Elisa ja Marita pääsevät jakamaan muhkeaa saalista. Marita tosin alkaa epäillä, että tilanteessa on jotain hämärää. Kukaan ei puhu ryöstöstä halaistua sanaa.

Jääkiekkokassi painoi kuin synti. Seteliraha oli yllättävän painavaa, kun sitä oli paljon. Elisa yritti juosta Maritan autolle, mutta feikkicrocsit lempsuivat jalassa, ja hän pystyi vain hölkkäämään. Päässä takoi ja sydän oli haljeta. Elisa oli kompastua pusikossa, mutta pääsi viimein Maritan autolle. Marita retkotti etupenkillä ja avasi etuoven hänelle valmiiksi.

– Nasta lautaan, nainen, Elisa kiljaisi. Hän sulloi jääkiekkokassin takapenkille ja pisti kiireessä turvavyön kiinni. Juuri ajoissa, kun Honda heilahti rajusti vasemmalle.

Marita kaasutti, minkä autosta lähti. Kuluneet kumit polttivat sutaria asvalttiin, kun auto syöksähti vauhdilla pois rikospaikalta.

– Säkö onnistuit? Marita huusi yli ulvovan moottorin. – Mä en olisi ikinä uskonut, että sä oikeasti uskallat tehdä tämän!

– Keskity nyt ajamiseen, Elisa ­komensi.

Marita ajoi rantarämeikköön vievälle soratielle ja päästeli täysillä sielläkin. Elisa sulki silmänsä ja palasi mielessään pankkisaliin.

Kaikki oli sujunut juuri niin kuin hän oli suunnitellut. Muita asiakkaita ei ollut paikalla. Pankissa oli töissä vain kaksi naista, jotka molemmat olivat Elisalle outoja. He tottelivat Elisaa vastaan panematta. Toinen nainen kantoi Elisalle rahaa, ja toinen pakkasi rahat kassiin. Homma oli hetkessä ohi.

Nyt se on tehty, Elisa ajatteli.

Marita ajoi normaalinopeutta, kun he tulivat Elisan pihaan. Marita peruutti auton liiterin taakse piiloon tieltä. He tyhjensivät seteliniput liiterin lattialle muuttolaatikkoon ja polttivat sitten maastopuvun, crocsit ja jääkiekkokassin. Marita pesi auton rekisterikilvet, ja Elisa kohensi tulta. Hän heitti sekaan vielä muutaman jätelaudan. Liekit jäivät roihuamaan, kun he palasivat liiteriin. Elisa pisti liiterin oven sisältä säppiin, ja he alkoivat jakaa rahoja kahteen S-marketin kestokauppakassiin.

– Sulle, mulle, sulle, mulle, Elisa hoki monotonisesti. Marita pystyi vain tuijottamaan sokaistuneena kahdenkympin, viidenkympin ja sadan euron setelinippuja. Kun he olivat jakaneet rahat, he laskivat, paljonko saalis oikein olikaan. Kumpikin sai yli 52 000 euroa.

– Voi jumalan pyssyt, Marita manasi. – Mä en olisi ikinä uskonut, että sä uskallat tehdä tämän.

– Sä sanoit sen jo, Elisa muistutti. – Ja me tehtiin tämä yhdessä.

– Paskat, minä vain odotin autossa niin kuin mummua lääkäristä. Sinä tämän teit.

– Tehty mikä tehty, Elisa sanoi. – Vie ne rahat nyt autoos, ja piilota ne johonkin, mistä niitä ei löydä kukaan. Etkä kerro piilopaikkaa edes minulle.

– Okei, Marita sanoi.

Kun hän lähti liiteristä, Elisa kääri oman kassinsa ympärille ilmastointiteippiä ja tunki sen väliaikaisesti liiterin lattian alle kohdasta, jossa oli kaksi lattialautaa irti. Hänellä oli rahoille varma paikka mielessään, eikä hän aikonut kertoa sitä kenellekään.

Marita lähti viemään ryöstössä käytetyn Hondan takaisin talonsa taakse puskaan piiloon ja rahat jemmaan. Hän palasi takaisin omalla autollaan. Elisa hämmensi savuavaa roskatynnyriä pitkällä puukepillä. Vaatteet ja kassi olivat jo palaneet ja kengät sulaneet, eikä todistusaineistoa ollut jäljellä kuin muutama metallisolki ja mustunut nappi.

– Mennään sisälle. Me ollaan ansaittu nyt kuppi teetä.

– Ja leivokset.

