Naapurimökin porukka ei ole lainkaan niin pelottava kuin Taimi kuvitteli. Samir ja Taimi saavat jänispaistia ja lämpimät vaatteet, joista Taimi on ikionnellinen. Kun he palaavat mökkiinsä, Samir avautuu elämästään.

Taimi muisteli, että hänen lapsuuden kaverinsa kotona oli ollut kirjahyllyn päällä täytetty, lasisilmäinen haukka ja että perheen seinällä oli roikkunut hirvensarvessa kivääreitä ja kiikarit. Kaikki, mitä Taimi tiesi metsästämisestä, perustui tuon kaverin, Ellan, puheisiin.

Kerran Ella oli näyttänyt Taimille jäniksenkäpälää, jonka oli saanut isältään. Se oli ollut oikea, jänikseltä katkaistu etukäpälä. Taimi oli ollut vähällä yökätä raajan nähdessään, mutta Ella oli kantanut sitä mukanaan aina, kun oli kaivannut erityistä onnea.

Hän oli ollut varma, että käpälällä oli taianomainen vaikutus, ja että hän sen ansiosta menestyi kokeissa, sai lauantaisin kaupasta suosikkikarkkejaan ja pääsi toivomalleen hevosleirille.

Ellan jäniksenkäpälä oli ollut Taimin ensisijainen vaikutin, kun hän oli neljätoistavuotiaana ryhtynyt kasvissyöjäksi. Hän oli ollut silloin – ja oli yhä – sitä mieltä, että jäniksen käpälä toi eniten onnea jänikselle itselleen. Jos käpälä ei syystä tai toisesta ollut kiinni jäniksessä, niin se, jos jokin, oli varma merkki siitä, ettei käpälä tuonut onnea.

Naapurimökin ulkovalo syttyi Taimin ja Samirin lähestyessä portaita. Äkillinen kirkkaus sai valmiiksi jännittyneen Taimin hätkähtämään. Säikähdystä lisäsi se, että jonnekin mökin taakse majoitettu koirakuoro yltyi sellaiseen möykkään, ettei heidän saapumisensa takuulla jäänyt arvoitukseksi kenellekään kilometrin säteellä. Taimi toki tiesi, että pihavalo toimi liiketunnistimella, mutta hänelle tuli silti tunne, että joku vakoili heidän lähestymistään.

Taimin sydän hakkasi niin, että hänen oli vaikea kuulla omien rystystensä naputus, kun hän koputti ovelle. Hän ei muistanut jännittäneensä yhtä paljon edes rehtorin kansliaan menemistä. Rehtorista oli sentään tiennyt, että tämä käyttäytyi jokseenkin rationaalisesti.

Naapurimökin puuovi oli täsmälleen samanlainen kuin heidänkin mökkinsä. Verhot olivat kiinni, mutta sisältä kuului puheensorinaa, ja Taimi joutui koputtamaan toisenkin kerran, ennen kuin kukaan tuli avaamaan.

Hänen suureksi hämmästyksekseen oven avasi nainen. Hoikka, legginsseihin ja fleecepusakkaan pukeutunut nainen, jolla oli olutpullo kädessään.

– Hei, anteeksi kun me häiritään tähän aikaan, mutta olisiko teillä lainata tulitikkuja? Taimi henkäisi valmiiksi suunnittelemansa vuorosanat ja kertoi heidän yöpyvän naapurimökissä.

Nainen perääntyi ovelta ja pyysi heidät sisään.

– Toki meillä tikkuja on, hän ilmoitti iloisesti ja lähti kaiketi hakemaan niitä, sillä katosi viereiseen huoneeseen.

Naisen läsnäolo rauhoitti Taimia siinä määrin, että hän uskaltautui hetkeksi lämpimään. Hänen jalkansa tuntuivat jääpuikoilta.

Mökin ikkunoissa roikkui samanlaiset verhot kuin heillä, ja tupakeittiö oli muutenkin identtinen. Naapureiden tilat kuitenkin jatkuivat pari huonetta pidemmälle ja ilmeisesti heidän ulkorakennuksessaan oli myös sauna.

Takassa rätisi tuli. Pitkän pöydän ääressä istui neljä miestä.

– Iltaa vaan naapureille, toivotti vatsakas, hyvän matkaa kaljuuntunut mies.

