Marja kohtaa italialaisen miehen, ja yhtäkkiä meneillään on kipinöivä lomaromanssi. Mies jopa kosii, vaikka Marja ei tiedä, onko tämä tosissaan.

Kihlajaiset ovat ohi. Väsyneet ruusut nuokkuvat maljakon reunaa vasten. Yritän ymmärtää, mitä Kiira on juuri sanonut.

– Ei se ole totta.

– On se, tiedät sen kyllä. Juhlat ovat ohitse.

Tuuli paukauttaa ovia. Ulkona kannetaan pöytiä. Otan tarjottimelta puolikkaan kuohuviinipullon ja kulautan sen suulta.

– Auta minua pakkaamaan astiat.

– Kakku epäonnistui.

– Älä sano noin.

– Ei olisi pitänyt laittaa liivatetta, miksi uskoin Kolettea.

Katson naista, hän kerää pöytäliinoja, niin kaunis morsian. Huomattavan siro ja kaunis, liian kaunis.

– Ei sitä huomannut. Ellet olisi sanonut, kukaan ei olisi huomannut.

– Paakkuinen mikä paakkuinen. Miksi minun piti tarjoutua leipomaan?

– Älä enää.

Tiskaan kulhoa. Kiira tulee taakseni, nojaa olkaani.

– Ei se onnistuisi, Maaru-kulta, ei se onnistuisi.

– Miten niin? sanon haastavasti.

– Kulttuurierot; odotukset ovat niin erilaisia.

– Älä viitsi.

– Jonkun aikaa kaikki olisi hyvin, sitten tulisi törmäys.

Pudotan kulhon. Se jää kellumaan tiskiveteen. Käännyn Kiiraa kohti.

– Et vain tahdo, että olisin onnellinen.

– Tietysti tahdon.

– Mitä tämä sitten on?

– Järjen ääni. Et sinä voi jäädä tänne. Tämä on Kreikka, lomaparatiisi, ei tällä ole mitään tekemistä oikean elämän kanssa.

– Sillä voisi olla.

– Maaru, älä ole naiivi.

Tartun kulhoon, sen pinta on iljanteinen rasvasta. Charlotan loppu nuokkuu tarjoilulautasella. Mitä olen mennyt tekemään? Yrittänyt suomalaista kakkua kreikkalaisesta kermasta ja kreikkalaisesta liivatteesta.

Kiira sivelee minua niskasta, sanoo:

– Sinä olet paras ystäväni. Luultavasti tulet aina olemaan.

Nielaisen, Kiiran ääni on jännittynyt, jotenkin penseä. Tuolla äänensävyllä se kuulostaa rangaistukselta.

– Ei sen ole pakko mennä niin! Jollet halua!

– Haluan minä!

– Ei kuulosta siltä!

Kumoan kakun lopun lautaselleni, ahmin sitä sormillani. Kiira katsoo minua kyllästyneesti. Tunnen tuon katseen.

– Älä holhoa minua, syön mitä haluan!

– Syö! Kun kerrankin saat nielaistuksi.

– Niin syönkin.

Otan pitkän kulauksen pullosta. Jossain vingahtaa saksofoni. Orkesteri kokoaa soittimiaan. Renne ei jätä käyttämättä tilaisuutta. Nikolaos menee hänen viereensä naureskelemaan. Hän antaa fonin Nikolaosille.

– Hän ei rakasta sinua, Kiira sanoo.

– Mistä tiedät?

Kiira ottaa kakun, nuolee sen lautaseltani.

– Se on ilmiselvää, hänellä on täällä joka kesä eri nainen. Se on niin helppoa.

– Puhu vaan omasta pojustasi.

– Myös hänestä. Me olemme heille vain skandinaaveja, tiedäthän? ”Niiltä saa helpolla”.

– Ei Nikolaos ole sellainen.

– Maaru, älä viitsi pettää itseäsi! Ole aikuinen!

Kiira ottaa pullon, kulauttaa loput suuhunsa.

Lähden menemään. Rannalla haisee mädäntyneelle kalalle. Tuuli on kaatanut reunimmaiset aurinkovarjot. Jyrkänteellä seisoo lauma nuoria poikia, he yllyttävät toisiaan hyppäämään.

Miten kaunista kaikki voisi olla. Tuolla kelluvat auringon haalistamat veneet. Tuolla siintää värikiviranta. Tuolla seisoo ravintoloitsija valkoisessa esiliinassaan houkuttelemassa asiakkaita. Vitsikkäänä ja juttusana, huonolla englannin taidoillaan mutta alati äänessä. Voisi täälläkin elää! Saada elantonsa. Saada ansaitsemansa rakkauden. Kuulla olevansa ihana. Perustaa perheen sille lauseelle.

