Komisarion tytär Ruusu löytää pihaltaan verisen miehen, jonka hän paikkaa ja kytkee käsiraudoilla sohvaan. Pitäisikö rosvosta ja liiteriin kätketystä saaliskassista kertoa poliisille vai katsoa, millaisia mahdollisuuksia niiden avulla aukeaa?

Ruusu oli lähdössä keittiöstä yläkertaan pukemaan, kun pihaan hurautti auto. Harmaa Ford Focus -farmari, ei ihan uusi. Siinä ei ollut tunnuksia eikä sireeni ollut päällä, mutta etusäleikön alta välkkyvistä sinipunavaloista Ruusu tunnisti sen poliisiautoksi.

Sitä paitsi Ruusu oli joskus teinityttönä nähnyt apumiehen paikalta nousevan havaijinpaitamiehen, jolla oli Kirk Douglasin kuoppaleuka ja Johnny Cashin kampaus ja pulisongit, mutta vaaleina.

Nikkinen tai Nikkilä, Ruusu muisti, kun näki hänen kasvonsa tarkemmin sytyttimen välähdyksessä. Mies sytytti tupakan. Rikospoliisi.

Kuskin paikalta nousi nainen. Hänellä oli farkut ja farkkupaita.

Ruusu vilkaisi keittiön puusohvalla retkottavaan tummaan mieheen, joka hengitti raskaasti. Hän meni eteiseen, tyhjensi kylpytakkinsa taskut komeroon ja avasi nopeasti ulko-oven, ennen kuin poliisit ehtisivät portaille.

Kesäkuun yö oli pehmeän hämyinen. Poliisit pysähtyivät pihanurmikolle ja nostivat virkakorttinsa talon kulmalta paistavan halogeeniheittimen valokiilaan.

– Iltaa, mies sanoi. – Minä olen rikosylikonstaapeli Nikkilä ja tässä on…

– Rikoskonstaapeli Leila Pohjanen, nainen sanoi hänen viereltään.

Ruusu sulki ulko-oven perässään ja laskeutui portaat. Betoniaskelmat tuntuivat jo viileiltä jalkapohjissa.

– Onko täällä näkynyt outoja kulkijoita? Pohjanen kysyi.

Hän oli kymmenkunta vuotta vanhempi kuin Ruusu, nelkyt ja risat. Suupielissä oli tiukat juonteet. Ruskeat hiukset oli leikattu lyhyiksi.

”Tossa kymmenen kilometrin päässä yritettiin pari tuntia sitten arvokuljetusryöstöä.”

– Millä lailla outoja? Ruusu kysyi. – Onko jotain sattunut?

– Tossa kymmenen kilometrin päässä yritettiin pari tuntia sitten arvokuljetusryöstöä. Haravoidaan nyt lähitienoota, jos sattuisi löytymään tekijöitä. Eikös tämä ole komisario Toivosen talo? Nikkilä sanoi.

– Oli. Mä olen Topin tytär. Ruusu.

– Vieläkö olet Toivonen?

– Taas, Ruusu sanoi.

– Kuulitko laukauksia? Pohjanen kysyi ja vaikutti kärsimättömältä.

– Pari tuntia sitten… En mä silloin mitään kuullut. Mulla on kolme lasta, mä nukutin niitä ja panin pyykkiä ja tiskiä koneeseen. Silloin sais tulla vaikka maailmanloppu, enkä mä huomais mitään.

– No onko pihassa näkynyt liikettä? Tai mettässä tai pellolla?

Elmeri kiekaisi kanalassa. Oli kai herännyt ääniin ja luuli, että aamu oli koittanut.

– Toi on Elmeri, Ruusu sanoi.

– Se on jo vähän vanha, mutta en oo vielä raaskinut katkaista siltä kaulaa.

Nikkilä imi savua tupakastaan ja tunnusteli samalla kaulaansa. Näytti mietteliäältä.

– Onko näkynyt liikettä? Pohjanen toisti kysymyksensä.

– Ei minkäänlaista.

– Oletko varma?

– Mitä nyt linnut on sirkutelleet. Mä lilluin just toista tuntia tossa paljussa ja kuuntelin niitä. Mä lämmitän ton joka ilta, uppoon sinne kaulaani myöten heti kun talo rauhoittuu yöksi. Olin just menossa pukemaan…

”Sähän oot ihan veressä…”

Nikkilä nyökkäsi ja melkein hymyili. Pohjanen katsoi terävästi valkoisen kylpytakin miehustaa ja hihoja.

– Sähän oot ihan veressä…

– Tämmöstä tää yksinhuoltajan elämä on, Ruusu sanoi.

– Kerkisin jo paljuun, kun keskimmäinen, Iivari, tuli paljain jaloin ulos ja astui lasinsiruun tossa kulmalla. Verta tuli kuin siantapossa. Mä en tajua, mistä tänne jatkuvasti ilmestyy lasinkappaleita…

– Ettei olis isäs vanhaa jäämistöä, Nikkilä arveli.

– Paljon mahdollista. Sidetarpeetkin jäi tänne…

Ruusu kyykistyi talon kulmalle laonneeseen heinikkoon, keräsi likaiset pumpulit, puhdistusaineet, sakset ja sideharsot käsiinsä ja sulloi ne kylpytakin taskuun.

– Tää menee kumminkin pesuun.

Pohjanen katseli kulmat kurtussa ympäriinsä, mutta Nikkilä tarjosi jo Ruusulle kättään.

– Eiköhän me jatketa matkaa. Vielä monta taloa käytävänä…

Nikkilällä oli luja kädenpuristus. Sellainen luotettava.

– Saiko ne ryöstäjät saalista? Ruusu kysyi.

Nikkilä avasi jo suunsa, mutta Pohjanen ehti ensin.

– Ei me voida kertoa. Mutta tekijät pääs karkuun, ja yks niistä on haavoittunut. Ne on kaikki aseellisia ja taatusti vaarallisia.

Pohjanen katsoi Ruusuun otsa rypyssä, silmiään halogeenin loisteessa siristellen.

– Niin että jos näätte täällä tuntemattomia hiippareita, kannattaa soittaa heti meille, Nikkilä sanoi ja antoi korttinsa Ruusulle.

Ruusu jäi kortti kädessään katselemaan, kun Pohjanen kiepautti Focuksen pihakaivon ympäri ja lähti palailemaan isommalle tielle. Perävalot katosivat nopeasti vehreään koivikkoon.

Ruusu oli hätkähtänyt niin, että vesi läikähti paljussa.

Puolisen tuntia aiemmin Ruusu oli hätkähtänyt niin, että vesi läikähti paljussa. Liiterin suunnalta kuului rapinaa. Pinoko siellä oli kaatumassa? Ei kyllä pitäisi. Hän oli rakentanut sen kunnolla. Ehkä hiiri tai orava? Tai kettu vaanimassa viereisen kanalan asukkeja.

Sitten hiljeni taas. Tähtikirkas taivas ja taivaallinen rauha, mitä nyt Elmeri kiekui. Syreenit tuoksuivat navetan päädyssä ja melkein peittivät alleen eläinten hajun.

Ruusukin rauhoittui. Hän istui paljussa ja nautti. Sielu lepäsi, vesi höyrysi ja hyväili rasittunutta kroppaa. Jäähtyvä kamiina naksui kesäillassa, mutta vesi pysyisi lämpimänä vielä pitkään. Ilmakaan ei ollut kovin viileä.

Kuusta näkyi vain kapea sirppi. Pehmeä hämy kietoi sisäänsä koko pihapiirin. Ainoa valo tuli halogeenilampusta ulko-oven yläpuolella.

Ruusu ei katsellut ympärilleen. Hän tunsi kotitilansa ja tiesi, mitä kaikkea pitäisi kunnostaa ja tehdä. Mutta nyt oli hänen oma hetkensä. Muksut olivat nukkumassa ja tiskit ja pyykit koneessa. Hän katseli taivaan tähtiä. Eivät ne remontoineet eivätkä siivonneet. Loistivat vain.

Ruusulla oli kolme lasta, jokaisella eri isä.

Ruusu ja lapset asuivat yksinäisessä paikassa. Naapuriin oli muutama kilometri. Siinä oli puolensa. Sai olla niin kuin halusi, vaikka nakuna paljussa keskellä pihamaata. Oli hänellä kylpytakki tikkaiden päässä, vieraiden varalta. Ei sillä että tänne kukaan eksyisi, pitkän sivutien päähän.

Ruusulla oli kolme lasta, jokaisella eri isä. Hänellä ei ollut onnea miesten kanssa. Aina ne lähtivät, yleensä jo ennen kuin pentu ehti putkahtaa maailmaan. Ja yleensä Ruusu oli tyytyväinen, että lähtivät. Mieluummin hän eli lasten kanssa yksin ilman kusipäistä äijää.

Pikkulinnut laulelivat alkukesän yössä. Hakivat kiireesti kumppania. Ruusukin oli hakenut aikansa, mutta kyllästynyt lopulta siihen leikkiin. Hän oli 33-vuotias, itsenäinen ja itsepäinen. Mihin hän miestä tarvitsi?

Kun asunnosta ei tarvinnut maksaa, tuli vähällä toimeen. Ruusu kaatoi moottorisahalla puita omasta metsästä, karsi ja paloitteli ne, kuskasi mönkijän peräkärryssä kartanolle ja pieni haloiksi. Niillä hän lämmitti talon, saunan ja paljun.

Siinä riitti puuhaa. Ja auton ja koneiden korjaamisessa. Taloakin täytyi pitää kunnossa. Jos joutoaikaa jäi, Ruusu kutoi käsityökaupan konkurssipesästä ostamistaan langoista koristeellisia villasukkia ja lapasia. Naapurin Selina myi niitä provisiopalkalla kirpputorillaan isolla kirkolla eli Hämeenlinnassa. Ruusu perheineen eli neuletuloilla ja lapsilisillä. Ei leveästi, mutta kuitenkin.

Ruusu ei olisi millään malttanut nousta vedestä ja lähteä nukkumaan, vaikka iho nahistuikin. Mutta muksut heräsivät aikaisin ja pistivät heti täyden rähinän päälle. Nukkumisesta ei tulisi mitään enää seitsemän jälkeen. Hän huokasi, nousi paljussa seisomaan ja kurkotti kätensä kohti kylpytakkia. Samassa hän säpsähti, kun pimeästä metsästä alkoi kuulua rytinää. Hirvikö sieltä oli tulossa?

Tuli Urhoa ikävä. Urho oli ainoa uros, johon Ruusu oli voinut luottaa. Kolmetoista vuotta Urho vahti Ruusun pihaa ja lenkitti emäntäänsä, mutta keväällä Urhon askel alkoi painaa ja eläinlääkäri löysi siitä syövän. Toukokuussa pystykorva oli jo niin tuskainen, että se oli pakko lopettaa.

