Mimi haluaa ratkaista kaikki levottomuutta aiheuttavat asiat elämässään, vaikka väkisin.

Ensilumi sataa Helsinkiin marraskuun toisella viikolla, keskiviikkona, varhain aamulla.

Mimi nousee vuoteesta ja tuntee viileän lauttalattian paljaita varpaitaan vasten, kietoo yllensä kashmirvillaisen aamutakin ja vetää jalkaansa polven yli ulottuvat paksut villasukat, sitoo hiuksensa poninhännälle, ottaa yöpöydältä vesilasin mukaansa ja astuu ikkunan eteen, näkee miten ulkopuolella kaupunki peittyy pehmeään valkoiseen vaippaan. Kauempana kulkevat jo raitiovaunut ja bussit mutta muuten on aivan hiljaista, suurin osa ihmisistä vielä syvässä unessa peittojen alla.

Mimi katselee lumihiutaleiden yhtä aikaa levotonta ja rauhallista leijumista, kuin tanssia ikkunansa takana, laskee vesilasin ikkunalaudalle ja kietoo sitten kädet hellästi ympärilleen. Ensilumen hetki oli aina jotenkin taianomainen, kuin kaunis ja lempeä muistutus saduista ja lapsuudesta, pakkasen kipristämistä poskista ja höyryävistä mehumukeista, pimeistä ja silti niin riemukkaista ja turvallisista iltapäivistä ja illoista.

Tässä hän nyt on, ihastuneena ja raukeana, uuden ajan alussa.

Mimi seisoo siinä liikkumatta ja antaa ajatustensa harhailla, kehon herätä, kunnes lopulta kääntyy katsomaan takanaan olevaa hämärää huonetta ja leveää vuodetta, myllättyjen pellavalakanoiden keskellä vaimeasti kuorsaavaa miestä, ja hymyilee. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti mutta tässä hän silti nyt on, ihastuneena ja raukeana, uuden ajan alussa.

Sinä iltana melkein kaksi kuukautta sitten kun Tuomas oli lähtenyt hänen kodistaan ja sulkenut oven perässään Mimi oli valvonut myöhään yöhön ja lopulta tehnyt itselleen listan, sarjan lupauksia. Hän kirjoitti ylös joukon vakaita päätöksiä, joiden tarkoitus oli tasata elämä ja sen rytmi, saada hänet keskittymään vain ja ainoastaan ehdottoman oleellisiin asioihin, kuten hyvinvointiin ja jaksamiseen.

Mimi lupasi itselleen, että palaisi säännöllisen liikunnan pariin, vähentäisi suklaan syömistä ja viinin juomista (mutta ehdottomasti vain vähentäisi) ja nukkuisi enemmän, varsinkin arkena. Hän kävisi kosmetologilla ja hierojalla, siivoaisi vaatekaappinsa ja lukisi loppuun kaikki yöpöydällä odottavat keskenjääneet romaanit. Hän ei vastaisi myöntävästi yhteenkään treffikutsuun, mikäli sellaisia tulisi eikä toisi yhtään miestä kotiinsa, ei ainakaan ennen joulukuuta (pikkujoulukauteen kun piti kaikesta huolimatta suhtautua sen ansaitsemalla vakavuudella). Joka päivä hän kävisi läpi ne asiat, jotka tuottivat hänelle mielihyvää sekä ne jotka ahdistivat, ja sitten paneutuisi jälkimmäisiin huolella. Hän tekisi elämästään hyvän, eheän ja itsensä näköisen. Ei enää suhdesotkuja, miehiä ja särkyneitä sydämiä. Ei kahden vuorokauden mittaisia krapuloita, rasvaista ruokaa, kalpeita kasvoja ja tummia silmänalusia.

