Komisarion tytär Ruusu löytää pihaltaan verisen miehen, jonka hän paikkaa ja kytkee käsiraudoilla sohvaan. Pitäisikö rosvosta ja liiteriin kätketystä saaliskassista kertoa poliisille vai katsoa, millaisia mahdollisuuksia niiden avulla aukeaa?

Ruusu oli lähdössä keittiöstä yläkertaan pukemaan, kun pihaan hurautti auto. Harmaa Ford Focus -farmari, ei ihan uusi. Siinä ei ollut tunnuksia eikä sireeni ollut päällä, mutta etusäleikön alta välkkyvistä sinipunavaloista Ruusu tunnisti sen poliisiautoksi.

Sitä paitsi Ruusu oli joskus teinityttönä nähnyt apumiehen paikalta nousevan havaijinpaitamiehen, jolla oli Kirk Douglasin kuoppaleuka ja Johnny Cashin kampaus ja pulisongit, mutta vaaleina.

Nikkinen tai Nikkilä, Ruusu muisti, kun näki hänen kasvonsa tarkemmin sytyttimen välähdyksessä. Mies sytytti tupakan. Rikospoliisi.

Kuskin paikalta nousi nainen. Hänellä oli farkut ja farkkupaita.

Ruusu vilkaisi keittiön puusohvalla retkottavaan tummaan mieheen, joka hengitti raskaasti. Hän meni eteiseen, tyhjensi kylpytakkinsa taskut komeroon ja avasi nopeasti ulko-oven, ennen kuin poliisit ehtisivät portaille.

Kesäkuun yö oli pehmeän hämyinen. Poliisit pysähtyivät pihanurmikolle ja nostivat virkakorttinsa talon kulmalta paistavan halogeeniheittimen valokiilaan.

– Iltaa, mies sanoi. – Minä olen rikosylikonstaapeli Nikkilä ja tässä on…

– Rikoskonstaapeli Leila Pohjanen, nainen sanoi hänen viereltään.

Ruusu sulki ulko-oven perässään ja laskeutui portaat. Betoniaskelmat tuntuivat jo viileiltä jalkapohjissa.

– Onko täällä näkynyt outoja kulkijoita? Pohjanen kysyi.

Hän oli kymmenkunta vuotta vanhempi kuin Ruusu, nelkyt ja risat. Suupielissä oli tiukat juonteet. Ruskeat hiukset oli leikattu lyhyiksi.

”Tossa kymmenen kilometrin päässä yritettiin pari tuntia sitten arvokuljetusryöstöä.”

– Millä lailla outoja? Ruusu kysyi. – Onko jotain sattunut?

– Tossa kymmenen kilometrin päässä yritettiin pari tuntia sitten arvokuljetusryöstöä. Haravoidaan nyt lähitienoota, jos sattuisi löytymään tekijöitä. Eikös tämä ole komisario Toivosen talo? Nikkilä sanoi.

– Oli. Mä olen Topin tytär. Ruusu.

– Vieläkö olet Toivonen?

– Taas, Ruusu sanoi.

– Kuulitko laukauksia? Pohjanen kysyi ja vaikutti kärsimättömältä.

– Pari tuntia sitten… En mä silloin mitään kuullut. Mulla on kolme lasta, mä nukutin niitä ja panin pyykkiä ja tiskiä koneeseen. Silloin sais tulla vaikka maailmanloppu, enkä mä huomais mitään.

– No onko pihassa näkynyt liikettä? Tai mettässä tai pellolla?

Elmeri kiekaisi kanalassa. Oli kai herännyt ääniin ja luuli, että aamu oli koittanut.

– Toi on Elmeri, Ruusu sanoi.

– Se on jo vähän vanha, mutta en oo vielä raaskinut katkaista siltä kaulaa.

Nikkilä imi savua tupakastaan ja tunnusteli samalla kaulaansa. Näytti mietteliäältä.

– Onko näkynyt liikettä? Pohjanen toisti kysymyksensä.

– Ei minkäänlaista.

– Oletko varma?

– Mitä nyt linnut on sirkutelleet. Mä lilluin just toista tuntia tossa paljussa ja kuuntelin niitä. Mä lämmitän ton joka ilta, uppoon sinne kaulaani myöten heti kun talo rauhoittuu yöksi. Olin just menossa pukemaan…

”Sähän oot ihan veressä…”

Nikkilä nyökkäsi ja melkein hymyili. Pohjanen katsoi terävästi valkoisen kylpytakin miehustaa ja hihoja.

– Sähän oot ihan veressä…

– Tämmöstä tää yksinhuoltajan elämä on, Ruusu sanoi.

– Kerkisin jo paljuun, kun keskimmäinen, Iivari, tuli paljain jaloin ulos ja astui lasinsiruun tossa kulmalla. Verta tuli kuin siantapossa. Mä en tajua, mistä tänne jatkuvasti ilmestyy lasinkappaleita…

– Ettei olis isäs vanhaa jäämistöä, Nikkilä arveli.

