Ruusu saa vihiä Eevin olinpaikasta. Hän kohtaa vihaisen Virpin, joka ei anna piiruakaan periksi. Samaan aikaan Marco havahtuu etsimään tilalla rahojaan. Ne eivät ole alkuunkaan siellä, minne hän ne jätti. Ruusun on pakko turvauduttava aseeseen.

Anders oli mun kundikaveri Ruotsissa, Virpi kertoi puhelimessa.

– Mä olin sen kaa melkein viis vuotta. Yhdessä suunniteltiin monet keikat. Kun mä jäin kiinni, se ei kertaakaan tullut edes kattomaan mua Hinsebergiin. Kuus vuotta mä lusin sen jätkän takia. En laulanut, vaikka mieli teki. Ja mitä mä sain? Paskasen naurun. Sillä aikaa kun rekkalesbot piti mua leikkikalunaan, Anders meni naimisiin jonkun vitun Jennyn kanssa ja eli medelsvenssonin elämää, teki vittu mukuloita ja hankki omakotitalon ja Volvon.

– Syytön mä siihen olen, Ruusu sanoi.

– Etkä oo! Me ollaan kaikki syyllisiä. Kaikki jotka suostutaan elämään rosvonrenttujen kanssa niitten ehdoilla. Vito on ihan samanlainen renttu. Mä tiesin, että se kusettais mua. Mä olin niin varautunut siihen, mutta mä en vaan vittu osunut kunnolla. En viime viikolla kymppitiellä, enkä edes viime yönä kiväärillä sieltä metänreunasta.

– Vito, Eevi sanoi taustalta.

”Ruusu, sä hommaat ne fyrkat mulle, vaikka sun pitäis tappaa Vito.”

Ruusu tunsi kylmät väreet selkäpiissään.

– Vitun vekara, nyt pää kiinni! Virpi ärähti.

– Ja Ruusu, sä hommaat ne fyrkat mulle, vaikka sun pitäis tappaa Vito. Oikeestaan, jos sä teet sen, jos sä tapat Viton, mä voin heittää sulle kymppidonan kaupan päälle. Pääset muksujen kanssa reissuun.

– Miten mä sen teen? Ruusu hätääntyi.

Hän tuli kymppitien risteykseen ja pysähtyi siihen. Avoimesta ikkunasta helle saavutti heti Transitin, ja ilmanvaihto tohotti kuin kuumailmapuhallin. Ruusua palelsi silti.

– Sä oot fiksu mimmi, kyllä sä keksit, Virpi sanoi. – Sulla on aikaa keskiyöhön. Jos et sä siihen mennessä soita, että sulla on massit valmiina, mä katkasen Eeviltä pikkurillin, ja sitten yhden sormen joka tunti.

– Älä helv…

Korppi raakaisi, Virpi ärjäisi:

– Sinuna mä en tuhlais aikaa puhelimessa. Enkä yrittäis pyytää koukuilta apua. Ala toimia!

Puhelu katkesi.

Kymppitien takana oli metsää, samoin sivutien laidoilla. Ei ketään missään. Vain korppi kaarteli metsän yläpuolella kevyessä tuulenvireessä.

Keskipäivän aurinko paahtoi Transitia ja Ruusua hattaraisten poutapilvien keskeltä. Moottori kävi epätasaisesti, diesel kärysi enemmän kuin katsastus sallisi. Radiossa Jenni Vartiainen kyseli, missä hänen murusensa oli.

Ruusulla oli sama huoli. Mitä tehdä?

Korppi sukelsi metsään. Ruusu kiepautti autiolla maantiellä U-käännöksen ja lähti kaahaamaan hiekkatien pölyssä takaisin kotiin.

Paluumatkalla hän soitti äidille ja sanoi, ettei Nikkilälle saa kertoa mitään Marcosta tai muista vieraista.

– Se on sentään sun isäs, äiti vetosi.

– Mä en luota Nikkilään.

– Kai säkin oot tulossa tänne?

– Olin, mutta sitten Virpi soitti.

Äiti henkäisi, kuulosti säikähtäneeltä.

– Onks Eevi sillä? Kuka se edes on?

– Marcon ex. Ja joo, Eevi on sillä. Mutta älä sure. Mä kyllä vapautan Eevin.