Taimi kuuli ulko-oven tömähtävän kiinni takanaan.

– Iltaa, Samir vastasi, – teillä on komea paisti tuolla narulla roikkumassa.

Taimi hätkähti niin, että melkein hyppäsi. Miksei Samir voinut antaa hänen hoitaa puhumista? Viimeinen asia, mitä miehen kannatti tehdä, oli yrittää kommunikoida metsästäjien kanssa näiden omalla kielellä! Se saisi heidät vain suuttumaan. Mitä Samirkin muka paisteista tiesi?

– Ai niin, siellä pihalla! Hyvä kun muistutit, nuorempi, ruutupaitaan pukeutunut mies huudahti, – se pitääkin muistaa hakea pois sieltä.

– Eikä se, totta puhuen, mikään järin suuri ole, puuttui puheeseen kolmas, nelissäkymmenissä oleva mies – isompi meillä on tässä pöydässä.

Mies viittasi höyryävään pataan. Vasta nyt Taimi kiinnitti huomiota mökissä leijailevan ruoan tuoksun. Se muistutti erehdyttävästi karjalanpaistia.

– Anteeksi, satuimme juuri ruoka-aikaan, Taimi pahoitteli.

Hetki sitten hävinnyt nainen palasi ja ojensi Taimille tulitikkulaatikon.

– Jääkää toki syömään, hän kehotti, – tästä riittää kyllä.

– Meillä on kyllä hiukan kiire… Taimi esteli, – pitää ehtiä vielä lämmittämään.

– Teillä on koko yö aikaa lämmittää, kalju mies vähätteli, – ja lyön vetoa, ettette ole koskaan maistaneet jänispaistia.

Mies oli oikeassa. Taimi ei ollut koskaan maistanut jänispaistia. Ei olisi välittänyt maistaakaan.

Nainen kolisteli jo astiakaapista lisää lautasia.

Taimi yritti kiinnittää Samirin huomion taustatuen toivossa, mutta mies riisui kenkiään eikä huomannut hänen epätoivoaan.

– Kai me hetki voidaan viipyä, mies lupasi.

Pöytään tehtiin tilaa ja seurue esitteli itsensä. Taimi kätteli jokaista, mutta unohti saman tien melkein kaikkien nimet. Hän muisti ainoastaan, että eniten äänessä oleva kalju mies oli Veikko ja nainen Elina.

Taimin ja Samirin eteen tyrkättiin avatut olutpullot ja heidän lautasensa kauhottiin niin täyteen, ettei Taimi tiennyt, oliko se kohteliaisuus vai rangaistus.

Taimin helpotukseksi jänispaisti paitsi tuoksui, myös näytti karjalanpaistilta. Hän ei missään tapauksessa aikonut paljastaa olevansa kasvissyöjä, siitä olisi seurannut väistämättä jonkinlainen moraaliin ja arvoihin liittyvä keskustelu, jota tässä seurassa ei kannattanut käydä. Taimi piilottaisi lihakimpaleet perunan sekaan ja nielisi ruoan nopeasti kuin lääkkeen, ettei isäntäväki loukkaantuisi. Onneksi tarjolla ei sentään ollut pihviä tai muuta purukumia muistuttavaa lihaa. Sellaista hän ei olisi saanut alas.

Veikko ehdotti maljaa jänikselle ja uusille naapureille. Kaikki nostivat olutpullonsa ilmaan ja kilistivät niitä vastakkain, eikä kukaan muu kuin Taimi tuntunut pitävän epäilyttävänä sitä, että hänet ja Samir rinnastettiin padassa tirisevään paistiin. Taimi hörppäsi kuitenkin kuuliaisesti pullostaan ja näki Samirin tekevän samoin. Mies ei voinut olla ainakaan kovin harras muslimi, kun alkoholia sisältävä juoma näytti kelpaavan tälle. Ehkäpä toinen tämän vanhemmista oli suomalainen. Tai sitten mies tosiaan oli adoptoitu. Pystyikö islamista eroamaan? Ulkonäköä lukuun ottamatta Samir vaikutti ihan suomalaiselta, vaikka olikin outoa, ettei tämä pelännyt metsästäjiä tai muita täkäläisiä. Taimista tuntui, että he olivat kuin Hannu ja Kerttu noidan piparkakkumökissä.