– Paljon mahdollista. Sidetarpeetkin jäi tänne…

Ruusu kyykistyi talon kulmalle laonneeseen heinikkoon, keräsi likaiset pumpulit, puhdistusaineet, sakset ja sideharsot käsiinsä ja sulloi ne kylpytakin taskuun.

– Tää menee kumminkin pesuun.

Pohjanen katseli kulmat kurtussa ympäriinsä, mutta Nikkilä tarjosi jo Ruusulle kättään.

– Eiköhän me jatketa matkaa. Vielä monta taloa käytävänä…

Nikkilällä oli luja kädenpuristus. Sellainen luotettava.

– Saiko ne ryöstäjät saalista? Ruusu kysyi.

Nikkilä avasi jo suunsa, mutta Pohjanen ehti ensin.

– Ei me voida kertoa. Mutta tekijät pääs karkuun, ja yks niistä on haavoittunut. Ne on kaikki aseellisia ja taatusti vaarallisia.

Pohjanen katsoi Ruusuun otsa rypyssä, silmiään halogeenin loisteessa siristellen.

– Niin että jos näätte täällä tuntemattomia hiippareita, kannattaa soittaa heti meille, Nikkilä sanoi ja antoi korttinsa Ruusulle.

Ruusu jäi kortti kädessään katselemaan, kun Pohjanen kiepautti Focuksen pihakaivon ympäri ja lähti palailemaan isommalle tielle. Perävalot katosivat nopeasti vehreään koivikkoon.

Ruusu oli hätkähtänyt niin, että vesi läikähti paljussa.

Puolisen tuntia aiemmin Ruusu oli hätkähtänyt niin, että vesi läikähti paljussa. Liiterin suunnalta kuului rapinaa. Pinoko siellä oli kaatumassa? Ei kyllä pitäisi. Hän oli rakentanut sen kunnolla. Ehkä hiiri tai orava? Tai kettu vaanimassa viereisen kanalan asukkeja.

Sitten hiljeni taas. Tähtikirkas taivas ja taivaallinen rauha, mitä nyt Elmeri kiekui. Syreenit tuoksuivat navetan päädyssä ja melkein peittivät alleen eläinten hajun.

Ruusukin rauhoittui. Hän istui paljussa ja nautti. Sielu lepäsi, vesi höyrysi ja hyväili rasittunutta kroppaa. Jäähtyvä kamiina naksui kesäillassa, mutta vesi pysyisi lämpimänä vielä pitkään. Ilmakaan ei ollut kovin viileä.

Kuusta näkyi vain kapea sirppi. Pehmeä hämy kietoi sisäänsä koko pihapiirin. Ainoa valo tuli halogeenilampusta ulko-oven yläpuolella.

Ruusu ei katsellut ympärilleen. Hän tunsi kotitilansa ja tiesi, mitä kaikkea pitäisi kunnostaa ja tehdä. Mutta nyt oli hänen oma hetkensä. Muksut olivat nukkumassa ja tiskit ja pyykit koneessa. Hän katseli taivaan tähtiä. Eivät ne remontoineet eivätkä siivonneet. Loistivat vain.

Ruusulla oli kolme lasta, jokaisella eri isä.

Ruusu ja lapset asuivat yksinäisessä paikassa. Naapuriin oli muutama kilometri. Siinä oli puolensa. Sai olla niin kuin halusi, vaikka nakuna paljussa keskellä pihamaata. Oli hänellä kylpytakki tikkaiden päässä, vieraiden varalta. Ei sillä että tänne kukaan eksyisi, pitkän sivutien päähän.

Ruusulla oli kolme lasta, jokaisella eri isä. Hänellä ei ollut onnea miesten kanssa. Aina ne lähtivät, yleensä jo ennen kuin pentu ehti putkahtaa maailmaan. Ja yleensä Ruusu oli tyytyväinen, että lähtivät. Mieluummin hän eli lasten kanssa yksin ilman kusipäistä äijää.

Pikkulinnut laulelivat alkukesän yössä. Hakivat kiireesti kumppania. Ruusukin oli hakenut aikansa, mutta kyllästynyt lopulta siihen leikkiin. Hän oli 33-vuotias, itsenäinen ja itsepäinen. Mihin hän miestä tarvitsi?

Kun asunnosta ei tarvinnut maksaa, tuli vähällä toimeen. Ruusu kaatoi moottorisahalla puita omasta metsästä, karsi ja paloitteli ne, kuskasi mönkijän peräkärryssä kartanolle ja pieni haloiksi. Niillä hän lämmitti talon, saunan ja paljun.

