Tuire hämmästyy, kun Pinjan isä ilmestyy kapsäkkien kanssa oven taakse. Rahahuolet painavat kumpaakin, ja tyttären tuhlailu Australiassa jatkuu. Kaiken kukkuraksi Tuire saa huonoja uutisia töistä. Hän päätyy hukuttamaan murheitaan lähikuppilaan, josta matkaan tarttuu tuttu mutta yllättävä henkilö.

En odottanut vieraita. Oli myöhäinen huhtikuinen ilta – Pinjan lähdöstä oli kulunut kaksi kuukautta, kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Marinakin oli pitkällä konferenssireissulla Sri Lankassa. Isä kävi luonani harvoin, ei ainakaan koskaan sopimatta siitä huolellisesti etukäteen, ja ehdin jo ajatella, ettei ovelleni ikinä tupsahtanut ketään yllättäen. Joskus työkaverini Jonne toi jonkun työjutun tai vaimonsa lähettämää marjamehua, mutta ei tähän aikaan… 

Avasin oven epäluuloisena niin kuin vain ihminen, joka viettää sadan vuoden yksinäisyyttä ja on varma, että ovella kolkuttaa pernaruttokuorta toimittava terroristi tai puolalainen korikauppias. En osta, oli jo huulillani, mutta oven takana olikin Iiro.

Iiro ja neljä laukkua. Neljä matkalaukkua ja yksi tietokonelaukku olalla.

Eksäni näytti huonolta. Hän oli aina ollut hoikka, mutta nyt hän oli suorastaan nääntynyt. Hänellä oli vahva sänki kapoisilla poskillaan, ja hänen silmänsä olivat syvällä nenänjuuressa.

– Oho, tervehdin.
– Mitä sulle on tapahtunut?

Iiro levitti kätensä: tällainen minä olen, ota tai jätä.

– Sori, mulla ei ollut muuta paikkaa minne mennä. Mä en kehdannut soittaa ensin ja pelästyttää, mutta on tietenkin noloa tulla näin vain oven taakse.

– Pinja aina sanoo, että noloa.

Meitä yhdisti tyttäremme Pinja, joka oli törsännyt rahojamme kuusitoistavuotiaan vimmalla koko kevään Australiassa. Surutta ja säälimättä, ex-rikkaan eksäni siihen opettamana.

Tuijotimme toisiamme miettiväisinä. Ajattelimme ehkä Pinjaa tai sitä, että Iiro seisoi lahoilla portaillani, kivijalkavaurioisen ja suihkuttoman taloni edessä huhtikuisena, kauniina iltana, jolloin oli vaikea sanoa, kuinka paljon kello oli, koska se saattoi olla mitä tahansa.

Ajatukseni kiisivät myös naapuriini Tonyyn ja hänen komeaan vuokralaiseensa, ja mietin, näkivätkö he riutuneen Iiron kasseineen.

– Tule sisään, sanoin, sillä tiesin, ettei hänellä ollut perhettä eikä juuri ystäviä.
– Puhutaan.

Puuhasimme Iiron kassit kuis­tille ja siitä eteiseen. Pieni eteinen tuli hetkessä täyteen, ja harpoimme kassien yli olohuoneeseen. Iiro ei katsonut ympärilleen arvostellen ja arvottaen – niin kuin hänen tapansa oli – vaan lysähti sohvalle ja kietoi mummini virkkaaman viltin ympärilleen.

– Otatko teetä? kysyin.

– Eikö ole muuta?

– Ei, etkä sä juo.

– Nyt kelpaisi.

En alkanut revitellä omaa taloudellista tilannettani hänelle. Tässä huushollissa ei ollut ostettu vähään aikaan edes yhtä saunaolutta. Kaikki vähät rahat olivat menneet Iiron lellimän teinitähden hummailuihin.

Edelleen oli maksamatta se viimeinen erä Pinjan vaihto-oppilasvuodesta, jonka olin perinyt Iirolta ja josta oli tullut jo minullekin kaksi karhulaskua. Marina oli sanonut, että seuraavaksi laskut menisivät perintään ja sitten…

En uskaltanut ajatella pidemmälle. Keskityin piirtämään kaneja kettukirjakäsikseen, vaikka minun olisi pitänyt laihduttaa kettuja, jotka kuulemma olivat tällä kertaa liian lihavia.

– Mustaa vai valkoista? kysyin.

– Häh?

Tein päätöksen hänen puolestaan: musta tee oli valkoista tujumpaa.

– No, anna tulla, kannustin ja sain kuulla koko surullisen tarinan.

Se alkoi hänen firmansa alamäestä ja irtisanomisista päätyen avioeroon Pirren kanssa ja talon kauppaamiseen. Tarina oli tuttu jo Iiron kanssa käydyistä puhelinkeskusteluista, mutta sitä en tiennyt, että Pirre oli löytänyt uuden lohduttajan ja kodin.

– Mä olen pahoillani, Tuire, Iiro sanoi nöyränä.

Häntä näytti huolestuttavan enemmän se, miten minä suhtautuisin häneen kuin se, että Pirrellä oli jo toinen.

– Mä olen ollut sulle kusipäämulkku, hän myönsi.

– Sä olet ollut ihan hyvä isä Pinjalle, kiertelin, sillä kyllä minua joskus oli jurppinut se, että Iiro oli pitänyt minua ikään kuin itseään huonompana, koska en tahkonnut rahaa samaan malliin kuin hän.

Ja oli tietenkin se vanha juttu, josta joka toinen päivä ajattelin, että se oli ollut minulle oikein, ja joka toinen päivä olin sitä mieltä, että Iiro liioitteli, kun hän silloin vuosia sitten jätti minut kylpylän pihalle kuin nallin kalliolle.

Mietin, mikä nalli oikein oli. Olin lapsesta lähtien nähnyt mielessäni nallen, sateissa lionneen nallen, joka oli unohtunut tuulten riepottelemalle kalliolle, mutta nyt tajusin, ettei nalli ollut pehmoeläin vaan jokin muu.

– Miten niin ihan hyvä isä? Iiro kysyi.

Kiemurtelin. En halunnut lyödä lyötyä, mutta mutisin sitten, että asiamme olisivat ehkä paremmin, jos Pinja ei olisi pitänyt itsestään selvänä sitä, että voi lähteä maailmanääriin vaihto-oppilaaksi ja törsätä siellä kuin prinsessa.

– Minunko vikani se on?

En vastannut, koska vastaus oli päivänselvä.

Minä olin tarkka rahoistani. En ollut saanut koskaan mitään ylimääräistä, tienasin paljon vähemmän kuin suomalainen sai keskipalkkaa ja olin ollut mansikkapellollakin yksitoistavuotiaana, koska isä ei ollut maksanut kuviskouluani. Jo sitä ennen olin kerännyt pulloja tienvieriltä ja ostanut itselleni ensimmäisen levyn. Jostakin syystä Abbaa.

Olin ollut lapsena aikuisempi kuin nykyään, mikä ehkä johtui äidin varhaisesta kuolemasta.

Vilkaisin peilistä,  mahdoinko näyttää Iiron silmissä liian teiniltä Pinjan printtipaidassa ja huivissa, jonka olin kiepsauttanut kaulani ympärille.

Joimme teetä hiljaisuudessa.

Kysyin pari turhaa kysymystä siitä, oliko Iiron ja Pirren talo mennyt jo kaupaksi – ei vielä – ja eivätkö yrittäjät saaneet ansiosidonnaista – saivat, mutta ei Iiro. En kysynyt lisää, sillä osasin tehdä asiasta johtopäätökseni: niitäkään maksuja ei ollut hoidettu.

– Kaikki on loppu! Iiro ulvahti.

– Nyt ehkä näyttää tuolta, mutta asiat muuttuvat. Tulee kesä ja sillee.

– Sillee… Mitä iloa kesästä muka on? Mulla oli ennen vene ja mökki Kustavissa.

– Sulla on nyt toisenlainen kesä. Kesä se on kärpäselläkin! kan­nustin.

– Mä en halua kärpäsen kesää. Mä olen tottunut olemaan ­kotka.

Siinä oli tietysti haastetta, mutta hän tottuisi.

Minä en tottunut hänen itkuunsa. Minusta se oli surullista ja repi otsalohkoani ja takaraivoani vuoron perään. Päätin, että lähden käymään naapurissa.

TOIVO TULI AVAAMAAN. Hän oli rennosti pelkät bokserit jalassaan ja käytti selvästikin koko taloa, vaikka vuokralaisena hänen olisi mielestäni pitänyt pysytellä omassa huoneessaan.

– Onko Tony kotona?

Toivolla oli hyvin lihaksikas vatsa.

– Keikalla, Toivo sanoi ja katseli minua päästä varpaisiin.

Muistin hänen katselleen sama ilme kasvoillaan Marinaa aiemmin keväällä, kun tämä tuli hakemaan minua autollaan ja Toivokin sai kyydin.

Toivo jatkoi:
– Just yksi päivä muistelin sua siellä saunalla.

Muutettuaan Tonyn vuokralaiseksi Toivo ja Tony olivat törmänneet saunalle, jossa olin ollut pesemässä tukkaani. Minua nolotti edelleen, miten olin peitellyt itseäni punaisella muovivadilla.

En keksinyt nasevaa vastausta, joten Toivo kysyi, kuka hujoppi tuli luokseni.

Hän oli siis kyttinyt minua niin kuin minä kyttäsin hänen vuokraisäntäänsä.

– Äh, se on vain mun eksä. Mun tyttären isä, vastasin, vaikka tajusin kuulostavani täti-ikäiseltä paljastaessani nuorelle Toivolle, että minulla oli tytär, joka ei asunut edes kotona.

– Iirolla on nyt vähän vaikeaa, ja se on mun luona vain yötä.

– Jassoo.

En osannut tulkita, mitä jassoo tarkoitti, mutta ehkä siinä oli jotakin tietäväistä ja kiusoittelevaa. Aivan kuin olisimme heti Iiron kanssa olleet toistemme kimpussa, kun vuosien jälkeen saimme viimein tilaisuuden.
Toivo oli vielä toiveikas. Hän ei ymmärtäisi.

