Taina Haahdin jännittävässä jatkiksessa Jätetty Satu suuntaa jälleen kyttäyskeikalle entisen rakastettunsa talolle ja päätyy todistamaan tapahtumaa, jota hänen ei olisi pitänyt nähdä... 

Satu ajoi suoraan portille. Se oli lukossa, kuten edelliselläkin kerralla. Portinpielessä näkyi summeri. Hän siirsi katseensa kohti taloa; yläkerran pikkuikkunasta kajasti valo – tarkoittiko se, että he olivat kotona? Entä jos hän soittaisi ja kertoisi istuvansa autossaan portin ulkopuolella? Hänellä oli naisen kännykännumero. Tämä oli jättänyt sen muiden yhteystietojensa mukana.

Minkä hän kertoisi syyksi yllätysvierailuunsa? Long time no see? Kevätmalliston helmien esittelyn? Hulluuden?

Kyllä, jos rakkaus oli hulluutta. Nuorena ajan kuvittelee pitkäksi mutkittelevaksi nauhaksi. Uskoo neljännesvuosisadan alun ja lopun väliin jäävän määrättömästi nauhaa ja mutkaa.

Mutta aika ei ollut nauha, Satu tiesi nyt. Ja sen mutkatkin olivat enimmäkseen harhaa. Aika oli silmänräpäys ja aika oli unohdus, näiden välissä velloi nimetön harmaus. Silmänräpäykseen kuuluvat asiat eivät jääneet koskaan taakse. Ne kulkivat mukana, synnyttivät saman silmänräpäyksen yhä uudestaan, ja siihen silmänräpäykseen ihminen ajan loputtua nukkuisi pois, Satu uskoi. Kun Lena käveli sisään hänen liikkeeseensä, se mikä tapahtui kaksikymmentäviisi vuotta sitten, olisi voinut olla eilen. Ja kaikki näiden hetkien välissä – koko Sadun elämä – hukkui nimettömään harmauteen.

Satu avasi tuoremehun ja kulautti kerralla puolet pullosta. Ihmeellisellä tavalla hänestä tuntui hyvältä olla siinä ja katsella portin rautakaltereiden välistä alhaalla levittäytyvää valkoista mustakattoista taloa. Kuin asiat olisivat vihdoin lonksahtamassa paikoilleen. Ajatus oli luonnollisesti mieletön. Vai oliko?

Jokin kuitenkin esti häntä nousemasta ja painamasta summerin nappia tai soittamasta kännykällään. Mitä Kari sanoisi nähdessään hänet? Ja mikä vieläkin tärkeämpää: mitä hän ajattelisi?

Hetki kului. Sadulle kävi niin kuin käy ihmiselle, joka ryhtyy johonkin suin päin, vailla suunnitelmaa: hän ei tiennyt mitä seuraavaksi. Ja samalla hänestä tuntui kuin kaikki olisi suunniteltu aikojen alussa, viimeistä piirtoa myöten.

Alkoi pakastua ja kylmä hiipi autoon joka raosta. Virta-avain roikkui yhä lukossa, mutta moottori ei käynyt, eikä lämmitys ollut päällä. Kun hän nousi autosta, jaloitellakseen niin kuin itselleen väitti, portin vieressä, aivan muurin tuntumassa seisovaan lyhtypylvääseen syttyi valo. Se räpsähti täyteen loistoon pelästyttäen hänet pahanpäiväisesti. Oliko niillä tutka? Kameroita? Seurasivatko ne hänen toilailuaan joltain ruudulta?

Satu pyöri neuvottomana paikallaan. Etusormi laskeutui jo summerin napille, mutta hän veti sen takaisin viime hetkellä.

– Eipäs hätiköidä, hän henkäisi ääneen.

Turvakameroita ei näkynyt. Talo lepäsi rinteen kainalossa laajan mustan katon alla.

Hän oli todellakin alkanut puhua itsekseen kuin vanha mumo.

Kun mitään ei tapahtunut – henkivartijat eivät hypänneet aseineen esiin, eikä kovaäänisistä kuulunut käskyä poistua alueelta, hän rauhoittui. Turvakameroita ei näkynyt. Talo lepäsi rinteen kainalossa laajan mustan katon alla. Pienessä yläkerran ikkunassa kajasti valo, muut ikkunat jäivät rinteen taakse.

