Elisa ja Marita pääsevät jakamaan muhkeaa saalista. Marita tosin alkaa epäillä, että tilanteessa on jotain hämärää. Kukaan ei puhu ryöstöstä halaistua sanaa.

Jääkiekkokassi painoi kuin synti. Seteliraha oli yllättävän painavaa, kun sitä oli paljon. Elisa yritti juosta Maritan autolle, mutta feikkicrocsit lempsuivat jalassa, ja hän pystyi vain hölkkäämään. Päässä takoi ja sydän oli haljeta. Elisa oli kompastua pusikossa, mutta pääsi viimein Maritan autolle. Marita retkotti etupenkillä ja avasi etuoven hänelle valmiiksi.

– Nasta lautaan, nainen, Elisa kiljaisi. Hän sulloi jääkiekkokassin takapenkille ja pisti kiireessä turvavyön kiinni. Juuri ajoissa, kun Honda heilahti rajusti vasemmalle.

Marita kaasutti, minkä autosta lähti. Kuluneet kumit polttivat sutaria asvalttiin, kun auto syöksähti vauhdilla pois rikospaikalta.

– Säkö onnistuit? Marita huusi yli ulvovan moottorin. – Mä en olisi ikinä uskonut, että sä oikeasti uskallat tehdä tämän!

– Keskity nyt ajamiseen, Elisa ­komensi.

Marita ajoi rantarämeikköön vievälle soratielle ja päästeli täysillä sielläkin. Elisa sulki silmänsä ja palasi mielessään pankkisaliin.

Kaikki oli sujunut juuri niin kuin hän oli suunnitellut. Muita asiakkaita ei ollut paikalla. Pankissa oli töissä vain kaksi naista, jotka molemmat olivat Elisalle outoja. He tottelivat Elisaa vastaan panematta. Toinen nainen kantoi Elisalle rahaa, ja toinen pakkasi rahat kassiin. Homma oli hetkessä ohi.

Nyt se on tehty, Elisa ajatteli.

Marita ajoi normaalinopeutta, kun he tulivat Elisan pihaan. Marita peruutti auton liiterin taakse piiloon tieltä. He tyhjensivät seteliniput liiterin lattialle muuttolaatikkoon ja polttivat sitten maastopuvun, crocsit ja jääkiekkokassin. Marita pesi auton rekisterikilvet, ja Elisa kohensi tulta. Hän heitti sekaan vielä muutaman jätelaudan. Liekit jäivät roihuamaan, kun he palasivat liiteriin. Elisa pisti liiterin oven sisältä säppiin, ja he alkoivat jakaa rahoja kahteen S-marketin kestokauppakassiin.

– Sulle, mulle, sulle, mulle, Elisa hoki monotonisesti. Marita pystyi vain tuijottamaan sokaistuneena kahdenkympin, viidenkympin ja sadan euron setelinippuja. Kun he olivat jakaneet rahat, he laskivat, paljonko saalis oikein olikaan. Kumpikin sai yli 52 000 euroa.

– Voi jumalan pyssyt, Marita manasi. – Mä en olisi ikinä uskonut, että sä uskallat tehdä tämän.

– Sä sanoit sen jo, Elisa muistutti. – Ja me tehtiin tämä yhdessä.

– Paskat, minä vain odotin autossa niin kuin mummua lääkäristä. Sinä tämän teit.

– Tehty mikä tehty, Elisa sanoi. – Vie ne rahat nyt autoos, ja piilota ne johonkin, mistä niitä ei löydä kukaan. Etkä kerro piilopaikkaa edes minulle.

– Okei, Marita sanoi.

Kun hän lähti liiteristä, Elisa kääri oman kassinsa ympärille ilmastointiteippiä ja tunki sen väliaikaisesti liiterin lattian alle kohdasta, jossa oli kaksi lattialautaa irti. Hänellä oli rahoille varma paikka mielessään, eikä hän aikonut kertoa sitä kenellekään.

Marita lähti viemään ryöstössä käytetyn Hondan takaisin talonsa taakse puskaan piiloon ja rahat jemmaan. Hän palasi takaisin omalla autollaan. Elisa hämmensi savuavaa roskatynnyriä pitkällä puukepillä. Vaatteet ja kassi olivat jo palaneet ja kengät sulaneet, eikä todistusaineistoa ollut jäljellä kuin muutama metallisolki ja mustunut nappi.

– Mennään sisälle. Me ollaan ansaittu nyt kuppi teetä.

– Ja leivokset.

