Ruusun pihalla on liikennettä, tuttua ja epätoivottua kävijää. Saunalle piilotettu Marco herättää Ruusussa hoivavietin, mutta muihin vieraisiin hän suhtautuu varauksella.

Ikkuna oli raollaan, siitä kävi mukava tuulenvire. Aurinko paistoi. Keittiössä vallitsi oikein rento aamutunnelma.

Eevi istui tutti suussa potalla eteisen oven lähellä ja tutki vauvakirjaa, Jalmari ja Iivari vetivät puuroa napaansa pöydän ääressä ja kiistelivät, kumman vuoro oli ruokkia lampaat. Ruusu nojasi alaselkäänsä tiskipöytään, joi kahvia ja söi banaania. Hän oli pukenut päälleen farkkusortsit ja t-paidan. Marco istui puusohvalla lautanen sylissään, siinä oli kinkkua ja paistettua munaa. Jätkä pisteli sitä haarukalla poskeensa ja hörppäsi välillä kahvia pikkupöydällä odottavasta mukista.

Jollei Marcon oikea käsi olisi ollut käsiraudoilla kiinni puusohvan kulmapuussa, vasen reisi vahvassa painesiteessä ja sääri siitä alaspäin paljaana, kaikki olisi näyttänyt täydelliseltä. Onnellinen perhe aamiaisella.

Mutta Marco oli vieras mies. Ruusu tiesi, että se pakoili poliisia ja luultavasti keikkakavereitaankin edellispäiväisen arvokuljetusryöstön jäljiltä. Marcokin tiesi, että Ruusu tiesi. Sitä Marco ei tiennyt, että Ruusu oli löytänyt sen kätkemän rahakassin. Eikä sitä, mihin Ruusu oli kätkenyt sen aseet.

– Äitiii!

Ruusulta jäi kahvi kesken, mutta hän nappasi banaaninjämän suuhunsa ja heitti kuoren kompostikulhoon ennen kuin lähti pyyhkimään Eeviä. Isoa kakkaa piti ihastella, ja tietysti pojatkin halusivat nähdä sen.

Kun Ruusu palasi vessasta, hän kuuli avoimesta ikkunasta auton lähestyvän soratiellä. Kuka sieltä nyt oli tulossa?

Marco oli jo jännittynyt sohvalla. Onneksi talossa oli kunnon kivijalka ja kellari. Ensimmäinen kerros nousi sen verran korkealle, että ikkunasta näki sisään vain, jos oli yli kaksimetrinen tai hyppäsi.

Pihaan ajoi vanha harmaa Hiace. Pakettiauto rämisi ja paukkui kuin Chitty-Chitty-Bang-Bang vanhassa lastenkirjassa, jota äiti oli aikoinaan lukenut Ruusulle ja Ruusu luki nyt omille muksuilleen. Varmaan sitä oli jo äidillekin luettu, tai isälle.

– Selina, naapurin täti. Kirpputorin pitäjä, Ruusu sanoi.

– Mitä se täällä tekee?

Ruusu katsoi keittiön kelloa. Se oli puoli kahdeksan.

– Näihin aikoihin Selina käy aina hakemassa tuoreet aamiaismunat ittelleen ja miehelleen.

– Tuleeko se sisään?

– Ei tule, kun en päästä.

– Parempi niin.

– Olkaa muksut ihmisiksi, Ruusu sanoi. Katsoi sitten Marcoon.

– Ja sinäkin.

Ruusu otti jääkaapista valmiiksi täyttämänsä kuuden munan rasian ja meni kiireesti pihalle. Selina vasta nousi autosta.

– Täällähän on nopee palvelu, Selina nauroi.

Hän oli rehevä vaalea nainen, jolla oli aina värikkäitä eksoottisia kolttuja. Hän toi niitä maahan jostain Afrikasta. Reilua kauppaa.

Kun Selina alkoi kurkotella käsilaukkuaan autosta, Ruusu huitaisi kädellään.

– Maksat sitten kuunvaihteessa, samalla kun ne mun neuloksenikin. Nyt ei kyllä taida paljon mennä villasukkaa tai vanttuuta.

– No ei, sesonki on vähän ohi. Sä voisit kokeilla kutoa uikkareita. Vaikka bikineitä.

– Mä kokeilin kerran, mutta ei ne oikein kestäneet kastumista. Ne meni ihan muodottomiksi.

– Mulla ne menis heti kun mä panisin ne päälleni.

– Sullahan vasta muotoja onkin, Ruusu sanoi.

Selina nauroi taas. Sitten hän työnsi munarasian auton penkille ja katsoi Ruusuun vakavana.

– Eikö sua pelota yksinäs täällä lasten kanssa? Kuka vaan voi tulla…

– Kuka tänne nyt tulis? Ja minkä takia?

