Lukijan nimimerkillä kirjoittama kertomus on yksi Me Naisten Kaikkien aikojen kesä -kirjoituskilpailun palkituista novelleista. Kuva: Shutterstock
Lukijan nimimerkillä kirjoittama kertomus on yksi Me Naisten Kaikkien aikojen kesä -kirjoituskilpailun palkituista novelleista. Kuva: Shutterstock

Häämatka Kuubassa on juuri sellainen kuin haaveilimme: aurinkoa ja rommidrinkkejä. Kun saamme tarjouksen ostaa paikallisia

sikareita, emme tietenkään kieltäydy. Mikä virhe se olikaan.

Jäätelöä tippui kädelleni. Hikinoro valui selässä. Kulkukoiran kynnet raapivat katukivetystä. Minulle huudeltiin venäjänkielistä tervehdystä viereisestä myyntikojusta. Luoja, miten Havannassa voi olla näin kuuma päivä.

Olin mennyt alkukesästä naimisiin, ja viettämässä elämäni hunajaisinta kuukautta.

-Mikäli haluatte käydä vielä siinä aidossa Kuubassa, käykäähän nyt, kaikui kymmenen vuoden takaisen lukion historianopettajani käskyttävä ääni päässäni.

Nuo sanat olivat niitä ainoita asioita, jotka olin painanut mieleen niiltä tunneilta. Tai ylipäätään koko lukiosta.

Ja tässä sitä seistiin, rouvana Havannan polttavassa auringossa. Olin nähnyt vaivaa lobatessani Kuubaa häämatkakohteeksemme. Olin myynyt periaatteitani, kuten alkanut imuroida, päästäkseni tänne. Ja nyt todellakin ihmettelin, miksi. Kai olen sittenkin liian kapitalistinen tänne kommunismin sekaan. Häämatkani suurin nautinto olisi vasta edessä. Kaikki ne ihanat kaupat lentokentillä. Hämmentävä havainto.

Tämä olisi ikimuistoinen kesä. Häämme, joita varten olin elänyt liki kokonaisen vuoden, olivat nyt ohitse. Vettä oli satanut vaakatasossa, ja anoppikin möllöttänyt kirkonpenkissä niin edessä, että en ollut voinut olla häntä huomaamatta.

”Tältä mahtoi lottovoittajasta tuntua, kun hän kuulee kymmenen muunkin voittaneen historiallisesti juuri sinä lauantaina lotossa.”

Ja nyt tämä häämatka. Ei auta valittaa, seksiä huonepalvelulla. Kelpaa. Mutta olin paljastunut takapajuisemmaksi kuin yksikään paikallinen luullessani voivani surffailla netissä nauttien pepsi maxia seuraavat 2,5 viikkoa. Tältä mahtoi lottovoittajasta tuntua, kun hän kuulee kymmenen muunkin voittaneen historiallisesti juuri sinä lauantaina lotossa.

Häitä varten olin valmistautunut samalla temmolla kuin urheilijat fitness-kisoihin. Rahkansyöntini oli varmasti nostanut maitoteollisuuden osakkeita kolmanneksella, enkä yllättyisi, mikäli palattuani huomaisin lähikuntosalin uudistaneen logonsa pärstäni näköiseksi. Nyt olin siirtynyt kehittelemääni Hemingway-dieettiin. Rommia ja sikareita. Aamusta iltaan.

Mutta ei auta heittäytyä vallan negatiiviseksi! Olihan tämä paikka kaunis. Todella kaunis. Ja vaikken olekaan autoihminen, liki jokainen kiiltävä amerikanrauta sai minut huokaisemaan ihastuksesta. Aika tuntui pysähtyneen. Minä olin pysähtynyt.

Vasta nyt sitä huomasi, kuinka suuri osa internet ja some olivat elämääni. Ja kuinka hyvin asiani olivatkaan. Eivät palturia puhu sanoessaan, että välillä on hyvä tulla kauas nähdäkseen lähelleen. Ja mikäs sopisi häämatkakohteeseen paremmin kuin täysi eristyneisyys? Olisi pakko kommunikoida puolisonsa kanssa ja keskittyä vain siihen, mikä on sillä hetkellä käsillä. Järkyttävää. Naurahdin itsekseni.

Guantanamera, guajira Guantanamera..! Ei kai vaan taas...olin jo reilun viikon kuunnellut niitä tasan viittä eri renkutusta, jotka täällä soivat. Ja tämä oli ylivoimainen inhokkini. Esitystyyli saattoi vaihdella, mutta apaattinen joikaus pysyi. Tällä kertaa kadunkulmassa tummaihoinen mies lauloi ilman säestystä huitoen vimmatusti käsillään. En tiedä, kauanko vielä jaksaisin, on sitä kai vähemmästäkin kansanmurhia tehty. Olin saanut jäätelöni loppuun.