Elisa pani vesipannun kiehumaan ja lähti suihkuun. Hän kylpi yltä päältä hiessä ja tempoi kolme collegepuseroa päältään. Sitten Elisa keri pois ideaalisiteen, jolla hän oli litistänyt rintansa, ja laski valumaan jääkylmän suihkun. Hän kasteli päänsä ja koko vartalonsa ja voihki nautinnosta. Sitten hän puki ylleen kylpytakin, työnsi vaatteensa pyykkikoneeseen ja käynnisti pesuohjelman.

Marita oli sillä välin pistänyt pöydän koreaksi ja teepussit likoamaan veteen. Lusikka teekupissa kalisi kuin hampaat pakkasella, kun Marita hämmensi kuppiaan.

– Kato miten mun kädet tärisee, Marita näytti, kun nosti kätensä ilmaan.­

– Ei mikään ihme, Elisa sanoi.

– Mutta se on, että sulla ei tärise yhtään.

Elisa nosti kätensä kasvojensa eteen. Se ei tosiaan tärissyt yhtään.

– Kuulitko poliisin pillejä tai näkyikö matkalla poliisiautoja? Elisa kysyi.

– Ei vielä mitään. Mutta kyllä kai ne muijat ovat jo päässeet tekemään hälytyksen, että ei varmaan kauan kestä, kun sireenit soi.

Elisa vilkaisi seinäkelloa. Se oli kymmenen yli yksi.

– Varmasti pankkiin on mennyt jo asiakkaita, hän sanoi.

– On. Omituista.

He söivät leivokset lusikoiden ne rauhallisesti. Sitten he skoolasivat teemukilla.

– Onneksi olkoon, Marita sanoi.

– Onneksi olkoon. Me tehtiin se.

– Niin me jumalauta tehtiin.

Kuppi kuumaa teetä rauhoitti Elisan hermoja. Hän avasi kännykkänsä ja näki, että kukaan ei ollut soittanut.­

– Avaatko tietokoneen, käydään Tilannehuoneessa, Marita sanoi, kun hän oli saanut teensä juoduksi. – Sieltä me nähdään kaikki Suomen hälytykset.

He menivät Tilannehuoneeseen ja katsoivat kuluneen kahdenkymmenenneljän tunnin aikana tulleet hälytysajot. Viimeisimmät olivat palohälytys Vantaalla, pieni rakennuspalo Turussa, pieni vahingontorjunta Taipalsaaressa, öljyvahinko Hämeenlinnassa ja keskisuuri rakennuspalo Mynämäellä. Ihminen oli pelastettu ylhäältä/alhaalta Iisalmessa, ja Seinäjoella oli ollut tie­liikenneonnettomuuden uhka.

– Ei mitään mainintaa pankkiryöstöstä täällä, Marita ihmetteli.
– Eivätkö ne kassamuijat ole vieläkään päässeet tekemään hälytystä?

– Tietenkin ovat. Ne eivät vain ole halunneet sitä tietoa julkiseksi, että ne on ryöstetty.

– Ei kai tähän voi vaikuttaa, mitkä hälytykset julkistetaan ja mitkä ei?

– Eikö siinä listassa ole vain sellaiset mahdollisesti suurta ihmisjoukkoa uhkaavat vaaratilanteet? Kuten nuo öljyvahingot, tulipalot ja ketjukolarit, Elisa osoitti sormellaan tietokoneen ruutua.

Marita rullasi hiirellä listaa alas.

– Niitähän nämä ovat suurin osa. Maastopalo, meri- tai vesiliikenneonnettomuus, tekninen vika, ihmisen pelastaminen maastosta... Ne taitavat tosiaan painaa tämän villaisella.

– No, eiköhän huomenna ole kuitenkin juttua lööpeissä.

– Huh, Maritaa hirvitti jo etukäteen. – Näkikö sinua kukaan?

– Ei niin kukaan.

Ulko-ovea hakattiin. Elisa ja Marita säpsähtivät ja katsoivat kauhuissaan toisiinsa. Ovenkahvaa renkutettiin ylös alas. Marita sulki äkkiä Tilannehuoneen ja poisti äskeiset haut, Elisa meni ovelle ja avasi sen varovasti.

Mikki ja Saara livahtivat sisään ja täyttivät talon äänellä ja märkien hiusten tuoksulla.

– Mitäs salaista täällä tapahtuu, kun verhot ovat kiinni? Mikki kysyi.

– Ai, te tulitte jo uimasta, Elisa sanoi, kun ei muutakaan osannut vastata.

– Moi, lapset, Marita tervehti heitä. – Aurinko vain kuumentaa liikaa.

– Haluatteko kaakaota? Elisa kysyi.

– Ei kun kylmää mehua!