– En mä tiedä… Tarviiko semmoset mitään syytä? Meitä on moneen junaan, ja osa jää junan alle. Yölläkin poliisit kävi. Kävi varmaan täälläkin?

Ruusu nyökkäsi. Hän tiesi, että Marco kuuli ikkunasta hänen jokaisen sanansa. Oli syytä varoa puheitaan.

– Mitä ne sulle kertoi? Selina kysyi.

– Ei paljon mitään.

– Vaikka oot komisarion tytär?

– Ei mulla oo mitään laillista oikeutta kuulla poliisien salaisuuksia.

– Luulis, että ne vähän herkemmin kertoo sulle jotain kuin ihan tavalliselle pulliaiselle.

– Et sä nyt niin tavallinen ole.

– No joka tapauksessa tän aamuna Hämärissä oli vaan lyhyt maininta arvokuljetusryöstöstä kymppitiellä Rengon lähellä, mutta äsken kun mä katoin netistä, siellä oli jo vaikka mitä. Ne oli kuulemma saaneet huomattavan summan rahaa ja päässeet kaikki karkuun. Yks oli haavoittunut.

– Yks vaan? Ruusu tarkisti huomaamattaan, manasi sitten itseään äänettömästi.

– Niin. Viis kai niitä oli kaikkiaan. Ne ajoi ison pakettiauton poikittain sen arvokuljetuauton eteen, tossa mettätaipaleella vähän sahasta Turkuun päin, ja taakse ne pysäytti Mersun ja sytytti sen palamaan. Tielle oli heitetty jotain urheilukasseja kummallekin kaistalle, niistä näkyi palavat tulilangat. Vai mitä sytytyslankoja ne on.

– Tulilankoja just.

– Kauhee liikennekaaos, sentään lauantai-ilta. Ne ammuskeli rynnäkkökiväärillä reikiä ohjaamoon, se on kuulemma niin vahva ase, että luoti menee luodinkestävästäkin lasista läpi, kun ammutaan kohtisuoraan. En mä olis tiennyt, mutta Seppo valisti. Se on sentään sotilasmestari. Se on perillä näistä jutuista, vaikka eläkkeellä onkin.

– Mä kyllä uskon, Ruusu vakuutti.

– Vahinko, ettei isäs oo enää elossa, Topi olis niin innostunut tämmösestä jutusta. Ne rosvot räjäytti sen auton, osa rahoista paloi siinä, mutta kyllä ne jotain sai mukaansa.

– Miten se yks haavoittui? Ruusu huomasi kysyvänsä, vaikkei hänen pitänyt.

– Ei oo vielä varmaa, ampuiko sitä vartija vai omat. Rosvot meinas lähtee sillä isolla pakettiautolla millä ne tulikin, mutta joku rekka törmäs siihen ja syntyi täys kaaos. Yks kai karkas mettään ja toiset kaappas aseella uhaten henkilöauton ittelleen ja lähti Turkuun päin. Ne on varmaan jo Ruotsissa.

– Tai Venäjällä, jos ne vaan hämäs.

Sisällä puhkesi hirveä metakka. Iivari ja Jalmari syyttivät toisiaan jostakin ja Eevi molempia.

– Hyvää työpäivää, Ruusu toivotti.

– Mun tarttee mennä selvittämään tilanne.

– Hyvää työpäivää sullekin, Selina sanoi.

Hän tiesi, että kolmen lapsen ja sekalaisen eläinkatraan hoitaminen kävi hyvinkin työstä.

– Miten susta ei tullut poliisia? Sä oot tommonen jämäkkä nainen, olisit varmaan pärjännyt siinäkin hommassa.

– Oli kotona varottava esimerkki.

Ruusu jäi portaille odottamaan. Hän heilautti vielä kättään, kun Selina sai auton käännettyä. Hiace katosi pihatien koivikkoon.

Keittiössä tilanne oli jo rauhoittunut. Marco oli ottanut koko kolmikon ehjän jalkansa polvelle ja nosteli lapsia vanhan lorun tahtiin:

– Körö körö kirkkoon, papin muorin penkkiin, ruskealla ruunalla, valkealla varsalla…

Muksuilla oli hauskaa. Iivari oli heistä varovaisin, mutta hänkin hymyili.

Ruusu ei tiennyt, mitä olisi ajatellut. Hän joi kahvimukinsa loppuun ja teki sitten päätöksensä.

– Nyt pennut pihalle. Pojat taluttaa Eeviä rappusissa. Mä tuun kohta perässä, mennään sitten ruokkimaan lampaat ja kanit.

Kun lapset olivat menneet, Ruusu sanoi Marcolle:

– Sut täytyy piilottaa. Poliisit voi tulla takas, ja sun kaveriskin voi tulla.

Marco ei väittänyt vastaan.

– Mihin sä mut piilotat? Mä oon aika iso, mä en mahdu esiliinan taskuun.

