljon autoja kävellessäni katsele”, hän totesi.

”Miksi? Näytät huolestuneelta.”

”En tiedä. Pari päivää sitten sellainen oli vähällä ajaa päälleni suojatiellä. Olisi ajanutkin, ellei eräs mies oli pelastanut minua.”

”Se olisi ollut jo toinen kerta lyhyen ajan sisällä”, Iines totesi.

”Miten niin? Mitä tarkoitat?”

”Eihän siitä ole pitkä aika, kun se auto teloi sinut tienpientareella.”

Satu tuijotti Iinestä ensin ihmeissään, mutta muisti sitten valehdelleensa polvesta ja muistakin ruhjeista. ”Aivan”, hän vastasi ja ajatteli, että oli parasta vaihtaa puheenaihetta.

Koska takatalven ennustettiin jatkuvan yli viikonlopun, naiset tuskin rientäisivät hankkimaan kevätvaatteita myöskään lauantaina. Satu kysyi, pärjäisikö Iines yksin, jos hän pitäisi vapaapäivän.

”Olen ollut vähän uupunut viime aikoina ja lepo tekisi varmasti hyvää”, hän selitti.

”Totta kai pärjään. Ilman muuta.”

”Voit sitten tulla maanantaina, vaikka vähän myöhemmin töihin”, Satu lupasi.

”Ja jos tulee hässäkkää, soita, niin tulen paikalle. Suunnitelmissani ei ole lähteä mihinkään.”

”Voit olla aivan huoleti. Lepää. Pärjään kyllä. Kun taivaalta tulee räntää, hihattomat kukkamekot pysyvät rekeissä.”

Iines oli oikeassa. Hässäkästä ei todellakaan voinut puhua, sillä liikkeessä kävi lauantain kuluessa vain pari asiakasta. Satu vastasi Iineksen tekstiviestiin, että tämä voisi nukkua pitkään maanantaina ja tulla vasta puolilta päivin.

Parin päivän lepo teki hyvää. Sadusta tuntui, että hänen järkensä palautui ja samalla mustien maastureiden lukumäärä liikenteessä romahti. Hän teki viikonloppuna useita pitkiä kävelylenkkejä näkemättä ainuttakaan.

Maanantaiaamuna hän laittautui työpäivään erityisen huolella. Hän ehosti kasvonsa ja valitsi ylleen kauniin, yksinkertaisen leningin. Hyvin nukkuneena ja levänneenä ihminen todellakin näyttää paljon nuoremmalta, hän ajatteli eteisen peilin eteen seisahtuessaan.

Hän päätti kävellä töihin, sillä päivä oli poutainen eikä pakkasta ollut nimeksikään. Terve puna poskilla viimeistelisi hänen nuorekkaan olemuksensa. Hän huomasi matkalla yhden mustan maasturin, mutta se viiletti kauempana yli risteyksen eikä ollut hänestä tietääkseenkään. Hän hymyili ajatukselle.

Hän avasi lukot ja sulki hälytyksen. Asteli takahuoneeseen riisumaan takkinsa ja laittoi kahvin tippumaan keittimeen. Puuhaillessaan hän ei kuullut ulko-oven käyvän. Kassan vieressä oli pieni hopeanvärinen kello, jota asiakas saattoi kilauttaa kutsuakseen myyjän paikalle. Kello ei kilahtanut.

Satu odotti, kunnes kahvi oli valmistunut, täytti mukinsa ja astui se kädessään liikkeen puolelle. Tai olisi astunut, ellei näky olisi pysäyttänyt häntä huoneiden väliselle kynnykselle. Muki putosi häneltä ja rikkoutui kynnyksen metallilistaan. Kahvi räiskähti ympäriinsä ja polttavat pisarat satoivat hänen säärilleen, mutta hän vain seisoi halvaantuneena ovensuussa ja tuijotti.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijan-uraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira. 

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.