Taimi huomasi olevansa nälkäinen. Ilmeisesti muutkin olivat, sillä maljojen noston jälkeen keskustelu taukosi ja tuvassa kuului pelkkä aterinten kilinä. Perunamuusi oli herkullista, ja paistikin kaiketi, vaikkei Taimi oikein osannut sen onnistuneisuutta arvioida. Hän ei pitänyt lihan suutuntumasta eikä mausta, eikä hänellä ollut aavistustakaan, miltä jänisparan kuului maistua. Jos paistista jotakin oli sanottava, niin ainakin se oli niin mureaa, että Taimin oli helppo nyhertää se pieniksi paloiksi, jotka saattoi niellä perunaan piilotettuna. Onneksi ateria ei ollut lainkaan muodollinen, eikä kukaan vahtinut toistensa suupaloja.

– Tämä on erinomaista, Samir kehui ja kauhaisi suuhunsa ison annoksen paistia.

– Pureskelkaa huolellisesti. Jäniksessä on paljon pieniä luita, Elina varoitti.

Sehän olisikin illan kruunu, kun kasvissyöjälle jäisi luu kurkkuun, Taimi ajatteli happamana. Vaikutti siltä, että vatsat alkoivat täyttyä, sillä keskustelu virisi uudelleen.

– Mitä te täällä Särkipoukamassa teette? Veikko kysäisi suupieliään pyyhkien.

Lautaset tyhjenivät. Ruutupaitaan pukeutunut mies imeskeli luuta, ja muut näyttivät tekevän samoin. Taimi oli luullut, että sellaista näki vain siipiravintoloissa ja alkuperäiskansoista kertovissa dokumenteissa. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen, ettei hänen lautaselleen ollut osunut ainoatakaan.

– Me on käyty täällä ainakin viitenä vuonna näihin aikoihin, ja tämä on ensimmäinen kerta, kun täällä on muitakin kuin metsästäjiä.

Veikko silmäili heitä naureskellen.

– Ainakin oletan, että ette ole metsästäjiä.

Taimi kertoi, että he olivat jääneet vahingossa bussista kesken matkan ja tulleet Särkipoukamaan yöksi, koska tämä oli kylän ainoa majapaikka.

Taimi vilkaisi lautastaan kaapivaa Samiria, joka ei selvästikään aikonut tarkentaa hänen puheitaan kertomalla, etteivät he oikeastaan tunteneet toisiaan. Ei siihen kaiketi ollut syytäkään. Oli parempi pitää rintamalinja yhtenäisenä siltä varalta, että leppoisilta vaikuttavien metsästäjien käytös muuttuisi äkisti. Taimi suorastaan hätkähti viereisellä penkillä istuvan Samirin ulkonäköä, jota oluen punakoittaman, vatsakkaan Veikon vieressä istuminen korosti. Jos Samirilla olisi ollut parta, tämä olisi sopinut minkä tahansa muodikkaan vaatemerkin keulakuvaksi.

Olut nousi päähän. Taimi oli juonut ja syönyt nopeasti, sillä hänellä oli kiire pois epämukavasta tilanteesta. Hän halusi mahdollisimman nopeasti takaisin omaan lämpimään mökkiinsä, peiton alle, pois märistä housuista.

Nähdessään Samirin saavan lautasensa tyhjäksi, Taimi ponnahti ylös ja alkoi kiitelleen ja anteeksipyydellen tehdä lähtöä. Häntä paleli, ja hän pelkäsi keskustelun lipsahtavan minä hetkenä hyvänsä kielletylle alueelle, kuten politiikkaan, maahanmuuttoon, uskontoon, ruokaan tai mihin tahansa, mistä ihmisillä oli tapana puhua keskenään.

Taimin housuista jäi kankaalla päällystetyn tuolin istuimeen märkä läntti. Tahra näytti kiusallisen paljon siltä kuin hän olisi pissannut housuunsa. Oli varmaa, että ainakin Elina huomaisi sen, joten Taimi katsoi parhaaksi kertoa seurueelle vaelluksestaan pihan poikki ja ensikohtaamisesta nyljetyn jäniksen kanssa.