-Hei kulta. Arvaa, mikä taas soi?

No jesh. Mieheni kääntyi minuun päin virne naamallaan. En edes viitsinyt tuoda pahaa energiaa honeymoonille töksäyttämällä toiselle mitään. Aurinko oli ilmiselvästi liittynyt joukkueeseeni. Oli ukkoni nenä sen verran heleästi palanut. Eipä siinä, mikä minä olin nauramaan. Omat yöni meni kiroillessa ja hyttysten puremia raapiessa. Olisi sula ihme, jos selviäisin tästä reissusta ilman malariaa. Tai verenhukkaa.

Mieheni oli kaivanut kaupunkikartan repustaan. Minulle tuo paperinpala oli yhtä kuin hävittäjälentokoneen kokoamisohje. Mieheni taas oli varmaan syntyessäänkin suunnistanut kohdusta ulos kartan avulla.

”Katselin hymyillen taas yhtä syytä, miksi olin mennyt naimisiin.”

Mikäli anopin kanssa tulisikin suvantovaihe, voisin hieman viihdyttää itseäni kysymällä tätä. Vaikka seuraavana jouluna anoppilassa. Mieheni käänteli tietäväisenä karttaa ja mutisi itsekseen. Katselin hymyillen taas yhtä syytä, miksi olin mennyt naimisiin. Rakkauden lisäksi siis. Alex, jäätelömyyjä, hymyili meille iloisesti vähän matkan päästä kesken pallojen muovaamisen.

Vastoin yleistä matkailutyyliämme olimme saaneet jopa muutaman kaverin reissun aikana. Se näissä kuubalaisissa, tai ylipäätään ei-länsimaalaisissa, oli mahtavaa. Sosiaalisuus kulkee yli maarajojen. Mehän olimme olleet malliesimerkki juroista suomalaisista, mutta Alex oli niin vain tehnyt meistä kavereita kanssaan. Hymyilin takaisin.

-Hei. Pidättekö sikareista? kuului asiallinen, matalalla äänellä esitetty kysymys takaamme.

Käännähdimme. Viereemme oli ilmaantunut iso, siis todella iso, mies aurinkolasit päässään. Vastasimme myöntävästi.

-Tiedän paikan, jossa on tänään alet. Cohiboja, Bolivaroja...

Vilkaisemme toisiamme. Mies pälyilee ympärilleen. Ei tarvitse olla Lonely Planet -oppaan kirjoittaja käsittääkseen tämän olevan sikarihuijaus.

Kieltäydymme kohteliaasti. Mies vielä jatkaa maanittelua. Kieltäydymme jämerämmin ja käännämme miehelle selkämme.

Mies liukenee varjoksi, jollaisena hän oli ilmaantunutkin. Päivittelemme omaa fiksuuttamme ensimmäisen kerran yhteisen sukunimen alla. Kaikkea kanssa. Meitä ei ole huijattu muuallakaan maailmassa. Ei kai nyt näin läpinäkyvä yritys uppoa! Minä olen se kaikkeen skeptisesti ajatustasolla suhtautuva puolisko. Mieheni se, joka osaa sanoa sen neljällä eri kielellä ääneen. Perfect match. Hymyilemme toisillemme lämpimästi. Tästä tulee hyvä päivä. Tunnen sen. Olemme onnistuneet välttämään yhden katastrofin nyt jo, eikä kello ole vielä paljoakaan yli puolen päivän.

-Voitaisiin tänään mennä ostamaan lisää rommia, mieheni ehdottaa.

Koska Kuubassa kaikki on säännösteltyä, niin alkoholikin pitää ostaa niistä muutamasta paikasta, jotka sitä myyvät. Onneksemme meidän pieni hotellimme, entinen kreivin kartano, sijaitsi pienen matkan päässä näistä liikkeistä. Muuten meidän häämatkatautimme ei olisi suinkaan ollut virtsatietulehdus vaan orastava alkoholismin alku.

Lähdemme kevyesti kävelemään torin laitaa. Yritämme kulkea niissä vähissä varjoissa, joita korkeat kivirakennukset luovat. Päästyämme torin laidalle pysähdymme taas. Mieheni kaivaa suvereenisti kartan repusta ja aloittaa rituaalia muistuttavan kääntelynsä. Itse aloitan tuijotuskilpailun suihkulähteen juurella makoilevan kulkukissan kanssa.

Meitä kohti kävelee urheilullisen näköinen tumma nainen. Hymy on korvasta korvaan, ja hampaat välkkyvät kilpaa auringon kanssa. Hän heilauttaa kättään iloisesti ja kädenliikkeen lopussa huiskauttaa vielä pikkuletit pois olkapäiltään selän puolelle.