Pyöräytin hänelle silmiäni, mutta hänen harmaat silmänsä seurasivat minua vakaina ja rauhallisina. Hän nosti kätensä lantiolleen, ja sain kamppailla, etten kiinnittänyt käteen ja sen lähimaastoihin huomiota. Minusta tuntui kuin hänen sormensa olisivat osoittaneet minulle jotakin.

Mikä tyhmä ajatus, nuhtelin huikentelevaista mieltäni.

– Olisin vain kysynyt Tonyltä, olisinko voinut lainata viinaa tai viiniä, sanoin.
– Iiro tarvitsee nyt jotakin vahvaa, mutta mulla on vain teetä.

Vaikka halusin auttaa Iiroa, halusin myös tilaisuuden karata hänen ahdistustaan. Tietenkin halusin lisäksi nähdä Tonyn, sillä viimeksi, pari viikkoa sitten, hän oli asettanut kätensä minun reisilleni, mistä ne olivat nousseet ylöspäin ja…

No, sitten Toivo oli saapastellut sisään kuin kotiinsa.

Katsoin Toivoa hämmentyneenä. En tiennyt, mitä ajattelisin hänestä. Ainakin hän oli hyvin röyhkeä hengaillessaan eri puolilla Tonyn taloa. Nytkin hän meni keittiöön ja kumartui juuri oikean kaapin edessä. Noustessaan hänellä oli kädessään puolikas pullo kirkasta.

– Ei täällä muuta ole, hän sanoi.
– Mutta kai sä tämän voit ottaa. Vaikuttaa hätätilanteelta, hän sanoi ja ojensi minulle pullon.

– Joo, on, sanoin ja nappasin sen.

Sormemme osuivat yhteen, ja oli aika jännä juttu, miten hirveän merkittävältä pieni hipaisu tuntui. Vielä kotona sormiani poltteli, ja hieroin niitä Pinjan puseronhelmaan. Hämillisen ilmeeni hautasin Pinjan huiviin.

Aamulla huivissa oli vielä haissut Pinja, mutta nyt kankaaseen oli tarttunut Tonyn ja Toivon talon tuoksu.

TOISENA PÄIVÄNÄ IIRO vain nukkui. Hän oli kantanut kassinsa Pinjan huoneeseen ja raivannut pöydälle tilaa kannettavalle tietokoneelleen. Minulta lupaa kysymättä hän oli käynyt kippuralle Pinjan vanhaan puusänkyyn, ja kuulin yöllä, miten hän heittelehti kyljeltä toiselle. Sänky narisi ja paukkui. Se oli tarkoitettu keveämmälle nukku­jalle.

Oli omituista, että kotona oli taas joku toinen. Autiossa talossani oli ääniä. En ollutkaan enää yksin.

Kaikenlaista saattoi tapahtua. Kaikki oli mahdollista, hetkenä minä hyvänsä asiat muuttuivat, ajattelin ja makasin virkkuna omassa sängyssäni. Tuntui kuin olisin ollut pitkästä aikaa elossa. Tämä kaikki herätti tietoisuuttani ja läsnäoloani enemmän kuin Marinan tarjoama luksuskurssi kylpylässä, jonka kloorinhajusta olin saanut viikon kestävän päänsäryn.

Annoin Iiron nukkua. Oli kai hyvä, että hän nukkui.

Lähdin työpaikalleni Pageen. Raskaana oleva kolmikko istui kahvihuoneessa, kun menin lataamaan päivän ensimmäiset kahvit.

– Eikö sulla ole viisikymmentäprosenttinen työaika? he kysyivät.

– Joo, on, sanoin reippaasti.

– Sä olet täällä nykyään aina, he ihmettelivät.

Olin polleana, että he olivat huomanneet, kuinka ahkera olin ollut. Olin tosiaan käynyt viimeisen kuukauden joka päivä töissä.

– Sitä vain, että saatko sä nykyään enemmän palkkaa vai mikä oikein on, kun töitä ei riitä meille vakkareillekaan?

Katsoin heidän närkästyneitä naamojaan. He istuivat kuin lihavat kolmoset pöydän toisella puolella, ja jokaisella oli vesipullo edessään kuin he olisivat olleet maratonilla.

Olivatko he minulle vihaisia vai kateellisia? He itsehän olivat saamassa hyvät äitiysrahat, jotka Jonnen mukaan rasittivat Pagen surkeaa tilannetta liikaa. Mikä hätä heillä oli?

– Onko se sun tyttö vielä siellä Australiassa? yksi heistä kysyi.

Nyökkäsin.

– Se tulee kotiin vasta joulun jälkeen.

Siihen oli yli seitsemän kuu­kautta.

– On varmaan sikakallista, että lapsi on vaihtarina, toinen ehdotti. 

– Lapset ovat kalliita, sanoin opettavaisesti.

Olin joskus lukenut joskus, että Stakes ja Tilastokeskus olivat tulleet siihen tulokseen, että lapsi maksoi vanhemmilleen yli satatonnia ennen täysi-ikäisyyttään, eikä siihen ollut laskettu vaihtarivuosia.

Raskauskolmikon kädet kiertyivät suojelevasti vatsakummuille. Heidän ilmeensä muistuttivat, että lapset olivat joka sentin arvoisia.

– Miten sulla voi olla jo niin iso lapsi, he ihmettelivät sitten.

– Sä olet itsekin kuin teinityttö!

– Sanokaa toi Pinjalle, nauroin hyvilläni ja kohentelin Pinjan vaatteita ylläni.
– Sen mielestä mä olen ihan mummo.

Äitikolmikko ei vastannut. Ehkä he miettivät, saatoinko tosiaan olla jo mummokin ja pitäisikö heidän kertoa asiasta Pinjalle. Entä miten he ottaisivat häneen yhteyttä?

Itse sain häneen yhteyden kaikin mahdollisin tavoin. Hänen sosiaalisen median kautta tapahtuva raportointinsa oli runsasta ja pidäkkeetöntä:

Facebook: Koska en ollut hänen kaverinsa, näin hänen vaihtaneen profiilikuvakseen biitsikuvan, jossa hän hengaili jonkun rastatukkaisen pojan kanssa rannalla umpirakastuneen näköisenä.

Twitter: Jälleen käsittämättömiä kirjainyhdistelmiä – GG, HF, GR8 – sekä tietenkin hashtageja ja välisanoja, joista ymmärsin, että kivaa oli ollut rastan kanssa. En oikeastaan halunnut tietää enempää.

PinjAussie-blogi: Kulttuurimatka Sidneyyn maailman mahtavimman Katen ja juristi-dadin kanssa. Tutunnäköisiä kuvia oopperatalosta, kaupungin siluetista ja sellaista.

WhatsApp, Hyttysten perheketju: Iiro oli kysynyt pari päivää sitten, miten Pinjalla meni. Pinja ei ollut vastannut.

Insta: Kymmeniä kuvia rastapojasta, koalavauvasta ja suurista salaattiannoksista­.

Näin sivusilmällä, kun sota-Masan, pomoni, työhuoneen ovi avautui. Klikkasin ohjelmat kiinni.

Värittäessäni eläinliike Karvaturrin terrieriä mustaksi muistelin, mitä Mr. Big sanoikaan Sinkkuelämässä: She can reach me, but I can’t ever get her. Niinkö?

Masan askelet lähestyivät. Kylmä hiki valui selkääni pitkin. He can reach me, but I can’t ever… 

Nytkö se tapahtuisi? Nytkö tulisi kenkää? Näinkö se tapahtui?

Näin Jonnen naaman, joka pilkisti tietokoneen takaa. Hän oli yhtä säikähtäneen näköinen kuin minäkin. Jonne pomppasi ritarillisesti pystyyn ja kahmaisi kasan papereita käsiinsä.

– Hei, Masa, ehtisitkö sä katsoa näitä? Jonne työnsi paperit Masan syliin.
Masa vilkaisi minua ennen kuin alkoi selata Jonnen papereita. Kun Masa painoi katseensa papereihin, Jonne muodosti huulillaan MENE.

Ja minä menin.

Tiesin, että tämä oli enää tekohengitystä. Että jos Masa ei saanut irtisanottua minua tänään, hän tekisi sen huomenna tai milloin vain, sillä nykymaailmassa oli yhteydenpitoon kaikki mahdolliset välineet, ja minä osasin käyttää niistä jokaista – kiitos Pinjan.

PALATESSANI KOTIIN IIRO oli keittänyt pastaa ja tehnyt tomaattikastikkeen.

– Sulla ei ollut parmesaania, hän moitti.

– Viime viikolla mulla oli vielä edamia, kerroin ja iloitsin siitä, että sain käydä valmiiseen ruokapöytään.

Istuuduimme toisiamme vastapäätä pöydän ääreen ja aloimme syödä. Sitten nostimme päämme yhtä aikaa ja purskahdimme hämilliseen nauruun.

– Me oltaisiin voitu olla aina näin, Iiro sanoi.

– Opiskeluaikanakin me syötiin aina pastaa ja tomaattikastiketta, myönsin.

– Silloin meillä oli rahaa tonnikalaan.

– Se oli silloin halvempaa, sanoin tietäväisesti.

– Eikä sen syöntiä pidetty epäeettisenä ja epäekologisena, Iiro huomautti.

– Kukaan ei ajatellut silloin mitään, sanoin ja katsoin häntä merkitsevästi, mutta hän näytti miettivän riistokalastettua tonnikalaa.

En ollut tiennyt, että hän oli ruuan suhteen valveutunut. Siristin hänelle silmiäni.

– Älä siristä noin, Iiro sanoi.

– Sä näytät silloin Pinjalta, ja mun tulee sitä ikävä.

– Join the club, sanoin ja näykin ruokaani.

Ei minun ollutkaan nälkä. Huolet ja ikävä veivät ruokahaluni.  