Ja alku olikin sujunut hyvin. Ensimmäiset viikot hän oli pysynyt suunnitelmassaan häkellyttävän tunnollisesti. Herännyt ajoissa ja syönyt runsaan ja monipuolisen aamiaisen. Suoritunut työtehtävistään ajoissa ja kunnialla, iltaisin käynyt elokuvissa ja taidenäyttelyissä. Viikonloppuaamuisin hän oli tehnyt pitkiä kävelylenkkejä Seurasaaren ympäri ja mennyt ennen puoltayötä nukkumaan. Hän oli ostanut uusia kasvisruokiin painottuvia keittokirjoja ja kutsunut Lissun ja Lauran luokseen syömään. Hän oli tavannut myös Ellan, vain nopeasti aamukahvilla mutta kuitenkin, se oli ollut tärkeä askel. He olivat kyenneet puhumaan rauhassa ja arkisista asioista, yhä vältelleet tiettyjä aiheita mutta silti, tapaamisen jälkeen Mimillä oli ollut hyvä ja luottavainen mieli, usko siihen että ystävyys olisi mahdollista säilyttää. Erilaisena kuin ennen, tietenkin, mutta ystävyytenä joka tapauksessa.

Huomatessaan olonsa muuttuvan virkeäksi, rauhalliseksi ja tasapainoisemmaksi kun aikoihin, hän oli tuntenut syvää tyytyväisyyttä ja onnistumisen tunnetta, uskonut siihen että sisäinen muutos todella saattoi näkyä myös ulospäin ja oli ennen kaikkea mahdollinen. Mutta koska hänkin oli vain ihminen, oli matkan varrelle tullut myös mutkia, joiden äärellä hän oli joutunut kasvotusten oman hölmön, huomionkipeän ja toiveikkaan sydämensä kanssa, käyttäynyt tavalla joka ei sopinut yhteen hänen hienojen lupaustensa kanssa ja lopulta myös onnistunut löytämään onnen, tai ainakin mahdollisuuden siihen.

Ensimmäinen mutka oli liittynyt Kasperiin.

Rappukäytävässä tapahtuneen kiusallisen kohtaamisen jälkeen Mimi oli yrittänyt monta kertaa soittaa Kasperille, mutta tämä ei ollut vastannut ja lopulta Mimi oli menettänyt kiinnostuksensa. Osittain se oli johtunut hänen päätöksestään unohtaa kaikki miehet, mutta samalla hento kipinä oli sammunut yhtä nopeasti kun oli syttynytkin. Lopulta Kasper oli sähköpostin välityksellä ilmoittanut ettei halunnut enää tavata häntä. Mies oli rivien välistä antanut ymmärtää, että ihastus oli hänen puoleltaan ollut hyvinkin voimakasta eikä häntä kiinnostanut alkaa Mimin kaveriksi kun tämä kerran seurusteli jonkun toisen kanssa. Mimi ei ollut tuntenut halua korjata miehen käsitystä siitä, mitä hänen ja Tuomaksen välillä oli tai ei ollut tapahtunut, ei vain jaksanut enää selittää yhtään mitään kenellekään, ja pitänyt sitä selkeimpänä merkkinä omien tunteidensa laadusta. Kasperin viestit olivat kuitenkin sanomastaan huolimatta olleet ystävällisiä, joten Mimi oli hepottuneena kuvitellut asian olleen siinä. Mutta sitten he olivatkin törmänneet toisiinsa aivan sattumalta eräissä juhlissa, eikä se kohtaaminen ollut todellakaan päättynyt viestien tyyppiseen säyseään tunnelmaan.

Mies oli antanut ymmärtää, että ihastus oli hänen puoleltaan ollut hyvinkin voimakasta.

Kolmen hiljaisen viikon ja viikonlopun jälkeen Mimi oli siis lupautunut lähtemään Lissun kanssa Nikon juhliin. Lissu oli vihdoin ja viimein päättänyt tuon paikallaan junnaavan suhteen mutta oli ylpeytensä vuoksi mennyt lupaamaan Nikolle, että ystävyys olisi siitä huolimatta aivan mahdollinen, jopa toivottu, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Vaikka Lissu oli erossa ollut se aktiivinen osapuoli, oli hän myös ollut se joka olisi halunnut ihan oikean suhteen, että he olisivat olleet Nikon kanssa pari, ja se oli luonnollisesti kova paikka. Tämän lisäksi Lissu oli ollut varma, että olisi juhlien vieraista vanhin, että paikalle sattuisi yksi tai useampi Nikon nykyinen tai entinen heila (mikä ei sinänsä ollut ongelma kunhan hänellä tarvittaessa olisi jokin varasuunnitelma) ja että Mimi oli yksinkertaisesti vanunut sisätiloissa riittävän kauan. On vain tietty määrä lauantai-iltoja jotka kaupungissa asuva kaunis ja nuorehko sinkkunainen voi laahustaa kotona verkkareissa ja villapaidassa ja sinun iltasi ovat nyt tulleet täyteen, oli Lissu sanonut ja tehnyt hyvin selväksi ettei hyväksyisi kieltävää vastausta.

