Komisarion tytär Ruusu löytää pihaltaan verisen miehen, jonka hän paikkaa ja kytkee käsiraudoilla sohvaan. Pitäisikö rosvosta ja liiteriin kätketystä saaliskassista kertoa poliisille vai katsoa, millaisia mahdollisuuksia niiden avulla aukeaa?

Ruusu oli lähdössä keittiöstä yläkertaan pukemaan, kun pihaan hurautti auto. Harmaa Ford Focus -farmari, ei ihan uusi. Siinä ei ollut tunnuksia eikä sireeni ollut päällä, mutta etusäleikön alta välkkyvistä sinipunavaloista Ruusu tunnisti sen poliisiautoksi.

Sitä paitsi Ruusu oli joskus teinityttönä nähnyt apumiehen paikalta nousevan havaijinpaitamiehen, jolla oli Kirk Douglasin kuoppaleuka ja Johnny Cashin kampaus ja pulisongit, mutta vaaleina.

Nikkinen tai Nikkilä, Ruusu muisti, kun näki hänen kasvonsa tarkemmin sytyttimen välähdyksessä. Mies sytytti tupakan. Rikospoliisi.

Kuskin paikalta nousi nainen. Hänellä oli farkut ja farkkupaita.

Ruusu vilkaisi keittiön puusohvalla retkottavaan tummaan mieheen, joka hengitti raskaasti. Hän meni eteiseen, tyhjensi kylpytakkinsa taskut komeroon ja avasi nopeasti ulko-oven, ennen kuin poliisit ehtisivät portaille.

Kesäkuun yö oli pehmeän hämyinen. Poliisit pysähtyivät pihanurmikolle ja nostivat virkakorttinsa talon kulmalta paistavan halogeeniheittimen valokiilaan.

– Iltaa, mies sanoi. – Minä olen rikosylikonstaapeli Nikkilä ja tässä on…

– Rikoskonstaapeli Leila Pohjanen, nainen sanoi hänen viereltään.

Ruusu sulki ulko-oven perässään ja laskeutui portaat. Betoniaskelmat tuntuivat jo viileiltä jalkapohjissa.

– Onko täällä näkynyt outoja kulkijoita? Pohjanen kysyi.

Hän oli kymmenkunta vuotta vanhempi kuin Ruusu, nelkyt ja risat. Suupielissä oli tiukat juonteet. Ruskeat hiukset oli leikattu lyhyiksi.

”Tossa kymmenen kilometrin päässä yritettiin pari tuntia sitten arvokuljetusryöstöä.”

– Millä lailla outoja? Ruusu kysyi. – Onko jotain sattunut?

– Tossa kymmenen kilometrin päässä yritettiin pari tuntia sitten arvokuljetusryöstöä. Haravoidaan nyt lähitienoota, jos sattuisi löytymään tekijöitä. Eikös tämä ole komisario Toivosen talo? Nikkilä sanoi.

– Oli. Mä olen Topin tytär. Ruusu.

– Vieläkö olet Toivonen?

– Taas, Ruusu sanoi.

– Kuulitko laukauksia? Pohjanen kysyi ja vaikutti kärsimättömältä.

– Pari tuntia sitten… En mä silloin mitään kuullut. Mulla on kolme lasta, mä nukutin niitä ja panin pyykkiä ja tiskiä koneeseen. Silloin sais tulla vaikka maailmanloppu, enkä mä huomais mitään.

– No onko pihassa näkynyt liikettä? Tai mettässä tai pellolla?

Elmeri kiekaisi kanalassa. Oli kai herännyt ääniin ja luuli, että aamu oli koittanut.

– Toi on Elmeri, Ruusu sanoi.

– Se on jo vähän vanha, mutta en oo vielä raaskinut katkaista siltä kaulaa.

Nikkilä imi savua tupakastaan ja tunnusteli samalla kaulaansa. Näytti mietteliäältä.

– Onko näkynyt liikettä? Pohjanen toisti kysymyksensä.

– Ei minkäänlaista.

– Oletko varma?

– Mitä nyt linnut on sirkutelleet. Mä lilluin just toista tuntia tossa paljussa ja kuuntelin niitä. Mä lämmitän ton joka ilta, uppoon sinne kaulaani myöten heti kun talo rauhoittuu yöksi. Olin just menossa pukemaan…

”Sähän oot ihan veressä…”

Nikkilä nyökkäsi ja melkein hymyili. Pohjanen katsoi terävästi valkoisen kylpytakin miehustaa ja hihoja.

– Sähän oot ihan veressä…

– Tämmöstä tää yksinhuoltajan elämä on, Ruusu sanoi.

– Kerkisin jo paljuun, kun keskimmäinen, Iivari, tuli paljain jaloin ulos ja astui lasinsiruun tossa kulmalla. Verta tuli kuin siantapossa. Mä en tajua, mistä tänne jatkuvasti ilmestyy lasinkappaleita…

– Ettei olis isäs vanhaa jäämistöä, Nikkilä arveli.

– Paljon mahdollista. Sidetarpeetkin jäi tänne…

Ruusu kyykistyi talon kulmalle laonneeseen heinikkoon, keräsi likaiset pumpulit, puhdistusaineet, sakset ja sideharsot käsiinsä ja sulloi ne kylpytakin taskuun.

– Tää menee kumminkin pesuun.

Pohjanen katseli kulmat kurtussa ympäriinsä, mutta Nikkilä tarjosi jo Ruusulle kättään.

– Eiköhän me jatketa matkaa. Vielä monta taloa käytävänä…

Nikkilällä oli luja kädenpuristus. Sellainen luotettava.

– Saiko ne ryöstäjät saalista? Ruusu kysyi.

Nikkilä avasi jo suunsa, mutta Pohjanen ehti ensin.

– Ei me voida kertoa. Mutta tekijät pääs karkuun, ja yks niistä on haavoittunut. Ne on kaikki aseellisia ja taatusti vaarallisia.

Pohjanen katsoi Ruusuun otsa rypyssä, silmiään halogeenin loisteessa siristellen.

– Niin että jos näätte täällä tuntemattomia hiippareita, kannattaa soittaa heti meille, Nikkilä sanoi ja antoi korttinsa Ruusulle.

Ruusu jäi kortti kädessään katselemaan, kun Pohjanen kiepautti Focuksen pihakaivon ympäri ja lähti palailemaan isommalle tielle. Perävalot katosivat nopeasti vehreään koivikkoon.

Ruusu oli hätkähtänyt niin, että vesi läikähti paljussa.

Puolisen tuntia aiemmin Ruusu oli hätkähtänyt niin, että vesi läikähti paljussa. Liiterin suunnalta kuului rapinaa. Pinoko siellä oli kaatumassa? Ei kyllä pitäisi. Hän oli rakentanut sen kunnolla. Ehkä hiiri tai orava? Tai kettu vaanimassa viereisen kanalan asukkeja.

Sitten hiljeni taas. Tähtikirkas taivas ja taivaallinen rauha, mitä nyt Elmeri kiekui. Syreenit tuoksuivat navetan päädyssä ja melkein peittivät alleen eläinten hajun.

Ruusukin rauhoittui. Hän istui paljussa ja nautti. Sielu lepäsi, vesi höyrysi ja hyväili rasittunutta kroppaa. Jäähtyvä kamiina naksui kesäillassa, mutta vesi pysyisi lämpimänä vielä pitkään. Ilmakaan ei ollut kovin viileä.

Kuusta näkyi vain kapea sirppi. Pehmeä hämy kietoi sisäänsä koko pihapiirin. Ainoa valo tuli halogeenilampusta ulko-oven yläpuolella.

Ruusu ei katsellut ympärilleen. Hän tunsi kotitilansa ja tiesi, mitä kaikkea pitäisi kunnostaa ja tehdä. Mutta nyt oli hänen oma hetkensä. Muksut olivat nukkumassa ja tiskit ja pyykit koneessa. Hän katseli taivaan tähtiä. Eivät ne remontoineet eivätkä siivonneet. Loistivat vain.

Ruusulla oli kolme lasta, jokaisella eri isä.

Ruusu ja lapset asuivat yksinäisessä paikassa. Naapuriin oli muutama kilometri. Siinä oli puolensa. Sai olla niin kuin halusi, vaikka nakuna paljussa keskellä pihamaata. Oli hänellä kylpytakki tikkaiden päässä, vieraiden varalta. Ei sillä että tänne kukaan eksyisi, pitkän sivutien päähän.

Ruusulla oli kolme lasta, jokaisella eri isä. Hänellä ei ollut onnea miesten kanssa. Aina ne lähtivät, yleensä jo ennen kuin pentu ehti putkahtaa maailmaan. Ja yleensä Ruusu oli tyytyväinen, että lähtivät. Mieluummin hän eli lasten kanssa yksin ilman kusipäistä äijää.

Pikkulinnut laulelivat alkukesän yössä. Hakivat kiireesti kumppania. Ruusukin oli hakenut aikansa, mutta kyllästynyt lopulta siihen leikkiin. Hän oli 33-vuotias, itsenäinen ja itsepäinen. Mihin hän miestä tarvitsi?

Kun asunnosta ei tarvinnut maksaa, tuli vähällä toimeen. Ruusu kaatoi moottorisahalla puita omasta metsästä, karsi ja paloitteli ne, kuskasi mönkijän peräkärryssä kartanolle ja pieni haloiksi. Niillä hän lämmitti talon, saunan ja paljun.

Siinä riitti puuhaa. Ja auton ja koneiden korjaamisessa. Taloakin täytyi pitää kunnossa. Jos joutoaikaa jäi, Ruusu kutoi käsityökaupan konkurssipesästä ostamistaan langoista koristeellisia villasukkia ja lapasia. Naapurin Selina myi niitä provisiopalkalla kirpputorillaan isolla kirkolla eli Hämeenlinnassa. Ruusu perheineen eli neuletuloilla ja lapsilisillä. Ei leveästi, mutta kuitenkin.

Ruusu ei olisi millään malttanut nousta vedestä ja lähteä nukkumaan, vaikka iho nahistuikin. Mutta muksut heräsivät aikaisin ja pistivät heti täyden rähinän päälle. Nukkumisesta ei tulisi mitään enää seitsemän jälkeen. Hän huokasi, nousi paljussa seisomaan ja kurkotti kätensä kohti kylpytakkia. Samassa hän säpsähti, kun pimeästä metsästä alkoi kuulua rytinää. Hirvikö sieltä oli tulossa?

Tuli Urhoa ikävä. Urho oli ainoa uros, johon Ruusu oli voinut luottaa. Kolmetoista vuotta Urho vahti Ruusun pihaa ja lenkitti emäntäänsä, mutta keväällä Urhon askel alkoi painaa ja eläinlääkäri löysi siitä syövän. Toukokuussa pystykorva oli jo niin tuskainen, että se oli pakko lopettaa.