Elisa pani vesipannun kiehumaan ja lähti suihkuun. Hän kylpi yltä päältä hiessä ja tempoi kolme collegepuseroa päältään. Sitten Elisa keri pois ideaalisiteen, jolla hän oli litistänyt rintansa, ja laski valumaan jääkylmän suihkun. Hän kasteli päänsä ja koko vartalonsa ja voihki nautinnosta. Sitten hän puki ylleen kylpytakin, työnsi vaatteensa pyykkikoneeseen ja käynnisti pesuohjelman.

Marita oli sillä välin pistänyt pöydän koreaksi ja teepussit likoamaan veteen. Lusikka teekupissa kalisi kuin hampaat pakkasella, kun Marita hämmensi kuppiaan.

– Kato miten mun kädet tärisee, Marita näytti, kun nosti kätensä ilmaan.­

– Ei mikään ihme, Elisa sanoi.

– Mutta se on, että sulla ei tärise yhtään.

Elisa nosti kätensä kasvojensa eteen. Se ei tosiaan tärissyt yhtään.

– Kuulitko poliisin pillejä tai näkyikö matkalla poliisiautoja? Elisa kysyi.

– Ei vielä mitään. Mutta kyllä kai ne muijat ovat jo päässeet tekemään hälytyksen, että ei varmaan kauan kestä, kun sireenit soi.

Elisa vilkaisi seinäkelloa. Se oli kymmenen yli yksi.

– Varmasti pankkiin on mennyt jo asiakkaita, hän sanoi.

– On. Omituista.

He söivät leivokset lusikoiden ne rauhallisesti. Sitten he skoolasivat teemukilla.

– Onneksi olkoon, Marita sanoi.

– Onneksi olkoon. Me tehtiin se.

– Niin me jumalauta tehtiin.

Kuppi kuumaa teetä rauhoitti Elisan hermoja. Hän avasi kännykkänsä ja näki, että kukaan ei ollut soittanut.­

– Avaatko tietokoneen, käydään Tilannehuoneessa, Marita sanoi, kun hän oli saanut teensä juoduksi. – Sieltä me nähdään kaikki Suomen hälytykset.

He menivät Tilannehuoneeseen ja katsoivat kuluneen kahdenkymmenenneljän tunnin aikana tulleet hälytysajot. Viimeisimmät olivat palohälytys Vantaalla, pieni rakennuspalo Turussa, pieni vahingontorjunta Taipalsaaressa, öljyvahinko Hämeenlinnassa ja keskisuuri rakennuspalo Mynämäellä. Ihminen oli pelastettu ylhäältä/alhaalta Iisalmessa, ja Seinäjoella oli ollut tie­liikenneonnettomuuden uhka.

– Ei mitään mainintaa pankkiryöstöstä täällä, Marita ihmetteli.
– Eivätkö ne kassamuijat ole vieläkään päässeet tekemään hälytystä?

– Tietenkin ovat. Ne eivät vain ole halunneet sitä tietoa julkiseksi, että ne on ryöstetty.

– Ei kai tähän voi vaikuttaa, mitkä hälytykset julkistetaan ja mitkä ei?

– Eikö siinä listassa ole vain sellaiset mahdollisesti suurta ihmisjoukkoa uhkaavat vaaratilanteet? Kuten nuo öljyvahingot, tulipalot ja ketjukolarit, Elisa osoitti sormellaan tietokoneen ruutua.

Marita rullasi hiirellä listaa alas.

– Niitähän nämä ovat suurin osa. Maastopalo, meri- tai vesiliikenneonnettomuus, tekninen vika, ihmisen pelastaminen maastosta... Ne taitavat tosiaan painaa tämän villaisella.

– No, eiköhän huomenna ole kuitenkin juttua lööpeissä.

– Huh, Maritaa hirvitti jo etukäteen. – Näkikö sinua kukaan?

– Ei niin kukaan.

Ulko-ovea hakattiin. Elisa ja Marita säpsähtivät ja katsoivat kauhuissaan toisiinsa. Ovenkahvaa renkutettiin ylös alas. Marita sulki äkkiä Tilannehuoneen ja poisti äskeiset haut, Elisa meni ovelle ja avasi sen varovasti.

Mikki ja Saara livahtivat sisään ja täyttivät talon äänellä ja märkien hiusten tuoksulla.

– Mitäs salaista täällä tapahtuu, kun verhot ovat kiinni? Mikki kysyi.

– Ai, te tulitte jo uimasta, Elisa sanoi, kun ei muutakaan osannut vastata.

– Moi, lapset, Marita tervehti heitä. – Aurinko vain kuumentaa liikaa.

– Haluatteko kaakaota? Elisa kysyi.

– Ei kun kylmää mehua!

