Tuire hämmästyy, kun Pinjan isä ilmestyy kapsäkkien kanssa oven taakse. Rahahuolet painavat kumpaakin, ja tyttären tuhlailu Australiassa jatkuu. Kaiken kukkuraksi Tuire saa huonoja uutisia töistä. Hän päätyy hukuttamaan murheitaan lähikuppilaan, josta matkaan tarttuu tuttu mutta yllättävä henkilö.

En odottanut vieraita. Oli myöhäinen huhtikuinen ilta – Pinjan lähdöstä oli kulunut kaksi kuukautta, kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Marinakin oli pitkällä konferenssireissulla Sri Lankassa. Isä kävi luonani harvoin, ei ainakaan koskaan sopimatta siitä huolellisesti etukäteen, ja ehdin jo ajatella, ettei ovelleni ikinä tupsahtanut ketään yllättäen. Joskus työkaverini Jonne toi jonkun työjutun tai vaimonsa lähettämää marjamehua, mutta ei tähän aikaan… 

Avasin oven epäluuloisena niin kuin vain ihminen, joka viettää sadan vuoden yksinäisyyttä ja on varma, että ovella kolkuttaa pernaruttokuorta toimittava terroristi tai puolalainen korikauppias. En osta, oli jo huulillani, mutta oven takana olikin Iiro.

Iiro ja neljä laukkua. Neljä matkalaukkua ja yksi tietokonelaukku olalla.

Eksäni näytti huonolta. Hän oli aina ollut hoikka, mutta nyt hän oli suorastaan nääntynyt. Hänellä oli vahva sänki kapoisilla poskillaan, ja hänen silmänsä olivat syvällä nenänjuuressa.

– Oho, tervehdin.
– Mitä sulle on tapahtunut?

Iiro levitti kätensä: tällainen minä olen, ota tai jätä.

– Sori, mulla ei ollut muuta paikkaa minne mennä. Mä en kehdannut soittaa ensin ja pelästyttää, mutta on tietenkin noloa tulla näin vain oven taakse.

– Pinja aina sanoo, että noloa.

Meitä yhdisti tyttäremme Pinja, joka oli törsännyt rahojamme kuusitoistavuotiaan vimmalla koko kevään Australiassa. Surutta ja säälimättä, ex-rikkaan eksäni siihen opettamana.

Tuijotimme toisiamme miettiväisinä. Ajattelimme ehkä Pinjaa tai sitä, että Iiro seisoi lahoilla portaillani, kivijalkavaurioisen ja suihkuttoman taloni edessä huhtikuisena, kauniina iltana, jolloin oli vaikea sanoa, kuinka paljon kello oli, koska se saattoi olla mitä tahansa.

Ajatukseni kiisivät myös naapuriini Tonyyn ja hänen komeaan vuokralaiseensa, ja mietin, näkivätkö he riutuneen Iiron kasseineen.

– Tule sisään, sanoin, sillä tiesin, ettei hänellä ollut perhettä eikä juuri ystäviä.
– Puhutaan.

Puuhasimme Iiron kassit kuis­tille ja siitä eteiseen. Pieni eteinen tuli hetkessä täyteen, ja harpoimme kassien yli olohuoneeseen. Iiro ei katsonut ympärilleen arvostellen ja arvottaen – niin kuin hänen tapansa oli – vaan lysähti sohvalle ja kietoi mummini virkkaaman viltin ympärilleen.

– Otatko teetä? kysyin.

– Eikö ole muuta?

– Ei, etkä sä juo.

– Nyt kelpaisi.

En alkanut revitellä omaa taloudellista tilannettani hänelle. Tässä huushollissa ei ollut ostettu vähään aikaan edes yhtä saunaolutta. Kaikki vähät rahat olivat menneet Iiron lellimän teinitähden hummailuihin.

Edelleen oli maksamatta se viimeinen erä Pinjan vaihto-oppilasvuodesta, jonka olin perinyt Iirolta ja josta oli tullut jo minullekin kaksi karhulaskua. Marina oli sanonut, että seuraavaksi laskut menisivät perintään ja sitten…

En uskaltanut ajatella pidemmälle. Keskityin piirtämään kaneja kettukirjakäsikseen, vaikka minun olisi pitänyt laihduttaa kettuja, jotka kuulemma olivat tällä kertaa liian lihavia.

– Mustaa vai valkoista? kysyin.

– Häh?

Tein päätöksen hänen puolestaan: musta tee oli valkoista tujumpaa.

– No, anna tulla, kannustin ja sain kuulla koko surullisen tarinan.

Se alkoi hänen firmansa alamäestä ja irtisanomisista päätyen avioeroon Pirren kanssa ja talon kauppaamiseen. Tarina oli tuttu jo Iiron kanssa käydyistä puhelinkeskusteluista, mutta sitä en tiennyt, että Pirre oli löytänyt uuden lohduttajan ja kodin.

– Mä olen pahoillani, Tuire, Iiro sanoi nöyränä.

Häntä näytti huolestuttavan enemmän se, miten minä suhtautuisin häneen kuin se, että Pirrellä oli jo toinen.

– Mä olen ollut sulle kusipäämulkku, hän myönsi.

– Sä olet ollut ihan hyvä isä Pinjalle, kiertelin, sillä kyllä minua joskus oli jurppinut se, että Iiro oli pitänyt minua ikään kuin itseään huonompana, koska en tahkonnut rahaa samaan malliin kuin hän.

Ja oli tietenkin se vanha juttu, josta joka toinen päivä ajattelin, että se oli ollut minulle oikein, ja joka toinen päivä olin sitä mieltä, että Iiro liioitteli, kun hän silloin vuosia sitten jätti minut kylpylän pihalle kuin nallin kalliolle.

Mietin, mikä nalli oikein oli. Olin lapsesta lähtien nähnyt mielessäni nallen, sateissa lionneen nallen, joka oli unohtunut tuulten riepottelemalle kalliolle, mutta nyt tajusin, ettei nalli ollut pehmoeläin vaan jokin muu.

– Miten niin ihan hyvä isä? Iiro kysyi.

Kiemurtelin. En halunnut lyödä lyötyä, mutta mutisin sitten, että asiamme olisivat ehkä paremmin, jos Pinja ei olisi pitänyt itsestään selvänä sitä, että voi lähteä maailmanääriin vaihto-oppilaaksi ja törsätä siellä kuin prinsessa.

– Minunko vikani se on?

En vastannut, koska vastaus oli päivänselvä.

Minä olin tarkka rahoistani. En ollut saanut koskaan mitään ylimääräistä, tienasin paljon vähemmän kuin suomalainen sai keskipalkkaa ja olin ollut mansikkapellollakin yksitoistavuotiaana, koska isä ei ollut maksanut kuviskouluani. Jo sitä ennen olin kerännyt pulloja tienvieriltä ja ostanut itselleni ensimmäisen levyn. Jostakin syystä Abbaa.

Olin ollut lapsena aikuisempi kuin nykyään, mikä ehkä johtui äidin varhaisesta kuolemasta.

Vilkaisin peilistä,  mahdoinko näyttää Iiron silmissä liian teiniltä Pinjan printtipaidassa ja huivissa, jonka olin kiepsauttanut kaulani ympärille.

Joimme teetä hiljaisuudessa.

Kysyin pari turhaa kysymystä siitä, oliko Iiron ja Pirren talo mennyt jo kaupaksi – ei vielä – ja eivätkö yrittäjät saaneet ansiosidonnaista – saivat, mutta ei Iiro. En kysynyt lisää, sillä osasin tehdä asiasta johtopäätökseni: niitäkään maksuja ei ollut hoidettu.

– Kaikki on loppu! Iiro ulvahti.

– Nyt ehkä näyttää tuolta, mutta asiat muuttuvat. Tulee kesä ja sillee.

– Sillee… Mitä iloa kesästä muka on? Mulla oli ennen vene ja mökki Kustavissa.

– Sulla on nyt toisenlainen kesä. Kesä se on kärpäselläkin! kan­nustin.

– Mä en halua kärpäsen kesää. Mä olen tottunut olemaan ­kotka.

Siinä oli tietysti haastetta, mutta hän tottuisi.

Minä en tottunut hänen itkuunsa. Minusta se oli surullista ja repi otsalohkoani ja takaraivoani vuoron perään. Päätin, että lähden käymään naapurissa.

TOIVO TULI AVAAMAAN. Hän oli rennosti pelkät bokserit jalassaan ja käytti selvästikin koko taloa, vaikka vuokralaisena hänen olisi mielestäni pitänyt pysytellä omassa huoneessaan.

– Onko Tony kotona?

Toivolla oli hyvin lihaksikas vatsa.

– Keikalla, Toivo sanoi ja katseli minua päästä varpaisiin.

Muistin hänen katselleen sama ilme kasvoillaan Marinaa aiemmin keväällä, kun tämä tuli hakemaan minua autollaan ja Toivokin sai kyydin.

Toivo jatkoi:
– Just yksi päivä muistelin sua siellä saunalla.

Muutettuaan Tonyn vuokralaiseksi Toivo ja Tony olivat törmänneet saunalle, jossa olin ollut pesemässä tukkaani. Minua nolotti edelleen, miten olin peitellyt itseäni punaisella muovivadilla.

En keksinyt nasevaa vastausta, joten Toivo kysyi, kuka hujoppi tuli luokseni.

Hän oli siis kyttinyt minua niin kuin minä kyttäsin hänen vuokraisäntäänsä.