Tietysti oli Eevertti-pukki, mutta sekin oli vanha ja kuuro ja vietti yöt navetan suojassa.

Talon nurkalla syttyi halogeenivalo. Sen valokeilan reunalla könkkäsi metsän suunnasta iso tumma mies, varmaan kaksimetrinen ja roteva. Pitkät mustat hiukset kiiltelivät hiestä ja valuivat silmille ja sänkisille kasvoille. Nahkatakki reuhotti auki, musta T-paita sen alla oli liimautunut lihaksikkaaseen yläkroppaan. Nahkahousut jalassa mies näytti rokkarilta tai prätkäjätkältä.

Mies käytti puunkarahkaa kainalosauvanaan, oli vähällä kaatua, kun valo osui häneen. Vasenta reittä peitti epämääräinen, tummunut side.

Valo osui myös Ruusuun, joka oli jähmettynyt paljussa seisomaan käsi kylpytakin päällä. Alastomana.

Kun miehen katse nousi maasta ja osui Ruusuun, hän pysähtyi ähkäisten. Putosi oikealle polvelleen ja horjahti siitä naamalleen heinikkoon.

Ei noussut enää.

– Hienoa, Ruusu sanoi itselleen.

– Sulla on vielä taito tallella. Mieheltä meni heti jalat alta.

Ruusu laskeutui paljusta kylpytakki mukanaan, veti sen päälleen, meni paljain jaloin miehen luokse ja kumartui katsomaan lähempää. Hien ja deodorantin hajut kisasivat tasaisesti, mutta hiki taisi viedä voiton. Niihin sekoittui raudan haju. Ruusu tunsi sen suussaaan.

Reiden ympärille oli sitaistu öljyinen riepu, jonka alta vuoti reippaasti verta.

Ruusu käänsi miehen selälleen. Mies murahteli hämärän rajamailla. Hän oli kolmekymppinen, sänkileukainen ja muutenkin sitä lajia, johon Ruusu aina retkahti. Vasemman reiden ympärille oli sitaistu öljyinen riepu, jonka alta vuoti reippaasti verta.

Ruusu haki sisältä sakset, puhdistusainetta, pumpulia ja sidetarpeet. Painoi ulkovalon päälle, niin että se palaisi muutenkin kuin liikkeestä. Muksut eivät onneksi olleet heränneet, tai pysyivät ainakin yläkerrassa.

Hän avasi likaisen siteen ja heitti sen hiiteen. Leikkasi nahkahousun lahkeen poikki haavan yläpuolelta ja halkaisi irtolahkeen. Tunki sen kylpytakin taskuun. Puhdisti haavan ja tajusi, että se oli ampumahaava. Samanlainen kuin se, jonka isä aikoinaan oli saanut olkavarteensa mennessään pidättämään pankkirosvoa. Ruusu oli puhdistellut sitä haavaa pitkään. Aina sieltä puski esiin uutta mätää ja luunsirua, mutta isä ei enää suostunut menemään lääkäriin, vaikka olkapäätä kuinka juili.

– Vanhoja syntejä sieltä vain nousee, isä oli sanonut.

– Ja tuo on hyvää harjoitusta lähihoitajaoppilaalle.

Olihan se tietysti. Vaikkei Ruusu pitkään ollut lähihoitajana viihtynyt. Liian sosiaalista työtä hänelle.

Nyt hän näki, että tuuheakarvaisen reiden läpi oli kulkenut luoti. Siisti sisäänmenoaukko oli takana, juuri pakaran alapuolella. Vähemmän siisti ulostuloaukko oli etupuolella. Siinä näkyi luunsiruja.

– Täytyy soittaa ambulanssi, Ruusu sanoi samalla kun sitoi haavoja ensihätään, jottei mies vuotaisi kuiviin.

– Ei… ei ambu… lanssia… mies korisi. Silmät pysyivät kiinni, ilme tuskaisena.

– Pakko, reisiluu on kärsinyt. Jos haava tulehtuu...

Miehen silmät rävähtivät selälleen.

– Ei ambulanssia, hän sanoi terävästi ja tarttui Ruusun ranteeseen, puristi sitä lujaa.

– Ei poliisia! Sä… Sä hoidat…

”Kuka sua ampui?”

– Mä oon lähihoitaja, ei musta ole traumakirurgiksi. Kuka sua ampui?

Viha leimahti ruskeissa silmissä, mutta samassa niiden eteen liukui sumuverho. Katse sammui, silmät painuivat kiinni. Käsi puristi yhä Ruusun rannetta.

Ruusu irrotti miehen sormet ranteensa ympäriltä ja nousi. Mitä hän oikein tekisi tämän kanssa?

Viisainta olisi soittaa poliisille, mutta koskas hän oli tehnyt niin kuin viisainta olisi? Ei kovin usein.

Ruusu sitoi kylpytakkinsa kunnolla kiinni, tarttui miestä kainaloiden alta ja lähti raahaamaan häntä sisään. Iso mies painoi kuin synti, eikä retuuttaminen tehnyt varmasti hyvää ampumahaavalle. Mutta ei häntä heinikkoonkaan voinut jättää.

Rappusissa miehen buutsinkannat kopsahtelivat ja jättivät mutaiset laahausjäljet. Kun Ruusu oli saanut miehen eteiseen, hän sulki ulko-oven ja kiskoi buutsit jalasta.

Valkoiset froteesukat eivät enää olleet ihan valkoiset. Oikean saappaan varren alta paljastui nilkkakotelo, jossa oli lyhytpiippuinen krominkiiltoinen revolveri, Smith & Wesson .357. Kaikki seitsemän patruunaa olivat tallella rummussa.

Ruusu pani aseen kylpytakkinsa taskuun ja piilotti saappaat komeroon. Hän tunnusteli vielä miehen nahkahousujen taskut. Löysi setelikäärön, siinä oli parisataa euroa, ruskean kamman, josta puuttui pari piikkiä ja vähän käytetyn paperinenäliinan. Antoi niiden olla.

Ruusu tarttui miestä taas kainaloiden alta ja kiskoi hänet keittiöön. Kun hän heivasi yläkroppaa valkoiselle puusohvalle, mies ähkäisi ja nahkarotsin alta takaa kolahti lattialle jotakin painavaa ja metallista.

Pistooli. Vanha venäläinen Makarov. Toimintavarma ysimillinen. Ei turhia hienouksia.

Se oli varmaan ollut housunkauluksen alla. Toivottavasti ei kovin syvällä.

Ruusu poimi aseen lattialta ja liu’utti lippaan kämmenelleen. Kolme patruunaa jäljellä. Viisi oli siis käytetty, jos lipas oli ollut täynnä.

Hän sujautti lippaan ja pistoolin kylpytakin taskuun, nosti miehen jalatkin sohvalle. Ne eivät aivan mahtuneet suoriksi, vaan piti jättää käsinojan päälle.

Mies hengitti raskaasti. Ruusu tutki nahkatakin taskut ja sisäpuolen ja löysi perhosveitsen, sellaisen eurooppalaisen, jossa kahva taittuu terän suojaksi. Hän talletti senkin kylpytakin taskuun, vaihtoi sitten vasempaan taskuun, kun froteetakki alkoi venyä.

Silloin pihaan hurautti auto. Harmaa Ford Focus -farmari, ei ihan uusi. Etusäleikön alta välkkyvistä sinipunavaloista Ruusu tunnisti sen poliisiautoksi.

Kun poliisien perävalot olivat kadonneet näkyvistä, Ruusu veti kylpypaljun päälle kannen ja palasi sisään, sammutti ulkovalot ja lukitsi ulko-oven.

Iso tumma mies retkotti yhä keittiön puusohvalla jalat käsinojan päällä ja hengitti raskaasti. Ruusu riisui häneltä nahkatakin ja peitteli huovalla, haki vielä muistaessaan ulkoa karahkan, jota mies oli käyttänyt kainalosauvanaan, ja laski sen sohvan juurelle.

Puhelin soi olohuoneen pöydällä. Äiti.

– Mitä sä tähän aikaan yöstä soittelet? Ruusu kysyi.

– Aattelin vaan kysyä, onko siellä näkynyt niitä ryöstäjiä. Nehän sai kuulemma hyvän saaliinkin.

– Taasko sä oot lukenut jotain ruotsalaista dekkaria?

Äiti oli kova lukemaan dekkareita, varsinkin pohjoismaisia, sellaisia joissa oli juoppo keski-ikäinen komisario. Mitä juopompi sen parempi. Muut eivät äidille kelvanneet.

– Ihan nettiuutisia selasin.

– Ei poliisit puhuneet mistään saaliista, vaikka mä kysyin.

– Joko ne kävi siellä? Oliko tuttuja?

– Nikkilä, jos muistat.

– Jaa se pulisonkikaveri. Tai olihan isälläskin pulit, mutta siihen aikaan oli kaikilla, joilla vaan kasvoi.

Äidistä selvittyään Ruusu meni yläkertaan pukeutumaan. Märän verisen kylpytakin hän heitti pesuhuoneen suihkukopin seinän päälle kuivumaan. Aamulla se pääsisi koneeseen.

Nuorimmainen, puolitoistavuotias Eevi, nukkui hänen kanssaan samassa huoneessa. Eevi oli työntänyt kätensä pinnasängyn pinnojen välistä Ruusun parisängylle. Usein tyttö aamuyöstä kömpi hänen viereensä. Mahtuu vielä, Eevi aina sanoi. Ja mahtui kyllä.

Kolmevuotias Iivari ja viisivuotias Jalmari nukkuivat yläkerran toisen huoneen kerrossängyssä. Iivari taisi nähdä pahaa unta, kun uikutti. Ruusu kyykistyi sängyn viereen ja silitti vaaleita hiuksia, kunnes poika rauhoittui.

Hampaita pestessään Ruusu mietti, voisiko haavoittuneen ryöstäjän jättää alakertaan yksinään yöksi. No, ei hän kyllä raahaisi miestä yläkertaankaan. Poliisit tuskin enää palaisivat tänä yönä, ja mies itse oli sen verran heikossa kunnossa, ettei hänestä olisi pahantekoon.

Pysyköön siellä missä oli.

Aamuyöstä Ruusu heräsi siihen, että alhaalta alkoi kuulua ääniä. Lattialankut narisivat. Joko mies oli jalkeilla, vaikka reisi oli riekaleina? Vai oliko joku murtautunut sisään?

Ruusu huokasi, heitti pussilakanan pois päältään – muuta peittoa ei näillä helteillä kärsinyt pitää – ja lähti laskeutumaan alakertaan yöpaitasillaan, paljain jaloin.

Kello oli neljä, aurinko nousemassa navetan takaa. Portaisiin tuli kapeasta ikkunasta sen verran kajastusta, ettei valoja tarvinnut sytyttää. Ruusu ei yrittänyt mitenkään hiipiä, ja turhaa se olisi ollut. Rappuset natisivat vähintään yhtä lujaa kuin alakerran lattia.