Astun vedenrajaan. Kahlaan syvemmälle. Merenpohjassa kiehtovan kauniit korallit, niiden välissä uskomattoman värikkäät kalat, joita olen jo uskaltanut snorkkelin läpi katsella. Ottaisin piikkeineen, ottaisin myrkyllisine evineen, ottaisin rauskuineen, ottaisin merkillisine sääilmiöineen. Huojahtelen meren rytmissä. Tästä voisi tulla minun rytmini.

Olen syönyt liikaa kakkua, juonut liikaa kuohuviiniä. Kai Kiira on oikeassa. Täällä kaikkea on liikaa: melua, elehtimistä, teennäisiä järkytyksiä, kermaa, sokeria, äyriäisiä. Puolessa vuodessa kaipaisin raekuuroja ja lunta, kylmää vastatuulta, omaa kieltä, opiskelurytmiä. Kaipaisin järkevyyttä ja lähdevettä.

Sisältä talosta kuuluu Rennen basso. Hän laulaa rakastetulleen. Laulu on kreikankielinen vanha tuutulaulu, tyynnyttävä, ihana. Näen Rennen profiilin valkoisena liehuvien verhojen lomasta. Hänen naisensa on kreikkalainen, appivanhemmille tuttu, kuin oma lapsi. Tulevien lasten opettajalle ymmärrettävä, tulevalle liikekumppanille käsitettävä. Hyvä maalivahti. Ihana ystävällinen Kolette. Minä olisin vieras, se, jota pitäisi taluttaa. Syrjässä ytimestä, se, jolle vitsit olisi erikseen selitettävä. Se, jonka hartiat olisivat liian leveät, kengät liian suuret, kynnet hoitamattomat, hiukset vääränmalliset, hampaat kellertävät. Kellertävät? Tyrskähdän.

– Kiira! huudan päin kalliota.

Kaiku vastaa.

– Minä jään tänne!

Kaiku kutsuu: tänne, tänne. Kiira ilmestyy rantaan. Käskee minua pois vedestä.

– No?

– Kuulit kyllä, minusta tulee kreikkalaismuija, vastaan uhmakkaasti märkä helma polvea viistäen.

– Sinusta tulisi katkeroitunut kotirouva. Kotona Suomessa sinulle on opiskelupaikka, sinusta tulee diplomi-insinööri.

Näytän Kiiralle keskisormea.

– Itsehän sinä vastustit sitä. Sitä paitsi voin minä täälläkin opiskella.

– Ei se noin vain käy. Eivät ne ota sinua sisään ennen kuin osaat kielen ja se jos mikä vie aikaa.

– Nikolaos voi tulla Suomeen.

– Ne katsoisivat sitä kieroon, ei se saisi töitä.

– Rakkaus voittaa kaiken!

– Sinä olet humalassa Maaru. Huomenna lähdetään, parasta että lepäät tässä hieman, nuku vain, minä vahdin.

Urahdan, en pidä siitä mitä Kiira puhuu, mutta kai hän on oikeassa. Yritän sanoa sen hänelle, mutta hän tyynnyttelee minua. Huomenna sanon Nikolaosille, että tämä oli tässä. Sanon että en rakasta häntä. Kreikka on minulle liian iso pala purtavaksi. Minusta ei millään saisi muovattua paikallista nymfiä, joka kekkaloi vaatteitta luolastoissa, ei millään meren vaahdossa kelluvaa pulleasilmäistä torsoa medusaa.

– Sääli sinänsä, minussa voisi olla aineksia eripuraisuuden jumalattareksi, murahdan.

Nyt se on päätetty. Minusta ei tulisi taakkavaimoa.

Juna nytkähtää. Olemme tulleet jälleen asemalle. En ole osata ulos junasta. Mikä kaupunki tämä on? Mikä maa? Muistan vanhaa naista helmikuisella ensiapuasemalla, jonne pyörryttyäni jouduin tarkkailuun. Verhon takana iäkäs nainen kyseli itseltään, mitä hänelle on tapahtunut, miten hän on tänne joutunut? Ja hoitaja naiselta: Mikä kuukausi nyt on? Mikä vuosi?

Niin paljon epäselvyyttä.

Käsivarsiani kuumottaa, aurinko on täällä, Roomassa. Valo! Lähden kulkemaan määrätietoisin askelin. Kuka nainen se oli, joka pyörtyi, en minä ainakaan. Kuka se, joka joutui ensiapuasemalle. Enää en pyörtyisi kuin korkeintaan miehen käsivarsille.