– Äh, se on vain mun eksä. Mun tyttären isä, vastasin, vaikka tajusin kuulostavani täti-ikäiseltä paljastaessani nuorelle Toivolle, että minulla oli tytär, joka ei asunut edes kotona.

– Iirolla on nyt vähän vaikeaa, ja se on mun luona vain yötä.

– Jassoo.

En osannut tulkita, mitä jassoo tarkoitti, mutta ehkä siinä oli jotakin tietäväistä ja kiusoittelevaa. Aivan kuin olisimme heti Iiron kanssa olleet toistemme kimpussa, kun vuosien jälkeen saimme viimein tilaisuuden.
Toivo oli vielä toiveikas. Hän ei ymmärtäisi.

Pyöräytin hänelle silmiäni, mutta hänen harmaat silmänsä seurasivat minua vakaina ja rauhallisina. Hän nosti kätensä lantiolleen, ja sain kamppailla, etten kiinnittänyt käteen ja sen lähimaastoihin huomiota. Minusta tuntui kuin hänen sormensa olisivat osoittaneet minulle jotakin.

Mikä tyhmä ajatus, nuhtelin huikentelevaista mieltäni.

– Olisin vain kysynyt Tonyltä, olisinko voinut lainata viinaa tai viiniä, sanoin.
– Iiro tarvitsee nyt jotakin vahvaa, mutta mulla on vain teetä.

Vaikka halusin auttaa Iiroa, halusin myös tilaisuuden karata hänen ahdistustaan. Tietenkin halusin lisäksi nähdä Tonyn, sillä viimeksi, pari viikkoa sitten, hän oli asettanut kätensä minun reisilleni, mistä ne olivat nousseet ylöspäin ja…

No, sitten Toivo oli saapastellut sisään kuin kotiinsa.

Katsoin Toivoa hämmentyneenä. En tiennyt, mitä ajattelisin hänestä. Ainakin hän oli hyvin röyhkeä hengaillessaan eri puolilla Tonyn taloa. Nytkin hän meni keittiöön ja kumartui juuri oikean kaapin edessä. Noustessaan hänellä oli kädessään puolikas pullo kirkasta.

– Ei täällä muuta ole, hän sanoi.
– Mutta kai sä tämän voit ottaa. Vaikuttaa hätätilanteelta, hän sanoi ja ojensi minulle pullon.

– Joo, on, sanoin ja nappasin sen.

Sormemme osuivat yhteen, ja oli aika jännä juttu, miten hirveän merkittävältä pieni hipaisu tuntui. Vielä kotona sormiani poltteli, ja hieroin niitä Pinjan puseronhelmaan. Hämillisen ilmeeni hautasin Pinjan huiviin.

Aamulla huivissa oli vielä haissut Pinja, mutta nyt kankaaseen oli tarttunut Tonyn ja Toivon talon tuoksu.

TOISENA PÄIVÄNÄ IIRO vain nukkui. Hän oli kantanut kassinsa Pinjan huoneeseen ja raivannut pöydälle tilaa kannettavalle tietokoneelleen. Minulta lupaa kysymättä hän oli käynyt kippuralle Pinjan vanhaan puusänkyyn, ja kuulin yöllä, miten hän heittelehti kyljeltä toiselle. Sänky narisi ja paukkui. Se oli tarkoitettu keveämmälle nukku­jalle.

Oli omituista, että kotona oli taas joku toinen. Autiossa talossani oli ääniä. En ollutkaan enää yksin.

Kaikenlaista saattoi tapahtua. Kaikki oli mahdollista, hetkenä minä hyvänsä asiat muuttuivat, ajattelin ja makasin virkkuna omassa sängyssäni. Tuntui kuin olisin ollut pitkästä aikaa elossa. Tämä kaikki herätti tietoisuuttani ja läsnäoloani enemmän kuin Marinan tarjoama luksuskurssi kylpylässä, jonka kloorinhajusta olin saanut viikon kestävän päänsäryn.

Annoin Iiron nukkua. Oli kai hyvä, että hän nukkui.

Lähdin työpaikalleni Pageen. Raskaana oleva kolmikko istui kahvihuoneessa, kun menin lataamaan päivän ensimmäiset kahvit.

– Eikö sulla ole viisikymmentäprosenttinen työaika? he kysyivät.

– Joo, on, sanoin reippaasti.

– Sä olet täällä nykyään aina, he ihmettelivät.

Olin polleana, että he olivat huomanneet, kuinka ahkera olin ollut. Olin tosiaan käynyt viimeisen kuukauden joka päivä töissä.

– Sitä vain, että saatko sä nykyään enemmän palkkaa vai mikä oikein on, kun töitä ei riitä meille vakkareillekaan?

Katsoin heidän närkästyneitä naamojaan. He istuivat kuin lihavat kolmoset pöydän toisella puolella, ja jokaisella oli vesipullo edessään kuin he olisivat olleet maratonilla.

Olivatko he minulle vihaisia vai kateellisia? He itsehän olivat saamassa hyvät äitiysrahat, jotka Jonnen mukaan rasittivat Pagen surkeaa tilannetta liikaa. Mikä hätä heillä oli?

– Onko se sun tyttö vielä siellä Australiassa? yksi heistä kysyi.

Nyökkäsin.

– Se tulee kotiin vasta joulun jälkeen.

Siihen oli yli seitsemän kuu­kautta.

– On varmaan sikakallista, että lapsi on vaihtarina, toinen ehdotti. 

– Lapset ovat kalliita, sanoin opettavaisesti.

Olin joskus lukenut joskus, että Stakes ja Tilastokeskus olivat tulleet siihen tulokseen, että lapsi maksoi vanhemmilleen yli satatonnia ennen täysi-ikäisyyttään, eikä siihen ollut laskettu vaihtarivuosia.

Raskauskolmikon kädet kiertyivät suojelevasti vatsakummuille. Heidän ilmeensä muistuttivat, että lapset olivat joka sentin arvoisia.

– Miten sulla voi olla jo niin iso lapsi, he ihmettelivät sitten.

– Sä olet itsekin kuin teinityttö!

– Sanokaa toi Pinjalle, nauroin hyvilläni ja kohentelin Pinjan vaatteita ylläni.
– Sen mielestä mä olen ihan mummo.

Äitikolmikko ei vastannut. Ehkä he miettivät, saatoinko tosiaan olla jo mummokin ja pitäisikö heidän kertoa asiasta Pinjalle. Entä miten he ottaisivat häneen yhteyttä?

Itse sain häneen yhteyden kaikin mahdollisin tavoin. Hänen sosiaalisen median kautta tapahtuva raportointinsa oli runsasta ja pidäkkeetöntä:

Facebook: Koska en ollut hänen kaverinsa, näin hänen vaihtaneen profiilikuvakseen biitsikuvan, jossa hän hengaili jonkun rastatukkaisen pojan kanssa rannalla umpirakastuneen näköisenä.

Twitter: Jälleen käsittämättömiä kirjainyhdistelmiä – GG, HF, GR8 – sekä tietenkin hashtageja ja välisanoja, joista ymmärsin, että kivaa oli ollut rastan kanssa. En oikeastaan halunnut tietää enempää.

PinjAussie-blogi: Kulttuurimatka Sidneyyn maailman mahtavimman Katen ja juristi-dadin kanssa. Tutunnäköisiä kuvia oopperatalosta, kaupungin siluetista ja sellaista.

WhatsApp, Hyttysten perheketju: Iiro oli kysynyt pari päivää sitten, miten Pinjalla meni. Pinja ei ollut vastannut.

Insta: Kymmeniä kuvia rastapojasta, koalavauvasta ja suurista salaattiannoksista­.

Näin sivusilmällä, kun sota-Masan, pomoni, työhuoneen ovi avautui. Klikkasin ohjelmat kiinni.

Värittäessäni eläinliike Karvaturrin terrieriä mustaksi muistelin, mitä Mr. Big sanoikaan Sinkkuelämässä: She can reach me, but I can’t ever get her. Niinkö?

Masan askelet lähestyivät. Kylmä hiki valui selkääni pitkin. He can reach me, but I can’t ever… 

Nytkö se tapahtuisi? Nytkö tulisi kenkää? Näinkö se tapahtui?

Näin Jonnen naaman, joka pilkisti tietokoneen takaa. Hän oli yhtä säikähtäneen näköinen kuin minäkin. Jonne pomppasi ritarillisesti pystyyn ja kahmaisi kasan papereita käsiinsä.

– Hei, Masa, ehtisitkö sä katsoa näitä? Jonne työnsi paperit Masan syliin.
Masa vilkaisi minua ennen kuin alkoi selata Jonnen papereita. Kun Masa painoi katseensa papereihin, Jonne muodosti huulillaan MENE.

Ja minä menin.

Tiesin, että tämä oli enää tekohengitystä. Että jos Masa ei saanut irtisanottua minua tänään, hän tekisi sen huomenna tai milloin vain, sillä nykymaailmassa oli yhteydenpitoon kaikki mahdolliset välineet, ja minä osasin käyttää niistä jokaista – kiitos Pinjan.

PALATESSANI KOTIIN IIRO oli keittänyt pastaa ja tehnyt tomaattikastikkeen.

– Sulla ei ollut parmesaania, hän moitti.

– Viime viikolla mulla oli vielä edamia, kerroin ja iloitsin siitä, että sain käydä valmiiseen ruokapöytään.

Istuuduimme toisiamme vastapäätä pöydän ääreen ja aloimme syödä. Sitten nostimme päämme yhtä aikaa ja purskahdimme hämilliseen nauruun.

– Me oltaisiin voitu olla aina näin, Iiro sanoi.