– Miten? Miksi se on siepannut Eevin?

– En mä vielä tiedä, Ruusu sanoi, vaikka tiesikin vastauksen jälkimmäiseen kysymykseen. – Mä keksin jotain.

– Mitä mä sanon Nikkilälle syyksi? Mikset sä tule?

– Sano vaikka että lammas poikii. Että mä tuun heti kun pääsen.

– Haluutko sä tosissas pelastaa tyttös? äiti epäili.

– Mikä kysymys toi nyt oli? Totta kai mä haluan!

Ruusu katkaisi puhelun ja ajoi loppumatkan pihaan syvällä ajatuksissaan. Mitä ihmettä äiti oikein kyseli? Totta kai hän halusi pelastaa Eevin.

Miksei hän sitten kertonut kaikkea Nikkilälle?

Hän joutuisi itse vankilaan, menettäisi rahat ja lapset.

Johan hän oli pohtinyt tätä. Hän joutuisi itse vankilaan, menettäisi rahat ja lapset. Rahat ja lapset? Kumpi hänelle oli tärkeämpi?

Lapset tietysti!

Hän ryntäsi sisään, sammutti muistaessaan sähköhellan levyn isossa kattilassa porisevan pukinkallon alta ja juoksi portaat kellariin.

Marco heräsi patjaltaan lattialla.

– Virpi on siepannut Eevin! Ruusu kuulutti.

– Mitä?

Marco näytti epäuskoiselta ja tokkuraiselta. Jo muutama luodinreikä tekee ihmisestä helposti tokkuraisen.

– Kyllä sä kuulit. Missä se vois piilotella sitä? Onko sillä vielä joku apuri?

Meni hetki, ennen kuin tilanne upposi Marcon tajuntaan. Lopulta se kysyi:

– Miksi se Eevin on siepannut?

– Se haluaa sun rahas.

– Mulla mitään rahaa ole.

Ruusu nyökkäsi.

– Niinhän sä sanot. Onko sulla hajua, missä se muija vois piilotella Eeviä?

– Nyyttisen veljekset…

Marcon katse hiipui välillä, kipu puistatti miestä ja sai hänet pitelemään olkavarttaan tuskainen ilme naamalla.

– Perkele!

– Mä haen kohta buranaa. Mitä niistä veljeksistä?

– Mistä… veljeksistä?

Marcon ajatus ei näköjään oikein enää luistanut.

– Nyyttisen veljeksistä! Niillä oli jotain…

– Niitten kanssa Virpi hyökkäs tänne viime yönä.

Ruusu risti käsivartensa rinnalle. Kellarissa tuli kylmä, vaikka katonrajan tuuletusikkunasta valuikin sisään kuumaa ulkoilmaa.

Neliskanttinen miehenjärkäle, salaman iskemä vaalea viikinki ja aidanseipääseen päätynyt kolmas mies olivat siis Nyyttisen veljeksiä. Olivat olleet. Nyt he makasivat kuolleina navetan vanhassa lietekaivossa, johon Ruusu oli kipannut heidän kottikärryistään. Kolme muuta vainajaa hän oli kätkenyt samaan paikkaan jo edellisenä aamuna. Tilaa riitti.

Sama kai missä sitä makasi, kun oli kuollut. Mutta Eevi ei saisi vielä kuolla.

Marcon silmät olivat lupsahtaneet kiinni. Ruusu kumartui miehen viereen ja kokeili otsaa. Sillä olisi voinut paistaa kananmunan, mutta Ruusulla ei nyt ollut nälkä. Hän ravisteli Marcoa kantositeessä olevasta olkapäästä, viis veisasi miehen älähtelystä. Kysyi:

– Missä Virpi vois piilotella Eeviä?

– Nyyttisten mökillä. Se on… Se on tossa… muutama kilsa kymppitiestä pohjoseen… Vanhalta Härkätieltä lähtee Mullilammen tie… kilsa siitä kurvaa pikkutie vasempaan. Nyyttisten perintömökki. Pihassa…

Marcon katse ja ääni hiipuivat yhtä aikaa. Ruusu puristi häntä olkavarresta siteen kohdalta.

– Ei nyt saa nukahtaa!