Talon ohi kulkeva tie oli kapea. Auton saattoi pysäköidä vain portin edustan levennykseen, ellei halunnut tukkia koko tietä. Satu mietti. Katse kulki talon ja tien väliä, kohosi sitten yli mustan katon kohti tummana välkkyvää merta. Hän istahti takaisin autoon ja käynnisti moottorin. Hän ei halunnut enää hajottaa autoaan ajamalla rantaan, mutta ei hän halunnut jättää sitä myöskään silmätikuksi Lindenstein-Kujesaaren portille.

Satu kääntyi rantaan vievälle tielle, töyssyt heiluttivat autoa, hän sammutti moottorin, päätti jättää auton siihen. Sen ohi ei pääsisi kulkemaan edes jalan, mutta kuka pyrkisi rantaan siihen aikaan päivästä ja vuodesta – ei kukaan. Hän napsautti ovet lukkoon. Kuutamo valaisi sen verran, että kulku kivikkoisella ja ruohottuneella tiellä sujui jotenkin. Nilkkureissa oli matalat tukevat kannat ja kuvioitu pohja. Satu oli pukeutunut käytännöllisesti farkkuihin ja lyhyeen toppatakkiin. Kuin olisi jo lähtiessään tiennyt, mihin oli ryhtymässä.

Alkutalvi oli ollut leuto, eikä meri ollut jäässä. Rantakivikossa kimmelsi ohut riite. Meren selkä välkehti synkkänä ja vapaana.

Talon merelle antavat valtavat ikkunaruudut oli valaistu. Olohuoneen sisustus erottui tarkasti, samoin seinien taulut, mutta takassa ei loimunnut tuli, eikä ihmisiä näkynyt. Satu seisoskeli tonttia ympäröivän muurin katveessa aivan rannan tuntumassa. Merestä huokuva kostea kylmyys tunkeutui vaatteiden läpi. Hän puhalteli käsiinsä, vaihtoi painoa jalalta toiselle ja yritti sysätä kauemmas ajatusta omasta mielipuolisuudestaan. Oliko elämässä yleensäkään mitään järkeä? Eikö ”järki” ollut täysin väärä lähestymistapa, kun puhuttiin sattuman ja pirullisen juonittelun hallitsemasta maailmankaikkeudesta?

Satu nojasi muuriin. Se ulottui häntä alavatsan korkeudelle. Kuin isku vyön alle.

Pakkanen tuuditti levotonta merta jäiseen uneen ja vaivutti siinä sivussa myös Satua hyhmäiseen horrokseen. Vilu jähmettyi kankeudeksi. Hänen olisi lopetettava hulluus siihen tai hän paleltuisi ja häneltä amputoitaisiin varpaat ja sormet, ellei hän kuolisi sitä ennen. Mutta järjen ääni oli hiutunut surkeaksi kimitykseksi, joka oli menettänyt kaiken uskottavuutensa.

Hyisen helmikuun sijan otti kevät. Vihreää versovat puut ja liljojen tuoksu. Karin pro gradu -tutkielma oli hyväksytty hyvin arvosanoin, eikä hänen ja valmistumisen välissä ollut enää kuin pari rästiin jäänyttä tenttiä. Hänellä oli toiveita työpaikasta Saksassa. Elämä aukeni edessä täynnä lupausta.

”Toinen lasillinen?” Kari kysyi Sadulta ja elehti vastausta odottamatta tilauksen tarjoilijalle.

”Tiedätkö mitä? Sun poikaystävä on nero! Suurin kiitoksin hyväksytty. Vitsi, vau, mä en vieläkään pysty uskomaan sitä todeksi. Tai pystyn. Totta kai mä pystyn. Koska mä olen niin hiton hyvä. Vielä kun saisi vahvistuksen siitä Hampurin duunista, niin vain taivas on rajana. Tämä poika kiitää korkeuksiin.”

”Mä olen miettinyt sitä… Onko sun pakko lähteä ulkomaille? Sä voisit saada vaikka minkälaisen duunin Suomesta.”

”Hei mä tiedän, lähde mukaan.”

”Hampuriin?”

”Niin. Mikä estää? Hitto, mennään naimisiin!”

”Sä olet humalassa.”

”Ei kahdesta skumppalasista tule humalaan. Maistraatti on tossa ihan kulman takana. Mitä sanot? Mä haluan sut mukaan. Mun loppuelämään.”