– Opiskeluaikanakin me syötiin aina pastaa ja tomaattikastiketta, myönsin.

– Silloin meillä oli rahaa tonnikalaan.

– Se oli silloin halvempaa, sanoin tietäväisesti.

– Eikä sen syöntiä pidetty epäeettisenä ja epäekologisena, Iiro huomautti.

– Kukaan ei ajatellut silloin mitään, sanoin ja katsoin häntä merkitsevästi, mutta hän näytti miettivän riistokalastettua tonnikalaa.

En ollut tiennyt, että hän oli ruuan suhteen valveutunut. Siristin hänelle silmiäni.

– Älä siristä noin, Iiro sanoi.

– Sä näytät silloin Pinjalta, ja mun tulee sitä ikävä.

– Join the club, sanoin ja näykin ruokaani.

Ei minun ollutkaan nälkä. Huolet ja ikävä veivät ruokahaluni.  

Työpaikkani painostava tunnelma väijyi takaraivossa ja huomasin, että postitse oli tullut kirje perintätoimistosta. Ei kai se ollut jo kolmas? Selvisin rimaa hipoen Pinjan luottokorttilaskuista. En millään pystyisi maksamaan vaihtarijärjestön viimeistä laskua, joutuisin käräjille, menettäisin luottotietoni ja…

Tilanne oli kaistapäinen. Meillä oli pöydässä halvinta mahdollista ruokaa, ja samaan aikaan Pinja osti maapallon toisella puolella viidet farkut kuukaudessa.

Kun olin urputtanut hänelle farkuista, hän oli vaivautunut vastaamaan, että Australiassa alkoi tulla talvi, enkö tiennyt sitä. Minusta oli kumma, etteivät Suomesta pari kuukautta aiemmin ostetut farkut enää kelvanneet. Ja kun urputin siitä, tunsin oloni kurjaksi natisijaksi. Miksi ihmeessä tunsin, sillä minähän olin oikeassa.

– Pitäisikö pyytää Pinja takaisin? pohdin.
– Jos ei sitten tarvitsisi maksaa sitä viimeistä erää.

Iiro ei sanonut ensin mitään. Sitten hän pudisti päätään.

– Me ei voida tehdä sitä Pinjalle. Tämä on sen suurin unelma.

– Mä luulen, että sen suurin unelma olisi ollut se, ettei me oltais erottu.

En tiennyt, miksi sanoin niin, eikä Iirokaan tykännyt sanoistani. Hän tiuskahti:

– Mä luulin, että sä hoidit sen laskun. On se kumma, ettet yhtä laskua voi maksaa, kun mä hoidin kaiken muun!

Hänellä ei olisi ollut varaa kekkuloida laihan tomaattikastikkeensa kanssa. Kävin heittämässä paskaruuan roskikseen ja menin huoneeseeni. Pamautin oven kiinni ja soitin Marinalle Sri Lankaan. Tiesin, että se oli törkykallista, mutta rikas Marinahan sen laskun pääasiassa maksoi.

TWITTERIIN ILMESTYI SEURAAVALLA viikolla päivitys, että Pinja oli aloittanut työt. Ilmoitusta seurasi liuta kiroilumerkkejä. Ne tunnistin.

– Ei se saa tehdä siellä töitä! parkaisin Iirolle, joka makasi sohvalla mummin peiton alla ja katsoi neljättä kautta Seinfeldiä. Kolme ensimmäistä kautta oli jo töllötetty.

Seinfeldkin tuntui jonkin vanhan kertaukselta: silloin kun iäisyys sitten asuimme kolmestaan Pinja-vauvan kanssa, saatoimme katsoa viisikin jaksoa putkeen.

– Sehän ratkaisisi kaiken, Iiro sanoi silmät naulittuina ahneeseen ja pulleaan George Costanzaan.
– Jos Pinja rikkoo vaihtarijärjestön sääntöjä, se tulee maitojunassa kotiin.

Alkoiko Iironkin sääli Pinjaa kohtaan rapista? Heristin korviani. Ainakin minun säälini Iiroa kohtaan­ hupeni. Hän eli luonani kuin olisi asunut täällä aina ja aikoisi jatkossa asuakin.

Sekin riipi hieman, ettei hän laittanut astioita koneeseen ja valitti suihkun puutteesta. Hän oli myös hyvää pataa kammottavan Siwa-mummon kanssa ja uskoi tämän omistavan alikersantti Rokan sukan. Hän oli sukasta melkein yhtä innoissaan kuin isäni, joka oli käynyt katsomassa sitä ihan livenä ja kehuskeli asiasta Facebookissa. En halunnut ajatella, millainen tämä live-sukka oli.

Kun isä oli kuullut, että Iiro oli muuttanut väliaikaisesti luokseni, hän oli kuulostanut ilahtuneelta. Hän oli ehdottanut, että Iiro laittaisi taloni kuntoon ja aloittaisi suihkusta.

Isä oli perinteinen käytännön mies. Hänestä mies talossa tarkoitti sitä, että suihku oli jo korjattu ja mädät rappuset vaihdettu, ja se kivijalan halkeama…

Isä lupasi tulla jonakin päivänä tervehtimään Iiroa, sillä olihan siitä aikaa, kun hän oli tämän nähnyt.

– Se oli silloin, kun hoidin Pinjaa koko viikonlopun, kun herrasväki likosi kylpylässä, hän muisteli.

– Siitä on neljätoista vuotta, kiristelin hampaitani.

– Melkein viisitoista, isä korjasi.

Illalla huomasin hänen päivittäneen Facebookiin, että vävy oli muuttanut takaisin tyttären taloon. ”Ihan mahtavaa”, isä hehkutti. Kolme huutomerkkiä.

Kolme huutomerkkiä eivät sopineet hänen ikäiselleen äijälle.

MARINAN INSTAGRAM-KUVAT olivat kauniita. Hän oli laitattanut otsaansa timantinmuotoisen kastimerkin ja näytti tyrmäävältä. Hänen paksut punaiset hiuksensa olivat tiukasti päätä myöten, ja hämmästyin, miten itämaiset silmät hänellä oli. Hän suorastaan hehkui. Kommentoin hänen kuvaansa ”Nätti, awws” ja sydän sydän sydän. Minäkin osasin!

– Mitä sä katselet? Iiro kysyi, kun laikkailin Marinan ja Jonnen kuvia.

Jonne oli räpsinyt kuvia kolmesta lapsestaan ja krookuksista, jotka nousivat hänen takapihallaan.

Kun kerroin, Iiro oli äimänä.

Yllätyin, että hän oli minuakin nuijempi, oikea luolamies. Hän oli joskus kuullut Instagramista, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, että Pinja oli siellä. Hän latasi lähes närkästyneenä applikaation puhelimeensa ja alkoi selata tyttärensä tuhansia kuvia. Hänen kulmansa vuoroin kurtistuivat ja sulivat, välillä hän hymyili, sitten kasvoille tuli torjuva ilme. Hänellä meni siihen koko ilta.

– Voisitko sä tehdä jotakin ruokaa? kysyin lopulta.

Hän ei voinut.

– Arvaa, mitä mä laskin yksi päivä? kysyin.

Hän ei vastannut vaan täppäili kuvia.

– Mä olen tehnyt Pinjalle kahdeksan ja puoli tuhatta ruokaa, eikä siihen ole laskettu aamu- ja iltapaloja tai välipaloja!

Iiro nosti katseensa puheli­mesta.

– Vähensitkö sä ne kerrat, kun se oli mun luona?

– Vähensin, sanoin, sillä halusin sittenkin välttää riitaa.

Oikeasti Pinja oli ollut Iiron luona niin harvoin, että tulos oli melkein sama.

Toistin, jotta Iiro ymmärtäisi:
 – 8 500 annosta spagettia ja jauhelihakastiketta!

– Kai sä sille muutakin laitoit? Iiro kysyi.

– Sä keität liian vahvaa kahvia, bee tee wee, sanoin.

– Mikä bee tee wee?

– By the way, tiuskaisin.

– Tulisipa Pinja jo kotiin, Iiro huokaisi.

Ihan kuin Pinja voisi pelastaa meidät.

En kestänyt enää ahdistunutta tunnelmaa vaan luikahdin ulos saappaat hölskyen. Siellä tuoksui vahvana kevät.

TÄLLÄ KERTAA TOIVO päästi minut heti keittiöön saakka ja kumartui tutulle alakaapille.

– Se olisi mulle itselleni, sanoin.
– Mä en kestä enää sitä synkistelijää.

Toivo ei löytänyt juotavaa, mutta leikkasi palat jäätelöä. Tiikeriä. Se oli minusta söpöä ja liikuttavaakin. Nuoleskelin lusikkaani.

– Tony-tiikerin jäätelöä, sanoin ja me molemmat nauroimme.

Ehkä voisin Tonyn sijasta ihastua hänen vuokralaiseensa? Tony oli ehkä liian nihkeä. Hän olisi voinut ottaa jo seuraavan askeleen edelliskerran jälkeen.

Toivo nuoli lusikkaansa ja katseli minua.

– Sä olet aika nätti, kun olet paikoillasi, hän sanoi.

Tirskahdin. Minustahan tuntui siltä, että olin aina yksinäni kotona. Kaikki muut olivat jossain. Pinja Australiassa ja Marina Sri Lankassa. Pagen työntekijät Pagessa tai Hua Hinissä, Jonne pihallaan kuvaamassa krookuksia…

– Ja olet sä nätti, kun sä naurat, hän sanoi.

