Tuire hämmästyy, kun Pinjan isä ilmestyy kapsäkkien kanssa oven taakse. Rahahuolet painavat kumpaakin, ja tyttären tuhlailu Australiassa jatkuu. Kaiken kukkuraksi Tuire saa huonoja uutisia töistä. Hän päätyy hukuttamaan murheitaan lähikuppilaan, josta matkaan tarttuu tuttu mutta yllättävä henkilö.

En odottanut vieraita. Oli myöhäinen huhtikuinen ilta – Pinjan lähdöstä oli kulunut kaksi kuukautta, kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Marinakin oli pitkällä konferenssireissulla Sri Lankassa. Isä kävi luonani harvoin, ei ainakaan koskaan sopimatta siitä huolellisesti etukäteen, ja ehdin jo ajatella, ettei ovelleni ikinä tupsahtanut ketään yllättäen. Joskus työkaverini Jonne toi jonkun työjutun tai vaimonsa lähettämää marjamehua, mutta ei tähän aikaan… 

Avasin oven epäluuloisena niin kuin vain ihminen, joka viettää sadan vuoden yksinäisyyttä ja on varma, että ovella kolkuttaa pernaruttokuorta toimittava terroristi tai puolalainen korikauppias. En osta, oli jo huulillani, mutta oven takana olikin Iiro.

Iiro ja neljä laukkua. Neljä matkalaukkua ja yksi tietokonelaukku olalla.

Eksäni näytti huonolta. Hän oli aina ollut hoikka, mutta nyt hän oli suorastaan nääntynyt. Hänellä oli vahva sänki kapoisilla poskillaan, ja hänen silmänsä olivat syvällä nenänjuuressa.

– Oho, tervehdin.
– Mitä sulle on tapahtunut?

Iiro levitti kätensä: tällainen minä olen, ota tai jätä.

– Sori, mulla ei ollut muuta paikkaa minne mennä. Mä en kehdannut soittaa ensin ja pelästyttää, mutta on tietenkin noloa tulla näin vain oven taakse.

– Pinja aina sanoo, että noloa.

Meitä yhdisti tyttäremme Pinja, joka oli törsännyt rahojamme kuusitoistavuotiaan vimmalla koko kevään Australiassa. Surutta ja säälimättä, ex-rikkaan eksäni siihen opettamana.

Tuijotimme toisiamme miettiväisinä. Ajattelimme ehkä Pinjaa tai sitä, että Iiro seisoi lahoilla portaillani, kivijalkavaurioisen ja suihkuttoman taloni edessä huhtikuisena, kauniina iltana, jolloin oli vaikea sanoa, kuinka paljon kello oli, koska se saattoi olla mitä tahansa.

Ajatukseni kiisivät myös naapuriini Tonyyn ja hänen komeaan vuokralaiseensa, ja mietin, näkivätkö he riutuneen Iiron kasseineen.

– Tule sisään, sanoin, sillä tiesin, ettei hänellä ollut perhettä eikä juuri ystäviä.
– Puhutaan.

Puuhasimme Iiron kassit kuis­tille ja siitä eteiseen. Pieni eteinen tuli hetkessä täyteen, ja harpoimme kassien yli olohuoneeseen. Iiro ei katsonut ympärilleen arvostellen ja arvottaen – niin kuin hänen tapansa oli – vaan lysähti sohvalle ja kietoi mummini virkkaaman viltin ympärilleen.

– Otatko teetä? kysyin.

– Eikö ole muuta?

– Ei, etkä sä juo.

– Nyt kelpaisi.

En alkanut revitellä omaa taloudellista tilannettani hänelle. Tässä huushollissa ei ollut ostettu vähään aikaan edes yhtä saunaolutta. Kaikki vähät rahat olivat menneet Iiron lellimän teinitähden hummailuihin.

Edelleen oli maksamatta se viimeinen erä Pinjan vaihto-oppilasvuodesta, jonka olin perinyt Iirolta ja josta oli tullut jo minullekin kaksi karhulaskua. Marina oli sanonut, että seuraavaksi laskut menisivät perintään ja sitten…

En uskaltanut ajatella pidemmälle. Keskityin piirtämään kaneja kettukirjakäsikseen, vaikka minun olisi pitänyt laihduttaa kettuja, jotka kuulemma olivat tällä kertaa liian lihavia.

– Mustaa vai valkoista? kysyin.

– Häh?

Tein päätöksen hänen puolestaan: musta tee oli valkoista tujumpaa.

– No, anna tulla, kannustin ja sain kuulla koko surullisen tarinan.