Marco säpsähti ja valitti:

– Älä mutsi kiusaa… Anna mun nukkua… Mitä mä siellä skolessa? Vituttaa koko mesta…

– Nyt skarppaat vielä hetkeks! Ruusu ärähti ja läimäisi miestä poskelle. Toisellekin saman tien. – Mitä Nyyttisten mökin pihassa on?

Marcon katse ei kohdistunut enää mihinkään, mutta hänen huuliltaan tai pikemminkin kurkusta tuli vielä muutama korahdus:

– Karhu… Siellä on karhu…

Sitten mies sammui niin, ettei Ruusu saanut häntä enää hereille. Maatkoon siinä. Johan Ruusulla oli ajo-ohjeet.

 Asekaapista hän otti haulikon, latasi molemmat piiput susihauleilla.

Hän lähti, sulki perunakellarin oven ja lukitsi portaiden yläpäässä olevan oven. Asekaapista hän otti haulikon, latasi molemmat piiput susihauleilla ja otti muutaman patruunan ruutupaidan rintataskuun.

Ulko-ovea lukitessaan hän muisti, että oli luvannut viedä Marcolle buranaa.

Hitot. Kärsiköön.

Ruusu meni seinään jääneestä reiästä liiteriin, otti lukittavan työkalukaapin ylähyllyltä Marcolta takavarikoimansa Smith & Wesson -revolverin, panosti sen rummun täyteen ja otti rintataskuun kourallisen kuteja. Ne riittäisivät kyllä.

Transitin peräosassa oli vielä vihreä Prisman kassi, jolla Eevin isää Tonia oli hämätty juhannusaattoiltana. Kassissa näytti olevan melkoinen määrä setelinippuja, mutta oikeasti niissä oli seteli vain alla ja päällä, väli oli täytetty sanomalehtipaperilla.

Kassilla voisi ehkä hämätä Virpiä hetken. Se riittäisi.

Ei kovin häävi suunnitelma, mutta nyt ei ollut aikaa ajatella. Piti toimia. Piti pelastaa Eevi.

Transitia käynnistäessään Ruusu huomasi, että kellarin tuuletusikkuna oli jäänyt auki. No, Marco tuskin lähtisi mihinkään nykykunnossaan. Ja jos lähtisi ja eksyisi metsään ja putoaisi suonsilmään, niin ihan vapaasti. Ruusua ei liikuttaisi.

Ruusu jätti Transitin heti Mullilammentien alkupäähän, kun huomasi sopivan levikkeen. Hän otti autosta mukaan Prisman kassin valesetelinippuineen, haulikon ja revolverin. Hänellä oli kännykässä tarkka kartta alueesta ja hän oli tottunut liikkumaan metsässä. Aseenkin kanssa.

Kilometri hujahti äkkiä. Metsälampi kajasti puiden välistä, ja hetken varvikossa tarvottuaan hän sai näkyviin mökin. Se oli vanha tummanruskeaksi petsattu lautamökki. Pieni sauna ja tupa ja vähän kuistia. Musta huopakatto kasvoi sammalta, ravistuneesta piipusta nousi ohut savujuova suoraan siniselle taivaalle. Palava koivupuun tuoksu toi mieleen lauantaisaunan, vaikka oli keskiviikko.

Sähköä ei mökissä ollut. Lokinpaskasta valkoinen laiturinpätkä johti suolampeen. Puuveneen raato oli uponnut rantaveteen niin, että vain keula ja vähän laitoja näkyi pinnalla.

Naapureita ei näkynyt koko pikkulammen rannalla. Uudenkarhea siniharmaa sportti-Mersu oli pysäköity kääntöpaikalle parinsadan metrin päähän mökistä. Mökin tuuletusikkuna oli auki, hyttysverkon takaa kantautui Muumien mekastusta. Eevi varmaan katseli niitä padilta tai läppäriltä.

Parkkipaikan laidassa oli moottorisahalla veistetty karhupatsas. Aika elävän näköinen. Siitä Marco oli varmaan varoittanut.

Lammen rantaa ja mökkiä lähestyessä puita alkoi olla harvemmassa, ja ne olivat kitukasvuisia. Tennari upposi välillä kokonaan suohon. Kuului maiskahdus, kun hän veti sen ylös ottaakseen seuraavan askeleen. Hän kaartoi lähemmäksi parkkipaikkaa ja löysi pitkospuut.