Nainen tervehtii sujuvalla englannilla ja kysyy kuulumisiamme. Hieman yllättyneinä vastaamme. Nainen ilmiselvästi huomaa hämmennyksemme. -Ettekö tunnista minua?

Häpeäksemme myönnämme, että emme.

Nainen kertoo olevansa Sonya, hotellimme siivooja. Hänen äänensävynsä saa häpeämään juppiuttamme. Me mokomat yläluokkalaiset elämme hotellissa, jossa meidän eteemme tehdään lähes kaikki. Emmekä edes tunnista siivoojaamme. Ja minä kun miellän itseni aina työväkeen kuuluvaksi.

Hymyilen hermostuneesti Sonyalle. Kierrellen vastaamme, että juuri nyt ei kasvot tule yhtään mieleen. Sonya heilauttaa päätään taaksepäin ja naurahtaa. Pikkuletit heilahtavat kuin retrohenkiset helmiverhot. Juttelemme niitä näitä. Sonya kertoo olevansa menossa ohjaamaan salsatuntia. Hänen on tehtävä kolmea eri työtä elättääkseen itsensä, miehensä ja heidän pienen tyttärensä. Kyselen hänen perheestään ja hän vastaa auliisti.

-Oletteko kuulleet Raul Castron päivästä? Sonya kysäisee yllättäen.

Ei, emme ole. Sonya kertoo sen olevan päivä, jona tehdastyöläiset voivat myydä tehtaan tuotantoa ja saada siitä rahaa. Niitä päiviä on kaksi vuodessa. Ja tänään on se toinen. Paljon Venäjästä tietävä mieheni kertoo aikoinaan Neuvostoliitossakin olleen sellaisia. Kommunismin aikana. Sonya nyökyttelee vieressä. Niin teen minäkin.

Ainoana erona nyökyttelyissämme on se, että Sonya tietää, mistä nyt puhutaan.

-Tänään on hyvä päivä sikarin ystäville. Poltatteko te? hän jatkaa.

Tunnustamme syntimme.

-Sehän on upeaa! Mieheni hyvä ystävä työskentelee sikariviljelmällä, ja he ovat juuri nyt tämän torin takana myymässä tuotantoaan. Kiinnostaisiko?

Nauraen kerromme, kuinka luulimme koko jutun olevan pilaa. Kerromme hänelle miehestä, joka jo aiemmin kertoili sikarialeista. Pahoittelemme epäileväisyytemme tulevan meille jo äidinmaidosta. Olemmehan suomalaisia. Sonya kehottaa meitä seuraamaan häntä. Hän voi viedä meidät työmatkallaan oikeaan paikkaan.

Sonya esittelee tatuointejaan.

Lähdemme kulkemaan yhtä matkaa. Sonyan selässä näen matkan ensimmäisen tatuoinnin. Ne yhdistetään Kuubassa edelleen voimakkaasti rikollisuuteen, ja sen tähden niitä ei oikein maassa näy. Yllätyn näystäni ja kerron Sonyalle havainnostani. Hän kertoo nuorison pyrkivän kovasti muuttamaan tätä käsitystä.

Sonya esittelee tatuointejaan. Lisko nilkassa on hänen ensimmäinen kuvansa ja toista lapaluuta koristaa suttuinen koukero, joka merkitsee hänen pientä tytärtään. Toinen suttu ranteessa symboloi aviomiehen nimeä. Hän kertoo säästävänsä rahaa, jotta voisi korjailla näitä Picassojaan.

Kaunis keskustamaisema on muuttunut lähiöksi. Eikä mitenkään idylliseksi lähiöksi. Hetken aikaa kuljettuamme paikallisten lasten ja nuorten mulkoilusaattueessa tulemme ovelle. Ovi edustaa taloa, joka taas puolestaan edustaa paikallista rivitaloasumista. Talojen rapistuneet ja hempeät pastellisävyt eivät pelasta näkyä.

Sonya kopauttaa kevyesti ovea. Oven avaa pitkä, tummaihoinen mies. Miehen kihara tukka on jo alkanut harmaantua. Espanja alkaa solista. Mies kysyy meiltä asiallisesti, olemmeko poliiseja. Hämmentyneinä kiellämme olevamme. Mies ja Sonya kutsuvat meidät sisään asuntoon. Sisällä on likaista. Ainoat valonlähteet ovat auringonsäteet, eikä niitäkään pääse kaksisesti sisälle verhojen välistä. Mies esittelee ylpeänä meille pientä sohvapöytää. Tai lähinnä sen täytettä. Se on täynnä sikarilaatikoita. Kaikki matkan aikana tutuiksi tulleet merkit ovat edustettuina. Mieheni syöksyy ilahtuneena katselemaan niitä. Itse seison taka-alalla.