Pitkän, viikon jokaisena päivänä tapahtuneen suostuttelun jälkeen Mimi oli lopulta vastannut Lissulle myöntävästi ja löytänyt itsensä tuona lauantai-iltana Nikon ahtaan kaksion tupakansavuisesta keittiöstä juomasta lämmintä ja makeaa kuohuviiniä kaksikorvaisesta kahvimukista, jossa oli kiukkuisen Karvisen kuva.

Pyöreän pöydän ympärillä oli istunut vajaa kymmenen arviolta korkeintaan kaksikymmentäviisivuotiasta tyttöä ja poikaa. Keskustelu oli käynyt vilkkaana elokuvien, tv-sarjojen, mainosten, seksuaalisuuden, ravintoloiden, muodin ja työkuvioiden ympärillä. Yksi oli tullut samana aamuna puolen vuoden reppureissulta Aasiasta, toinen oli seuraavalla viikolla lähdössä New Yorkiin, kolmas suunnitteli pop up -kaupan avaamista Kööpenhaminaan, ja neljännellä oli oma, erittäin menestynyt peliyritys, jonka nimen Mimi tunnisti mutta josta ei silti tiennyt yhtään mitään. Jokaisella oli jokin suunnitelma, tavoite tai haave jonka kimpussa he olivat tai jonka he olivat juuri toteuttaneet. Kaikki olivat niin täynnä iloa ja elämää, niin kauniita ja valovoimaisia, että Mimi oli vain katsellut ja kuunnellut heitä pää heidän puheistaan ja kuohuviinistä pökerryksissä. Lopulta joku oli kysynyt häneltä mitä hän teki.

”Mä olen toimittaja.”

”Eikä, miten siistiä, Hesarissa vai?”

”En kun…”

”Ylellä? Tulvassa? Suomen Kuvalehdessä?”

Mimi oli nähnyt toiveen kysyjän kasvoilla, ”pliis ole joku tärkeä, tee jotain merkittävää, pelasta maailma tai ratkaise edes tasa-arvokysymys”, mutta joutunut pudistamaan päätään.

”Kaupunkilaisessa.”

Pöytään oli laskeutunut muutaman sekunnin hiljaisuus.

”Aa, okei. Mikä se on?”

”Sellainen kaupunginosalehti. Ihan pieni. Mutta aika hyvä. Mä olen ollut siellä jo muutaman vuoden, on mahtavat työkaverit ja ihan ok palkka. Onhan se välillä vähän liiankin tuttua ja turvallista mutta sitten taas toisaalta, niin ihanan tuttua ja turvallista. En nimittäin just nyt kauheasti kaipaa mitään yllätyksiä tai turhaa draamaa elämään, mä siis erosin kesällä pitkästä parisuhteesta, meidän oli tarkoitus mennä naimisiin ja perustaa perhe…”

Kaikki olivat katsoneet häntä mutta selkeästi menettäneet kiinnostuksensa.

”Mutta siis hyvä niin. On ihana olla yksin ja vapaa, suunnitella rauhassa jatko-opiskelua ja pidempää reissua, vuodeksi Balille tai jonnekin. Ehkä jotain vapaaehtoistyötä.”

Katseisiin oli syttynyt ihan uudenlainen hehku, ja kaikki olivat alkaneet puhua yhteen ääneen omista vastaavista kokemuksistaan. Koska tietenkin jokainen heistä oli jo ehtinyt käydä Balilla tai Mongoliassa tai Australiassa tai Nigeriassa, rakentaa majoja, jakaa ensiapupakkauksia tai opettaa englanninkieltä ja terveystietoa katulapsille, ja samalla valmistua erinäisistä korkeakouluista.