Siinä riitti puuhaa. Ja auton ja koneiden korjaamisessa. Taloakin täytyi pitää kunnossa. Jos joutoaikaa jäi, Ruusu kutoi käsityökaupan konkurssipesästä ostamistaan langoista koristeellisia villasukkia ja lapasia. Naapurin Selina myi niitä provisiopalkalla kirpputorillaan isolla kirkolla eli Hämeenlinnassa. Ruusu perheineen eli neuletuloilla ja lapsilisillä. Ei leveästi, mutta kuitenkin.

Ruusu ei olisi millään malttanut nousta vedestä ja lähteä nukkumaan, vaikka iho nahistuikin. Mutta muksut heräsivät aikaisin ja pistivät heti täyden rähinän päälle. Nukkumisesta ei tulisi mitään enää seitsemän jälkeen. Hän huokasi, nousi paljussa seisomaan ja kurkotti kätensä kohti kylpytakkia. Samassa hän säpsähti, kun pimeästä metsästä alkoi kuulua rytinää. Hirvikö sieltä oli tulossa?

Tuli Urhoa ikävä. Urho oli ainoa uros, johon Ruusu oli voinut luottaa. Kolmetoista vuotta Urho vahti Ruusun pihaa ja lenkitti emäntäänsä, mutta keväällä Urhon askel alkoi painaa ja eläinlääkäri löysi siitä syövän. Toukokuussa pystykorva oli jo niin tuskainen, että se oli pakko lopettaa.

Tietysti oli Eevertti-pukki, mutta sekin oli vanha ja kuuro ja vietti yöt navetan suojassa.

Talon nurkalla syttyi halogeenivalo. Sen valokeilan reunalla könkkäsi metsän suunnasta iso tumma mies, varmaan kaksimetrinen ja roteva. Pitkät mustat hiukset kiiltelivät hiestä ja valuivat silmille ja sänkisille kasvoille. Nahkatakki reuhotti auki, musta T-paita sen alla oli liimautunut lihaksikkaaseen yläkroppaan. Nahkahousut jalassa mies näytti rokkarilta tai prätkäjätkältä.

Mies käytti puunkarahkaa kainalosauvanaan, oli vähällä kaatua, kun valo osui häneen. Vasenta reittä peitti epämääräinen, tummunut side.

Valo osui myös Ruusuun, joka oli jähmettynyt paljussa seisomaan käsi kylpytakin päällä. Alastomana.

Kun miehen katse nousi maasta ja osui Ruusuun, hän pysähtyi ähkäisten. Putosi oikealle polvelleen ja horjahti siitä naamalleen heinikkoon.

Ei noussut enää.

– Hienoa, Ruusu sanoi itselleen.

– Sulla on vielä taito tallella. Mieheltä meni heti jalat alta.

Ruusu laskeutui paljusta kylpytakki mukanaan, veti sen päälleen, meni paljain jaloin miehen luokse ja kumartui katsomaan lähempää. Hien ja deodorantin hajut kisasivat tasaisesti, mutta hiki taisi viedä voiton. Niihin sekoittui raudan haju. Ruusu tunsi sen suussaaan.

Reiden ympärille oli sitaistu öljyinen riepu, jonka alta vuoti reippaasti verta.

Ruusu käänsi miehen selälleen. Mies murahteli hämärän rajamailla. Hän oli kolmekymppinen, sänkileukainen ja muutenkin sitä lajia, johon Ruusu aina retkahti. Vasemman reiden ympärille oli sitaistu öljyinen riepu, jonka alta vuoti reippaasti verta.

Ruusu haki sisältä sakset, puhdistusainetta, pumpulia ja sidetarpeet. Painoi ulkovalon päälle, niin että se palaisi muutenkin kuin liikkeestä. Muksut eivät onneksi olleet heränneet, tai pysyivät ainakin yläkerrassa.

Hän avasi likaisen siteen ja heitti sen hiiteen. Leikkasi nahkahousun lahkeen poikki haavan yläpuolelta ja halkaisi irtolahkeen. Tunki sen kylpytakin taskuun. Puhdisti haavan ja tajusi, että se oli ampumahaava. Samanlainen kuin se, jonka isä aikoinaan oli saanut olkavarteensa mennessään pidättämään pankkirosvoa. Ruusu oli puhdistellut sitä haavaa pitkään. Aina sieltä puski esiin uutta mätää ja luunsirua, mutta isä ei enää suostunut menemään lääkäriin, vaikka olkapäätä kuinka juili.

– Vanhoja syntejä sieltä vain nousee, isä oli sanonut.

– Ja tuo on hyvää harjoitusta lähihoitajaoppilaalle.

Olihan se tietysti. Vaikkei Ruusu pitkään ollut lähihoitajana viihtynyt. Liian sosiaalista työtä hänelle.