Se alkoi hänen firmansa alamäestä ja irtisanomisista päätyen avioeroon Pirren kanssa ja talon kauppaamiseen. Tarina oli tuttu jo Iiron kanssa käydyistä puhelinkeskusteluista, mutta sitä en tiennyt, että Pirre oli löytänyt uuden lohduttajan ja kodin.

– Mä olen pahoillani, Tuire, Iiro sanoi nöyränä.

Häntä näytti huolestuttavan enemmän se, miten minä suhtautuisin häneen kuin se, että Pirrellä oli jo toinen.

– Mä olen ollut sulle kusipäämulkku, hän myönsi.

– Sä olet ollut ihan hyvä isä Pinjalle, kiertelin, sillä kyllä minua joskus oli jurppinut se, että Iiro oli pitänyt minua ikään kuin itseään huonompana, koska en tahkonnut rahaa samaan malliin kuin hän.

Ja oli tietenkin se vanha juttu, josta joka toinen päivä ajattelin, että se oli ollut minulle oikein, ja joka toinen päivä olin sitä mieltä, että Iiro liioitteli, kun hän silloin vuosia sitten jätti minut kylpylän pihalle kuin nallin kalliolle.

Mietin, mikä nalli oikein oli. Olin lapsesta lähtien nähnyt mielessäni nallen, sateissa lionneen nallen, joka oli unohtunut tuulten riepottelemalle kalliolle, mutta nyt tajusin, ettei nalli ollut pehmoeläin vaan jokin muu.

– Miten niin ihan hyvä isä? Iiro kysyi.

Kiemurtelin. En halunnut lyödä lyötyä, mutta mutisin sitten, että asiamme olisivat ehkä paremmin, jos Pinja ei olisi pitänyt itsestään selvänä sitä, että voi lähteä maailmanääriin vaihto-oppilaaksi ja törsätä siellä kuin prinsessa.

– Minunko vikani se on?

En vastannut, koska vastaus oli päivänselvä.

Minä olin tarkka rahoistani. En ollut saanut koskaan mitään ylimääräistä, tienasin paljon vähemmän kuin suomalainen sai keskipalkkaa ja olin ollut mansikkapellollakin yksitoistavuotiaana, koska isä ei ollut maksanut kuviskouluani. Jo sitä ennen olin kerännyt pulloja tienvieriltä ja ostanut itselleni ensimmäisen levyn. Jostakin syystä Abbaa.

Olin ollut lapsena aikuisempi kuin nykyään, mikä ehkä johtui äidin varhaisesta kuolemasta.

Vilkaisin peilistä,  mahdoinko näyttää Iiron silmissä liian teiniltä Pinjan printtipaidassa ja huivissa, jonka olin kiepsauttanut kaulani ympärille.

Joimme teetä hiljaisuudessa.

Kysyin pari turhaa kysymystä siitä, oliko Iiron ja Pirren talo mennyt jo kaupaksi – ei vielä – ja eivätkö yrittäjät saaneet ansiosidonnaista – saivat, mutta ei Iiro. En kysynyt lisää, sillä osasin tehdä asiasta johtopäätökseni: niitäkään maksuja ei ollut hoidettu.

– Kaikki on loppu! Iiro ulvahti.

– Nyt ehkä näyttää tuolta, mutta asiat muuttuvat. Tulee kesä ja sillee.

– Sillee… Mitä iloa kesästä muka on? Mulla oli ennen vene ja mökki Kustavissa.

– Sulla on nyt toisenlainen kesä. Kesä se on kärpäselläkin! kan­nustin.

– Mä en halua kärpäsen kesää. Mä olen tottunut olemaan ­kotka.

Siinä oli tietysti haastetta, mutta hän tottuisi.

Minä en tottunut hänen itkuunsa. Minusta se oli surullista ja repi otsalohkoani ja takaraivoani vuoron perään. Päätin, että lähden käymään naapurissa.

TOIVO TULI AVAAMAAN. Hän oli rennosti pelkät bokserit jalassaan ja käytti selvästikin koko taloa, vaikka vuokralaisena hänen olisi mielestäni pitänyt pysytellä omassa huoneessaan.

– Onko Tony kotona?

Toivolla oli hyvin lihaksikas vatsa.

– Keikalla, Toivo sanoi ja katseli minua päästä varpaisiin.

Muistin hänen katselleen sama ilme kasvoillaan Marinaa aiemmin keväällä, kun tämä tuli hakemaan minua autollaan ja Toivokin sai kyydin.

Toivo jatkoi:
– Just yksi päivä muistelin sua siellä saunalla.

Muutettuaan Tonyn vuokralaiseksi Toivo ja Tony olivat törmänneet saunalle, jossa olin ollut pesemässä tukkaani. Minua nolotti edelleen, miten olin peitellyt itseäni punaisella muovivadilla.