Marita joi vielä puoli kuppia teetä, Elisa otti kylmää vettä. Muisto hikoilusta maastopuvussa nosti hien taas otsalle.

– Outoa, Marita sanoi. – Ei kuulu vieläkään poliisin pillejä.

Kun Marita oli lähtenyt, Elisa teki jauhelihakastikkeen ja pussimuusia. Kun lapset olivat syöneet ruuan, hän pisti astiat tiskikoneeseen ja meni liiteriin. Elisa otti S-marketin kestokassin, jonka sisällä oli 52 000 euroa pieninä ja keskisuurina seteleinä, ja lähti viemään niitä täysin varmaan talteen. Höpö tuli pihalla vastaan ja halusi nuuhkaista kassia.

– Siellä on rahaa, Elisa kuiskasi Höpölle aivan hiljaa. – Raha ei haise.

Sinä yönä Elisa nukkui paremmin kuin pitkään aikaan. Hän näki unta suuresta palapelistä, jonka oli saanut valmiiksi.

Seuraavana aamuna yhdentoista aikaan Marita ajoi pihaan.

– Keitätkö teetä? Tässä on nyt jotain todella omituista.

Marita sanoi kytänneensä koko illan iltapäivälehtien nettisivuja ja käyneensä aamulla kaupassa. Lööpeissä ei ollut mitään mainintaa pankkiryöstöstä, kuten ei ollut iltauutisissakaan. Maritan uteliaisuus oli kasvanut liian suureksi, ja hänen oli täytynyt käydä pankin sisällä nostamassa kymmenen euroa käteistä tililtään. Kyläpankin konttori oli ollut auki aivan normaalisti.

– En uskaltanut vielä maksaa sitä viiden tonnin velkaa. Enkä tiedä, uskallanko sitä maksaakaan meidän pankkiin. Mitä jos ne setelit olivat merkittyjä? Jos ne tietävät niiden sarjanumerot ja seuraavat tietokoneet valmiina, kuka niitä käyttää ja missä?

– Älä hermoile, Elisa sanoi. – Sä voit ihan hyvin maksaa niillä pankissa velkasi.

– Miten niin? Kyllähän ne katsoo hyvinkin tarkkaan, jos joku tuo paljon käteistä pankkiin. Että onko ne saatu jostain harmaan talouden tuloista tai niin kuin tässä tapauksessa – rikollisin keinoin.

Elisa naurahti.

– Odotetaan vielä vähän aikaa.

– Mutta miksi missään tuutissa ei ole pienintäkään mainintaa pankkiryöstöstä?

– Jos ne haluaa pimittää sen, Elisa pohti. – Jos ne pelkäävät, että uutinen onnistuneesta pankkiryöstöstä saa muutkin yrittämään, ja pankkiryöstöjen aalto leviää ympäri maata?

Marita mietti asiaa monelta kantilta.

– Niin se täytyy olla. Kyllä ne kapitalistit osaavat salata asiansa. Ei ne siihen paskanna, mihin ne kyykistyy. Edes lehdistö ei saa vihiä, mitä on tapahtunut.

– Kerroitko sä Villelle mitään? Elisa kysyi.

Marita pudisti päätään.

– En kertonut. Se on päässyt purkamaan yhtä vanhaa tehdasta Tampereelle, ja se teki eilen kuudentoista tunnin työpäivän. Ei me illalla paljon juteltu mistään, kun se kaatui jo sänkyyn nukkumaan. Ja tänään se oli lähtenyt töihin jo ennen kuin minä heräsin.

– No hyvä.

– Se koettaa nyt tienata rahaa, että saadaan viiden tonnin velka maksettua edes osittain.

– No, sinulla on sitten maksaa loput, mitä se ei saa kaavittua kokoon.

– Onneksi.

– Saitko nukutuksi hyvin viime yönä? Elisa kysäisi.

– En oikein. Valvoin pari tuntia siinä kolmen ja viiden välillä.

– Pelottiko sua?

– Pelotti ja hermostutti. Että milloin tulee poliisi hakkaamaan oveen ja huutamaan: ”Teidät on pidätetty! Tulkaa ulos kädet ylhäällä ja menkää makaamaan maahan!”

– Nyt vaan jäitä hattuun, Elisa tyynnytteli ystäväänsä. – Kaikki on jo ohi.

– Miten sä voit niin sanoa? Nythän ne tutkii par’aikaa valvontakamerakuvia ja ties mitä piilokameroita kylällä onkaan, joista näkyy jokainen ohiajanut auto. Sitä ei tiedä, kuinka monella filmillä mekin esiinnytään.