Mimi oli kuunnellut ja nyökytellyt vielä tovin, sitten täyttänyt Karvismukinsa, noussut pöydästä ja nähnyt ovensuussa Kasperin. Hän oli ollut juuri sen verran hiprakassa ja miehen, tutun aikuisen ihmisen näkemisestä niin ilahtunut, ettei ollut häkeltynyt tai nolostunut vaan kävellyt suoraan miehen eteen, tervehtinyt iloisesti ja antanut tälle kevyen suukon suoraan suulle. He olivat tuijottaneet toisiaan hetken kunnes Kasper oli ottanut häntä lujasti kädestä, vetänyt hänet meluisan huoneen poikki kylpyhuoneeseen, sulkenut oven heidän takanaan ja katsonut häntä tiukasti silmiin.

”Anteeksi, ihan totta, mä en tiedä mikä mulla on, mutta kun mä näin sut tuolla keittiössä, mulle tuli hetkeksi niin hyvä olo, etten muista milloin viimeksi, jos koskaan, mutta sitten mä muistin sen mitä syyskuussa tapahtui, ja että te palasitte Tuomaksen kanssa yhteen ja tajusin, ettei mulle voi tulla näin hyvä olo sun näkemisestä, ettei se ole oikein, ei sua eikä mua kohtaan, mutta nyt kun sä suutelit mua…”

”Niin siis mä annoin sulle suukon, että en kutsuisi sitä ihan suuteluksi kuitenkaan.”

”Pussasin, annoin suukon.”

”Mitä?”

”Niin siis mä annoin sulle suukon, että en kutsuisi sitä ihan suuteluksi kuitenkaan.”

Kasper oli häkeltynyt mutta yrittänyt vielä jatkaa.

”Niin no, ehkä niin, mutta joka tapauksessa…tai siis… nyt mun ajatus katkes, hitto.”

Mimi oli kallistanut päätään sivulle, katsonut miestä, tämän ystävällisiä, ujoja kasvoja ja vihreitä silmiä, tämän odottavaa ja pyytävää olemusta, ja jälleen kerran huomannut toivovansa, että hänestä tuntuisi joltain, että perhoset palaisivat. Ehkä se, mitä seuraavaksi tapahtui oli ollut seurausta pinnan alla kuplivasta, hänen mukamas niin tehokkaasti vaientamastaan mutta aina vain olemassa olevasta yksinäisyydestään, kaikista kuohuviinimukillisista ja toiveesta, että näin hyvä mies voisi sittenkin olla hänelle se oikea, hän ei ollut varma, mutta joka tapauksessa, hän oli nojautunut Kasperia kohden ja suudellut tätä. Ja mies oli vastannut suudelmaan. Kiihkeästi. Todella kiihkeästi. Liian kiihkeästi. Mimistä tuntui kuin hän olisi ollut tämän lempiateria kuukausien paaston jälkeen, että miehen huulet ja kieli olivat jotenkin kaikkialla, hänen suussaan, poskillaan ja kaulallaan yhtä aikaa. Hän oli vetäytynyt poispäin, pudistanut päätään, vältellyt Kasperin onnellista ja intensiivistä katsetta. Hänen olisi oltava rehellinen. Miehen ihailu tuntui hyvältä, tietenkin, mutta hän ei voinut johdatella tätä, eikä itseään, enää yhtään pidemmälle.

”Kuule, mun olisi pitänyt sanoa tämä sulle jo aikaisemmin mutta en sanonut, en oikeastaan tiedä miksi, mutta me ei siis olla Tuomaksen kanssa yhdessä. Me erottiin sinä samana iltana silloin. Siis ihan lopullisesti. Ei olla sen jälkeen edes puhelimessa puhuttu. Mutta se ei muuta mitään, tai siis se ei tarkoita sitä että meistä voisi tulla jotain. Mä olen tosi pahoillani mutta niin se vaan on.”

Kasper oli tuijottanut häntä.

”Mikä tämä juttu sitten oli? Miksi sä teit noin?”

”Mä halusin olla ihan varma. Ja nyt mä olen. Anteeksi.”

Mies oli painanut kasvot käsiinsä.