– Kellarissa on tilaa. Siellä on sauna ja pukuhuone ja kaikenlaisia kopperoita.

– Entäs navetta?

– Eläimet ei oo tottuneet suhun. Etsijät huomais heti, että siellä on jotain outoa.

– Oonko mä niin outo?

– Vieras ainakin.

– Tuli ratsain vieras mies. Eiks se oo joku vanha elokuva?

– Vieras mies tuli taloon on vielä vanhempi. Kotimainen. Niitä tulee iltapäivällä telkkarista, mä aina katton kun muksut nukkuu päiväunia. Silloin kun nukkuu. En mä jaksa muutakaan.

Ruusu otti farkkujen pikkutaskusta käsirautojen avaimen ja avasi sen pään, joka oli kiinni puusohvassa. Se jäi ranteeseen roikkumaan.

– Sulla taitaa useinkin olla täällä miehiä käsiraudoissa, Marco sanoi samalla kun Ruusu auttoi hänet jaloilleen.

– Meinaan vaan, kun pennut ei ihmetelleet mitään.

Ruusu vilkaisi mieheen.

– Harva se päivä.

Burana vaikutti jo, mutta mies ähki silti joka askeleella. Keskustelu kuoli vähäksi aikaa.

Kellarin ovi oli eteisessä, portaat jyrkät. Yksinäinen hehkulamppu pölyisessä kuupassa loi synkkiä varjoja karkeisiin betoniseiniin, joissa näkyi valumuotin laudoituksen jäljet. Raakalautaiset puuportaat natisivat kuin purjelaiva myrskyssä.

Mies hikosi ponnistellessaan, ja vanhan hien haju virkosi vaatteissa ja iholla. Kun he pääsivät alas, Ruusu sanoi:

– Sut täytyy pestä. Muuten sut löytää pelkän hajun perusteella.

Marco ei väittänyt vastaan.

Karun portaikon jälkeen sauna oli siisti. Ei ylellinen mutta siisti. Juuri ennen kuolemaansa isä oli remontoinut saunan, ja äiti ja Ruusu olivat pitäneet sen siistinä.

– Toi voi olla vähän pieni mulle.

Marco osoitti nurkkaan nostettua vaaleansinistä muovivannaa. Ruusu naurahti.

– Sä saat tyytyä suihkuun. Mä haen kelmua noitten haavojen päälle. Riisu mitä ite saat, mä autan sit loppujen kanssa.

Marco jäi pesuhuoneen puujakkaralle istumaan. Kun Ruusu palasi, mies istui samassa paikassa puoliunessa. Roteva tummakarvainen ylävartalo oli paljaana, täynnä tatuointeja ja vanhoja arpia. Marco havahtui, huomasi Ruusun katseen ja selitti:

– Mä harrastin joskus vapaaottelua. Tai mitään harrastanut, tappelin tosissani. Kroppa on kursittu kokoon monet kerrat, nivelissä ja luissa kaikenlaisia varaosia ja lisätukia. Metallinpaljastimet soi lentokentillä.

– Mikset enää harrasta?

– Sain päähän sen verran kovan tällin, että tulin järkiini. Oli multa taju mennyt ennenkin, mutta nyt jäi kaikenlaisia oireita. Näkö meni vähäks aikaa, ja sit mä aloin nukahdella. Ihan yhtäkkiä. Piti lopettaa prätkällä ajaminen.

– Ryöstöjä et kumminkaan lopettanut.

Ruusua kadutti heti, kun hän oli sanonut sen. Mutta ei sitä enää saanut takaisin. Joskus tuntui, ettei hän hallinnut omaa suutaan. Se puhui ihan omiaan.

Ei Marco suuttunut. Katsoi vain synkkänä eteensä ja sanoi:

– Tää oli eka kerta. Saa jäädä viimeseksi.

– Ihan tosi?

– En suosittele kellekään. Tuttu jätkä salilta pyys mukaan, eikä mulla ollut muutakaan. Raksahommiin mua ei enää huolita, kun mä oon invalidi, mutta prossia on niin vähän, etten pääse eläkkeelle.

Ruusu ei ollut ihan varma, halusiko hän kuulla enempää. Kävi sääliksi kaveria. Se oli paha enne, kun muisteli hänen aiempia miehiään.

– Nyt housut pois ja hoitoon. Meinaan pesulle, Ruusu sanoi.

Marco vaikeni. Pilke oli kadonnut silmäkulmasta, kun mies mietti kohtaloaan. Ei auttanut, vaikka Ruusu auttoi häntä riisumaan sukat ja nahkahousun jämät ja kalsarit.

Side oli pitänyt hyvin, haava ei ollut vuotanut yhtään.

– Putsataan haava sitten suihkun jälkeen. Mä paan tähän nyt kelmun, mutta itte saat suihkutella. Tossa nurkassa on pesuaineita.