Työpaikkani painostava tunnelma väijyi takaraivossa ja huomasin, että postitse oli tullut kirje perintätoimistosta. Ei kai se ollut jo kolmas? Selvisin rimaa hipoen Pinjan luottokorttilaskuista. En millään pystyisi maksamaan vaihtarijärjestön viimeistä laskua, joutuisin käräjille, menettäisin luottotietoni ja…

Tilanne oli kaistapäinen. Meillä oli pöydässä halvinta mahdollista ruokaa, ja samaan aikaan Pinja osti maapallon toisella puolella viidet farkut kuukaudessa.

Kun olin urputtanut hänelle farkuista, hän oli vaivautunut vastaamaan, että Australiassa alkoi tulla talvi, enkö tiennyt sitä. Minusta oli kumma, etteivät Suomesta pari kuukautta aiemmin ostetut farkut enää kelvanneet. Ja kun urputin siitä, tunsin oloni kurjaksi natisijaksi. Miksi ihmeessä tunsin, sillä minähän olin oikeassa.

– Pitäisikö pyytää Pinja takaisin? pohdin.
– Jos ei sitten tarvitsisi maksaa sitä viimeistä erää.

Iiro ei sanonut ensin mitään. Sitten hän pudisti päätään.

– Me ei voida tehdä sitä Pinjalle. Tämä on sen suurin unelma.

– Mä luulen, että sen suurin unelma olisi ollut se, ettei me oltais erottu.

En tiennyt, miksi sanoin niin, eikä Iirokaan tykännyt sanoistani. Hän tiuskahti:

– Mä luulin, että sä hoidit sen laskun. On se kumma, ettet yhtä laskua voi maksaa, kun mä hoidin kaiken muun!

Hänellä ei olisi ollut varaa kekkuloida laihan tomaattikastikkeensa kanssa. Kävin heittämässä paskaruuan roskikseen ja menin huoneeseeni. Pamautin oven kiinni ja soitin Marinalle Sri Lankaan. Tiesin, että se oli törkykallista, mutta rikas Marinahan sen laskun pääasiassa maksoi.

TWITTERIIN ILMESTYI SEURAAVALLA viikolla päivitys, että Pinja oli aloittanut työt. Ilmoitusta seurasi liuta kiroilumerkkejä. Ne tunnistin.

– Ei se saa tehdä siellä töitä! parkaisin Iirolle, joka makasi sohvalla mummin peiton alla ja katsoi neljättä kautta Seinfeldiä. Kolme ensimmäistä kautta oli jo töllötetty.

Seinfeldkin tuntui jonkin vanhan kertaukselta: silloin kun iäisyys sitten asuimme kolmestaan Pinja-vauvan kanssa, saatoimme katsoa viisikin jaksoa putkeen.

– Sehän ratkaisisi kaiken, Iiro sanoi silmät naulittuina ahneeseen ja pulleaan George Costanzaan.
– Jos Pinja rikkoo vaihtarijärjestön sääntöjä, se tulee maitojunassa kotiin.

Alkoiko Iironkin sääli Pinjaa kohtaan rapista? Heristin korviani. Ainakin minun säälini Iiroa kohtaan­ hupeni. Hän eli luonani kuin olisi asunut täällä aina ja aikoisi jatkossa asuakin.

Sekin riipi hieman, ettei hän laittanut astioita koneeseen ja valitti suihkun puutteesta. Hän oli myös hyvää pataa kammottavan Siwa-mummon kanssa ja uskoi tämän omistavan alikersantti Rokan sukan. Hän oli sukasta melkein yhtä innoissaan kuin isäni, joka oli käynyt katsomassa sitä ihan livenä ja kehuskeli asiasta Facebookissa. En halunnut ajatella, millainen tämä live-sukka oli.

Kun isä oli kuullut, että Iiro oli muuttanut väliaikaisesti luokseni, hän oli kuulostanut ilahtuneelta. Hän oli ehdottanut, että Iiro laittaisi taloni kuntoon ja aloittaisi suihkusta.

Isä oli perinteinen käytännön mies. Hänestä mies talossa tarkoitti sitä, että suihku oli jo korjattu ja mädät rappuset vaihdettu, ja se kivijalan halkeama…

Isä lupasi tulla jonakin päivänä tervehtimään Iiroa, sillä olihan siitä aikaa, kun hän oli tämän nähnyt.

– Se oli silloin, kun hoidin Pinjaa koko viikonlopun, kun herrasväki likosi kylpylässä, hän muisteli.

– Siitä on neljätoista vuotta, kiristelin hampaitani.

– Melkein viisitoista, isä korjasi.

Illalla huomasin hänen päivittäneen Facebookiin, että vävy oli muuttanut takaisin tyttären taloon. ”Ihan mahtavaa”, isä hehkutti. Kolme huutomerkkiä.

Kolme huutomerkkiä eivät sopineet hänen ikäiselleen äijälle.

MARINAN INSTAGRAM-KUVAT olivat kauniita. Hän oli laitattanut otsaansa timantinmuotoisen kastimerkin ja näytti tyrmäävältä. Hänen paksut punaiset hiuksensa olivat tiukasti päätä myöten, ja hämmästyin, miten itämaiset silmät hänellä oli. Hän suorastaan hehkui. Kommentoin hänen kuvaansa ”Nätti, awws” ja sydän sydän sydän. Minäkin osasin!

– Mitä sä katselet? Iiro kysyi, kun laikkailin Marinan ja Jonnen kuvia.

Jonne oli räpsinyt kuvia kolmesta lapsestaan ja krookuksista, jotka nousivat hänen takapihallaan.

Kun kerroin, Iiro oli äimänä.

Yllätyin, että hän oli minuakin nuijempi, oikea luolamies. Hän oli joskus kuullut Instagramista, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, että Pinja oli siellä. Hän latasi lähes närkästyneenä applikaation puhelimeensa ja alkoi selata tyttärensä tuhansia kuvia. Hänen kulmansa vuoroin kurtistuivat ja sulivat, välillä hän hymyili, sitten kasvoille tuli torjuva ilme. Hänellä meni siihen koko ilta.

– Voisitko sä tehdä jotakin ruokaa? kysyin lopulta.

Hän ei voinut.

– Arvaa, mitä mä laskin yksi päivä? kysyin.

Hän ei vastannut vaan täppäili kuvia.

– Mä olen tehnyt Pinjalle kahdeksan ja puoli tuhatta ruokaa, eikä siihen ole laskettu aamu- ja iltapaloja tai välipaloja!

Iiro nosti katseensa puheli­mesta.

– Vähensitkö sä ne kerrat, kun se oli mun luona?

– Vähensin, sanoin, sillä halusin sittenkin välttää riitaa.

Oikeasti Pinja oli ollut Iiron luona niin harvoin, että tulos oli melkein sama.

Toistin, jotta Iiro ymmärtäisi:
 – 8 500 annosta spagettia ja jauhelihakastiketta!

– Kai sä sille muutakin laitoit? Iiro kysyi.

– Sä keität liian vahvaa kahvia, bee tee wee, sanoin.

– Mikä bee tee wee?

– By the way, tiuskaisin.

– Tulisipa Pinja jo kotiin, Iiro huokaisi.

Ihan kuin Pinja voisi pelastaa meidät.

En kestänyt enää ahdistunutta tunnelmaa vaan luikahdin ulos saappaat hölskyen. Siellä tuoksui vahvana kevät.

TÄLLÄ KERTAA TOIVO päästi minut heti keittiöön saakka ja kumartui tutulle alakaapille.

– Se olisi mulle itselleni, sanoin.
– Mä en kestä enää sitä synkistelijää.

Toivo ei löytänyt juotavaa, mutta leikkasi palat jäätelöä. Tiikeriä. Se oli minusta söpöä ja liikuttavaakin. Nuoleskelin lusikkaani.

– Tony-tiikerin jäätelöä, sanoin ja me molemmat nauroimme.

Ehkä voisin Tonyn sijasta ihastua hänen vuokralaiseensa? Tony oli ehkä liian nihkeä. Hän olisi voinut ottaa jo seuraavan askeleen edelliskerran jälkeen.

Toivo nuoli lusikkaansa ja katseli minua.

– Sä olet aika nätti, kun olet paikoillasi, hän sanoi.

Tirskahdin. Minustahan tuntui siltä, että olin aina yksinäni kotona. Kaikki muut olivat jossain. Pinja Australiassa ja Marina Sri Lankassa. Pagen työntekijät Pagessa tai Hua Hinissä, Jonne pihallaan kuvaamassa krookuksia…

– Ja olet sä nätti, kun sä naurat, hän sanoi.

Nyt punastuin: iskikö nuori ja komea minua?

– Säkin olet aika nätti, kehuin takaisin, ja otimme toiset palat jäätelöä.

– Tuliko sun parempi mieli? hän kysyi, kun lautaset olivat tyhjät.

Tuntui, että ilmassa oli sähköä. En ollut valmistautunut siihen. Minä olin halunnut nähdä Tonyn ja saada häneltä lohtua. Toivo oli minulle arvoitus. Hän oli liian hyvännäköinen ja liian nuori, ja tuntui että olin hänen seurassaan kuin joku Havukka-ahon ajattelija.

– Tuli, hymyilin silti ujosti.

Toivo oli ehkä sanomassa, että näytin hyvältä hymyillessäni, mutta hän vain osoitti poskeani ja pyyhkäisi siihen jääneen jäätelön pois.

– Me aina Tonyn kanssa nauretaan, kun sulla on kiire joka paikkaan, hän sanoi.

Se jotenkin lässäytti tunnelman – en ollut varma, halusinko, että minulle naurettiin.

Palasin kadun toiselle puolelle katsomaan, miten pyllerö George Costanza yritti taas itsekkäästi kahmia etuuksia ja rahoja itselleen.

– Pylleröinen, sanoin ja maistelin sanaa.
– Muistatko?

Hyräilin vähän, ja Iiro muisti: hänen kasvonsa laukesivat hymyyn, kun hänkin muisti, miten vuosia sitten Pinja oppi ensimmäisen laulunsa, Pienen tytön tylleröisen. Hän lauloi sen pienenä tytön pylleröisenä.