”Voi jumalauta. Miks mulle aina käy näin? Mikä mussa on vialla?”

”Ei sussa ole mitään vialla. Ehkä sä vaan ihastut vääriin naisiin.”

”No se mussa sitten on vialla.”

Ja sitten mies oli kömpinyt Nikon kylpyammeeseen, vetänyt suihkuverhon eteen ja purskahtanut itkuun.

”Kasper hei,” Mimi oli sanonut hiljaa ja yrittänyt vetää suihkuverhoa syrjään mutta mies oli pitänyt siitä kaksin käsin kiinni, pyytänyt häntä vain lähtemään.

”Ethän sä voi täällä koko täällä istua.”

”Voin. Niko on mun parhaan kaverin pikkuveli. Se tuntee mut. Ymmärtää mua. Toisin kuin eräät.”

Vasta silloin Mimi oli tajunnut miten humalassa Kasper oli, joten hän oli päättänyt antaa asian olla, vain mennyt ovesta ulos ja kertonut Nikolle mistä miehen halutessa löytäisi, että juhlat olivat nyt hänen osaltaan ohi, kiitos ja näkemiin. Laittaessaan eteisessä takkia ylleen hän oli nähnyt Lissun tanssivan sohvapöydällä kahden Nikoakin nuoremman pojan kanssa ja ollut helpottuneena varma ettei Lissu enää tarvinnut häntä esiliinakseen.

Kävellessään kotiin kirkkaassa ja kylmässä syysyössä hän oli kerrannut mielessään viime kuukausien tapahtumia. Miten täydellisen kummalliselta oli tuntunut se tosiasia, että vain kolmea kuukautta aiemmin hän oli ollut kihloissa, elänyt tasaista ja onnellista elämää rakastamansa miehen kanssa ja odottanut häitään, suunnitellut talon ostamista ja perheen perustamista. Nyt hän oli kolmekymmentäviisivuotias sinkkunainen, joka kävi opiskelijoiden kotibileissä, joi makeaa ja halpaa kuohuviiniä, flirttaili aika estottomasti ja hätisteli hyviä miehiä kimpustaan, ja tavallaan nautti siitä. Vapaudestaan tehdä ja valita mitä halusi, siitä että häntä yhä haluttiin, ettei hän ollut mikään keski-ikäinen tylsimys jota kukaan ei katsonut kahta kertaa. Toisaalta, hän tunsi olevansa yksinäisempi kuin koskaan.

Nämä ajatukset ja tunteet hämmensivät ja valvottivat häntä monena yönä.

Sitten: äiti.

Mimin muutettua omaan asuntoon ja varsinkin kun he olivat Tuomaksen kanssa lopullisesti eronneet, oli äiti ottanut tavakseen tulla yllätysvierailuille mitä omituismpiin kellonaikoihin, kuten perjanatai-iltana puoli kymmeneltä tai sunnuntai-aamuna yhdeksältä, tuoda hänelle kasseittain ruokaa tai uudet villasukat, elämänhallintakirjoja tai rauhoittavia tuoksukynttilöitä. Mimistä tuntui, että äiti halusi pitää häntä silmällä, olla varma siitä että hänellä oli kaikki kunnossa, ettei hän enää hautautuisi murheiden ja peittojen alle, ja tavallaan se oli ollut ihan hellyyttävääkin mutta myös vähän rasittavaa.

Lisäksi äidillä oli aina ollut niin sanottuja henkisen kasvun kausia, joihin liittyi meditaatiota, kristallihoitoja ja sisäisiä vaelluksia, ja sellainen oli ollut viime aikoina taas käynnissä. Mimillä oli aina ollut näiden kausien kanssa hieman vaikeuksia. Hän olisi kaivannut äidiltään ihan tavallista vanhemmuutta, käytännön ohjeita ja ajatuksia, ei kuluneita latteuksia kuten ”jos uskot hyvään sinulle tapahtuu hyvää” tai ”on tärkeä tunnistaa oma sisäinen pyramidi, elävöittää korkea minuus”. Mimi ei myöskään halunnut kotiinsa hohtavia kristalleja, voimakiviä tai tarot-kortteja, mutta koska äiti ei kuitenkaan tuputtanut hänelle liiaksi mitään, oli Mimi antanut äidin uskoa ja kasvaa rauhassa.