En keksinyt nasevaa vastausta, joten Toivo kysyi, kuka hujoppi tuli luokseni.

Hän oli siis kyttinyt minua niin kuin minä kyttäsin hänen vuokraisäntäänsä.

– Äh, se on vain mun eksä. Mun tyttären isä, vastasin, vaikka tajusin kuulostavani täti-ikäiseltä paljastaessani nuorelle Toivolle, että minulla oli tytär, joka ei asunut edes kotona.

– Iirolla on nyt vähän vaikeaa, ja se on mun luona vain yötä.

– Jassoo.

En osannut tulkita, mitä jassoo tarkoitti, mutta ehkä siinä oli jotakin tietäväistä ja kiusoittelevaa. Aivan kuin olisimme heti Iiron kanssa olleet toistemme kimpussa, kun vuosien jälkeen saimme viimein tilaisuuden.
Toivo oli vielä toiveikas. Hän ei ymmärtäisi.

Pyöräytin hänelle silmiäni, mutta hänen harmaat silmänsä seurasivat minua vakaina ja rauhallisina. Hän nosti kätensä lantiolleen, ja sain kamppailla, etten kiinnittänyt käteen ja sen lähimaastoihin huomiota. Minusta tuntui kuin hänen sormensa olisivat osoittaneet minulle jotakin.

Mikä tyhmä ajatus, nuhtelin huikentelevaista mieltäni.

– Olisin vain kysynyt Tonyltä, olisinko voinut lainata viinaa tai viiniä, sanoin.
– Iiro tarvitsee nyt jotakin vahvaa, mutta mulla on vain teetä.

Vaikka halusin auttaa Iiroa, halusin myös tilaisuuden karata hänen ahdistustaan. Tietenkin halusin lisäksi nähdä Tonyn, sillä viimeksi, pari viikkoa sitten, hän oli asettanut kätensä minun reisilleni, mistä ne olivat nousseet ylöspäin ja…

No, sitten Toivo oli saapastellut sisään kuin kotiinsa.

Katsoin Toivoa hämmentyneenä. En tiennyt, mitä ajattelisin hänestä. Ainakin hän oli hyvin röyhkeä hengaillessaan eri puolilla Tonyn taloa. Nytkin hän meni keittiöön ja kumartui juuri oikean kaapin edessä. Noustessaan hänellä oli kädessään puolikas pullo kirkasta.

– Ei täällä muuta ole, hän sanoi.
– Mutta kai sä tämän voit ottaa. Vaikuttaa hätätilanteelta, hän sanoi ja ojensi minulle pullon.

– Joo, on, sanoin ja nappasin sen.

Sormemme osuivat yhteen, ja oli aika jännä juttu, miten hirveän merkittävältä pieni hipaisu tuntui. Vielä kotona sormiani poltteli, ja hieroin niitä Pinjan puseronhelmaan. Hämillisen ilmeeni hautasin Pinjan huiviin.

Aamulla huivissa oli vielä haissut Pinja, mutta nyt kankaaseen oli tarttunut Tonyn ja Toivon talon tuoksu.

TOISENA PÄIVÄNÄ IIRO vain nukkui. Hän oli kantanut kassinsa Pinjan huoneeseen ja raivannut pöydälle tilaa kannettavalle tietokoneelleen. Minulta lupaa kysymättä hän oli käynyt kippuralle Pinjan vanhaan puusänkyyn, ja kuulin yöllä, miten hän heittelehti kyljeltä toiselle. Sänky narisi ja paukkui. Se oli tarkoitettu keveämmälle nukku­jalle.

Oli omituista, että kotona oli taas joku toinen. Autiossa talossani oli ääniä. En ollutkaan enää yksin.

Kaikenlaista saattoi tapahtua. Kaikki oli mahdollista, hetkenä minä hyvänsä asiat muuttuivat, ajattelin ja makasin virkkuna omassa sängyssäni. Tuntui kuin olisin ollut pitkästä aikaa elossa. Tämä kaikki herätti tietoisuuttani ja läsnäoloani enemmän kuin Marinan tarjoama luksuskurssi kylpylässä, jonka kloorinhajusta olin saanut viikon kestävän päänsäryn.

Annoin Iiron nukkua. Oli kai hyvä, että hän nukkui.

Lähdin työpaikalleni Pageen. Raskaana oleva kolmikko istui kahvihuoneessa, kun menin lataamaan päivän ensimmäiset kahvit.

– Eikö sulla ole viisikymmentäprosenttinen työaika? he kysyivät.

– Joo, on, sanoin reippaasti.

– Sä olet täällä nykyään aina, he ihmettelivät.

Olin polleana, että he olivat huomanneet, kuinka ahkera olin ollut. Olin tosiaan käynyt viimeisen kuukauden joka päivä töissä.