Tietysti oli Eevertti-pukki, mutta sekin oli vanha ja kuuro ja vietti yöt navetan suojassa.

Talon nurkalla syttyi halogeenivalo. Sen valokeilan reunalla könkkäsi metsän suunnasta iso tumma mies, varmaan kaksimetrinen ja roteva. Pitkät mustat hiukset kiiltelivät hiestä ja valuivat silmille ja sänkisille kasvoille. Nahkatakki reuhotti auki, musta T-paita sen alla oli liimautunut lihaksikkaaseen yläkroppaan. Nahkahousut jalassa mies näytti rokkarilta tai prätkäjätkältä.

Mies käytti puunkarahkaa kainalosauvanaan, oli vähällä kaatua, kun valo osui häneen. Vasenta reittä peitti epämääräinen, tummunut side.

Valo osui myös Ruusuun, joka oli jähmettynyt paljussa seisomaan käsi kylpytakin päällä. Alastomana.

Kun miehen katse nousi maasta ja osui Ruusuun, hän pysähtyi ähkäisten. Putosi oikealle polvelleen ja horjahti siitä naamalleen heinikkoon.

Ei noussut enää.

– Hienoa, Ruusu sanoi itselleen.

– Sulla on vielä taito tallella. Mieheltä meni heti jalat alta.

Ruusu laskeutui paljusta kylpytakki mukanaan, veti sen päälleen, meni paljain jaloin miehen luokse ja kumartui katsomaan lähempää. Hien ja deodorantin hajut kisasivat tasaisesti, mutta hiki taisi viedä voiton. Niihin sekoittui raudan haju. Ruusu tunsi sen suussaaan.

Reiden ympärille oli sitaistu öljyinen riepu, jonka alta vuoti reippaasti verta.

Ruusu käänsi miehen selälleen. Mies murahteli hämärän rajamailla. Hän oli kolmekymppinen, sänkileukainen ja muutenkin sitä lajia, johon Ruusu aina retkahti. Vasemman reiden ympärille oli sitaistu öljyinen riepu, jonka alta vuoti reippaasti verta.

Ruusu haki sisältä sakset, puhdistusainetta, pumpulia ja sidetarpeet. Painoi ulkovalon päälle, niin että se palaisi muutenkin kuin liikkeestä. Muksut eivät onneksi olleet heränneet, tai pysyivät ainakin yläkerrassa.

Hän avasi likaisen siteen ja heitti sen hiiteen. Leikkasi nahkahousun lahkeen poikki haavan yläpuolelta ja halkaisi irtolahkeen. Tunki sen kylpytakin taskuun. Puhdisti haavan ja tajusi, että se oli ampumahaava. Samanlainen kuin se, jonka isä aikoinaan oli saanut olkavarteensa mennessään pidättämään pankkirosvoa. Ruusu oli puhdistellut sitä haavaa pitkään. Aina sieltä puski esiin uutta mätää ja luunsirua, mutta isä ei enää suostunut menemään lääkäriin, vaikka olkapäätä kuinka juili.

– Vanhoja syntejä sieltä vain nousee, isä oli sanonut.

– Ja tuo on hyvää harjoitusta lähihoitajaoppilaalle.

Olihan se tietysti. Vaikkei Ruusu pitkään ollut lähihoitajana viihtynyt. Liian sosiaalista työtä hänelle.

Nyt hän näki, että tuuheakarvaisen reiden läpi oli kulkenut luoti. Siisti sisäänmenoaukko oli takana, juuri pakaran alapuolella. Vähemmän siisti ulostuloaukko oli etupuolella. Siinä näkyi luunsiruja.

– Täytyy soittaa ambulanssi, Ruusu sanoi samalla kun sitoi haavoja ensihätään, jottei mies vuotaisi kuiviin.

– Ei… ei ambu… lanssia… mies korisi. Silmät pysyivät kiinni, ilme tuskaisena.

– Pakko, reisiluu on kärsinyt. Jos haava tulehtuu...

Miehen silmät rävähtivät selälleen.

– Ei ambulanssia, hän sanoi terävästi ja tarttui Ruusun ranteeseen, puristi sitä lujaa.

– Ei poliisia! Sä… Sä hoidat…

”Kuka sua ampui?”

– Mä oon lähihoitaja, ei musta ole traumakirurgiksi. Kuka sua ampui?

Viha leimahti ruskeissa silmissä, mutta samassa niiden eteen liukui sumuverho. Katse sammui, silmät painuivat kiinni. Käsi puristi yhä Ruusun rannetta.

Ruusu irrotti miehen sormet ranteensa ympäriltä ja nousi. Mitä hän oikein tekisi tämän kanssa?

Viisainta olisi soittaa poliisille, mutta koskas hän oli tehnyt niin kuin viisainta olisi? Ei kovin usein.

Ruusu sitoi kylpytakkinsa kunnolla kiinni, tarttui miestä kainaloiden alta ja lähti raahaamaan häntä sisään. Iso mies painoi kuin synti, eikä retuuttaminen tehnyt varmasti hyvää ampumahaavalle. Mutta ei häntä heinikkoonkaan voinut jättää.

Rappusissa miehen buutsinkannat kopsahtelivat ja jättivät mutaiset laahausjäljet. Kun Ruusu oli saanut miehen eteiseen, hän sulki ulko-oven ja kiskoi buutsit jalasta.

Valkoiset froteesukat eivät enää olleet ihan valkoiset. Oikean saappaan varren alta paljastui nilkkakotelo, jossa oli lyhytpiippuinen krominkiiltoinen revolveri, Smith & Wesson .357. Kaikki seitsemän patruunaa olivat tallella rummussa.

Ruusu pani aseen kylpytakkinsa taskuun ja piilotti saappaat komeroon. Hän tunnusteli vielä miehen nahkahousujen taskut. Löysi setelikäärön, siinä oli parisataa euroa, ruskean kamman, josta puuttui pari piikkiä ja vähän käytetyn paperinenäliinan. Antoi niiden olla.

Ruusu tarttui miestä taas kainaloiden alta ja kiskoi hänet keittiöön. Kun hän heivasi yläkroppaa valkoiselle puusohvalle, mies ähkäisi ja nahkarotsin alta takaa kolahti lattialle jotakin painavaa ja metallista.

Pistooli. Vanha venäläinen Makarov. Toimintavarma ysimillinen. Ei turhia hienouksia.

Se oli varmaan ollut housunkauluksen alla. Toivottavasti ei kovin syvällä.

Ruusu poimi aseen lattialta ja liu’utti lippaan kämmenelleen. Kolme patruunaa jäljellä. Viisi oli siis käytetty, jos lipas oli ollut täynnä.

Hän sujautti lippaan ja pistoolin kylpytakin taskuun, nosti miehen jalatkin sohvalle. Ne eivät aivan mahtuneet suoriksi, vaan piti jättää käsinojan päälle.

Mies hengitti raskaasti. Ruusu tutki nahkatakin taskut ja sisäpuolen ja löysi perhosveitsen, sellaisen eurooppalaisen, jossa kahva taittuu terän suojaksi. Hän talletti senkin kylpytakin taskuun, vaihtoi sitten vasempaan taskuun, kun froteetakki alkoi venyä.

Silloin pihaan hurautti auto. Harmaa Ford Focus -farmari, ei ihan uusi. Etusäleikön alta välkkyvistä sinipunavaloista Ruusu tunnisti sen poliisiautoksi.

Kun poliisien perävalot olivat kadonneet näkyvistä, Ruusu veti kylpypaljun päälle kannen ja palasi sisään, sammutti ulkovalot ja lukitsi ulko-oven.

Iso tumma mies retkotti yhä keittiön puusohvalla jalat käsinojan päällä ja hengitti raskaasti. Ruusu riisui häneltä nahkatakin ja peitteli huovalla, haki vielä muistaessaan ulkoa karahkan, jota mies oli käyttänyt kainalosauvanaan, ja laski sen sohvan juurelle.

Puhelin soi olohuoneen pöydällä. Äiti.

– Mitä sä tähän aikaan yöstä soittelet? Ruusu kysyi.

– Aattelin vaan kysyä, onko siellä näkynyt niitä ryöstäjiä. Nehän sai kuulemma hyvän saaliinkin.

– Taasko sä oot lukenut jotain ruotsalaista dekkaria?

Äiti oli kova lukemaan dekkareita, varsinkin pohjoismaisia, sellaisia joissa oli juoppo keski-ikäinen komisario. Mitä juopompi sen parempi. Muut eivät äidille kelvanneet.

– Ihan nettiuutisia selasin.

– Ei poliisit puhuneet mistään saaliista, vaikka mä kysyin.

– Joko ne kävi siellä? Oliko tuttuja?

– Nikkilä, jos muistat.

– Jaa se pulisonkikaveri. Tai olihan isälläskin pulit, mutta siihen aikaan oli kaikilla, joilla vaan kasvoi.

Äidistä selvittyään Ruusu meni yläkertaan pukeutumaan. Märän verisen kylpytakin hän heitti pesuhuoneen suihkukopin seinän päälle kuivumaan. Aamulla se pääsisi koneeseen.

Nuorimmainen, puolitoistavuotias Eevi, nukkui hänen kanssaan samassa huoneessa. Eevi oli työntänyt kätensä pinnasängyn pinnojen välistä Ruusun parisängylle. Usein tyttö aamuyöstä kömpi hänen viereensä. Mahtuu vielä, Eevi aina sanoi. Ja mahtui kyllä.

Kolmevuotias Iivari ja viisivuotias Jalmari nukkuivat yläkerran toisen huoneen kerrossängyssä. Iivari taisi nähdä pahaa unta, kun uikutti. Ruusu kyykistyi sängyn viereen ja silitti vaaleita hiuksia, kunnes poika rauhoittui.

Hampaita pestessään Ruusu mietti, voisiko haavoittuneen ryöstäjän jättää alakertaan yksinään yöksi. No, ei hän kyllä raahaisi miestä yläkertaankaan. Poliisit tuskin enää palaisivat tänä yönä, ja mies itse oli sen verran heikossa kunnossa, ettei hänestä olisi pahantekoon.

Pysyköön siellä missä oli.

Aamuyöstä Ruusu heräsi siihen, että alhaalta alkoi kuulua ääniä. Lattialankut narisivat. Joko mies oli jalkeilla, vaikka reisi oli riekaleina? Vai oliko joku murtautunut sisään?