– No näyttikö pankissa siltä, että siellä olisi joku rikospaikkatutkinta kesken?

– Eipä kyllä näyttänyt.

– Kuule, ei niillä ole meitä vastaan mitään. Älä huolehdi suotta. Ala rauhoittua, hyvin se meni. Se meni just niin kuin pitikin.

– Mun on vaikea uskoa sitä.

– Yritetään nyt vain pitää matalaa profiilia.

– Joo, suu suppuun, eikä käytetä rahaa mitenkään isommin.

– Mutta ensi perjantaina me pidetään pienet juhlat meidän pihalla. Tulkaa koko perhe. Minä kutsun myös Riston.

– Okei! Siitä tulee hauskaa. Mutta sitten ei puhuta sivu suun, vaikka juotaisiinkin jotain. Sovittu?

– Sovittu.

Kun Marita oli lähtenyt, Elisa lähti kävelemään kohti Riston taloa. Hän halusi kutsua miehen juhliin aivan kasvotusten.

Risto ei kuullut koputusta, joten Elisa soitti hänen kännykkäänsä. Risto tuli avaamaan oven pelkissä sortseissa.

– Sori, tuo kuivauslaite pitää sellaista melua, ettei täällä kuule mitään. Mennään pihalle juttelemaan, minä tuon meille juotavaa.

He istuivat omenapuun katveeseen, ja Risto kaatoi heille lasilliset kylmää mehua. Elisa istui alas pienelle puiselle tuolille ja Risto hänen viereensä. Elisa ei voinut olla ajattelematta, että ehkä Riston isä ja äitikin olivat istuneet näillä tuoleilla, tällä paikalla, vierekkäin ja marjamehua juoden. Se oli aika mukava ajatus, että tässä se vanha pariskunta istui, ja ­nyt he.

– Istuivatko sinun isäsi ja äitisi näillä tuoleilla?

Risto vilkaisi Elisaa yllättyneenä.

– Itse asiassa kyllä. Ja vieläpä niin, että isä istui aina tällä puolen ja äiti sillä puolen. Ei koskaan toisin päin. Ajattele, he ehtivät olla naimisissa viisikymmentäseitsemän vuotta.

Elisa hymähti.

– Siihen ei taida kovin moni pariskunta enää nykyaikana päästä. Jos menevät koskaan naimisiinkaan.

– Viisikymmentäluvulla ei paljon mietitty, mennäänkö avioliittoon vai avoliittoon. Suoraan papin puheille vain.

– Sekin on minusta jotenkin hirveän kaunista ja romanttista, että sellaiset vanhat pariskunnat sitten kuolevat ihan peräjälkeen. Etkö sinä kertonut, että vanhempasi kuolivat parin kuukauden välein?

– Miten sinä voit muistaa sen? Risto ihmetteli.

– Se jäi minulle mieleen. Sellainen sitoutuminen. Että eletään yhdessä, ja sitten kun toinen ei enää elä, ei halua elää toinenkaan.

Risto katseli omenapuun oksia. Tai sitten hän yritti hallita mielenliikutustaan.

– Isä oli oikeastaan se sairaampi, mutta äiti kuitenkin kuoli ensiksi. Sen jälkeen isää ei saatu motivoitua kuntoutumaan. Hän halusi mennä äidin perässä, ja niinhän hän teki.

– Surullista sinun kannaltasi, mutta jollakin tapaa niin kaunista.

– He ehtivät molemmat elää pitkän, hyvän elämän.

Elisa nyökkäsi, ja sitten he istuivat ihan hiljaa. Elisa joi mehunsa loppuun ja mietti, oliko se Riston äidin keittämää punaviinimarjamehua. Luultavasti oli.

– Niin. No, anteeksi että puhun tällaisia. Oikeastaan minulla oli vähän iloisempaa asiaa. Tulin kutsumaan sinut puutarhajuhliin perjantaina. Oletko sinä silloin vapaa?

– Tietysti. Ainahan minä olen vapaa, jos sinä kutsut.

– Marita ja Ville tulevat myös.

– No sehän on hauskaa.

– Minä aion tehdä sellaista ruokaa, jota en ole koskaan ennen tehnyt, ja tulin pyytämään sinulta apua. Siis jos sinä olet tehnyt sitä jossain tai nähnyt, kun sitä tehdään. Että jos sinulla olisi antaa vinkkejä. Se on aika monimutkainen ja aikaa vievä ruokalaji. Sen tekeminen pitää aloittaa jo oikeastaan edellisenä iltana, tai ainakin hyvin aikaisin aamulla.