Nyt hän näki, että tuuheakarvaisen reiden läpi oli kulkenut luoti. Siisti sisäänmenoaukko oli takana, juuri pakaran alapuolella. Vähemmän siisti ulostuloaukko oli etupuolella. Siinä näkyi luunsiruja.

– Täytyy soittaa ambulanssi, Ruusu sanoi samalla kun sitoi haavoja ensihätään, jottei mies vuotaisi kuiviin.

– Ei… ei ambu… lanssia… mies korisi. Silmät pysyivät kiinni, ilme tuskaisena.

– Pakko, reisiluu on kärsinyt. Jos haava tulehtuu...

Miehen silmät rävähtivät selälleen.

– Ei ambulanssia, hän sanoi terävästi ja tarttui Ruusun ranteeseen, puristi sitä lujaa.

– Ei poliisia! Sä… Sä hoidat…

”Kuka sua ampui?”

– Mä oon lähihoitaja, ei musta ole traumakirurgiksi. Kuka sua ampui?

Viha leimahti ruskeissa silmissä, mutta samassa niiden eteen liukui sumuverho. Katse sammui, silmät painuivat kiinni. Käsi puristi yhä Ruusun rannetta.

Ruusu irrotti miehen sormet ranteensa ympäriltä ja nousi. Mitä hän oikein tekisi tämän kanssa?

Viisainta olisi soittaa poliisille, mutta koskas hän oli tehnyt niin kuin viisainta olisi? Ei kovin usein.

Ruusu sitoi kylpytakkinsa kunnolla kiinni, tarttui miestä kainaloiden alta ja lähti raahaamaan häntä sisään. Iso mies painoi kuin synti, eikä retuuttaminen tehnyt varmasti hyvää ampumahaavalle. Mutta ei häntä heinikkoonkaan voinut jättää.

Rappusissa miehen buutsinkannat kopsahtelivat ja jättivät mutaiset laahausjäljet. Kun Ruusu oli saanut miehen eteiseen, hän sulki ulko-oven ja kiskoi buutsit jalasta.

Valkoiset froteesukat eivät enää olleet ihan valkoiset. Oikean saappaan varren alta paljastui nilkkakotelo, jossa oli lyhytpiippuinen krominkiiltoinen revolveri, Smith & Wesson .357. Kaikki seitsemän patruunaa olivat tallella rummussa.

Ruusu pani aseen kylpytakkinsa taskuun ja piilotti saappaat komeroon. Hän tunnusteli vielä miehen nahkahousujen taskut. Löysi setelikäärön, siinä oli parisataa euroa, ruskean kamman, josta puuttui pari piikkiä ja vähän käytetyn paperinenäliinan. Antoi niiden olla.

Ruusu tarttui miestä taas kainaloiden alta ja kiskoi hänet keittiöön. Kun hän heivasi yläkroppaa valkoiselle puusohvalle, mies ähkäisi ja nahkarotsin alta takaa kolahti lattialle jotakin painavaa ja metallista.

Pistooli. Vanha venäläinen Makarov. Toimintavarma ysimillinen. Ei turhia hienouksia.

Se oli varmaan ollut housunkauluksen alla. Toivottavasti ei kovin syvällä.

Ruusu poimi aseen lattialta ja liu’utti lippaan kämmenelleen. Kolme patruunaa jäljellä. Viisi oli siis käytetty, jos lipas oli ollut täynnä.

Hän sujautti lippaan ja pistoolin kylpytakin taskuun, nosti miehen jalatkin sohvalle. Ne eivät aivan mahtuneet suoriksi, vaan piti jättää käsinojan päälle.

Mies hengitti raskaasti. Ruusu tutki nahkatakin taskut ja sisäpuolen ja löysi perhosveitsen, sellaisen eurooppalaisen, jossa kahva taittuu terän suojaksi. Hän talletti senkin kylpytakin taskuun, vaihtoi sitten vasempaan taskuun, kun froteetakki alkoi venyä.

Silloin pihaan hurautti auto. Harmaa Ford Focus -farmari, ei ihan uusi. Etusäleikön alta välkkyvistä sinipunavaloista Ruusu tunnisti sen poliisiautoksi.

Kun poliisien perävalot olivat kadonneet näkyvistä, Ruusu veti kylpypaljun päälle kannen ja palasi sisään, sammutti ulkovalot ja lukitsi ulko-oven.

Iso tumma mies retkotti yhä keittiön puusohvalla jalat käsinojan päällä ja hengitti raskaasti. Ruusu riisui häneltä nahkatakin ja peitteli huovalla, haki vielä muistaessaan ulkoa karahkan, jota mies oli käyttänyt kainalosauvanaan, ja laski sen sohvan juurelle.

Puhelin soi olohuoneen pöydällä. Äiti.

– Mitä sä tähän aikaan yöstä soittelet? Ruusu kysyi.

– Aattelin vaan kysyä, onko siellä näkynyt niitä ryöstäjiä. Nehän sai kuulemma hyvän saaliinkin.