Ruusu antoi vielä miehelle suihkun käteen, jätti puhtaan pyyhkeen naulakkoon hänen ulottuvilleen ja lupasi etsiä ylhäältä puhtaita vaatteita.

Eksien varastoja riitti. Toisille oli tullut nopea lähtö.

Eteisessä Ruusu väänsi kellarinoven avaimella lukkoon, otti eteisen komerosta Marcon pistoolin ja revolverin panoksineen sekä perhosveitsen ja vei ne olohuoneen lukittavan seinäkaapin pohjalle.

Kaapissa oli telineessä isän vanhat metsästysaseet, haulikko ja lintukivääri ja hirvikivääri. Ruusulla oli luvat niihin, ja toisinaan hän kävikin metsällä. Tähtäsi, mutta jätti ampumatta. Disneyn Bambi oli jo pikkulikkana tehnyt häneen sellaisen vaikutuksen, ettei hänestä ollut ampumaan metsän eläimiä.

Eksiä hän oli kyllä uhkaillut, jos ne eivät muuten uskoneet. Joskus hän olisi ollut jopa valmis toteuttamaan uhkauksensa. Vielä ei ollut kertaakaan tarvinnut.

Puhelin soi, kun hän lukitsi asekaappia.

Selina.

– No mitäs? Joko tuli ikävä?

– Jo, Selina nauroi.

– Mä oon jo matkalla Kantolaan, mutta aattelin varottaa sua.

– Mistä?

– Kylällä liikkuu jotain ihme tyyppejä. Ne väitti olevansa toimittaja ja kuvaaja, mutta ei ne siltä näyttäneet. Ne ajoi äsken vuokra-Audilla pihaan, kun olin lähdössä, ja kyseli, onko näkynyt outoja hiippareita. Vastasin, että just nyt. Ne vielä jotain sössötti, että ne muka tekee siitä ryöstöstä juttua Iltalehteen. Tai toinen sanoi Ilta-Sanomiin, niille meinas tulla tappelu siitä. Mä sanoin, että jos nopeesti lähette, ehditte vielä, ennen kuin mun mies tulee haulikon kanssa.

– No lähtikö ne, vai ehtikö Seppo tulla?

– Ei Sepi ehtinyt, kun istui kirjan kanssa vessassa.

– Minkä näkösiä tyyppejä ne oli?

– Tavallisia juippeja aurinkolasit päässä. Pitkätukkasella oli harmaa puku, kaljulla joku nahkaliivi, semmonen jengiliivi. En kyllä nähnyt, mitä siinä luki, kun se istui autossa.

Ruusu tajusi heti, että miehet olivat varmasti Marcon keikkakavereita. Etsivät nyt Marcoa ja saalista.

– Mihin päin ne lähti? Ruusu kysyi, ja kuuli vastauksen saman tien ulkoa. Hän pani asekaapin avaimen farkkusortsien taskuun ja hyökkäsi keittiön ikkunaan.

– Ei tarvii vastata, mä näen ne jo.

– Ai ne tuli nyt sinne?

– Joo, tarttee mennä. Muksut on pihalla.

Ruusu toimi puhuessaan. Hän avasi asekaapin, otti sieltä haulikon ja latasi kummankin piipun. Kun hän kulki keittiön läpi, miehet nousivat autosta keskellä pihaa. Lapsia ei näkynyt, olivat varmaan menneet katsomaan lampaita.

Kuistilla Ruusu alkoi epäröidä. Ehkä ei kannattaisi vielä näyttää haulikkoa. Miehet voisivat tulla epäluuloisiksi. Hän laski haulikon nojaamaan ovenpieleen, avasi ovea sen verran, että pääsi ulos, mutta ovi peitti vielä haulikon miesten näkyvistä.

– Ei me osteta mitään, hän sanoi heti.

– No se on hyvä, kaljupäinen nahkaliivimies sanoi. Hän oli istunut ratin takana.

– Ei me myydäkään mitään.

– Me vaan vähän kysellään, pitkätukkainen pukumies jatkoi.

Tukka oli pitkä, mutta mies Ruusua lyhyempi. Alle 160-senttinen.

– Me tehdään juttua siitä arvokuljetusryöstöstä, mikä tapahtui tuolla kymppitiellä eilisiltana.

– Tehtiinkö siellä joku ryöstö? Ruusu kysyi silmät pyöreinä.

– Etkö sä oo kuullut? pitkätukka ihmetteli ja tuli lähemmäksi.

Kaveri tuli mukana.

– Tänne mettään mitään kuule. Nettikään ei toimi. Ootteko te ihan jostain lehdestä?

– Iltalehteen tehdään juttua, kaljupää sanoi ja kaivoi kännykän taskustaan, tähtäili sillä Ruusua.