– Uskoin, että se oli ansa. Jonkinlainen pedoille viritetty houkutin, jonka alla oli huolellisesti peitetty kuoppa ja sen pohjalla loukku. Perässäni tuntuivat roikkuvan paitsi sudet, myös koiralauma ja hampaisiin saakka aseistettu, verenhimoinen metsästyspartio, jolla oli tapana täräyttää kuoliaaksi kaikki, mikä liikkuu ja tutkia vasta jälkeenpäin, mitä tuli tehtyä.

Seurue ulvoi naurusta, vaikka Taimi ei liioitellut juuri lainkaan.

– Eli jos ihmettelette, miksi tuolini on märkä eikä minulla ole sukkia, niin se johtuu siitä, että jouduin maastoutumaan hankeen paetessani teitä ja ainoa mukana oleva vaatekertani kastui.

Veikon vatsa hytkyi ja Elina pyyhki silmiään. Samirinkin suupieli nyki. Taimi ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen hauskana ihmisenä, mutta poikkeusolosuhteissa hänestäkin taisi sukeutua humoristi. Tilanne oli outo, mutta ei lainkaan hullumpi.

– Tähän lääniin myönnettiin joulukuussa yksi sudenkaatolupa, ruutupaitamies kertoi naurusta voipuneella äänellä.

– Se on käytetty ajat sitten, eikä täällä ole laumaa ainakaan sadan kilometrin säteellä, Elina täydensi.

– Eivätkö sudet vaella pitkiäkin matkoja? Taimi muisteli lukeneensa.

– Kyllä ne nälkäisinä vaeltavatkin, mutta niitä on niin vähän, että ruokaa riittää kyllä.

– Ei me koiria tuolla ulkona pidettäisi, jos täällä susia liikkuisi, Veikko huomautti.

– Edes jälkiä ei olla nähty, vaikka on koluttu maastossa jo kohta viikko, miehistä hiljaisin lisäsi.

Taimi oli ehtinyt pujottaa vettä tirsuvat kengät jalkaansa, kun Elina syöksyi ovelle hyvästelemään. Taimi ei ollut huomannut naisen poistuvan, mutta jossakin välissä tämä oli ehtinyt kääräistä mukaansa vaatemytyn, jonka hän nyt tyrkkäsi Taimin syliin.

– Vähintä, mitä me voidaan tehdä säikytettyämme sinut henkihieveriin, Elina naureskeli, – on lainata kuivat housut ja sukat.

Taimi vastusteli, koska tunsi jäävänsä kiitollisuudenvelkaan. Hän selitti, ettei ehtisi palauttaa vaatteita aamulla, koska he olivat lähdössä niin aikaisin. Elina ei kuitenkaan huolinut myttyä takaisin, vaan kehotti häntä jättämään housut oman mökkinsä kuistille. Hän voisi hakea ne sieltä seuraavana päivänä.

Elina voitti. Taimilta loppuivat perustelut ja hänen oli pakko ottaa vaatteet mukaansa.

Sadan metrin paluumatka mökille tuntui huomattavasti menomatkaa lyhemmältä. Taimi oli tuskin ehtinyt valittaa navakasta tuulesta, kun he jo kopistelivat portaita ylös valaistulle terassille.

Naapurissa vierailu oli ollut lyhyt, mutta ilmalämpöpumppu oli sillä välin ehtinyt muuttaa heidän mökkinsä ilmaston useamman asteen miellyttävämmäksi.

Edellisestä riisuutumisnäytöksestään opiksi ottanut Taimi kipitti suoraan kylpyhuoneeseen vaihtamaan housuja. Hän oli salaa tyytyväinen Elinan antamiin legginsseihin. Ne olivat hiukan liian tiukat, mutta huomattavasti mukavammat kuin märät farkut tai peitosta tehty hame, jonka putoamista piti varoa joka hetki.

Samir sai uunin syttymään ja alkoi penkoa keittiön kaappia.

– Otatko kahvia? mies kysyi.

– En, Taimi hämmästyi, – en minä näin myöhään. Valvoisin vain koko yön.

– Kyllä tässä muutama tunti on vielä valvottava, mies tuumasi, – lämmittäminen on yhtä tyhjän kanssa, jos pellit jäävät auki koko yöksi.

– Aiotko sinä sulkea pellit? Taimi kauhistui.