Oli hauskaa, että meillä oli hyviäkin yhteisiä muistoja.

– Otatko kahvia? kysyin, sillä jäätelön jälkeen teki usein mieli väkevämpää.

– Otan, jos teet tarpeeksi vahvaa, Iiro sanoi, ja minä tein. 

USKALTAUDUIN PAGEEN seuraavalla viikolla, koska nyt töitä oli jo rästissä. Istuuduin muiden kanssa kahvihuoneeseen. Muut miettivät
säätä.

– Kahdeksankymmentäprosenttinen sateen mahdollisuus, yksi raskauskolmikosta sanoi.

– Minulla vain kuusikymmentä, toinen korjasi.

– Minulla sata! Jonne synkisteli.

– Mistä te noi tiedätte? kysyin.

He heiluttivat minulle hienoja puhelimiaan.

– Seurataan Fonectaa. Seurataan Ilmatieteen laitosta. Seurataan MTV3:n säätä.

Minä en seurannut mitään, paitsi Masaa, sillä nyt pomo nappasi minut ja kehotti tulemaan huoneeseensa.

Tällä kertaa ovi vedettiin kiinni. Tällä kertaa ei puhuttu hänen Kaisa-vaimonsa ketuista, joita papereille loikkineet kanit olivat alkaneet syödä.
Kanit syödä kettuja?

Ketuista tuli puhe vasta keskustelumme lopussa:
– Nythän sulla on aikaa keskittyä siihen kuvitukseen kunnolla, Masa yritti.

– Niin, kuiskasin, vaikka olisin minä voinut vähän äristäkin.

Olin antanut Pagelle parhaat vuoteni.

– Kaisa sanoi, että sun ketut olivat liian laihoja, Masa moitti ja siveli brylkreemiä tukassaan.

– Lihaviapas, sanoin.

Viimeksi ne olivat olleet liian lihavia.

Katsoin, miten Tuntematon sotilas -julisteen riutunut sotamies makasi pää repullaan ja katseli taivaalle kulmat kurtussa. Vaistomaisesti omanikin painuivat ryttyyn.

Jokin ajatus teki tuloaan, mutta en tavoittanut sitä.

Ja koska Marina oli matkoillaan, poljin keskustaan ja menin yksinäni Perryyn. Höyläsin sitä luottokorttiani, jota yleensä höyläsi joku toinen ja join itseni tolkuttomaan tokkuraan.

SUIHKUVERHON PESULAPUSSA LUKI pesuohjeet varmaan parillakymmenellä kielellä. ”Konepesu 40 °C. Ei kloorivalkaisua. Ei rumpukuivausta. Silitys, keskilämpö. Silitä tuote pesun jälkeen, niin se säilyy vedenpitävänä. Ei kemiallista pesua.” Ja sama tsekiksi ja viroksi ja flaamiksi ja tsörk tsörkiksi. Tästä voisi oppia hyödyllistä sanastoa, ajattelin, mutta en jaksanut innostua hankkeesta vaan painoin vain pääni kaakeliin. 

Annoin veden virrata ylitseni, helliä särkevää vartaloani, silittää minua.

Tarvitsin kaiken tuen. Olin ollut tyhmä ja kaistapäinen, juonut ja höylännyt, eikä minulla ollut selkeitä muistikuvia kaikista tapahtumista, mutta kylpyhuoneen tunnistin. Tiesin, kenen peili oli paksussa höyryssä ja keiden pyyhkeet roikkuivat koukuissaan.

Ensin olin istunut Perryssä yksinäni ja tuijottanut lasia niin kuin tuhannet ja taas tuhannet irtisanotut ennen minua. Muistikuvani olivat vielä kirkkaat kuin kevätilta, kun sisään tuli kolme miehen seurue, joka istuutui pöytääni.

He olivat olleet iloisia ja hauskoja ja hyvännäköisiä, ja he lohduttivat minua täydestä sydämestään.

Muut kaksi liukenivat yöhön, mutta me kaksi jäimme nurkkapöytään. Sitten muistikuvani hämärtyivät, enkä ollut varma, miten päädyimme Tuulentielle, mutta täällä me olimme. Naapuritalossa.

Kyllä, me harrastimme seksiä. Aivan, sen muistin ja tunsin jalkovälissäni. Joo-o, se oli ollut ihanaa. Mutta saattoi se olla huonoakin, sillä minulla ei ollut juuri vertailukohtia ja saatoin liioitella jotakin, mikä oikeasti oli ollut vain keskinkertaista tai jopa laimeaa.

Jokin osa minusta oli silti häpeän keskellä ylpeä ja tyytyväinen, että seksiä oli ollut. Mutta muu osa, suurin osa minusta – mielestäni ja kropastani – kärsi järkyttävistä, kaiken alleen huuhtelevista morkkisaalloista.

Oven takaa kuului askelia. Sitten kuului uusia askelia. He olivat molemmat­ kotona. Kuuntelin korvat punaisina, kun he puhuivat keskenään.

– Voi itku, voikersin hiljaa.

Yritin tsempata, että olisin kuin Marina, jolle tällaista sattui kai vähän väliä. Ajattelin, että vääntäisin hanan kiinni ja kuivaisin hiukseni tummansiniseen pyyhkeeseen, joka roikkui Mikki Hiiri -koukusta, ja kietoutuisin kylpytakkiin, tassuttelisin keittiöön, ottaisin ison mukin kahvia kämmenieni väliin niin kuin televisiosarjassa ja naureskelisin poikien kanssa, että kuinkas tässä kävikään…

Mutta minä en ollut Marina. Minä olin Tuire, surkea raukka naapurini suihkussa. Tosin olihan tämä suorastaan mahtavaa verrattuna siihen, että yleensä pesin itseni laittomassa saunassa pihan perällä.

Olimmeko pitäneet yöllä paljon meteliä? Olinko kiljunut? Mitä Tony ja Toivo olivat ehtineet puhua keskenään?

Yhtäkkiä ylitseni huljahti uusi ahdistuksen aalto, kun muistin, miksi olin mennyt Perryyn ja miksi minun ei olisi pitänyt juoda itseäni tähän kuntoon.

Minulla ei yksinkertaisesti ollut varaa hulttioelämään.

Väänsin vihaisena hanan kiinni, nappasin tummansinisen pyyhkeen ja kuivasin hiukseni niin, että niitä irtosi varmaan kourallinen. Kylpytakin jätin naulaan, koska en kehdannut pukea sitä päälleni. Kiedoin ympärilleni pyyhkeen. 

– Nautiskelee siellä suihkusta, kuulin silloin oven takaa Tonyn
äänen.

Purin alahuultani. Pyyhkäisin peilistä huurut ja katsoin naamaani, jossa ripsivärit olivat alaluomella. Yritin hinkata niitä pyyhkeen kulmaan. Ohut iho meni tuhanteen ryppyyn.

Anna mennä vain! kannustin itseäni ja nyökkäsin kalpealle kuvajaiselleni.
Oli aika avata ovi.

Jatkuu ensi viikolla.

Mirjamin on aika selvittää suhteensa Stefanin kanssa ja päättää, miten hänen ja Jarkon käy.

Luin Wikipediaa, selasin Google mapsia, ja Salim piti minulle pikakurssia Irakin kulttuurista, tavoista ja politiikasta. Oletin, ettei herra Yang tietäisi siitä ainakaan enempää kuin minä. Salimin tehtävänä oli lisäksi hankkia mahdollisimman paljon faktoja rakennushankkeista. Loin nettisivut ja sähköpostiosoitteet.

Kirjoitin Usvalle poissaoloanomuksen kirottuun Wilmaan. Syyksi ilmoitin tutustumisen työelämään. Matkustimme hyvin varhaisella junalla Helsinkiin, sillä meillä ei ollut varaa yöpymisiin.

Viestintätoimisto Armo oli kokenut muodonmuutoksen. Fatboyt olivat kadonneet nurkasta, ja avaraan tilaan oli ilmestynyt sermejä, jotka jakoivat hallin työskentelykopeiksi. Seinät oli maalattu siistin siniharmaiksi.

Neukkari oli entisensä. Pulssi nousi, kun astuin neuvotteluun herra Yangin ja rouva Murtorannan kanssa. Tiimini osasi asiansa. Usva oli yrmeä ja vaitonainen, Salim tyyni ja viisas, minä terävä ja aikaansaava.

Saimme vihreää teetä ja pahoja inkiväärikeksejä.

Salim puhui Yangin kanssa englantia, jota kumpikaan ei hallinnut erityisen hyvin, ja Murtorannan kanssa myös ranskaa. Hän oli vakuuttava. Salim oli seikkaillut internetin ihmeellisessä maailmassa, puhunut puheluja omituisilla kielillä ja löytänyt paljon kauniita lukuja, jotka koskivat dollareita, euroja, rakennusneliöitä ja tuhottuja kaupunkeja. Hän osasi luvut ulkoa, mutta pyysi silloin tällöin Usvalta tarkennusta. Usva oli selaavinaan läppäriään ja vahvisti Salimin tiedon tai korjasi sitä hiukan. He olivat harjoitelleet kotona.

”Salim puhui Yangin kanssa englantia, jota kumpikaan ei hallinnut erityisen hyvin.”

Intentions International oli kiinnostunut, mutta katsoi, että ehdotuksemme meni kauas heidän toimialueeltaan Euroopasta. Ehdin jo pettyä, mutta herra Yang kertoi ottavansa yhteyttä sisaryritykseen, jolle Irakin jälleenrakennus sopisi paremmin.

Kättelimme ja kiittelimme.

Tiimini oli tyytyväinen. Lähdimme siihen kalliiseen ravintolaan, jossa minun piti tavata Stefan. Annoin Salimille kaksikymppisen ja käskin hänen ja Usvan käydä syömässä lounasta. Usva vaati toisen kaksikymppisen. Sovimme tapaavamme rautatieasemalla.