”Tosi suloisesti sanottu. Mutta mulla on parempi ajatus: etsi joku hyvä duuni Suomesta ja muutetaan yhteen.”

”Luopuisin Saksasta?”

”Niin että me voitaisiin olla yhdessä.”

”Voithan sä tulla mun mukaan.”

”Sä tiedät, etten voi”, Satu vastasi. ”Mä olen jo luvannut niille siellä marketissa. En mä voi enää perua. Ja jos mä pääsen vaatesuunnittelulinjalle, kuten tällä kertaa vakaasti aion, tarvitsen rahat opiskeluun.”

Ja niin tehdäkseen Sadulle mieliksi, Kari kieltäytyi Saksassa tarjotusta työpaikasta ja hakeutui Lenan isän johtaman firman talousosastolle töihin, vaikka ei hän vielä silloin tiennyt sitä Lenan isän firmaksi. Pomokerroksen vahatulla käytävällä hän sitten törmäsi pääjohtajan tyttäreen ensimmäisen kerran. Hurmaavaan tummanvaaleaan nuoreen naiseen valkoisessa tennispuvussa Wilsonin grafiittimaila kainalossa.

Kivimuuri painoi hyisenä Sadun kylkeä. Kuin rakkauteen kykenemätön elämän psykopaattirakastaja.

Kivimuuri painoi hyisenä Sadun kylkeä. Kuin rakkauteen kykenemätön elämän psykopaattirakastaja. Kun huomaa sydämensä jäätyneen, on myöhäistä, on jo sisältä kuollut. Ei tullut maistraattia, ei muuttoa yhteen, ei vaatesuunnittelun opintoja. Jos olisin päästänyt Karin silloin Saksaan, jos olisin päästänyt, mennyt ehkä itsekin mukaan, uskaltanut heittäytyä… Miljoona kertaa hän oli esittänyt itselleen saman kysymyksen. Pelko pilasi kaiken. Pelko tappoi.

Satu nosti hupun päähänsä ja kiersi käsivarret ympärilleen. Hän oli niin jäässä, ettei jaksanut ajatella enää lähtemistä. Paleltumiskuolema on melko tuskaton, hän muisti lukeneensa joskus jostain. Alkuvaiheen kipujen jälkeen. Sadun sormet ja varpaat olivat jo siirtymässä pistelyvaiheesta tunnottomuuteen. Samoin polvet ja alareidet. Saman tietolähteen mukaan varsinaisen kuoleman aiheutti sydämen rytmihäiriö. Mutta se seurasi vasta tajunnanmenetyksen jälkeen.

Tajunnanmenettäminen ennen kuolemaa kuulosti armeliaalta, varsinkin kun kuoliaaksi paleltumista edelsivät unet ja harhanäyt, joihin saattoi liittyä myös lämmön tunne. Oletus suloisista harhanäyistä ja lämmön tunteesta perustui kuitenkin kaunokirjalliseen kuvaukseen, joten sen luotettavuus saattoi olla vähän niin ja näin. Satu muisti kuitenkin romaanin, jossa sankarittaren reki juuttuu lumeen, eikä reen eteen valjastetusta vanhasta hevosesta ole enää kiskomaan sitä irti. Sankaritar on luovuttanut edellisessä luvussa tilan vetreän tamman pikkusisarensa käyttöön, ja tämä on päässyt turvallisesti jouluksi sukulaisten luo. Sankaritar jää metsän keskelle. Viimeisenä hetkenään hän näkee sodassa kaatuneen rakastettunsa rämpivän lumessa luokseen.

Satu muisti itkeneensä lukiessaan kirjaa. Mutta siitä oli jo yli kaksikymmentä vuotta, hän oli nuori ja lisäksi kuumetaudissa. Hän oli ollut murheissaan sankarittaren kohtalosta, totta kai, mutta samanaikaisesti hän oli kadehtinut tätä, koska tämän rakastetun oli vienyt sota eikä toinen nainen.

Kuollut rakastettu oli parempi kuin pettävä rakastettu.

Kuollut rakastettu oli parempi kuin pettävä rakastettu.

Se on oikeastaan jännä juttu, Satu ajatteli. Jos rakastamasi ihminen jättää sinut, myös rakkauden oletetaan jättävän sinut. Mutta niin ei käy. Jätetty joutuu jatkamaan elämäänsä täyttymätön rakkaus seuranaan, ja todennäköisesti juuri se on kaikkein tuskallisinta. Rakkaus ei jätä, se palaa kiduttamaan vielä kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeenkin.