– Taasko sä oot lukenut jotain ruotsalaista dekkaria?

Äiti oli kova lukemaan dekkareita, varsinkin pohjoismaisia, sellaisia joissa oli juoppo keski-ikäinen komisario. Mitä juopompi sen parempi. Muut eivät äidille kelvanneet.

– Ihan nettiuutisia selasin.

– Ei poliisit puhuneet mistään saaliista, vaikka mä kysyin.

– Joko ne kävi siellä? Oliko tuttuja?

– Nikkilä, jos muistat.

– Jaa se pulisonkikaveri. Tai olihan isälläskin pulit, mutta siihen aikaan oli kaikilla, joilla vaan kasvoi.

Äidistä selvittyään Ruusu meni yläkertaan pukeutumaan. Märän verisen kylpytakin hän heitti pesuhuoneen suihkukopin seinän päälle kuivumaan. Aamulla se pääsisi koneeseen.

Nuorimmainen, puolitoistavuotias Eevi, nukkui hänen kanssaan samassa huoneessa. Eevi oli työntänyt kätensä pinnasängyn pinnojen välistä Ruusun parisängylle. Usein tyttö aamuyöstä kömpi hänen viereensä. Mahtuu vielä, Eevi aina sanoi. Ja mahtui kyllä.

Kolmevuotias Iivari ja viisivuotias Jalmari nukkuivat yläkerran toisen huoneen kerrossängyssä. Iivari taisi nähdä pahaa unta, kun uikutti. Ruusu kyykistyi sängyn viereen ja silitti vaaleita hiuksia, kunnes poika rauhoittui.

Hampaita pestessään Ruusu mietti, voisiko haavoittuneen ryöstäjän jättää alakertaan yksinään yöksi. No, ei hän kyllä raahaisi miestä yläkertaankaan. Poliisit tuskin enää palaisivat tänä yönä, ja mies itse oli sen verran heikossa kunnossa, ettei hänestä olisi pahantekoon.

Pysyköön siellä missä oli.

Aamuyöstä Ruusu heräsi siihen, että alhaalta alkoi kuulua ääniä. Lattialankut narisivat. Joko mies oli jalkeilla, vaikka reisi oli riekaleina? Vai oliko joku murtautunut sisään?

Ruusu huokasi, heitti pussilakanan pois päältään – muuta peittoa ei näillä helteillä kärsinyt pitää – ja lähti laskeutumaan alakertaan yöpaitasillaan, paljain jaloin.

Kello oli neljä, aurinko nousemassa navetan takaa. Portaisiin tuli kapeasta ikkunasta sen verran kajastusta, ettei valoja tarvinnut sytyttää. Ruusu ei yrittänyt mitenkään hiipiä, ja turhaa se olisi ollut. Rappuset natisivat vähintään yhtä lujaa kuin alakerran lattia.

Sitten alhaalta kuului rysähdys ja tuskainen karjaisu:

– Perkele!

Ruusu pisti juoksuksi. Hän sai ison tumman miehen näkyviinsä heti, kun avasi eteisen oven portaiden alapäässä. Hyvä ettei osunut mieheen, joka retkotti vessan ovella puolispagaatissa oikean polven varassa, reidestä sidottu vasen jalka sivulle ojentuneena. Kävelykeppinä toiminut puunkarahka oli vieläkin vasemassa kädessä, oikea piteli auenneen oven kahvaa paikoillaan.

– Huomenta, tuliko hätä? Ruusu kysyi.

Mies kirosi, käänsi katseensa Ruusua kohti. Ei näyttänyt onnelliselta.

– Ei kun aattelin lähtee aamukävelylle.

– Ja siinä jo rupes väsyttämään?

– Voisitko sä ystävällisesti auttaa mut pytylle? Muuten mä kohta sotken sun eteisen lattias.

”Helvetti, yritätkö sä tappaa mut?”

Ruusu meni auttamaan. Nahkahousujen jämätkin saivat lähteä. Alakerran vessa oli ahdas, lavuaari melkein tuli syliin, kun istui pytyllä. Mies piti haavoittuneen reiden mahdollisimman suorana, ja kun Ruusu oikaisi selkäänsä, hän kompastui miehen jalkaan ja joutui ottamaan tukea siitä.

– Helvetti, yritätkö sä tappaa mut? mies ärähti.

Ruusua alkoi sapettaa.

– Kuules nyt jätkä. Jos mä olisin halunnut tappaa sut, mä olisin jättänyt sut pihalle vuotamaan kuiviin. Mä en olis putsannut ja sitonut sun ampumahaavaas ja raahannut sua sisälle nukkumaan.

Mies kohotti kätensä rauhan merkiksi.

– Okei, okei. Mä oon kiitollinen.