Marita joi vielä puoli kuppia teetä, Elisa otti kylmää vettä. Muisto hikoilusta maastopuvussa nosti hien taas otsalle.

– Outoa, Marita sanoi. – Ei kuulu vieläkään poliisin pillejä.

Kun Marita oli lähtenyt, Elisa teki jauhelihakastikkeen ja pussimuusia. Kun lapset olivat syöneet ruuan, hän pisti astiat tiskikoneeseen ja meni liiteriin. Elisa otti S-marketin kestokassin, jonka sisällä oli 52 000 euroa pieninä ja keskisuurina seteleinä, ja lähti viemään niitä täysin varmaan talteen. Höpö tuli pihalla vastaan ja halusi nuuhkaista kassia.

– Siellä on rahaa, Elisa kuiskasi Höpölle aivan hiljaa. – Raha ei haise.

Sinä yönä Elisa nukkui paremmin kuin pitkään aikaan. Hän näki unta suuresta palapelistä, jonka oli saanut valmiiksi.

Seuraavana aamuna yhdentoista aikaan Marita ajoi pihaan.

– Keitätkö teetä? Tässä on nyt jotain todella omituista.

Marita sanoi kytänneensä koko illan iltapäivälehtien nettisivuja ja käyneensä aamulla kaupassa. Lööpeissä ei ollut mitään mainintaa pankkiryöstöstä, kuten ei ollut iltauutisissakaan. Maritan uteliaisuus oli kasvanut liian suureksi, ja hänen oli täytynyt käydä pankin sisällä nostamassa kymmenen euroa käteistä tililtään. Kyläpankin konttori oli ollut auki aivan normaalisti.

– En uskaltanut vielä maksaa sitä viiden tonnin velkaa. Enkä tiedä, uskallanko sitä maksaakaan meidän pankkiin. Mitä jos ne setelit olivat merkittyjä? Jos ne tietävät niiden sarjanumerot ja seuraavat tietokoneet valmiina, kuka niitä käyttää ja missä?

– Älä hermoile, Elisa sanoi. – Sä voit ihan hyvin maksaa niillä pankissa velkasi.

– Miten niin? Kyllähän ne katsoo hyvinkin tarkkaan, jos joku tuo paljon käteistä pankkiin. Että onko ne saatu jostain harmaan talouden tuloista tai niin kuin tässä tapauksessa – rikollisin keinoin.

Elisa naurahti.

– Odotetaan vielä vähän aikaa.

– Mutta miksi missään tuutissa ei ole pienintäkään mainintaa pankkiryöstöstä?

– Jos ne haluaa pimittää sen, Elisa pohti. – Jos ne pelkäävät, että uutinen onnistuneesta pankkiryöstöstä saa muutkin yrittämään, ja pankkiryöstöjen aalto leviää ympäri maata?

Marita mietti asiaa monelta kantilta.

– Niin se täytyy olla. Kyllä ne kapitalistit osaavat salata asiansa. Ei ne siihen paskanna, mihin ne kyykistyy. Edes lehdistö ei saa vihiä, mitä on tapahtunut.

– Kerroitko sä Villelle mitään? Elisa kysyi.

Marita pudisti päätään.

– En kertonut. Se on päässyt purkamaan yhtä vanhaa tehdasta Tampereelle, ja se teki eilen kuudentoista tunnin työpäivän. Ei me illalla paljon juteltu mistään, kun se kaatui jo sänkyyn nukkumaan. Ja tänään se oli lähtenyt töihin jo ennen kuin minä heräsin.

– No hyvä.

– Se koettaa nyt tienata rahaa, että saadaan viiden tonnin velka maksettua edes osittain.

– No, sinulla on sitten maksaa loput, mitä se ei saa kaavittua kokoon.

– Onneksi.

– Saitko nukutuksi hyvin viime yönä? Elisa kysäisi.

– En oikein. Valvoin pari tuntia siinä kolmen ja viiden välillä.

– Pelottiko sua?

– Pelotti ja hermostutti. Että milloin tulee poliisi hakkaamaan oveen ja huutamaan: ”Teidät on pidätetty! Tulkaa ulos kädet ylhäällä ja menkää makaamaan maahan!”

– Nyt vaan jäitä hattuun, Elisa tyynnytteli ystäväänsä. – Kaikki on jo ohi.

– Miten sä voit niin sanoa? Nythän ne tutkii par’aikaa valvontakamerakuvia ja ties mitä piilokameroita kylällä onkaan, joista näkyy jokainen ohiajanut auto. Sitä ei tiedä, kuinka monella filmillä mekin esiinnytään.