– Mä voisin ottaa susta kuvan. Kolmossivulle, jos se vielä olis entisellään.

Mies vilkutti silmää kuin siinä olisi ollut elohiiri. Ruusun alkoi olla vaikea pitää pokkaansa, mutta hän puri poskiaan ja onnistui kuin onnistuikin.

– Onko täällä näkynyt jotain outoa hiipparia? pitkätukka kysyi.

– Miten niin? Pääskö ne rosvot karkuun? Ruusu sanoi ja oli kauhistuvinaan.

– Yhdellä oli moottoripyörä mettässä piilossa. Se karkas rahojen kanssa. Kaverit ampui sitä, mutta…

– Pidä nyt turpas kiinni, kaljupää sanoi pitkätukalle ja selitti kiireesti Ruusulle:

– Ei me tiedetä, onko se mennyt noin. Toi oli vaan yhden haastatellun kertomus.

– Oli vai? pitkätukka kysyi.

Näytti siltä, että kaljupää voisi pian käydä pitkätukan kimppuun. Ruusu yritti pelastaa tilanteen:

– Minkä näkönen se sitten on?

– Ai kuka? kaljupää kysyi.

– Niin, minkä näkönen tyyppi? pitkätukka tiukkasi kaveriltaan.

– En mä muista, että kukaan olis kertonut tollasta…

– Mä tarkotan sitä rosvoa, joka pääs pakoon. Mä en tiedä, mitä sun kaveris tarkottaa, Ruusu tarkensi.

– Ei me tiedetä, kaljupää vastasi.

– Mitä me ei tiedetä? pitkätukka kysyi.

Kaljupää löi kaveriaan nyrkillä nenään. Siitä alkoi tulla verta, valkoisen paidan rintamus sotkeutui. Pitkätukka piteli nenäänsä kaksin käsin ja katsoi kaveriaan syyttävästi.

– Mitä sä tolleen teit? Mitä pahaa mä oon sulle tehnyt?

– Ole nyt jo hiljaa, kaljupää huokasi ja katsoi taas Ruusuun.

– Anteeksi ton toimittajan puolesta. Se on vähän urpo. Ei se mahda sille mitään.

– Vai urpo? Mä sulle urpot näytän!

Pitkätukka tarttui kaljupäätä farkkutakin rinnuksista ja kumautti häntä otsallaan naamaan. Kaljupäältä aukesi nenä ja punertui kumpikin silmäkulma. Siltä meni näköjään myös taju. Silmät painuivat kiinni ja jaloista katosi holtti. Onneksi kaveri piti kiinni ja farkkutakin kaulus kesti.

Black Angels, luki kaljupään nahkaliivin selkämyksessä. Mustat enkelit. Piirroskuvassa oli synkkä niittomies-enkeli. Ruusu näki sen nyt, kun pitkätukka retuutti kaljupään autoon pelkääjän paikalle. Sitten liehuletti heitti oven kiinni, kiersi auton ja sanoi Ruusulle:

– Anteeksi ton kuvaajan puolesta. Se on täysurpo.

Ruusu nyökkäsi. Mies oli jo menossa autoon, mutta pysähtyi kysymään:

– Niin olitko sä nähnyt ketään?

– En oo nähnyt, Ruusu sanoi.

– Okei, moi.

Pitkätukka meni autoon ja lähti.

Iivari ja Jalmari taluttivat pikkusiskonsa navetan kulmalle juuri, kun pihatien koivikko kätki Audin sisäänsä.

– Ketä noi oli? Iivari kysyi.

– Pari setää.

– Miks ne tuli?

– Ne oli eksyneet.

– Mitä ne etti?

– Eilistä päivää.

– Mitä ne sillä olis tehnyt?

– Jaa-a, sanos se, Ruusu huokasi

– Miks se setäpari tappeli? Jalmari kysyi.

Muksut olivat tainneet olla kulmalla jo jonkin aikaa.

– Ne oli vähän tyhmiä.

– Ai niinku sinä ja isä?

– Sinnepäin. Ja Iivarin isä ja Eevin isä, Ruusu hymähti.

– Mä en kyllä ikinä ala tapella, Jalmari sanoi vakavana.

– Se on hyvä, Ruusu sanoi ja meni halaamaan lapsiaan. Tippa pyrki linssiin.

– Älkää te muutkaan ikinä tapelko.

– En mä, Iivari sanoi.

– Äittä, Eevi sanoi.

– Miksi sä itket, äiti? Iivari kysyi.

– Mä oon niin onnellinen, kun mulla on teidät, Ruusu sanoi ja pyyhki silmiään. Hän oli jo aamulla ehtinyt meikata, kun talossa oli sentään mies. Nyt maskara levisi.

– Mennäänkö ruokkimaan lampaat ja kanit?

– Kampaat ja lanit, Eevi sanoi.