Sitten alhaalta kuului rysähdys ja tuskainen karjaisu:

– Perkele!

Ruusu pisti juoksuksi. Hän sai ison tumman miehen näkyviinsä heti, kun avasi eteisen oven portaiden alapäässä. Hyvä ettei osunut mieheen, joka retkotti vessan ovella puolispagaatissa oikean polven varassa, reidestä sidottu vasen jalka sivulle ojentuneena. Kävelykeppinä toiminut puunkarahka oli vieläkin vasemassa kädessä, oikea piteli auenneen oven kahvaa paikoillaan.

– Huomenta, tuliko hätä? Ruusu kysyi.

Mies kirosi, käänsi katseensa Ruusua kohti. Ei näyttänyt onnelliselta.

– Ei kun aattelin lähtee aamukävelylle.

– Ja siinä jo rupes väsyttämään?

– Voisitko sä ystävällisesti auttaa mut pytylle? Muuten mä kohta sotken sun eteisen lattias.

”Helvetti, yritätkö sä tappaa mut?”

Ruusu meni auttamaan. Nahkahousujen jämätkin saivat lähteä. Alakerran vessa oli ahdas, lavuaari melkein tuli syliin, kun istui pytyllä. Mies piti haavoittuneen reiden mahdollisimman suorana, ja kun Ruusu oikaisi selkäänsä, hän kompastui miehen jalkaan ja joutui ottamaan tukea siitä.

– Helvetti, yritätkö sä tappaa mut? mies ärähti.

Ruusua alkoi sapettaa.

– Kuules nyt jätkä. Jos mä olisin halunnut tappaa sut, mä olisin jättänyt sut pihalle vuotamaan kuiviin. Mä en olis putsannut ja sitonut sun ampumahaavaas ja raahannut sua sisälle nukkumaan.

Mies kohotti kätensä rauhan merkiksi.

– Okei, okei. Mä oon kiitollinen.

– Ole hyvä vaan, Ruusu sanoi. Hän harppasi miehen toisen jalan yli eteiseen.

– Oisko sulla buranaa tai jotain? Nää tuskat on helvetilliset…

Ruusu haki miehelle keittiöstä kaksi nelisatasta buranaa ja vettä.

Takaisin sohvalle mies piti avustaa. Ruusu tarkisti siteen.

– Näyttäs olevan ihan kunnossa. Ei oo vuotanut läpi, vaikka sä rymysitkin tossa eteisen lattialla.

– Kiitos, mies sanoi ja tarttui Ruusun hiuksiin, kiskaisi hänen kasvonsa oman naamansa eteen.

Tuijotus oli tiukka.

– Missä mun aseeni on?

Hiusjuuriin sattui. Ruusun käsi oli yhä haavasiteen lähellä. Hän survaisi peukalonsa siteen alle ja upotti sen ulostulohaavaan. Miehen katse himmeni, ote kirposi hiuksista ja käsi putosi syliin, kurkotti kohti sidettä.

Ruusu veti peukalonsa pois haavan alta ja nousi nopeasti, otti pari taka-askelta. Mies irvisteli ja piteli reittään kaksin käsin.

– Mä en anna sulle mitään aseita, Ruusu sanoi.

– Mutta en mä ilmoita susta poliisillekaan. Ne kävi jo yöllä, enkä mä kertonut niille mitään.

– Mitä ne kertoi? mies kysyi.

– Että jotain ryöstöä oli yritetty kymmenen kilsan päässä ja tekijät oli karkuteillä. Yksi oli haavoittunut.

Mies pyyhkäisi hiuksia pois silmiltään. Hän näytti jo unohtaneen koko välikohtauksen.

– Oisko sulla mitään syötävää? Karmee nälkä. Mä lähden kyllä sitten.

– Et sä tossa kunnossa mihinkään lähde, Ruusu sanoi.

– Haluutko kananmunaa vai puuroa? Mulla on oman kanalan munia, mutta pellot on olleet paketissa jo kuuskytluvulta lähtien. Isäukon ajoilta.

– Paista vaikka pari munaa… Mikä sun nimes on?

– Ruusu.

– Mä oon… Marco, c:llä. Ja sori. Mä en nyt oo oikein oma itteni. Mut petettiin jo kerran tänään… tai siis eilen. Eiks nyt oo keskiviikko?

Ruusu nyökkäsi.

– Ja perjantaina on juhannusaatto.

He katsoivat toisiinsa, mutta kumpikaan ei tarjonnut kättä tai nyrkkiä tai ylävitosta.

– Kuules nyt Marco Seellä. Mä käyn hakemassa tuoreita munia. Pysytkö sä siinä sohvalla vai pitääkö sulle panna käsiraudat?

– Miks sulla on käsiraudat?

Marcon äänessä oli heräävää kiinnostusta.

Ruusu ei vastannut. Hän haki käsiraudat olohuoneen lipaston laatikosta ja piti samalla koko ajan silmällä Marcoa. Miehen katse alkoi hiipua ja selkä vaipua kohti puusohvan patjaa. Vessareissu ja muu rähinöinti olivat tainneet käydä potilaan voimille.

Tai sitten hän teeskenteli.

Kun Ruusu palasi keittiöön, Marco kuorsasi jo. Ruusu ei silti ottanut mitään riskiä. Hän sujautti isän vanhojen käsirautojen toisen pään Marcon ranteen ympärille – hyvä kun se yletti – ja toisen puusohvan sorvatun kulmapinnan ympärille. Se oli paksua puuta ja kestäisi kyllä aika kovaa vääntöä.

Ulkona oli vielä vähän viileää, heinikko kasteesta kosteana. Ruusu otti crocsit jalkaansa eteisestä ja veti navettafleecen yöpaitansa päälle.

Lampaat olivat laitumella navetan takana, ne hän ruokkisi myöhemmin muksujen kanssa. Nyt hän päästi Elmerin kanoineen pihalle ja heitti niille jyvät ja tarkisti, että vettä riitti vielä. Keräsi kymmenkunta munaa kanalasta koriin, vei munakorin ulkoportaiden yläpäähän ja meni navettaan.

Siellä oli nyt vain Eevertti. Oikeastaan senkin olisi voinut pitää ulkona, mutta kaiketi kuurouttaan ja sokeuttaan pukki oli käynyt arvaamattomaksi ja alkanut pökkiä emäntäänsäkin kintuille. Sillä oli kovat ja terävät sarvet, eikä hän uskaltanut enää päästää lapsia sen lähelle, niin paljon kuin he siitä pitivätkin.

Ruusu vei Eevertin liiterin päähän liekaan, siellä se saisi kaluta ruohot maasta koko ympyrän alalta ennen kuin hän siirtäisi sen uuteen paikkaan. Hän oli jo lähdössä takaisin sisään, kun huomasi ison verisen kädenjäljen liiterin ovenpielessä.

Mitä hittoa?

Samassa hän muisti rapinan, jonka oli kuullut paljussa ollessaan liiterin suunnalta. Oliko Marco käynyt ensin täällä, ennen kuin tuli sitten esiin talon takaa metsästä? Ja jos niin miksi?

Kädenjälki katkesi oveen, sormien osa jäi piiloon. Marco oli ottanut siitä tukea mennessään sisään. Liiteri ei ollut lukossa, siinä oli vain reikeli. Sinne pääsi helposti.

Ruusu vilkaisi keittiön ikkunaan. Siellä ei näkynyt ketään. Eikä Marco olisi päässytkään ikkunaan, jollei olisi raahannut puusohvaa mukanaan. Ihan niin vahvassa kunnossa se ei tainnut olla.

Ruusu avasi haan, veti ovenkahvasta ja kurkisti sisään. Siellä oli hämärää, pienestä likaisesta ikkunasta ei paljon tullut valoa. Hän kiepautti katkaisinta. Hehkulamppu syttyi. Hänellä ritti hehkulamppuja vielä pitkäksi aikaa, hän oli ostanut niitä laatikoittain varastoon aina kun näki.

Puupinot, pulkat, potkukelkat, sukset, moottorisaha, kirveet, vesurit, lapiot, kuokka, aatra, haravat, puutarhajyrsin, ruohonleikkuri ja oksasilppuri olivat kaikki paikoillaan. Koneet olivat kaikki vanhoja, isän peruja. Ruusu oli pitänyt ne kunnossa ja käyttänyt niitä. Seuraavaksi pitäisi mullata perunamaa talon takana. Siihen hän tarvitsisi äidin apuun. Jalmarikin oli vielä liian pieni aatran aisoihin.

Miksi Marco oli tullut liiteriin? Luuliko hän saavansa sieltä apua? Vai etsikö vain piilopaikkaa?

Miksi hän sitten lähti heti pois?

Ruusu katsoi tarkkaan lautaseiniä. Toisin paikoin saumoista paistoi päivä, ja talvella tänne tuiskutti kovalla tuulella lunta. Laudat olivat tummia, mutta niistä olisi kyllä erottanut veriset kädenjäljet. Marco ei ollut nojannut täällä seinään. Lattialankuiltakaan ei löytynyt veritippoja.

Hakkuupölkyn päällä oli tummanpunainen läiskä. Pölkky oli lähellä puupinoa, ja nyt Ruusu huomasi, että pino oli jonkin verran vinossa. Hän ei ollut jättänyt sitä noin.

Pino oli syvä, puita kuudessa rivissä koko liiterin perän leveydeltä. Ne riittäisivät seuraavaan kesään saakka sekä olohuoneen varaavaan takkaan että saunaan. Keittiön puuhellaa hän ei enää paljon käyttänyt, ja navettasaunassa veden lämmitti sähkökierukka.

Klapien välistä näkyi mustan urheilukassin pääty.

Ruusu alkoi latoa klapeja ensimmäisestä rivistä lattialle. Seuraava pino näytti moitteettomalta, kunnes noin puolen metrin jälkeen siihen ilmestyi aukko. Klapien välistä näkyi mustan urheilukassin pääty. Ruusu kiskoi pitkän laukun esiin, ja pino romahti entiselleen.

Ruusu laski Koho-laukun lattialle. Se painoi kuin perisynti. Hän kävi ikkunassa vilkaisemassa taloon päin. Hiljaiselta vaikutti.

Ruusu avasi ensimmäisen vetoketjun. Kapeasta aukosta pilkotti harmaata kangasta. Hän avasi toisen vetoketjun ja veti väliin jäävän kangassuikaleen irti tarranauhasta ja kokonaana sivuun.

Kassissa oli harmaa säkki, tukevaa kangasta. Sen suuaukko oli revitty veitsellä auki. Kun hän nosti säkin pystyyn urheilukassissa, hän näki että se oli täynnä rahanippuja. Ei sileitä seteleitä, vaan kuluneita, nuhjuisia ja repaleisia.