Valot paloivat merenrantatalossa ja olohuone loisti kuin täydellisen elämän puitteita mainostava näyteikkuna. Ihmisiä ei edelleenkään näkynyt. Miksi ne polttivat valoja tyhjässä talossa?

Ehkä he olivat vetäytyneet talon yksityisempiin soppiin. Ehkä Kari ja Lena lepäsivät parhaillaan silkkilakanoilla toisiinsa kietoutuneina kiihkeän mutta silti niin hellän rakastelun jäljiltä.

Satu alkoi sääliä itseään. Siihen mennessä hän oli käynyt läpi kokonaisen kirjon erilaisia tunteita vihasta raivoon, mutta itsesääli oli jättänyt hänet rauhaan. Ei enää. Se iski silkkilakanoilla lojuvan pariskunnan vanavedessä kuin jättiläisaalto ja hukutti hänet alleen.

Hän värjötti ulkona pakkasessa tiirailemassa onnellisten ihmisten koteihin. Eikä keiden hyvänsä parempiosaisten, vaan ihmisten, jotka olivat toiminnallaan tuominneet Sadun ikuiseen ulkopuolisuuteen. Hän ei ollut kohtalaisesti menestyvä yrittäjä ja muotiliikkeen omistaja, jolla oli elämä paremmassa järjestyksessä kuin Martta-yhdistyksen mallikeittiö. Hän oli pieni tulitikkutyttö yksin pakkasessa. Ulkopuolelle jätetty. Valot loistavat joka ikkunasta ja ilmassa leijailee paistetun hanhen tuoksu, kun hän lysähtää maahan kahden talon kulmauksessa ja lopulta jäätyy kuoliaaksi. Satu muisti H.C. Andersenin sadun tytönkin nähneen harhoja paleltuessaan. Ja hän muisti, kuinka järisyttävän epäoikeudenmukaisuuden tunteen satu aikoinaan jätti häneen. Satu – hänen nimensä. Alkoiko hän jo houria? Niinkö pitkällä tässä oltiin?

Samassa merenrantatalon olohuoneessa häilähti varjo.

Vai kuvitteliko Satu vain? Näkikö hän näkyjä? Olivatko nyt käsillä hänen viimeiset hetkensä?

Viimeiset hetken tai ei, hän valpastui ja samalla sydämen syke kiihtyi. Vai johtuiko jälkimmäinen paleltumisen etenemisestä? Hänellä ei ollut aikaa jäädä pohtimaan elimistöään, sillä olohuoneeseen oli ilmestynyt ihminen. Nainen. Lena. Hän kulki ensin yhteen suuntaan ja kääntyi sitten ympäri. Hänen kehonkielensä oli kulmikasta ja liikkeensä äkkinäiset. Hän pysähtyi sohvan luo, mutta ei istuutunut.

Satu avasi olkalaukun vetoketjun ja poimi kohmeisiin sormiinsa nenäliinapaketin ja lompakon ja kännykän välistä oopperakiikarin. Hän oli tulitikkutyttö, jolla oli laukussaan oopperakiikari. Hän oli saanut sen lahjaksi italialaiselta vaatevalmistajalta, jolla oli aitio La Scalassa ja jonka mielestä oopperakiikari kuului jokaisen kansalaisen perusvarustukseen. Toistaiseksi Satu oli pärjännyt hyvin ilman. Hän joutui opettelemaan hetken kiikarin käyttöä, kaukoputkien säätöjä ja niiden keskinäisen etäisyyden asettamista hänen silmilleen sopivaksi.

Saatuaan kiikarin nenälleen ja niiden objektiivit kohdalleen hän huomasi huoneessa toisenkin ihmisen. Itse asiassa ihminen täytti kiikarin linssit niin että Satu oli kellahtaa nurin säikähdyksestä. Lisäksi hän oli näyttänyt katsovan suoraan Satuun.