Nyt punastuin: iskikö nuori ja komea minua?

– Säkin olet aika nätti, kehuin takaisin, ja otimme toiset palat jäätelöä.

– Tuliko sun parempi mieli? hän kysyi, kun lautaset olivat tyhjät.

Tuntui, että ilmassa oli sähköä. En ollut valmistautunut siihen. Minä olin halunnut nähdä Tonyn ja saada häneltä lohtua. Toivo oli minulle arvoitus. Hän oli liian hyvännäköinen ja liian nuori, ja tuntui että olin hänen seurassaan kuin joku Havukka-ahon ajattelija.

– Tuli, hymyilin silti ujosti.

Toivo oli ehkä sanomassa, että näytin hyvältä hymyillessäni, mutta hän vain osoitti poskeani ja pyyhkäisi siihen jääneen jäätelön pois.

– Me aina Tonyn kanssa nauretaan, kun sulla on kiire joka paikkaan, hän sanoi.

Se jotenkin lässäytti tunnelman – en ollut varma, halusinko, että minulle naurettiin.

Palasin kadun toiselle puolelle katsomaan, miten pyllerö George Costanza yritti taas itsekkäästi kahmia etuuksia ja rahoja itselleen.

– Pylleröinen, sanoin ja maistelin sanaa.
– Muistatko?

Hyräilin vähän, ja Iiro muisti: hänen kasvonsa laukesivat hymyyn, kun hänkin muisti, miten vuosia sitten Pinja oppi ensimmäisen laulunsa, Pienen tytön tylleröisen. Hän lauloi sen pienenä tytön pylleröisenä.

Oli hauskaa, että meillä oli hyviäkin yhteisiä muistoja.

– Otatko kahvia? kysyin, sillä jäätelön jälkeen teki usein mieli väkevämpää.

– Otan, jos teet tarpeeksi vahvaa, Iiro sanoi, ja minä tein. 

USKALTAUDUIN PAGEEN seuraavalla viikolla, koska nyt töitä oli jo rästissä. Istuuduin muiden kanssa kahvihuoneeseen. Muut miettivät
säätä.

– Kahdeksankymmentäprosenttinen sateen mahdollisuus, yksi raskauskolmikosta sanoi.

– Minulla vain kuusikymmentä, toinen korjasi.

– Minulla sata! Jonne synkisteli.

– Mistä te noi tiedätte? kysyin.

He heiluttivat minulle hienoja puhelimiaan.

– Seurataan Fonectaa. Seurataan Ilmatieteen laitosta. Seurataan MTV3:n säätä.

Minä en seurannut mitään, paitsi Masaa, sillä nyt pomo nappasi minut ja kehotti tulemaan huoneeseensa.

Tällä kertaa ovi vedettiin kiinni. Tällä kertaa ei puhuttu hänen Kaisa-vaimonsa ketuista, joita papereille loikkineet kanit olivat alkaneet syödä.
Kanit syödä kettuja?

Ketuista tuli puhe vasta keskustelumme lopussa:
– Nythän sulla on aikaa keskittyä siihen kuvitukseen kunnolla, Masa yritti.

– Niin, kuiskasin, vaikka olisin minä voinut vähän äristäkin.

Olin antanut Pagelle parhaat vuoteni.

– Kaisa sanoi, että sun ketut olivat liian laihoja, Masa moitti ja siveli brylkreemiä tukassaan.

– Lihaviapas, sanoin.

Viimeksi ne olivat olleet liian lihavia.

Katsoin, miten Tuntematon sotilas -julisteen riutunut sotamies makasi pää repullaan ja katseli taivaalle kulmat kurtussa. Vaistomaisesti omanikin painuivat ryttyyn.

Jokin ajatus teki tuloaan, mutta en tavoittanut sitä.

Ja koska Marina oli matkoillaan, poljin keskustaan ja menin yksinäni Perryyn. Höyläsin sitä luottokorttiani, jota yleensä höyläsi joku toinen ja join itseni tolkuttomaan tokkuraan.

SUIHKUVERHON PESULAPUSSA LUKI pesuohjeet varmaan parillakymmenellä kielellä. ”Konepesu 40 °C. Ei kloorivalkaisua. Ei rumpukuivausta. Silitys, keskilämpö. Silitä tuote pesun jälkeen, niin se säilyy vedenpitävänä. Ei kemiallista pesua.” Ja sama tsekiksi ja viroksi ja flaamiksi ja tsörk tsörkiksi. Tästä voisi oppia hyödyllistä sanastoa, ajattelin, mutta en jaksanut innostua hankkeesta vaan painoin vain pääni kaakeliin. 

Annoin veden virrata ylitseni, helliä särkevää vartaloani, silittää minua.

Tarvitsin kaiken tuen. Olin ollut tyhmä ja kaistapäinen, juonut ja höylännyt, eikä minulla ollut selkeitä muistikuvia kaikista tapahtumista, mutta kylpyhuoneen tunnistin. Tiesin, kenen peili oli paksussa höyryssä ja keiden pyyhkeet roikkuivat koukuissaan.

Ensin olin istunut Perryssä yksinäni ja tuijottanut lasia niin kuin tuhannet ja taas tuhannet irtisanotut ennen minua. Muistikuvani olivat vielä kirkkaat kuin kevätilta, kun sisään tuli kolme miehen seurue, joka istuutui pöytääni.

He olivat olleet iloisia ja hauskoja ja hyvännäköisiä, ja he lohduttivat minua täydestä sydämestään.

Muut kaksi liukenivat yöhön, mutta me kaksi jäimme nurkkapöytään. Sitten muistikuvani hämärtyivät, enkä ollut varma, miten päädyimme Tuulentielle, mutta täällä me olimme. Naapuritalossa.

Kyllä, me harrastimme seksiä. Aivan, sen muistin ja tunsin jalkovälissäni. Joo-o, se oli ollut ihanaa. Mutta saattoi se olla huonoakin, sillä minulla ei ollut juuri vertailukohtia ja saatoin liioitella jotakin, mikä oikeasti oli ollut vain keskinkertaista tai jopa laimeaa.

Jokin osa minusta oli silti häpeän keskellä ylpeä ja tyytyväinen, että seksiä oli ollut. Mutta muu osa, suurin osa minusta – mielestäni ja kropastani – kärsi järkyttävistä, kaiken alleen huuhtelevista morkkisaalloista.

Oven takaa kuului askelia. Sitten kuului uusia askelia. He olivat molemmat­ kotona. Kuuntelin korvat punaisina, kun he puhuivat keskenään.

– Voi itku, voikersin hiljaa.

Yritin tsempata, että olisin kuin Marina, jolle tällaista sattui kai vähän väliä. Ajattelin, että vääntäisin hanan kiinni ja kuivaisin hiukseni tummansiniseen pyyhkeeseen, joka roikkui Mikki Hiiri -koukusta, ja kietoutuisin kylpytakkiin, tassuttelisin keittiöön, ottaisin ison mukin kahvia kämmenieni väliin niin kuin televisiosarjassa ja naureskelisin poikien kanssa, että kuinkas tässä kävikään…

Mutta minä en ollut Marina. Minä olin Tuire, surkea raukka naapurini suihkussa. Tosin olihan tämä suorastaan mahtavaa verrattuna siihen, että yleensä pesin itseni laittomassa saunassa pihan perällä.

Olimmeko pitäneet yöllä paljon meteliä? Olinko kiljunut? Mitä Tony ja Toivo olivat ehtineet puhua keskenään?

Yhtäkkiä ylitseni huljahti uusi ahdistuksen aalto, kun muistin, miksi olin mennyt Perryyn ja miksi minun ei olisi pitänyt juoda itseäni tähän kuntoon.

Minulla ei yksinkertaisesti ollut varaa hulttioelämään.

Väänsin vihaisena hanan kiinni, nappasin tummansinisen pyyhkeen ja kuivasin hiukseni niin, että niitä irtosi varmaan kourallinen. Kylpytakin jätin naulaan, koska en kehdannut pukea sitä päälleni. Kiedoin ympärilleni pyyhkeen. 

– Nautiskelee siellä suihkusta, kuulin silloin oven takaa Tonyn
äänen.

Purin alahuultani. Pyyhkäisin peilistä huurut ja katsoin naamaani, jossa ripsivärit olivat alaluomella. Yritin hinkata niitä pyyhkeen kulmaan. Ohut iho meni tuhanteen ryppyyn.

Anna mennä vain! kannustin itseäni ja nyökkäsin kalpealle kuvajaiselleni.
Oli aika avata ovi.

Jatkuu ensi viikolla.

Verkko kiristyy M/S Fiestalla. Risteilyemäntä Katri Leinonen on puun ja kuoren välissä. Nyt edessä on vaikeita valintoja. Onneksi elämässä on kuitenkin rahtunen romantiikkaa!

 

Talvi teki tuloaan. M/S Fiestan miehistö seisoi laivan kannella odottamassa pelastusharjoituksen alkavan. Tällä kertaa tiedossa olisi pienimuotoinen seikkailu. Ihan aina ei pelastusveneitä laskettu vesille asti, mutta tämä harjoitus olisi poikkeus.

Katri järjesteli villapaitansa paksua poolokaulusta paremmin takin kauluksien ylle. Mereltä kävi napakka tuuli, lunta sateli hissukseen, ja talvi tuntui luissa ja ytimissä asti. Onneksi meri oli liikkumattomana paikoillaan ja vain osittain jään peitossa. Jokainen tiesi, tositilanne merellä olisi toisenlainen, niin miehistö kuin matkustajatkin tulisivat olemaan hädän hetkellä kauhuissaan ja paniikissa. Tästä syystä pelastustoimenpiteiden olisi sujuttava ilman epäröintiä, ilman tunteilua, siksi pelastamista oli harjoiteltava.