– Ohoh, Ruusu sanoi itsekseen.

Varmaankin käytöstä poistettavia rahoja. Hän oli joskus lukenut niistä, vai oliko isä puhunut? Selvin päin isä ei puhunut mitään, mutta päissään se vaati aina juttukaverin. Ja kotona se oli enimmäkseen päissään. Jos äiti oli töissä, isä käski Ruusun kuuntelemaan synkkiä yksinpuheluitaan.

Koska isä oli rikoskomisario, Ruusu tiesi jo ennen kouluikää enemmän kuin tarpeeksi Hämeenlinnan tienoon nurjasta puolesta. Ehkä siksi hänen oli aina ollut vaikea luottaa miehiin. Tai ehkä se vain johtui siitä, että miehet olivat mitä olivat.

Isän puheista Ruusu muisti, että käytöstä poistettavat setelit vietiin Suomeen pankkiin poltettaviksi. Niiden sarjanumeroita ei merkitty mihinkään. Ne olivat käypää rahaa. Isä oli joskus puolileikillään puhunut, että pitäisi piruuttaan ryöstää sellainen kuljetus. Puheeksi se oli jäänyt, kuten isällä niin moni muukin asia poliisityön ulkopuolella.

Mitenhän paljon säkissä oli käteistä?

Ruusu poimi yhden nipun käteensä. Pelkkiä satasia, viisikymmentä kappaletta. Osa oli niin töhkäisiä tai riekaleisia, että niitä olisi hankala käyttää. Mutta suurin osa näytti aivan käyttökelpoiselta. Ainakin kolmekymmentä niistä.

Kolme tuhatta euroa.

Sillä maksaisi laskuja pitkän aikaa. Voisi hankkia Transittiin uuden kaasuttimen, joka ei hirttäisi kiinni kesken traktorinohituksen. Saisi Eeville uuden turvaistuimen sen rotansyömän tilalle.

Ruusu avasi säkkiä lisää, laski silmämääräisesti setelinippuja. Tässä säkissä näytti olevan pelkkiä satasia. Ainakin sata nippua.

Muutama sata tuhatta euroa.

Herranjumala. Sillä summalla rakentaisi uuden talon ja piharakennuksen, ostaisi uuden auton ja mönkijän, teettäisi porakaivon pihaan vanhan kuivuneen vinttikaivon tilalle. Lähtisi lasten kanssa ulkomaille, Tallinnaa pitemällekin. Siellä he olivat viime kesänä käyneet.

Marco voisi tietysti olla eri mieltä. Tai poliisi.

Entä jos Marcon kaverit tulisivat etsimään saalista? Se oli hyvin mahdollista. Ehkä jopa omat olivat ampuneet sitä reiteen, kun se oli paennut niitä. Luoti oli tullut takaapäin.

Rahat houkuttivat, riskit pelottivat. Omasta puolestaan Ruusu ei niinkään pelännyt, vaan lasten. Miten heidän kävisi, jos hänelle sattuisi jotakin? Tai jos hän joutuisi vankilaan?

Asiaa harkitessaan Ruusu taittoi säkin suun kiinni, sulki sen urheilukassiin ja pinosi klapit takaisin entiselleen. Sitten oli tehtävä päätös.

Soittaisiko poliisille? Se ylikonsta oli antanut hänelle korttinsa. Nikkilä…

Silloin hän menettäisi rahat.

Pakkaisiko muksut Transitiin ja lähtisi kaukomaille?

Marco lähtisi varmasti perään.

Olisiko jokin kolmas vaihtoehto?

– Mitä mä teen sun kanssas? Ruusu kysyi.

Urheilukassi lojui lattialla viattoman näköisenä eikä sanonut mitään. Liiteristä lähtiessään Ruusu ei vieläkään ollut varma, mitä tekisi.

Kun Ruusu palasi munakorin kanssa sisään, hän kuuli Jalmarin äänen eteiseen.

– Miks sulla on käsiraudat? Ooksä rosvo?

– No en poliisikaan, Marco vastasi.

– Pappa oli poliisi. Se otti rosvoja kiinni.

– Ihan tosi? Mun pappani oli merirosvo.

– Älä valehtele pojalle, Ruusu sanoi keittiön ovelta.

– Jalmari, tuu pois sieltä sohvan luota.

Jalmari tuli vähän ihmeissään. Ruusu laski munakorin keittiön pöydälle ja kumartui halaamaan poikaa.

– Mikä setä toi on? Jalmari kysyi.

– Se on Marco. Se jää meille vähäks aikaa.

– No kiva. Vaikee tietysti lähteekään, kun on raudoissa, Marco sanoi.

– Mikä Marcon jalassa on?

– Mä satutin sen mettässä. Törmäsin karhuun.

– Oikeesti? Jalmari epäili.

– Ei tää vielä mitään. Näkisit sen karhun.

– Sitä mä en kyllä ala paikkailemaan, Ruusu sanoi.

– Missä sä viivyit? Nälkä kurnii suolissa, Marco kysyi.

– Piti ruokkia muut elukat ensin.

– Meillä on lampaita ja kanoja ja kaneja ja Elmeri ja Eevertti! Jalmari kehui.

– Keitäs ne on? Marco huolestui.

Sillä aikaa kun Jalmari selitti, Ruusu kaatoi rypsiöljyä pannulle ja alkoi paistaa munia.

Marco tuli hyvin toimeen lasten kanssa. Hieno piirre miehessä. Rosvossakin.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Tapani Bagge

on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.

Riina ja Jaana lähtevät viihteelle. Ensin naiset tarkastavat terassien tarjonnan ja loppuillasta tanssilattialta löytyy ihana mies.

Ajattelin kivipuutarhaani ja ryhdyin suunnittelemaan työaikatauluani. Kehtaisinko soittaa Uskolle ja kysyä peräkärryä? Ei, en halunnut vaikuttaa hyväksikäyttäjältä. Ymmärsin toki, että Usko teki piharakentamista työkseen… ja itsehän hän oli tarjoutunut auttamaan?

Juoksin ajatuksissani ja Puppe laukkasi kevyesti rinnallani. Hiekkatie kääntyi aivan rannan tuntumaan, kun erotin lyhtytolpan valossa pariskunnan, joka istui puistonpenkillä. Laitoin hieman kateellisena merkille heidän läheisyytensä. He eivät puhuneet, olivat vain ja katselivat toisiaan.

"Uskon seurassa olin paljon tutummalla maaperällä."

Puppe alkoi vetää remmissä. Toruin sitä ja juoksin pariskunnan ohi nopeasti, sillä olin pilannut heidän intiimin hetkensä. Polku kaartui taas ja seuraava valotolppa tuli näkyviin. Kiskaisin Pupen remmiä, sillä huomasin samassa sen edessä pystykorvaisen koiran. Vastaantulija päästi korkean ulvaisun. Koira heilutti häntäänsä ja laski etutassunsa maahan, odottaen leikkikaveria. Kuulin, kuinka pystykorvan omistajakin pysäytti koiransa Flexi-kelan. Kun mies asteli valokehään, kohotin katseeni koirista. Tunnistin hänet. Se oli Usko, joka sanoi yllättyneenä:

”Ai Riina… sullakin on koira?”

Sydämeni sykähti yllätyksestä. Olin hengästynyt hölkkäämisestä ja vastasin yhteen hengen vetoon:

”Joo ja ei. Tää on mun siskon koira.”

Tunsin ulkomuotoni räjähtäneeksi ja kasvojani kuumotti. Toivoin kiivaasti, että valotolppa olisi ollut sammuksissa. Olisin saattanut hölkätä Uskon ohi, tajuamatta sitä ollenkaan ja nolaamatta itseäni. Olin tehnyt kehnon ensivaikutelman jo kolme kertaa, jos se oli edes mahdollista.

Usko sen sijaan oli yhtä tyylikäs kuin viimeksikin ja piteli tarkkaavaisen, mutta ystävällisen oloista suomenpystykorvaansa kevyellä kädellä. Puppe hyppeli sinne tänne ja haukahteli. Tunsin oloni kiusaantuneeksi.

Usko kyykistyi ja annoin Pupen mennä haistelemaan. Hän antoi koiran haistaa kättään. Katselin vaivihkaa, kuinka miehen rauhallinen olemus tuntui siirtyvän koiraan. Myös minä rauhoituin ulkoisesti. Jokin ison miehen lempeydessä eläintä kohtaan liikutti sisimpääni. Jäin katselemaan näkyä, kunnes outo rohkeus valtasi minut.

”Hei, mihin suuntaan olet menossa? Kävelläänkö yhtä matkaa?”

Usko kohotti katseensa ja trendikkään parrakas suu kääntyi hymyyn.

”Joo, kävellään toki. Jätän autoni yleensä sataman parkkiin.”

Kun hän nousi, käänsin Pupen paluu suuntaan. En ollut juossut vielä kovin pitkälle, mutta alkuperäinen syy lenkkiini oli jo hoidettu: Hiron tapaamisesta johtuneet sekavat tuntemukseni olivat haihtuneet. Uskon seurassa olin paljon tutummalla maaperällä. Kun katselin rauhallisen oloista, itsevarmaa ja aikuista miestä, tunsin itseni taas tasapainoiseksi ja ihan täysjärkiseksi.

Ohitimme uudelleen rannassa istuvan parin. Vilkaisin heitä ja tunsin samassa muiston sykäyksestä, jota olin tuntenut koskettaessani Hiroa. Samalla tiesin, etten ollut vielä täysin turvassa kuuman, nuoren miehen lumolta.

Kävelimme Uskon kanssa rinnatusten pitkin Näsijärven rantaa. Valaistu pururata päättyi aivan liian nopeasti sataman parkkipaikalle. Usko kääntyi kohti autoa, mutta tunsin, kuinka hän viivytteli. Yritin keksiä jotain sanottavaa – jotain, jonka avulla olisimme voineet pitkittää mukavaa hetkeä vielä tovin.

"Tunsin itseni ihan teiniksi ja päätin rauhoitella ajatuksiani kuumassa suihkussa."

Usko hymyili ja heilautti kättään.

”Hei. Oli kiva nähdä, mennään vaikka toistekin lenkille. Tylsäähän täällä on aina yksin pyöriä.”

Nyökkäsin.

”Joo, niinpä. Mennään vaan. Ja kun saan pihani kuntoon, voin kutsua sut teelle tai kahville.”

Sanat lipsahtivat huuliltani. Onneksi hämärtyvä ilta peitti nolostukseni, sillä en halunnut kuulostaa liian epätoivoiselta tai tyrkyltä. Saattoihan jopa olla, että Usko eli parisuhteessa? Kai tuollaisella pitkällä ja raamikkaalla miehellä oli vientiä. Hän vaikutti niin vakaalta ja luotettavaltakin… aivan erityyliseltä kuin Hiro, kuuma, adrenaliinia hohkaava kendo-opettajani .