Ruusu huokasi, heitti pussilakanan pois päältään – muuta peittoa ei näillä helteillä kärsinyt pitää – ja lähti laskeutumaan alakertaan yöpaitasillaan, paljain jaloin.

Kello oli neljä, aurinko nousemassa navetan takaa. Portaisiin tuli kapeasta ikkunasta sen verran kajastusta, ettei valoja tarvinnut sytyttää. Ruusu ei yrittänyt mitenkään hiipiä, ja turhaa se olisi ollut. Rappuset natisivat vähintään yhtä lujaa kuin alakerran lattia.

Sitten alhaalta kuului rysähdys ja tuskainen karjaisu:

– Perkele!

Ruusu pisti juoksuksi. Hän sai ison tumman miehen näkyviinsä heti, kun avasi eteisen oven portaiden alapäässä. Hyvä ettei osunut mieheen, joka retkotti vessan ovella puolispagaatissa oikean polven varassa, reidestä sidottu vasen jalka sivulle ojentuneena. Kävelykeppinä toiminut puunkarahka oli vieläkin vasemassa kädessä, oikea piteli auenneen oven kahvaa paikoillaan.

– Huomenta, tuliko hätä? Ruusu kysyi.

Mies kirosi, käänsi katseensa Ruusua kohti. Ei näyttänyt onnelliselta.

– Ei kun aattelin lähtee aamukävelylle.

– Ja siinä jo rupes väsyttämään?

– Voisitko sä ystävällisesti auttaa mut pytylle? Muuten mä kohta sotken sun eteisen lattias.

”Helvetti, yritätkö sä tappaa mut?”

Ruusu meni auttamaan. Nahkahousujen jämätkin saivat lähteä. Alakerran vessa oli ahdas, lavuaari melkein tuli syliin, kun istui pytyllä. Mies piti haavoittuneen reiden mahdollisimman suorana, ja kun Ruusu oikaisi selkäänsä, hän kompastui miehen jalkaan ja joutui ottamaan tukea siitä.

– Helvetti, yritätkö sä tappaa mut? mies ärähti.

Ruusua alkoi sapettaa.

– Kuules nyt jätkä. Jos mä olisin halunnut tappaa sut, mä olisin jättänyt sut pihalle vuotamaan kuiviin. Mä en olis putsannut ja sitonut sun ampumahaavaas ja raahannut sua sisälle nukkumaan.

Mies kohotti kätensä rauhan merkiksi.

– Okei, okei. Mä oon kiitollinen.

– Ole hyvä vaan, Ruusu sanoi. Hän harppasi miehen toisen jalan yli eteiseen.

– Oisko sulla buranaa tai jotain? Nää tuskat on helvetilliset…

Ruusu haki miehelle keittiöstä kaksi nelisatasta buranaa ja vettä.

Takaisin sohvalle mies piti avustaa. Ruusu tarkisti siteen.

– Näyttäs olevan ihan kunnossa. Ei oo vuotanut läpi, vaikka sä rymysitkin tossa eteisen lattialla.

– Kiitos, mies sanoi ja tarttui Ruusun hiuksiin, kiskaisi hänen kasvonsa oman naamansa eteen.

Tuijotus oli tiukka.

– Missä mun aseeni on?

Hiusjuuriin sattui. Ruusun käsi oli yhä haavasiteen lähellä. Hän survaisi peukalonsa siteen alle ja upotti sen ulostulohaavaan. Miehen katse himmeni, ote kirposi hiuksista ja käsi putosi syliin, kurkotti kohti sidettä.

Ruusu veti peukalonsa pois haavan alta ja nousi nopeasti, otti pari taka-askelta. Mies irvisteli ja piteli reittään kaksin käsin.

– Mä en anna sulle mitään aseita, Ruusu sanoi.

– Mutta en mä ilmoita susta poliisillekaan. Ne kävi jo yöllä, enkä mä kertonut niille mitään.

– Mitä ne kertoi? mies kysyi.

– Että jotain ryöstöä oli yritetty kymmenen kilsan päässä ja tekijät oli karkuteillä. Yksi oli haavoittunut.

Mies pyyhkäisi hiuksia pois silmiltään. Hän näytti jo unohtaneen koko välikohtauksen.

– Oisko sulla mitään syötävää? Karmee nälkä. Mä lähden kyllä sitten.

– Et sä tossa kunnossa mihinkään lähde, Ruusu sanoi.

– Haluutko kananmunaa vai puuroa? Mulla on oman kanalan munia, mutta pellot on olleet paketissa jo kuuskytluvulta lähtien. Isäukon ajoilta.

– Paista vaikka pari munaa… Mikä sun nimes on?

– Ruusu.

– Mä oon… Marco, c:llä. Ja sori. Mä en nyt oo oikein oma itteni. Mut petettiin jo kerran tänään… tai siis eilen. Eiks nyt oo keskiviikko?

Ruusu nyökkäsi.

– Ja perjantaina on juhannusaatto.

He katsoivat toisiinsa, mutta kumpikaan ei tarjonnut kättä tai nyrkkiä tai ylävitosta.

– Kuules nyt Marco Seellä. Mä käyn hakemassa tuoreita munia. Pysytkö sä siinä sohvalla vai pitääkö sulle panna käsiraudat?

– Miks sulla on käsiraudat?

Marcon äänessä oli heräävää kiinnostusta.

Ruusu ei vastannut. Hän haki käsiraudat olohuoneen lipaston laatikosta ja piti samalla koko ajan silmällä Marcoa. Miehen katse alkoi hiipua ja selkä vaipua kohti puusohvan patjaa. Vessareissu ja muu rähinöinti olivat tainneet käydä potilaan voimille.

Tai sitten hän teeskenteli.

Kun Ruusu palasi keittiöön, Marco kuorsasi jo. Ruusu ei silti ottanut mitään riskiä. Hän sujautti isän vanhojen käsirautojen toisen pään Marcon ranteen ympärille – hyvä kun se yletti – ja toisen puusohvan sorvatun kulmapinnan ympärille. Se oli paksua puuta ja kestäisi kyllä aika kovaa vääntöä.

Ulkona oli vielä vähän viileää, heinikko kasteesta kosteana. Ruusu otti crocsit jalkaansa eteisestä ja veti navettafleecen yöpaitansa päälle.

Lampaat olivat laitumella navetan takana, ne hän ruokkisi myöhemmin muksujen kanssa. Nyt hän päästi Elmerin kanoineen pihalle ja heitti niille jyvät ja tarkisti, että vettä riitti vielä. Keräsi kymmenkunta munaa kanalasta koriin, vei munakorin ulkoportaiden yläpäähän ja meni navettaan.

Siellä oli nyt vain Eevertti. Oikeastaan senkin olisi voinut pitää ulkona, mutta kaiketi kuurouttaan ja sokeuttaan pukki oli käynyt arvaamattomaksi ja alkanut pökkiä emäntäänsäkin kintuille. Sillä oli kovat ja terävät sarvet, eikä hän uskaltanut enää päästää lapsia sen lähelle, niin paljon kuin he siitä pitivätkin.

Ruusu vei Eevertin liiterin päähän liekaan, siellä se saisi kaluta ruohot maasta koko ympyrän alalta ennen kuin hän siirtäisi sen uuteen paikkaan. Hän oli jo lähdössä takaisin sisään, kun huomasi ison verisen kädenjäljen liiterin ovenpielessä.

Mitä hittoa?

Samassa hän muisti rapinan, jonka oli kuullut paljussa ollessaan liiterin suunnalta. Oliko Marco käynyt ensin täällä, ennen kuin tuli sitten esiin talon takaa metsästä? Ja jos niin miksi?

Kädenjälki katkesi oveen, sormien osa jäi piiloon. Marco oli ottanut siitä tukea mennessään sisään. Liiteri ei ollut lukossa, siinä oli vain reikeli. Sinne pääsi helposti.

Ruusu vilkaisi keittiön ikkunaan. Siellä ei näkynyt ketään. Eikä Marco olisi päässytkään ikkunaan, jollei olisi raahannut puusohvaa mukanaan. Ihan niin vahvassa kunnossa se ei tainnut olla.

Ruusu avasi haan, veti ovenkahvasta ja kurkisti sisään. Siellä oli hämärää, pienestä likaisesta ikkunasta ei paljon tullut valoa. Hän kiepautti katkaisinta. Hehkulamppu syttyi. Hänellä ritti hehkulamppuja vielä pitkäksi aikaa, hän oli ostanut niitä laatikoittain varastoon aina kun näki.

Puupinot, pulkat, potkukelkat, sukset, moottorisaha, kirveet, vesurit, lapiot, kuokka, aatra, haravat, puutarhajyrsin, ruohonleikkuri ja oksasilppuri olivat kaikki paikoillaan. Koneet olivat kaikki vanhoja, isän peruja. Ruusu oli pitänyt ne kunnossa ja käyttänyt niitä. Seuraavaksi pitäisi mullata perunamaa talon takana. Siihen hän tarvitsisi äidin apuun. Jalmarikin oli vielä liian pieni aatran aisoihin.

Miksi Marco oli tullut liiteriin? Luuliko hän saavansa sieltä apua? Vai etsikö vain piilopaikkaa?

Miksi hän sitten lähti heti pois?

Ruusu katsoi tarkkaan lautaseiniä. Toisin paikoin saumoista paistoi päivä, ja talvella tänne tuiskutti kovalla tuulella lunta. Laudat olivat tummia, mutta niistä olisi kyllä erottanut veriset kädenjäljet. Marco ei ollut nojannut täällä seinään. Lattialankuiltakaan ei löytynyt veritippoja.

Hakkuupölkyn päällä oli tummanpunainen läiskä. Pölkky oli lähellä puupinoa, ja nyt Ruusu huomasi, että pino oli jonkin verran vinossa. Hän ei ollut jättänyt sitä noin.

Pino oli syvä, puita kuudessa rivissä koko liiterin perän leveydeltä. Ne riittäisivät seuraavaan kesään saakka sekä olohuoneen varaavaan takkaan että saunaan. Keittiön puuhellaa hän ei enää paljon käyttänyt, ja navettasaunassa veden lämmitti sähkökierukka.

Klapien välistä näkyi mustan urheilukassin pääty.

Ruusu alkoi latoa klapeja ensimmäisestä rivistä lattialle. Seuraava pino näytti moitteettomalta, kunnes noin puolen metrin jälkeen siihen ilmestyi aukko. Klapien välistä näkyi mustan urheilukassin pääty. Ruusu kiskoi pitkän laukun esiin, ja pino romahti entiselleen.

Ruusu laski Koho-laukun lattialle. Se painoi kuin perisynti. Hän kävi ikkunassa vilkaisemassa taloon päin. Hiljaiselta vaikutti.