– Mistähän ruokalajista on kyse? Risto kysyi.

– Se on vanha suomalainen perinneruoka.

– Niitä on aika monta.

– Rosvopaisti, Elisa sanoi.

Martat sen tiesivät, tämänkin. Että pystyttäisiin valmistamaan rosvopaistia, täytyy ensiksi tehdä rosvopaistiuuni. Sitä varten kaivetaan hiekkaiseen maahan metrin syvyinen kuoppa, joka saa olla ainakin puoli metriä kanttiinsa. Sen keskelle tehdään paistia varten kolo, johon ladotaan tiiliä. Sitten koko kuopan reunoille ladotaan kiviä, aivan ylös asti. Kuopassa paistetaan nuotiota viitisen tuntia.

Risto saapui aikaisin perjantaiaamuna kaivamaan kuoppaa Elisan pihalle. Hiekkaista maata ei löytynyt, mutta multamaa sai välttää. He noudattivat Marttojen määräyksiä muilta osin piiruntarkasti ja saivat hienon kuopan aikaan. Nuotion ylläpitäminen oli hauskaa puuhaa, ja siihen osallistuivat Mikki ja Saarakin. Myös Höpö ja Tikru kävivät kurkkimassa, tehtiinkö pihassa kenties heille jotain erikoisherkkua, mutta menettivät intonsa, kun herkkupaloja ei herunut.

Elisa oli ostanut kolmen kilon lampaanpaistin. Sen verran hän oli antanut periksi äkilliselle rikastumiselleen, että oli vaihtanut lihan parempaan ainaisen sianniskan sijasta.

Paistin Elisa oli kuitenkin käynyt ostamassa naapurikylästä. Hän hieroi lihan pintaan karkeaa merisuolaa, yrttejä, valkosipulia ja pippureita. Hän työnsi muutamia kokonaisia valkosipulin kynsiä lihan sisään. Sitten hän kääri paistin voipaperiin, sen jälkeen moneen kertaan folioon ja tarkisti, että folionyytissä ei ollut vuotokohtaa missään. Jos lihasnesteet pääsisivät karkuun, paisti kuivuisi ja koko vaivannäkö valuisi kirjaimellisesti hiekkaan. Lopuksi liha kääräistiin paksuun sanomalehtikerrokseen ja metalliverkkoon. Koko komeus kasteltiin läpikotaisin vesiämpärissä niin märäksi, että sanomalehtipaperin kosteus tasaisi uunin kuumuutta koko paistoajan.

– Tätähän me voidaan tehdä meidän tuleville asiakkaillemmekin, Risto sanoi lapioidessaan kekäleitä pois maauunista. – Työläintähän tässä reseptissä on tehdä tämä uuni, ja nyt se on tehty.

– Niin, jos tämä nyt vain onnistuu...

– Hyvin se menee, Risto sanoi.

Elisa vilkaisi Ristoa hymyillen. Ai että hän rakasti tuollaista asennetta! Tuollaisen miehen ja asenteen kanssa hän jaksaisi yrittää vaikka mitä.

Elisa laski metallikoukuilla lihan uunin pohjalle. Risto lapioi paistin päälle kerroksen hiekkaa. Sitä hän oli tuonut omilla kottikärryillä pihastaan. Sitten hän lapioi varovasti hiilet kuoppaan ja lopuksi vielä viiden sentin kerroksen hiekkaa, ettei hiillos saisi ilmaa ja polttaisi lihaa karrelle. Lopuksi hän teki uunin päälle nuotion.

– Sitten vain odotetaan ja katsotaan, millaista tulee. Nyt ei kyllä voi vaikuttaa lihan kypsyysasteeseen, kun ei pääse kurkkaamaan, Elisa sanoi.

– Se on sitten sitä, mitä on, meni syteen tai saveen.

Elisa muisti käyttäneensä samaa ilmaisua silloin, kun he vasta höpisivät Maritan kanssa pankkiryöstöstä. Kun se oli ollut pelkkä villi ajatus, jonka toteuttamisesta ei ollut toivoakaan. Kun he olivat puhuneet naapurista lainattavista lehmistä ja legopyssyistä. Ja nyt... rosvopaisti kypsyi hiljalleen rosvopaistiuunissa.

He lähtivät lasten kanssa käymään Lastusten rannassa uimassa. Elisa oli jo tottunut Riston jalkoihin, eikä enää tuijotellut niitä. Palanut iho loisti valkoisena tummanpunaisten arpien välissä. Se ei koskaan ruskettuisi, eikä siihen palaisi tunto, koska hermot olivat tuhoutuneet. Elisa silitti Riston jalkaa varovasti, eikä Risto huomannut mitään. Sitten hän näki Elisan käden jalallaan ja kumartui antamaan pienen suudelman poskelle. Elisa näki Riston katseessa kysymyksen ja varovaista odotusta. Elisan oma hymy oli kuin pieni lupaus.

