Elisa ja Marita pääsevät jakamaan muhkeaa saalista. Marita tosin alkaa epäillä, että tilanteessa on jotain hämärää. Kukaan ei puhu ryöstöstä halaistua sanaa.

Jääkiekkokassi painoi kuin synti. Seteliraha oli yllättävän painavaa, kun sitä oli paljon. Elisa yritti juosta Maritan autolle, mutta feikkicrocsit lempsuivat jalassa, ja hän pystyi vain hölkkäämään. Päässä takoi ja sydän oli haljeta. Elisa oli kompastua pusikossa, mutta pääsi viimein Maritan autolle. Marita retkotti etupenkillä ja avasi etuoven hänelle valmiiksi.

– Nasta lautaan, nainen, Elisa kiljaisi. Hän sulloi jääkiekkokassin takapenkille ja pisti kiireessä turvavyön kiinni. Juuri ajoissa, kun Honda heilahti rajusti vasemmalle.

Marita kaasutti, minkä autosta lähti. Kuluneet kumit polttivat sutaria asvalttiin, kun auto syöksähti vauhdilla pois rikospaikalta.

– Säkö onnistuit? Marita huusi yli ulvovan moottorin. – Mä en olisi ikinä uskonut, että sä oikeasti uskallat tehdä tämän!

– Keskity nyt ajamiseen, Elisa ­komensi.

Marita ajoi rantarämeikköön vievälle soratielle ja päästeli täysillä sielläkin. Elisa sulki silmänsä ja palasi mielessään pankkisaliin.

Kaikki oli sujunut juuri niin kuin hän oli suunnitellut. Muita asiakkaita ei ollut paikalla. Pankissa oli töissä vain kaksi naista, jotka molemmat olivat Elisalle outoja. He tottelivat Elisaa vastaan panematta. Toinen nainen kantoi Elisalle rahaa, ja toinen pakkasi rahat kassiin. Homma oli hetkessä ohi.

Nyt se on tehty, Elisa ajatteli.

Marita ajoi normaalinopeutta, kun he tulivat Elisan pihaan. Marita peruutti auton liiterin taakse piiloon tieltä. He tyhjensivät seteliniput liiterin lattialle muuttolaatikkoon ja polttivat sitten maastopuvun, crocsit ja jääkiekkokassin. Marita pesi auton rekisterikilvet, ja Elisa kohensi tulta. Hän heitti sekaan vielä muutaman jätelaudan. Liekit jäivät roihuamaan, kun he palasivat liiteriin. Elisa pisti liiterin oven sisältä säppiin, ja he alkoivat jakaa rahoja kahteen S-marketin kestokauppakassiin.

– Sulle, mulle, sulle, mulle, Elisa hoki monotonisesti. Marita pystyi vain tuijottamaan sokaistuneena kahdenkympin, viidenkympin ja sadan euron setelinippuja. Kun he olivat jakaneet rahat, he laskivat, paljonko saalis oikein olikaan. Kumpikin sai yli 52 000 euroa.

– Voi jumalan pyssyt, Marita manasi. – Mä en olisi ikinä uskonut, että sä uskallat tehdä tämän.

– Sä sanoit sen jo, Elisa muistutti. – Ja me tehtiin tämä yhdessä.

– Paskat, minä vain odotin autossa niin kuin mummua lääkäristä. Sinä tämän teit.

– Tehty mikä tehty, Elisa sanoi. – Vie ne rahat nyt autoos, ja piilota ne johonkin, mistä niitä ei löydä kukaan. Etkä kerro piilopaikkaa edes minulle.

– Okei, Marita sanoi.

Kun hän lähti liiteristä, Elisa kääri oman kassinsa ympärille ilmastointiteippiä ja tunki sen väliaikaisesti liiterin lattian alle kohdasta, jossa oli kaksi lattialautaa irti. Hänellä oli rahoille varma paikka mielessään, eikä hän aikonut kertoa sitä kenellekään.

Marita lähti viemään ryöstössä käytetyn Hondan takaisin talonsa taakse puskaan piiloon ja rahat jemmaan. Hän palasi takaisin omalla autollaan. Elisa hämmensi savuavaa roskatynnyriä pitkällä puukepillä. Vaatteet ja kassi olivat jo palaneet ja kengät sulaneet, eikä todistusaineistoa ollut jäljellä kuin muutama metallisolki ja mustunut nappi.

– Mennään sisälle. Me ollaan ansaittu nyt kuppi teetä.

– Ja leivokset.