Löydän hyvän hotellihuoneen. Heti hotellin ulkopuolelta alkaa ikuinen Rooma, ikuinen kauneuden ja elämänjanon kaupunki, rakkauden tyyssija. Kuljen lanteet notkuen, muistan elokuvien italialaiskaunottaria, muistan pyylevien matroonien liehuvia pyykkinaruja, muistan kimmeltävää musiikkia. Tunnen, kuinka reiteni hikoavat, liimautuvat yhteen, kesä on täällä!

Valitsen viihtyisän ravintolan kalliine brokadipöytäliinoineen. En edes vilkaise menua oven pielessä, tänä iltana olen valmis maksamaan. Maksamaan siitä, että minua palvellaan, siitä että minulle hymyillään, siitä että saan tuntea kuuluvani joukkoon. Henkilökunta onkin asiansa osaavaa, kostutan sormiani kukkaisvedessä ja tilaan. Odottaessani selaan nettiä. Adriatica-laivayhtiön tilalla on tätä nykyä Grimaldi lines. Ehkä minkään ei kuulu olla entisellään. Jos ensimmäisellä reilillä nukuimmekin kansipaikoilla, haluan nyt hytin Brindisista Kreikan Patrasiin. Vapaa paikka löytyy kuuden vuorokauden päästä.

Istun ja katson ohikulkijoita. Muistan että se oli Nikolaosin tapa olla, katsoa. Minulle se on vaikeampaa, mutta olen altis oppimaan.

Myöhemmin samana iltana, kun vaellan hotellille hiukkasen humaltuneena, huikean onnellisena, tajuan: ei onneen tarvita kahta. Nappaan ruusun hiuksiini ohittamastani kukka-asetelmasta. Heitän jopa lantin suihkulähteeseen, olkoon menneeksi, olen valmis palaamaan, jos niin käy. Minun on lämmin, minä hymyilen. Aistini ovat valppaat, ja silloin minä näen sen, upean hyvävartaloisen miehen, joka kävelee rennosti minua vastaan. Hymyilee. Pysähtyy kuin odottamaan minua ja sen hän tekeekin, ottaa käsivarrestani kiinni, kun tulen kohdalle. Puhuttelee minua italiaksi. Nyökkään, en ymmärrä sanatarkalleen, mutta nyökkään.

– Bellissima, hän jatkaa.

Sen minäkin tunnen. Mies puhaltaa hiuksen poskeltani, tekee sen luontevasti. Olen äkkiä tähän tarkoitettu, pehmeään valoon, kauas epäilyksistä, keskelle kohtausta, jossa kuvitellut kaskaat sirittävät pensaissa ja kyyhkyset lennähtelevät sydämenmuotoisissa kuvioissa. Tunnen miehen maun huulillani, hän suutelee minua pian, hänen on suudeltava.

Mies vie minut läheiseen ravintolaan, siellä soi viulu ja piano, pikkutyttö sievässä pallomekossaan on nostettu pöydälle tanssimaan. Mies tilaa itselleen juoman, kysyy tahtoisinko minäkin jotain. Tahdon. Mies taputtaa tytölle tämän lopetettua tanssin. Minäkin taputan, me kaikki taputamme. Viulisti tulee luoksemme, kysyy mieheltä jotain. Mies nyökkää, seteli vilahtaa soittajan taskuun ja siinä minä olen, keskellä serenadia. Kuinka kliseistä, ellei tyttö seisoisi vieressäni ja tuijottaisi minua otsa kysyvästi rypyssä. Annan tytölle hymyni, annan auringon ja kuunsillan, hän kävelee siltaa pitkin punavalkoisessa mekossaan.

Mies hymyilee. Hän sanoo jälleen jotain käsittämätöntä, kaunista; miten minua voikin luulla italialaiseksi, minua joka olen ohuttukkainen, litteänaamainen suomalainen, käyn täydestä kuin väärä raha huulipunineni, ihastuttavine huudahduksineni. Mies moitteettomassa puvuntakissaan kumartuu puoleeni ja kuiskaa jotain. Hyvä, ajattelen kun katson häntä. Olkoon vaikka rikollinen, mutta hänen silmiinsä minä luotan. Niissä karehtii lämmin tumma katse, täynnä hyväksyntää ja ihailua. Ja huvittuneisuutta, älä unohda huvittuneisuutta. Mitä muutakaan elämä on, kuin pakoa liiallisesta totisuudesta. Ei rakkaus ole vain kuolemanpelkoa, se on leikkiä myös.

Seuraavana aamuna, kun minua on suudeltu hellin, ihmeen karvaisin kosketuksin, yltympäri paljauttani, herään siihen että minulle esittäydytään. Kaikkien niiden nyyhkäyksien, tyydytyksen kirvoittamien hetkien jälkeen se tuntuu koomiselta ja siksi sopivalta.