Viiden tunnin päästä Risto nosti sen verran hiillosta lapiolla, että Elisa pääsi sujauttamaan hiilien joukkoon kasvisnyytin. Hän oli kietonut folion sisään lohkottuja punajuuria, porkkanoita, sipuleita, kesäkurpitsaa ja perunoita. Ne hän oli maustanut oliiviöljyllä ja suolamyllystä jauhamallaan merisuolalla. Ne valmistuisivat tunnissa. Silloin olisi Maritan perhe jo paikalla, ja juhlat voisivat alkaa.

Marita ja Ville lapsineen saapuivat sopivasti kello kuusi. Ville ajoi, sillä hän oli lupautunut kuskiksi. Marita nosti pöydälle hanapakkauksen punaviiniä. Lapset juoksivat talon ja puutarhapöydän välillä kantaen ruokailuvälineitä ja lautasia. Kun kaikki oli valmista, Elisa pyysi lapsia odottamaan hetken sisällä, sillä heillä oli aikuisten asioita. Sehän normaalisti olisi saanut lapset vain höristämään korviaan ja pitämään visusti huolen, että he kuulisivat joka sanan, mutta tällä kertaa heillä oli niin hauskaa sisällä, että he tottelivat ja pysyivät poissa kuuloetäisyydeltä.

Elisa halusi pitää puheen.

Marita, Ville ja Risto istuivat pöydän äärellä, kun Elisa aloitti.

– Haluan kiittää sinua, Marita, ystävyydestäsi. Minulla ei ole koskaan ollut niin hyvää ystävää kuin sinä olet.

Elisa kertoi, kuinka hän ei ollut tuntenut kylästä ketään muuttaessaan tänne. Marita oli ensimmäinen ihminen, joka otti hänet avosylin vastaan. Marita oli se, joka neuvoi Elisalle kaupan, mistä löytää edullisimmat työkalut ja halvimman ruoan. Marita vinkkasi, miten he osaisivat ajaa parhaimmalle uimarannalle, mistä he pääsisivät hienoimmalle hiihtolenkille ja minkä pienen lammen päältä he löytäisivät talven ensimmäisen luistelujään. Hän pyysi heidän perheensä mukaan joulukirkkoon, näytti pisimmän pulkkamäen ja lähti lastensa kanssa heidän mukanaan laskiaisriehaan. Marita vei hänet kirpputorille ja ilmaista lastennäytelmää katsomaan. Marita kuljetti hänet metsään ja näytti salaiset mustikkapaikkansa, parhaat sienimaastot ja suppilovahverokätköt.

– No enhän minä sinne yksin olisi uskaltanut mennä. Kun siellä on niitä karhuja... Marita mutisi väliin.

Elisa muisteli sitä, kun Saaraa pisti ampiainen, ja Marita oli heillä hetkessä kyypakkauksen kanssa. Kun Mikki sai allergisen kohtauksen timoteista, Marita toi Heinixiä ensi hätään. Kun Saaran silmälasit menivät rikki koulussa jalkapallossa, ja rehtori käski Elisaa maksamaan silmälasit omasta pussistaan, Marita neuvoi Elisaa ottamaan yhteyttä sivistysjohtajaan. Terveyskeskuskäynnin ja lääkärintodistuksen avulla rehtori suostui antamaan vakuutusyhtiön kaavakkeen, ja koulun vakuutus korvasi lasit.

– Kun Make jätti minut, sinä olit ensimmäisenä tukemassa minua. Sinä tulit joka ilta kylään ja kuuntelit mun poraamista. Sinä lohdutit minua, pidit kädestä kiinni ja sait taas nauramaan. Toit mustikkapiirakkaa ja keitit teetä, kun en olisi päässyt sohvanpohjalta ylös. Ja kun minulta oli rahat aivan loppu, sinä lainasit vaikka viimeisen eurosi, että lapset saisivat maitoa.

Marita taputteli silmäkulmiaan silmin nähden liikuttuneena. Elisa koetti pitää äänensä kurissa ja jatkoi.

– Joku on sanonut, että ihminen ei synny vahvana, rohkeana ja taitavana. Hänen on hellittämättömästi ja sinnikkäästi opeteltava sellaiseksi, aivan kuten lukemaan ja kirjoittamaankin. Sinä Marita olet opettanut minut sellaiseksi. Kiitos kaikesta, rakas ystävä.