Elisa pani vesipannun kiehumaan ja lähti suihkuun. Hän kylpi yltä päältä hiessä ja tempoi kolme collegepuseroa päältään. Sitten Elisa keri pois ideaalisiteen, jolla hän oli litistänyt rintansa, ja laski valumaan jääkylmän suihkun. Hän kasteli päänsä ja koko vartalonsa ja voihki nautinnosta. Sitten hän puki ylleen kylpytakin, työnsi vaatteensa pyykkikoneeseen ja käynnisti pesuohjelman.

Marita oli sillä välin pistänyt pöydän koreaksi ja teepussit likoamaan veteen. Lusikka teekupissa kalisi kuin hampaat pakkasella, kun Marita hämmensi kuppiaan.

– Kato miten mun kädet tärisee, Marita näytti, kun nosti kätensä ilmaan.­

– Ei mikään ihme, Elisa sanoi.

– Mutta se on, että sulla ei tärise yhtään.

Elisa nosti kätensä kasvojensa eteen. Se ei tosiaan tärissyt yhtään.

– Kuulitko poliisin pillejä tai näkyikö matkalla poliisiautoja? Elisa kysyi.

– Ei vielä mitään. Mutta kyllä kai ne muijat ovat jo päässeet tekemään hälytyksen, että ei varmaan kauan kestä, kun sireenit soi.

Elisa vilkaisi seinäkelloa. Se oli kymmenen yli yksi.

– Varmasti pankkiin on mennyt jo asiakkaita, hän sanoi.

– On. Omituista.

He söivät leivokset lusikoiden ne rauhallisesti. Sitten he skoolasivat teemukilla.

– Onneksi olkoon, Marita sanoi.

– Onneksi olkoon. Me tehtiin se.

– Niin me jumalauta tehtiin.

Kuppi kuumaa teetä rauhoitti Elisan hermoja. Hän avasi kännykkänsä ja näki, että kukaan ei ollut soittanut.­

– Avaatko tietokoneen, käydään Tilannehuoneessa, Marita sanoi, kun hän oli saanut teensä juoduksi. – Sieltä me nähdään kaikki Suomen hälytykset.

He menivät Tilannehuoneeseen ja katsoivat kuluneen kahdenkymmenenneljän tunnin aikana tulleet hälytysajot. Viimeisimmät olivat palohälytys Vantaalla, pieni rakennuspalo Turussa, pieni vahingontorjunta Taipalsaaressa, öljyvahinko Hämeenlinnassa ja keskisuuri rakennuspalo Mynämäellä. Ihminen oli pelastettu ylhäältä/alhaalta Iisalmessa, ja Seinäjoella oli ollut tie­liikenneonnettomuuden uhka.

– Ei mitään mainintaa pankkiryöstöstä täällä, Marita ihmetteli.
– Eivätkö ne kassamuijat ole vieläkään päässeet tekemään hälytystä?

– Tietenkin ovat. Ne eivät vain ole halunneet sitä tietoa julkiseksi, että ne on ryöstetty.

– Ei kai tähän voi vaikuttaa, mitkä hälytykset julkistetaan ja mitkä ei?

– Eikö siinä listassa ole vain sellaiset mahdollisesti suurta ihmisjoukkoa uhkaavat vaaratilanteet? Kuten nuo öljyvahingot, tulipalot ja ketjukolarit, Elisa osoitti sormellaan tietokoneen ruutua.

Marita rullasi hiirellä listaa alas.

– Niitähän nämä ovat suurin osa. Maastopalo, meri- tai vesiliikenneonnettomuus, tekninen vika, ihmisen pelastaminen maastosta... Ne taitavat tosiaan painaa tämän villaisella.

– No, eiköhän huomenna ole kuitenkin juttua lööpeissä.

– Huh, Maritaa hirvitti jo etukäteen. – Näkikö sinua kukaan?

– Ei niin kukaan.

Ulko-ovea hakattiin. Elisa ja Marita säpsähtivät ja katsoivat kauhuissaan toisiinsa. Ovenkahvaa renkutettiin ylös alas. Marita sulki äkkiä Tilannehuoneen ja poisti äskeiset haut, Elisa meni ovelle ja avasi sen varovasti.

Mikki ja Saara livahtivat sisään ja täyttivät talon äänellä ja märkien hiusten tuoksulla.

– Mitäs salaista täällä tapahtuu, kun verhot ovat kiinni? Mikki kysyi.

– Ai, te tulitte jo uimasta, Elisa sanoi, kun ei muutakaan osannut vastata.

– Moi, lapset, Marita tervehti heitä. – Aurinko vain kuumentaa liikaa.

– Haluatteko kaakaota? Elisa kysyi.