Mutta pelostani huolimatta Usko heilautti vain kättään, eikä vaikuttanut lukeneen liikoja rivien välistä.

”Joo, tsemppiä sen pihan kanssa! Palataan!”

Heilautin kättäni vastaukseksi. Yllytin Pupen juoksuun ja keskikokoinen villakoira laukkasi rinnallani kotipihaan saakka.

Kun kiipesimme ylös pihaportaita, poskiani kuumotti huomattavasti. Hymyilytti ja nauratti.

Mikä ilta! Tunsin itseni ihan teiniksi ja päätin rauhoitella ajatuksiani kuumassa suihkussa . Joskus oli aivan mahtavaa olla sinkku. Kaikki mahdollisuudet, pihapolut ja moottoritiet, olivat minulle auki.

"Kävelin kiilakorkosandaaleillani epävarmasti Tullintorin mukulakivetyksen yli ja kiskoin farkkumekkoni lyhyttä helmaa alemmas."

Nukuin puoleen päivään saakka. Puppe makasi vieressäni sängyllä, eikä sillä vaikuttanut olevan tänään kiirettä mihinkään. Siirryin asteittain unten mailta todellisuuteen ja hautasin hymyilevät kasvoni tyynyyn. Mieleeni tulvi hetkiä edellispäivän kohtaamisista: Hiron nahkatakin tuoksu, Uskon raikas metsäntuoksuinen partavesi. Havahduin lopullisesti vasta, kun puhelimeni pirahti soimaan. Tartuin siihen kömpelösti.

”Haloo…?”

”Moi Riina! Herätinkö, kuulostat ainakin siltä!”

Kuulin puhelimen toisessa päässä Jaanan pirteän äänen. Nousin sängylle istumaan ja haroin pitkää mustaa tukkaani.

”Joo, moi… tuli hiukan valvottua, kun en saanut unta. Mitäs mielessä?”

Jaanan innostunut ääni kaikui kirkkaana luurin toisesta päästä.

”Kuule, tuli tässä mieleen, että lähdetään tänään viihteelle! Ilonassa on live-musiikkia ja joku söpö suomirokki duo. En ole ollut aikoihin missään, etkä varmaan sinäkään. ”

Olin liian väsynyt sanoakseni Jaanalle vastaan.

Jaana höpötti iloisena, mutta saatoin itse ajatella vain aamukahvia. Kun puhelu päättyi ja raahauduin keittiöön, alkoi mieleeni kohota valveunia. Sydämeni syke kiihtyi, kun ajattelin Uskoa. Ehkä voisin kutsua hänet mukaamme terassille ja myöhemmin jatkoille yökerhoon?

”Jaana, onko sulla jotain kerrottavaa? Kuvittelin, että olit vakisuhteessa.”

Kahvinkeitin pulputti ja levitti huoneeseen kahvin tuoksua. Hoitopuudelini tassutteli viimein seurakseni. Se haukotteli ja ryhtyi vilkuilemaan vihjailevasti ulko-ovelle.

Kun astuin ulos, näin taimiruukut ja lannoitesäkit, jotka odottivat portaiden pielessä. Tiesin millä saisin kulutettua loppupäivän.

Kello lähestyi kuutta ja vilkuilin yhä kännykkääni. Olin lähettänyt Uskolle bussissa tekstiviestin, että olisimme Passionin terassilla. Mies ei ollut vastannut vielä mitään, mutta yritin uskotella itselleni, ettei se haitannut. Jaana oli mainiota seuraa.

Kävelin kiilakorkosandaaleillani epävarmasti Tullintorin mukulakivetyksen yli ja kiskoin farkkumekkoni lyhyttä helmaa alemmas. Kauniit turkoosit pallokoristeiset kengät olivat tuliaiseni Japanista. Olin pessyt hiukseni uudelleen ja käyttänyt aikaa oikeaoppiseen kuivaamiseen. Pitkät mustat hiukseni aaltoilivat kauniisti latvoista. Olin kaiken kaikkiaan aika tyytyväinen itseeni.

Näin pian Jaanan, joka vilkutti ison aurinkoterassin keskellä. Jaanan punaiset hiukset loistivat ilta-auringossa.. Kiersin ystäväni luokse ja huomasin, että terassilla oli yllättävän paljon väkeä. Osa miehistä silmäili minua ja tunsin itsevarmuuteni kohoavan, vaikka Uskosta ei näkynyt vilaustakaan.

”Moi, et kai odottanut kauan?”

Jaana heilautti kättään.

”Moi! En ole, mutta kyllähän täällä kelpaa odottaa. Jaana katsoi minua salamyhkäisesti ja vinkkasi takavasemmalle.”

”Katsopa tuota pöytää… näetkö tuon kaljupäisen miehen? Kelpaisi kyllä…”

Laskin laukkuni tuoliin ja istuin sen viereiselle penkille. Virnistin ja kaivoin huulipunan laukkuni taskusta.

”Jaana, onko sulla jotain kerrottavaa? Kuvittelin, että olit vakisuhteessa.”

Jaana kallisteli kättään puntaroiden ja iski silmää.

”No niin olenkin, mutta saahan sitä katsoa… Mutta entäs sinä, et sitten ainakaan löytänyt japanilaista miestä reissulta?”

Ajattelin saman tien Hiroa. Hän ei ollut reissulta ja enemmän poika kuin mies. Jokin Jaanan heitossa sai kumminkin poskeni punoittamaan. Päätin, etten paljastaisi mitään kyseenalaista matkani jälkimainingeista. Ensi torstaista eteenpäin Hiro olisi vai kendo-opettajani, ei muuta. Nuorelle ja itsevarmalle miehelle olin vain keski-ikäinen täti, jolle hän oli ollut kohtelias… Ja ellei, niin Usko antoi minulle syytä odottaa aivan erityyppistä kohtaamista. Jaanalle sanoin kumminkin:

”En, sitä paitsi japanilaiset miehet etsivät kotirouvaa. Minä en osaa kokata edes mitään lasagnea vaativampaa.”

Jaana räjähti nauruun.

”No mutta, sitähän varten meillä myydään K-marketissa sitä ”äitien tekemää”.”

Jaanan nauru tarttui helposti. Nappasin laukun olalleni ja astelin tiskille jo paljon rennommin ja vilkaisin viimeisen kerran puhelintani. Jos Usko ei ollut kiinnostunut seurastani, ehkäpä joku muu olisi.

”No tänään me kyllä bongataan sinulle mies. Mites olisi tuo?”

Hetkeä myöhemmin olin työntymässä ahtaiden pöytien välistä paikalleni, kun kuulin useiden moottorien murahduksen. Nostin kasvoni ja näin, kuinka kaksi moottoripyörää ajoivat torin laitaa. Toinen oli mustavihreä. Sydämeni hypähti. Tunsin itseni vainoharhaiseksi, mutta en voinut mitään sille , että moottoripyörän ääni oli herättänyt minussa hermostuneen odotuksen. Entä, jos se oli Hiro? Mutta mikä oli todennäköisyys... Tampereella oli paljon motoristeja.

”Mutta oikeasti, miksi et seurustele? Olet fiksu ja vetävän näköinen mimmi, Jaana kysyi.”

Otin hörpyn juomaa, jotta ehdin miettiä vastaustani. Sillä todellakin, miksi en seurustellut?

”Ei ole vain tullut oikea kohdalle, ei kai siinä muuta…”

Jaana ei näyttänyt vakuuttuneelta. Hän siristi kauniisti rajattuja silmiään ja mutristi huultaan.

”Miehet eivät tule kohdalle, jos ei anna tilaa.”

Kohautin olkapäitäni. Jaana huokasi teatraalisesti ja näytti päättäväiseltä.

”No tänään me kyllä bongataan sinulle mies. Mites olisi tuo?”

Vilkaisin taakseni Jaanan osoittamaan suuntaan ja olin purskauttaa siiderit suustani.

Terassia lähestyi aidan toisella puolelta kaksi miestä, joista toisella oli mustavalkoinen nahkainen moottoripyörätakki ja toisella kokomusta. Jälkimmäisen silmillä olivat kultaa heijastavat peililinssiset aurinkolasit, mutta tunsin Hiron silti heti.

Jaana hykerteli huvittuneena, kun käännyin nopeasti takaisin päin ja yritin maastoutua laukkuni puoleen. Nostin siiderin uudelleen huulilleni. Jaana nojasi kämmeneensä ilmeisen tyytyväisenä.

”Eli aasialaistyylinen look toimisi sittenkin? Hymyilin ja yritin vastata vitsikkäästi, vaikka odotin hermostuneena, huomaisiko Hiro minua.”

”No eihän siinä tyylissä mitään vikaa ole. Mutta puhutaanko välillä sinun mieskuvioistasi?”

Jaana otti syötin. Sain seurata rauhassa sivusilmällä, kuinka Hiro kiersi kaverinsa kanssa terassin ja suuntasi kohti baaritiskiä. Katsellessani hänen komean pitkää varttaan ja itsevarmaa olemustaan, en ollut varma halusinko Hiron huomaavan minua vai en. Muistin yhtäkkiä taas Uskon ja vilkaisin puhelintani.

Ei uusia viestejä.

Olin samalla kertaa sekä harmistunut että huojentunut.

Kuuntelin Jaanan selvitystä siitä, millaista oli kasvaa erilleen pitkän parisuhteen aikana. Käsite oli minulle tuntematon, enhän ollut koskaan pystynyt vielä seurustelemaan vuotta pidempään. Olin tapaillut toki monesti, mutta kun ihastumisen luomat vaaleanpunaiset lasit haihtuivat silmieni edestä, paljastui niiden jäljiltä aina silmiinpistäviä vikoja. En ollut itse täydellinen, mutta vaatimuslistani kävi ajan kuluessa pidemmäksi. Nykyisin en enää edes tiennyt, mitä hain – tiesin vain, että tunnistaisin oikean hänet nähdessäni. Samoin kuin ainutlaatuisen vaatteen shoppailureissulla.

Silmieni edessä oli nyt jotain. Sellaista, joka kiinnitti huomioni kaikesta järkeilystä huolimatta. Tiesin, että kiehtova ulkonäkö oli vaatimuslistani kärjessä. Fyysinen vetovoima auttoi yli pahemmista karikoista, sen avulla jaksaisin katsella miestä huomennakin ja kuukausin päästä. Mutta Hirossa oli jotain muutakin. Olin aistinut huolehtivaa lempeyttä itsevarman kuoren alla. Se lisäsi vetovoimaa: jokainen nainen tahtoi huomiota, rakkautta ja tuntea olonsa turvalliseksi. Olin lukenut artikkelin, jonka mukaan mies taas kaipasi arvostusta. Pieniä tekoja, joiden kautta saattoi tuntea olevansa perheen pää, tarvittu ja voimakas.