Siemailimme alkoholittomia mutta kalliin näköisiä drinkkejä, kun Stefan saapui.

Stefan oli hyvää vauhtia luisumassa alamäkeä. Aiemmin veitsenteräviksi leikatut viikset ja leukaparta olivat pörhöttyneet ja harittivat. Tukka oli liian pitkä – oliko sitä suorastaan saksittu omin käsin? Puvun tunsin hyvin, olin ostanut sen hänelle Lontoosta. Kyynärpäät olivat pullistuneet, kauluksen taitteet pehmentyneet. Puku oli ollut kovassa käytössä.

Esittelin Salimin ja Usvan pikaisesti Stefanille. Vaihdoimme poskisuudelmia. Salim lausui sovitusti useita ranskankielisiä lauseita, joihin vastasin ”oui, merci beaucoup”. Kuvitteelliset neuvottelukumppanini katosivat kadulle, pizzalle luultavasti.

Ryhdyimme lukemaan ruokalistaa ja vakuutin, että oli niin ihanaa nähdä Stefania pitkästä aikaa. Kyselin ylenpalttisen maireasti, miten hänellä meni, mitä taideprojekteja oli työn alla, millaiset olivat gallerianäkymät.

”Pieni pyöristyminen pukee sinun ikäistäsi naista.”

Tilasimme alkupaloiksi heinillä savustettua hauenmätiä kuivattujen mustikoiden ja saaristolaisleivän murujen kera. Pääruuaksi valitsimme glaseerattua sorsanrintaa, maustepippurikastiketta ja pihlajanmarja-perunaa. Juomaksi päädyimme ottamaan sommelierin suosittelemaa Dr. Pauly Bergweiler Riesling Sektiä koko aterian läpi. Jälkiruoaksi tarjoilijamme ehdotti tuoksusimake-kreemiä ja villiruusua, mutta päätimme tarkastella jälkiruokatilannetta vasta pääruuan nauttimisen jälkeen.

Koko satsi maksoi järkyttävästi, mutta siihen olin varautunut. Jotkut asiat elämässä nyt vain ovat hintansa arvoisia. Kuten ex-rakastajan nöyryyttäminen.

Stefan tökki haarukalla mustikankippanoita ja kertoi edistävänsä videoprojektejaan entistä keskittyneemmin ja harkitummin. Hän halusi tässä elämänvaiheessa ajatella projektiensa filosofisen ja yhteiskunnallisen sfäärin kunnolla ja laajasti ennen toteuttamista. Galleriakuvioita oli tähtäimessä, vain aikataulut vielä auki.

”Olet siis mennyt päivätöihin”, heitin arvauksen lonkalta. Heti osui ja upposi.

Stefan meni vaikean näköiseksi, meloi hauenmätiä ja selitti väliaikaisesti kokeilevansa media-alaa sisältäpäin. Hän oli havainnut tarvitsevansa ihan raakaa käsityötaitoa edistyäkseen taiteellisissa pyrkimyksissään. Siksi hän parhaillaan editoi myynninedistämismateriaaleja.

Hah! Hän oli siis leikkaajarottana jossain mainostoimistossa.

”Ajattele, meidän erostamme seurasi pelkkää hyvää.”

”Entä sinä”, Stefan hymyili viattomasti kuin inkvisiittori. ”Näytät tosi hyvältä. Pieni pyöristyminen pukee sinun ikäistäsi naista.”

Se oli törkeä lyönti vyön alle.

”Ihan kuule raakaa lihasta”, kehuin. ”Minulla on mielipuolisen sadistinen uusi traineri ja lihasmassaohjelma plus ruokavalio. Olen varmaan ollut liiankin innostunut. Siis ohjelmaan, en traineriin. Tai ehkä molempiin. Mutta ei puhuta minusta, olen niin ikävystyttävä. Entä sinä, oletko vaihtanut parturia? Olet jotenkin eri näköinen. Pörheä.”

Stefan pyyhkäisi nolona hiuksiaan ja kertoi halunneensa huolettomampaa, vähän boheemimpaa lookia. Työkuviot olivat helppo rasti. Kerroin, että minulla oli oma viestintätoimisto ja olin siirtynyt tekemään bisneksiä arabimaailman kanssa, koska serious money on siellä.

Kas, miten ankan maustepippurikastiketta takertuikin huuleeni. Pyyhkäisin sen kevyesti ruokaliinalla, niin että timanttieni välke pääsi häikäisemään ateriaseurani. Stefanin oli pakko kysyä, olinko kihloissa.

Hihittelin nolona ja sanoin, että näin oli päässyt käymään. Kihlattuni, lääketieteen tohtori, suhtautui hiukan varauksellisesti työmatkoihini ja tahtoi, että minulla on sormus sormessani, kun matkustan niin miehisessä ympäristössä kuin Irakissa ja Saudi-Arabiassa. Huomautin havainneeni itsekin, että sormus antoi tietyn signaalin ja rauhoitti tilanteen bisneksille. Kuiskasin, että en näköjään pääse eroon kohtalostani: kihlattuni oli nuorempi kuin minä.

”Entä sinä ja se sinun – mikä hän olikaan Aada, Ansa, Armi, joku aalla alkava kuitenkin?”

”Adelina”, Stefan ryki ja laski kämmenensä pöydälle. Hänellä oli kammottava hopeinen sormuksenmötikkä, sellainen, joita myydään muutamalla eurolla markkinoilla.

”Voi miten suloista”, henkäilin. ”Ajattele, meidän erostamme seurasi pelkkää hyvää.”

Stefan veti palan lihaa väärään kurkkuun, yski ankarasti ja joi vettä. Hän sai kyyneleet silmiinsä.

”Niin”, hän huokasi ja itki vähän lisää. ”Olen niin onnellinen. Tai siis me olemme onnellisia”, Adelina ja minä.

Kysyin riittävän vihjaavasti, oliko onneen jokin erityinen syy, kuten isyys.

”Me asutaan Aden kanssa siinä kahdenkymmenen neliön kämpässä ja ollaan onnellisia.”

Stefan pudisti päätään ja sanoi, että Adelina oli kovin nuori äidiksi. Hänen piti saada elää vielä huoletonta nuoruutta, matkustella, seikkailla ja kehittyä ammatillisesti, sitten vasta olisi lasten aika. Adelina priorisoi tällä hetkellä opiskelut.

Kysyin, missä Adalmiina opiskelikaan. Oliko hän Aalto-yliopiston kamerapuolella? Tekikö hän kandin vai maisteriohjelman lopputyötä? Stefan punehtui ja sai sanotuksi, että Adalmiinan opinnot ammattioppilaitoksessa olivat aivan loppusuoralla.

”Aah”, oivalsin ilahtuneena. ”Media-assistentti!”

Stefan vakuutti, että olisi mielellään tarinoinut kanssani pitempään, mutta hänellä oli ikävä kyllä tapaaminen, josta hän ei mitenkään voinut myöhästyä. Sitten hän teki viimeisen virheensä. Nykäisi rannettaan vilkaistakseen kelloaan – ikään kuin hänellä olisi muka ollut oikeasti jokin tapaaminen.

Aterian loppu oli lyhyt ja sujui kevyesti rupatellen. Ei tarvinnut enää miekkailla, ottelun tulos oli selvä. Kun Stefan oli lähdössä, hän halasi minua lujasti, työnsi vähän kauemmas itsestään ja katsoi. Hänellä oli tosiaan kyyneleet silmissään.

”Tiedätkö, minä olen oikeasti kauhean onnellinen”, hän melkein parahti. ”Me asutaan Aden kanssa siinä kahdenkymmenen neliön kämpässä ja ollaan onnellisia. Me ollaan kyllä kaupungin asuntojonossa, että jos jossain vaiheessa tilavampaan.”

Sitten Stefan palasi muottiinsa, kansi sulkeutui, hymy muuttui tehdyksi ja hän poskisuuteli minua molemmille poskille. Toivotimme toisillemme kaikkea hyvää ja oli kyllä tosi ihanaa nähdä sinua ja hei nyt sitten.

Minä istuin tuolilleni ja tilasin laskun. Olin aivan poikki.

”Äiti oli samanlainen kuin ennenkin, mikä on laskettava plussaksi.”

Pitkästä aikaa minulla oli syytä olla tyytyväinen. Sain yhteydenoton kiinalaisyritykseltä, joka oli kiinnostunut yhteistyöstä ja ehdotti neuvotteluja.

Minähän en jäisi Köyhäluomalle jonkun elähtäneen konitohtorin kainaloiseksi kanaksi. Ehei. Aika aikaansa kutakin. Bisnes kutsui ja minä vastaisin kutsuun steppaamalla piikkikoroillani kireän riverdancen. Pohdin tosin sitä mahdollisuutta, että avioituisin eläinlääkärini kanssa, houkuttelisin hänet asumaan taloomme ja vyöryttäisin Usvan ja äidin hänen vastuulleen, kun itse lähtisin valloittamaan maailmaa. Se ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto.

Ihme ja kumma, Salimin valitus hyväksyttiin ja hänen anomuksensa otettiin uudelleen käsittelyyn. Karkotukseen tuli toimenpidekielto.

Usva kävi koulua ja alkoi äksyillä ja olla nenäkäs normaalin teinin tapaan. Puoli vuotta äitinsä kuoleman jälkeen hän näytti siirtyneen pykälän eteenpäin, mykästä ahdistusmurjotuksesta kiukkuiluun. Se oli tervettä.

”Haluan, että minua rakastetaan. Jos ei rakasteta, niin olen mieluummin ilman ja yksin.”

Äiti oli samanlainen kuin ennenkin, mikä on laskettava plussaksi. Meillä ei edelleenkään ollut varaa ostaa hänelle virallisia hoivapalveluja, mutta kun Salim nyt asui meillä, hän auttoi äidin hoidossa, työnsi pyörätuolia ulkona ja piti seuraa.