Vierelleni on ilmaantunut vaalea tyttö. Hämmentävää nähdä näin skandia muistuttava paikallinen Sonya ja tämä vaalea tyttö alkavat iloisesti jutella. Naiset äkkäävät häitä varten laitetut geelikynteni, ja alamme yhdessä ihailla niitä. He esittelevät häpeillen akryylejaan, jotka taas mielestäni ovat todella näyttävät kuvioineen. En usko, että vastaavia Suomesta saisi monestakaan salongista.

Miesten naurun remakka kuuluu taustalta. Kuulen sivukorvalla, kuinka tumma kaveri kehottaa miestäni maistelemaan sikareita. Se kuuluu kaupankäyntiin. Hän myy vain parasta tavaraa ja hoitaa asiat herrasmiessäännöillä. Mieheni pohtii hetken muodon vuoksi, mutta kieltäytyy. Toteaa luottavansa kyllä.

-Mistä te olette kotoisin? myyntimies kysäisee.

Kerromme olevamme Suomesta.

-Ai Helsingistä? miehen ilme kirkastuu.

-Isäni kilpaili vuonna 1982 Suomessa MM-kisoissa yleisurheilussa. Sai hopeamitalin!

Lajia hän ei osaa englanniksi kertoa, mutta demonstroi sanomaansa tavalla, jonka voisi arvata olevan mitä tahansa moukarinheitosta mattojen piiskaukseen. Miten maailma voi olla pieni!

Sikarifriikki mieheni katselee nautinnollisesti pöytää ja kyselee hintoja. Lopulta hän päätyy Cohiboihin. Iso kaunis puulaatikko on arvoltaan vähän alle 400 euroa. Koska tänään on Raul Castron päivä, saamme siitä tietyn prosentin pois. Laskimen kolina täyttää huoneen. Se olisi siis 250 euroa. Ja niin kaupat tehdään. Mieheni kaivaa kuvettaan ja maksaa ostokset.

-Teidän täytyy nähdä tämä, myyntimies sanoo.

Menemme hänen viereensä. Hän ottaa tarranauhan ja sinetöi laatikon. Huolellisesti. Sonya kertoo samalla vieressä, kuinka sinetti ei saa rikkoutua ennen maasta poistumista. Muuten sikarimme jäävät tulliin. Mies naputtaa paketin päällä olevaa tarraa ja kääntelee rasiaa. Katsokaapas, tämä on tae aitoudesta! Kauppa sinetöidään rehdeillä kädenpuristuksilla.

Astumme pois hämyisestä asunnosta kadulle. Vieressämme on haiseva kulkukoiran allekirjoitus. Sonya sanoo olevansa jo hieman myöhässä, mutta neuvoo: nyt kun jatkatte tästä tuonne noin, käännytte oikealle ja menette suoraan päädytte takaisin toriaukiolle. Helppoa. Kaivan taskustani vielä kympin paikallista rahaa. Kehotan Sonyaa ostamaan jotakin kivaa tyttärelleen.

Sonya nappaa rahani, kiittää ja katoaa pikaisin askelin kulman taakse. Kävellessämme torin halki kohti hotelliamme juttelemme, kuinka meillä kävi nyt tuuri. Mieheni on kuin lapsi lelukaupassa. Niin ylpeä sikareistaan. Ja vielä Cohiboja! Miten jonkun silmät voivatkaan noin tuikkia innostuksesta?

Huoneessamme saavat sinetit piut paut. Laatikko avataan riskillä. Tuskinpa näitä nyt kukaan tullissa syynää. Tuskinpa mitään edes silloin on enää jäljellä. Meillähän on vielä liki viikko häämatkaa jäljellä. Täydelliset rullat ovat puulaatikossa. Ne makaavat viettelevästi jonkin sortin silkkipaperin päällä. Täydellistä. Rommit meiltä on edelleen loppu, mutta ei näin laadukas tavara tarvitse kylkiäistä. Mieheni painelee parvekesyvennykseen, ja minä päätän ottaa pienet torkut.

Herään jonkin ajan kuluttua, kun huomaan mieheni istuvan sängyllä. Hän selailee matkaopastamme. Sitten katselee sikarilaatikkoa. Ja taas opasta. Nukahdan takaisin. Myöhemmin herätessäni mieheni on kadonnut. Ennen kuin ehdin asiaa sen kummimmin miettiä hän palaa huoneeseen.

-Olin kävelemässä. Alkoi särkeä päätä.