– Olen Vittorio.

– Tarkoittaako se voittajaa? kysyn englanniksi, olen toki paljastunut jo ajat sitten vierasmaalaiseksi.

– Voittaja? Miksi ei, voitin kun näin sinut.

– Veni, vidi, vici, naurahdan ja kellahdan kyljelleni.

Lakanat ovat palttinanvalkoiset, rakkauden uuvuttamat.

– Miksi sinua saa kutsua? mies kysyy.

– Minä olen Marja, se tarkoittaa pientä hedelmää.

– Se sinä oletkin, Vittorio sanoo, hänellähän on nyt nimikin! ja suutelee minua solisluulle.

– Solisluut ovat aina olleet suudeltavin osa minua, sanon ja suutelen puolestani häntä leukaan.

Se on leveä, miehekkään leveä ja altis, altis painamaan minua nykäyksittäin pitkin kehoani. Kuinka yksinkertaisen kaunista voi kaikki olla.

– Tule minulle omaksi, mies sanoo, nyt totisena.

– Lasketko leikkiä? kysyn, vaikka näen.

– En.

– Sen täytyy olla leikkiä, kyllä minä erotan, sanon taas.

Mies laskeutuu päälleni, ottaa ilmeeni omakseen.

– Harmi, minut olisi kannattanut ottaa, olen rikas, komea ja kuuluisa.

– Niin varmaan. Niin saduissa aina. Mikä sinut niin rikkaaksi on tehnyt?

– Lapsettomuushoidot.

– Mitä niistä, kavahdan, miehellähän on vaimo.

Vittorio naurahtaa, vetää minut päälleen jälleen.

– Minä hoidan perheitä, jotka eivät voi saada lasta. Olen lääkäri.

– Sinäkö se hoidat raskaaksi niitä kuusikymppisiä?

Mies nyökkää:

– Jopa vanhempia, olen alan paras.

– Paras siemen, ilakoin.

– Ei kun tarkoitan todella, etkö usko?

Hän kaivaa lompakostaan käyntikortin, se näyttää hopeareunuksineen minikokoiselta sertifikaatilta.

– Kanneksitko sinä tämmöisiä mukanasi? yritän naurattaa häntä, Vittoriota, mikäli se nyt on hänen nimensä.

– Kanneksin.

Vittorio vähän loukkaantuu. Suivaantua nyt tämmöisestä, joka leikkiin ryhtyy ja niin edelleen.

– No mikä sinut on tehnyt komeaksi, oletko sinä plastiikkakirurgikin?

– En kai minä nyt itseäni leikkelisi, Vittorio lähtee mukaan leikkiin taas.

Laskeudumme paratiisistamme myöhäiselle aamiaiselle. Tarjoilijat kaatavat asiaankuuluvasti kahvia kuppeihimme päivystäen pöydän vieressä, mutta kun meille tulee esittäytymään kokkikin, joka sanoo haluavansa nähdä Vittorion, alan epäillä että mies on sittenkin pysynyt totuudessa. Varsinkin kun kokki hetken päästä vetää Vittorion sivummalle ja vääntelee tuskissaan rasvaisia kätösiään. Kokkihan haluaa lasta!

Imaisen vihreän oliivin henkitorveen, Vittorio kääntyy, hän viittoo minulle merkin, mikä tarkoittaa, ettei ehdi nyt leikkiä. Mutta minähän olen tukehtua vihreään oliiviini, ei tämä ole leikkiä. Täytyykö minun pyörtyä ennen kuin hän huomaa minut!

Tarjoilijat, peijakkaat, selvittävät minut henkiin, ja Vittorio jatkaa jutteluaan kokin kanssa. Kokin jälkeen eräs asiakkaista haluaa keskustella miehen kanssa. Minkälaista voittopokaalia olen pitänyt hyppysissäni?

Lopulta minun on sanottava tarjoilijoille, että välittävät viestini: olen nääntynyt, ja palattava yksin hotellihuoneeseeni. Vittorio seuraa perässäni tunnin kuluttua. Hän kokoaa tavaransa ja sanoo hyvin kohteliaasti olevansa pettynyt, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta, hän on niin ihastunut seksikkyyteeni.

Hetkinen, missä vaiheessa leikki loppui ja tosielämä epätodellisine yksityiskohtineen alkoi? Miksen herännyt silloin? Mies suutelee minua poskelle ja lähtee kiireisen näköisenä, pyytää sentään puhelinnumeroni. Sitten hän on mennyt. Ja minä olen mennyttä. Minä vitsikkäine suineni.