Oli maanantai, työpäivä lopuillaan kun äiti soitti.

”Et ikinä arvaa!”

Äidin hihkuva innostus oli tihkunut lankoja pitkin Mimin korvaan.

”No en niin.”

”Älä viitsi olla heti noin negatiivinen. Arvaa nyt!”

”Siis mitä? Arvaa mitä?”

”Että kuka sun luokse tulee illalla kylään?”

Mimi oli huokaissut.

”Sinä?”

”Ei. Arvaa uudestaan!”

”Voi luoja äiti! Mulla on tosi pitkä päivä takana ja tänään on vielä maanantai, mä en jaksa nyt tämmöistä. Voitko vaan sanoa kuka on tulossa niin mä voin sitten kohteliaasti kieltäytyä.”

”Hyvä on.”

Äiti oli ollut hetken hiljaa ja sitten kuiskannut jotain.

”Mitä?”

”Enkeli. Sun luokse tulee enkeli kylään.”

”Enkeli. Sun luokse tulee enkeli kylään.”

Mimi oli purskahtanut epäsukoiseen nauruun. Tämä oli äidiltäkin jo aika yllättävä veto.

”Vai niin. Onko tällä enkelillä nimeä?”

Jälleen hiljaisuus ja uusi kuiskaus.

”Miksi sä kuiskaat? Mä en kuule mitään.”

”Nämä ovat hienovaraisia asioita, ei niitä voi huudella miten sattuu. Hänellä ei ole nimeä mutta hän on ystävällinen ja lempeä ja hän puhdistaa sun kodin.”

”Ai se on siivoava enkeli? Onko sillä oma imuri ja moppi mukana?”

Äidin innostus alkoi kääntyä ärtymykseksi mutta Mimi kuuli miten tämä yritti kaikin voimin pitää äänensä kurissa, enkeleille sopivassa pehmeässä sävyssä.

”Ihan totta Mimi, älä viitsi. Tämä on ihana juttu. Se on ollut mun luona viisi päivää ja mä lähetän sen nyt sun luo. Se tulee illalla, tasan kello 22.30. Muista olla kotona.”

”Sä et ole tosissasi. Mikä juttu tämä oikein on?”

”Mä olen perehtynyt näihin asioihin viime aikoina, jo pidemmän aikaa oikeastaan, mutten ole halunnut niistä kertoa ennen kun ole saanut tarpeeksi tietoa. Nyt mä tiedän että tämä toimii. Mun asunnossa on niin hyvä ja puhdas ilma ettet uskokaan.”

”Mä voin ihan yhtä hyvin ostaa ilmanraikastimen.”

Oli ollut äidin vuoro huokaista.

”Älä ole lapsellinen. Pudotin ohjeet sun postiluukusta. Ymmärrät sitten.”

”Ymmärrän mitä?”

”Ettei tämä ole mitään huuhaata tai leikkiä. Enkelit löytävät aina sen kodin jossa heitä tarvitaan.”

Mimi oli sulkenut puhelimen.

Mutta tultuaan kotiin Mimi oli avannut eteisen lattialla olevan kirjekuoren ja löytänyt seuraavat ohjeet:

”Ennen enkeleiden tuloa valitse sopiva huone tai paikka asunnostasi ja valmista se seuraavasti: siunaa valkea kynttilä ja pane se kynttilänjalkaan. Kynttilän viereen aseta valkea kukka (vaasissa tai kukkaruukussa). Kukan ja kynttilän vieressä on mahdollisesti kirjekuori, jonka sisällä olevaan paperiin olet kirjoittanut niiden ihmisten nimet, joiden kanssa olet sopinut, että enkelit vierailevat seuraavaksi sinun luonasi. Toisessa kirjekuoressa on taitettu paperi, johon olet kirjoittanut kolme toivomustasi. Pane omena sen kirjekuoren päälle, jossa toivomuksesi ovat. Ennen enkelten tuloa sytytä valkea kynttilä. Klo 22.30 avaat ulko-oven - aivan konkreettisesti - kutsuen enkelit sisään ja tervehdit heitä seuraavilla sanoilla: ’Enkelit, astukaa sisään ja olkaa sydämellisesti tervetulleita. Kiitos.’”