”Lähdetäänkö kohta sinne Ilonaan? Voidaan vaikka poiketa parissa pubissa matkalla?”

Hiroa katsellessani ajattelin, että hänelle tuo ei tulisi teettämään haastetta. Naisen arvostus piti ansaita, mutta siihen riittivät pienetkin teot. Kokemukseni mukaan parisuhteen saattoi kumminkin tuhota samalla tavalla: nalkuttamalla ja olemalla välinpitämätön.

Katseemme kohtasivat. Hiro nosti tuoppiaan. Hymyilin ja nostin omaani. Kaikki oli niin luonnollista, että unohdin stressata syistä ja seuraamuksista.

Silloin puhelimeni soi.

Näytöllä vilkkui nimi Usko Lehtinen.

”Riina.”

”Moi! Sori, kun en ehtinyt vastata aiemmin. Pääsin vasta kotiin. Harmi vaan, en varmaan pääse tänään lähtemään. Lupauduin aamusta yhdelle rakennuskeikalle. Mutta jos lauantai-ilta sopii, niin palataanko asiaan?”

Uskon ääni kuulosti aidosti pahoittelevalta.

”Joo, ei se mitään… Katsotaan, jaksanko lähteä huomenna, kun ollaan nyt kaupungilla. Mutta ellei huomenna, niin joku toinen päivä. Tai käydään vaikka koirien kanssa lenkillä rantakallioilla.”

”Hyvä idea! Mukavaa illan jatkoa!”

”Kiitti, samoin!”

Jaana katsoi minua kysyvästi, mutta hymyilin näennäisen rauhallisesti, aivan kuin soittaja olisi ollut sisareni.

Usko ei päässyt tulemaan. Olin tälläytynyt turhaan ja se harmitti. Toisaalta, tunsin oloni itsevarmemmaksi. Jaanahan se oli minua pyytänyt viihteelle, joten tästä oli ollut tarkoituskin tulla tyttöjen ilta. Enkä sitä paitsi kaivannut liian innokasta esiliinaa mukaan treffeille.

Hautasin kännykkäni syvälle käsilaukkuuni ja päätin, etten vilkuilisi sitä enää lainkaan. Otin vaihdossa esille pitkähihaisen neuleeni, sillä ilta-aurinko loi viimeisiä lämpiä säteitä Tullintorin punatiilisten rakennusten yli.

”Lähdetäänkö kohta sinne Ilonaan? Voidaan vaikka poiketa parissa pubissa matkalla?”

Jaana hörppäsi viimeiset siemaukset ja jätti punaiset huulipuna jäljet tuoppiinsa.

”Joo, mennään vaan!”

Muutamaa tuntia myöhemmin seisoimme Ilonan jonossa ja nauroimme vedet silmissä. Muistelimme legendaarisia firman pikkujouluja parin vuoden takaa. Jätimme neuletakkimme narikkaan ja painuimme täpötäyden yökerhon sokkeloon. Seurasin Jaanan vanavedessä poppia jytäävän tanssilattian poikki baaritiskille. Tilasin kuitenkin pelkän colan, sillä muistin taas pelätä huomista darraa.

"Tunsin, kuinka joku painautui selkääni vasten."

Jaana nosti foliohuiskalla koristellun drinkkinsä ilmaan ja lähti vyörymään kohti pöytäryhmiä.

”Tule! Kyllä kaksi naista aina johonkin pöytää mahtuu.”

Suomirock duo alkoi soittaa Ismo Alangon Extaasiin ja tartuin Jaanaa olkapäästä. Viitoin kohti tanssilavaa ja huusin musiikin yli.

”Hyvä biisi! Mennään tanssimaan!”

Vaihdoimme suuntaa ja kiemurtelimme tiemme tanssilattian reunalle.

…Uskon rakkauteen... Extaasiin, sinne vie pieni polku halki villin sademetsän…

Tunsin, kuinka rytmi otti vallan. Annoin sen liikuttaa vartaloani ja suljin hetkeksi silmäni.

Extaasiin… Sinne vie lämmin iho vasten toista…

Tunsin, kuinka joku painautui selkääni vasten. Haistoin tutun hajuveden, huumaavan sekoituksen omenaa, kanelia ja aavistus bambua. Minun ei tarvinnut kääntää katsettani olkani yli, että tunnistin Hiron. Hän painautui minua vasten. Tunsin ihollani väristyksen ja annoin lasini vaipua läheiselle kaidetasolle, ennen kuin se kirpoaisi hervottomiksi muuttuvista sormistani.

Musiikki vei meidät mukanaan ja vapautti minut ajattelemaan vain ihollani. Tunsin, kuinka Hiron kädet vaelsivat vyötärölleni ja hän kumartui minua vasten niin, että hiukseni koskettivat hänen leukaansa. Musiikin viettelevä sävy antoi omille käsilleni luvan koskettaa hänen reittään.

Tanssilattian pimeyttä halkaisi pinkki valokeila. Näin sen väläyksessä Hiron tummat silmät. Kun valo katosi ja ympärillämme liikkuvat ihmiset hävisivät yhdeksi suureksi massaksi, tunsin, kuinka Hiron sormet koskettivat poskeni sivua. Hän käänsi kasvoni itseään kohti. Seurasin liikettä, kohotin kasvoni ja tunsin pehmeät huulet omillani.

Ellen olisi jo päästänyt irti lasista, se olisi särkynyt lattialle viimeistään suudelman myötä. Pehmeä kosketus kokeili huuliani. Kun vastasin siihen, unohdin samalla Jaanan, Uskon ja ikäkriisini. Tunsin vain täyteläiset huulet ja sormissani Hiron mustan t-paidan peittämän selän, jolle sormeni olivat varovasti vaeltaneet.

Uskon rakkauteen…

En tiennyt rakkaudesta, mutta uskoin sillä hetkellä ajoitukseen ja Jaanan sanoihin: kehoni oli jo päättänyt antaa Hirolle tilaa ja mahdollisuuden.

Kun kappale loppui ja seuraava alkoi, kurotin kohti juomaani. Kaikki oli vain tapahtunut ja yritin hetken ymmärtää, mitä olin tekemässä. Hörppäsin ja katsoin ympärilleni. Jaana oli kadonnut. Hiro ei antanut minut sen sijaan karata liian kauas, vaan tarttui käteeni ja lähti johdattamaan minua suurelta tanssilattialta pienemmän pubin puolelle. Varjoisassa käytävässä hän nojasi seinään ja veti minua lähemmäs. Musiikki oli vaimeampaa. Annoin periksi ja astuin häntä vasten. Hiro veti toispuolisena valuvan tukkansa pois silmiltä ja katsoi minua hymyillen kulmiensa alta.

”Komban wa.”

Se tarkoitti hyvää iltaa japaniksi. Katselin häntä tovin ja vastasin.

”Iltaa.”

En tiennyt miten jatkaa tai mitä ajatella, mutta tunsin, että hän oli yhtälailla yllättynyt asioiden ottamasta käänteestä kuin minäkin. Aivan kuin viaton flirtti olisi tuonut eteen yhtäkkiä varteenotettavan kumppanin. Hiro katsoi minua tiiviisti.

”Olet hyvä tanssimaan.”

Äänekäs ihmisjoukko ohitti meidät ja painauduin lähemmäs, jotta hän saattoi kuulla vastaukseni. Poskemme lähes koskettivat jälleen, kun sanoin:

”Niin sinäkin.”

En ollut voinut olla huomaamatta, että Hiron hyvä fysiikka taipui myös tanssiin. Hän oli liikkunut terävin ja itsevarmoin liikkein kuin harjaantunut hiphop-tanssija. Miehen itsevarmuus herätti minussa lähes alkukantaisen tunteen: halusin olla lähellä, koskettaa. Näin myös ohi kulkevien naisten vilkaisut: Hiro oli komea ilmestys. En saattanut olla tuntematta salaista ylpeyttä siitä, että seisoin siinä, hänen rinnallaan.

Tunsin samassa, kuinka Hiro kosketti hiuksiani ja veti minut lähemmäs. Suudelma oli ensin varovainen, mutta muuttui kiihkeämmäksi. Painauduin häntä vasten ja tunsin vartaloidemme lämmön. Tunsin myös, kuinka Hiro kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni ja kumartui puoleeni.

Vain tämä hetki, tämä ilta... Annoin itselleni luvan unohtaa, että parisuhde rakentui muustakin kuin fyysisestä vetovoimasta. Hiron täyteläiset huulet tuntuvat pehmeiltä omiani vasten ja hänen suunsa vihjasi, että vielä parempaa oli tulossa.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Uskon reippaus ja aikuisuus viehättävät Riinaa, mutta myös mystinen moottoripyörämies saa sydämen sykkyrälle.

Kello tuli puoli kuusi. Päästin irti kottikärryjeni kädensijasta ja metallijalat kalahtivat kaupan parkkipaikan asfalttiin. Pihassa oli kaksi autoa, mutta kummassakaan ei näkynyt kuskia odottelemassa. Vilkaisin Raisaa hermostuneena.

”Ei näy vielä. Olisin tietysti voinut kysyä, millaisella autolla hän ajaa… mutta eipä tullut siinä tilanteessa mieleen.”

Kuten ei moni muukaan ajatus, sen tähden, että olin ollut liian hämilläni yllättävästä tilanteesta, josta Usko oli minut pelastanut.

Raisa kaivoi käsilaukkuaan ja otti esiin purkkapakkauksen.

”Otatko? Ja selitä nyt vielä kerran – millaista miestä me odottelemme?”

Pudistin päätäni tarjotulle purukumille. Tässä tilanteessa oli todennäköistä, että vetäisin sen joko väärään kurkkuun ja tukehtuisin siihen. Enkä halunnut kohdata Uskoa samalla, kun mäyskytin purkkaa kuin joku teini. Tällä kertaa olin sentään varma, että epävirallinen deittini oli ylittänyt aikuisuuden rajan. Vilkuilin ohi ajavia autoja ja tulin ikävän tietoiseksi valkeista sääristäni, jotka paljastuivat lyhyitten farkkushortsien lahkeista. Lisäsin mielessäni purkin itseruskettavaa voidetta ostoslistalle.

”Parta, työhaalari, kumisaappaat: näyttää hiukan metsurilta.”

Raisa tirskahti ja katsoi minua huvittuneena.

”Ja sinä mietit tunnin ennen lähtöä, mitä laitat päälle… kunnes valitsit tuon kuluneen bändipaidan ja farkkushortsit. Mun ei tarvitse edes nähdä tätä miestä ja tiedän, että se sopii sulle täydellisesti.”

”Se olisi aivan liian tyrkkyä, en pysty!”

Raisa oli itse pukeutunut nykymuodin mukaisiin piukkoihin treenihousuihin, toppiin ja löysään napamittaiseen collegehuppariin. Mulkaisin häntä muka pahoillani ja näytin kieltä.