Katri vilkuili ympärilleen. Peten olisi pitänyt vetää harjoitus läpi, mutta miestä ei näkynyt missään.

”Missä Pete on? Peten pitäisi ohjata venettä”, Katri tenttasi viimeisten joukossa pelastusveneeseen kiivenneeltä laivapoliisi Larsilta, joka asettui ähkäisten paikalleen.

”Pete ei ohjaa enää mitään”, mies tokaisi paksulla riikinruotsilla ja tarttui pelastusveneen ohjauskonsoliin.

Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten olleen laivassa edellisyönä. Hän oli nähnyt heidät istumassa vakipaikallaan laivan yökerhossa. Osa heistä hurrasi Pian Myrskyluodon Maija tanssiesitykselle niin kovaäänisesti, että se oli suorastaan häiritsevää.

Katri silmäili rannan tuntumaan rakennettuja kivitaloja. Siellä nökötti Matsin asuinrakennus, kaunis vanha kivitalo, kalliilla maulla sisustettu poikamiesasunto, jonka kynnyksen yli Katri oli ensimmäisellä vierailulla kannettu. Katri hytisi kylmästä. Pipo oli unohtunut hyttiin, eikä takin huppu pysynyt kunnolla päässä. Sään lisäksi häntä kylmäsi ajatus Matsista.

He olivat kohdanneet edellisyönä messissä. Mats oli ollut kovin vakava, hän oli pysytellyt kivikasvoisena koko sen ajan, jonka Katri oli puhua pulputtanut päivän tapahtumista. Katrin mielessä risteilivät mitä erilaisimmat skenaariot kuten, että ex-vaimo oli palanut takaisin kuvioihin, tai pahin vaihtoehto, Mats oli saanut kuulla Katrin sotkeutuneen Tomin hämäräbisneksiin. Ja hetki sitten, aikaisin aamulla, Katri oli saanut viestin Matsilta: Meidän täytyy puhua. Se oli ihmissuhdeviestinnän klassikko ja tarkoitti vain yhtä asiaa, kriisiä.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

Pelastusharjoitukset etenivät suunnitelmien mukaisesti. Laivan turvallisuuspäällikkö Lars oli venepäällikkö, ja hän hoiteli saaristolaisena perämoottoria tottunein ottein. Hän testaili laitteita, kokeili moottorin tehoja ja suoritti vielä vauhdikkaan kurvauksen satama-alueen halki. Miehistö puristi penkkiensä kylkiä ja kiljui niin kovaa kuin kehtasivat.

”Miten meni eilen? Oliko teillä kivaa?” punaposkinen Stella kysyi ja vinkkasi silmää.

”Oli ihan kivaa...” Katri mutisi.

Katri oli lähtenyt illalla myöhään messitapaamisen jälkeen yökerhoon. Hän oli löytänyt Stellan ja tämän veljen, laivan turvallisuuskameroista vastaavan Markon yökerhosta ja jutteli heidän kanssaan tovin. Kun Stella jätti heidät hienotunteisesti kaksin, Katri esitti asiansa. Hän halusi saada itselleen nähtäväksi kaiken sen materiaalin, mitä Tomin hyttikäytävällä oli nauhoitettu. Kuvanauhaa vastaan hän voisi vielä todistaa oman tilansa olleen sekavan Tomin suorittaman hoidon jälkeen. Silloin olisi selvää, mitä hoidoissa tapahtui, että kukin hoidettava kuskasi paketteja maihin. Mutta Marko ei ollut ostettavissa. Mies kieltäytyi jyrkästi. Mutta ainakin hän oli yrittänyt, Katri lohdutteli itseään vaikka koko juttu hävetti hieman.

Katri suuntasi katseensa rantaviivaa kohti. Siellä täällä seisoi ryppäinä ihmisiä seuraamassa pelastusharjoitusta. Pelastusveneessä vallitsi samankaltainen apeus kuin messissä aamulla. Kansimiesten pöydässä oli ollut hämmentävän hiljaista.

Katri oli valuttanut kahvin mukiinsa hiljaisuuden vallitessa. Miehet olivat selvästi odottaneet, että hän saisi mukinsa täyteen ja jatkoivat jutteluaan vasta sitten, kun uskoivat, että Katri oli mennyt miehistön päivähuoneeseen katsomaan aamu-uutisia. Mutta Katri olikin jäänyt seisomaan kansimiesten nurkkauksen ja päivähuoneen välissä olevan naulakon taakse. Miesten puhe polveili. He käsittelivät kuluneen yön tapahtumia, ja kertoivat, että alakansille, halvimpiin laivalla bilettämään saapuneiden matkustajien suosimiin hytteihin johtavan porraskäytävän valvontakamerat oli taas peitetty.

Hytteihin majoittui lähinnä nippanappa täysi-ikäisiä nuoria, joiden menoa saivat laivapoliisit olla vähän väliä hillitsemässä. Ei ollut salaisuus, että laivaa kutsuttiin porauslautaksi. Eivätkä kaikki laivaan saapuvat matkustajat olleet paikalla tanssiakseen poskivalssia oman kultansa kanssa. Ei. Aina paikalla oli joku, jonka päämäärä oli ottaa kaikki irti humaltuneista teinitytöistä.

Laivayhtiö oli tehnyt paljon sen eteen, ettei raiskaustapauksia tapahtuisi. Valvontaa oli tiukennettu – kameroita oli kaikkialla, laivapoliisit partioivat viikonloppuisin tuplamiehityksellä siellä missä tapahtui. Kaikki käytäville valuvat jatkoporukat hajautettiin ja laivan myymälässä ja ravintoloissa tarkistettiin nuorison henkilöpaperit. Mutta pimeän turvin ja alkoholin nostattamin haluin, mielitekojaan toteuttavien mieltä oli mahdotonta ennustaa.

”Munat irti kaikilta!” messiparlamentin kumeaääninen merikarhu julisti ja seurueen muut jäsenet nyökyttelivät painokkaasti.

Katri oli painautunut tiukemmin kansimiesten heijastinliivien takkien suojiin. Ensimmäinen mieleen pulpahtava ajatus oli ollut, Pullonpyörittäjät.

Lounaalla Katri sai vihdoinkin kuulla, mitä oli tapahtunut, ja toivoi sitten, ettei olisi kuullut.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

”Ihan hirveää. Mikä ihmisiä vaivaa?” Stella siunaili ja siirteli puolukkasurvosta edestakaisin lautasellaan.

Ei Katrillakaan ollut ruokahalua. Joku kertoi nähneensä Tähti ja pääkallo -jengin miehiä yökerhossa juttelemassa nuorille tytöille ja että seurueen isäntänä oli ollut Pete. Kukapa muukaan. Siitä mikä Peten rooli oli ollut tilanteessa, ei kukaan tiennyt mitään. Katri toivoi, ettei Pete olisi ollut hytin tapahtumissa osallisena, että miehen ja tanssija Pian välillä olisi ihan oikeasti jotain hyvää. Se oli hänen ainut toivonsa. Sillä kun Pia saisi kuulla, mihin Pete oli sekaantunut, tyttö hajoaisi.

”Tuskin he niiltä ikää kysyivät...”

Katrin päässä surisi. Tapahtumat laivalla olivat edenneet siihen pisteeseen, ettei hän voisi olla enää hiljaa. Pullonpyörittäjien pääsy laivaan pitäisi estää. Voisiko olla niin onnellisesti, ettei tieto pussukan kuljettamisesta koskaan kulkeutuisi poliisin korviin? Missä Pete oli? Voisiko Katri luottaa siihen, että mies ei kertoisi Katrin kuljettaneen huumepussukan maihin? Millainen härdelli siitä syntyisi, kun kävisi ilmi, että hän oli pyytänyt laivan turvallisuusasioihin vihkiytyneen Marko Kuittisen ajamaan hänet maihin. Katri tuijotti lautastaan, puolukkasurvos oli värjännyt perunamuusin ja valkoinen lautanen oli kirkkaanpunaisten värivanojen raidoittama.

Oli ihan sama, miten päin hän asian esittäisi, ei siitä mitään kaunista seuraisi. Hän oli kaulaa myöten kusessa.

Ennen päivätanssikuulutuksen suorittamista Katri piipahti nopeasti toimistossaan ja tarkisti meiliboksin saldon. Postilaatikossa vilkkui viesti tutulta nimeltä. Jay Michelsonin nimen näkeminen nosti mieleen niin paljon ihania muistoja. Lämpimiä muistoja, Katri muistutti itseään ja avasi Caribian Princess laivan henkilöstöpäällikön viestin. ”Uuden sesongin rekrytointiprosessi käy kuumana, paljon skandimatkustajia tulossa! Ilmoita, jos olet kiinnostunut!” Michelson kirjoitti.

Kuva turkoosinsinistä merta vasten hohtavasta loistoristeilijästä välähti Katrin mielessä. Olihan sekin vaihtoehto. Lähteä pois. Jättää kertomatta kaikki se, mitä tiesi. Hänen olisi tehtävä valinta hyvin pian. Tomin hakkaamiseen liittyvä tutkinta oli päällä, ja laivassa oli jo käynnistynyt poliisin toimesta henkilökunnan haastattelut. Milla, Katrin ainut juristituttu oli painottanut todistusmateriaalin tärkeyttä. Totuus vai tehtävä, kohtalo kysyi, ja sormi osoitti Katria.