He nauroivat kaikki. Eevikin, ylpeänä siitä että oli saanut toiset nauramaan.

Aamupäivä hujahti ulkona auringossa muksujen kanssa. Ruusu nautti elämästään. Kello läheni kahtatoista, kun hän palasi sisälle ruoanlaittoon. Rappusilta hän vielä muistutti vekaroita siitä, ettei saisi mennä Eevertti-pukin lähelle.

– Se voi puskea, ja siinä voi lähteä nirri pois. Vahtikaa te pojat, ettei Eevikään mene.

– Joojoo, pojat sanoivat yhteen ääneen.

Ja ryntäsivät saman tien omille teilleen. Eevi jäi keskelle pihaa juttelemaan kanoille ja Elmerille, jotka he olivat päästäneet verkkoaitauksesta vapaiksi. Elmeri vastailikin.

Ulko-ovi oli raollaan. Ruusu veti sen auki ja huomasi haulikon ovenpielestä. Ai niin, Marco Seellä jäi kellariin suihkuun.

Häntä nauratti. Hän otti patruunat haulikosta, vei aseen paikalleen kaappiin ja lukitsi sen. Haki yläkerrasta miesten verkkarit ja bokserit ja t-paidan ja froteesukat, avasi kellarin oven lukosta ja laskeutui saunaan.

Kuorsaus kuului jo rappusiin. Marco istui pesuhuoneen jakkaralla pyyhe sylissä ja nojasi vihreään kaakeliseinään täydessä unessa.

Johtuikohan nukahtelu haavoittumisesta vai vanhasta päävammasta? Ehkä molemmista. Olihan se jotenkin hellyttävää.

Iho oli jo ehtinyt kuivua. Ruusu laski vaatepinon pukuhuoneen penkille, kyykistyi miehen eteen ja alkoi avata kelmua haavasiteen ympäriltä. Side oli säilynyt kuivana.

Marco säpsähti hereille vasta kun Ruusu alkoi avata sidettä. Kuivunut veri oli tarttunut karvoihin ja sideharsoon ja taisi nipistellä.

– Mitä? Missä? Missä mä oon? mies kyseli jo ennen kuin sai silmänsä auki.

– Mun pesuhuoneessani Rengon peräkylässä. Ei mitään hätää, Ruusu sanoi ja hymyili.

– Tuntematon nainen hivelee mun reittäni, eikä mulla oo mitään hätää, Marco sanoi ja hymyili takaisin.

Sillä oli kiva hymy, ehjät hampaatkin vaikka oli vapaaottelija. Ehkä ne oli tekarit.

– Mikä tuntematon mä oon? Ruusu oli loukkaantuvinaan.

– Mä oon Ruusu, etkö sä muista.

Samalla hän vetäisi loputkin siteestä irti ihosta, ja Marco älähti.

– Kauneimmankin Ruusun alla piilee piikki pistävä, Marco sanoi.

– Muistakin se, Ruusu sanoi ja alkoi taputella haavan seutua puhdistusaineeseen kastetulla pumpulilla.

– Hyvin tää on hyytynyt, ei oo ruvennut mätimään. Ehkä se paranee ilman lekuria.

– Toivotaan…

Hymy sammui Marcon naamalta. Tilalle tuli epävarma ihmetys.

– Mä taisin torkahtaa… Mitä kello on?

– Kakstoista. Onko sulla kiire johonkin?

– Ei, muuten vaan kysyin. Jos sulle sopii, mä voisin jäädä vähäksi aikaa tänne.

– Mikäs siinä. Heinämiehiä tarvitaan kohta.

– En mä tällä koivella kyllä… auh!

Ruusu kiristi sidettä.

– Paina tosta peukalolla.

Marco painoi. Ruusu kiinnitti siteen ja nousi.

– Pukuhuoneessa on vaatteita. Ne voi olla vähän pieniä tai ainakin lyhyitä, mutta katotaan. Mä voin pestä sun omat vaattees. Ne nahkahousut on kyllä entiset.

– Ei haittaa, en mä varmaan heti lähde prätkällä ajamaan, Marco sanoi ja nousi Ruusun tukemana seisomaan ehjän jalkansa varaan.

– Etkös sä ollut jo lopettanut prätkällä ajamisen? Sen päätällin jälkeen?

– Nyt se on vielä varmemmin loppu.

Sillä aikaa kun Marco pukeutui omin päin ja Ruusun avulla, Ruusu mietti. Mitä se pitkätukka oli sanonut? Että yhdellä ryöstäjällä oli moottoripyörä metsässä piilossa ja se karkasi sillä saaliin kanssa, vaikka kaverit ampuivat sitä.

Marco oli valehdellut. Ei se ollut lopettanut prätkällä ajamista. Se oli ajanut vielä eilen, kaasutellut ryöstöpaikalta metsäteitä ja -polkuja pitkin pakoon.