-Jaa.

”Jos meillä jollakin särkee päätä, se olen minä.”

Ei kuulosta nyt ollenkaan siltä mieheltä, jonka kanssa menin naimisiin. Jos meillä jollakin särkee päätä, se olen minä. Mieheni istahtaa sängylle ja kääntelee jälleen sikareita. Kysyn, onko kaikki hyvin. Kuulemma on. En usko sanaakaan, mutta vastaan ookoo. Käyn suihkussa, ja alamme miettiä, missä käymme illalla syömässä. Ilma on painostavaa. Niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. En kestä enää.

Alan kovistella, mikä nyt vaivaa mieltä. Mieheni kiistää asian tiukkaan sävyyn, mutta lopulta antaa periksi. Olen oppinut keskustelutaidot suoraan äidiltäni. Hän kertoo huokaillen pelkäävänsä, että sikareissa on nyt jotakin vikaa.

-Jaa niin kuin väärennöksiä?

Mies ei vastaa tähän mitään. Otan rasian käteeni ja alan käännellä sitä. Luen matkaoppaasta ohjetta, mistä tuntee feikkisikarit. Mikään merkki ei osu sikareihimme. Tätä miehenikin hokee.

-Miten sitten alkujaankaan aloit epäillä asiaa?

-No, kun mun tuli yhdestä pää kipeäksi. Ja se paloi aika nopeasti. Siis ei mitenkään meganopeasti, mut jotenkin erilailla.

Alan katsella Sonyan mainostamaa tarraa. Vaalea kuva, jossa on jokin vaakuna. Oppaamme mukaan rasiassa ei pitäisi olla mitään vaakunatarraa. Vaan vaakunahologrammi. Bingo. Tämä tarra on hologrammin nähnyt viimeksi kopiointilaitteessa näitä tarroja tehdessä.

Ajatus iskee tajuntaani kuin moukari kenttään Helsingin kisoissa. Soitan isälleni ja kyselen Helsingin kisoista. Isäni istuutuu netin ääreen kotoisassa Suomessa ja kertoo, että Suomessa on ollut yleisurheilun MM-kisat. Vuonna 1983. Paska. Tämä tieto saa miehenikin reippauden karisemaan. Kyynel. Olenko näkevinäni kyyneleen? Minun miestäni ei itketetä. Sieppaan sikarirasian kouraani ja painun hiukset yhä suihkun jälkeen märkinä alas kohti respaa. Vaatteet olen onneksi saanut päälleni.

Syöksyn kuin yleinen syyttäjä respaan ja alan kansainvälisesti suomea, englantia, espanjaa ja kehonkieltä sekaisin säksättäen kertoa tapahtuneesta. Respan rauhallinen miestyöntekijä kehottaa rouvaa nyt rauhoittumaan. Mikä on ongelmana? Hengitän syvään ja alan kertoa surkealla englannillani päivän kulkua. Lyön sikarit pöytään. Mies ottaa rasian käteensä ja kehottaa minua hakemaan mieheni. Ja vieressä seissyttä ovimiestä hakemaan poliisin.

Olemme nyt koko porukka koolla hotellin sikaribaarissa. Siellä asiantuntija kääntelee ostoksiamme. Maiskauttaa huuliaan, haistaa yhtä sikareista ja naputtelee sillä pöydänpintaa. Lopulta hän halkaisee yhden. Muutama hippu tippuu pöydälle.

-Niin kuinka paljon te näistä maksoitte?

-250 euroa.

Respan mies ja asiantuntija katsovat toisiaan. Se katse kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Ei, enemmän kuin kymmenentuhatta sanaa.

-Tässä on teillä varsin hintavat banaaninlehdet.

Tunnen olevani idiootti. Enkä usko mieheni tuntevan yhtään vähempää. Asiantuntija kertoo yllättävän asiallisesti tuotteiden olevan piraatteja, mutta hyvälaatuisia sellaisia. Jos se meitä yhtään lohduttaa. Nikotiinia ja tupakkaa käärittynä banaaninlehtiin. Toki seassa voi olla ties mitä aina koiranulosteesta liimaan. Eikä siis kehota polttamaan näitä.

Tämä ei ihmetytä minua vaan se, kuinka mies pystyy juttelemaan meille ilman, että joutuisi pidättelemään naurua. 250 euroa on meille iso raha. Kuubalaisille se on valtavan iso raha. Otan mieheni käden omaani ja puristan sitä. Hän puristaa takaisin.