Olin virkistynyt. Jaksoin nousta aamuisin ja toimin normaaliälyisen ihmisen lailla. Kihlaukseni Jarkko Mäen kanssa toimi molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Kaikki oli olosuhteisiin nähden hyvin. Kun asiat näyttävät olevan hyvin, jokin sortuu. Tämä tapahtui aivan tavallisena keskiviikkona, runsas viikko Helsingin retkemme jälkeen, vieläpä keskellä päivää.

Jarkon farmari kääntyi pihaamme. Hän kertoi, että olisi asiaa. Hän halusi puhua kahden kesken. Ajoimme syrjemmälle. Jarkko pysäköi metsäautotielle ja päästi Retun riehumaan metsään. Hän alkoi nytkyttää sormusta irti sormestaan.

Kysyin, mikä oli vikana. Hän sanoi ymmärtäneensä, että minulla on liikeidea ja alkava bisnes, joka tulisi viemään minut kauas Pohjanmaalta. Työ oli minulle tärkeää. Työ tulisi aina olemaan minulle ykkösasia eikä kansainvälisiä kontakteja hoidettaisi Köyhäluomalta käsin.

”Hoidetaanpa”, kiljaisin. ”Nykyaikana on skype, chatti ja sähköposti. Suurin osa neuvotteluista hoidetaan virtuaalisesti. Köyhäluoma ei ole sen kauempana kuin Oulu ja miten paljon Oulusta käsin tehdään kansainvälistä bisnestä. Sitä paitsi, en ollut yksin. Minulla oli Salim, jonka voisin pistää matkustamaan pitkin ja poikin. Ei minun tarvinnut kaikkea tehdä.”

”When there is a will, there is a way”, ilmoitin aforistisesti.

”Jarkko pysäköi metsäautotielle ja päästi Retun riehumaan metsään.”

Jarkko mumisi, että näinhän asian voisi nähdä, mutta tilanne ei ollut niin yksinkertainen. Hän oli oivaltanut, että maailmamme olivat erilaiset. Hänen maailmansa oli konkretiaa. Verta, limaa, sontaa, sairaita eläimiä, rokotettavia eläimiä, madotuksia, sterilointeja. Minun maailmani oli virtuaalinen. Sanoja, numeroita, suunnitelmia, neuvotteluja. Missä tällaiset maailmat muka yhdistyisivät?

”Sängyssä”, vastasin kerkeästi ja vetosin siihen, että yhdyselämämme oli vilkasta ja pirtsakkaa.

”Pirtsakkaa?”, hän kysyi kulmakarvojaan kohottaen, johon lisäsin, että toki myös intohimoista ja hellää.

”Pelkällä seksillä ei pitkälle potkita”, hän summasi. ”Pohjimmainen ongelma on, että et välitä minusta. Olen sinulle ajankulua, rakastaja paremman puutteessa. Olen aina vaihtoehto bee, joka jää käteen, kun ei saa sitä minkä todella haluaa.”

Hän hyppyytti sormusta kämmenellään ja pisti sen taskuunsa.

”En halua olla se, jonka otat, ettet jää kokonaan ilman”, hän melkein nyyhkäisi. ”Haluan, että minua rakastetaan. Jos ei rakasteta, niin olen mieluummin ilman ja yksin.”

Ajoimme vaitonaisina takaisin. Jarkko jätti minut pihaan mutta ei tullut sisään. Hän kaasutti tiehensä. Horjuin tupaan, istuin penkille ja katselin sormustani. Itkeminen ei kuulu tapoihini, mutta märkää alkoi lirua nenänpieltäni pitkin kohti leukaa. Aloin selvästikin rakoilla.

Usva tuli punaposkisena sisään ja aikoi raportoida kilien voinnista ja terävästä älystä, kun hän huomasi minut ja tuli halaamaan.

”Mikä on, Mirjami”, hän kysyi myötätuntoisesti ilman ivaa.

Otin sormuksen sormestani ja panin sen pöydälle.

”Jarkko purki kihlauksen”, sanoin. ”Ihan aiheesta. Ansaitsin sen.”

”Se on minun syyni!”, parkaisi Usva. ”Anteeksi. Minä mähläsin sen. Se vain jotenkin lipsahti. Ei minun pitänyt kertoa. Se oli vahinko.”

”Mitä sinä kerroit?”, kysyin.

”Että sinulla on Helsingissä se Stefan. Se jonka kanssa jäit ravintolaan.”

Pyyhin nenäni hihaan, sieppasin auton avaimet ja lähdin.

Irmelin Toyota käynnistyi heti ensi yrittämällä. Ajoin Jarkon asunnolle keskustaan. Pelkäsin, että hän olisi eläinlääkärikäynnillä, mutta minulla oli onnea. Hän avasi oven, näytti hämmentyneeltä eikä ollenkaan ilahtuneelta, mutta tuuppasin hänet sisemmälle.

”Tiedän. En ole rakastettava ihminen. En ole lämmin ja inhimillinen niin kuin sinä. Silti minäkin haluan, että minua rakastetaan.”

”Minulla ei ole ketään toista”, sanoin. ”Usva on ymmärtänyt väärin. Minulla on ollut suhde Stefanin kanssa, mutta se oli… se oli… en minä osaa sanoa, mitä se oli. Molemminpuolista hyväksikäyttöä, käytännön järjestely, näyttämistä, näyttelemistä, teeskentelemistä. Ei ollenkaan sellaista, mitä meillä on, sinulla ja minulla.”

Jaa, ilmaisi Jarkko informatiivisesti.

Retu toi minulle limaisen puruluunsa ja pudotti lahjuksen syliini.

”Halusin tavata Stefanin, koska halusin ylpeillä hänelle”, tunnustin. ”Näyttää, että minulla on nyt jotain paljon parempaa, sinut. Kerroin hänelle, että olen lopultakin onnellinen. Hän oli muuten onnellinen myös, hänkin oli löytänyt jotain parempaa.”

Jarkko näytti vastahakoiselta.

”Kyllä, olet oikeassa”, sanoin. ”Meidän maailmamme ovat kaukana toisistaan, mutta se on juuri mielenkiintoista. Bisnes on kuitenkin vain bisnestä. Raha menee ja tulee, mutta oikea elämä on jotain muuta.”

”Minä välitän sinusta”, sanoin. ”Olet väärässä. Meikäläinen on kalsea narttu, joka ei osaa näyttää tunteita eikä puhua niistä. Tiedän. En ole rakastettava ihminen. En ole lämmin ja inhimillinen niin kuin sinä. Silti minäkin haluan, että minua rakastetaan. Eipä, en halua, että minua rakastetaan vaan että juuri sinä, Jarkko Mäki, rakastat minua.”

Olin ihan hengästynyt. Sydän hakkasi. Pelkäsin kauheasti, että Jarkko sanoisi jotain tylyä.

”Älähän lupaile liikoja, kyllä minä sinut tunnen”, Jarkko sanoi.

”Oletko sinä ihan viisas”, hän kysyi.

”En”, tunnustin. ”Lääkäri sanoi, että minun pitäisi tutkituttaa pääni, ettei se halkea ja sen aion tehdä ihan lähiaikoina. Haluan elää kauan, sinun kanssasi.”

Jarkko kaivoi sormuksen taskustaan ja katseli sitä.

”Että pitäisikö tämä pistää takaisin”, hän kysyi.

”Juu”, nyyhkäisin ja otin omani esille.

”Laitetaanpa sitten”, hän sanoi.

Pujotimme sormuksen sormeemme, kumpikin omaansa.

”Jos bisnes tulee sinun ja minun rakkauden väliin, niin ennemmin luovun siitä kuin sinusta”, vannoin.

”Älähän lupaile liikoja, kyllä minä sinut tunnen”, Jarkko sanoi.

Jatkis päättyy. Uusi Jatkis alkaa ensi lauantaina.

Mirjamilla on monta rautaa tulessa, äidin ja Usvan lisäksi hänelle olisi tyrkyllä useampikin mies. Usva tyrkyttää Salimia, Jarkko tunkee Mirjamin elämään ja Stefaninkin kanssa pitäisi hoitaa välit kuntoon.

Usva oli piilotellut ja ruokkinut Salimia navetan vintillä. Olin vihainen. Hän oli toiminut vastoin lakia ja olisi voinut aiheuttaa meille vaikeuksia. Usvan mielestä olimme velkaa Salimille, koska Irmeli oli rakastanut häntä ja hän Irmeliä. Irmeli oli ollut hyvä ihminen ja auttanut kaikkia.

Minä siis olin paha ihminen enkä auttanut ketään. Rakkauden voimallahan tämä maailma tosiaan pyöriikin. Hölmöt idealistit kylvävät tuhoa ja onnettomuutta ympärilleen.

En kuitenkaan soittanut poliisille paperittoman löytymisestä. Oli sentään joulu ja hyvää tahtoa tai ainakin jotain sinne päin.

Parrakkaaksi muuttunut Salim valitteli aiheuttamaansa harmia ja oli muutenkin surkea. Veimme hänet tupaan joulupöydän ääreen, mutta hän halusi ensimmäiseksi suihkuun. Vaihtovaatteet hänellä sentään oli.

”Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.”

Olin lähes kiitollinen, kun Jarkko alkoi järjestelmällisesti nyhtää tietoja Salimilta. Kyllä, tämä oli saanut kielteisen päätöksen. Hänen kertomuksensa kristittyjen vainosta Irakissa uskottiin, mutta tilanteen arvioitiin olevan jo rauhoittunut ja viranomaisten hallinnassa, joten Salimin henki ei ollut vaarassa. Salim itse oli eri mieltä.

Jarkko kysyi, oliko Salim tehnyt valituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaatinut toimenpidekieltoa.

Ei ollut. Ei osannut. Ei uskonut, että sillä olisi vaikutusta.

Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.

Jarkko ilmoitti kiireesti, että se leimattaisiin joka tapauksessa valeavioliitoksi. Päätöksestä piti valittaa nopeasti ja asiantuntevasti. Hän katsoi minua ja arveli, että olisin hyvä laatimaan sellaisen asiapaperin. Myönsin, että olisin. Kaikki katsoivat minua ikään kuin olisin luvannut jo. Taas minut oli painostettu johonkin järjettömään hankkeeseen.