– No näyttikö pankissa siltä, että siellä olisi joku rikospaikkatutkinta kesken?

– Eipä kyllä näyttänyt.

– Kuule, ei niillä ole meitä vastaan mitään. Älä huolehdi suotta. Ala rauhoittua, hyvin se meni. Se meni just niin kuin pitikin.

– Mun on vaikea uskoa sitä.

– Yritetään nyt vain pitää matalaa profiilia.

– Joo, suu suppuun, eikä käytetä rahaa mitenkään isommin.

– Mutta ensi perjantaina me pidetään pienet juhlat meidän pihalla. Tulkaa koko perhe. Minä kutsun myös Riston.

– Okei! Siitä tulee hauskaa. Mutta sitten ei puhuta sivu suun, vaikka juotaisiinkin jotain. Sovittu?

– Sovittu.

Kun Marita oli lähtenyt, Elisa lähti kävelemään kohti Riston taloa. Hän halusi kutsua miehen juhliin aivan kasvotusten.

Risto ei kuullut koputusta, joten Elisa soitti hänen kännykkäänsä. Risto tuli avaamaan oven pelkissä sortseissa.

– Sori, tuo kuivauslaite pitää sellaista melua, ettei täällä kuule mitään. Mennään pihalle juttelemaan, minä tuon meille juotavaa.

He istuivat omenapuun katveeseen, ja Risto kaatoi heille lasilliset kylmää mehua. Elisa istui alas pienelle puiselle tuolille ja Risto hänen viereensä. Elisa ei voinut olla ajattelematta, että ehkä Riston isä ja äitikin olivat istuneet näillä tuoleilla, tällä paikalla, vierekkäin ja marjamehua juoden. Se oli aika mukava ajatus, että tässä se vanha pariskunta istui, ja ­nyt he.

– Istuivatko sinun isäsi ja äitisi näillä tuoleilla?

Risto vilkaisi Elisaa yllättyneenä.

– Itse asiassa kyllä. Ja vieläpä niin, että isä istui aina tällä puolen ja äiti sillä puolen. Ei koskaan toisin päin. Ajattele, he ehtivät olla naimisissa viisikymmentäseitsemän vuotta.

Elisa hymähti.

– Siihen ei taida kovin moni pariskunta enää nykyaikana päästä. Jos menevät koskaan naimisiinkaan.

– Viisikymmentäluvulla ei paljon mietitty, mennäänkö avioliittoon vai avoliittoon. Suoraan papin puheille vain.

– Sekin on minusta jotenkin hirveän kaunista ja romanttista, että sellaiset vanhat pariskunnat sitten kuolevat ihan peräjälkeen. Etkö sinä kertonut, että vanhempasi kuolivat parin kuukauden välein?

– Miten sinä voit muistaa sen? Risto ihmetteli.

– Se jäi minulle mieleen. Sellainen sitoutuminen. Että eletään yhdessä, ja sitten kun toinen ei enää elä, ei halua elää toinenkaan.

Risto katseli omenapuun oksia. Tai sitten hän yritti hallita mielenliikutustaan.

– Isä oli oikeastaan se sairaampi, mutta äiti kuitenkin kuoli ensiksi. Sen jälkeen isää ei saatu motivoitua kuntoutumaan. Hän halusi mennä äidin perässä, ja niinhän hän teki.

– Surullista sinun kannaltasi, mutta jollakin tapaa niin kaunista.

– He ehtivät molemmat elää pitkän, hyvän elämän.

Elisa nyökkäsi, ja sitten he istuivat ihan hiljaa. Elisa joi mehunsa loppuun ja mietti, oliko se Riston äidin keittämää punaviinimarjamehua. Luultavasti oli.

– Niin. No, anteeksi että puhun tällaisia. Oikeastaan minulla oli vähän iloisempaa asiaa. Tulin kutsumaan sinut puutarhajuhliin perjantaina. Oletko sinä silloin vapaa?

– Tietysti. Ainahan minä olen vapaa, jos sinä kutsut.

– Marita ja Ville tulevat myös.

– No sehän on hauskaa.

– Minä aion tehdä sellaista ruokaa, jota en ole koskaan ennen tehnyt, ja tulin pyytämään sinulta apua. Siis jos sinä olet tehnyt sitä jossain tai nähnyt, kun sitä tehdään. Että jos sinulla olisi antaa vinkkejä. Se on aika monimutkainen ja aikaa vievä ruokalaji. Sen tekeminen pitää aloittaa jo oikeastaan edellisenä iltana, tai ainakin hyvin aikaisin aamulla.