– Ei kun kylmää mehua!

Marita joi vielä puoli kuppia teetä, Elisa otti kylmää vettä. Muisto hikoilusta maastopuvussa nosti hien taas otsalle.

– Outoa, Marita sanoi. – Ei kuulu vieläkään poliisin pillejä.

Kun Marita oli lähtenyt, Elisa teki jauhelihakastikkeen ja pussimuusia. Kun lapset olivat syöneet ruuan, hän pisti astiat tiskikoneeseen ja meni liiteriin. Elisa otti S-marketin kestokassin, jonka sisällä oli 52 000 euroa pieninä ja keskisuurina seteleinä, ja lähti viemään niitä täysin varmaan talteen. Höpö tuli pihalla vastaan ja halusi nuuhkaista kassia.

– Siellä on rahaa, Elisa kuiskasi Höpölle aivan hiljaa. – Raha ei haise.

Sinä yönä Elisa nukkui paremmin kuin pitkään aikaan. Hän näki unta suuresta palapelistä, jonka oli saanut valmiiksi.

Seuraavana aamuna yhdentoista aikaan Marita ajoi pihaan.

– Keitätkö teetä? Tässä on nyt jotain todella omituista.

Marita sanoi kytänneensä koko illan iltapäivälehtien nettisivuja ja käyneensä aamulla kaupassa. Lööpeissä ei ollut mitään mainintaa pankkiryöstöstä, kuten ei ollut iltauutisissakaan. Maritan uteliaisuus oli kasvanut liian suureksi, ja hänen oli täytynyt käydä pankin sisällä nostamassa kymmenen euroa käteistä tililtään. Kyläpankin konttori oli ollut auki aivan normaalisti.

– En uskaltanut vielä maksaa sitä viiden tonnin velkaa. Enkä tiedä, uskallanko sitä maksaakaan meidän pankkiin. Mitä jos ne setelit olivat merkittyjä? Jos ne tietävät niiden sarjanumerot ja seuraavat tietokoneet valmiina, kuka niitä käyttää ja missä?

– Älä hermoile, Elisa sanoi. – Sä voit ihan hyvin maksaa niillä pankissa velkasi.

– Miten niin? Kyllähän ne katsoo hyvinkin tarkkaan, jos joku tuo paljon käteistä pankkiin. Että onko ne saatu jostain harmaan talouden tuloista tai niin kuin tässä tapauksessa – rikollisin keinoin.

Elisa naurahti.

– Odotetaan vielä vähän aikaa.

– Mutta miksi missään tuutissa ei ole pienintäkään mainintaa pankkiryöstöstä?

– Jos ne haluaa pimittää sen, Elisa pohti. – Jos ne pelkäävät, että uutinen onnistuneesta pankkiryöstöstä saa muutkin yrittämään, ja pankkiryöstöjen aalto leviää ympäri maata?

Marita mietti asiaa monelta kantilta.

– Niin se täytyy olla. Kyllä ne kapitalistit osaavat salata asiansa. Ei ne siihen paskanna, mihin ne kyykistyy. Edes lehdistö ei saa vihiä, mitä on tapahtunut.

– Kerroitko sä Villelle mitään? Elisa kysyi.

Marita pudisti päätään.

– En kertonut. Se on päässyt purkamaan yhtä vanhaa tehdasta Tampereelle, ja se teki eilen kuudentoista tunnin työpäivän. Ei me illalla paljon juteltu mistään, kun se kaatui jo sänkyyn nukkumaan. Ja tänään se oli lähtenyt töihin jo ennen kuin minä heräsin.

– No hyvä.

– Se koettaa nyt tienata rahaa, että saadaan viiden tonnin velka maksettua edes osittain.

– No, sinulla on sitten maksaa loput, mitä se ei saa kaavittua kokoon.

– Onneksi.

– Saitko nukutuksi hyvin viime yönä? Elisa kysäisi.

– En oikein. Valvoin pari tuntia siinä kolmen ja viiden välillä.

– Pelottiko sua?

– Pelotti ja hermostutti. Että milloin tulee poliisi hakkaamaan oveen ja huutamaan: ”Teidät on pidätetty! Tulkaa ulos kädet ylhäällä ja menkää makaamaan maahan!”

– Nyt vaan jäitä hattuun, Elisa tyynnytteli ystäväänsä. – Kaikki on jo ohi.

– Miten sä voit niin sanoa? Nythän ne tutkii par’aikaa valvontakamerakuvia ja ties mitä piilokameroita kylällä onkaan, joista näkyy jokainen ohiajanut auto. Sitä ei tiedä, kuinka monella filmillä mekin esiinnytään.