Päivätansseihin johtavien portaiden luona oli jo jono Olli Säteen faneja. Katri avasi nimikirjoituksien metsästäjille ovet. Hän jätti risteilymatkustajat hetkeksi oman onnensa huomaan ja astui ulos kannelle. Hänen olisi saatava raitista ilmaa. Hetken päästä käynnistyisi bingo täyteen pakatussa tilassa, sen jälkeen käynnistyisivät tanssit, ja luvassa ei olisi muuta kuin tiivistunnelmaisia tunteja hien ja parfyymipilven keskellä.

Katri tervehti kannella hölkkäävää Piaa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että seuraava laivashow voisi hyvinkin olla Pian taidokkaan tanssin ympärille rakennettu. Pia kuului niiden harvojen karismaattisten esiintyjien joukkoon, jotka saivat ihmiset haltioitumaan. Hänessä oli valtava määrä valoa – ja samanaikaisesti valtava määrä pimeyttä.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!”

Katri seurasi Pian venyttelyrituaaleja kateellisena.

”Hoikkuutesi salaisuus! Tiukka ja kurinalainen treeni, olisipa minullakin tahdonvoimaa”, Katri sanoi.

”Jaksan, kun teen kaiken ennen kun menen nukkumaan...” Pia sanoi hymyillen leveää, hammasrivistöhymyä.

”Oletko siis valvonut yöstä asti? Olitko Peten kanssa?” Katri tarkensi.

Pia pudisti päätään. Katria kalvoi. Hän halusi saada selville, oliko Pia tietoinen Peten nykyisestä olinpaikasta, oliko hän tietoinen edellisyön tapahtumista, siitä mitä alakannen hytissä oli tapahtunut, mutta mikään nuoren naisen meikatuilla kasvoilla ei kielinyt murheista.

”Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin saman samanhenkisiä. Oletteko te pari?” hän kysyi.

Pia tuijotti johonkin kaukaisuuteen. Ilme naisen kasvoilla oli samanaikaisesti tutkimaton ja kova.

”Oltiinhan me. Mutta nyt en ole ihan varma... Jos rehellisiä ollaan, en ole enää varma mistään!” Pian sanoi ja kääntyi kannoillaan.

Katri seurasi naisen menoa ja tunsi äkisti surua. Niin moni nainen käytti elämänsä parhaat vuodet ihmissuhteeseen, joka ei ollut hänelle hyväksi. Rakasti vääränlaista miestä. Rakastaa liikaa, itsensä unohtaen, se oli naisten helmasynti. Synti, johon oli itsekin syyllistynyt. Eikä loppua riippuvuudelle näkynyt. Hän suuntasi katseensa vaistomaisesti komentosiltaa kohti ja sydän heitti voltin.

Hän erotti tutun, tumman villapaitaan pukeutuneen hahmon seisomassa komentosillalla. Toivo ja luottamus täytti mielen, ja Katri lähetti hetken mielijohteesta miehelle lentosuukon. Mats laski kiikarit silmiensä edestä ja vilkutti takaisin. Hymy levisi Katrin kasvoille.

”Rakas”, hän sanoi ja tuuli hajotti sanat suuntiinsa.

Hetken päästä Katrin puhelin piippasi: Nähdäänkö tänään? Pääsisitkö komentosillalle illalla työvuorosi jälkeen?Minulla on tärkeää asiaa! M.

Keskiyön show’n jälkeen Katri suuntasi hytilleen, kävi suihkussa ja vaihtoi öiseen tapaamiseen sopivat vaatteet ylleen. Hän pakkasi ikuisena optimistina kevyeen matkakassiinsa myös tarvikkeet yöpymistä varten, mikäli he siirtyisivät jossain vaiheessa Matsin hyttiin. Katrin kehoa poltti halu ja kaipuu. Hän halusi saada varmistetuksi tunteen siitä, että Mats oli sitoutunut, että mies tahtoi olla hänen kanssaan.

Koko päivän Katria piinanneet ajatukset olivat tiessään hänen upotessaan Matsin tiukkaan syleilyyn. Komentosillan läheisyyteen kiinnitetty kahden metrin korkuiset M/S Fiesta valokirjaimet loivat komentosillalle oman tilanteeseen sopivan, punertavan valonkajon.

”En olekaan koskaan ollut näin lähellä punaisten lyhtyjen aluetta!” Katri heläytti ja Mats nauroi.

”Rakas, voi rakas sinua! Miten olenkaan ikävöinyt sinua! Minulla on niin monta asiaa, mistä tahdon kanssasi puhua!” Mats toisteli ja painoi Katria syliinsä yhä tiukemmin.

Voi sitä helpotuksen ja ilon määrää, joka Katrissa läikkyi. Komentosillalla oli rauhallista, yleensä työvuorossa oli aina kaksi miestä, mutta sinä iltana Mats oli poikkeuksellisesti yksin työvuorossa.

He seisoivat sylikkäin komentosillan hiljaisuudessa. Mats ohjasi Katrin paraatipaikalle suurien ikkunoiden eteen. He katsoivat heidän eteensä levittyvää valtavaa sinistä seinämää, jonka keskellä M/S Fiesta liukui myrskystä huolimatta eteenpäin kuin raiteilla, kohti Tukholmaa. Eikä heidän supatteluaan häirinnyt muu kuin radiopuhelimen rätinät, merisäästä ja reittiin liittyvät merenkävijöiden tiedotteet.

”Tässä on hyvä seurata, aaltojen hypnoosia, oma rakas kainalossa...” Mats mutisi ja hyväili Katrin hiuksia.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”

Katri huokasi hiljaa. Tämän onnellisempi hän ei voisi olla. Miten ihanaa oli, että se jokin asia, mikä Matsia oli painanut, oli ilmeisesti käsitelty. Mies oli palannut ennalleen, rakastavaksi ja läsnäolevaksi.

”Mikä oli se asia mistä tahdoit puhua? Kerro nyt! Mehän sovimme, ettei mikään asia saa jäädä hiertämään meidän väliin...” Katri pyysi ja silitti miehen neulepaidan pehmeää pintaa, rintaa sen alla.

”Minulle tarjottiin kipparin hommia toisesta laivasta”, Mats sanoi ja loi Katria kohti säteilevän ja riemastuneen katseen, joka kertoi kaiken Matsin päätöksestä.

Jokin seisahtui Katrissa. Unelma yhteisistä hetkistä M/S Fiestalla hajosi. Katri pystyi melkein kuulemaan, miten hänen hetki sitten hajonnen sydämensä sirpaleet helisivät maahan osuessaan.

”Onneksi olkoon! Sehän hienoa”, Katri kuuli itsensä sanovan.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...”

Hän olisi halunnut esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta hän pakotti itsensä hiljaiseksi. Hän ei halunnut udella, hän ei halunnut esittää sarjatulella kysymyksiä, ei tietää enempää. Jos Mats lähtisi laivasta, hän olisi muualla, silloin heillä ei voisi olla suhdetta, ei ainakaan M/S Fiestalla. Ja halusiko Mats muuta kuin työpaikkaromanssin?

Ja kuka sanoi, että Katrikaan olisi enää pitkään M/S Fiestalla. Ehkä poliisitutkinta jouduttaisi hänen merimiesuran päättymistä vauhdilla. Tai sitten hän aloittaisi työt Caribian Princessin ohjelmapäällikkönä, pyyhkisi loskat ja jäät takavasemmalle ja aloittaisi elämässään kokonaan uuden vaiheen, Katri pohti lähes paniikissa. Hän havahtui vasta, kun Mats pukkasi häntä kylkeen.

”Herätys! Kuulitko, voisit sitten tulla käymään mun luona, risteilyllä, mitä tuumaat?” Mats kysyi ja näytti yhtä innostuneelta kuin lapsi, joka on kokenut ensikerran pallomeren.

”Joo, totta kai mä tulen, mikä laiva se on?” Katri kysyi.

”Caribian Princess”, Mats vastasi ja Katrin suu loksahti auki.

Sitten komentosillan puhelin soi. Mats käveli puhelimen luo ja vastasi. Katri ei voinut lakata hymyilemästä. Hän loi hämärässä työskentelevää rakastaan kohti hellän silmäyksen ja vajosi rakkaudenuuttamaan kloroformiin. Hetkeksi. Vain hetkeksi.

Täydellisen hetken rikkoi läpitunkeva hälytyssireenin ääni. Katri kääntyi katsomaan Matsia, joka tuijotti kannelle puhelimen luuria kädessään puristaen.

Katri kääntyi katsomaan Matsin osoittamaan suuntaan. Muutaman metrin päässä heistä, komentosillan suurien ikkunoiden vieressä, M/S Fiesta valokirjainten välissä tasapainotteli punatukkainen tyttö. Pia.

Laiva vaappui ja heilui. Myrsky oli noussut ja vettä vihmoi komentosillan ikkunoihin niin, että ikkunanpieliin kiinnitetyt suuret sulkapyyhkimet oli otettu käyttöön. Katri suuntasi katseensa M/S Fiesta valomainoksen sisällä kyyristelevää tyttöä kohti.

”Ethän vain tyttörakas hyppää, ethän hyppää...” Katri toisti rukousta mielessään kuin mantraa.

Jatkuu ensi viikolla.

Tuntematon vierailija käy Katrin oven takana ja pudottaa eteisen matolle palavan savukkeen. Katri säikähtää ja pakenee ahdistelijaa ystävänsä huomaan. Myrsky on nousemassa.