Ruusu avasi ensimmäisen vetoketjun. Kapeasta aukosta pilkotti harmaata kangasta. Hän avasi toisen vetoketjun ja veti väliin jäävän kangassuikaleen irti tarranauhasta ja kokonaana sivuun.

Kassissa oli harmaa säkki, tukevaa kangasta. Sen suuaukko oli revitty veitsellä auki. Kun hän nosti säkin pystyyn urheilukassissa, hän näki että se oli täynnä rahanippuja. Ei sileitä seteleitä, vaan kuluneita, nuhjuisia ja repaleisia.

– Ohoh, Ruusu sanoi itsekseen.

Varmaankin käytöstä poistettavia rahoja. Hän oli joskus lukenut niistä, vai oliko isä puhunut? Selvin päin isä ei puhunut mitään, mutta päissään se vaati aina juttukaverin. Ja kotona se oli enimmäkseen päissään. Jos äiti oli töissä, isä käski Ruusun kuuntelemaan synkkiä yksinpuheluitaan.

Koska isä oli rikoskomisario, Ruusu tiesi jo ennen kouluikää enemmän kuin tarpeeksi Hämeenlinnan tienoon nurjasta puolesta. Ehkä siksi hänen oli aina ollut vaikea luottaa miehiin. Tai ehkä se vain johtui siitä, että miehet olivat mitä olivat.

Isän puheista Ruusu muisti, että käytöstä poistettavat setelit vietiin Suomeen pankkiin poltettaviksi. Niiden sarjanumeroita ei merkitty mihinkään. Ne olivat käypää rahaa. Isä oli joskus puolileikillään puhunut, että pitäisi piruuttaan ryöstää sellainen kuljetus. Puheeksi se oli jäänyt, kuten isällä niin moni muukin asia poliisityön ulkopuolella.

Mitenhän paljon säkissä oli käteistä?

Ruusu poimi yhden nipun käteensä. Pelkkiä satasia, viisikymmentä kappaletta. Osa oli niin töhkäisiä tai riekaleisia, että niitä olisi hankala käyttää. Mutta suurin osa näytti aivan käyttökelpoiselta. Ainakin kolmekymmentä niistä.

Kolme tuhatta euroa.

Sillä maksaisi laskuja pitkän aikaa. Voisi hankkia Transittiin uuden kaasuttimen, joka ei hirttäisi kiinni kesken traktorinohituksen. Saisi Eeville uuden turvaistuimen sen rotansyömän tilalle.

Ruusu avasi säkkiä lisää, laski silmämääräisesti setelinippuja. Tässä säkissä näytti olevan pelkkiä satasia. Ainakin sata nippua.

Muutama sata tuhatta euroa.

Herranjumala. Sillä summalla rakentaisi uuden talon ja piharakennuksen, ostaisi uuden auton ja mönkijän, teettäisi porakaivon pihaan vanhan kuivuneen vinttikaivon tilalle. Lähtisi lasten kanssa ulkomaille, Tallinnaa pitemällekin. Siellä he olivat viime kesänä käyneet.

Marco voisi tietysti olla eri mieltä. Tai poliisi.

Entä jos Marcon kaverit tulisivat etsimään saalista? Se oli hyvin mahdollista. Ehkä jopa omat olivat ampuneet sitä reiteen, kun se oli paennut niitä. Luoti oli tullut takaapäin.

Rahat houkuttivat, riskit pelottivat. Omasta puolestaan Ruusu ei niinkään pelännyt, vaan lasten. Miten heidän kävisi, jos hänelle sattuisi jotakin? Tai jos hän joutuisi vankilaan?

Asiaa harkitessaan Ruusu taittoi säkin suun kiinni, sulki sen urheilukassiin ja pinosi klapit takaisin entiselleen. Sitten oli tehtävä päätös.

Soittaisiko poliisille? Se ylikonsta oli antanut hänelle korttinsa. Nikkilä…

Silloin hän menettäisi rahat.

Pakkaisiko muksut Transitiin ja lähtisi kaukomaille?

Marco lähtisi varmasti perään.

Olisiko jokin kolmas vaihtoehto?

– Mitä mä teen sun kanssas? Ruusu kysyi.

Urheilukassi lojui lattialla viattoman näköisenä eikä sanonut mitään. Liiteristä lähtiessään Ruusu ei vieläkään ollut varma, mitä tekisi.

Kun Ruusu palasi munakorin kanssa sisään, hän kuuli Jalmarin äänen eteiseen.

– Miks sulla on käsiraudat? Ooksä rosvo?

– No en poliisikaan, Marco vastasi.

– Pappa oli poliisi. Se otti rosvoja kiinni.

– Ihan tosi? Mun pappani oli merirosvo.

– Älä valehtele pojalle, Ruusu sanoi keittiön ovelta.

– Jalmari, tuu pois sieltä sohvan luota.

Jalmari tuli vähän ihmeissään. Ruusu laski munakorin keittiön pöydälle ja kumartui halaamaan poikaa.

– Mikä setä toi on? Jalmari kysyi.

– Se on Marco. Se jää meille vähäks aikaa.

– No kiva. Vaikee tietysti lähteekään, kun on raudoissa, Marco sanoi.

– Mikä Marcon jalassa on?

– Mä satutin sen mettässä. Törmäsin karhuun.

– Oikeesti? Jalmari epäili.

– Ei tää vielä mitään. Näkisit sen karhun.

– Sitä mä en kyllä ala paikkailemaan, Ruusu sanoi.

– Missä sä viivyit? Nälkä kurnii suolissa, Marco kysyi.

– Piti ruokkia muut elukat ensin.

– Meillä on lampaita ja kanoja ja kaneja ja Elmeri ja Eevertti! Jalmari kehui.

– Keitäs ne on? Marco huolestui.

Sillä aikaa kun Jalmari selitti, Ruusu kaatoi rypsiöljyä pannulle ja alkoi paistaa munia.

Marco tuli hyvin toimeen lasten kanssa. Hieno piirre miehessä. Rosvossakin.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Tapani Bagge

on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.

Testiajo, osa 2/8: Yöllinen merenkäynti pitää Reijan hereillä Ruotsin-laivalla ja saa miettimään. Osaako hän olla onnellinen? Aamulla alkaa automatka läpi Euroopan.

Pohjoisrannassa seisottiin. Molemmat kaistat olivat niin täynnä, ettei puikkelehtiminenkaan ollut mahdollista. Matkantekomme uhkasi tyssätä alkuunsa. Odotin, että Ilkka sanoisi muutaman valitun sanan huonosti valitusta kahvittelutuokiostani, mutta hän vain eteni rauhallisesti letkassa.

Kun lopulta pääsimme Katajanokalle, autojen paljous oli lannistava sielläkin. Lauttajonon hännillä ilma oli pakokaasusta sakeaa.

”Mikseivät ihmiset sammuta autojaan?” parkaisin.

”Ei meidän tarvitse tähän jäädä”, Ilkka sanoi ja lipui tyynesti viereiselle, tyhjälle kaistalle.

Pidempi jono ei edennyt mihinkään, mutta se ei meitä enää haitannut. Ilkka oli maksanut ennalta extraa paalupaikasta, joten pääsimme ensimmäisinä pysäköimään ja saman tien majoittumaan.

Hytti ei ollut niin tilava kuin olin toivonut, mutta sentään siistimpi kuin kauhtuneen käytävän perusteella olin uskaltanut odottaa. Pöydällä tönötti kaksi piccolopulloa halpaa kuohuviiniä. Kylmiä, kokeilin heti. Taskulämmin olisi laskenut tunnelmaa.

 

En voinut olla huomaamatta, että Ilkka oli kovin hiljainen. Ennen kuin ruuhka kävi huolestuttavaksi, olimme rupatelleet vuolaasti, minä kehuin Minnan kanssa jakamaani pähkinätorttua ja Ilkka kertoili lastensa kuulumisia, mutta nyt Ilkka asetteli vaitonaisena toilettilaukkuaan kapealle tasolle kylppärin lavuaarin viereen.

Älä ala tulkita, älä ala tulkita, hoin itselleni. Kaikki on hyvin, oikein hyvin. Eikö se tajua, että tuossa kaikki kastuu? Inhotti huolehtimiseni kun katselin miehen puuhia kylpyhuoneessa. Tarkkailin liikaa. Päätin tehdä siitä lopun suoruudella.

”Ei ole pitkään aikaan tuntunut kanssasi muulta kuin kotoisalta.”

”Jännittääkö sinua?”

”Miten niin?” Ilkka kysyi. Kuulin ihmetyksen äänessä. Tuijotin hammaslankarasiaa Ilkan kädessä. Pitikö taas loikata tulkitsemaan. Ilkka vain mietti jotain. Sellaista voi tapahtua. Ihminen on hiljaa kun se miettii. Etenkin kun ihminen on tutkija.

”Voi taivas. Anteeksi, ei mitään, jatka, jatka, minä vain ajattelin…”, sopertelin ja viikkailin seuraavan päivän alusvaatteet hyllylle. Ehkä olisi hyvä olla hetki hiljaa. Jännittääkö sinua? Mikä kysymys!

”No totta puhuakseni, kun nyt kysyit, alkoi vähän jännittää. Ei ole pitkään aikaan tuntunut kanssasi muulta kuin kotoisalta. Mutta tämä osui äsken silmiin”, Ilkka sanoi ja käänsi puhelimensa näytön minuun päin.

Olen dynaaminen, sopivan ikäinen juuri sinulle ja hyvässä kunnossa.

Viihdyn yksikseni mutta yhteisöissäni kuulun kantaviin voimiin.

Minut tunnetaan rohkeana ja avarakatseisena…

”Mistä tuo nyt tuohon tuli?”

”Otin sen talteen sinun profiilistasi”, Ilkka tunnusti. ”Ajattelin, että on hyvä verrata sitten joskus myöhemmin…”

”Ai jos tästä mitään tulee?”

”Jotain sellaista. Jos yhdessä pysytään. Ja onhan tässä jo pysytty”, Ilkka sanoi, astui askeleen lähemmäksi ja otti vyötäisiltäni kiinni. Kiemurtelin loitommalle.

”Mutta epäilit sitä? Kuinka pitkään? Ensimmäiset viikot? Vieläkin?”

”Hei, äläs nyt”, Ilkka sanoi. ”Tuli vain mieleen, miten moni tuohon ehti tarttua, kun ei olla varsinaisesti sovittu… ja miten moni… Äh, kunhan hölmöilen”, Ilkka yritti väistää, mutta liian myöhään. Huolissaan, liikkis.