Menemme takaisin respaan, jossa on neljä poliisia. Kolme naista ja yksi mies. Tai ainakin luulen näiden strippareita muistuttavien naisten olevan poliiseja. Miksei miehellä ole verkkosukkahousuja? Missä on tasa-arvo? Poliisit tulevat luoksemme ja alamme kertoa asiaa. He näyttävät tylsistyneiltä. Missä kaupat on käyty? Tapahtuiko osto kadulla? Vastaamme tilanteen alkaneen kyllä kadulta, mutta raha vaihtoi omistajaa asunnossa.

Miespoliisi, ainoana poliiseista, joka osaa jonkin tasoista englantia, kertoo, että jos olisimme ostaneet laittomat piraattituotteemme kadulta, me olisimme vain rikkoneet lakia. Mutta koska kaupat tehtiin asunnossa, asiasta tulee rikollista myös toiseen suuntaan. Hän kysyy, osaisimmeko näyttää heille kauppapaikkana toimineen asunnon. Uskomme niin. Luotto mieheni suunnistustaitoihin on yhtä lujaa kuin ihmisten usko aikoinaan Neuvostoliittoon. Lähdemme poliisisaattueessa kulkemaan kohti asuntoa.

Olemme onnistuneet matkan aikana saamaan ystäviä ja tervehdystuttuja hotellimme nurkilta. Miehen, joka myy päivittäin maissia. Vastapäisen hienon ravintolan tarjoilijapojat. Jäätelönmyyjä Alexin...Nyt yksikään heistä ei tervehdi meitä. Katsovat järkyttyneinä. Siinä menevät ne rehdit suomalaiset. Mietin, että meidän olisi kannattanut kertoa olevamme ruotsalaisia.

Kaikkien pettymykseksi emme löydä asuntoa. Osaamme kyllä lähes sinne. Kaikki likaiset kadut näyttää silmiini aivan samanlaisilta. Kiitos kommunismin, kaikki talotkin ovat liki samanlaisia keskenään. Ärsyttävää.

Pyörimme jossakin aivan lähellä tuota mustan marketin kauppapistettä, mutta emme vain löydä kohdettamme tarkalleen. Kuljemme pitkin poikin alueella. Kuljeskelu poliisien kanssa tekee kuitenkin valitettavan tehtävänsä. Ihmiset katoavat kaduilta, ja verhoja vedellään kiinni. Mikäli huijarit olisivat olleet alueella, niin eivät varmasti ole enää. Sana kulkee. Palaamme koko joukko takaisin torin kulmalle. Eräs naispoliisi pyytää kuvailemaan rikollisia. Kerromme tasapuolisesti sekä myyntimiehestä että tästä Sonyasta. Joka on todennäköisesti nimeltään kaikkea muuta kuin Sonya.

Äkkiä muistan naisen tatuoinnit ja mitä ne esittivät. Harmaan aivosoluni lyövät ylävitosia päässäni tästä neronleimauksesta, mutta poliiseista suurin seikka on kauhistella tatuointeja. Kerromme myös Raul Castron päivästä.

-Niin mikä? kysyy miespoliisi hämmästyneenä.

Ja minä kun luulin, etten voisi tuntea itseäni enää tämän hölmömmäksi.

Poliisit kysyvät, osaisimmeko tunnistaa tämän meidät talolle vieneen naisen valokuvista. Itseluottamusta puhkuen uskoisin pystyväni tähän.

-Kulta, sulla on hyvä kasvomuisti, mieheni kannustaa vieressä.

Miespoliisi sanoo, että meidän on lähdettävä nyt tuonne taksitolpalle, josta meidät tullaan sitten noutamaan asemalle.

Lähestyessämme taksitolppaa näemme jälleen tutut kasvot. Umberto! Oma taksikuskimme. Ihan huikea tyyppi, jonka kanssa olemme tutkineet Kuubaa. Umberto hölkkää drinkkivatsa hyllyen luoksemme. Hän saa hengästykseltään kysytyksi meiltä, mitä on tapahtunut. Emme ehdi edes vastata, kun hän kääntyy lähimpänä olevan poliisin puoleen ja kertoo meidän olevan rehellisiä suomalaisia. Tämä on väärinkäsitys tai ainakin jonkin sortin rikollista toimintaa meitä vastaan.

Poliisi kehottaa Umbertoa vaikenemaan oman etunsa nimissä. Nyt paikalla olevat muutkin taksikuskit ovat lähestyneet meitä. Umberto pitää jonkin sortin tiedotustilaisuutta kollegoilleen. Välillä hän kysyy meiltä kysymyksiä ja jatkaa selontekoaan. Nyt kuulen ensimmäiset naurahdukset. Ihanaa, inhimillisyyttä. Vanha mies kysyy taksiinsa nojaillen, paljonko maksoimme banaaninlehdistä. Kerromme summan. Voin vannoa sen olleen paskaisin nauru, jonka olen koskaan elämässäni kuullut.