– Mistähän ruokalajista on kyse? Risto kysyi.

– Se on vanha suomalainen perinneruoka.

– Niitä on aika monta.

– Rosvopaisti, Elisa sanoi.

Martat sen tiesivät, tämänkin. Että pystyttäisiin valmistamaan rosvopaistia, täytyy ensiksi tehdä rosvopaistiuuni. Sitä varten kaivetaan hiekkaiseen maahan metrin syvyinen kuoppa, joka saa olla ainakin puoli metriä kanttiinsa. Sen keskelle tehdään paistia varten kolo, johon ladotaan tiiliä. Sitten koko kuopan reunoille ladotaan kiviä, aivan ylös asti. Kuopassa paistetaan nuotiota viitisen tuntia.

Risto saapui aikaisin perjantaiaamuna kaivamaan kuoppaa Elisan pihalle. Hiekkaista maata ei löytynyt, mutta multamaa sai välttää. He noudattivat Marttojen määräyksiä muilta osin piiruntarkasti ja saivat hienon kuopan aikaan. Nuotion ylläpitäminen oli hauskaa puuhaa, ja siihen osallistuivat Mikki ja Saarakin. Myös Höpö ja Tikru kävivät kurkkimassa, tehtiinkö pihassa kenties heille jotain erikoisherkkua, mutta menettivät intonsa, kun herkkupaloja ei herunut.

Elisa oli ostanut kolmen kilon lampaanpaistin. Sen verran hän oli antanut periksi äkilliselle rikastumiselleen, että oli vaihtanut lihan parempaan ainaisen sianniskan sijasta.

Paistin Elisa oli kuitenkin käynyt ostamassa naapurikylästä. Hän hieroi lihan pintaan karkeaa merisuolaa, yrttejä, valkosipulia ja pippureita. Hän työnsi muutamia kokonaisia valkosipulin kynsiä lihan sisään. Sitten hän kääri paistin voipaperiin, sen jälkeen moneen kertaan folioon ja tarkisti, että folionyytissä ei ollut vuotokohtaa missään. Jos lihasnesteet pääsisivät karkuun, paisti kuivuisi ja koko vaivannäkö valuisi kirjaimellisesti hiekkaan. Lopuksi liha kääräistiin paksuun sanomalehtikerrokseen ja metalliverkkoon. Koko komeus kasteltiin läpikotaisin vesiämpärissä niin märäksi, että sanomalehtipaperin kosteus tasaisi uunin kuumuutta koko paistoajan.

– Tätähän me voidaan tehdä meidän tuleville asiakkaillemmekin, Risto sanoi lapioidessaan kekäleitä pois maauunista. – Työläintähän tässä reseptissä on tehdä tämä uuni, ja nyt se on tehty.

– Niin, jos tämä nyt vain onnistuu...

– Hyvin se menee, Risto sanoi.

Elisa vilkaisi Ristoa hymyillen. Ai että hän rakasti tuollaista asennetta! Tuollaisen miehen ja asenteen kanssa hän jaksaisi yrittää vaikka mitä.

Elisa laski metallikoukuilla lihan uunin pohjalle. Risto lapioi paistin päälle kerroksen hiekkaa. Sitä hän oli tuonut omilla kottikärryillä pihastaan. Sitten hän lapioi varovasti hiilet kuoppaan ja lopuksi vielä viiden sentin kerroksen hiekkaa, ettei hiillos saisi ilmaa ja polttaisi lihaa karrelle. Lopuksi hän teki uunin päälle nuotion.

– Sitten vain odotetaan ja katsotaan, millaista tulee. Nyt ei kyllä voi vaikuttaa lihan kypsyysasteeseen, kun ei pääse kurkkaamaan, Elisa sanoi.

– Se on sitten sitä, mitä on, meni syteen tai saveen.

Elisa muisti käyttäneensä samaa ilmaisua silloin, kun he vasta höpisivät Maritan kanssa pankkiryöstöstä. Kun se oli ollut pelkkä villi ajatus, jonka toteuttamisesta ei ollut toivoakaan. Kun he olivat puhuneet naapurista lainattavista lehmistä ja legopyssyistä. Ja nyt... rosvopaisti kypsyi hiljalleen rosvopaistiuunissa.

He lähtivät lasten kanssa käymään Lastusten rannassa uimassa. Elisa oli jo tottunut Riston jalkoihin, eikä enää tuijotellut niitä. Palanut iho loisti valkoisena tummanpunaisten arpien välissä. Se ei koskaan ruskettuisi, eikä siihen palaisi tunto, koska hermot olivat tuhoutuneet. Elisa silitti Riston jalkaa varovasti, eikä Risto huomannut mitään. Sitten hän näki Elisan käden jalallaan ja kumartui antamaan pienen suudelman poskelle. Elisa näki Riston katseessa kysymyksen ja varovaista odotusta. Elisan oma hymy oli kuin pieni lupaus.