”Miten minä ehtisin tavata ketään muuta kuin sinua?” sanoin tyynnyttävimmällä äänelläni. Wau, mies on mustasukkainen!

”Joo, tiedän, lapsellista. Unohda koko juttu.”

Ilkka rusautti yhden piccolopullon auki, kaatoi pölyisen kuohuviinilasin täyteen ja ojensi maljan käteeni. Toiseen lasiin pullosta riitti vain pohjat. Ilkka yritti nostaa sen skoolaukseen vajaana, mutta avasin toisen pullon saman tien ja täytin Ilkan lasin. Jos romantiikkaan täytyy turvautua, turvaudutaan sitten kunnolla, ajattelin.

”Tätä matkaa ei vajaalla aloiteta. Kantaville voimille!”

”Kantaville voimille! Ja vastavoimille!”

Lasit soivat kauniisti yhteen. Mutta liikaa voimaa ja ne voisivat kilahtaa rikki.

 

Laiva keinui niin, ettei nukkumisesta tullut mitään. Ilkka makasi jäykkänä ja minä potkiskelin peittoa pois päältäni. Tuskanhiki. Olisi pakko nukkua tai levätä edes. Seuraavan päivän ajosta oli hyvää vauhtia tulossa koetteleva.

Keulahytti oli virhe. Laiva tuntui putoavan metrikaupalla jokaisen vaahtopään harjalta aallon pohjaan. Koukkimisen olisi vielä kestänyt mutta tömähtely oli sietämätöntä. Kuin jättiläinen olisi tampannut mattoja. Keskemmällä laivaa vaatimattomammassa hytissä olisi ehkä voinut nukkua rajusta merenkäynnistä huolimatta.

Kumpikin tunsimme toisen valvovan. Kiedoin käteni Ilkan vatsan ympäri. Miehen hyvin kehittynyt iskämasu tuntui turvalliselta kuin lapsuuden pelastusliivi isän kanssa verkoilla. Silti säpsähdin kun taas tömähti.

”Vesi ei anna periksi”, Ilkka sanoi ja haukotteli.

”Ai vesikö se on? Luulin, että jää kolisee.”

”Kolisee sekin, mutta nuo läimähdykset tulevat vedestä. Jäästä lähtee murtumisen ja kimmahduksen ääni.”

Jokainen soluni oli hereillä. Ilkan käsivarsi painoi alimpia kylkiluitani.

Hapuilin tieni vessaan. Pesin hampaat uudestaan. Joskus huonounisina öinä minulla on tapana huijata itseni levolle tekemällä iltatoimet toistamiseen. Tarvettakin hampaidenpesulle sitä paitsi oli, sillä illallisen valkosipuli maistui suussa vahvasti. Purskuttelin. Sylki oli vielä punaviinin värjäämää.

Kömmin takaisin sänkyyn ja sovitin selkäni mukailemaan Ilkan vatsapuolen mutkaa. Ilkka oli ehtinyt jo nukahtaa. Hyväuninen mies. Minun ei auttaisi hermostua vaikka valvottaisi. Ajaisin Ruotsin halki niin pitkään kuin kohtuudella jaksaisin. Enempää ei voi.

Jokainen soluni oli hereillä. Ilkan käsivarsi painoi alimpia kylkiluitani. Se tuntui äkkiä hyvin häiritsevältä. Olin jo tarttumaisillani Ilkan kämmeneen nostaakseni raajan pois päältäni mutta jätin liikkeen kesken. Miksi oikeastaan siirtäisin käden? Pieni paino ei haitannut millään tavalla, ei estänyt hengitystä eikä aiheuttanut puutumista. Päinvastoin: selän yli vatsapuolelle roikkuvan käsivarren paino oli miellyttävä, tyynnyttävä suorastaan. Siinä maatessani tajusin, mikä minua häiritsi: ei paino vaan eleen omistavuus. Melkein vielä pahempaa oli, että omistajan elkeet olivat peräisin nukkuvasta Ilkasta. Unissaankinko mies jo piti minua omanaan? Halusinko minä käden pois päältäni vain, jotta ele ei olisi tuntunut niin vaativalta? Pelkkiä häiritseviä ajatuksia. Miten kukaan voi tietää, mitä lopulta haluaa. Ja muutama tunti sitten olin salaa iloinnut mustasukkaisuuden häivähdyksestä Ilkassa.

Käänsin kylkeä ja silloin se otti selvän muodon, äärimmäisen kiusallinen ajatus: saan rakkauden, jos selvitän tämän. Saan rakkauden, jos –. Mitä ihmettä! Mikä on se tämä, joka minun nyt pitäisi selvittää? Selvitän tämän matkan, tämän miehen salaisuuden, minkä?

”Ilkka, nukutko sinä?” kuiskasin.

Ilkan hentoinen hurina jatkui häiriytymättömänä.

 

Nipistin silmäni kiinni ja päätin selvittää vyyhteni yksin. Uni paras lääke on… Palautin mieleeni lapsuuden sarjakuva-albumit, loin mieleeni ruudun ja siihen ruohoisen rinteen, rinteeseen aidatun lammashaan, lampaat hakaan… Ei siitä ole kymmentäkään vuotta, kun kävin vielä isän kanssa verkoilla. Lasketaan sitten vuosia, kun lampaiden laskeminen ei tunnu tehoavan… Tai haukia… Sekin kesä… Suurin hauki sitten lapsuuden… Ja isän turvallisuus, joka oli aina olemassa mutta nousi esiin vain kun sitä eniten tarvittiin… Perämoottorin hurina hiljeni ja lakkasi kokonaan kun saavuttiin lahdenpoukamaan. Vene lipui kohti verkon kohoa. Minun tehtäväni oli napata airot ja pysäyttää vauhti niin että isä sai yläpaulasta kiinni. Isän alkoi nostaa verkkoa puikkarille. Nostamatta katsettaan askareesta isä puhkesi puhumaan: ”Oletko sie onnellinen?”

Oletko sie onnellinen? Ei, en ollut, en silloin. Mutta miten senkään voi tietää? Ei siitäkään ollut kuin viitisen vuotta, kun olin mielestäni saavuttanut varmuuden, että osaisin olla onnellinen, vaikka mitä tapahtuisi. Ihan mitä vain. Vaikka Iiris kuolisi, niin olin ajatellut ja kauhistunut ajatusta.

Makasin siinä Ilkan vieressä, muistelin menneitä ja muistinkin kaikenlaista. Muistin ajatelleeni, että nyt tunnen koko elämän syvyyden ja hyvyyden. Muistin riemuinneeni siitä. Että sitä voikin iloita kaikkivoipaisuuskuvitelmista, olin valmis nyt hymähtämään tylyn epäuskoisesti. Olla muka onnellinen vaikka mitä tapahtuisi! Ja kuitenkin: miksi epäillä aiempaa kokemusta, miksi halventaa sitä? Olin aidosti luottanut elämän kantavaan voimaan. Ja jos kerran olin jo onnistunut olemaan kokonainen, miksi elämisen taito olisi nyt hapertunut? Havaintoni oli ollut kirkas: on mahdollista olla onnellinen surullisenakin. Ja nyt en osannut olla vakuuttunut mistään, vaikka kaikki oli hyvin ja rauhallista. Mitä välissä oli tapahtunut?

Ilkan karvainen rinta kohoili tyynesti vieressäni.

Kyllä minä tiesin, mitä välissä oli tapahtunut. Kimmo. Kimmo oli tapahtunut välissä.

Oli tuntunut perin kiusalliselta yrittää keskustella isän kanssa parisuhteen tilasta.

Kun minua jännittää riittävästi, lakkaan hengittämästä. Niin kävi. Laiva heilui ja minun palleani jysähti liikkumattomaksi. Ilkasta ulos virtaava ilma pärisytti hänen huuliaan kevyesti. Minä olin hiljaa. Vieressäni hurisi mies ja tämä mies oli Ilkka, ei Kimmo. Ilkan hengitys oli rauhoittava kuin isän vanha perämoottori. Täydelliset olosuhteet minun rentoutua ja nukahtaa, mutta jokainen uusi ajatus tuntui vääntyvän edellistä levottomammaksi.

Ei ollut Kimmoa tunkeilemassa mutta ei myöskään isää kysymässä onnellisuuteni perään. Miten ikävä minun oli isää! Isän avaama onnellisuuskeskustelu oli katkennut, kun verkon loppupäästä oli noussut viiden kilon hauki, joka oli pahanpäiväisesti sotkenut liinan. Silloin kiitin haukea keskeytyksestä. Oli tuntunut perin kiusalliselta yrittää keskustella isän kanssa parisuhteen tilasta, mutta miten nyt toivoinkaan, että keskustelu olisi käyty. Miten mielelläni juuri nyt, juuri tänä unettomana yönä kolisevassa laivassa, kertoisin olostani isälle!

Vilkaisin Ilkkaa. Mitä jos päästäisin irti kaikista pidäkkeistä ja kaataisin koko elämäntarinani hänen korvistaan sisään? Minnalle voisi soittaa. Tai siskolle. Ei, Seijalta tulisi vain kireää arvostelua. ”Olet arvaamaton”, Seija oli sanonut. Muun muassa. Reija ja Seija, iloiset lettipäät, minä tytär tummainen, määritelmän mukaan villi ja vaarallinen, Seija vaalea ja kiltti. Hah, mikä roolitus. Kun ne tietäisivät, ajattelin usein. Kun ne vain tietäisivät. Ja nyt ei ole enää ketään tietämässä, ei äitiä eikä isää.

”Onko sinun pakko olla niin musta?” Seija oli lapsena tingannut. Ja nyt: ”Onko pakko matkustaa aina pois? Etkö osaa muuten rentoutua?” sisko oli hymyillen kysynyt. Ja se hymy, mietteliäs hymy. Olin oppinut kammoamaan sitä. Ei hyväksyvää katsetta, ei sen jälkeen kun isäkin kuoli.

 

Kello soi seitsemältä. Ääni tuli kaukaa. Jossain vaiheessa olin vajonnut uneen. Ilkka oli jo pukeissa. Yritin väistää kun mies kumartui antamaan muiskun aamuhappamalle suulleni ja kuiskasi puoliksi laulaen: ”Herätys leviää.”

”Uuh, leviäisikin. Minä tässä leviän”, vastasin venytellen ja jätin nousuyrityksen kesken. Ilkka istahti sängyn jalkopäähän, nappasi paljaan oikean jalkani syliinsä ja aloitti painelun.

”Etsitäänpä sinun menopisteesi täältä. Eiköhän ala jalka nousta”, hän sanoi ja hyvän olon ja hienoisen kivun suloinen cocktail levisi jalkapohjasta hiusmartoon saakka.