”No, en ehkä ole tyylitietoinen, mutta mulla on työt kesken takapihalla. Ja odota vaan: kun olet itse kymmenen vuotta vanhempi, muistelet kauhulla noita vetimiä ja nuorten muotia. Farkkushortsit ja bändipaita ovat sen sijaan aina klassikkovalinta.”

Raisa virnuili ja pyöritti päätään säälivästi.

”Whatever, sis… mutta nyt mua kyllä kiinnostaa nähdä tämä tyyppi. Sähän voisit pyytää sitä kiitokseksi terassille ja tarjota oluen?”

Pudistin päätäni ajatukselle.

”Se olisi aivan liian tyrkkyä, en pysty!”

Raisa ei antanut periksi vaan maanitteli.

”Sanot vaan, heität ehdotuksen ilmaan ilman mitään vikittelyä…”

En kuitenkaan ehtinyt vastata, kun musta hybridimaasturi kurvasi pihaan. Katselimme oudon hiljaista autoa ihmeissämme, kunnes kuskin paikalta nousi parrakas pitkä mies. Usko oli jättänyt vihreät työhaalarinsa ja pukeutunut niiden sijaan lyhythihaiseen punamustaruudulliseen kauluspaitaan, mustiin pillifarkkuihin ja maihareihin. Kun mies käveli autonsa perään, hän tunnisti minut ja heilautti kättään. Raisa sihahti vieressäni.

”Onko tuo Usko? Sehän on hipsteri, eikä mikään metsuri!”

Vilkaisin Raisaa epäillen ja tartuin kottikärryjeni kahvoihin.

”Jaa hipsteri? En mä tiedä sellaisista mitään, mutta ainakin sillä on persoonallinen tyyli.”

Raisa tönäisi minua salaa olkapäällään. Kun kävelimme autoa kohti, hän sanoi hiljaa:

”Aika cool, sun pitää ehdottomasti pyytää tuo oluelle…!”

Yritin pitää kasvoni peruslukemilla, kun laskin kottikärryt hybridikatumaasturin viereen. Usko avasi peräluukun ja vilkaisi meitä pahoillaan.

”Moi ja sori, että olen hiukan myöhässä. Joskus tarhalla pyörii asiakkaita vielä sulkemisajan jälkeenkin. Mutta tässä nämä säkit nyt ovat.”

”Anna mä kärrään nämä perille saakka.”

Aloin vetää puutarhahanskoja käteen ja vilkaisin miestä, jonka katse kävi Raisassa ja minussa. Ehkä olin sittenkin valinnut vaatteeni oudosti ja kadottanut klassisen tyylitajuni?

”Moi ja ei se mitään, kiitos tosi paljon avusta! Sisareni Raisa tuli mukaan vahtimaan säkkejä, jos mun pitää tehdä kaksi kärräysmatkaa. Piha on kyllä tuossa tien toisella puolella, mutta kumminkin.”

Ennen kuin ehdin käydä käsiksi ensimmäiseen isoon multasäkkiin, Usko oli jo tarttunut siihen ja laski sen kärryyn. Kolme multasäkkiä ja lannoitesäkki myöhemmin mies sulki peräkontin ja naksautti sähkölukon kaukosäätimestä kiinni. Olin juuri tarttumassa painavaan lastiin, kun Usko astui vierelleni.

”Anna mä kärrään nämä perille saakka. Multa painaa yllättävän paljon, eikä sun kottikärryjesi rengas ole ihan terässä.”

Suoristauduin nolona ja vilkaisin lussulta näyttävää rengasta.

”Ai, no kiitos… taas! Se on tuo rapattu talo tuolla ja nämä on menossa takapihalle.”

Kun Usko nosti tottuneesti kuorman ja lähti liikkeelle, Raisa loi minuun merkitsevän katseen ja sihahti suupielestään.

”Kysy nyt…!”

Kiiruhdimme Uskon perässä tienpiennarta. Kävelin hänen rinnalleen ja osoitin autoni ohi.

”Tuosta vasemmalta pääsee ympäri takapihalle.”

Usko harppoi eteenpäin, otti vauhtia ja työnsi kärryt voimakkaalla tönäykselle nurmikkoa ja hietikkoa erottavan matalan betonireunuksen yli. Näin kuinka miehen käsivarret pullistuivat koetuksesta lyhyiden hihojen alla – hän oli joko treenannut tai sitten fyysinen työ piti kuntoa yllä. Joka tapauksessa, näky paloi verkkokalvolleni.

Tunsin, kuinka puna nousi poskilleni. Tunsin itseni typeräksi.

Kiersimme rehottavien pensaiden lomitse takapihalle. Osoitin kuistin porraspielestä paikan ja Usko laski kottikärryt maahan. Kiusallisen sekunnit tikittivät päässäni.

”Tuota… miten mä voin korvata tämän sinulle, haluatko oluen? En ole kyllä varma, onko mulla just jääkaapissa mitään, mutta lähde joskus terassille niin tarjoan…?”

Tunsin, kuinka puna nousi poskilleni. Tunsin itseni typeräksi. Raisa teki tilanteesta vielä pahemman. Hän käveli ohitseni rappusille ja huikkasi mennessään teennäisesti:

”Mun puhelin soi sisällä, sori…”

Jäimme Uskon kanssa kahden ja odotin yhä vastausta.

Usko katseli uteliaana pihamaata ja sen räjähtänyttä tilaa, kunnes sanoi:

”Siistin kokoinen piha, tästähän saa vielä tosi kivan.”

Kun vihreät silmät kääntyivät viimein minua kohti, mies hymyili leppoisasti.

”Joo, toki siideri käy. Olutta en juo. Viikonlopulle oli luvattu aurinkoa, jos vaikka silloin?”

Nyökkäsin samalla kertaa helpottuneena ja hermostuneena, kun Usko kaivoi takataskustaan litteän nahkalompakon ja veti sieltä kortin.

”Tuossa on mun numero. Palataan asiaan.”

Nyökkäsin uudelleen, kuin puhekykyni menettäneenä ja otin kiiltävän vihreällä lakalla stailatun kortin. Siinä luki Usko Axel Lehtinen, Viherrakentaja, Länsi-Tampereen Pihapojat. Okei, eli hän oli myös yrittäjä – se selitti palveluasenteen. Työnsin kortin taskuuni ja tunsin oloni voittajaksi. Hymyilin kuin hölmö.

”Kiitos, mä laitan viestiä.”

Usko räpäytti merkitsevästi silmiään. Hän otti askeleen takaisin kohti etupihaa, mutta seisahtui vielä ja osoitti entistä patiota pihani keskellä.

”Millä olet ajatellut siirtää nuo lahonneet laudat? Soita, jos tarvitset apua kaatopaikkakuorman tekemisessä. Mulla on muun muassa peräkärry, jota voin lainata.”

Nyökkäsin. Sehän oli mahtavaa, sillä en ollut edes päässyt niin pitkälle suunnitelmassani. Olin kai ajatellut vain kasata laudat pihan perälle.

”Kiva! Mulla ei tosin ole vaan kovin iso budjetti… mutta jos kaksi siideriä riittää, niin tehdään kaupat?”

Olin kehittymässä flirttailun jalossa taidossa. Onneksi Raisa oli yhä sisällä, kun Usko iski silmää ja hymyili leppoisesti.

”Kuulostaa hyvältä, palataan!”

Katselin, kuinka pitkä mies heilautti kättään hyvästiksi ja harppoi pihatielle.

”No joko se meni? Saitko edes sitä numeroa?”

Kun hän katosi K-Marketin parkkipaikan suuntaan, kävin istumaan taloni kiviportaalle. Peitin suuni käsillä ja piilotin kasvoilleni kohoavan hymyn. Unbelievable. Uskomatonta. Mutta miehen nimi oli Usko – kaikkea sitä sattui ja välillä oli pakko uskoa.

Kun Raisa viimein astui ulos, hän katseli ympärilleen kysyvän näköisenä.

”No joko se meni? Saitko edes sitä numeroa?”

Katsoin Raisaa viekkaan näköisenä, kunnes hymyni välitti vastauksen. Raisa veti huparinsa kengurutaskusta kaksi siideritölkkiä ja ojensi toisen minulle.

”Noniin, se on sitten skool! Kesäloman kunniaksi!”

Otin tölkin vastaan ja naurahdin. Raisalla oli ehkä loma, mutta minä olin vain työtön – siinä oli pieni vivahde-ero… mutta mitä pienistä.

Kun kohotin kuivan päärynäsiiderin huulilleni, Raisa katsoi minua koiranpentuilmeellä.

”Mutta hei… mulla on yksi kysymys: voisitko ottaa Pupen hoitoon pitkäksi viikonlopuksi? Me lähdetään Jannen kanssa Yyteriin.”

Hörppäsin siideriä. Maistelin kuplivaa juomaa kielelläni ja mietin pientä keskikokoista aprikoosinväristä villakoiraa, joka vinkui, hyppi ja jahtasi omaa häntäänsä.

”Joo, voin ottaa.”

Ainakaan minulla ei olisi tekemisen puutetta, eikä asunto tuntuisi kolkolta. En ollut vielä täysin tottunut ajatukseen, etteivät vanhempamme enää asuneet talossa. Se oli minun nyt, mutta elin yhä siirtymävaihetta ennen ajatuksen lopullista kotiutumista.

”Jätät ilmeisesti torstain treenit väliin?”

Raisa nyökkäsi pahoitellen.

”Joo, sori! Toisin sen sulle jo huomenna. Mutta tulen taas sitten seuraavalla kerralla ja kyllähän sä siellä pärjäät… susta pidetään huolta.”

Sisareni hörppäsi siideriä ja onnistui melkein peittämään salakavalan hymynsä eleellä. Siristin silmiäni vastaukseksi ja otin itsekin kulauksen.

”Meillä on tänään erikoisvieras salillamme ja hän pitää edistyneemmille treenit. Hashime mashite!”

Torstaiaamupäivän käytin työhakemusten täyttämiseen, mutta kun kello tuli viisi, astuin Ylöjärven Liikuntakeskuksen kendosaliin. Olin pukeutunut valkoiseen t-paitaan ja mustiin college-housuihin, kuten suurin osa mustakin aloittelijoista. Aika näyttäisi, sijoittaisinko lajiin tosissani ja hankkisinko oikeat varusteet.

Odottelimme tunnin alkua, kun joukko mustiin täydellisiin kendoasusteisiin pukeutuneita nuoria miehiä asteli saliin. Heidän keskellään käveli vanha harmaahapsinen japanilaismies. Yksi joukon nuorukaisista, vaaleatukkainen hoikka nuorukainen erkani meidän puolellemme salia ja tervehti ryhmäämme.

”Meillä on tänään erikoisvieras salillamme ja hän pitää edistyneemmille treenit. Minä olen Antti ja pidän teidän harjoituksenne tällä kerralla. Hashime mashite!”