Poliisit pyytävät taksimiehiä palaamaan töihinsä. Torikokous on ohitse. Meidän pitää kuitenkin jäädä tähän odottelemaan noutajaa. Teemme työtä käskettyä.

”Nyt istun kuubalaisessa poliisiautossa kaltereiden takana.”

Saamme odotella kauan. Juuri kun uskoni alkaa loppua, poliisiauto kaartaa luoksemme. Valitettavasti poliiseilla ei ole niitä kiiltäviä amerikanrautoja. Tämä on selkeästi jonkin todella vanha lahja Neuvostoliitolta. En ole koskaan ollut oikein tekemisissä suomalaisen poliisin kanssa. Saati istunut poliisiautossa. Nyt istun kuubalaisessa poliisiautossa kaltereiden takana. Matka poliisiasemalle ei ole pitkä. Naispoliisi on hypännyt pelkääjän paikalle, ja miespoliisi ohjaa autoa.

Poliisiasema on komea ja iso rakennus. Oikea linnake. Ulkoapäin. Meidät johdatetaan jonossa asemalle sisälle. Meille tehdään pikainen ruumiintarkastus. Asema ei ole yhtä loistelias kuin ulos antaisi näyttää. Pimeä ja matalakattoinen. Meitä pyydetään istumaan penkeille odottelemaan kuulusteluja. Mieheni puristaa sikarilaatikkoa rystyset valkoisina. Huolehdin, että passimme ovat yhä tallella. Meidän oli kehotettu ottamaan ne mukaan poistuessamme hotellilta.

Aika kuluu. Saamme seuraksemme viereiselle penkille kaksi tummemman ihon omaavaa nuorta miestä. Karua, miten ihonvärillä on väliä. Huomaan sen konkreettisesti isoilla virkamerkeillä koristellun miehen jysäyttäessään pampulla penkkiä. Ja käskien, ei kehottaen, miehiä laskemaan perseensä penkkiin välittömästi. Meitä samainen virkamerkkimies pyysi istumaan alas ja kaiken maailman pamput pidettiin visusti piilossa.

Suurin jännityksemme alkaa pikkuhiljaa laueta, ja alamme jo naureskella tälle päivälle. Kuinka moni voi sanoa viettäneensä häämatkalla päivän kuubalaisella poliisiasemalla? Ja vielä päässeen sinne poliisiauton kyydissä kaltereiden takana! Tunnustan tämän ihan oikeasti olevan paras aktiviteetti koko lomamatkalla. Tähän mennessä. Hintaakin sille on tullut hieman kalliimman päiväretken verran, 250 euroa.

Nauramme hillittömästi. Merkkejä täyteen aseteltu mies ei edes katsettaan kohota papereistaan kuullessaan naurumme. Viereisen penkin mustat katsovat meitä kuin tärähtäneitä. Varmaankin miettivät, olemmeko syytettyinä vai asianomistajina. Ja mikäli olemme syytettyinä, meidän täytyy olla vähintäänkin Mansonin kaltaisia rikollisia. Ilmeet kasvoilla vuorottelevat epäluulon ja arvostuksen välillä. Miehet supattavat keskenään jotakin.

-Ja ne turvat tukkoon! kajahtaa tiskin takaa.

Ei mene nallekarkit koskaan tasan ei.

Olemme istuneet liki kaksi tuntia penkillä. Tummat miehet vierestämme on jokin aika sitten haettu kumpikin mihin lie. Nyt meitäkin kohti kävelee virkailija. Hän pyytää meitä seuraamaan perässään. Tottelemme. Kuljemme sellien ohitse. Yli kymmenen vangittua miestä on samassa pienessä sellissä. Sellejä on käytävällä muutama. Virkailija kehottaa minua olemaan luomatta katsekontaktia vangittuihin miehiin. Vilkuilen heitä kuitenkin salaa.

Meidät ohjataan pieneen toimistoon. Virkailija kysyy, kumpi meistä haluaa kertoa. Mieheni osaa paremmin englantia, joten hän saa kunnian. Nainen ottaa passimme. Kerromme hänelle yhdessä saman tarinan. Ties kuinka monennen kerran jo tämän päivän aikana. Hän tuo eteemme kartan. Pyytää näyttämään talon, jossa rikos tapahtui. Emme osaa näyttää sitä. Emme osaa edes näyttää oikeata lähiötä. Nainen huokaisee ja toteaa tämän olevan hänen osaltaan tässä. Pyytää menemään ulkopuolelle odottelemaan.