Aamiainen sujui niin kuin se laivalla usein sujuu, ylenpalttisuuden merkeissä. Lopulta maltoimme nousta pöydästä ja pakkauduimme hyvissä ajoin autoon, jotta emme vahingossakaan olisi niitä piittaamattomia matkustavaisia, jotka jäävät satamassa tukkeeksi jonon keulille.

Turvavyö tuntui puristuksena vatsalla kun ähkin istuimen ja ratin säätöjen kanssa. Olimme päätyneet siihen, että hennoista unista huolimatta olisin luultavasti aamusta virkeimmilläni ja ajokelpoinen.

Paalupaikka oli hintansa väärti, mutta sain huomata vetovastuun kirot heti laivasta ulos ajettuani. Risteys tupsahti eteen aivan liian äkkiä ja viittoja oli aivan liian monta. ”Hetikö tässä pitää valintoja tehdä”, tuiskahdin, en Ilkalle vaan maailmalle yleisesti. Ja sitten neuvottomuuden kasvaessa jo Ilkallekin: ”Sano jotain!”

Navigaattori ei tietenkään herännyt, vaikka Ilkka hieroi sitä kuinka. ”Se hakee satelliittia”, hän sanoi ja pätevänä apukuskina leväytti vanhan kunnon paperikartan auki. Kartta peitti puolet näkökentästäni, mutta onnistuin pysymään kaistallani. Vääjäämättä tie johti satamasta pois epätietoisimmankin.

 

Suoritettiin Ruotsi ja päästiin Tanskaan. Tanskan-lautan jälkeen vaihdettiin kuskia ja minä pääsin nuokkumaan.

Maisema ei ollut alkanut vihertää yhtään. Minä olin haaveillut jo kesästä. Mitä oikein olin odottanut?

Pimeni. Vastaantulijoiden valot huojuivat ja silmiä kirveli.

Hotelleita ei ollut varauksessa ennen Roomaa. Oli tarkoitus, että etapit voisivat elää tilanteen mukaan. Ilkka oli luvannut hoitaa meidät nukkumaan tilanteessa kuin tilanteessa, mutta nyt hän ehdotti, että etsisin hotellin puhelimella. Voin pahoin väsymyksestä ja kivahdin, etten kykene tihrustamaan näytöltä ensimmäistäkään hotellia.

Kööpenhaminan pohjoispuolella heräsin horteestani (jota Ilkka myöhemmin nimitti ensimmäiseksi mökötyksekseni) ja ilmoitin, etten jaksa istua enää minuuttiakaan. Siitä kehkeytyi sanaharkka, sillä Ilkan mielestä olisi kannattanut ajaa vähintään Kööpenhaminan eteläpuolelle, ehkä vielä Saksankin puolelle. Aamusta tulisi sujuvampi, kuului perustelu. En edes yrittänyt kiistää Ilkan näkökantaa, mutta en myöskään luopunut omastani: nääntyisin, ellen pääsisi autosta pois viiden minuutin sisään.

”Kuule kun tuo huokailu ei nyt auta yhtään.”

Etuvasemmalla näkyi suuri hotellikompleksi. ”Aja tuonne”, sanoin.

”Miten täällä voi olla ruuhka vieläkin”, Ilkka manasi autojen punaisten perävalojen kajossa. ”Mistä sinne edes käännytään?”

En minä saanut valomerestä yhtään paremmin selvää kuin Ilkkakaan, mutta sen tajusin, että olimme auttamatta väärällä kaistalla. Vasemmalle olisi pitänyt jo päästä. Taisin huokaista. Kaduin kyllä heti, sillä tajusin kuulostavani marttyyrilta. Pitkittynyt riita illasta puuttuikin. Huokasin uudestaan.

”Kuule kun tuo huokailu ei nyt auta yhtään”, Ilkka sanoi. ”Etsisit jonkin osoitteen.”

”Minä en kykene, en näillä silmillä”, sanoin. ”Eikö me juuri ohitettu toinenkin hotelli? Aja jonnekin, ihan sama minne.”

Ilkka käänsi vasempaan ensimmäisestä mahdollisesta risteyksestä ja sitten heti oikealle. Pisto ei vienyt hotellin pihaan vaan jonkinlaisen varastoalueen portille. Portti oli kiinni. Onneksi, ajattelin mutta en sanonut mitään. Hyvä ettei Ilkka hölmöillyt meitä johonkin satamaan.

”Tuonne! Nyt aja takaisin tuolle isolle tielle ja sitten ajat niin pitkään, että seuraava hotelli tulee vastaan. Siihen mennään vaikka se olisi minkälainen.”

Ilkka otti ohjeet tyynesti vastaan. Ihailin häntä siitä. Ilkan tyyneys yllätti minut usein. Nekään repliikkini, jotka olisi voinut tulkita tiuskimiseksi, eivät tulleet tulkituiksi niin. Se oli taivaallista sillä olin lipunut luulemaan, että kumppanin harhaisten tulkintojen kanssa piti vain oppia elämään.

”Minuakin väsyttää”, Ilkka huokasi kun oli saanut auton käännetyksi ahtaassa umpikujassa. Sitten hän katsoi minua ja naurahti: ”Me huokaillaan kilpaa.”

”Pakko jaksaa vielä syödä”, minä sanoin. Emme olleet laivasta lähdettyämme syöneet kuin jäätelön tai pari tankatessa.

Toivo alkoi herätä. Pieni pätkä monikaistaista yhä ruuhkaista tietä vei kohti hotellikompleksia, eikä aikaakaan kun Ilkka pysäköi auton suurelle parkkipaikalle. Aukion kolmella laidalla nousi hotelli. Rakennukset vaikuttivat upouusilta aaltoilevine seinineen ja vesiaiheineen.

”Näiden kuutioiden ja kartioiden parissa on arkkitehti jos toinenkin viettänyt tovin”, Ilkka sanoi. Jotain pienempää ja pittoreskimpaa oli molemmilla ollut mielessä, mutta yhdeksän tunnin ajo huonounisen yön päälle tarkoitti, että etsinnät oli etsitty. ”Tähän jäädään”, totesimme yhdestä suusta ja astuimme kaksion kokoiseen tuulikaappiin, joka avautui jättimäiseen eleganttiin vastaanottoaulaan.

Yökohtainen budjettimme ylittyi bisneshotellissa reilusti, mutta nipistää ehtisi myöhemminkin. Juuri nyt emme jaksaneet välittää. Ennen huoneeseen könyämistä varasimme pöydän ravintolasta, joka lupasi tarjota tulella tehtyjä ruokia.

Huone oli iloinen yllätys: skandinaavisen selkeä mutta lämmin. Punainen ja tumma ruskea vasten valkoista ei ole yhdistelmä, jota olisin halunnut kotonani nähdä, mutta huoneessa se toimi. Syvänpunaiset Poulsenin valaisimet riemastuttivat minua erityisesti. Heittäydyin selälleni rubiininpunaiselle sängylle. Ilkka oli mennyt suoraan suihkuun ja oli lasiseinän läpi näytillä kuin akvaariossa. Mies seisoi lämpimän veden alla ja oli kääntänyt kasvonsa ylös kohti suihkua niin, että näytti auringonottajalta. Ihokarvat olivat liimautuneet pitkin pintaa kuin harvaturkkisella hylkeellä. On se söpö, raukea ajatus valtasi mieleni ja annoin silmieni ummistua.

Seuraavassa hetkessä päälleni tippui muutama vesipisara. Paksu päiväpeitto kahisi kun pyyhkeeseen kietoutunut Ilkka hytkytti minua hellästi vasten patjaa: ”Älä kokonaan nukahda, nyt mennään syömään.”

”Tätä onni kai on”, sanoin Ilkalle koska siltä se tuntui. Eteemme oli kannettu paikalliset tilasiiderit ja katajasavustettuja kampasimpukoita. Pelkäsin, että hervahdan kyynelehtimään kesken syömisen, niin tyytyväinen olin olooni. Pääruoaksi otimme burgerit, jotka osoittautuvat maittaviksi ja mukavan raikkaiksi lajissaan.

Tyytyväisinä ja kylläisinä kävimme levolle seuraavan päivän koettelemusta varten. Sen tarjoaisivat Saksan moottoritiet.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Testiajo, osa 1/8: Reija ja Ilkka ovat seurustelleet viisi kuukautta. He ovat lähdössä automatkalle Eurooppaan, ja Reijaa hermostuttaa. Hän haluaa pitää menneisyytensä salassa Ilkalta.

Asuin siihen aikaan yksin. En oikein uskonut muun olevan mahdollistakaan. Parhaimmillanikin uskoin pystyväni ehkä viikonloppuloman mittaiseen yhteiseloon täydellisissä olosuhteissa täydellisen partnerin kanssa.

En tietenkään uskonut täydellisyyteen. Hain sitä herkeämättä.

Nyt olin aivan ymmärrettävästi kauhuissani: jossakin vaarallisen sumentuneessa tilassa olin tullut luvanneeksi autoilla halki Euroopan tuoreen miesystäväni kanssa. Matka veisi pari viikkoa. Enemmän kuin viikonloppu toisen ihmisen vieressä suljetussa tilassa! Mitä ihmettä olin mennyt lupaamaan! Ei siinä mitään, Ilkka oli ihana (on yhä), mutta silti. Pakkasin ja huokailin. Purin ja huokailin ja pakkasin taas.

Olimme tunteneet kuukauden ajan. Matkaidea oli syntynyt toisen yhteisen yömme jälkeen. Siitä lähtien olin pakkaillut. Pidin sitä henkisenä valmistautumisena. Peruminen oli mielessä joka toinen tunti. Tietenkään en voinut perua. Lupaus on lupaus ja minä tyttöhän pidän lupaukseni.

Siis pakkasin. Ja purin.

Kuudentoista päivän matka, yhdettoista kengät. Aivan kohtuullista, laskin ja lisäsin nudet avokkaat pinon ylimmäksi. Jos elämänkokemus on jotain opettanut niin sen, että kenkiä on oltava mukana riittävästi. Riittävästi on se määrä, jolla selviää jokaisen mekon kanssa, myös vielä hankkimattomien. Nyt piti sitä paitsi ottaa huomioon vaihtuvat säät ja matkalla vaihtuvat vuodenajat. Mekkojen lisäksi tarvitsisin reisitaskuhousuja sun muita. Mitä vain voisi tulla vastaan. En juuri tuntenut Ilkkaa. Enkä Euroopan moottoriteitä.

Kenkälaatikot täyttivät eteisen ja kohosivat korkeuksiin kuin pätkä muuria. Matkalaukut odottivat asemissa ovella. Ilkka saisi pujottautua sisään.