Hän ei todellakaan voisi nukkua. Hänen elämänsä oli tuon ihmisen käsissä.

– En tietenkään vielä, mutta sitten kun tuli on palanut loppuun.

– Suomessa kuolee parikymmentä ihmistä häkään joka vuosi.

– Saat kyllä hoitaa lämmityksen, jos haluat, Samir tokaisi kaapin oven takaa.

– Täällä on sokeriakin, ja teetä, mies ilahtui.

– Kupillisen teetä voisin ottaa, Taimi sanoi muistaessaan Leenan antaman leivän, – jos se on kofeiinitonta.

Hänellä oli taas nälkä. Se johtui poikkeusolosuhteista. Kun Taimilla oli turvaton olo, hän söi lakkaamatta. Oluen juominen ja hangessa juoksentelu vain edesauttoivat asiaa.

– Ei varmasti ole kofeiinitonta, Samir pärskähti Lipton-pakettia heilutellen, – eihän sellainen edes ole mitään teetä.

– Ehkä sitten kuumaa vettä ja hunajaa, Taimi päätti.

Samir onnistuikin löytämään kaapin perältä hänelle hunajapussin.

Heidän istuessaan pöydän ääressä Taimi huomasi, kuinka hiljaista mökissä oli. Tuli kohisi pesässä, hänen lusikkansa kilahteli mukin laitoja vasten, leivän kuori rapisi Samirin leikatessa sitä, ilmalämpöpumppu humisi. Ei kuulunut liikenteen melua, television hälyä tai kodinkoneiden hyrinää, vain hiljaista sadattelua Samirin kirotessa tylsää veistä.

Äänettömyys oli suorastaan aavemaista. Se sai Taimin kuuntelemaan korvat tarkkoina metsän kohinaa, nurkkien risahduksia ja räystäiden rapsahduksia. Olikohan mökissä hiiriä? Jos oli, niin ne haistaisivat leivän ja alkaisivat varmasti temmeltää huoneessa valojen sammuttua. Pitäisiköhän Taimin nukkua ylä- vai alasängyssä? Kummassa hän olisi paremmassa turvassa hiiriltä?

Olisikohan Taimilla yöllä muutakin pelättävää kuin hiiret?

Kukaan järkevä naisihminen tuskin ottaisi tuntematonta miestä mukaansa erämaamökkiin, Taimi havahtui pohtimaan. Kaikkeen sitä olikin valmis ryhtymään unohtaakseen menneisyyden väärät valinnat! Hän ei taatusti saisi unta koko yönä. Oli kerrassaan absurdia, että hän, kaikista varovaisista ihmisistä varovaisin, oli päätynyt tähän tilanteeseen. Mieshän voisi olla vaikka murhaaja!

Samir ei tosin käyttäytynyt millään tavalla uhkaavasti. Tämä ei vaikuttanut edes olevan kovin kiinnostunut hänestä. Mies ei ollut tarjoutunut lämmittämään hänen palelevia varpaitaan, kehunut hänen silmiään tai maininnut edes mitään hänen takamuksestaan – jota tämä oli ehtinyt katsella hyvän tovin Taimin riisuutuessa – vaikka se oli hänen ylivoimaisesti kehutuin ruumiinosansa.

Pieni jutustelu saisi Taimin keskittymään muihin asioihin. Jos hän tutustuisi mieheen, hänen ei tarvitsisi ajatella tätä niin paljon.

– Mistä sinä olet kotoisin? Taimi kysyi.

Samir oli löytänyt jostakin kourallisen voinappeja. Ehkä Leena oli antanut ne hänelle heidän kirjoittautuessaan sisään. Mies yritti möyhentää kohmeista voita leipäviipaleen päälle, mutta se ei suostunut levittymään tasaisesti. Lopulta Samir luovutti ja jätti rasvan niin paksuksi kerrokseksi, että Taimia ällötti. Tervetuloa sydän- ja verisuonitaudit!

– Turusta, Samir mukelsi suu täynnä leipää.

– Turusta?

– Joo. Entä sinä?

– Joensuusta.

– Sieltä itärajalta!

Taimin syntyperääkö tässä hämmästeltiinkin?

– Oletko sinä suomalainen ihan syntyjäsi?