Tämä ei tosiaan ollut ensimmäinen kerta kun äiti oli hurahtanut johonkin taikaan tai hoitoon mutta ensimmäinen kerta kun se meni näin pitkälle. Mimi oli jo ollut rypistämässä lappua ja soittamassa Lissulle ja Lauralle kertoakseen heille koko jutun mutta jostain ihmeen syystä hän oli tullut toisiin ajatuksiin, jäänyt pidemmäksi aikaa pohtimaan asiaa. Voisihan tätä kokeilla. Jos ei muuta niin tästähän voisi saada aikaiseksi vaikka hauskan kolumnin. Mutta totta puhuen hän oli ajatellut myös itseään, muistanut sen miten herkkä hänen tasapainonsa yhä oli, miten hän toisena hetkenä nautti olostaan ja elämästään ja toisena painui pinnan alle, itsesääliin ja surkeuteen. Koska kyllä hänellä oli toiveita ja haluja, haaveita ja unelmia. Mitä haittaa siitä olisi, että hän kirjoittaisi ne jollekin lapulle ja laittaisi lapun kirjekuoreen?

Joten hän oli ohjeiden mukaisesti kirjoittanut toiseen lappuun Marja Tähtinen ja toiseen kolme toivomusta onnesta ja rakkaudesta ja tasa-arvosta, ja asettanut kuoret kynttilän viereen. Vasta sitten hän oli muistanut toisen kuoren päälle laitettavan omenan mutta hedelmäkori oli ollut tyhjä. Kello oli siinä vaiheessa ollut jo vartin yli kymmenen, joten hän oli ottanut laukustaan evääksi tarkoitetun päärynän ja toivonut että se ajaisi saman asian. Tasan klo 22.30 hän oli avannut oven ja kutsunut enkelin sisään.

Mutta siinä ovella seistessään Mimi oli kuullut itsensä sanovan tervetuloa, yhtäkkiä nähnyt itsensä sekä peilistä että ikäänkuin ulkopuolelta, nähnyt miten oli tehnyt tilaa enkelille ja toivottanut tämän tervetulleeksi. Hän oli purskahtanut epäuskoiseen nauruun. Tähän oli siis tultu.

Hän oli sulkenut oven ja käynyt sohvalle istumaan, tuntenut olonsa huvittuneisuudestaan huolimatta surumieliseksi ja väsyneeksi. Kyse ei ollut edes siitä että hän olisi ajatellut enkeliasian olevan jotenkin täysin naurettava tai typerä. Jos joku halusi sellaiseen uskoa niin uskokoon. Mutta nähdessään itsensä ottamassa enkeliä vastaan hän oli tajunnut miten kauas oli tullut siitä Mimistä joka hän oli ennen ollut. Järkevästä, hauskasta, käytännöllisestä ja arkiseen rakkauteen uskovasta Mimistä. Tämä hänen niin sanottu uusi elämänsä oli vienyt hänet liian etäälle siitä kuka hän oikeasti oli. Ei hyvään elämään tarvittu enkeleitä tai ehdottomuuksia, ei lupauslistoja tai yhden illan juttuja, valkoisia valheita tai tunteiden kieltämistä. Siihen tarvittiin avoin sydän ja mieli, rakkaita ystäviä ja kiinnostava työ, toisinaan päiväunia ja juhlia. Ja ne kaikki hänellä jo oli. Jälkikäteen ajateltuna tuntui hämmentävältä miten selkeä tuo hetki oli ollut. Rauhallinen ja hyvä, kuin hän olisi tullut jonnekin perille. Ei tarvinnut enää rimpuilla ja etsiä, saattoi vain olla ja hengittää, antaa sydämen lyödä. Kyllä hän siinäkin istuessaan ymmärsi, että helppoa se ei tulisi olemaan, päinvastoin, edessä olisi varmasti vielä monta yksinäistä, surullista ja kipeää hetkeä, kaipuuta menneeseen ja toisen luo, sen hyväksymistä että näin hänen elämänsä oli nyt mennyt ja edessä olisi jotain muuta, kiehtovaa, pelottavaa ja vierasta. Mutta silti, tämän kaiken Mimi Tähtinen oli sinä iltana päättänyt ottaa vastaan, ja sitten yllättäen saanut vielä vähän ylimääräistäkin.