Tyytyväisenä istahdin vierashuoneen sängylle ja kuvittelin, kuinka kohta raahaisimme laatikot yhteisvoimin autoon ja mies lohkaisisi ujon fyysikkovitsin tilavuusmitoista tai kaiken suhteellisuudesta ja toivoisi leikkisän arasti, että hänen kahdet kenkänsä voitaisiin ujuttaa mukaan – olkoonkin, että ne olivat kooltaan minun kolmeysejäni suuremmat. Minä rusentaisin häntä lämpimästi niin kuin vain humanisti luonnontieteilijää voi ja sanoisin että kohtuullinen toive.

Lempipuuhaani, kuvitella sanoja toisten suuhun.


Ärhäkkä pirinä sai minut pomppaamaan jaloilleni. Mikä voi soida? Puhelin ei soi noin eikä tietokone. Ilkalla on avain, on ollut jo pari viikkoa. Ovipuhelin. ”Ei, ei nyt”, parahdin ääneen, mutta ovipuhelin jatkoi. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka ikävää särinää se piti.

Hetken emmittyäni ryntäsin vaientamaan sisäoven vieressä huutavan laitteen. Olin kömpelö. Toinen kenkätorni kaatui kolisten. Kamerassa ei näkynyt ketään.

Jähmetyin ovipuhelimen eteen. Pizzamainosten jakajille en avaisi. Taaksepäin en päässyt, laonneet ja auki levähtäneet kenkälaatikot estivät ottamasta askeltakaan. Kiiltonahan päälle ei pidä tallata, tulee rumaa jälkeä.

Nyt soi jo ovikello. Olisi pitänyt hankkia ovisilmä. Se oli ollut mielessä joka päivä edellisen eron jälkeen, mutta en ollut saanut aikaiseksi. Olin päättänyt olla optimisti ja toivoa, että tarve väistyisi enkä kuulisi Kimmosta enää koskaan.

Eteinen täyttyi äänistä ja humisi kuin lähtöaula. Hengitä äänettömästi, komensin itseäni, se voi olla Kimmo. Se takuulla on Kimmo. Nopea sisäänhengitys, ilmavirran kohina kitalaessa, jännitys solisluissa. Minä humisin, ei eteinen. Vanha paniikki nousi, tunnistin sen, takuulla Kimmo, takiainen ja vainooja, unohduksen luoliin haudattu häiriö ja hirviö, en avaa, en enää ikinä. Käteni nousivat ohimoille ja kynnet painuivat päänahkaan. Teatraalinen ele. Annoin käsien hervahtaa alas ja kohensin ryhtiä: Pysähdy. Jos tämä on sitä mitä pelkäät, tarvitset kaikki voimasi.

Hengitä äänettömästi, komensin itseäni, se voi olla Kimmo.

En avannut ovea. Nostin kiiltonahkakengät turvaan ja potkin laatikosta singonneet vaelluskengät loitommalle. Pääsin peruuttamaan askeleen verran loitommaksi kammottavaksi muuttuneesta ovesta.

Perääntyminen ei vaientanut ovikelloa. Sitten koputus, vaativa koputus.

”Reija!”

Vaatteeni kahisivat. Jähmetyin.

”Reija, huhuu!”

Käytävässä kaikui. Huhuilu soi selkeänä ja rikkaana, ilman Kimmon tunkkaista kitalakisoundia.

”Reija, oletko siellä? Avaimet jäi kotiin!”

Ilkan ääni. Minä tyhmyri. Astuin takaisin ovelle. Pidätin yhä hengitystäni. Rauhoitu! Painoin otsani hetkeksi oven puupintaan. Olisi hullua näyttää liian helpottuneelta tai toisaalta säikähtäneeltä. Avasin.

”Avaimet jäi? Ethän sinä unohda avaimia”, ihmettelin ja suikkasin suukon jonnekin parran joukkoon. ”Miten pääsit sisään?”

”Naapurisi sattui tulemaan”, Ilkka sanoi.

Tunsin punastuvani. Teki mieli pyytää Ilkalta anteeksi, niin julkeasti Kimmo pomppasi taas mieleen. Naapuri olisi yhtä lailla saattanut päästää Kimmon käytävään, itse olisin saattanut epähuomiossa avata oven ja siinä olisin taas ollut miehen kuristusotteessa ja selitystulvan alle hukkumassa. En osannut ajatella loogisesti. Nyt ei ollut Kimmoa vaaniskelemassa, ei ovipuhelimella soittamassa, ei käytävässä hiippailemassa.

Ilkka ripusti takkinsa naulakkoon. Minä keskityin ajattelemaan, että menneisyys ei saisi pullahtaa esiin eikä Kimmo päästä myrkyttämään Ilkan ja minun välejä, mikä puolestaan tarkoitti, että Ilkka ei saisi tietää Kimmosta. Ilkkaa oli suojeltava menneisyyteni pimeimmiltä kausilta, sen olin päättänyt jo toisilla treffeillä. Oli suojeltava Ilkkaa ja rauhoituttava itse, nautittava siitä, että kaikki oli vielä tuoretta ja puristamatonta.

Ilkkaa oli suojeltava menneisyyteni pimeimmiltä kausilta.

Totta kai päätöksestäni pitää menneisyys osittain Ilkalta piilossa oli hankalia seurauksia. En kuitenkaan ollut valehdellut mitään, sillä siitä vasta vaikeuksia olisikin tullut. Kun Matera nousi matkakohteena esiin, pidin parhaana jättää kertomatta, että olin käynyt kaupungissa aiemminkin. Pasolinin leffan katsoimme, mutta omia matkakuviani en näyttänyt. Ajattelin, että autossa istuessa saattaisi tulla sopiva hetki kertoa, että minulle matka ei ollutkaan ensikosketus Basilicatan maakuntaan eikä tuleva kulttuuripääkaupunkivuosi ainoa syy. Suunnittelin livauttavani noin vain ohimennen, että olenhan minä muuten piipahtanut siellä, jäi ihastuttamaan se paikka…

Sopivaa hetkeä ei tullut. En uskaltanut ottaa sitä riskiä, että Ilkka olisi ajatellut minun haluavan verestää vanhoja muistoja. Pelotti, vaikka en pitänyt todennäköisenä, että juuri Ilkka kaikessa tasapainoisuudessaan olisi moisesta keksinyt mököttää. Koskaan ei voi olla varma.

”Minä heitän nämä auton perään”, Ilkka huikkasi ja hävisi pakkauspuuhiin. Ensin hän raahasi matkalaukut autoon, sitten yhdessä juoksutimme pienemmät nyssäkät ja kenkälaatikot autohalliin. Olimme tehneet hissittömyyslupauksen ja se piti: juoksimme eteisen ja auton väliä.

Olin ylpeä: Olimme selvinneet monelle päivälle venyneestä pakkausurakasta riitelemättä. Operaatio oli otettu iloisen liikunnan ja aivojumpan kannalta, ja auto oli pakattu tiiviisti kuin taidokkaasti ladotut Tetris-palikat. Ehkä mekin osoittautuisimme palikoiksi, jotka solahtavat toistensa koloihin kitkatta.

Traditioista ei tingitä. ”Nappaan nopeat lähtökahvit Minnan kanssa”, ilmoitin Ilkalle kun viimeinenkin hiuspinni oli autossa, kun roskat oli viety ja tiskiallas siistitty. Ei Ilkalla ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin: hän kellahti iltapäivätorkuille keräämään voimia.


Alkumatkasta tulisi tylsä: illalla lauttaan, aamusta Etelä-Ruotsin kimppuun, illaksi Tanskaan, joka on yllättävän pitkä pala maata sekin. Saksasta kaikki tiet vievätkin jo Roomaan, pitäisi vain valita reitti. Siinä kohtaa suunnitelmaa meillä oli vielä vähän neuvoteltavaa: Ilkka halusi tutkia sotahistoriallisia muistomerkkejä ja taistelupaikkoja; minulla oli vain kiire Italiaan, ensin Roomaan, sitten perille Materaan.

Lähtökahvit olivat tarpeen siksikin, että Minna oli ehdottanut tapaamista jo muutaman kuukauden, mutta jotain kiirettä oli aina olevinaan. Nyt olin hyvissä ajoin Strindbergillä. Olin valloittanut nojatuolit ja aloin hermostua kun Minnaa ei kuulunut. Parhaita paikkoja ei turhaan sovi pitää varattuna. Tai istuinhan siellä itse, mutta ei sitä lasketa. Muhkeiden tuolien paras puoli on se, että niiden uumeniin puhe uppoaa eikä kantaudu vääriin korviin. Tarvitsin elämänohjeita. Tee niin, älä noin, ajattele tätä, älä sitä. Minua vaivasi matkapaniikki, ja suorasukaisessa neuvomisessa Minna oli hyvä. Keneltäkään muulta en olisi siinä tilanteessa ohjeita ottanut.

”Nuppu!” Minna huikkasi ovelta.

”Armas!” vastasin.

Siliteltiin siinä toistemme selät ja käsivarret. Minna toi mukanaan sisään maaliskuun alun viileyttä mutta myös valoa, joka lupasi jo lämpöä.

”Kolmisen tuntia ja me ollaan lautalla.”

”Se siis toteutuu?” Minna hihkaisi, tarpeettoman yllättyneesti minusta.

”Epäilit?”

”No totta kai! Etkö itse muka?” Minna heitti vastakysymyksen, johon minun oli rehellisyyden nimissä pakko vastata myöntävästi. Olin epäillyt ja epäilin edelleen.

”Mutta en haluaisi epäillä!” parahdin. ”Haluaisin olla niin lojaali Ilkalle, etten tarvitsisi edes näitä kahvihetkiä! En haluaisi, että minun on pakko puhua kanssasi, jotta voin ylipäätään lähteä. Haluaisin, että pystyisimme Ilkan kanssa jakamaan kaiken eikä minun tarvitsisi sanoa sanaakaan hänestä kenellekään, ei sinullekaan, anteeksi nyt vain, pulu. Haluan miehen, jonka suhde minuun on niin selkeä, ettei mitään siihen liittyvää tarvitse ruotia.”

”Hassu, ei tuommoinen ole realistista. Suhteista on puhuttava”, Minna opasti. ”Ja mitä sinä tarkalleen ottaen hermoilet? Sen lisäksi, että pelkäät, ettet kestä istua päiväkausia autossa kenenkään kanssa? Eihän se ole Ilkan vika vaan sinun ominaisuutesi.”

En väittänyt vastaan. Skoolattiin kahvikupeilla. Sovittiin, että olen ihan vain tavallisen hermostunut itseni. Oltiin taas yhteisymmärryksessä minun ominaisuuksistani.