– Ole hyvä vaan, Ruusu sanoi. Hän harppasi miehen toisen jalan yli eteiseen.

– Oisko sulla buranaa tai jotain? Nää tuskat on helvetilliset…

Ruusu haki miehelle keittiöstä kaksi nelisatasta buranaa ja vettä.

Takaisin sohvalle mies piti avustaa. Ruusu tarkisti siteen.

– Näyttäs olevan ihan kunnossa. Ei oo vuotanut läpi, vaikka sä rymysitkin tossa eteisen lattialla.

– Kiitos, mies sanoi ja tarttui Ruusun hiuksiin, kiskaisi hänen kasvonsa oman naamansa eteen.

Tuijotus oli tiukka.

– Missä mun aseeni on?

Hiusjuuriin sattui. Ruusun käsi oli yhä haavasiteen lähellä. Hän survaisi peukalonsa siteen alle ja upotti sen ulostulohaavaan. Miehen katse himmeni, ote kirposi hiuksista ja käsi putosi syliin, kurkotti kohti sidettä.

Ruusu veti peukalonsa pois haavan alta ja nousi nopeasti, otti pari taka-askelta. Mies irvisteli ja piteli reittään kaksin käsin.

– Mä en anna sulle mitään aseita, Ruusu sanoi.

– Mutta en mä ilmoita susta poliisillekaan. Ne kävi jo yöllä, enkä mä kertonut niille mitään.

– Mitä ne kertoi? mies kysyi.

– Että jotain ryöstöä oli yritetty kymmenen kilsan päässä ja tekijät oli karkuteillä. Yksi oli haavoittunut.

Mies pyyhkäisi hiuksia pois silmiltään. Hän näytti jo unohtaneen koko välikohtauksen.

– Oisko sulla mitään syötävää? Karmee nälkä. Mä lähden kyllä sitten.

– Et sä tossa kunnossa mihinkään lähde, Ruusu sanoi.

– Haluutko kananmunaa vai puuroa? Mulla on oman kanalan munia, mutta pellot on olleet paketissa jo kuuskytluvulta lähtien. Isäukon ajoilta.

– Paista vaikka pari munaa… Mikä sun nimes on?

– Ruusu.

– Mä oon… Marco, c:llä. Ja sori. Mä en nyt oo oikein oma itteni. Mut petettiin jo kerran tänään… tai siis eilen. Eiks nyt oo keskiviikko?

Ruusu nyökkäsi.

– Ja perjantaina on juhannusaatto.

He katsoivat toisiinsa, mutta kumpikaan ei tarjonnut kättä tai nyrkkiä tai ylävitosta.

– Kuules nyt Marco Seellä. Mä käyn hakemassa tuoreita munia. Pysytkö sä siinä sohvalla vai pitääkö sulle panna käsiraudat?

– Miks sulla on käsiraudat?

Marcon äänessä oli heräävää kiinnostusta.

Ruusu ei vastannut. Hän haki käsiraudat olohuoneen lipaston laatikosta ja piti samalla koko ajan silmällä Marcoa. Miehen katse alkoi hiipua ja selkä vaipua kohti puusohvan patjaa. Vessareissu ja muu rähinöinti olivat tainneet käydä potilaan voimille.

Tai sitten hän teeskenteli.

Kun Ruusu palasi keittiöön, Marco kuorsasi jo. Ruusu ei silti ottanut mitään riskiä. Hän sujautti isän vanhojen käsirautojen toisen pään Marcon ranteen ympärille – hyvä kun se yletti – ja toisen puusohvan sorvatun kulmapinnan ympärille. Se oli paksua puuta ja kestäisi kyllä aika kovaa vääntöä.

Ulkona oli vielä vähän viileää, heinikko kasteesta kosteana. Ruusu otti crocsit jalkaansa eteisestä ja veti navettafleecen yöpaitansa päälle.

Lampaat olivat laitumella navetan takana, ne hän ruokkisi myöhemmin muksujen kanssa. Nyt hän päästi Elmerin kanoineen pihalle ja heitti niille jyvät ja tarkisti, että vettä riitti vielä. Keräsi kymmenkunta munaa kanalasta koriin, vei munakorin ulkoportaiden yläpäähän ja meni navettaan.

Siellä oli nyt vain Eevertti. Oikeastaan senkin olisi voinut pitää ulkona, mutta kaiketi kuurouttaan ja sokeuttaan pukki oli käynyt arvaamattomaksi ja alkanut pökkiä emäntäänsäkin kintuille. Sillä oli kovat ja terävät sarvet, eikä hän uskaltanut enää päästää lapsia sen lähelle, niin paljon kuin he siitä pitivätkin.

Ruusu vei Eevertin liiterin päähän liekaan, siellä se saisi kaluta ruohot maasta koko ympyrän alalta ennen kuin hän siirtäisi sen uuteen paikkaan. Hän oli jo lähdössä takaisin sisään, kun huomasi ison verisen kädenjäljen liiterin ovenpielessä.