Laahustan läpi nähtävyyksiä, jotka olen ennenkin nähnyt, Colosseum, Forum Romanum, Pantheon, Fontana di Trevi. Yritän koota palasista kokonaisuutta, onko minua vajaa vuorokausi sitten kosittu? Onko minua kosinut rikas, kuuluisa ja komea lääkäri, jonka etunimi on Vittorio ja sukunimi, tarkistan kortista: Fiorenza. Oliko minusta tulla Marja Fiorenza? Kohautan olkapäitäni. Alkaa sataa. Menen kahvilaan ja tilaan espressoa ja kakkua. Kahvissa maistuu makea rusina, kakun mausta mieleeni tulvehtii eräs liian makea Charlotta neljännesvuosisata sitten, kun hampaanväliini jäi liivatteen lipare. Töppäänkö minä järjestelmällisesti tilaisuuteni? Mitä Nikolaos oikein sanoikaan? Entä mitä minä vastasin?

Viimeinen ilta Kreikan Arkoudissa kaksikymmentäviisi vuotta sitten on viileä. Rennen ja Koletten kihlajaiset ovat ohi. Olen nukkunut rannalla pääni selväksi. Nikolaos kumartuu puoleeni, pujottaa sormet sormieni lomaan. Riisuudumme. Vesi on kylmää, Nikolaosin on pakotettava minut aaltoihin. Ensimmäinen hyöky lyö ylitseni. Ripustaudun mieheen. Sitten kaikki onkin yhtäkkiä lämmintä, meren vaahtoisa syli, auringonlaskun liepeet, Nikolaosin märkä vartalo.

Nikolaos suutelee minua pitkään ja hellästi, johdattaa minut kädestä pieneen luolaan, jonne pääsee vain kahlaamalla. Valo luolassa on ihmeellinen, vesi tummansinisen hohtava. Nikolaos nuolee suolan nilkoiltani, pujottaa pois kahleen, katkaisee sen. Meri kohisee luolan suulla, hyväilee hitaudellaan. Värisen, maistan suussani hiekan viileyden ja kuuman Nikolaosin. Luolan katossa kimaltelee, suljen silmäni ja avaan jälleen. Luolan rajattomassa aika katoaa, juoksee olemattomiin, palaa jälleen, hengästyneenä, muuttuu kiven sileäksi. Luolan rajattomassa, tajunnan takana; palaudun kuin iskusta, taivun takaisin kehooni, takaisin hiekalle, takaisin rakastamani miehen viereen. Tiheänä, paksuna, lumottuna.

Jäljestä päin Nikolaos kantaa minut taloon. Hän on huomannut, että palelen, ja laskee kuumaa vettä ammeeseen. Solahdamme kylpyyn. Sitten nousen, ajan Nikolaosin parran, pursotan vaahtoa ympäri kylpyhuonetta, sotken hanan tahmaisilla käsilläni, silmänikin.

Kylvyn jälkeen mies pukee minut punaiseen leninkiin, on hankkinut sen ties mistä. Se on ihmeen sopiva, laskeutuvaa kangasta, verenpunaisena se nuolee vartaloani. Hengähtäen käyn istumaan, Nikolaos laskee päänsä helmaani. Hän puhuu kiihkeällä rytmillä kreikaksi pyytäen, anellen. Itkee. Lopettaa sen yhtä nopeasti kuin on aloittanutkin, nostaa päänsä, johdattaa minut ikkunan eteen sivuvaloon ja ottaa esiin kameran. Kameran suljin räpsähtää, hän kohottaa päätäni, suljin liikahtelee yhä uudelleen. Vapisen. Hän tulee viereeni ja ottaa kuvan kaukolaukaisimella. Partavaahtoa on jäänyt korvan taakse, pyyhkäisen sen pois. Emme puhu mitään, emme voi. Jostain kuuluu musiikki. Olen roisto, minunkin tekee mieli itkeä, tiesin kuinka pettynyt hän naisiin on ja mitä teinkään. Vien hänet tanssiin. Liu´umme hitaasti pitkin terassin marmorilattiaa, se kätkee sisäänsä päivän lämpöä. Nostan katseeni ja kohtaan maailman lempeimmät silmät. Tällä kertaa hän katsoo minua silmiin, kun tanssin, hän tekee sen perusteellisesti, katse on pitkä ja intensiivinen, ei enää lempeä vaan vaativa, imevä; tunnen olevani kuin ansaan joutunut eläin.

Aamua venytämme loikomalla, venytämme minuutit tunneiksi, laittamme yhdessä ruokaa, kannamme tarjottimen sänkyyn, häädämme Kiiran ja Cesaren oven takaa häiritsemästä. Mutta tunnit eivät veny loputtomiin, eivät kameralla, eivät lusikalla. Ne kuluvat vääjäämättömästi kohti loppua. Kuulen, kuinka pihaan ajaa jokin raskas ajoneuvo.