– No näyttikö pankissa siltä, että siellä olisi joku rikospaikkatutkinta kesken?

– Eipä kyllä näyttänyt.

– Kuule, ei niillä ole meitä vastaan mitään. Älä huolehdi suotta. Ala rauhoittua, hyvin se meni. Se meni just niin kuin pitikin.

– Mun on vaikea uskoa sitä.

– Yritetään nyt vain pitää matalaa profiilia.

– Joo, suu suppuun, eikä käytetä rahaa mitenkään isommin.

– Mutta ensi perjantaina me pidetään pienet juhlat meidän pihalla. Tulkaa koko perhe. Minä kutsun myös Riston.

– Okei! Siitä tulee hauskaa. Mutta sitten ei puhuta sivu suun, vaikka juotaisiinkin jotain. Sovittu?

– Sovittu.

Kun Marita oli lähtenyt, Elisa lähti kävelemään kohti Riston taloa. Hän halusi kutsua miehen juhliin aivan kasvotusten.

Risto ei kuullut koputusta, joten Elisa soitti hänen kännykkäänsä. Risto tuli avaamaan oven pelkissä sortseissa.

– Sori, tuo kuivauslaite pitää sellaista melua, ettei täällä kuule mitään. Mennään pihalle juttelemaan, minä tuon meille juotavaa.

He istuivat omenapuun katveeseen, ja Risto kaatoi heille lasilliset kylmää mehua. Elisa istui alas pienelle puiselle tuolille ja Risto hänen viereensä. Elisa ei voinut olla ajattelematta, että ehkä Riston isä ja äitikin olivat istuneet näillä tuoleilla, tällä paikalla, vierekkäin ja marjamehua juoden. Se oli aika mukava ajatus, että tässä se vanha pariskunta istui, ja ­nyt he.

– Istuivatko sinun isäsi ja äitisi näillä tuoleilla?

Risto vilkaisi Elisaa yllättyneenä.

– Itse asiassa kyllä. Ja vieläpä niin, että isä istui aina tällä puolen ja äiti sillä puolen. Ei koskaan toisin päin. Ajattele, he ehtivät olla naimisissa viisikymmentäseitsemän vuotta.

Elisa hymähti.

– Siihen ei taida kovin moni pariskunta enää nykyaikana päästä. Jos menevät koskaan naimisiinkaan.

– Viisikymmentäluvulla ei paljon mietitty, mennäänkö avioliittoon vai avoliittoon. Suoraan papin puheille vain.

– Sekin on minusta jotenkin hirveän kaunista ja romanttista, että sellaiset vanhat pariskunnat sitten kuolevat ihan peräjälkeen. Etkö sinä kertonut, että vanhempasi kuolivat parin kuukauden välein?

– Miten sinä voit muistaa sen? Risto ihmetteli.

– Se jäi minulle mieleen. Sellainen sitoutuminen. Että eletään yhdessä, ja sitten kun toinen ei enää elä, ei halua elää toinenkaan.

Risto katseli omenapuun oksia. Tai sitten hän yritti hallita mielenliikutustaan.

– Isä oli oikeastaan se sairaampi, mutta äiti kuitenkin kuoli ensiksi. Sen jälkeen isää ei saatu motivoitua kuntoutumaan. Hän halusi mennä äidin perässä, ja niinhän hän teki.

– Surullista sinun kannaltasi, mutta jollakin tapaa niin kaunista.

– He ehtivät molemmat elää pitkän, hyvän elämän.

Elisa nyökkäsi, ja sitten he istuivat ihan hiljaa. Elisa joi mehunsa loppuun ja mietti, oliko se Riston äidin keittämää punaviinimarjamehua. Luultavasti oli.

– Niin. No, anteeksi että puhun tällaisia. Oikeastaan minulla oli vähän iloisempaa asiaa. Tulin kutsumaan sinut puutarhajuhliin perjantaina. Oletko sinä silloin vapaa?

– Tietysti. Ainahan minä olen vapaa, jos sinä kutsut.

– Marita ja Ville tulevat myös.

– No sehän on hauskaa.

– Minä aion tehdä sellaista ruokaa, jota en ole koskaan ennen tehnyt, ja tulin pyytämään sinulta apua. Siis jos sinä olet tehnyt sitä jossain tai nähnyt, kun sitä tehdään. Että jos sinulla olisi antaa vinkkejä. Se on aika monimutkainen ja aikaa vievä ruokalaji. Sen tekeminen pitää aloittaa jo oikeastaan edellisenä iltana, tai ainakin hyvin aikaisin aamulla.