Mitä hittoa?

Samassa hän muisti rapinan, jonka oli kuullut paljussa ollessaan liiterin suunnalta. Oliko Marco käynyt ensin täällä, ennen kuin tuli sitten esiin talon takaa metsästä? Ja jos niin miksi?

Kädenjälki katkesi oveen, sormien osa jäi piiloon. Marco oli ottanut siitä tukea mennessään sisään. Liiteri ei ollut lukossa, siinä oli vain reikeli. Sinne pääsi helposti.

Ruusu vilkaisi keittiön ikkunaan. Siellä ei näkynyt ketään. Eikä Marco olisi päässytkään ikkunaan, jollei olisi raahannut puusohvaa mukanaan. Ihan niin vahvassa kunnossa se ei tainnut olla.

Ruusu avasi haan, veti ovenkahvasta ja kurkisti sisään. Siellä oli hämärää, pienestä likaisesta ikkunasta ei paljon tullut valoa. Hän kiepautti katkaisinta. Hehkulamppu syttyi. Hänellä ritti hehkulamppuja vielä pitkäksi aikaa, hän oli ostanut niitä laatikoittain varastoon aina kun näki.

Puupinot, pulkat, potkukelkat, sukset, moottorisaha, kirveet, vesurit, lapiot, kuokka, aatra, haravat, puutarhajyrsin, ruohonleikkuri ja oksasilppuri olivat kaikki paikoillaan. Koneet olivat kaikki vanhoja, isän peruja. Ruusu oli pitänyt ne kunnossa ja käyttänyt niitä. Seuraavaksi pitäisi mullata perunamaa talon takana. Siihen hän tarvitsisi äidin apuun. Jalmarikin oli vielä liian pieni aatran aisoihin.

Miksi Marco oli tullut liiteriin? Luuliko hän saavansa sieltä apua? Vai etsikö vain piilopaikkaa?

Miksi hän sitten lähti heti pois?

Ruusu katsoi tarkkaan lautaseiniä. Toisin paikoin saumoista paistoi päivä, ja talvella tänne tuiskutti kovalla tuulella lunta. Laudat olivat tummia, mutta niistä olisi kyllä erottanut veriset kädenjäljet. Marco ei ollut nojannut täällä seinään. Lattialankuiltakaan ei löytynyt veritippoja.

Hakkuupölkyn päällä oli tummanpunainen läiskä. Pölkky oli lähellä puupinoa, ja nyt Ruusu huomasi, että pino oli jonkin verran vinossa. Hän ei ollut jättänyt sitä noin.

Pino oli syvä, puita kuudessa rivissä koko liiterin perän leveydeltä. Ne riittäisivät seuraavaan kesään saakka sekä olohuoneen varaavaan takkaan että saunaan. Keittiön puuhellaa hän ei enää paljon käyttänyt, ja navettasaunassa veden lämmitti sähkökierukka.

Klapien välistä näkyi mustan urheilukassin pääty.

Ruusu alkoi latoa klapeja ensimmäisestä rivistä lattialle. Seuraava pino näytti moitteettomalta, kunnes noin puolen metrin jälkeen siihen ilmestyi aukko. Klapien välistä näkyi mustan urheilukassin pääty. Ruusu kiskoi pitkän laukun esiin, ja pino romahti entiselleen.

Ruusu laski Koho-laukun lattialle. Se painoi kuin perisynti. Hän kävi ikkunassa vilkaisemassa taloon päin. Hiljaiselta vaikutti.

Ruusu avasi ensimmäisen vetoketjun. Kapeasta aukosta pilkotti harmaata kangasta. Hän avasi toisen vetoketjun ja veti väliin jäävän kangassuikaleen irti tarranauhasta ja kokonaana sivuun.

Kassissa oli harmaa säkki, tukevaa kangasta. Sen suuaukko oli revitty veitsellä auki. Kun hän nosti säkin pystyyn urheilukassissa, hän näki että se oli täynnä rahanippuja. Ei sileitä seteleitä, vaan kuluneita, nuhjuisia ja repaleisia.

– Ohoh, Ruusu sanoi itsekseen.

Varmaankin käytöstä poistettavia rahoja. Hän oli joskus lukenut niistä, vai oliko isä puhunut? Selvin päin isä ei puhunut mitään, mutta päissään se vaati aina juttukaverin. Ja kotona se oli enimmäkseen päissään. Jos äiti oli töissä, isä käski Ruusun kuuntelemaan synkkiä yksinpuheluitaan.

Koska isä oli rikoskomisario, Ruusu tiesi jo ennen kouluikää enemmän kuin tarpeeksi Hämeenlinnan tienoon nurjasta puolesta. Ehkä siksi hänen oli aina ollut vaikea luottaa miehiin. Tai ehkä se vain johtui siitä, että miehet olivat mitä olivat.