– Kuormuri?

– Millään vähemmällä teitä ei saisi häädetyksi, Nikolaos sanoo vitsikkyyttä äänessään, mutta silmät täynnä surua.

Cesare ja Kiira seisovat jo lavalla ja tervehtivät äänekkäästi, Nikolaos nostaa minut heidän väliinsä, ojentaa rinkan Cesarelle, menee itse kuljettajan viereen koppiin. Toiset vitsailevat ja naurahtelevat koettaen auttaa itseään, ei tämä sivuuta heitäkään. Tie kuoppainen, miten en ole huomannut sitä aiemmin.

Asemalla Nikolaos nostaa minut korkealle kuin lapsen, laskee hitaasti maahan katsoen herkeämättä silmiin, olen nuutua, jossain sisällä kuulumattomissa minussa huutaa ääni, joka vaatii minua jäämään. Hylkäämään suunnitelmat ja jäämään. Mutta Kiira arvaa ajatukseni, hän katsoo minua varoittaen. Nikolaos selittää korvaani elämänsä, hän selittää taivaan ja maan, hän selittää puiden lonkeroiset oksat, auringon välkehtimässä lehvien lomassa, hän selittää meren väkevän mutta lempeän. Selittää, syvänteiksi selittää, voimattomaksi selittää. Mitä en ymmärrä, sen tunnen. Tunnen huulissani, korvakäytävissäni, kaikki on erehdystä, kaikki on väärin, minun on jäätävä. Mutta junan pilli soi, ja petolliset huuleni ovat jähmettyneet. Kiira taluttaa minua, nostaa rinkkani vaunuun, kyynelet alkavat pudota silmistäni, ne putoavat hiekalle pyöreiksi, nousen junaan, Nikolaosin silmät ovat kosteat.

– Agápi mu, filisé me.

Painaudun ikkunan kaidetta vasten. Näen puun varjossa kättään heiluttavan Nikolaosin katoavan mutkan taakse.

Se on ohi. Ohi.

Rooma on iso vinttikoira, Rooma on hyväntuulinen jonottaja, Rooma on surusilmäinen balladisti, rehentelevä museo-opas, Rooma on estoitta läjähtävä pusu, perheriita metrossa, salamannopea organisoija, liikoja lupaava taksikuski, ylitöitä paiskiva nuorukainen, onneensa luottava bridgen pelaaja, murrosikäinen hellimässä pikkuvauvaa, sulava leventelijä, jonka valhe osoittautuukin todeksi. Rooma keksii, auttaa, huijaa, itkee, jakaa, tyrkyttää, armahtaa, lupaa, flirttailee, huolehtii, huutaa, hiljenee, solahtaa, ylittää itsensä. Rooma ei jää sormi suuhun. Rooma pyytää palaamaan uudestaan, pyytäessään hänen rutistuksensa lempeä, äänensä aito.

Kaivan esiin Vittorion käyntikortin. Jos mies on se, mitä luulen hänen olevan, kai minulla on varaa tähän. Kai voin laskea varustuksiani ja tutkia sydäntäni. Etsin kadun kartalta ja tilaan taksin. Seuraan navigaattorista taksin kulkua. Perillä nousen ja maksan kyydistä. Ympärilläni kohoavat lasiseinät, aurinko ei pilkahda maahan asti, tuuli puhaltaa korkeiden talojen katukuiluissa. Painan summereita ja nappeja alaovella, ala-aulassa, hississä; vastaanottotiskillä sen tekee sihteerikön käsi puolestani. Ja jostain syystä minua onnistaa, minut päästetään etenemään, ja lopulta huomaan seisovani vastapäätä iloisesti hymyilevää Vittoriota. Miten komea hän on, puku istuu täydellisesti, kengät kiiltelevät, parta on ajettu, tukka suittu. Hän vetää tuolin taakseni, pyytää minua istumaan.

– Mukava nähdä, pieni hedelmä.

– Kiitos samoin, voittokulku, triumfi suorastaan!

Mies istuu itsekin, leikittelee solmioneulalla, sytkärillä, kynällä, kaukosäätimellä. Hänen kätensä kulkevat, mutta silmät tuijottavat kiinteästi minua. Sitten hän ei voi enää pidätellä sormiaan, vaan loikkaa puolelleni ja silittää kiinteästi käsivarttani.

– Hyvä kun tulit.

Naurahdan. Tunnen, kuinka valo leikkii kasvoillani. Miehen huulet ovat hymyilevinä litteät, nenä alati voimakas.

– Näytät enemmän toimitusjohtajalta kuin lääkäriltä.