– Senkö sinä halusit tietää? Olin viisi, kun tulimme Irakista.

– Oletko sinä muslimi?

– No joo, tavallaan… mutta niin maallistunut, että siitä on vähän turha puhua. Mun vanhemmat oli toisinajattelijoita jo silloisessa Irakissa, siksi meidän piti lähteä.

– Ai.

Taimi ei tiennyt mitä sanoa. Hän otti kulauksen kuumaa vettä ja alkoi itsekin kesyttää voinappia leipäviipaleelle.

– Oletko sinä kristitty? Samir virnisti.

Vastakysymys oli epäilemättä aiheellinen. Taimi ei muistanut, oliko häneltä koskaan kysytty uskonnosta. Jossain lomakkeissa tietysti, mutta ei taatusti treffeillä. Vaikka nämä eivät tietenkään olleet treffit…

– Erosin kirkosta teininä.

Taimi päätti kysyä lisää, kun haastattelu kerran oli molemminpuolinen.

– Onko sinulla sukulaisia Irakissa?

– On, isovanhemmatkin, mutta en ole käynyt siellä sen jälkeen kun lähdin.

Samir puraisi leipää.

– Se on hämmentävä juttu, koska sitä maata, jota vanhemmat edelleen muistelee, ei tavallaan enää ole. Olen asunut Suomessa melkein koko ikäni, mutta koska en näytä täkäläiseltä, kaikille pitää aina selittää, mikä mun tausta on. Se Irak, josta sukulaiset enimmäkseen puhuvat, on kuitenkin jostain seitsemänkymmentäluvulta, siltä ajalta, jolloin sellaiset ihmiset niin kuin isä, saivat kulkea vapaana.

Minä en oikeastaan muista muuta kuin pakolaisleirin, josta me tultiin tänne ja sitten tietysti vanhempieni puheet maasta, jota en ole edes nähnyt muualla kuin valokuvissa. Se on kuin joku Narnia, minne pääsee vain lipaston laatikon kautta.

– Eikö sinne mennä vaatekaapista?

Taimi yritti keventää tunnelmaa, mutta Samir ei edes hymähtänyt.

– Kuvittele, että sinulta jatkuvasti tivattaisiin, että mistä sinä oikein tulet. Että heti kun ihmiset näkevät sinut tai kuulevat nimesi, niin niillä on jo ennakkokäsitys siitä, kuka olet. Eikä niinkään se, voin ihan hyvin kertoa.

– Ymmärrän senkin, että ihmisillä on ennakkoluuloja, mutta koska olen vähän erivärinen, kaikilla valkoisilla suomalaisilla tuntuu olevan ikään kuin synnynnäinen oikeus arvioida, saanko olla täällä vai en. Eikä ne ikinä usko, kun sanon, että olen Turusta, vaan aina pitää selostaa koko henkilöhistoria.

Minun kohdalla arvio toki yleensä on se, että olen ihan ok ja vähän vähemmän maahanmuuttaja, kun olen ollut täällä lapsesta. Siksi olen tavallaan syytön, mutta ne eivät silti tajua, ettei minulla mitään muuta kotimaata ole kuin Suomi ja että niistä irakilaisista juurista on pakko toitottaa lähinnä sen takia, että kysyjät itse eivät pysty pitämään mun kaltaista ihmistä suomalaisena.

Samir hörppäsi kahvia ja jatkoi:

– Ja sitten ihmetellään, miksi jotkut pitävät lähtömaansa kulttuuria suuremmassa arvossa kuin täkäläistä! Kun mekin, jotka ei edes tiedetä miltä Irakissa näyttää, ollaan täällä niin pirun muukalaisia. On aina helpompi kuulua johonkin, vaikka vähän kuvitteellisestikin, kun suomalaiseksikaan ei saa itseään sanoa.

Taimi oli ehtinyt syödä koko leipäviipaleen Samirin puheen aikana. Limppu oli hapanta ja tiivistä. Mummo oli tainnut joskus leipoa sellaista. Silloin kun se oli vielä asunut talossa, jossa oli leivinuuni.

– Silti minä yleensä aina sanon, että olen turkulainen, kun joku kysyy, Samir virnisti.

– En ole koskaan ajatellut sitä noin, Taimi tunnusti.