Isän puheista Ruusu muisti, että käytöstä poistettavat setelit vietiin Suomeen pankkiin poltettaviksi. Niiden sarjanumeroita ei merkitty mihinkään. Ne olivat käypää rahaa. Isä oli joskus puolileikillään puhunut, että pitäisi piruuttaan ryöstää sellainen kuljetus. Puheeksi se oli jäänyt, kuten isällä niin moni muukin asia poliisityön ulkopuolella.

Mitenhän paljon säkissä oli käteistä?

Ruusu poimi yhden nipun käteensä. Pelkkiä satasia, viisikymmentä kappaletta. Osa oli niin töhkäisiä tai riekaleisia, että niitä olisi hankala käyttää. Mutta suurin osa näytti aivan käyttökelpoiselta. Ainakin kolmekymmentä niistä.

Kolme tuhatta euroa.

Sillä maksaisi laskuja pitkän aikaa. Voisi hankkia Transittiin uuden kaasuttimen, joka ei hirttäisi kiinni kesken traktorinohituksen. Saisi Eeville uuden turvaistuimen sen rotansyömän tilalle.

Ruusu avasi säkkiä lisää, laski silmämääräisesti setelinippuja. Tässä säkissä näytti olevan pelkkiä satasia. Ainakin sata nippua.

Muutama sata tuhatta euroa.

Herranjumala. Sillä summalla rakentaisi uuden talon ja piharakennuksen, ostaisi uuden auton ja mönkijän, teettäisi porakaivon pihaan vanhan kuivuneen vinttikaivon tilalle. Lähtisi lasten kanssa ulkomaille, Tallinnaa pitemällekin. Siellä he olivat viime kesänä käyneet.

Marco voisi tietysti olla eri mieltä. Tai poliisi.

Entä jos Marcon kaverit tulisivat etsimään saalista? Se oli hyvin mahdollista. Ehkä jopa omat olivat ampuneet sitä reiteen, kun se oli paennut niitä. Luoti oli tullut takaapäin.

Rahat houkuttivat, riskit pelottivat. Omasta puolestaan Ruusu ei niinkään pelännyt, vaan lasten. Miten heidän kävisi, jos hänelle sattuisi jotakin? Tai jos hän joutuisi vankilaan?

Asiaa harkitessaan Ruusu taittoi säkin suun kiinni, sulki sen urheilukassiin ja pinosi klapit takaisin entiselleen. Sitten oli tehtävä päätös.

Soittaisiko poliisille? Se ylikonsta oli antanut hänelle korttinsa. Nikkilä…

Silloin hän menettäisi rahat.

Pakkaisiko muksut Transitiin ja lähtisi kaukomaille?

Marco lähtisi varmasti perään.

Olisiko jokin kolmas vaihtoehto?

– Mitä mä teen sun kanssas? Ruusu kysyi.

Urheilukassi lojui lattialla viattoman näköisenä eikä sanonut mitään. Liiteristä lähtiessään Ruusu ei vieläkään ollut varma, mitä tekisi.

Kun Ruusu palasi munakorin kanssa sisään, hän kuuli Jalmarin äänen eteiseen.

– Miks sulla on käsiraudat? Ooksä rosvo?

– No en poliisikaan, Marco vastasi.

– Pappa oli poliisi. Se otti rosvoja kiinni.

– Ihan tosi? Mun pappani oli merirosvo.

– Älä valehtele pojalle, Ruusu sanoi keittiön ovelta.

– Jalmari, tuu pois sieltä sohvan luota.

Jalmari tuli vähän ihmeissään. Ruusu laski munakorin keittiön pöydälle ja kumartui halaamaan poikaa.

– Mikä setä toi on? Jalmari kysyi.

– Se on Marco. Se jää meille vähäks aikaa.

– No kiva. Vaikee tietysti lähteekään, kun on raudoissa, Marco sanoi.

– Mikä Marcon jalassa on?

– Mä satutin sen mettässä. Törmäsin karhuun.

– Oikeesti? Jalmari epäili.

– Ei tää vielä mitään. Näkisit sen karhun.

– Sitä mä en kyllä ala paikkailemaan, Ruusu sanoi.

– Missä sä viivyit? Nälkä kurnii suolissa, Marco kysyi.

– Piti ruokkia muut elukat ensin.

– Meillä on lampaita ja kanoja ja kaneja ja Elmeri ja Eevertti! Jalmari kehui.

– Keitäs ne on? Marco huolestui.

Sillä aikaa kun Jalmari selitti, Ruusu kaatoi rypsiöljyä pannulle ja alkoi paistaa munia.

Marco tuli hyvin toimeen lasten kanssa. Hieno piirre miehessä. Rosvossakin.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Tapani Bagge

on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.