– Mistähän ruokalajista on kyse? Risto kysyi.

– Se on vanha suomalainen perinneruoka.

– Niitä on aika monta.

– Rosvopaisti, Elisa sanoi.

Martat sen tiesivät, tämänkin. Että pystyttäisiin valmistamaan rosvopaistia, täytyy ensiksi tehdä rosvopaistiuuni. Sitä varten kaivetaan hiekkaiseen maahan metrin syvyinen kuoppa, joka saa olla ainakin puoli metriä kanttiinsa. Sen keskelle tehdään paistia varten kolo, johon ladotaan tiiliä. Sitten koko kuopan reunoille ladotaan kiviä, aivan ylös asti. Kuopassa paistetaan nuotiota viitisen tuntia.

Risto saapui aikaisin perjantaiaamuna kaivamaan kuoppaa Elisan pihalle. Hiekkaista maata ei löytynyt, mutta multamaa sai välttää. He noudattivat Marttojen määräyksiä muilta osin piiruntarkasti ja saivat hienon kuopan aikaan. Nuotion ylläpitäminen oli hauskaa puuhaa, ja siihen osallistuivat Mikki ja Saarakin. Myös Höpö ja Tikru kävivät kurkkimassa, tehtiinkö pihassa kenties heille jotain erikoisherkkua, mutta menettivät intonsa, kun herkkupaloja ei herunut.

Elisa oli ostanut kolmen kilon lampaanpaistin. Sen verran hän oli antanut periksi äkilliselle rikastumiselleen, että oli vaihtanut lihan parempaan ainaisen sianniskan sijasta.

Paistin Elisa oli kuitenkin käynyt ostamassa naapurikylästä. Hän hieroi lihan pintaan karkeaa merisuolaa, yrttejä, valkosipulia ja pippureita. Hän työnsi muutamia kokonaisia valkosipulin kynsiä lihan sisään. Sitten hän kääri paistin voipaperiin, sen jälkeen moneen kertaan folioon ja tarkisti, että folionyytissä ei ollut vuotokohtaa missään. Jos lihasnesteet pääsisivät karkuun, paisti kuivuisi ja koko vaivannäkö valuisi kirjaimellisesti hiekkaan. Lopuksi liha kääräistiin paksuun sanomalehtikerrokseen ja metalliverkkoon. Koko komeus kasteltiin läpikotaisin vesiämpärissä niin märäksi, että sanomalehtipaperin kosteus tasaisi uunin kuumuutta koko paistoajan.

– Tätähän me voidaan tehdä meidän tuleville asiakkaillemmekin, Risto sanoi lapioidessaan kekäleitä pois maauunista. – Työläintähän tässä reseptissä on tehdä tämä uuni, ja nyt se on tehty.

– Niin, jos tämä nyt vain onnistuu...

– Hyvin se menee, Risto sanoi.

Elisa vilkaisi Ristoa hymyillen. Ai että hän rakasti tuollaista asennetta! Tuollaisen miehen ja asenteen kanssa hän jaksaisi yrittää vaikka mitä.

Elisa laski metallikoukuilla lihan uunin pohjalle. Risto lapioi paistin päälle kerroksen hiekkaa. Sitä hän oli tuonut omilla kottikärryillä pihastaan. Sitten hän lapioi varovasti hiilet kuoppaan ja lopuksi vielä viiden sentin kerroksen hiekkaa, ettei hiillos saisi ilmaa ja polttaisi lihaa karrelle. Lopuksi hän teki uunin päälle nuotion.

– Sitten vain odotetaan ja katsotaan, millaista tulee. Nyt ei kyllä voi vaikuttaa lihan kypsyysasteeseen, kun ei pääse kurkkaamaan, Elisa sanoi.

– Se on sitten sitä, mitä on, meni syteen tai saveen.

Elisa muisti käyttäneensä samaa ilmaisua silloin, kun he vasta höpisivät Maritan kanssa pankkiryöstöstä. Kun se oli ollut pelkkä villi ajatus, jonka toteuttamisesta ei ollut toivoakaan. Kun he olivat puhuneet naapurista lainattavista lehmistä ja legopyssyistä. Ja nyt... rosvopaisti kypsyi hiljalleen rosvopaistiuunissa.

He lähtivät lasten kanssa käymään Lastusten rannassa uimassa. Elisa oli jo tottunut Riston jalkoihin, eikä enää tuijotellut niitä. Palanut iho loisti valkoisena tummanpunaisten arpien välissä. Se ei koskaan ruskettuisi, eikä siihen palaisi tunto, koska hermot olivat tuhoutuneet. Elisa silitti Riston jalkaa varovasti, eikä Risto huomannut mitään. Sitten hän näki Elisan käden jalallaan ja kumartui antamaan pienen suudelman poskelle. Elisa näki Riston katseessa kysymyksen ja varovaista odotusta. Elisan oma hymy oli kuin pieni lupaus.