Nyt naurahtaa mies.

– Se kuuluu asiaan.

Istun vaiti, mies on siitä harvinainen italialaiseksi, että antaa minun vaieta rauhassa, tai sitten hän on katsonut Kaurismäet.

– Mennäänkö syömään illalla? Pääsen kuuden jälkeen.

Maljakossa on yksi iso orkidea. Nyökkään.

– Sovittu siis. Tulen hakemaan sinua.

Illalla jatkamme siitä, mihin jäimme. Alkupalaksi syömme pandoratoja yrttioksin. Valkea kissa kulkee ohi ravintolan. Pääruuaksi tilaamme herkullista porchettaa mausteisen riisin kera. Vittorio on tilannut punaviinin kysymättä minulta. Siinä hän on varma, tuntee ruuan ja viinin.

– Viinissä on ilmavuutta, kuten suhteessammekin, tokaisen äkkiä.

– Mitä tarkoitat? mies nostaa kulmiaan.

Kohotan lasia. Nyökkäämme kevyesti. Sitten en voi olla sanomatta:

– En voi käsittää, mitä näet minussa.

Vittorio nappaa pullon käteensä, lukee etiketistä:

– Suhde on, vaikkakin ilmava, paahteinen. Siinä on kypsää hillomaista marjaisuutta, suutuntuma pureksittavan paksu; aromeiltaan maku seuraa tummaväritteistä tuoksua. Täyteläisyyttä rytmittävät pehmeät parkkihapot …

– Käsitin jo! nauran.

Mutta hän jatkaa:

– Ruokasuositus: suurriista kypsytettynä. Myös kovat kypsät juustot!

Vittorio katsoo minua kiusoitellen ja kaataa lisää viiniä.

Pianisti soittaa hidasta kappaletta, käännyn katsomaan häntä. Mietin, haluavatko he tulla huomioiduiksi vai eivät.

Sängyssä painaudun Vittoriota vasten. Kerron mistä pidän, hän kuuntelee ahnaasti, tarkasti, hyväilee minua. Katsoo minua tummanruskeat silmäterät värähdellen. Häntä on helppo rakastaa.

– Pidän siitä, että tarvitset minua.

– Pidätkö?

Hän laskeutuu minuun kuin vuoristopuro, iloisesti ja puhdistaen. Tunnen kuinka olen täynnä merkityksiä.

Ja on kuin jatkaisimme samaan keskustelua seuraavana päivänä puistossa, joka on täynnä myöhään kukkivia puulajikkeita:

– Pidän siitä että olet täällä.

– Minusta on hyvä olla täällä.

Mies katsoo ilmettäni, ymmärtää sitten ja sanoo:

– Milloin lopetamme nuo itsestäänselvyydet?

– Emme ehkä milloinkaan.

– Meissä on siis ainesta.

En uskalla kysyä, mitä hän tarkoittaa. Vaikka ainesta meissä olisi. Miten helppo minun olisi asettua tänne. Jo työnkin puolesta, olemme laajentamassa Roomaan lähiaikoina, uuteen tiimiin tarvitaan vetäjä.

Kävelemme laajassa puistossa, sen ruoho on kuivettunutta, kellastunutta, etuosaa tosin kastellaan, ja jostain puiden takaa kuuluu ruohonleikkurin säksätys. Pikkuinen puudeli juoksee hihna maata viistäen. Kohta paikalle puuskuttaa pienikokoinen herrasmies, osoitamme hänelle suunnan, minne näimme koiran puikahtavan. Mies työntyy ähkien pusikkoon. Vien käden suun eteen, ettei Vittorio näkisi, kuinka minua naurattaa. Mieheltä jää hattu kiinni pensaaseen.

Ilma enteilee sadetta, pehmeät autereet halkovat taivasta. Vittorio on heittäytynyt selälleen nurmikolle. Hän on jo kevyessä unessa. Hän hymyilee unissaan ja näyttää nuoremmalta, siltä, millaiselta on kenties näyttänyt kymmenen vuotta sitten. Kuljetan sormea kulmakarvojen yllä varoen koskemasta häntä. Vittoriossa on jotain hauskan kömpelöä ollakseen niin mainittava mies ja lääkäri. Ehkä hänen tavassaan suudella. Vien taas käden suun eteen, tekee mieli tirskua kuin nuorena tyttösenä. En kai minäkään mikään asiantuntija ole. Mies pitää minua kumminkin seksikkäänä. Se nyt ainakin on uutta.