Elisa nosti lasiaan ja skoolasi Maritan kanssa. Risto taputti hiljaa käsiään ja Ville hörppäsi akkansa kunniaksi. Marita nousi seisomaan ja halasi Elisaa pitkään.

– Kuule, ihan samat sanat sinullekin! Marita sanoi liikuttuneena. – On tämä ollut ihan molemminpuolista. Sinä olet yhtä lailla tukenut minua kaikessa.

Elisa rykäisi ja pyysi, että kaikki istuisivat vielä aloillaan. Hän halusi jatkaa puhettaan.

– Seuraavaksi haluan kertoa teille kaikille salaisuuden. Me juhlimme tänään sitä, että viime maanantaina, kuudes seitsemättä kello kaksitoista, minä ja Marita ryöstimme tämän kylän Kyläpankin konttorin.

Marita valahti aivan kalpeaksi. Villellä ja Ristolla loksahtivat suut auki.

– Mitä sä höpötät, eihän se nyt totta ole, Marita kiljaisi.

– Ei olekaan, Elisa sanoi. – Sinä vain luulit niin. Minä halusin, että sinä luulisit niin. Oikeasti siinä kävi sillä lailla, että juhannusviikonlopun lottoarvonnassa minä voitin lotossa. Minulla oli kuusi oikein ja lisänumero, joka tarkoitti sinä viikonloppuna melkein sadanviidentuhannen euron voittoa. Vein lottokuitin Veikkauksen toimistoon, ja Veikkaus maksoi voiton Valkeakosken Danske Bankin toimipisteeseen. Sieltä se siirrettiin tilisiirtona minun Kyläpankin tililleni viikko sitten perjantaina. Juuri sopivasti maanantaiksi, joka oli ryöstöpäivä.

Marita nauroi. Hän nauroi niin, ettei naurusta meinannut tulla loppua. Ville kaatoi kaikkien lasit täyteen, omansakin. Hän oli ilmeisesti sitä mieltä, että nyt sai auto jäädä pihalle ja se haettaisiin huomenna, sen verran tuikeaa tavaraa oli tämä Elisan kertoma tiedotusluontoinen asia.

– Samaan aikaan te olitte saaneet häätöuhkauksen Kyläpankilta. Ville, teillä on nyt se raha, jolla saatte maksettua pankin pois hätyyttelemästä teitä kotoanne.

– Mutta minä näin, kun sinä menit sinne, pyssy housunkauluksessa, toinen kassissa, kommandopipo päässä... Marita puuskahti. – Sinähän menit sinne ja ryöstit sen helevetin pankin, minä näin sen! Sinä tulit sieltä juosten ja kassi tursuten setelinippuja, ja sitten minä kaahasin paikalta tuhatta ja sataa!

– Niin, oli minulla päällä maastopuku ja pyssy kassissa, mutta pankin ovella riisuin kommandopipon päästäni, otin vuoronumeron, odotin kiltisti vuoroani, ja kun se tuli, näytin ajokorttia ja tein käteisnoston. Olin sopinut sen etukäteen pankin kanssa, että heillä olisi varmasti tarpeeksi käteistä konttorissa. Saahan sitä ihminen omilla rahoillaan tehdä mitä tykkää. Pakkohan niiden oli antaa ne minulle käteen, kun niin nätisti pyysin. Jospa minä olisin vaikka halunnut kieriskellä niissä nakuna, Elisa sanoi.

– Se olisi ollut mukava näky, pääsi Ristolta.

– Myöhemmin samana päivänä vein oman osuuteni ”ryöstösaaliista” takaisin pankkiin ja maksoin sillä asuntolainani loppuun. Se vasta tuntuikin hyvältä. Kyllähän niitä vähän kismitti, etten ollut voinut tehdä sitä simppelinä tilisiirtona alun perin, mutta mitäpä sillä on väliä. Saivat hekin vähän toimintaa. Kassalla oli vielä sama virkailija, joten hän ei heti alkanut kysellä, mistä rahat olivat peräisin, kun se oli ne paria tuntia aikaisemmin lyönyt minulle kouraan. Mutta jokaisen setelin se kyllä tarkisti koneellaan, ettei niitä ollut vaihdettu väärennettyihin.

– Oijoijoi, Marita ulvoi ja piteli vatsaansa. – Lopeta, muuten multa tulee pissat housuun!