Valituksen perusteet on esitettävä asiallisesti ja kiihkottomasti. Olimme tekemisissä viranomaisten kanssa, Jarkko painotti. Hengenvaara, kristillinen vakaumus, hyvä sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan – voisi mainita kihlauksen ja Irmelin äkillisen kuoleman, lämmin suhde Usvaan ja äitiin ansaitsi tulla muistetuksi.

”Entä työperäinen maahanmuutto”, Jarkko keksi ja kyseli Salimin koulutuksesta. Hän oli rakennusinsinööri. Sitäpä en ollutkaan tiennyt. Ilmeni, että Salim puhui arabian lisäksi kurdinkieltä, englantia, ranskaa ja auttavasti farsia.

”Puhuthan sinä myös suomea”, Jarkko muistutti. ”Kuusi kieltä, ei paha.”

”Minun suomi erittäin heikko”, Salim valitteli. ”Vaikka ollut täällä kaksi vuotta.”

”Eikö keitettäisi joulukaffeet”, äiti ehdotti.

”Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.”

Joulun ja uudenvuoden välinen viikko meni hissutellessa. Usva luovutti huoneensa Salimille ja kiskoi Irmelin entisen, minun nykyisen huoneen lattialle varapatjan.

En ollut aikoihin nukkunut kenenkään kanssa samassa huoneessa ja tilanne rassasi hermojani. Usvalla oli hyvät unenlahjat. Hän heittäytyi patjalle ja paf, alkoi puhista saman tien. Minä pyörin sängyssäni ja kuuntelin hänen rauhallista hengitystään.

Usva ja Salim hoitivat eläimiä ja olivat innoissaan kilien kehityksestä. Todella lahjakkaita elukoita. Laadin Salimin kanssa valitusta. Kapulakielessä olen mestari. Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.

”Seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä.”

Uutta vuotta juhlitaan kylässämme siten, että puolikasvuiset paukuttelevat rahaa taivaalle ja täysikasvuiset imevät sisäänsä viinaa tai veisaavat seuroissa. Salim ei uskaltanut näyttäytyä keskustassa mutta lupasi kyyditä Usvan katsomaan ilotulitusta ja notkumaan samanikäisten pölvästien kanssa.

Eläinlääkärimme poikkesi talossa ja kysyi, enkö lähtisi hänen seurakseen katsomaan ilotulitusta. Sanoin nähneeni niitä aivan riittävästi. Hän tarjoutui laittamaan illallista ja tarjoamaan kuplivaa. Takaisin pääsisin joko Salimin tai eläinlääkärin kyydissä.

Kyydit ovat maalaiselämän kirous. Jos ajat autolla, et voi juoda lasillistakaan, jos haluat juoda lasillisen, se edellyttää monimutkaisia järjestelyjä tai kallista taksia, jota ei uudenvuoden kaltaisena pyhänä edes saisi. Koska Salim oli äidin seurana, lähdin. Niin epätoivoinen olin.

Tilanne lipsahti hiukan hallinnasta, mutta seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä, se on lieventävä asianhaara. Huikean romanttinen ei tilanne liioin ollut. Riisuin sukkahousuja eläinlääkärin sängynlaidalla, mies rullasi sukkiaan samaisen huonekalun toisella laidalla ja eteiseen teljetty bokseri valitti kovaa kohtaloaan.

Ihan mukavaa ja tyydyttävää oli kyllä, mitä sitä kieltämään. Viisikymppinen mies on pehmeämpi ja kulahtaneempi kuin kolmekymppinen mutta myös lämpimämpi ja inhimillisempi. Ei tarvinnut vetää vatsaa sisään eikä miettiä, pitäisikö laitattaa silikonit rintoihin, kun kumppanillakin oli laskoksensa ja ravintovarantonsa. Oli rennompaa, ja silloin seksi sujuu.

Kotona ei yökyläilyni herättänyt huomiota, sillä muutkin olivat valvoneet pitkään. Se oli helpotus. Vuosiluku oli vaihtunut numeroa suuremmaksi.

Äiti täyttäisi tänä vuonna 46, Usva muisteli ja ilmeisesti laskutoimituksia tehtyään lisäsi iloisesti: Täti hei, sinähän täytät ensi vuonna viisikymmentä!

Nyt ei ole ensi vuosi enkä ole vielä lähelläkään viittäkymmentä, huomautin.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta piristyin. Ehkä siihen vaikutti tuhruisen syksyn päättyminen. Päivät pidentyivät, ja minä sain aikaiseksi muutakin kuin pitäisipitäisiä.

”Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.”

Tein Salimin valituksen valmiiksi ja lähetin sen kirjattuna kirjeenä. Rupesin tekemään kävelylenkkejä, en ehkä joka päivä, mutta usein, sillä Salim halusi kävellä pitkällisen piilottelunsa jälkeen ja pyysi minua seuraksi.

Ryhdyin miettimään, mitä halusin tehdä ja kyselin Salimilta, mitä hän aikoi tehdä siinä tapauksessa, että saisi jäädä Suomeen ja siinä tapauksessa, että hänet karkotettaisiin Irakiin.

Hän levitteli käsiään ja sanoi laiskistuneensa Suomessa. Täällä oli niin helppoa ja turvallista. Joka päivä tuli kuumaa vettä ja sähköä. Ketään ei siepattu eikä kidutettu, omaisilta ei vaadittu lunnaita. Ei tarvinnut maksaa lahjuksia. Poliisi ei hakannut.

Jos hän saisi jäädä, hän järjestäisi turvapaikanhakijoille työosuuskunnan. Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.

Salim oli navetanvintillä lojuessaan kirjannut Usvalta saatuun suttuiseen kouluvihkoon suunnitelmiaan: kotiapua vanhusten hoivaamiseen, kuljetusapua, rakennustöitä, siivousta, kesäisin puutarhatöitä ja maatalouden kausitöitä.

Entä jos hän joutuisi palaamaan? Se oli erittäin realistinen vaihtoehto, muistutin.

Salim kohautti olkapäitään. Hän oli ajatellut sitäkin.

Kotiseudulle hän ei voisi palata. Siellä hänet tunnettaisiin ja ennen pitkää listittäisiin. Pitäisi solahtaa suureen kaupunkiin, jossa voisi kadota miljoonien ihmisten joukkoon tuntemattomana. Rakennustöitä varmaan löytyisi.

Irakin jälleenrakentamiseen oli myönnetty miljardeja euroja ja dollareita. Tosin niistä suuri osa valuisi virkamiesten voitelemiseen, mutta riittäisi luultavasti oikeaankin kohteeseen.

Salimin kummallisilla kirjaimilla tekemissä suunnitelmissa oli ideaa. Päässäni alkoi rätistä. Jossain liikkui isosti rahaa. Rakennusprojekteja. Kansainvälisiä. Tarvittiin osaamista, organisoimista, yhteyksiä. Kenellä niitä oli, kuka niitä tarvitsi?

”Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut.”

Kun pyörin littanalla superlonpatjallani ja Irmelin unisieppari oli jälleen kerran siepannut uneni, aivoissani rätisevät ideanpalaset löysivät toisensa ja virta alkoi kulkea. Bisnes. Raha. Lobbaus. Kiinalaiset.

Muistin näkemäni televisiodokumentin kiinalaisten sijoituksista Afrikkaan. Mikseivät kiinalaiset tekisi bisnestä myös arabien kanssa? Miten herra Yang saataisiin kiinnostumaan? Tarkemmin ilmaisten, millä keinoin lobbarintaitoni onnistuisivat suuntaamaan herra Yangin rahanahneen bisnessilmän kohti Irakia?

Seuraavana päivänä vedin pari kertaa syvään henkeä ja näpäytin yhteystietoja Galjun kohdalta. Galjun puhelimeen ei juuri nyt saatu yhteyttä. Soitin Geelille, mutta kas, hänenkään puhelimeensa ei juuri nyt saatu yhteyttä. Pojat olivat ehkä hiukan venähtäneellä uudenvuoden matkalla.

Soitin Hannelelle ja kysyin kuulumiset. Hannele sanoi kiitos hyvää, kirjanpitotoimisto oli lähtenyt liikkeelle pienesti mutta kuitenkin. Muitta mutkitta tiedustelin uusimpia juoruja Viestintätoimisto Armosta.

Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut. Geeli ja Galju oli vähemmistöosakkaina ostettu ulos. Huonolla hinnalla, Hannele iloitsi. Toimiston nimi oli nyt Intentions International, ja siellä oli entisestä ketjusta töissä enää Rastapää.

Tähdet säteilivät minulle suotuisasti. Rastapään kanssa olin tullut toimeen jos en hyvin, niin vain vähäisen vihamielisesti, suunnilleen ärtymysmielisesti.

Soitin Rastafarille, joka säikähti suunnattomasti ääneni kuullessaan. Rauhoittelin häntä kertomalla, että olin kuullut toimiston kehittyneen jättiharppauksin kansainväliseen suuntaan ja että Armo oli kuulemma täysin luonut nahkansa. Rastapää änkytti, että money talks, bullshit walks.

Löin lipevyysvaihteen silmään ja kerroin aina tienneeni, että Rastan kaltaiselle multitalentille löytyisi sija bisnesmaailmasta oli tilanne sitten uphill tai downhill. Hän kaltaisiaan osaajia ei paljon ollut. Toivoin, se näkyi myös hänen palkassaan.

”Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.”

Päästyäni näin vilauttamaan käsitettä ”raha”, jatkoin kertomalla, että minulla oli nykyään oma viestintätoimisto, joka toimi siellä missä rahaa teki pesää ja lisääntyi eli arabimaailmassa. Minulla oli ehdotus, joka voisi hyvinkin kiinnostaa Intentions Internationalin toimivaa johtoa. Kysyin Rastalta, keneen minun kannattaisi ottaa yhteyttä.