Etsimme käytävältä penkin ja käymme istumaan. Eikä menee kauaa, kun luoksemme tallustaa virkapukuinen mies kädessään kaksi asiakirjaa. Espanjankielistä asiakirjaa. Hän pyytää meitä allekirjoittamaan ne, ja asia on tällä erää selvä. Espanjankielisen tekstin seassa vilisee lakipykäläsymboleita, ja paperit leimoineen näyttävät todella virallisilta. Aivan liian virallisilta, jotta löisin allekirjoitukseni sinne tietämättä mitä allekirjoitan.

Mieleeni leijailee ajatus, että minulla on nyt uusi sukunimi. Anopin sukunimi. En suinkaan vedä edes omaa perhettäni lokaan...ajatus kutkuttelee mielessäni. Järki kuitenkin voittaa ja kieltäydyn. Mieheni on kahden vaiheilla.

Sanon napakasti, että vaadin samat paperit englanniksi tai tulkin paikalle. Virkamies ähkäisee ja pyyhkäisee hikipisaran otsaltaan. Puistelee päätään. Kääntyy ja poistuu terävin askelin käytävän pimentoon. Jäämme istumaan penkille. Mies palaa takaisin. Tällä kertaa matkapuhelin kourassaan. Hän viittoilee puhelinta ja ojentaa sitä meille. Hänen englannintaitonsa ei riitä kertomaan meille, mitä virkaa puhelimella on. Emme koskekaan siihen ja katseemme vaeltavat pitkin miehen hikisiä kasvoja, puhelinta ja poliisiaseman kiviseiniä. Mies tuskastuu ja lähtee jälleen matkoihinsa. Aika kuluu, mutta mies palaa taas.

Tällä kertaa hänellä on mukanaan siisti, valkoihoinen, mies. Hän esittäytyy olevansa John ja alkujaan Englannista. Että hänen kielitaitoonsa voimme luottaa. Hän pyytää meitä vielä kerran kertomaan, mitä on tapahtunut. Ja taas alkaa päiväni murmelina. Nyt kuitenkin oion mutkia tapahtumaketjussa. En vain jaksa enää toistaa sitä samaa.

Hän kuulee pääpiirteittäin päivästämme. Ensimmäiseksi hän pahoittelee. Kertoo, että meitä kohtaan on rikottu lakia. Pahoittelee maassaan vallitsevia mustia markkinoita. Hän pitää pienen tauon. Suunnitelmallista tai ei, minulle se tuplaa Johnin vakuuttavuuden.

-Mutta te olette myös rikkoneet Kuuban lakeja ostamalla väärennettyjä sikareita. Tilanne on nyt tämä: voitte nostaa asiasta syytteen, mutta myös teitä vastaan nostetaan syyte. Todennäköisesti ne kumoavat oikeudessa toisensa.

Kiitos hei.

Ajatuskin vuosia kestävästä oikeudenkäynnistä Kuubassa vielä syytettynä ei houkuta. Ja vielä vähemmän houkuttelee se, että häkki heilahtaisi. Kerromme, että emme nosta syytettä. John tulkkaa tämän hiljaa virkamiehelle. Saamme vihdoin luvan poistua.

Palaamme takaisin aseman aulatilaan. Suurilla virkamerkeillä varusteltu mies on poistunut, ja tilalle tiskin taakse on tullut toinen mies. Muistamme yhä meillä olevat sikarit. Mieheni menee tiskille ja kopauttaa lasi-ikkunaa.

-Mitä näille tehdään?

Virkailija kysyy, olemmeko ne sikarihuijauksen kohteeksi joutuneet turistit.

Näköjään kahvihuonejuoruilu on universaalitapa, ajattelen itsekseni. Virkailija sanoo poikamaisesti hymyillen, että kiitos, he eivät tarvitse 250 euron Cohiboja. Mieheni naurahtaa, ja poistumme käsi kädessä poliisiasemalta. Kuljemme hiljaisuuden vallitessa pitkin moottoritien laitaa.

-Entä jos mä vaan polttasin nää. En mä kuollut siihen yhteenkään, aviomieheni ehdottaa.

-Joo ei. Juominen ja tupakoiminen on fine lomamatkalla, mutta jos nyt ei kuitenkaan siirryttäis johonkin liuottimiin, vastaan.

Mieheni nyökkää.

Kuljemme roskapöntön kohdalle. Pidämme hiljaisen hetken sikareiden muistolle ja pudotamme ne kohti pimeyttä. Katsomme toisiamme ja hymyilemme. Kesä on vasta puolivälissä, ja olemme jo kokeneet vaikka mitä. Kaikkea uskomatonta ja ikimuistoista voi vielä tapahtua. Ainakin kovasti toivon niin.

 

Julkaisemme Kaikkien aikojen kesä -lukijanovelleja kesän aikana.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.