Kari! Hänen Karinsa. Harmaantuneena, ikääntyneenä, yhä komeana, kenties jopa jollain tavalla miehekkäämpänä kuin vähän päälle parikymppisenä. Samat siniharmaat silmät. Merensiniset. Satu kyyristyi muurin suojaan. Hänen sydämensä hakkasi, eikä hänellä ollut enää yhtään kylmä, mitä hän ei kuitenkaan ehtinyt hämmästellä tai edes huomata. Vähitellen hän rauhoittui, sillä mies ei ollut voinut nähdä häntä koska oli valaistussa huoneessa ja ulkona kuutamosta huolimatta pimeä. Lasin heijastukset rajasivat ulkopuolisen maailman näkymättömiin. Kenties Kari oli katsonut takanaan seisovan naisen kuvajaista ikkunaruudussa. Sadusta tuntui, että Kari oli hymyillyt aavistuksen. Se ei ollut ollut mikään lämmin hymy, pikemminkin hieman pirullinen, kukaties suorastaan pahantahtoinen.

Paitsi jos kuutamon välkähdys kiikarin objektiivin reunuksessa oli kiinnittänyt tämän huomion? Satu pohti sellaista mahdollisuutta hetken, mutta karisti sen sitten epätodennäköisenä mielestään. Hän nousi hitaasti pystyyn, ei yksin varovaisuuttaan, vaan koska lihakset olivat ehtineet jäykistyä kyykkiessä. Kun hän nosti kiikarit uudestaan nenälleen, hän huomasi Karin kääntäneen selkänsä merelle ja seisovan nyt kasvotusten naisen kanssa. Naisen, Lenan, hänen vaimonsa, Sadun oli muistutettava itseään.

Lena oli pukeutunut vaaleanharmaaseen silkkipuseroon ja mustiin housuihin. Kiikarin linssit välittivät kaikki yksityiskohdat yhtä tarkasti kuin jos Satu olisi ollut itse huoneessa. Puseron kaula-aukossa oli pieni rusetti. Hän yritti palauttaa mieleensä, missä katalogissa oli nähnyt mallin. Se oli syksyn mallistoa. Italialainen. Ei hetkinen, olisiko sittenkin ollut ranskalainen? Gerard Darel?

Satu oli niin uppoutunut vaatemerkin tunnistamiseen, että havahtui ajatuksistaan vasta Lenan kääntyessä äkisti. Kultainen koru kaulassa heilahti. Sitten linsseissä näkyi pelkkää mustaa. Otettuaan kiikarin silmiltään Satu tajusi Karin selän peittäneen näkymän. Hän nosti kiikarin takaisin ja tarkensi objektiiveja niiden välissä olevasta säätöpyörästä. Lenan kasvot näkyivät nyt kokonaan, Karin ainoastaan osittain – toinen korva ja vähän toista poskea. Lena ei näyttänyt onnellisten näyteikkunan mallinukelta. Hänen suunsa oli tiukka suora viiva ja juonne kulmien välissä syvä. Hän sanoi jotain. Satu pinnisteli lukeakseen hänen huuliltaan mitä. Mutta herkeämätön tuijotus vetisti silmät ja hänen oli pysähdyttävä kaivamaan nenäliinaa taskustaan. Saatuaan kiikarin jälleen nenälleen ja tavoitettuaan kohteensa Lena näytti kääntäneen selkänsä miehelleen. Hän käveli muutaman askeleen, otti tukea takanreunuksesta ja jäi seisomaan niille sijoilleen päätään riiputtaen.

Lena oli vohkinut häneltä Karin. Lena oli juonitellut Karin itselleen pääjohtajan hemmotellun tyttären oikeudella ja jättänyt hänet potemaan menetystään loppuiäksi. Lena Adalmiina Lindenstein oli muuttanut koko hänen elämänsä. Lena oli päättänyt, ettei Sadulla olisi koskaan perhettä – ei miestä, ei lapsia, ei taloa merenrannalla.

Sillä kuka nainen selviytyisi yksin talon ylläpidosta, pihatöistä, lumenluonnista ja näiden vaatimasta infrastruktuurista? Kuka edes haluaisi selviytyä?

Satu ei tosi asiassa tiennyt Lenan toista nimeä. Ehkä se oli Adalmiina. Mutta Lena toi hänen mieleensä Topeliuksen sadun prinsessasta, joka sai kastelahjaksi kauneutta, rikkautta ja älykkyyttä tuovan helmen. Lenan tapauksessa hänen isänsä kaikkine rikkauksineen ja suhdeverkostoineen. Jos prinsessa kadottaisi helmen, hän menettäisi kauneutensa ja rikkautensa, mutta saisi tilalle nöyrän sydämen. Näin kävi. Topeliuksen sadussa. Ainakin ulkoisista puitteista päätellen tosielämän Adalmiina Lindensteinilla oli helmi edelleen hyvässä tallessa.