Ja päätynyt tänne. Mihinhän se oli jättänyt moottoripyöränsä? Se oli ehkä jäänyt jo kauas, reisiluu sökönä ei kovin pitkälle ajeltu. Ei kyllä juostukaan.

Kun Marco solmi verkkarien vyötärönauhaa kiinni, Ruusu alkoi nauraa. Hän ei yrittänytkään pidätellä sitä.

– Mitä nyt? Mitä sä naurat? Marco kysyi epäluuloisen näköisenä.

– Sua, sä näytät niin hassulta, Ruusu sanoi heti kun naurultaan pystyi.

– Minkä mä sille voin? Nää kuteet…

Verkkarit yltivät hädin tuskin polvien alapuolelle. T-paita muistutti napapaitaa.

– Kyllä sä… niillä pärjäät… Ruusu sai sanotuksi.

– Ootko muuten ite kattonut peiliin viime aikoina?

Marco ei nauranut, mutta äänessä oli hienoista vahingoniloa. Ruusu katsoi pukuhuoneen seinäpeiliin ja tajusi, ettei hän ollut korjannut meikkiään sen jälkeen, kun oli itkenyt ripsivärinsä onnesta pitkin naamaa.

– Mikset sä heti sanonut?

– Mä yritin olla herrasmiestä, Marco sanoi.

– No, sama se. Mä pesen naamani, kun kerkiän. Jos sua pelottaa, älä kattele, Ruusu kuittasi.

– En mä noin vähästä pelästy.

– Täällä on lattialämmitys, ja saunankin voi lämmittää, jos tulee kylmä. Mä tuon sulle ruokaa ja juomaa silloin kun me syödään. Parempi, että pysyt täällä.

– Missä mä nukun?

– Mä tuon vintiltä patjan lattialle. On täällä ennenkin vieraat nukkuneet.

Ruusu ei sanonut mitään siitä, että oli itsekin joskus nukkunut siellä lasten kanssa lukkojen takana, kun joku mies oli käynyt vaaralliseksi eikä autolle päässyt eikä talvella tehnyt mieli lähteä hankeen tarpomaan puolialastomien pentujen kanssa.

– Musta on sulle kauheesti vaivaa, Marco sanoi.

Saat kyllä maksaa sen, Ruusu ajatteli. Ääneen hän sanoi:

– Täytyyhän ihmistä auttaa.

Kun Ruusu toi patjarullan ja petivaatteet, hän sanoi:

– Täällä muuten kävi jotain tyyppejä isolla hopeenvärisellä Audilla. Ne väitti olevansa lehtimiehiä ja kyseli, onko Viljoo näkyny.

– Viljoo?

– Siis sua. Ei ne kuvailleet sua mitenkään, mutta ne puhui karkuun päässeestä ryöstäjästä. Sulla oli muka moottoripyörä piilossa metsässä.

– Ei se Jammu mulla missään jemmassa ollut, mä löysin sen yhden talon pihasta avaimet paikoillaan ja työkaluja ympärillä pitkin nurtsia. Vasta ajossa mä huomasin, ettei pyörässä ollut jarruja. Kai siinä oli ollut remppa kesken, korjaaja vessassa tai jotain. Vedin täysillä pöpelikköön. Onneks tuli vaan naarmuja ja onneks takaa-ajajat oli jo luovuttaneet.

– Eiks toi jalka muka haitannut ajamista?

– No, ehkä sekin osaltaan aiheutti sen puskareissun. Juoksemista se kesti vielä vähemmän, mutta pakko mikä pakko.

– Mihin sä jätit sen prätkän?

– Tönäsin suohon. Sinne uppos. Mutta millasia ne tyypit oli? Minkä näkösiä? Sanoko ne nimeensä?

Ruusu istahti patjarullan päälle Marcoa vastapäätä.

– Ei sanoneet, ja tuskin ne oikeeta olis sanoneet kuitenkaan. Toinen oli pienempi, mua lyhyempi, ja sillä oli pitkä tukka ja harmaa puku. Toisella oli kalju pää ja Black Angelsin nahkaliivi. Kumpikaan ei kulkenut ihan täysillä valoilla. Ne alkoi tapella keskenään tossa pihalla.

– Tuttuja jätkiä, Marco nyökkäsi.

– Artsi ja Rane. Ne on Tervakoskelta, siellä pärjää vähemmällä.

– Mutta eikös Mustat enkelit oo hämeenlinnalainen jengi? Niin mä oon Kaupunkiuutisista lukenut.

– Tuleeko tänne Kaupunkiuutiset?

– Älä nyt ala. Me ollaan oltu Hämeenlinnan Cityä jo seittemän vuotta. Mistä sä tunnet ne jätkät? Oliko ne sun keikkakavereitas?

– Ne kundit ei oo kenenkään kavereita. Enkä mä nyt niin epätoivonen ollut, että mä olisin semmosten pässien kanssa lähtenyt keikalle.