– Sitä vain, että saatko sä nykyään enemmän palkkaa vai mikä oikein on, kun töitä ei riitä meille vakkareillekaan?

Katsoin heidän närkästyneitä naamojaan. He istuivat kuin lihavat kolmoset pöydän toisella puolella, ja jokaisella oli vesipullo edessään kuin he olisivat olleet maratonilla.

Olivatko he minulle vihaisia vai kateellisia? He itsehän olivat saamassa hyvät äitiysrahat, jotka Jonnen mukaan rasittivat Pagen surkeaa tilannetta liikaa. Mikä hätä heillä oli?

– Onko se sun tyttö vielä siellä Australiassa? yksi heistä kysyi.

Nyökkäsin.

– Se tulee kotiin vasta joulun jälkeen.

Siihen oli yli seitsemän kuu­kautta.

– On varmaan sikakallista, että lapsi on vaihtarina, toinen ehdotti. 

– Lapset ovat kalliita, sanoin opettavaisesti.

Olin joskus lukenut joskus, että Stakes ja Tilastokeskus olivat tulleet siihen tulokseen, että lapsi maksoi vanhemmilleen yli satatonnia ennen täysi-ikäisyyttään, eikä siihen ollut laskettu vaihtarivuosia.

Raskauskolmikon kädet kiertyivät suojelevasti vatsakummuille. Heidän ilmeensä muistuttivat, että lapset olivat joka sentin arvoisia.

– Miten sulla voi olla jo niin iso lapsi, he ihmettelivät sitten.

– Sä olet itsekin kuin teinityttö!

– Sanokaa toi Pinjalle, nauroin hyvilläni ja kohentelin Pinjan vaatteita ylläni.
– Sen mielestä mä olen ihan mummo.

Äitikolmikko ei vastannut. Ehkä he miettivät, saatoinko tosiaan olla jo mummokin ja pitäisikö heidän kertoa asiasta Pinjalle. Entä miten he ottaisivat häneen yhteyttä?

Itse sain häneen yhteyden kaikin mahdollisin tavoin. Hänen sosiaalisen median kautta tapahtuva raportointinsa oli runsasta ja pidäkkeetöntä:

Facebook: Koska en ollut hänen kaverinsa, näin hänen vaihtaneen profiilikuvakseen biitsikuvan, jossa hän hengaili jonkun rastatukkaisen pojan kanssa rannalla umpirakastuneen näköisenä.

Twitter: Jälleen käsittämättömiä kirjainyhdistelmiä – GG, HF, GR8 – sekä tietenkin hashtageja ja välisanoja, joista ymmärsin, että kivaa oli ollut rastan kanssa. En oikeastaan halunnut tietää enempää.

PinjAussie-blogi: Kulttuurimatka Sidneyyn maailman mahtavimman Katen ja juristi-dadin kanssa. Tutunnäköisiä kuvia oopperatalosta, kaupungin siluetista ja sellaista.

WhatsApp, Hyttysten perheketju: Iiro oli kysynyt pari päivää sitten, miten Pinjalla meni. Pinja ei ollut vastannut.

Insta: Kymmeniä kuvia rastapojasta, koalavauvasta ja suurista salaattiannoksista­.

Näin sivusilmällä, kun sota-Masan, pomoni, työhuoneen ovi avautui. Klikkasin ohjelmat kiinni.

Värittäessäni eläinliike Karvaturrin terrieriä mustaksi muistelin, mitä Mr. Big sanoikaan Sinkkuelämässä: She can reach me, but I can’t ever get her. Niinkö?

Masan askelet lähestyivät. Kylmä hiki valui selkääni pitkin. He can reach me, but I can’t ever… 

Nytkö se tapahtuisi? Nytkö tulisi kenkää? Näinkö se tapahtui?

Näin Jonnen naaman, joka pilkisti tietokoneen takaa. Hän oli yhtä säikähtäneen näköinen kuin minäkin. Jonne pomppasi ritarillisesti pystyyn ja kahmaisi kasan papereita käsiinsä.

– Hei, Masa, ehtisitkö sä katsoa näitä? Jonne työnsi paperit Masan syliin.
Masa vilkaisi minua ennen kuin alkoi selata Jonnen papereita. Kun Masa painoi katseensa papereihin, Jonne muodosti huulillaan MENE.

Ja minä menin.

Tiesin, että tämä oli enää tekohengitystä. Että jos Masa ei saanut irtisanottua minua tänään, hän tekisi sen huomenna tai milloin vain, sillä nykymaailmassa oli yhteydenpitoon kaikki mahdolliset välineet, ja minä osasin käyttää niistä jokaista – kiitos Pinjan.