Johtuisiko kylmästä, Satu ajatteli, vai mistä, mutta lapsuuden sadut tuntuivat poukkoilevan tänään hänen päässään. Ehkä hiippailu ihmisten nurkissa sekoitti hänen aivonsa. Ehkä se kertoi hänen taantuneen kuusivuotiaan tasolle. 

Hyvä jumala, olen stalkkeri. Huomio lehautti häpeän lämpimän punan hänen poskilleen.

Hyvä jumala, olen stalkkeri. Huomio lehautti häpeän lämpimän punan hänen poskilleen. Tai sitten se ei johtunut häpeästä, vaan vaihdevuosista. Kuvaavaa olisi, että vaivat alkaisivat hänen vakoillessaan nuoruutensa rakkauden avioelämää. Niin tai näin, Sadun oli äkkiä hyvin lämmin. Mieleen juolahti joululaulu No onkos tullut kesä.

Tapahtumat talossa eivät odottaneet Satua. ­Lena näytti sillä välin kohottaneen kasvonsa. Hän nojasi yhä takanreunukseen, mutta hänen silmänsä kytivät kuin aviopuolisoon suunnatut mustat hiilet.

Takassa ei ollut valkeaa. Kari seisoi selin ikkunaan. Lena siirsi samassa katsettaan niin, että Satu tunsi sen porautuvan suoraan itseensä. Hän säpsähti ja satutti nenänsä kiikariin. Se ei ole mahdollista, hän hoki itselleen rauhoittuakseen. Lena on valaistussa olohuoneessa, eikä hän voi nähdä minua. Satu vilkaisi yläpuolelleen: kuu mollotti mustalla taivaalla suurena ja pyöreänä. Se valaisi meren ja talon ja muurin ja pihakiveykset ja pensaat harmaan sävyin. Sadulla oli yllään musta hupullinen toppatakki. Jos kuu valaisikin hänet, häntä ei voinut erottaa kivestä tai muurin katveessa kasvavasta pensaasta. Mutta oli Lenan katse tarkoitettu Sadulle tai ei, se jätti jälkeensä epämiellyttävän tunteen.

Minun ei oikeastaan pitäisi nähdä tätä, hän sanoi itselleen. Eikä siltikään saanut lähdetyksi. Kiikari jälleen silmillään hän pyydysti objektiiveihin kätensä kohottaneen Karin.

Sadun silmät levisivät, hän ei ollut uskoa näkemäänsä. Hän muisti miehen rauhaa rakastavana, tyynenä ja luotettavana, pikemminkin pehmeäluontoisena kuin kovapintaisena.

Mitä Lena oli tehnyt hänelle?

Mutta Kari ei lyönyt. Hän laski kätensä nyrkkiin puristettuna Lenan nauraessa taustalla. Punattujen huulten alta paljastui tasainen hammasrivi. Ilkeä ilme oli vääntänyt hänen kasvonsa niin, että Satu odotti raateluhampaiden pullahtavan esiin hetkellä millä hyvänsä. Kari kääntyi, asteli matalan kaapin luo, poimi hyllyltä lasin ja kaatoi siihen kellertävää nestettä karahvista. Sitten hän keinutteli lasia kämmenessään.

Kun Lena painoi katseensa, Satu näki kyyneleen vierivän alas tämän kirurgian myötävaikutuksella sileänä säilynyttä poskea. Hän ei antanut yhden kyyneleen vaikuttaa itseensä; hän oli muodostanut käsityksensä Lenasta jo neljännesvuosisata sitten. Sellaisten ihmisten tavoin, jotka aina saivat kaiken, joille jo kohtalo jakoi täyskäden ja värisuoran ja kaiken varalta vielä hihaan ässän ja suuhun kultalusikan, Lenakin oli itsekeskeinen, omahyväinen ja pikkumainen. Kaltaistensa tavoin hänkin piti etuoikeutetun osaansa itsestäänselvyytenä ja onneaan Jumalan säätämänä osaamatta arvostaa sitä. Edes miestään, vaikka kaksikymmentäviisi vuotta sitten sekin oli ollut ihan pakko saada. Lenan kaltaiset eivät tienneet, millaista oli kun elämä asettui poikkiteloin. Heillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä tarkoittivat pettymys, menetys ja luopuminen. He liitelivät vastoinkäymisten yläpuolella kuin koko maailmankaikkeus olisi olemassa sitä varten, että he saisivat tanssia ikuisesti debyyttitanssiaistensa kuningattarina. Satu alkoi tuohtua ajatuksistaan ja hänen rintaansa lämmitti kiukku.