Viiden tunnin päästä Risto nosti sen verran hiillosta lapiolla, että Elisa pääsi sujauttamaan hiilien joukkoon kasvisnyytin. Hän oli kietonut folion sisään lohkottuja punajuuria, porkkanoita, sipuleita, kesäkurpitsaa ja perunoita. Ne hän oli maustanut oliiviöljyllä ja suolamyllystä jauhamallaan merisuolalla. Ne valmistuisivat tunnissa. Silloin olisi Maritan perhe jo paikalla, ja juhlat voisivat alkaa.

Marita ja Ville lapsineen saapuivat sopivasti kello kuusi. Ville ajoi, sillä hän oli lupautunut kuskiksi. Marita nosti pöydälle hanapakkauksen punaviiniä. Lapset juoksivat talon ja puutarhapöydän välillä kantaen ruokailuvälineitä ja lautasia. Kun kaikki oli valmista, Elisa pyysi lapsia odottamaan hetken sisällä, sillä heillä oli aikuisten asioita. Sehän normaalisti olisi saanut lapset vain höristämään korviaan ja pitämään visusti huolen, että he kuulisivat joka sanan, mutta tällä kertaa heillä oli niin hauskaa sisällä, että he tottelivat ja pysyivät poissa kuuloetäisyydeltä.

Elisa halusi pitää puheen.

Marita, Ville ja Risto istuivat pöydän äärellä, kun Elisa aloitti.

– Haluan kiittää sinua, Marita, ystävyydestäsi. Minulla ei ole koskaan ollut niin hyvää ystävää kuin sinä olet.

Elisa kertoi, kuinka hän ei ollut tuntenut kylästä ketään muuttaessaan tänne. Marita oli ensimmäinen ihminen, joka otti hänet avosylin vastaan. Marita oli se, joka neuvoi Elisalle kaupan, mistä löytää edullisimmat työkalut ja halvimman ruoan. Marita vinkkasi, miten he osaisivat ajaa parhaimmalle uimarannalle, mistä he pääsisivät hienoimmalle hiihtolenkille ja minkä pienen lammen päältä he löytäisivät talven ensimmäisen luistelujään. Hän pyysi heidän perheensä mukaan joulukirkkoon, näytti pisimmän pulkkamäen ja lähti lastensa kanssa heidän mukanaan laskiaisriehaan. Marita vei hänet kirpputorille ja ilmaista lastennäytelmää katsomaan. Marita kuljetti hänet metsään ja näytti salaiset mustikkapaikkansa, parhaat sienimaastot ja suppilovahverokätköt.

– No enhän minä sinne yksin olisi uskaltanut mennä. Kun siellä on niitä karhuja... Marita mutisi väliin.

Elisa muisteli sitä, kun Saaraa pisti ampiainen, ja Marita oli heillä hetkessä kyypakkauksen kanssa. Kun Mikki sai allergisen kohtauksen timoteista, Marita toi Heinixiä ensi hätään. Kun Saaran silmälasit menivät rikki koulussa jalkapallossa, ja rehtori käski Elisaa maksamaan silmälasit omasta pussistaan, Marita neuvoi Elisaa ottamaan yhteyttä sivistysjohtajaan. Terveyskeskuskäynnin ja lääkärintodistuksen avulla rehtori suostui antamaan vakuutusyhtiön kaavakkeen, ja koulun vakuutus korvasi lasit.

– Kun Make jätti minut, sinä olit ensimmäisenä tukemassa minua. Sinä tulit joka ilta kylään ja kuuntelit mun poraamista. Sinä lohdutit minua, pidit kädestä kiinni ja sait taas nauramaan. Toit mustikkapiirakkaa ja keitit teetä, kun en olisi päässyt sohvanpohjalta ylös. Ja kun minulta oli rahat aivan loppu, sinä lainasit vaikka viimeisen eurosi, että lapset saisivat maitoa.

Marita taputteli silmäkulmiaan silmin nähden liikuttuneena. Elisa koetti pitää äänensä kurissa ja jatkoi.

– Joku on sanonut, että ihminen ei synny vahvana, rohkeana ja taitavana. Hänen on hellittämättömästi ja sinnikkäästi opeteltava sellaiseksi, aivan kuten lukemaan ja kirjoittamaankin. Sinä Marita olet opettanut minut sellaiseksi. Kiitos kaikesta, rakas ystävä.