– Mika ne sit ettii sua?

Marco levitti käsiään.

– Ne on varmaan vaan lukeneet meidän keikasta ja yrittää nyt päästä osille.

– Luuletko sä, että ne vois tulla takasin?

– Niistä ei tiedä. Ne voi tulla tai olla tulematta. Ne voi vaikka jäädä loppuiäkseen kiertämään Poltinahon liikenneympyrää, jos ei joku neuvo niitä kääntymään.

Ruusu petasi pedin, kukkakuosiset lakanat ja tyynyliinat toivat vähän väriä karuun pukuhuoneeseen. Hän auttoi Marcon alas patjalle ja huomasi, että särkylääkkeen vaikutus alkoi hiipua. Mies voihki, vaikka liike loppuikin.

– Mä tuon sulle lisää buranaa, Ruusu lupasi.

– Mä laitan meille jauhelihakeittoa, mutta nuku sä jos nukuttaa. Soppa vaan paranee lämmitettynä.

Kun Ruusu toi buranat ja vesilasin, hän sanoi:

– Tarttee tänään käydä kirkolla apteekissa. Burana loppuu, ja sideharsookin tarvii lisää.

– Käy saman tien Hämeenlinnassa. Pienessä paikassa ruvetaan herkemmin epäilemään.

Ruusu lupasi käydä. Hän oli jo lähdössä, kun Marco heläytti vasemmassa ranteessaan vieläkin riippuvia käsirautoja ja kysyi:

– Etkö sä lukitse mua mihinkään?

Ruusu otti avaimen taskustaan ja avasi raudat, otti ne mukaansa.

– Kiitos luottamuksesta, Marco sanoi rannettaan hieroen.

Ruusu nyökkäsi. Portaiden juurelta hän sanoi:

– Et sä kuitenkaan pääse omin voimin ylös noita rappusia.

– Julma nainen! Marco parahti.

Eteisessä Ruusu vielä varmuuden vuoksi lukitsi kellarin oven. Etteivät muksut vain menisi portaisiin ja teloisi itseään.

Iltapäiväunien jälkeen Ruusu keräsi muksut Transitiin ja lähti Tiiriöön. Prismassa oli apteekkikin. Kukaan ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota siihen, minkä verran sideharsoa hän osti. Buranassa oli kuitenkin 30 nelisatasen napin raja.

– Enempää ei saa myydä kerralla ilman reseptiä, apteekin nainen sanoi ja siirsi kolme askia sivuun Ruusun pinosta.

– Vetääkö joku näitä muka viihteeks? Tai överiksi? Ruusu ihmetteli.

– Määräykset on määräyksiä. Me saadaan rapsut, jos me rikotaan niitä. Voidaan menettää apteekkilupa.

Ruusu avasi jo suunsa ihmetelläkseen vielä lisää määräysten älyttömyyttä, mutta sulki sitten suunsa. Ei saanut herättää huomiota.

– Ymmärrän. Mä otan nää mitä saa.

Pitäisi vain käydä Hämeenlinnan muissakin apteekissa. Sillä se hoituisi.

Kolmen vilkkaan mukulan ja karmiininpunaiseksi maalatun vanhan poliisi-Transitin kanssa se ei tietysti ollut ihan niin yksinkertaista eikä varsinkaan helppoa. Jos poliisi alkaisi kysellä, heidät muistettaisiin varmasti jokaisessa apteekissa. Ei tarvitsisi kaivella edes valvontakameran kuvia.

Lopulta he kuitenkin pääsivät kotimatkalle. Ruokaostoksetkin oli tehty ja auto tankattu. Aurinko värjäsi taivaanrantaa violetiksi Turun suunnassa ja teki Transitin naarmuisesta tuulilasista melkein läpinäkymättömän.

Pojat mekastivat ja viuhtoivat Fröbelin palikoiden tahdissa takaosassa, onneksi sentään oli panssarilasi välissä, ja Eevi kitisi väsymystään pelkääjän paikalla turvaistuimessa. Ruusua kadutti, ettei hän ollut ostanut yhtään olutta tai siideriä saunajuomaksi. Tosin hän ei ollut ihan varma, miten saunajärjestelyt sujuisivat Marcon kanssa.

Oli helpotus päästä kääntymään ensin kymppitieltä vasempaan ja sitten oikeaan heidän kylätielleen ja sitten vielä vasempaan pihatielle. Metsä rauhoitti heti muksujakin.

Jo ennen pihatien mutkaa Ruusu kuitenkin vaistosi, että jokin oli pielessä. Kun suora aukesi ja piha tuli näkyviin, hän sai vahvistuksen epäilylleen.

Heillä oli kutsumattomia vieraita.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää: 

Edellinen osa

 

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Tapani Bagge on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.