PALATESSANI KOTIIN IIRO oli keittänyt pastaa ja tehnyt tomaattikastikkeen.

– Sulla ei ollut parmesaania, hän moitti.

– Viime viikolla mulla oli vielä edamia, kerroin ja iloitsin siitä, että sain käydä valmiiseen ruokapöytään.

Istuuduimme toisiamme vastapäätä pöydän ääreen ja aloimme syödä. Sitten nostimme päämme yhtä aikaa ja purskahdimme hämilliseen nauruun.

– Me oltaisiin voitu olla aina näin, Iiro sanoi.

– Opiskeluaikanakin me syötiin aina pastaa ja tomaattikastiketta, myönsin.

– Silloin meillä oli rahaa tonnikalaan.

– Se oli silloin halvempaa, sanoin tietäväisesti.

– Eikä sen syöntiä pidetty epäeettisenä ja epäekologisena, Iiro huomautti.

– Kukaan ei ajatellut silloin mitään, sanoin ja katsoin häntä merkitsevästi, mutta hän näytti miettivän riistokalastettua tonnikalaa.

En ollut tiennyt, että hän oli ruuan suhteen valveutunut. Siristin hänelle silmiäni.

– Älä siristä noin, Iiro sanoi.

– Sä näytät silloin Pinjalta, ja mun tulee sitä ikävä.

– Join the club, sanoin ja näykin ruokaani.

Ei minun ollutkaan nälkä. Huolet ja ikävä veivät ruokahaluni.  

Työpaikkani painostava tunnelma väijyi takaraivossa ja huomasin, että postitse oli tullut kirje perintätoimistosta. Ei kai se ollut jo kolmas? Selvisin rimaa hipoen Pinjan luottokorttilaskuista. En millään pystyisi maksamaan vaihtarijärjestön viimeistä laskua, joutuisin käräjille, menettäisin luottotietoni ja…

Tilanne oli kaistapäinen. Meillä oli pöydässä halvinta mahdollista ruokaa, ja samaan aikaan Pinja osti maapallon toisella puolella viidet farkut kuukaudessa.

Kun olin urputtanut hänelle farkuista, hän oli vaivautunut vastaamaan, että Australiassa alkoi tulla talvi, enkö tiennyt sitä. Minusta oli kumma, etteivät Suomesta pari kuukautta aiemmin ostetut farkut enää kelvanneet. Ja kun urputin siitä, tunsin oloni kurjaksi natisijaksi. Miksi ihmeessä tunsin, sillä minähän olin oikeassa.

– Pitäisikö pyytää Pinja takaisin? pohdin.
– Jos ei sitten tarvitsisi maksaa sitä viimeistä erää.

Iiro ei sanonut ensin mitään. Sitten hän pudisti päätään.

– Me ei voida tehdä sitä Pinjalle. Tämä on sen suurin unelma.

– Mä luulen, että sen suurin unelma olisi ollut se, ettei me oltais erottu.

En tiennyt, miksi sanoin niin, eikä Iirokaan tykännyt sanoistani. Hän tiuskahti:

– Mä luulin, että sä hoidit sen laskun. On se kumma, ettet yhtä laskua voi maksaa, kun mä hoidin kaiken muun!

Hänellä ei olisi ollut varaa kekkuloida laihan tomaattikastikkeensa kanssa. Kävin heittämässä paskaruuan roskikseen ja menin huoneeseeni. Pamautin oven kiinni ja soitin Marinalle Sri Lankaan. Tiesin, että se oli törkykallista, mutta rikas Marinahan sen laskun pääasiassa maksoi.

TWITTERIIN ILMESTYI SEURAAVALLA viikolla päivitys, että Pinja oli aloittanut työt. Ilmoitusta seurasi liuta kiroilumerkkejä. Ne tunnistin.

– Ei se saa tehdä siellä töitä! parkaisin Iirolle, joka makasi sohvalla mummin peiton alla ja katsoi neljättä kautta Seinfeldiä. Kolme ensimmäistä kautta oli jo töllötetty.

Seinfeldkin tuntui jonkin vanhan kertaukselta: silloin kun iäisyys sitten asuimme kolmestaan Pinja-vauvan kanssa, saatoimme katsoa viisikin jaksoa putkeen.

– Sehän ratkaisisi kaiken, Iiro sanoi silmät naulittuina ahneeseen ja pulleaan George Costanzaan.
– Jos Pinja rikkoo vaihtarijärjestön sääntöjä, se tulee maitojunassa kotiin.

Alkoiko Iironkin sääli Pinjaa kohtaan rapista? Heristin korviani. Ainakin minun säälini Iiroa kohtaan­ hupeni. Hän eli luonani kuin olisi asunut täällä aina ja aikoisi jatkossa asuakin.