Tunnekuohu sumensi myös kiikarin linssit. Kun hän jälleen näki jotain, Lena seisoi keskellä olohuonetta kädet kasvoillaan. Kari, missä Kari oli? Satu etsi ja etsi mutta ei löytänyt tätä mistään. Lena seisoi kädet silmillään yrittäen manipuloida miestä kyynelillään, kuten hemmotellut naiset olivat vuosituhansia tehneet, Satu ajatteli happamasti. Harmaa silkkipuseron helma oli irronnut housunkaulukse alta ja paljasti pienen sivuhalkion, josta Satu tunnisti puseron todellakin olevan Gerard Darelin syysmallistosta.

Jossain haukkui koira. Satu suoristautui ja terästi kuuloaan. Mistä päin ääni tuli? Se ei ollut mitään pienen koiran räksytystä, vaan vahvojen rintalihasten alta kumpuavaa möreää, pelotonta haukuntaa. Saksan paimenkoira? Rottweiler? Sadulla ei ollut kokemusta koirista. Hän oli vältellyt niitä parhaansa mukaan sen jälkeen, kun tuntematon musta koira oli juossut häntä kohti ja kaatanut hänet lätäkköön. Hän oli ollut silloin seitsemänvuotias ja palaamassa koulusta.

Haukunta vaihtoi suuntaa, itse asiassa se tuntui lähestyvän sitä paikkaa, jossa Satu seisoi. Hänen oli vaikea enää keskittyä kiikarointiin. Oliko Kujesaarilla koira? Oliko Kari lähtenyt koiran kanssa ulos tutkimaan, kuka väijyi heitä heidän tontinrajallaan.

Ei. Samassa Kari ilmestyi jälleen kiikarin objektiiviin. Ja takassa paloi tuli. Hän oli varmaan ollut kyykyssä tai polvistuneena sytyttelemässä sitä.

Haukunta ja talon tapahtumat limittyivät Sadun päässä toisiinsa. Lähestyvä koira teki hänen olon todella tukalaksi. Hän ei voinut lopettaa kiikarointia, mutta ei hän voinut sitä koiran takia jatkaakaan. Viimeinen mitä hän näki, oli Karin pitelevän kädessään takkapihtejä tai hiilihankoa. Ei, ei se sittenkään ollut viimeinen, sillä hän ei voinut jättää tilannetta siihen. Haukunta kuului jo aivan rannan tuntumasta.

Hän vilkaisi huolestuneena sivulleen ja saatuaan jälleen olohuonenäkymän kiikariinsa, hän huomasi hiilihangon lojuvan valkoisella sohvalla. Tuota sohvaahan ei enää puhtaaksi saada, hän ajatteli, vaikka tähdellisempääkin ajateltavaa olisi ollut, sillä Kari näytti kumartuvan vaimonsa puoleen.

Sovinnon hetki? Satu kysyi mielessään, mutta kumartuminen ei päättynyt halaukseen eikä suukkoon. Itse asiassa se ei päättynyt ollenkaan. Kari kumartui kumartumistaan, kunnes makasi pitkin pituuttaan vatsallaan lattialla.

Nyt haukunta kantautui vain muutaman kymmenen metrin päästä. Tässä käy huonosti, Satu ajatteli yltyvän paniikin vallassa. Ja mikäli kiikariin oli luottaminen, Karille oli jo käynyt huonosti.

Mies lojui lattialla vaimonsa jalkojen juuressa.

Miksei Lena tehnyt mitään? Miksei hän soittanut apua? Hän näytti jähmettyneen täysin.

”Nouse ylös, voi hyvä luoja, nouse ylös”, Satu hoputti puoliääneen.