Tee elämästä mukavaa, yksinkertaista ja mielenkiintoista. Se oli Minnan motto. Odotin, milloin hän itse alkaisi noudattaa ohjetta. Yksinkertaisuuden tavoitteleminen näytti nimittäin välillä melko monimutkaiselta. Olin siihen mennessä ollut Minnan kaaso neljästi.

Yhteisymmärryksemme lepäsi vankalla pohjalla.


Minna hörppi kahviaan, avasi muutaman kerran suunsa kuin puhuakseen mutta vaikeni. Pelästyin melkein. Meillä ei ole koskaan ollut tapana sensuroida puheitamme toistemme seurassa, mutta nyt Minna näytti miettivän liikaa. Toisinaan teki kovastikin mieli ehdottaa, että hän pitäisi pienempää suuta, mutta vielä suuremmassa arvossa pidin välistämme suoruutta. Meillä ei tosiaankaan ollut tapana loukkaantua.

Äkkiä Minna kolautti kuppinsa pöytään. Mitä tahansa hän olikin miettinyt, hän oli nyt löytänyt reitin toisaalle. ”Ihan kauheaa. Ikinä ei ole sattunut täällä vielä. Kahvi on liian kuumaa ja vetistä.” Minna viittilöi tarjoilijan luokseen ja pyysi huolellisemmin valmistetun kupillisen. ”Kauanko te nyt olettekaan seurustelleet?” hän sitten kysyi.

”Puoli vuotta. Melkein. Viisi kuukautta jos tarkkoja ollaan”, sanoin ja silloin se iski. Häpeä. Viime vuosina suhteissani oli aina ollut kyse puolesta vuodesta. Tarkasti kuin Neiti Aika olin puolen vuoden kohdalla sanonut kiitos ja hei. En enää edes laskenut kuinka monta kertaa se oli jo tapahtunut.

Minna hymyili vinosti. Helppohan hänen oli olla nyt viisas hartaasti harjoitellussa parisuhteessaan. Neljäs avioliitto, kai siinä viisastuu. ”Että puoli vuotta, melkein. Onko ihme, että pelottaa?” Se oli retorinen kysymys, mutta tunnustin silti:

”No ei kai. Ilkka on kulta, mutta pelkään, että puolen vuoden kohdalla olen jo muuttanut mieleni. Siis muutaman viikon kuluttua. Joko matkalla tai kohta sen jälkeen. Niin voi käydä noin vain, enkä minä mahda mitään.”

”Onhan se vähän tavaksi päässyt”, Minna nyökytteli ja lohkaisi haarukallaan ison palan pähkinätorttua. Haarukallisen matka suuhun pysähtyi leuan korkeudelle kun hän varoittamatta kysyi: ”Mikset sinä muuten ole halunnut esitellä meitä?”

Viime vuosina suhteissani oli aina ollut kyse puolesta vuodesta.

Olin toivonut, että tätä hetkeä ei tulisi. Olin toivonut, että Minna kerrankin olisi hienotunteinen. Totta kai olin periaatteessa halunnut yhyttää Ilkan ja Minnan. Jostain syystä olin kuitenkin vältellyt tilannetta. Olisinhan nytkin voinut sopia, että Ilkka hakee minut suoraan kahvilasta ja tapaa Minnan lyhyesti, mutta jokin pidätteli ehdottamasta järjestelyä, joka olisi ollut kaikkein järkevin. Ei minulla ollut mitään varsinaista tarvetta käydä enää kotona. Aivan turha mutka. ”Voi Minna armas, en minä tiedä! En vain jaksa… tai…” sopertelin.

”Sinua hävettää”, Minna keskeytti. ”Kyllä minä tajuan. Arvaa miten paljon minua on hävettänyt. Häät häiden perään plus kahdet Tinder-kihlat”, Minna huokasi.

Tätä en ollut osannut odottaa. Miksi tästä ei ollut puhuttu? Minnako häpeäisi? Minna, joka kerta toisensa perään sitkeästi järjesti edellisiä näyttävämmät häät? Keventääkseni tunnelmaa sanoin: ”Olen sinua jäljessä, Ilkka on minulle vasta ensimmäinen Tinder-mies.”

Minna ei hymyillyt.

Mikä ihme meitä vaivasi? Miksi me hoipuimme, aikuiset naiset?

”Ihan kuin alusta saakka olisin valmis pitämään kirjaa suhteen tuhon merkeistä. Mistä se kertoo?” kysyin.

”Sa se”, Minna henkäisi mutta virnisti sitten: ”Ehkä sulla on kysymys siitä, että niin kuin johonkuhun toiseen iskee flunssa puolen vuoden välein, sinut kaataa raastava suhde.”

Naurahdin kuivasti. Skoolattiin taas. Nyt Minna nyökkäsi kahvin maulle hyväksyvästi. Puheenaiheen oli parasta vaihtua, itseanalyysille ei ollut enää aikaa. Minna tuli ilmeisesti samaan lopputulokseen ja kysyi: ”Mitä Iirikselle kuuluu?”

”Hyvää vain. Se on innoissaan opinnoista. Tai välivuotta se viettää, etsii itseään.”

”Minkä parissa?”

”Se meni sellaiselle kirjoittajalinjalle tuonne, tuonne… no jonnekin kauas”, änkkäsin. En muistanut, missä tyttäreni opiskelee. ”Se asuukin siellä, asuntolassa, kuvittele.”

”Etkös sinä käynyt sellaisen silloin aikoinasi, kansanopiston tai vastaavan?” Minna muisti.

”Joo, no se nyt oli sellainen, en minä tiedä, runotyttöhaave. Tiedottaja minä olen joka solullani”, ilveilin ja kohensin silmälasejani tärkeilevästi. Pääsimme vakioaiheeseemme eli taivastelemaan, miten voikin olla niin, että tiedottaja on täysin pihalla kaikista oman arkensa asioista ja että toimittajan, siis Minnan, suurimmat uutiset liittyvät hänen omaan elämäänsä.

”Aika huuruinen tiedottaja, kaikella rakkaudella, darling!” Minna sanoi.

”Ja skuupiton toimittaja”, vastasin.

Minna vakavoitui taas: ”Oletko varma, ettei sinun kannattaisi yrittää vielä?” Kun en tajunnut, mitä, Minna lisäsi: ”Kirjoittamisen saralla, tarkoitan.”

”Ai mitä, julkaista jotain omaa vai? Älä naurata, hyvä ihminen! Minulla on kunnon työ, viimeinkin kunnon mies – ehkä – ja nyt edessä kunnon loma, joten älä sinä rupea pistämään huuruja minun päähäni! Sitä paitsi kirjoittaminen on Iiriksen unelma, ei minun sovi tyttäreni kanssa kilpailla. Kirjoita itse!”

”Joo, joo, rauha, rauha”, Minna tyynnytteli. ”Miksi te muuten haluatte mennä autolla? Alle kolme viikkoa kuitenkin aikaa.”

”No se on tämä tavallinen. Lentäminen ei ole matkustamista. Sielu ei ehdi mukaan. Ja tälle reissulle haluan sieluni mukaan, sillä ehkä – – ehkä tässä on vähän testin makua. Molemmin puolin siis. Tai niin minä oletan.”

”Suljettu koeasetelma ynnä äärimmäinen testiajo”, Minna kuittasi.


Kun palasin, Ilkka istui eteishallissa odottamassa. Hän oli täysissä pukeissa, hiukan liian kevyissä lämpötilaan nähden. Mainiota, ajattelin, katse tulevaisuuteen. Kiitäisimme Pohjois-Euroopan halki pikavauhtia kohti lämpimämpiä leveysasteita.

Ihmeellistä ja kauheaa, miten avaimen kiertäminen lukossa ja miesystävän näkeminen oman kodin eteisessä voi saada ajatusketjun liikkeelle. Edes Ilkan lämmin tervehdys ei estänyt kuvaa syntymästä. Putosin muistoon. Jos eteisessä lähtövalmiina olisi istunut Ilkan sijaan Kimmo, vastassa olisi ollut kysymysvyöry: missä olit, miksi näin kauan, mistä te puhuitte, mitä söit, mitä joit, mikset pyytänyt minua mukaan, etkö halua syödä lautalla minun kanssani…

”Lentäminen ei ole matkustamista. Sielu ei ehdi mukaan.”

Ilkka antoi suukon ja työnsi sitten minut käsivarren mitan päähän. Luinko katseesta kummeksuntaa? Rauhoitu, tämä on eri asia, Ilkka on eri mies, komensin itseäni. Ilkka ei moiti eikä esitä vaatimuksia.

Siinä Ilkka oli suloisine kasvoineen, seisoi aivan lähellä ja antoi vielä yhden suukon. Sitten hän nappasi salkkunsa ja pyysi hyväntuulisesti: ”Tarkista vielä passisi neurootikon mieliksi, ja let’s go.”

Ei jälkeäkään kummeksunnasta tai epäluuloista. Reipastuneena kurkistin käsilaukkuun. Passi ja lompakko, tallessa tutun sälän joukossa. Kaikki muu valmiina autossa.

”Kumpi starttaa?” kysyin.

”Minä voin aloittaa. Hoida sinä aamulla meidät pois Tukholmasta.”

Laskeuduimme alas autohalliin ja vyöttäydyin paikalleni hyvillä mielin. Kertaakaan ei ollut tarvinnut keskustella siitä, kumpi ajaa missäkin. Ilkka luotti minuun. Se tuntui luksukselta, sillä autoilustakin oli jäänyt trauma. Kimmon lipevän pinnan alla oli piillyt tieraivoaja. Pienilläkin yhteisillä matkoilla, uimahalliin vaikka, sain todistaa kiilailua ja kuittailua tyyliin oletko-nainen-vai-onko-sinussa-muuta-vikaa, kun joku Kimmon mielestä osoittautui hitaaksi risteysajossa. Kerran Kimmo heitti minut autosta ulos liikenneympyrässä. Silti annoin suhteen jatkua.

Kahvi maistui suussa. Mietin Minnaa ja itseäni. Mekö muka moderneja naisia, itsenäisiä, vahvoja, emme kenenkään vietävissä? Hah, säälittävää!

Hirnahdin kai, ehkä vähän katkerasti, sillä Ilkka kysyi: ”Mitä?” Seisoimme valoissa risteyksessä. Ilkka vaikutti tutkivalta.

”Mitä mitä?”

”Mitä pitäisi nauraa?”

”Puhuinko minä?”

”No kyllä se lähinnä puhetta muistutti”, Ilkka nauroi ja kääntyi valoista vasempaan.

Jatkis päivittyy lauantaisin.