Viiden tunnin päästä Risto nosti sen verran hiillosta lapiolla, että Elisa pääsi sujauttamaan hiilien joukkoon kasvisnyytin. Hän oli kietonut folion sisään lohkottuja punajuuria, porkkanoita, sipuleita, kesäkurpitsaa ja perunoita. Ne hän oli maustanut oliiviöljyllä ja suolamyllystä jauhamallaan merisuolalla. Ne valmistuisivat tunnissa. Silloin olisi Maritan perhe jo paikalla, ja juhlat voisivat alkaa.

Marita ja Ville lapsineen saapuivat sopivasti kello kuusi. Ville ajoi, sillä hän oli lupautunut kuskiksi. Marita nosti pöydälle hanapakkauksen punaviiniä. Lapset juoksivat talon ja puutarhapöydän välillä kantaen ruokailuvälineitä ja lautasia. Kun kaikki oli valmista, Elisa pyysi lapsia odottamaan hetken sisällä, sillä heillä oli aikuisten asioita. Sehän normaalisti olisi saanut lapset vain höristämään korviaan ja pitämään visusti huolen, että he kuulisivat joka sanan, mutta tällä kertaa heillä oli niin hauskaa sisällä, että he tottelivat ja pysyivät poissa kuuloetäisyydeltä.

Elisa halusi pitää puheen.

Marita, Ville ja Risto istuivat pöydän äärellä, kun Elisa aloitti.

– Haluan kiittää sinua, Marita, ystävyydestäsi. Minulla ei ole koskaan ollut niin hyvää ystävää kuin sinä olet.

Elisa kertoi, kuinka hän ei ollut tuntenut kylästä ketään muuttaessaan tänne. Marita oli ensimmäinen ihminen, joka otti hänet avosylin vastaan. Marita oli se, joka neuvoi Elisalle kaupan, mistä löytää edullisimmat työkalut ja halvimman ruoan. Marita vinkkasi, miten he osaisivat ajaa parhaimmalle uimarannalle, mistä he pääsisivät hienoimmalle hiihtolenkille ja minkä pienen lammen päältä he löytäisivät talven ensimmäisen luistelujään. Hän pyysi heidän perheensä mukaan joulukirkkoon, näytti pisimmän pulkkamäen ja lähti lastensa kanssa heidän mukanaan laskiaisriehaan. Marita vei hänet kirpputorille ja ilmaista lastennäytelmää katsomaan. Marita kuljetti hänet metsään ja näytti salaiset mustikkapaikkansa, parhaat sienimaastot ja suppilovahverokätköt.

– No enhän minä sinne yksin olisi uskaltanut mennä. Kun siellä on niitä karhuja... Marita mutisi väliin.

Elisa muisteli sitä, kun Saaraa pisti ampiainen, ja Marita oli heillä hetkessä kyypakkauksen kanssa. Kun Mikki sai allergisen kohtauksen timoteista, Marita toi Heinixiä ensi hätään. Kun Saaran silmälasit menivät rikki koulussa jalkapallossa, ja rehtori käski Elisaa maksamaan silmälasit omasta pussistaan, Marita neuvoi Elisaa ottamaan yhteyttä sivistysjohtajaan. Terveyskeskuskäynnin ja lääkärintodistuksen avulla rehtori suostui antamaan vakuutusyhtiön kaavakkeen, ja koulun vakuutus korvasi lasit.

– Kun Make jätti minut, sinä olit ensimmäisenä tukemassa minua. Sinä tulit joka ilta kylään ja kuuntelit mun poraamista. Sinä lohdutit minua, pidit kädestä kiinni ja sait taas nauramaan. Toit mustikkapiirakkaa ja keitit teetä, kun en olisi päässyt sohvanpohjalta ylös. Ja kun minulta oli rahat aivan loppu, sinä lainasit vaikka viimeisen eurosi, että lapset saisivat maitoa.

Marita taputteli silmäkulmiaan silmin nähden liikuttuneena. Elisa koetti pitää äänensä kurissa ja jatkoi.

– Joku on sanonut, että ihminen ei synny vahvana, rohkeana ja taitavana. Hänen on hellittämättömästi ja sinnikkäästi opeteltava sellaiseksi, aivan kuten lukemaan ja kirjoittamaankin. Sinä Marita olet opettanut minut sellaiseksi. Kiitos kaikesta, rakas ystävä.