Hoputtaessaan hän mietti, pitäisikö hänen soittaa hätänumeroon. Mutta miltä se vaikuttaisi? Ne alkaisivat suoltaa ohjeitaan ja hänen olisi pakko vastata, ettei hän voinut auttaa loukkaantunutta, koska seisoi sadan metrin päässä rakennuksen ulkopuolella. Pitäisikö hänen mennä paikan päälle?

Haukunnan määrätietoisesta lähestymisestä päätellen hurtta oli ottanut hänet tähtäimeensä. Satu vilkaisi viimeisen kerran valaistua taloa. Ilman kiikaria hän erotti vain yhden, seisovan hahmon ja jotain tummaa tämän jaloissa alhaalla lattialla. Hän työnsi kiikarin olkalaukkuun, veti laukun vetoketjun kiinni ja lähti harppomaan ylös muurin viertä. 

Jäljellä olivat vain hän, verenhimoinen koira ja kuutamo.

Rantaan johtavalle tielle, ja autolleen, päästäkseen hänen olisi pitänyt suunnata suoraan haukuntaa kohti. Nyt hänen oli kierrettävä yläkautta, mitä se ikinä tarkoittaisikin. Muurin vieressä kasvoi ryteikkö, tai siltä se ainakin tuntui Sadun raivatessa tietään eteenpäin. Koira oli haistanut paikan, jossa hän hetkeä aiemmin oli seissyt, ja haukkui nyt vimmatusti. Hänellä ei ollut enää aikaa seurata, mitä talossa tapahtui, mutta silmänsyrjästä hän näki, kun olohuoneesta sammuivat valot. Jäljellä olivat vain hän, verenhimoinen koira ja kuutamo. Ja sitten kuutamokin hävisi pilvien taa ja lankesi pimeys.

Satu kompastui ja loukkasi polvensa. Haukunta kuului jälleen lähempää. Oliko koira yksin vai oliko sillä taluttaja? Satu ei tiennyt, kumpaa vaihtoehtoa pelkäsi enemmän. Hän kapusi eteenpäin paniikin kohina korvissaan, välillä nelinkontin, välillä nilkuttaen.

Lopulta puiden välissä näkyi tie. Se näkyi, koska tontin rajalla seisoi lyhtypylväs. Hän harppasi metsikön ja tien välisen ojan yli ja ulvahti tuskasta laskeutuessaan kipeälle polvelleen.

Itsesuojeluvaisto käski menemään suorinta tietä autolle. Et voi muuta. Tämä on Karin valinta, vaisto huomautti, kaksikymmentäviisi vuotta sitten tehty, ei ole sinun asiasi puuttua kohtalon kulkuun.

Sinun, vaisto näpäytti, ei edes pitäisi olla täällä.

Mutta mitä jos Kari tarvitsee apua? Entä jos kaikkinäkevän kohtalon tarkoituksena on alusta asti ollut se, että hän, Satu Tuppunen, pelastaisi rakastettunsa ilkeän vaimopuolen kynsistä neljännesvuosisata myöhemmin?

Sillä mitä muuta Lena Adalmiina Lindenstein oli kuin vaimopuoli? Vääryydellä ja viekkaudella hänen rakkaan Karinsa rinnalleen juoninut noidankuvatus?

Satu pysähtyi keskelle tietä. Muurien ympäröimälle ja portin sulkemalle talolle oli suurin piirtein yhtä pitkä matka kuin hänen rantatien alkupäässä odottavalle autolleen. Polvea särki. Hän tunnusteli sitä sormillaan todetakseen farkkujen menneen rikki. Lisäksi sormiin tarttui jotain märkää. Hän maistoi: verta. Samassa pimeydessä kuului rottweilerin haukunta ja Satu lähti lenkkaamaan verenmaku suussaan autolleen. Hän tekisi hätäkeskukselle nimettömän ilmoituksen Sipoon rannassa tapahtuneesta… Niin mistä?

Viimeiset metrit Satu juoksi kivusta piittaamatta. Pysähtymättä hän kaivoi virta-avaimen taskustaan ja naksautti lukot auki. Hän hyppäsi vauhdissa etuistuimelle, silmissä pimeni hetkeksi silkasta tuskasta, haparoi kädellään oven kiinni ja työnsi avaimen virtalukkoon. Ennen kuin hän sai käännettyä avainta lukossa, sivuikkunaan tömähti jotain raskasta.

Satu käänsi päätään ja näki pedon hyökkäävän kohti hampaat irvessä.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijanuraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.