Sekin riipi hieman, ettei hän laittanut astioita koneeseen ja valitti suihkun puutteesta. Hän oli myös hyvää pataa kammottavan Siwa-mummon kanssa ja uskoi tämän omistavan alikersantti Rokan sukan. Hän oli sukasta melkein yhtä innoissaan kuin isäni, joka oli käynyt katsomassa sitä ihan livenä ja kehuskeli asiasta Facebookissa. En halunnut ajatella, millainen tämä live-sukka oli.

Kun isä oli kuullut, että Iiro oli muuttanut väliaikaisesti luokseni, hän oli kuulostanut ilahtuneelta. Hän oli ehdottanut, että Iiro laittaisi taloni kuntoon ja aloittaisi suihkusta.

Isä oli perinteinen käytännön mies. Hänestä mies talossa tarkoitti sitä, että suihku oli jo korjattu ja mädät rappuset vaihdettu, ja se kivijalan halkeama…

Isä lupasi tulla jonakin päivänä tervehtimään Iiroa, sillä olihan siitä aikaa, kun hän oli tämän nähnyt.

– Se oli silloin, kun hoidin Pinjaa koko viikonlopun, kun herrasväki likosi kylpylässä, hän muisteli.

– Siitä on neljätoista vuotta, kiristelin hampaitani.

– Melkein viisitoista, isä korjasi.

Illalla huomasin hänen päivittäneen Facebookiin, että vävy oli muuttanut takaisin tyttären taloon. ”Ihan mahtavaa”, isä hehkutti. Kolme huutomerkkiä.

Kolme huutomerkkiä eivät sopineet hänen ikäiselleen äijälle.

MARINAN INSTAGRAM-KUVAT olivat kauniita. Hän oli laitattanut otsaansa timantinmuotoisen kastimerkin ja näytti tyrmäävältä. Hänen paksut punaiset hiuksensa olivat tiukasti päätä myöten, ja hämmästyin, miten itämaiset silmät hänellä oli. Hän suorastaan hehkui. Kommentoin hänen kuvaansa ”Nätti, awws” ja sydän sydän sydän. Minäkin osasin!

– Mitä sä katselet? Iiro kysyi, kun laikkailin Marinan ja Jonnen kuvia.

Jonne oli räpsinyt kuvia kolmesta lapsestaan ja krookuksista, jotka nousivat hänen takapihallaan.

Kun kerroin, Iiro oli äimänä.

Yllätyin, että hän oli minuakin nuijempi, oikea luolamies. Hän oli joskus kuullut Instagramista, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, että Pinja oli siellä. Hän latasi lähes närkästyneenä applikaation puhelimeensa ja alkoi selata tyttärensä tuhansia kuvia. Hänen kulmansa vuoroin kurtistuivat ja sulivat, välillä hän hymyili, sitten kasvoille tuli torjuva ilme. Hänellä meni siihen koko ilta.

– Voisitko sä tehdä jotakin ruokaa? kysyin lopulta.

Hän ei voinut.

– Arvaa, mitä mä laskin yksi päivä? kysyin.

Hän ei vastannut vaan täppäili kuvia.

– Mä olen tehnyt Pinjalle kahdeksan ja puoli tuhatta ruokaa, eikä siihen ole laskettu aamu- ja iltapaloja tai välipaloja!

Iiro nosti katseensa puheli­mesta.

– Vähensitkö sä ne kerrat, kun se oli mun luona?

– Vähensin, sanoin, sillä halusin sittenkin välttää riitaa.

Oikeasti Pinja oli ollut Iiron luona niin harvoin, että tulos oli melkein sama.

Toistin, jotta Iiro ymmärtäisi:
 – 8 500 annosta spagettia ja jauhelihakastiketta!

– Kai sä sille muutakin laitoit? Iiro kysyi.

– Sä keität liian vahvaa kahvia, bee tee wee, sanoin.

– Mikä bee tee wee?

– By the way, tiuskaisin.

– Tulisipa Pinja jo kotiin, Iiro huokaisi.

Ihan kuin Pinja voisi pelastaa meidät.

En kestänyt enää ahdistunutta tunnelmaa vaan luikahdin ulos saappaat hölskyen. Siellä tuoksui vahvana kevät.

TÄLLÄ KERTAA TOIVO päästi minut heti keittiöön saakka ja kumartui tutulle alakaapille.

– Se olisi mulle itselleni, sanoin.
– Mä en kestä enää sitä synkistelijää.

Toivo ei löytänyt juotavaa, mutta leikkasi palat jäätelöä. Tiikeriä. Se oli minusta söpöä ja liikuttavaakin. Nuoleskelin lusikkaani.

– Tony-tiikerin jäätelöä, sanoin ja me molemmat nauroimme.