Vain muutamaa viikkoa myöhemmin Mimin puhelin oli soinut. Puhelimen ruudussa oli vilkkunut tuntematon, ihmeellisen pitkä numero. Hän oli miettinyt hetken mutta lopulta vastannut. Soittaja oli ollut Mikolas.

Mimi oli häkeltynyt mutta tunnistanut miehen äänen heti, muistanut tämän kosketuksen ja tuoksun, tuntenut perhosten lehahtavan samantien lentoon. He olivat jutelleet hetken niitä näitä kunnes mies oli kertonut varsinaisen asiansa, että oli tullut muutamaa päivää aiemmin Suomeen tapaamaan ystäväänsä joka oli juuri saanut lapsen, hänestä tulisi kummisetä, ja että olisi Helsingissä vielä viikon verran, haluaisiko Mimi kenties tavata?

Jos joku olisi kesällä kertonut Mimille kaiken tämän, hän olisi tuskin uskonut siitä sanaakaan. Tuomaksen ja Ellan suhde ja sen paljastuminen ja siitä seurannut hänen ja Tuomaksen ja ero, asuminen ensin Lauran ja sitten äidin luona, yksin tehty häämatka ja kotiinpaluu, uusi koti ja uudet miehet, yksinäiset viikot ja kuukaudet, sokkotreffit ja enkelivierailut, kaikki se olisi kuulostanut vain ja ainoastaan huonosti ja epäuskottavasti käsikirjoitetulta elokuvalta, jonka äärellä ne harvatkin katsojat olisivat nukahtaneet kesken.

Mutta samalla hän on varma, että se kaikki on ollut välttämätöntä. Hänen on täytynyt elää tämä kummallinen, levoton, surullinen ja myrskyisä jakso läpi päästäkseen siihen, missä nyt on.

Niin, Mimi ajattelee ja kömpii takaisin lämpimään vuoteeseen, tässä minä nyt olen.

Hän painautuu vasten Mikolaksen selkää, nuuhkii ihon tuoksua ja kietoo kädet tämän ympärille. Mies herää, mumisee jotain kreikaksi ja kääntyy ympäri, hymyilee ja vetää syliinsä. Mikolaksen kone lähtisi vasta puolenpäivän maissa, heillä olisi hyvin aikaa. Ja pian Mimi huomaakin olevansa alasti. Hän tuntee miehen nyt jo tutun mutta yhä vieraan ja jännittävän painon yllään, tämän kädet ja huulet kaikkialla, juuri oikealla tavalla.

Muutaman tunnin kuluttua mies lähtisi takaisin Kreikkaan, tietenkin. Mikolaksen koko elämä on siellä mutta sitä Mimi ei halua juuri nyt ajatella, eikä hänen tarvitsekaan. Toki he voisivat tehdä kaikenlaisia suunnitelmia: hän voisi käydä siellä ja mies täällä tai he voisivat tavata jossain puolivälissä ja puhua yökaudet puhelimessa. Tai sitten he eivät näkisi toisiaan tämän aamupäivän jälkeen enää koskaan vaan hän tapaisi jonkun uuden, Joonaksen tai Matin tai Johanneksen, he menisivät naimisiin ja perustaisivat perheen ja eläisivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tai sitten hän ei tapaisi ketään vaan eläisi yksinään, nauttisi töistään ja ystävistään, menisi opiskelemaan ja lähtisi sinne hemmetin Balille.

Niin tai näin, tulevaisuudennäkymiä on lukuisia, mutta juuri nyt Mimi ei ole kiinnostunut niistä yhdestäkään, hän ehtisi palata niiden äärelle vielä lukemattomia kertoja.

Juuri nyt hän haluaa nauttia vain tästä täydellisestä hetkestä. Tunteesta, että ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan hän on juuri siinä missä haluaakin olla.

Jatkis päättyy.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.