Ryhdistäydyn. Meitä yhdistävät monet asiat, tapamme ajatella luonnontieteen näkökulmasta, ajatuksemme politiikasta, vartaloidemme yhteensopivuus, huumorin suorasukaisuus. Ja sittenkin on jotain, mitä en osaa muodostaa ajatuksiksi, jotain pientä mutta ärsyttävää. Tai ehkä kaikki johtuu vaan tästä tavastani analysoida, laittaa plussat ja miinukset riviin. Ei elämässä kuulu niin tehdä.

Mies herää, aivan kuin aavistaisi suojauksen pettävän, jollei nyt havahtuisi puolustautumaan. Puhallan pois hiuskiehkuran hänen kulmaltaan. Hän katsoo minua unisilla silmillään:

– Sievä kuin nukke.

Pusikosta kaivautuu esiin mies ja puudeli, osoitamme miehelle nyt hattua, joka roikkuu oksassa. Mies kumartelee kiitollisena ja poistuu perääntyen.

– Britti, arvatenkin, Vittorio sanoo. – Teissä suomalaisissa ja briteissä on jotain samaa.

– Parempi ettet kerro, mitä.

– Tiedätkö, minulla on unelma, joka liittyy sinuun. Tosin olen unelmoinut siitä niin kauan kuin muistan.

– Mikä se on?

– Haluaisitko toteuttaa sen?

– Kerro ensin.

– Miten sinä olet noin epäilevä? Noin järkevä?

Kohautan olkapäitäni.

– Olen suomalainen.

Mies hymyilee, nyökkää puudelimiehen suuntaan. Sitten hän ottaa kasvoni käsiinsä, kuin tahtoen varmistua reagoinnistani.

– Haluaisin nähdä revontulet.

Hätkähdän, vähän vain, mutta Vittorio huomaa sen. Hän sivelee peukaloillaan poskiani.

– Sinä vetäydyt kuoreesi, pieni hedelmä. Etkö halua, että tulen luoksesi?

En tiedä mitä sanoa. Vittorio on voimakas, hänen tahtonsa on graniitinkova, ei millään tavoin marmorinen. En minä pelkää häntä, mutta jotain siinä on. Hymyilen Vittoriolle, mutta hän vaistoaa ajatukseni.

– Haluan toteuttaa kaikki toiveesi, hän jatkaa.

– Haluatko? nostan leukaani.

Vittorio nyökkää. Hän laskee kädet kasvoiltani ja astuu taakse.

– Jollet halua että tulen, en tule. Taivun mielelläni tahtoosi. Mitä ikinä haluatkin.

Harmaapukuiset herrat pelaavat suurien plataanien alla pétanqueta. Heidän heitoissaan on vuosien tuomaa varmuutta.

– Olen jo iso tyttö ja tiedän, mitä haluan, sanon katsoen tarkasti Vittoriota.

– Anna kun arvaan, sinä haluat lapsen?

Laiva moottorit pysähtyvät. Suljen hytin oven ja kävelen kannelle. Lämmin tuuli ottaa minut vastaan. Horisonttiin on anteliaasti ripoteltu saaria.

Muistan edellisen laivamatkan Joonianmerellä kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Tuulee. Punainen voilee hulmuaa tuulessa. Olen pukenut ylleni Nikolaosin antaman lahjan, se on kaunein omistamani puku. Olen unohtunut tuijottamaan ulapalle, kun Kiira tulee viereeni. Hän nojaa huolettomana reelinkiin, on löytänyt seuraa laivalta, itävaltalaisia kreikan opiskelijoita.

– Maaru, ratkaisu oli oikea.

– Tarkoitatko lähtöä?

Kiira nyökkää.

– Sinä olet niin kokematon vielä.

Katson Kiiraa.

– Ei se ollut rakkautta. Et sinä häntä rakastanut, Nikolaosia.

Voilee hulmahtaa Kiiran kasvoille.

– Sellainen huuma saa kenet tahansa sekaisin, mutta ei siinä rakkaudesta ole kyse. Minä tiedän nämä asiat.

Kiira kääntyy vilkuttamaan nuorelle miehelle, joka asettelee makuupussia kannelle.

Katson Kiiraa. Katson tarkasti.

Mikä oikeutus hänellä on!

Punainen hulmuaa silmilleni, se on vihaa, silkkaa punaista vihaa. Näen ystäväni uusin silmin. Käännyn. Voilee kiertyy ympärilleni.

– Ja tuo mekko, onko se sinunkin mielestä melko … mauton?

Kiira lähtee kohti nuorukaisia. Antaa hänen mennä, antaa hänen vihdoinkin jo mennä. Minun on luovuttava hänestä.

Kun pääsemme maihin, sanon Kiiralle nousevani toiseen junaan. Me palaisimme Suomeen eri reittejä.

Kiira jää katsomaan minua ihmeissään.

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Edellinen osa

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.