Elisa nosti lasiaan ja skoolasi Maritan kanssa. Risto taputti hiljaa käsiään ja Ville hörppäsi akkansa kunniaksi. Marita nousi seisomaan ja halasi Elisaa pitkään.

– Kuule, ihan samat sanat sinullekin! Marita sanoi liikuttuneena. – On tämä ollut ihan molemminpuolista. Sinä olet yhtä lailla tukenut minua kaikessa.

Elisa rykäisi ja pyysi, että kaikki istuisivat vielä aloillaan. Hän halusi jatkaa puhettaan.

– Seuraavaksi haluan kertoa teille kaikille salaisuuden. Me juhlimme tänään sitä, että viime maanantaina, kuudes seitsemättä kello kaksitoista, minä ja Marita ryöstimme tämän kylän Kyläpankin konttorin.

Marita valahti aivan kalpeaksi. Villellä ja Ristolla loksahtivat suut auki.

– Mitä sä höpötät, eihän se nyt totta ole, Marita kiljaisi.

– Ei olekaan, Elisa sanoi. – Sinä vain luulit niin. Minä halusin, että sinä luulisit niin. Oikeasti siinä kävi sillä lailla, että juhannusviikonlopun lottoarvonnassa minä voitin lotossa. Minulla oli kuusi oikein ja lisänumero, joka tarkoitti sinä viikonloppuna melkein sadanviidentuhannen euron voittoa. Vein lottokuitin Veikkauksen toimistoon, ja Veikkaus maksoi voiton Valkeakosken Danske Bankin toimipisteeseen. Sieltä se siirrettiin tilisiirtona minun Kyläpankin tililleni viikko sitten perjantaina. Juuri sopivasti maanantaiksi, joka oli ryöstöpäivä.

Marita nauroi. Hän nauroi niin, ettei naurusta meinannut tulla loppua. Ville kaatoi kaikkien lasit täyteen, omansakin. Hän oli ilmeisesti sitä mieltä, että nyt sai auto jäädä pihalle ja se haettaisiin huomenna, sen verran tuikeaa tavaraa oli tämä Elisan kertoma tiedotusluontoinen asia.

– Samaan aikaan te olitte saaneet häätöuhkauksen Kyläpankilta. Ville, teillä on nyt se raha, jolla saatte maksettua pankin pois hätyyttelemästä teitä kotoanne.

– Mutta minä näin, kun sinä menit sinne, pyssy housunkauluksessa, toinen kassissa, kommandopipo päässä... Marita puuskahti. – Sinähän menit sinne ja ryöstit sen helevetin pankin, minä näin sen! Sinä tulit sieltä juosten ja kassi tursuten setelinippuja, ja sitten minä kaahasin paikalta tuhatta ja sataa!

– Niin, oli minulla päällä maastopuku ja pyssy kassissa, mutta pankin ovella riisuin kommandopipon päästäni, otin vuoronumeron, odotin kiltisti vuoroani, ja kun se tuli, näytin ajokorttia ja tein käteisnoston. Olin sopinut sen etukäteen pankin kanssa, että heillä olisi varmasti tarpeeksi käteistä konttorissa. Saahan sitä ihminen omilla rahoillaan tehdä mitä tykkää. Pakkohan niiden oli antaa ne minulle käteen, kun niin nätisti pyysin. Jospa minä olisin vaikka halunnut kieriskellä niissä nakuna, Elisa sanoi.

– Se olisi ollut mukava näky, pääsi Ristolta.

– Myöhemmin samana päivänä vein oman osuuteni ”ryöstösaaliista” takaisin pankkiin ja maksoin sillä asuntolainani loppuun. Se vasta tuntuikin hyvältä. Kyllähän niitä vähän kismitti, etten ollut voinut tehdä sitä simppelinä tilisiirtona alun perin, mutta mitäpä sillä on väliä. Saivat hekin vähän toimintaa. Kassalla oli vielä sama virkailija, joten hän ei heti alkanut kysellä, mistä rahat olivat peräisin, kun se oli ne paria tuntia aikaisemmin lyönyt minulle kouraan. Mutta jokaisen setelin se kyllä tarkisti koneellaan, ettei niitä ollut vaihdettu väärennettyihin.

– Oijoijoi, Marita ulvoi ja piteli vatsaansa. – Lopeta, muuten multa tulee pissat housuun!