Hän tunsi olonsa jollain tavalla syylliseksi, koska oli sortunut kysymään samaa kuin muutkin. Ei hänkään ollut pitänyt Samiria suomalaisena, vaikka tämä puhui moitteetonta kieltä. Ei hänkään ollut osannut olla utelematta tämän taustaa, vaikka olikin ajatellut, että miehen oli täytynyt asua Suomessa jo hyvän aikaa. Eikö hänenkin käsityksensä suomalaisuudesta ollut juuri niin kapea kuin mies oli äsken esittänyt? Jos hänen viereensä olisi bussissa istunut reisitaskuhousuihin pukeutunut valkoinen mies, olisiko hän kysynyt, onko tämä kristitty?

Taimi ei osannut jatkaa keskustelua, joten hän nousi pöydästä ja sipsutti katsomaan tulta. Reisitaskumiestä hän ei ainakaan olisi ottanut mukaansa. Ei, vaikka tälle olisi myönnetty Nobelin rauhanpalkinto.

Mökin lattia oli jäätävän kylmä, mutta kuivissa housuissa ja viltin sisälle kääriytyneenä alkoi olla varsin mukavat oltavat. Taimi tarttui tukevalla otteella uunin luukkuun kiskaistakseen sen auki, mutta tajusi samassa metallinupin olevan hehkuvan kuuma. Hän miltei kuuli ihonsa sihahtavan. Kesti vielä hetken ennen kuin kipu tuli. Taimi kiljaisi, irrotti kätensä niin nopeasti kuin pystyi ja alkoi vaistomaisesti heilutella sormiaan.

– Laita se kylmään veteen, Samir neuvoi ja nousi pöydästä, – tuon lunta.

Taimi hyppi yhdellä jalalla, voivotteli, käänsi hanan kylmälle ja työnsi kätensä raanaan alle. Hän oli niin huono tässä. Niin huono. Miten oli edes mahdollista, että hänestä, huolellisesta ja pikkutarkasta ihmisestä, sukeutui tällainen toivoton koheltaja heti, kun hän joutui pois kotiympäristöstä?

Taimihan inhosi koheltamista. Hän kiersi kaukaa kaikki tilanteet, jotka edes haiskahtivat vaarallisilta tai nolostuttavilta. Hän ei pukeutunut naamiaisiin, kokeillut erikoisia hiustyylejä, juonut liikaa, tanssinut provosoivasti tai lähestynyt miehiä, joihin hänellä ei ollut mahdollisuuksia. Hän nolostui pelkästään katsellessaan muiden toilailuja televisiosta.

Etusormeen näytti nousevan rakkula. Pitäisikö sitä näyttää terveysasemalla huomenna? Olisiko hänen syytä hakea sairauslomaa?

Samir toi Taimille kourallisen lunta, laittoi sen mukiin ja käski hänen työntää sormensa sinne.

Taimi teki niin kuin mies kehotti, mutta hänen kättään alkoi kylmää melkein heti. Hän epäili saavansa pian paleltumiakin. Olikohan se mahdollista? Että ihmisellä oli samassa kädessä sekä palo- että paleltumavammoja?

Hän nojasi tiskipöytään, vaihtoi painoa jalalta toiselle ja puntaroi ajatusta.

– Kai tämän voi jo ottaa pois? hän kysyi.

– Pidä se nyt vain siellä, Samir vastasi.

– Se on kylmää.

– Sen on tarkoituskin olla kylmää.

– Mikä lääkäri sinä oikein olet?

– Itsehän kysyit!

– Olen seisonut tässä jo ainakin viisi minuuttia.

– Pikemminkin kaksi.

– Tuo puhelin!

– Soitatko ambulanssin?

– Heh heh.

Samir nakkasi puhelimen Taimin eteen. Vasemmalla kädellä kirjoittaminen oli hidasta, eivätkä verkkosivut meinanneet millään avautua.

– Käsi ehtii jäätyä, ennen kuin pääsen Terveyskirjastoon, Taimi valitti.

Samir kumartui katsomaan uuniin. Tuli paloi iloisesti.

Vahingoniloisesti, jos Taimilta kysyttiin.

– Oletko sinä aina noin kireä? Samir kysyi.