Rasta mumisi mutta onnistui sylkäisemään suustaan sanan Yang itse tai projektijohtaja Murtoranta. Sain puhelinnumerot. Projektijohtaja Murtoranta oli nainen ja nopea. Muutamassa minuutissa minä ja tiimini olimme sopineet tapaamisen.

Nyt piti vain kehitellä se tiimi.

Otin Usvan ja Salimin puhutteluun ja selitin heidän roolinsa. Salimin lähetin Seinäjoelle syyrialaiseen parturiin ja pukua vuokraamaan. Korostin puvun istuvuutta. Käskin hänen ostaa kalliit kengät ja kävellä niillä loskassa, etteivät ne näyttäisi uusilta. Komensin Salimin puhumaan ranskaa.

Mitä, nytkö, sinulleko? hän ihmetteli.

Anna tulla, mitä vain, kehotin.

Salim puhui ranskaa. Hämmästyttävää, miten ranska kuulostaa tyylikkäältä, vaikka henkilö vain kysyisi, ostammeko sämpylöitä vai hiivaleivän. Rouleau? Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.

Sanoin, että hänen piti puhua pelkästään ranskaa tapaamisessamme, arabiaa ja farsia voisi tarvittaessa käyttää myös. Salim kysyi, osasinko minä ranskaa. Enpä osannut. Siinä meni hyvä taisteluase. Meidän olisi pakko puhua keskenämme suomea tai englantia.

”Englantia”, painotin. ”Et missään nimessä saa paljastaa, että olet turvapaikanhakija. Olet irakilainen insinööri ja minun leivissäni. Olet työskennellyt paitsi Irakissa, myös Euroopassa ja Saudi-Arabiassa. Olet tiimini asiantuntija isolla aalla. Tiedät kaiken. Jos et tiedä, täytät aukot valheilla.”

Salim nyökkäsi. Totuuden jälkeinen aika ja vaihtoehtoiset faktat olivat tulleet tutuiksi vastaanottokeskuksessa.

Mikä minä sitten olen? Usva halusi tietää.

”Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi.”

Sinä olet tiimin taiteellinen osuus. Minun henkilökohtainen assistenttini, opastin. Otat läppärin mukaan ja olet tekevinäsi muistiinpanoja. Olet vähäpuheinen. Nyökkäät tai pudistat päätäsi. Jos puhut, puhut minulle. Kunnioittavasti.

Usva vänkäsi, ettei aikonut pukeutua kynähameeseen.

Sanoin ettei tarvinnut. Casual pukeutuminen sopi nuorelle ja säännöistä piittaamattomalle nerolle. Usva ilahtui neron nimityksestä, mutta muistutin, että imago on kuitenkin vain imago.

Käskin hänen etsiä hautajaisvaatteensa ja lähetin hänetkin kampaajalle, hiusten kotivärjäys paljasti liikaa. Paljon sormuksia, stailasin. Isot korvikset. Painavat monot. Mustaa kynsilakkaa ja huulipunaa, vahvat rajaukset silmiin.

Kengät ovat oleellisen tärkeät, painotin. Salimille käytetyn näköiset, kalliit nahkakengät. Ne osoittavat, että hän asiantuntijuuden lisäksi hänessä on tyyliä. Usvalle metallivahvisteiset maihinnousukengät.

Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi. Minulle piikkikorot, jotka antavat kymmenen senttiä pituutta lisää ja mielikuvan tikareista.

Tiimini alkoi olla koossa.

Jarkko sen sijaan hermostui, kun luonnostelin tulevaisuuden näkymiäni lemmensession jälkeen. Hän tuntui olettavan, että kun olimme päätyneet sänkyyn yhden kerran, päätyisimme sinne toisen ja kolmannenkin kerran, itse asiassa aina, kun tapaisimme. Näin olikin käynyt, sillä rakastajatarjonta Köyhäluomalla oli köyhää.

Elukkatohtorini epäili, mahdoinko hinkua pois meidän idylliseltä, onnelliselta Köyhäluomaltamme, etten vallan suunnitellut karkaavani syntiseen kaupunkiin. Kysyin, miksi se häntä askarrutti, mutta ei olisi pitänyt kysyä. Nokkelan one-linerin sijaan sain tunnustuksen suoraan sydämestä.

Hän säikäytti minut. Jarkko väitti rakastavansa minua. Hän halusi olla kanssani aina ja ikuisesti. Hän ei halunnut minua omakseen, koska ymmärsi, että kaltaistani vapaata sielua ei voinut kahlita, mutta hän toivoi, että tunsin jotain samankaltaista häntä kohtaan ja haluaisin liittää kohtaloni yhteen hänen kanssaan.

”En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna.”

Liittää kohtaloni yhteen! Mikä klisee! Mikä miehiä vaivaa? Kuvitteliko hän tosissaan, että halusin konitohtorin rouvaksi Pohjanmaalle?

Tokenin yllätyshyökkäyksestä nopeasti. En raaskinut romuttaa hänen haaveitaan. Hän oli mukava mies, ja seksikin oli yllättävän hyvää. Sitä paitsi tarvitsin häntä. On hyvä olla olemassa suunnitelma b, jos a-vaihtoehto sattuisi pettämään. Vakuutin, etten aikonut hylätä häntä. Suunnitelmani olivat vasta unelmien asteella, tuskin ne toteutuisivat.

Mitä sanoisit kihloista? kysyin.

Hän sanoi ajatelleensa avoliittoa. Että muuttaisin tavarani hänen luokseen ja olisin täällä aina kun hän palaisi hoitelemasta sikojen rokotuksia. Hän varmaan näki minut Retun kaltaisena häntäänsä huiskuttavana ääliönä, joka juoksisi riemusta ympyrää isäntänsä nähdessään ja nuolisi hänen naamansa.

Ilmoitin, ettei meidän pitänyt kiirehtiä. En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna. Kihlautumisessa olisi tyyliä. Se sopisi kaltaisillemme keski-ikäisille ihmisille. Sormus kertoisi, että olimme vakavasti sitoutuneet toisiimme eikä ihmisten tarvitsisi arvailla suhteemme laatua, mutta välttäisimme toisaalta byrokraattiset kuviot.

Kun kyllästyisimme toisiimme tai siis minä kyllästyisin Jarkkoon, ottaisimme sormuksen pois nimettömästä ja sillä hyvä. Kätevää ja nopeaa. En tosin lanseerannut ratkaisun vaivattomuutta tulevalle kihlatulleni.

”Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.”

Jarkko sanoi miettivänsä asiaa. Hän mietti myös, olimmeko enää keski-ikäisiä vai jo senioreja. Nelikymppinen on keski-ikäinen, viisikymppinen seniori, valistin ja hän naurahti, että hänellä oli vielä viisi vuotta armonaikaa.

Se mokoma oli minua nuorempi.

Ilmeisesti hän oli miettinyt kihloja unissaan, sillä heti aamukahvia keittäessään hän sanoi, että kihlautuminen oli hyvä ajatus. Voisimme järjestää juhlan sukulaisille ja ystäville. Sanoin, etten kaivannut juhlia, mutta minusta olisi ihanaa olla hänen kanssaan kihloissa vaikka jo tänään. Oltaisiin kerrankin villejä ja spontaaneja. Juhlat voisimme järjestää myöhemmin, keväällä kun olisi valoisaa ja kaunista.

Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.

Niinpä ajoimme Seinäjoelle, menimme kultasepänliikkeeseen ja valitsimme sormukset. Halusin valkokultaa ja timantteja, Jarkon sormus oli valkokultaa ilman timantteja. Jätimme sormukset kaiverrettaviksi. Menimme lounaalle, jolla hihittelimme ja suukottelimme kuin teinit. Kävimme ostamassa konditoriasta kihlakakun ja kukkakaupasta tulppaaneja. Jarkko maksoi kaiken. Haimme kihlasormuksemme.

Kotona vilkuttelimme sormuksiamme, joimme kihlajaiskahvit ja söimme kakkua. Usva ja Salim onnittelivat hämmentyneinä, mutta vakaasti uskoen, että tulisimme onnellisiksi, nyt kun kypsällä iällä olimme löytäneet rakkauden.

”Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.”

Äiti pyyhki silmiään ja sanoi olevansa tyytyväinen, kun vihdoin olin vakiintunut ja löytänyt niin mukavan poijan ja aiva krannista. Hänen mielestään sormukset osoittivat, etten ollut mihinkään tyhjätaskuun pohjaksunut. Äiti uskoi, että nyt jäisin kotiseudulle ja eläisin onnellisena elämäni loppuun saakka tai ainakin hänen elämänsä loppupisteeseen.

Kihlajaiset loppuivat tylysti sulhasen joutuessa pelastamaan puhistuksiin joutunutta nautaeläintä. Hän kertoi jutun naispuolisesta kollegastaan, jonka kihlasormus oli kirjaimellisesti joutunut hevon perseeseen ja lupasi olla varovaisempi.

Illalla pyörittelin sormusta sormessani. Siinä oli riittävän muhkea timantti, jota pienet timantit ympäröivät. Minua hykerrytti. Olin soittanut Stefanille ja sanonut haluavani tavata kuin ystävät. Meillähän oli niin paljon kauniita muistoja toisistamme.

Kutsuin Stefanin huippukalliiseen ravintolaan ja arvasin oikein: hän ei pystynyt vastustamaan kiusausta päästä näyttäytymään sellaisessa paikassa. Olimme siis sopineet pikku rendez-vousin vanhojen aikojen muistoksi. Miten somaa.

Halusin nähdä sen pikku porsaan omahyväisen naaman, kun välkyttelisin sormustani hänen kärsänsä edessä ja kertoisin bisnesnäkymistäni. Halusin niin tietää, missä jamassa ja köyhyydessä se wannabe-taidemaakari rämpi pikku Adalmiinansa kanssa.

Stefanin Kallion yksiö oli liian pieni kahdelle. Ehkä hän oli joutunut muuttamaan Kontulaan. Tai Keravalle. Miten toivoinkaan sitä.

Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.

Jatkis päivittyy lauantaisin.