– Enhän minä nyt voinut ottaa sitä riskiä, että joutuisin vankilaan ja menettäisin lapseni, tai että me jouduttaisiin molemmat. Mutta ensi maanantaina sinä Marita voit mennä pankkiin ja maksaa teidän velat ja asuntolainat pois. Minä voin tulla tiliotteeni kanssa mukaan todistamaan, että olet saanut rahat minulta. Ja luulen, että tästä jää sen verran, että me päästään kaikki lasten kanssa etelänmatkallekin. Sitten me voidaan alkaa elää vähän helpompaa elämää, kun ei kaikki rahat mene joka kuukausi asuntovelkaan.

Elisa kääntyi katsomaan Ristoa.

– Jäi siitä sen verran yli, että me voidaan aloittaa meidän oma yrityskin. Siis sillä ehdolla, että tuo rosvopaisti onnistuu...

– On minullakin sitä varten vähän säästöjä, Risto sanoi.

– Anteeksi Marita, etten minä heti kertonut sinulle totuutta, mutta minä halusin, että me saadaan kokea se kutina ja värinä. Pitäähän sitä keski-ikäisten, persaukisten perheenemäntienkin elämässä olla edes jotain jännitystä. Olet varmasti samaa mieltä.

Marita vain istui, pyöritteli päätään ja nauroi. Harvoin hän jäi sanattomaksi, mutta nyt pääsi käymään niin.

– Se siitä, nyt minä haen lapset. Alkakaas miehet kaivaa sitä elukkaa esiin.

Lapset tulivat paikalle ja katsoivat silmä kovana, kuinka Risto lapioi kottikärryihin hiekan ja hiilloksen. Juuresnyytti löytyi mukavan tuoksuvan ja pehmenneenä. Ville kärräsi kottikärryt sivummalle jäähtymään. Viimein metalliverkkoon kääritty paisti paljastui nokeentuneena, mutta ei juurikaan kutistuneena. Elisa pisti käsiinsä nahkarukkaset ja koukki metallikoukuilla paistin tarjoilulautaselle. Hän avasi metalliverkon, poisti sanomalehden ja antoi folionyytin vetäytyä hetken aikaa, että lihasnesteet imeytyisivät takaisin paistin sisälle. Sitten hän avasi folion ja alkoi leikata tuoksuvaa lihaa.

Marita oli kunniavieras, joten hän sai ensimmäisenä tuhdin viipaleen rosvopaistia, sitten lapset ja miehet. Lihaa oli yltäkylläisesti, samoin kuin kasviksiakin, ja pian puutarhapöydästä kuului vain tyytyväistä nassutusta, kun paisti katosi parempaan talteen. Höpö ja Tikru saivat pienet palaset lihaa pöydän alle, joten niidenkin kärsivällinen odotus palkittiin.

– Sanoisin, että kokkaus on onnistunut... kymmenen plus! Risto ­julisti.

Lue lisää:

Edellinen osa

Marita oli vieläkin kuin puulla päähän lyöty.

– No mä vähän ihmettelin, kun ei missään ollut tietoa, että Kyläpankki olisi ryöstetty... Marita mutisi. – Ei lööpeissä eikä Tilannehuoneessa.

Elisa katsoi ystäväänsä leveästi hymyillen.

– No, meidän suunnitelma oli ainakin hyvä. Onneksi sitä ei tarvinnut toteuttaa.

– Hemmetin eukot, Ville pyöritteli päätään. – Selän takana tällaisia suunnittelitte... Mitähän te keksitte seuraavaksi?

Vaaleanpunaiset pionit olivat avautuneet kukkimaan suurina kuin lapsen päät. Ne hehkuivat hurjaa loistoaan yhtä säkenöivästi kuin Elisan kasvot. Puutarhan katveessa maiskutti suutaan aika monta tyytyväistä ihmistä. Elämän karuus oli hetkeksi saatu työnnettyä jonnekin taka-alalle, ja ainakin sinä iltana kaikki oli hyvin.

Risto nojautui Elisan viereen, pukkasi häntä kyynärpäällä kevyesti kylkeen ja kuiskasi korvan juureen:

– Vai pankkiryöstäjä.

– Enpäs ole!

– No lottovoittaja sitten.

– Entinen.

– No mikäs sinä sitten olet, jos et niistä kumpikaan?

– No, vaikka velaton nainen. On sitä siinäkin. Ja ehkä tuleva yksityisyrittäjä?

– Ja minulle rakas, Risto sanoi. – Sitä sinä olet.

Sitten Risto kietoi kätensä Elisan ympärille ja antoi hänelle pitkän ja suloisen suudelman. Elisa meni niin pyörälle päästään, että oli pudota penkiltä, mutta ei sentään. Risto piti hänestä kiinni.

Kertomus päättyy.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.