Elisa nosti lasiaan ja skoolasi Maritan kanssa. Risto taputti hiljaa käsiään ja Ville hörppäsi akkansa kunniaksi. Marita nousi seisomaan ja halasi Elisaa pitkään.

– Kuule, ihan samat sanat sinullekin! Marita sanoi liikuttuneena. – On tämä ollut ihan molemminpuolista. Sinä olet yhtä lailla tukenut minua kaikessa.

Elisa rykäisi ja pyysi, että kaikki istuisivat vielä aloillaan. Hän halusi jatkaa puhettaan.

– Seuraavaksi haluan kertoa teille kaikille salaisuuden. Me juhlimme tänään sitä, että viime maanantaina, kuudes seitsemättä kello kaksitoista, minä ja Marita ryöstimme tämän kylän Kyläpankin konttorin.

Marita valahti aivan kalpeaksi. Villellä ja Ristolla loksahtivat suut auki.

– Mitä sä höpötät, eihän se nyt totta ole, Marita kiljaisi.

– Ei olekaan, Elisa sanoi. – Sinä vain luulit niin. Minä halusin, että sinä luulisit niin. Oikeasti siinä kävi sillä lailla, että juhannusviikonlopun lottoarvonnassa minä voitin lotossa. Minulla oli kuusi oikein ja lisänumero, joka tarkoitti sinä viikonloppuna melkein sadanviidentuhannen euron voittoa. Vein lottokuitin Veikkauksen toimistoon, ja Veikkaus maksoi voiton Valkeakosken Danske Bankin toimipisteeseen. Sieltä se siirrettiin tilisiirtona minun Kyläpankin tililleni viikko sitten perjantaina. Juuri sopivasti maanantaiksi, joka oli ryöstöpäivä.

Marita nauroi. Hän nauroi niin, ettei naurusta meinannut tulla loppua. Ville kaatoi kaikkien lasit täyteen, omansakin. Hän oli ilmeisesti sitä mieltä, että nyt sai auto jäädä pihalle ja se haettaisiin huomenna, sen verran tuikeaa tavaraa oli tämä Elisan kertoma tiedotusluontoinen asia.

– Samaan aikaan te olitte saaneet häätöuhkauksen Kyläpankilta. Ville, teillä on nyt se raha, jolla saatte maksettua pankin pois hätyyttelemästä teitä kotoanne.

– Mutta minä näin, kun sinä menit sinne, pyssy housunkauluksessa, toinen kassissa, kommandopipo päässä... Marita puuskahti. – Sinähän menit sinne ja ryöstit sen helevetin pankin, minä näin sen! Sinä tulit sieltä juosten ja kassi tursuten setelinippuja, ja sitten minä kaahasin paikalta tuhatta ja sataa!

– Niin, oli minulla päällä maastopuku ja pyssy kassissa, mutta pankin ovella riisuin kommandopipon päästäni, otin vuoronumeron, odotin kiltisti vuoroani, ja kun se tuli, näytin ajokorttia ja tein käteisnoston. Olin sopinut sen etukäteen pankin kanssa, että heillä olisi varmasti tarpeeksi käteistä konttorissa. Saahan sitä ihminen omilla rahoillaan tehdä mitä tykkää. Pakkohan niiden oli antaa ne minulle käteen, kun niin nätisti pyysin. Jospa minä olisin vaikka halunnut kieriskellä niissä nakuna, Elisa sanoi.

– Se olisi ollut mukava näky, pääsi Ristolta.

– Myöhemmin samana päivänä vein oman osuuteni ”ryöstösaaliista” takaisin pankkiin ja maksoin sillä asuntolainani loppuun. Se vasta tuntuikin hyvältä. Kyllähän niitä vähän kismitti, etten ollut voinut tehdä sitä simppelinä tilisiirtona alun perin, mutta mitäpä sillä on väliä. Saivat hekin vähän toimintaa. Kassalla oli vielä sama virkailija, joten hän ei heti alkanut kysellä, mistä rahat olivat peräisin, kun se oli ne paria tuntia aikaisemmin lyönyt minulle kouraan. Mutta jokaisen setelin se kyllä tarkisti koneellaan, ettei niitä ollut vaihdettu väärennettyihin.

– Oijoijoi, Marita ulvoi ja piteli vatsaansa. – Lopeta, muuten multa tulee pissat housuun!