Ehkä voisin Tonyn sijasta ihastua hänen vuokralaiseensa? Tony oli ehkä liian nihkeä. Hän olisi voinut ottaa jo seuraavan askeleen edelliskerran jälkeen.

Toivo nuoli lusikkaansa ja katseli minua.

– Sä olet aika nätti, kun olet paikoillasi, hän sanoi.

Tirskahdin. Minustahan tuntui siltä, että olin aina yksinäni kotona. Kaikki muut olivat jossain. Pinja Australiassa ja Marina Sri Lankassa. Pagen työntekijät Pagessa tai Hua Hinissä, Jonne pihallaan kuvaamassa krookuksia…

– Ja olet sä nätti, kun sä naurat, hän sanoi.

Nyt punastuin: iskikö nuori ja komea minua?

– Säkin olet aika nätti, kehuin takaisin, ja otimme toiset palat jäätelöä.

– Tuliko sun parempi mieli? hän kysyi, kun lautaset olivat tyhjät.

Tuntui, että ilmassa oli sähköä. En ollut valmistautunut siihen. Minä olin halunnut nähdä Tonyn ja saada häneltä lohtua. Toivo oli minulle arvoitus. Hän oli liian hyvännäköinen ja liian nuori, ja tuntui että olin hänen seurassaan kuin joku Havukka-ahon ajattelija.

– Tuli, hymyilin silti ujosti.

Toivo oli ehkä sanomassa, että näytin hyvältä hymyillessäni, mutta hän vain osoitti poskeani ja pyyhkäisi siihen jääneen jäätelön pois.

– Me aina Tonyn kanssa nauretaan, kun sulla on kiire joka paikkaan, hän sanoi.

Se jotenkin lässäytti tunnelman – en ollut varma, halusinko, että minulle naurettiin.

Palasin kadun toiselle puolelle katsomaan, miten pyllerö George Costanza yritti taas itsekkäästi kahmia etuuksia ja rahoja itselleen.

– Pylleröinen, sanoin ja maistelin sanaa.
– Muistatko?

Hyräilin vähän, ja Iiro muisti: hänen kasvonsa laukesivat hymyyn, kun hänkin muisti, miten vuosia sitten Pinja oppi ensimmäisen laulunsa, Pienen tytön tylleröisen. Hän lauloi sen pienenä tytön pylleröisenä.

Oli hauskaa, että meillä oli hyviäkin yhteisiä muistoja.

– Otatko kahvia? kysyin, sillä jäätelön jälkeen teki usein mieli väkevämpää.

– Otan, jos teet tarpeeksi vahvaa, Iiro sanoi, ja minä tein. 

USKALTAUDUIN PAGEEN seuraavalla viikolla, koska nyt töitä oli jo rästissä. Istuuduin muiden kanssa kahvihuoneeseen. Muut miettivät
säätä.

– Kahdeksankymmentäprosenttinen sateen mahdollisuus, yksi raskauskolmikosta sanoi.

– Minulla vain kuusikymmentä, toinen korjasi.

– Minulla sata! Jonne synkisteli.

– Mistä te noi tiedätte? kysyin.

He heiluttivat minulle hienoja puhelimiaan.

– Seurataan Fonectaa. Seurataan Ilmatieteen laitosta. Seurataan MTV3:n säätä.

Minä en seurannut mitään, paitsi Masaa, sillä nyt pomo nappasi minut ja kehotti tulemaan huoneeseensa.

Tällä kertaa ovi vedettiin kiinni. Tällä kertaa ei puhuttu hänen Kaisa-vaimonsa ketuista, joita papereille loikkineet kanit olivat alkaneet syödä.
Kanit syödä kettuja?

Ketuista tuli puhe vasta keskustelumme lopussa:
– Nythän sulla on aikaa keskittyä siihen kuvitukseen kunnolla, Masa yritti.

– Niin, kuiskasin, vaikka olisin minä voinut vähän äristäkin.

Olin antanut Pagelle parhaat vuoteni.

– Kaisa sanoi, että sun ketut olivat liian laihoja, Masa moitti ja siveli brylkreemiä tukassaan.

– Lihaviapas, sanoin.

Viimeksi ne olivat olleet liian lihavia.

Katsoin, miten Tuntematon sotilas -julisteen riutunut sotamies makasi pää repullaan ja katseli taivaalle kulmat kurtussa. Vaistomaisesti omanikin painuivat ryttyyn.

Jokin ajatus teki tuloaan, mutta en tavoittanut sitä.

Ja koska Marina oli matkoillaan, poljin keskustaan ja menin yksinäni Perryyn. Höyläsin sitä luottokorttiani, jota yleensä höyläsi joku toinen ja join itseni tolkuttomaan tokkuraan.