– Enhän minä nyt voinut ottaa sitä riskiä, että joutuisin vankilaan ja menettäisin lapseni, tai että me jouduttaisiin molemmat. Mutta ensi maanantaina sinä Marita voit mennä pankkiin ja maksaa teidän velat ja asuntolainat pois. Minä voin tulla tiliotteeni kanssa mukaan todistamaan, että olet saanut rahat minulta. Ja luulen, että tästä jää sen verran, että me päästään kaikki lasten kanssa etelänmatkallekin. Sitten me voidaan alkaa elää vähän helpompaa elämää, kun ei kaikki rahat mene joka kuukausi asuntovelkaan.

Elisa kääntyi katsomaan Ristoa.

– Jäi siitä sen verran yli, että me voidaan aloittaa meidän oma yrityskin. Siis sillä ehdolla, että tuo rosvopaisti onnistuu...

– On minullakin sitä varten vähän säästöjä, Risto sanoi.

– Anteeksi Marita, etten minä heti kertonut sinulle totuutta, mutta minä halusin, että me saadaan kokea se kutina ja värinä. Pitäähän sitä keski-ikäisten, persaukisten perheenemäntienkin elämässä olla edes jotain jännitystä. Olet varmasti samaa mieltä.

Marita vain istui, pyöritteli päätään ja nauroi. Harvoin hän jäi sanattomaksi, mutta nyt pääsi käymään niin.

– Se siitä, nyt minä haen lapset. Alkakaas miehet kaivaa sitä elukkaa esiin.

Lapset tulivat paikalle ja katsoivat silmä kovana, kuinka Risto lapioi kottikärryihin hiekan ja hiilloksen. Juuresnyytti löytyi mukavan tuoksuvan ja pehmenneenä. Ville kärräsi kottikärryt sivummalle jäähtymään. Viimein metalliverkkoon kääritty paisti paljastui nokeentuneena, mutta ei juurikaan kutistuneena. Elisa pisti käsiinsä nahkarukkaset ja koukki metallikoukuilla paistin tarjoilulautaselle. Hän avasi metalliverkon, poisti sanomalehden ja antoi folionyytin vetäytyä hetken aikaa, että lihasnesteet imeytyisivät takaisin paistin sisälle. Sitten hän avasi folion ja alkoi leikata tuoksuvaa lihaa.

Marita oli kunniavieras, joten hän sai ensimmäisenä tuhdin viipaleen rosvopaistia, sitten lapset ja miehet. Lihaa oli yltäkylläisesti, samoin kuin kasviksiakin, ja pian puutarhapöydästä kuului vain tyytyväistä nassutusta, kun paisti katosi parempaan talteen. Höpö ja Tikru saivat pienet palaset lihaa pöydän alle, joten niidenkin kärsivällinen odotus palkittiin.

– Sanoisin, että kokkaus on onnistunut... kymmenen plus! Risto ­julisti.

Lue lisää:

Edellinen osa

Marita oli vieläkin kuin puulla päähän lyöty.

– No mä vähän ihmettelin, kun ei missään ollut tietoa, että Kyläpankki olisi ryöstetty... Marita mutisi. – Ei lööpeissä eikä Tilannehuoneessa.

Elisa katsoi ystäväänsä leveästi hymyillen.

– No, meidän suunnitelma oli ainakin hyvä. Onneksi sitä ei tarvinnut toteuttaa.

– Hemmetin eukot, Ville pyöritteli päätään. – Selän takana tällaisia suunnittelitte... Mitähän te keksitte seuraavaksi?

Vaaleanpunaiset pionit olivat avautuneet kukkimaan suurina kuin lapsen päät. Ne hehkuivat hurjaa loistoaan yhtä säkenöivästi kuin Elisan kasvot. Puutarhan katveessa maiskutti suutaan aika monta tyytyväistä ihmistä. Elämän karuus oli hetkeksi saatu työnnettyä jonnekin taka-alalle, ja ainakin sinä iltana kaikki oli hyvin.

Risto nojautui Elisan viereen, pukkasi häntä kyynärpäällä kevyesti kylkeen ja kuiskasi korvan juureen:

– Vai pankkiryöstäjä.

– Enpäs ole!

– No lottovoittaja sitten.

– Entinen.

– No mikäs sinä sitten olet, jos et niistä kumpikaan?

– No, vaikka velaton nainen. On sitä siinäkin. Ja ehkä tuleva yksityisyrittäjä?

– Ja minulle rakas, Risto sanoi. – Sitä sinä olet.

Sitten Risto kietoi kätensä Elisan ympärille ja antoi hänelle pitkän ja suloisen suudelman. Elisa meni niin pyörälle päästään, että oli pudota penkiltä, mutta ei sentään. Risto piti hänestä kiinni.

Kertomus päättyy.