Soita poliisit!” oli ensimmäinen Katrin päässä soiva lause, kun hän taittoi palavan savukkeen niskat. Hän olisi taittanut savukkeen lattialle heittäneen miehen niskatkin, jos vain olisi uskaltanut avata oven. Poliisille soittaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Ikävä kyllä, Katri oli aivan yhtä lainsuojaton kuin häntä jahtaava prätkäjengikin. Tai olisi siihen hetkeen asti, kunnes pystyisi todistamaan syyttömyytensä. Ja sitä hetkeä ei ollut aikaa jäädä odottelemaan.

Katri heitteli tavaroitaan kassiin pikavauhtia. Oli turhankin selvä asia, että prätkäjengi oli nyt hänen perässään. Ehkä he halusivat Katrilta vaitiololupauksen, pahimmassa tapauksessa he tahtoivat hänen henkensä.

Millan luona oli täysi hälinä päällä.

”Babyshowerit”, Milla sanoi ja nyökäytti asunnosta kantautuvaa meteliä päin.

Lakitoimiston naiset kilistelivät keskenään olohuoneessa.

”Ehkä tämä on huono hetki tulla käymään”, Katri sanoi.

Hän tarkasteli eteistä koristavien käsilaukkujen määrää: Burberryä, Mark Jacobsia, Michael Korsia ja Louis Vuittonia. Milla kiskoi Katrin peremmälle.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua.”

”Älä höpötä! Sä näytät hirveältä, onko darra?” hän kysyi.

Katri äännähti kyllä molempiin ja antoi pikavauhtia nopean ja napakan raportin aamuyön tapahtumista.

Milla kuunteli keskittyneenä.

”Kuulostaa siltä, että sun täytyy piiloutua”, hän sanoi.

”Niinpä”, Katri huokasi.

Kaikenlaista hän oli suunnitellut vapaapäiviensä varalle, muttei kuurupiilosta prätkäpoikien kanssa.

”Voisin soittaa Matsille”, Katri sanoi.

Milla sanoi sen olevan hyvä idea. Idea oli hyvä Matsinkin mielestä. Mies oli menossa pelaamaan tennistä, mutta sanoi tulevansa heti, kun matsi olisi ohi.

”Pakko myöntää, etten ole juuri muuta pystynyt ajattelemaan, kun sua kylpyvaahdon peittämänä”, Mats hyrisi luuriin.

”Ihanaa kulta, nähdään pian, en jaksa odottaa että päästään..siis…että…tavataan taas!” Katri takerteli ja kärvisteli puhelun läpi Millan kaikkitietävän katseen alla.

Tarkasti silitettyihin paitapuseroihin ja polvimittaisiin hameisiin sonnustautuneet naiset olivat asianmukaisesti innoissaan kaikesta. He helisyttivät Tiffanylta ostettuja rannekoruja puhuessaan ja kippasivat tasaiseen tahtiin kuohuviiniä.

”Kakkua ja kuohuvaa! Kahviakin oli, mutta se ehti kylmetä. Ei stressata siitä, viini on kylmää ja sähän otat sitä heti!” Milla touhotti.

Kaikkialla valkoisilla huonekaluilla sisustetussa asunnossa oli merkkejä siitä, miten Millan elämässä oli kääntynyt uusi sivu. Sille sivulle mahtui ainoastaan puuterimaisiin sävyihin sonnustautuneita ihmisiä ja onnellisia tilanteita. Naiset sohvalla kävivät nopeasti läpi hääsuunnitelmat, vauvajutut, ykköslomakohteet ja suosikkiseerumit. Katri huokasi kateudesta. Hän olisi antanut paljon saadakseen itseensä edes teelusikallisen Millan ystävien huolettomuutta.

Kahvin ja kakun jälkeen jokainen sohvalla istuva jakoi yhteisiä Millaan liittyviä muistoja ja sai luvan antaa neuvoja tulevalle äidille. Se oli varsin viihdyttävää, varsinkin Katrin osuus, jossa valottui Millan kätketyn tanssityttömenneisyyden eri vaiheet asianajotoimiston naisille.

Katrin tarinat keskeytti Matsin soitto.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!”

Milla saattoi Katrin ovelle hymyillen.

”Nyt tosi tärkeää, että pystyt todistamaan syyttömyytesi!” Milla sanoi.

Katri asetti kätensä sydämen päälle ja vakuutti olevansa viattomista viattomin.

”Ja yhtä tärkeä asia on, se että opettelet valehtelemaan paremmin!” Milla sanoi hymyillen.

Millan hymyssä oli nyt toisenlaista lämpöä. Hän piti kättään vatsan päällä ja sanoi odottavansa Katrin toimittamaa todistusaineistoa. Katri nyökkäsi vakavana. Kaikki oli pelissä. Kun asioiden laita tulisi julki, hän joutuisi ulos laivasta. Joko hän irtisanoutuisi itse tai sitten hänet irtisanottaisiin. Kaikki muuttuisi.

Lopuksi Katri halasi halasi ystäväänsä niin kovaa kuin raskaana olevaa uskaltaa halata.

Matsin hulppea asunto sijaitsi Eirassa, korttelissa, jonka Katri tiesi olevan yksi kaupungin arvokkaimmista osoitteista.

”Sitä vaan, että ketä mun pitää panna...” Mats kysyi ja nosti tennispaitansa helmaa.

”…että saan tummanpunaista huulipunaa pitkin kasvojani”, hän kuiskasi Katrin korvaan.

Katri kuljetti käsiään miehen paidan alta paljastuvan lihaspatteriston päällä. Kehon tiukasta kunnosta päätellen mies suhtautui salitreeneihinsä samanlaisella kunnianhimolla kuin kaikkeen, mihin ryhtyi.

Hetken päästä Katri seurasi Matsia harmaalla ja mustalla sisustettuun makuuhuoneeseen. Mies työnsi hänet istumaan vuoteelle ja pudotti housut jalastaan.

”Tästä rungosta pitäisi jakaa palkintoja, pysti tai toinen”, Katri mutisi.

Mats veti Katrin hiuksista lähemmäksi itseään, hellästi mutta päättäväisesti.

”Mä sulle pystit näytän!” mies nauroi ja he upposivat toisiinsa kerta toisensa jälkeen.

Vapaapäivät mantereella kuluivat aina turhan nopeasti.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?”

Katri onnistui työntämään laivalla tapahtuneet kauheudet sivuun mielestään, eikä muutamaan päivään tiennyt muusta kuin heistä kahdesta. Matsista ja Katrista, jotka olivat kävelleet kaupunkia ristiin rastiin ja jakaneet lempikatujensa tarinat toisilleen.

He olivat paljastaneet ne syvimmät ja arimmat rakkaussuhteiden viiltämät haavat, ja kertoneet palasia lähimenneisyydestä. He olivat viettäneet iltoja Matsin asunnon kattokerroksen terassilla, glögiä siemaillen ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesta nautiskellen.

”Tätä siis on olla rakastunut, täysillä ja todella?” he olivat toistelleet toisilleen ja kumonneet lasin samppanjaa toisensa jälkeen.

Eikä Katri voinut tajuta todella elävänsä omaa elämäänsä, kaikki oli ollut kuin unta.

Mats kertoi kaiken ex-vaimonsa uskottomuuden aiheuttamasta pettymyksestä. Luottamuspulasta, mitä hän tunsi koko naissukupuolta kohtaan. Katri kuunteli kaikkea tätä sydän korkkiruuviksi kiertyneenä, kaiken aikaa miettien josko hänen olisi pitänyt ottaa riski ja kertoa totuus. Tunteet Matsia kohtaan olivat syventyneet kuluneiden päivien aikana niin paljon. Katri ei halunnut rikkoa täydellistä hetkeä, vaan päätti lykätä asian kertomista seuraavaan päivään ja sitten taas seuraavaan. Kunnes kaikki ympärillä oleva lakkasi olemasta. Ja ainut mitä Katri pystyi ymmärtämään oli oma kätensä Matsin käden sisään puristuneena. Siinä se oli, kaikki mitä hän elämältään halusi.

Lähtöaamuna Mats heräsi varhain ja lähti aamulenkille. Katri meni suihkuun ja suihkutteli nautiskellen. Elämä oli, niin kuin laulussa laulettiin, kuin silkkiä vaan.

Tällaista se siis oli. Hullaantuminen. Rakastuminen. Katri ajatteli ja seurasi hymyillen Matsin menoa ikkunasta. Mies teki joka aamu pienen juoksulenkin, jonka loppumetreillä hän piipahti hakemassa lähileipomosta vastapaistettuja voisarvia.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua.

Vesi valui putouksen lailla selkärankaa pitkin. Vesivana luikerteli viemäriin vaahtoavana. Katri seurasi sitä ja antoi ajatuksiensa risteillä, kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

Voisiko hän irtautua laivasta noin vain? Irtisanoutua. Viettää aikaa Matsin kanssa ja käyttää muutaman kuukauden lomailuun, uuteen tilanteeseen asettumiseen ja sitten vasta lähteä työkeikalle Karibialle? Silloin kaikki M/S Fiestalla tapahtunut olisi aina vaan kauempana eikä prätkäjengikään jaksaisi häntä enää etsiä. Katri astui pois kylpyammeesta ja kietoi ympärilleen pehmeän kylpypyyhkeen.