SUIHKUVERHON PESULAPUSSA LUKI pesuohjeet varmaan parillakymmenellä kielellä. ”Konepesu 40 °C. Ei kloorivalkaisua. Ei rumpukuivausta. Silitys, keskilämpö. Silitä tuote pesun jälkeen, niin se säilyy vedenpitävänä. Ei kemiallista pesua.” Ja sama tsekiksi ja viroksi ja flaamiksi ja tsörk tsörkiksi. Tästä voisi oppia hyödyllistä sanastoa, ajattelin, mutta en jaksanut innostua hankkeesta vaan painoin vain pääni kaakeliin. 

Annoin veden virrata ylitseni, helliä särkevää vartaloani, silittää minua.

Tarvitsin kaiken tuen. Olin ollut tyhmä ja kaistapäinen, juonut ja höylännyt, eikä minulla ollut selkeitä muistikuvia kaikista tapahtumista, mutta kylpyhuoneen tunnistin. Tiesin, kenen peili oli paksussa höyryssä ja keiden pyyhkeet roikkuivat koukuissaan.

Ensin olin istunut Perryssä yksinäni ja tuijottanut lasia niin kuin tuhannet ja taas tuhannet irtisanotut ennen minua. Muistikuvani olivat vielä kirkkaat kuin kevätilta, kun sisään tuli kolme miehen seurue, joka istuutui pöytääni.

He olivat olleet iloisia ja hauskoja ja hyvännäköisiä, ja he lohduttivat minua täydestä sydämestään.

Muut kaksi liukenivat yöhön, mutta me kaksi jäimme nurkkapöytään. Sitten muistikuvani hämärtyivät, enkä ollut varma, miten päädyimme Tuulentielle, mutta täällä me olimme. Naapuritalossa.

Kyllä, me harrastimme seksiä. Aivan, sen muistin ja tunsin jalkovälissäni. Joo-o, se oli ollut ihanaa. Mutta saattoi se olla huonoakin, sillä minulla ei ollut juuri vertailukohtia ja saatoin liioitella jotakin, mikä oikeasti oli ollut vain keskinkertaista tai jopa laimeaa.

Jokin osa minusta oli silti häpeän keskellä ylpeä ja tyytyväinen, että seksiä oli ollut. Mutta muu osa, suurin osa minusta – mielestäni ja kropastani – kärsi järkyttävistä, kaiken alleen huuhtelevista morkkisaalloista.

Oven takaa kuului askelia. Sitten kuului uusia askelia. He olivat molemmat­ kotona. Kuuntelin korvat punaisina, kun he puhuivat keskenään.

– Voi itku, voikersin hiljaa.

Yritin tsempata, että olisin kuin Marina, jolle tällaista sattui kai vähän väliä. Ajattelin, että vääntäisin hanan kiinni ja kuivaisin hiukseni tummansiniseen pyyhkeeseen, joka roikkui Mikki Hiiri -koukusta, ja kietoutuisin kylpytakkiin, tassuttelisin keittiöön, ottaisin ison mukin kahvia kämmenieni väliin niin kuin televisiosarjassa ja naureskelisin poikien kanssa, että kuinkas tässä kävikään…

Mutta minä en ollut Marina. Minä olin Tuire, surkea raukka naapurini suihkussa. Tosin olihan tämä suorastaan mahtavaa verrattuna siihen, että yleensä pesin itseni laittomassa saunassa pihan perällä.

Olimmeko pitäneet yöllä paljon meteliä? Olinko kiljunut? Mitä Tony ja Toivo olivat ehtineet puhua keskenään?

Yhtäkkiä ylitseni huljahti uusi ahdistuksen aalto, kun muistin, miksi olin mennyt Perryyn ja miksi minun ei olisi pitänyt juoda itseäni tähän kuntoon.

Minulla ei yksinkertaisesti ollut varaa hulttioelämään.

Väänsin vihaisena hanan kiinni, nappasin tummansinisen pyyhkeen ja kuivasin hiukseni niin, että niitä irtosi varmaan kourallinen. Kylpytakin jätin naulaan, koska en kehdannut pukea sitä päälleni. Kiedoin ympärilleni pyyhkeen. 

– Nautiskelee siellä suihkusta, kuulin silloin oven takaa Tonyn
äänen.

Purin alahuultani. Pyyhkäisin peilistä huurut ja katsoin naamaani, jossa ripsivärit olivat alaluomella. Yritin hinkata niitä pyyhkeen kulmaan. Ohut iho meni tuhanteen ryppyyn.

Anna mennä vain! kannustin itseäni ja nyökkäsin kalpealle kuvajaiselleni.
Oli aika avata ovi.

Jatkuu ensi viikolla.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.