– Enhän minä nyt voinut ottaa sitä riskiä, että joutuisin vankilaan ja menettäisin lapseni, tai että me jouduttaisiin molemmat. Mutta ensi maanantaina sinä Marita voit mennä pankkiin ja maksaa teidän velat ja asuntolainat pois. Minä voin tulla tiliotteeni kanssa mukaan todistamaan, että olet saanut rahat minulta. Ja luulen, että tästä jää sen verran, että me päästään kaikki lasten kanssa etelänmatkallekin. Sitten me voidaan alkaa elää vähän helpompaa elämää, kun ei kaikki rahat mene joka kuukausi asuntovelkaan.

Elisa kääntyi katsomaan Ristoa.

– Jäi siitä sen verran yli, että me voidaan aloittaa meidän oma yrityskin. Siis sillä ehdolla, että tuo rosvopaisti onnistuu...

– On minullakin sitä varten vähän säästöjä, Risto sanoi.

– Anteeksi Marita, etten minä heti kertonut sinulle totuutta, mutta minä halusin, että me saadaan kokea se kutina ja värinä. Pitäähän sitä keski-ikäisten, persaukisten perheenemäntienkin elämässä olla edes jotain jännitystä. Olet varmasti samaa mieltä.

Marita vain istui, pyöritteli päätään ja nauroi. Harvoin hän jäi sanattomaksi, mutta nyt pääsi käymään niin.

– Se siitä, nyt minä haen lapset. Alkakaas miehet kaivaa sitä elukkaa esiin.

Lapset tulivat paikalle ja katsoivat silmä kovana, kuinka Risto lapioi kottikärryihin hiekan ja hiilloksen. Juuresnyytti löytyi mukavan tuoksuvan ja pehmenneenä. Ville kärräsi kottikärryt sivummalle jäähtymään. Viimein metalliverkkoon kääritty paisti paljastui nokeentuneena, mutta ei juurikaan kutistuneena. Elisa pisti käsiinsä nahkarukkaset ja koukki metallikoukuilla paistin tarjoilulautaselle. Hän avasi metalliverkon, poisti sanomalehden ja antoi folionyytin vetäytyä hetken aikaa, että lihasnesteet imeytyisivät takaisin paistin sisälle. Sitten hän avasi folion ja alkoi leikata tuoksuvaa lihaa.

Marita oli kunniavieras, joten hän sai ensimmäisenä tuhdin viipaleen rosvopaistia, sitten lapset ja miehet. Lihaa oli yltäkylläisesti, samoin kuin kasviksiakin, ja pian puutarhapöydästä kuului vain tyytyväistä nassutusta, kun paisti katosi parempaan talteen. Höpö ja Tikru saivat pienet palaset lihaa pöydän alle, joten niidenkin kärsivällinen odotus palkittiin.

– Sanoisin, että kokkaus on onnistunut... kymmenen plus! Risto ­julisti.

Lue lisää:

Edellinen osa

Marita oli vieläkin kuin puulla päähän lyöty.

– No mä vähän ihmettelin, kun ei missään ollut tietoa, että Kyläpankki olisi ryöstetty... Marita mutisi. – Ei lööpeissä eikä Tilannehuoneessa.

Elisa katsoi ystäväänsä leveästi hymyillen.

– No, meidän suunnitelma oli ainakin hyvä. Onneksi sitä ei tarvinnut toteuttaa.

– Hemmetin eukot, Ville pyöritteli päätään. – Selän takana tällaisia suunnittelitte... Mitähän te keksitte seuraavaksi?

Vaaleanpunaiset pionit olivat avautuneet kukkimaan suurina kuin lapsen päät. Ne hehkuivat hurjaa loistoaan yhtä säkenöivästi kuin Elisan kasvot. Puutarhan katveessa maiskutti suutaan aika monta tyytyväistä ihmistä. Elämän karuus oli hetkeksi saatu työnnettyä jonnekin taka-alalle, ja ainakin sinä iltana kaikki oli hyvin.

Risto nojautui Elisan viereen, pukkasi häntä kyynärpäällä kevyesti kylkeen ja kuiskasi korvan juureen:

– Vai pankkiryöstäjä.

– Enpäs ole!

– No lottovoittaja sitten.

– Entinen.

– No mikäs sinä sitten olet, jos et niistä kumpikaan?

– No, vaikka velaton nainen. On sitä siinäkin. Ja ehkä tuleva yksityisyrittäjä?

– Ja minulle rakas, Risto sanoi. – Sitä sinä olet.

Sitten Risto kietoi kätensä Elisan ympärille ja antoi hänelle pitkän ja suloisen suudelman. Elisa meni niin pyörälle päästään, että oli pudota penkiltä, mutta ei sentään. Risto piti hänestä kiinni.

Kertomus päättyy.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.