Se oli japania ja tarkoitti hauska tutustua.

Olin pettynyt. Ei siinä mitään – uskoin toki, että Antti oli etevä opettaja, mutta… olin muistellut koko päivän vakiopettajamme Hiron hymyä ja pilkehtiviä tummia silmiä. Kun kävi selväksi, ettei hän ollutkaan paikalla, jännitykseni lässähti.

Otimme paikkamme ja aloitimme harjoituksen tervehdyksestä. Vilkuilin sivusilmällä salin toiselle puolelle. Yritin pohtia, oliko joku mustakypäräpäisistä kendokoista Hiro, mutta olin liian kaukana nähdäkseni kamppailijoiden vöihin kiinnitettyjä nimikylttejä. Käänsin katseeni eteenpäin ja keskityin harjoitukseen.

”Tarvitsetko kyytiä? Taisit jäädä juuri bussista.”

Kun tunti oli ohi, kävelin ajatuksissani bussipysäkille. Autoni oli vasta palautunut huollosta ja bussilipulleni ladattua kuukausikorttia vielä jäljellä. Vaikka jouduin vaihtamaan bussia matkalla, halusin säästää periaatteesta ja käyttää korttini loppuun. Käännyin risteyksestä Koivumäentielle ja kaivoin korttia laukustani, kun tajusin, että katselin bussini perävaloja. Juoksin muutaman hyödyttömän askeleen sen perässä ja huidoin. Perhana! Bussikuski ei välittänyt, hänelläkin oli kai kiire kotiin.

Käännyin lannistuneena ja palasin bussipysäkin katokselle. Toivottavasti tuo ei ollut viimeinen vuoro?

Kaivoin juuri aikataulukirjaa esille, kun massiivinen, musta moottoripyörä kurvasi pysäkille. Vilkaisin sen tumma-asuista kuskia. Mies sammutti moottorin ja polkaisi sivujalan tuelle. Kun hän otti kypärän päästään, tunnistin Hiron. Oli lähellä, etten tiputtanut aikataulukirjaani kadulle, kun hän katsoi minuun ja sanoi:

”Tarvitsetko kyytiä? Taisit jäädä juuri bussista.”

Vilkaisin jo mutkan taakse kadonneen bussin perään ja nielaisin.

”Joo, niin jäin… mutta mä olen menossa Lentävänniemeen saakka. Tuskin sä niin kauas viitsit heittää?”

Hiro kääntyi ja taputti katupyöränsä korkeaa peräpenkkiä.

”Kyllä mä voin heittää, jos uskallat tulla kyytiin? Mulla on toinen kypärä repussa.”

Otin askeleen lähemmäs ja tunsin, kuinka sydämeni alkoi takoa kiivaammin. Olin ollut aiemmin vain isäni moottoripyörän kyydissä, mutta tiesin, kuinka siellä oltiin: piti ottaa etummaisesta kiinni ja painautua selkää vasten, muuten ajo olisi tukalaa kuskille. Ajatus painautumisesta Hiroa vasten oli samalla kertaa sekä tukala että kuumottava. Tiesin jo ryhtyväni tähän, mutta lohdutuksekseni huomasin, että pyörä oli sentään täysitehoinen – eli Hiro oli sentään 24-vuotias. Laitoin repun takaisin selkääni ja vedin takkini vetoketjun kiinni.

”Onko sulla ollut tämä pyörä kauan?”

Olin keksinyt ovelan kysymyksen, jolla saatoin arvioida auttajani ikää.

Hiro ojensi minulle vihreämustan tribaalikuvioidun kypärän ja vastasi:

”Tämä on ollut vasta vuoden, mutta mulla oli vähän vanhempi tonninen pyörä kolme vuotta ja muita sitä ennen.”

Nyökkäsin. Osoitin sormellani moottoria peittäviä muovikatteita, jotka tekivät pyörästä virtaviivaisemman.

”Mikä sai sinut vaihtamaan katettuun… tulitko vanhaksi?”

Hiro nauroi ja painoi oman kypäränsä takaisin mustaan päähänsä samalla, kun vastasi minulle.

”Ai, sä tiedät pyöristä? No, ehkä mä en ollut koskaan tarpeeksi ”bomber” eli hyvä kikkailemaan… ja tykkään enemmän vauhdista.”

Hiro käynnisti jylähtävän moottorin ja ääni kaikui lähitalojen seinistä. Otin askeleen lähemmäs.

Kun Hiro sitoi reppunsa ja käänsi takimmaiset jalkatapit esiin, minä kiinnitin kypäräni remmin. Katseemme kohtasivat hetkeksi. Kuvittelin nähneeni kiinnostuneen hymyn – ilme sai hänen silmäkulmansa siristymään, kun kypärän tiukat pehmusteet painautuivat nuorukaisen poskia vasten.

Hiro käynnisti jylähtävän moottorin ja ääni kaikui lähitalojen seinistä. Otin askeleen lähemmäs.

Olin vaarallisella kurssilla, mutta hetken emmittyäni tartuin kuskini mustaan nahkarotsiin, nostin jalkani tapille ja nousin kyytiin. Kun Hiro polkaisi vaihteen päälle ja käänsi kaasua, laitoin käteni hänen vyötärönsä ympäri ja painauduin kevyesti hänen selkäänsä vasten. Haistoin nahan ja miedon, mutta miehekkään sekoituksen partavettä ja bambun tuoksua. Mahtoikohan jälkimmäinen olla peräisin kendossa käytettävästä harjoitusmiekasta, shinaista?

Kaarsimme liikenneympyrästä ja moottoripyörän vauhti kiihtyi. Painauduin rohkeammin Hiroa vasten. Ilmavirta humisi korvissani, vaikka napsautin kypäräni visiirin kiinni. Kiihtynyt hengitykseni sai visiirin pian höyrystymään. Kun kurvasimme Vaasantien valtatietä kohti Tamperetta, painauduin entistä tiukemmin Hiron selkää vasten. Yritin pitää käteni kevyesti hänen vatsaansa vasten, mutta kuvittelin tuntevani kovat vatsalihakset takin läpi – vai oliko se sittenkään kuvitelmaa? Tunsin itseni noloksi, hetkellisesti. Mutta olinhan sentään saanut juuri selville, että Hiro oli sittenkin vain kaksi vuotta minua nuorempi. Tieto lievensi ikäkriisiäni… ja sai minut tuntemaan kutkuttavaa houkutusta. Miksi en tapailisi kerrankin nuorempaa miestä, vaikka tavallisesti hakeuduin itseäni vanhempien seuraan?

Tilanteen luoma läheisyys tuntui varastetulta nautinnolta. Silti epäilys kalvoi lähellä pintaa. Oliko orastava tunteeni molemmin puolinen, vai oliko minulle sattunut todellakin vain onni onnettomuudessa? Oli miten vain, nautin sillä hetkellä häikäilemättömästi, kaikin rinnoin miehisestä läheisyydestä, jota en ollut saanut kokea pitkään aikaan. Hiro kiihdytti, ja vatsanpohjassani lenteli perhosia. Sormenpääni tunto herkistyi, kun kuvittelin tuntevani hänen treenatun vartalonsa yksityiskohtaisesti ohuen nahkatakin alla.

Kun moottoripyörä kurvasi viimein Lentävänniemeen ja pysähtyi K-Marketin pihaan, nousin kyydistä vaivalloisesti. Sormeni olivat kohmettuneet jännityksestä. Kiskoin kypärän jotenkuten päästäni ja ojensin sen takaisin. En saattanut peittää hymyäni.

”Kiitos, kävelenkin tästä kotiin. Paljonko olen velkaa bensoista ja vaivasta?”

Hiro huitaisi kädellään ilmaa.

”En mä mitään tarvi. On kiva ajella iltaisin, ja joskus kaipaan seuraa, kun ei sitä aina viitsi pyöriä samoilla pätkillä samojen jätkien kanssa.”

”Jees, en pidättele sua enempää. Nähdään sitten ensi viikolla treeneissä?”

Huomasin, että nuorukaisen lyhyeksi leikattu siilitukka oli jätetty keskeltä hieman pitemmäksi. Pään vasemmalla sivulla oli muutama partaterällä leikattu tyylikäs raita.

Yritin haroa ohimennen omat, ponihännällä tuulessa tuivertuneet hiukseni suoriksi ja vilkaisin kaupan suuntaan. Kaipasin vähiten nyt sitä, että Jaana sattuisi olemaan työvuorossa. En halunnut selitellä miesseuraani kenellekään.

Hiro luki hermostuneen liikkeeni väärin. Hän veti pitkän sauhun, tumppasi savukkeen ja otti kypäränsä.

”Jees, en pidättele sua enempää. Nähdään sitten ensi viikolla treeneissä?”

Yritin hymyillä ja paikkailla hermostunutta käytöstäni, mutta se ei tuntunut riittävältä.

”Joo, nähdään! Mulla onkin koira odottelemassa iltalenkkiä… eli pitää mennä, ennen kuin se tuhoaa paikat.”

Hiro nyökäytti päätään ja käynnisti pyöränsä. Katselin häntä ja huikkasin vielä:

”Kiitos tosi paljon, että viitsit heittää…”

Hiro nosti kättään, painoi vaihteen päälle ja ajoi parkkipaikalta. Lähdin samalla kotiinpäin, mutta vilkaisin vielä hänen peräänsä. Houkutus oli liian suuri.

Musta pyörä katosi katulamppujen valaisemalle tielle.

Olin jo päässyt, Uskon avulla, hetkeksi ihastuksestani nuoreen kendo-ohjaajaani, kun ajatukseni kävivät taas kierroksilla.

Illat olivat alkaneet hämärtyä sinisiksi, vaikka kesää piti olla vielä jäljellä. Huokaisin typertyneenä ja jatkoin kotipihaa kohti.

Miten tässä oli näin käynyt? Olin jo päässyt, Uskon avulla, hetkeksi ihastuksestani nuoreen kendo-ohjaajaani, kun ajatukseni kävivät taas kierroksilla. Yritin järkeillä ja toppuutella tuntemuksiani, mutta siitä ei ollut hyötyä. En voinut mitään sille, että olin aina ollut visualisti – oli vaikeaa, ellei mahdotonta olla katsomatta komeaa kohdetta toistamiseen. Ja vielä hankalampaa, jos kohteita oli kaksi.

Kun avasin oven ja laitoin valot päälle, Puppe villiintyi hyppimään ja vinkumaan. Laskin treenireppuni lattialle ja nappasin remmin naulasta. Tänä iltana voisin tehdä tavallista reippaamman iltalenkin – hölkkäisin lämmön kiertämään kohmettuneissa sormissani ja saisin samalla ajatukseni tuuletettua.

Suuntasimme Pupen kanssa Näsijärven rantaan, lenkkipolulle kohti Reuharinniemeä.

Jatkuu ensi viikolla.