– Kireä? Rempseäkö pitäisi olla? Keskellä erämaata, käsi palaneena!

– Näytähän sitä.

Samir tarttui häntä ranteesta ja katseli palaneita sormenpäitä arvioiden.

– Vesikello siihen taitaa tulla.

Hakutulokset avautuivat viimein. Taimi puri hampaita yhteen niin, ettei meinannut edes nähdä mitään. Hänkö muka kireä!

– Mitä siinä sanotaan? Samir kysyi.

– Jäähdytä palovammaa 10-20 minuuttia, Taimi luki ääneen puhelimen näytöltä.

Samir työnsi hänen kätensä takaisin mukiin, eikä malttanut olla virnistämättä:

– Mitä minä sanoin!

– Miten niin kireä? Taimi tivasi.

– No… vaikutat siltä, että pelkäät koko ajan kaikkea.

– Enkä pelkää. Minä varaudun. Se on eri asia. Pelko on hallitsematonta. Varautuminen ehkäisee pelkoa.

– Ai niin kuin siellä jäällä? Tai naapurissa?

– Lapsikin tietää, ettei jäälle kannata mennä, jos on ollut suojasää. Ja aseistettujen miesten varominen on pelkkää viisautta.

– Älä nyt loukkaannu, mutta olet sinä vähän neuroottinen. Pelkäät varmasti minuakin.

– Sinuakin! En varmasti pelkää. Minähän pelastin sinut!

– Pelastit minut? Samir tyrskähti.

– Niin, sieltä linja-autoasemalta. Ei sinun näköinen tyyppi voi liikkua pimeällä yksin tällaisessa paikassa.

– Totta. Olisin varmaan jäänyt aamuyöllä postiauton alle.

– Ei ole minun syy, ettei iso mies ymmärrä omaa parastaan.

– Ja se parasko on piilotettu tänne metsän keskelle?

– Sinä et vaan tajua. Olet asunut täällä niin kauan, etkä silti tajua. Minä olen nähnyt, mihin ne pystyvät.

– Ketkä ne?

– Sellaiset ihmiset, joita nämä pikkukylät on täynnä.

Taimi oli huomaamattaan vetänyt kätensä pois mukista ja unohtanut laittaa sen takaisin.

– En minä halua ajatella, että asuin- tai synnyinpaikka kenenkään ajatusmaailmaa määrittelee. Olethan sinä itsekin Joensuusta.

– Niin olenkin, Taimi sanoi, – ja siksi minä tiedän.

Hän kuivasi kätensä keittiöpyyhkeeseen, ajatteli jättää jutun siihen, mutta Samirin epäuskoinen ilme sai hänet jatkamaan:

– Olin kaksitoista, kun näin niiden hakkaavan yhden mustan pojan kaupan edessä. En tuntenut niitä, ne oli sen verran vanhempia, mutta osa niistä oli ollut meidän koulussa. Olin just hakenut jäätelön ja tulossa ulos marketista, mutta en sitten uskaltanut mennä kadulle kun näin niiden tulevan, vaan jäin tuulikaappiin seisomaan ja teeskentelin lukevani ilmoitustaulua.

Kukaan ei mennyt väliin. Minä en mennyt väliin. Ihmiset katsoivat toiseen suuntaan ja vaihtoivat kadun puolta. Se poika oli hätinä kuusitoista, makasi maassa, ja olin ihan varma, että se kuolisi siihen lasin toiselle puolelle, mutta en silti uskaltanut mennä ulos. Niitä kuulapäitä oli neljä tai viisi, en muista enää tarkasti. Muistan vain pesäpallomailan ja sen pojan vauhkon katseen, kun se tajusi, mitä oli tapahtumassa. Kaupasta soitettiin poliisit, mutta ne sai piestä sen ihan rauhassa, ennen kuin kukaan ehti paikalle.

Taimi tuijotti kattolistaa, ettei itkisi.

Hänen ei olisi pitänyt aloittaa tästä aiheesta.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen jakso

 

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Nelli Hietala on hämeenlinnalainen kirjailija. Hän on julkaissut mm. teokset Lintujen käytännöllisyydestä ja Käsipohjaa. Viimeisin romaani, nuorille suunnattu

Miia Martikaisen kärsimysviikko, on ilmestynyt tänä keväänä.

 

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.