Katri käveli makuuhuoneeseen hiuksiaan kuivatellen. Päätä särki hieman. Aamuyöllä he olivat avanneet Matsin erikoistilanteita varten varatun samppanjan. Ei niin, ettei se olisi ollut sen arvoista. Kulunut lomapätkä oli ollut aivan erityinen. Yö oli kulunut intensiivisen latauksen vallassa. Ajatus pariskuntana olemisesta läkähdytti, mutta hyvällä tavalla.

Katri nappasi käteensä vuoteella viestiä vilkuttavan puhelimen. Hän avasi viestin ja hetken ajan tuntui siltä kun parkettilevyt jalkojen alla olisivat liukuneet jalkojen alta pois. Jätkät tietää, että olit Tomin muuli. Heitä kiinnostaa, oletko myös vasikka.

Työvuoro, johon Katri palasi oli aivan erityinen tangoristeily. Risteily käynnistyisi tangotansseilla laivan yläkannella. Katri haki toimistostaan tanssikilpailuun osallistuville palkintoja, lahjakortteja laivan myymälöihin ja ravintoiloihin. Hän työnsi toimistonsa oven auki ja jäi hämmentyneenä seisomaan kynnykselle.

Laivan intendentti Timo Heinonen pyörähti ympäri tuolissa ja suuntasi katseensa Katria kohti.

Miehen orvokinsinisten silmien katse ei ollut enää niin ystävällinen.

”Näemmä suhde perämieheen on lämmin”, Timo tokaisi.

Katri nielaisi. Mistä Timo tiesi hänen ja Matsin suhteesta? Jännitys kipusi hartioihin asti, jäykisti koko kehon. Niin kauan kun Timolla oli sellainen käsitys, että Katri oli sinkku, olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Timo olisi silloin hänen puolellaan. Vaikutti siltä, että se mahdollisuus oli menetetty. Köysi kiristyi. Katri puristi kasvoilleen hymyn.

”Mehän ollaan ystäviä. Mikä on arvokkaampaa kuin ystävyys?” hän aloitti ja etsi käsiinsä tanssikilpailun palkintokassin.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot?”

Hän huomasi käsiensä tärisevän. Sama reaktio toistui aina Timon seurassa, tosin nyt pakka oli lopullisesti sekaisin. Ilmeisesti Timo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää. Jos mies oli perillä Tomin tuliaispussin sisällöstä tai motoristeista, olisi Katrilla vaikeat ajat edessä. Ehkä mies halusi Katrilta seksiä. Halusiko tämä käydä kauppaa, siitäkö oli kyse, vai silkasta mustasukkaisuudesta vain? Ajatukset poukkoilivat Katrin mielessä samalla, kun hän yritti saada selkoa miehen murjottavasta olemuksesta.

”Luulin, että meillä oli jotain syntymässä tässä”, Timo mutisi ja pyörähti kerran ympäri konttorituolissa.

Katrin valtasi niin suuri helpotus, että hän olisi tahtonut nauraa ääneen, mutta teki parhaansa ettei olisi näyttänyt miehelle iloista naamaa.

”Mikä teitä naisia vaivaa? Mitä te haluatte? Rahaa? Isot talot ja hienot autot? Kerro! Mulla on iso talo saaressa. Saaressa, joka on mun oma!”

Timo oli noussut seisomaan ja otsasuoni erottui sinisenä viivana. Se pullistui pullistumistaan, muistutti hieman kastematoa muodoltaan, Katri huomasi ajattelevansa ja suuntasi Timoa kohti pahoittelevan silmäyksen.

”Minä haluan rakkautta. Se on ainut asia, mitä miehestä tahdon”, Katri sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi miehen löytävän jonkun, johon kohdistaa kaikki tunteensa.

Laivassa oli kova hulina päällä. Laiva oli lastattu Olli Säteen faneilla. Kaikkialla, mihin vain mahtui tanssimaan, hiottiin uusia askelkuvioita. Yläkerran tangosalongissa esiintyi tangotähti Olli Säde ja parit pyörähtelivät tanssilattialla. Tanssilattia oli täyttynyt pareista, jotka liikkuivat tanssilattian poikki ilmeettöminä ja toisiinsa keskittyneinä.

Katri kurkisti baarin pentteriin ja olisi halunnut kääntyä heti pois. Pete, jota hän oli niin onnistuneesti vältellyt kuluneiden päivien aikana, oli työvuorossa ja silppusi keskittyneen oloisena sitruunoita. Katrin nähdessään Pete sivalsi sitruunasta lakin irti.

”Kas kas, kukas se siinä, ruotsalaisen perämiehen nainen”, Pete mutisi viipaloidessaan sitruunoita niin kovin ottein, että hedelmän mehut lensivät kaarena Katrin pään yli.

Katri ponnisteli pitääkseen suunsa kiinni. Laiva oli vasta irronnut satamasta, ja jo nyt draamaa oli tarjolla kuin keskiverto saippuasarjassa.

Katri keskittyi etsimään sopivankokoisia juomalaseja kaapeista ja vilkuili vaivihkaa Peteä.

”Laske se veitsi alas!”

Miehen paksut, puoleenväliinselkään ulottuvat rastat oli solmittu poninhännälle niskaan ja korvakorut oli intendentin kehotuksesta riisuttu. Paidanhihat oli laskettu alas niin, että ne peittivät osan käsivarsien tatuoinneista, silti kämmenselkiin tatuoitu sinisenmusta tähtikypärä erottui valkoisen mansetin alta harmillisen selvänä. Katri vilkaisi kuvaa ja yritti palauttaa mieleensä, miltä postiluukusta työntynyt käsi oli näyttänyt. Voisiko olla mahdollista, että Pete oli hänen ahdistelijansa? Ainakin Pete tiesi, missä hän asui. Pete oli ollut Katrin tupaantuliaisissa samana vuonna, jolloin he olivat molemmat aloittaneet M/S Fiestalla.

Pete seisoi veitsi kädessä Katrin edessä. Katri seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Missä se pussi on? Kysymys toistui aina vaan samanlaisena.

”En tiedä. Vein sen Vincentin levykauppaan ja sen jälkeen on arvoitus, mitä sille on tapahtunut – tai mitä ylipäänsä on meneillään!” Katri sanoi.

Hän kuuli äänensä kiristyneen, ohentuneen pelokkaaksi. Peten pupillit olivat pienet ja katse pistävä. Hetki hetkeltä Pete muistutti enemmän saalistaan tuijottavaa verikoiraa kuin ihmistä, tuntevaa, empaattista olentoa.

”Laske se veitsi alas”, Katri kuuli itsensä sanovan.

Veitsi pysyi ilmassa. Se kiilsi baarin pentterin kirkkaissa valoissa ja teräväksi hiottu kärki tiputti tahmeaa sitruunamehua lattialle. Katri tuijotti edessään välkehtivää veistä, se laskeutui hitaasti silmien tasolle, niin että hän näki omat kasvonsa, jättimäisiksi paisuneet silmämunat ja silmäkulmia koristavat uurteet läheltä. Hän oli varma ettei uurteita ollut vielä ennen sitä hetkeä, jolloin hän oli osallistunut pullonpyörittäjien jatkoille. Sekin vielä, rapistua ennen aikojaan, muutamassa viikossa, se oli liikaa! Katri ajatteli ja tarttui Peteä ranteesta kiinni ja puristi kovaa.

Veitsi putosi kilahtaen lattialle. Hetkisen ajan pentterissä oli aivan hiljaista. Ainoastaan tangosalongista kantautuvat laulusanat kaikuivat tilassa, täyttäen sen joka nurkan. Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton, se kätkee suuret unelmat, ja vihan lemmen maailmat..

Rakkaudesta riutuva Timo Heinonen seisoi baaritiskin vieressä seuraamassa erikoisristeilyn toteutumista, vaikka tasan varmasti kyttäsi häntä, Katri ajatteli ja tarttui mikrofoniin.

Juontamisen ohessa Katri seurasi Timon ja Kunnon mies Marko Kuittisen kasvonilmeitä. Ne olivat varsin vakavat. Kunnon mies Kuittinen oli Stellan veli, joka piipahteli laivassa vähän väliä ja huolsi laivan valvontakameroita. Ja jota Stella, tuloksetta tosin, naitti Katrille. Markolle Katrilla olisi ollut asiaa, mutta hetki sitten tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Katri ei tuntenut erityistä hinkua aiheuttaa Timolle uusia syitä ilmaista mustasukkaista luonnettaan.

Tanssikisasta kehkeytyi varsin vauhdikas. Parit vaihtuivat kappaleen vaihtuessa ja voi sitä naurua! Katri seurasi hymyillen tanssilattialla silmät sidottuna, parejaan etsiviä pariskuntia ja repesi itsekin nauruun vähän väliä. Jos ei otettu lukuun kaikkea sitä hässäkää, mitä laivalla oli viime aikoina koettu, oli työ laivassa yhä edelleen parasta, mitä Katri tiesi. Ihmisten ilo ja tanssin riemu kantoi yli kaiken, antoi lupauksen siitä kaikki asiat ratkeaisivat parhain päin. Niin oli uskottava, oli uskottava ihmeisiin!

Kesken juontokiireiden Katrin puhelimeen kilahti viesti Millalta.

”Tarkista! Onko artistihyttikäytävällä valvontakameroita, nauhoittavatko ne myös ääntä?”

Katri sujautti puhelimensa taskuun ja suuntasi katseensa baaritiskin edessä seisovaa Kunnon mies Kuittista kohti. Kuittinen olisi Katrin pelastusrengas, jos hän vain saisi puhua miehen kanssa kahden, Katri ynnäsi mielessään. Pieni toivontunne tuikahti Katrin sydänalassa.

Jatkuu ensi viikolla.