Saunasta kuului löylyn kihahdus. Lauteet jytisivät, ovi kävi. Alaston nainen kirmasi kuistilta laiturille ja hyppäsi lampeen niin että polskahti.

Ruusu heittäytyi nopeasti pitkospuiden sivuun ja huomasi vajoavansa sammalikkoon. Hän kiskoi itsensä takaisin pitkospuille, pyyhki kuraa naamaltaan ja tajusi haulikon piipun olevan täynnä mutaa. Prisman kassin hän oli sentään pudottanut pitkospuille. Hän jäi nyt itsekin niille vetämään henkeä.

Mökin suunnalla oli sen verran pensaikkoa ja katajia ja kuusentaimia, ettei Virpi nähnyt häntä eikä kassia, vaikka nousi tikkaita laiturille ja palasi saunaan.

Ruusu hylkäsi nyt rahakassin ja haulikon ja hiipi pitkospuita myöten mökin seinustalle. Kurkisti ikkunasta sisään ja veti samalla revolverin esiin vyönsä alta takaa.

Ruusun sydän sykähti, kun hän näki kuka puusohvalla istui.

Tupa oli ehkä kaksi kertaa kolme metriä. Siinä oli pieni hella ja tiskipöytä, pieni avotakka, pieni pirttikalusto, pieni puusohva joka aukeaisi kahden hengen vuoteeksi. Kolmelle isolle veljekselle tupa olisi ollut aivan liian pieni.

Ruusun sydän sykähti, kun hän näki kuka puusohvalla istui.

Eevi paineli padin ruutua tottuneesti. Mistä se senkin oli oppinut? Ei heillä kotona ollut muuta kuin telkkari. No, Ruusun puhelimella tyttö oli saanut joskus leikkiä. Pojille sitä ei uskaltanut antaa. Se olisi pian ollut entinen.

Virpi oli varmasti mökillä yksin Eevin kanssa. Saunasta kuului pesun ääniä, vesi lotisi lattialle. Ruusu hiipi seinänviertä pitkin lammen puolelle. Kuistin seinänvieruspenkillä oli violetti froteepyyhe ja Virpin vaatteet.

Sieppaaja oli heittäytynyt huolettomaksi. Ei tainnut osata odottaa, että joku arvaisi hänen piilopaikkansa.

Mökin ovessa oli vanha Abloy-lukko. Siitä ei nähnyt, oliko se lukossa vai ei. Pitäisi kokeilla ovenkahvaa. Seinänaulassa lähellä saunan ovea oli riippulukko, johon oli jätetty avain. Saunan ovessa näytti olevan rivat, joihin riippulukko sopisi.

Ruusu työnsi revolverin takaisin vyön alle selkäpuolelle. Kuistin laudoitus narahteli ja litsahteli märkien tennarien alla, mutta hän liikkui nopeasti. Nappasi riippulukon seinältä, pujotti sen saunan oven ripoihin, naksautti kiinni ja kiersi avainta lukossa.

Samassa ovea työnnettiin lujaa sisältäpäin. Se aukesi pari milliä, pysähtyi sitten. Rautarivat kestivät hyvin. Samoin lukko ja saranat, vaikka Virpi hakkasi ovea nyrkillä ja raivosi:

– Avaa se ovi tai mä tapan sut!

Ruusu ei sanonut mitään. Hän kokeili tuvan ovea. Se ei ollut lukossa. Hän meni sisään, ja Eevi nosti katseensa ja sanoi:

– Äittä.

Ruusu koppasi Eevin syliinsä ja lähti kohti ovea. Eevi jatkoi Muumien katsomista padilta. Saunasta kuului Virpin huuto:

– Vitun äittä! Landeruusu! Päästä mut pois täältä!

Ruusu muisti sormenjäljet, veti flanellipaidan hihan kämmenensä päälle ja pyyhki ulko-oven kahvat ja saunan riippulukon ja sen avaimen. Jätti avaimen lukkoon.

Lähti menemään Eevi sylissään kuistilla kohti talon nurkkaa ja parkkipaikkaa. Jos Mersussa olisi avaimet, hän lähtisi sillä. Jos ei, hän repisi vaikka virranjakajan kannen irti ja ottaisi sen mukaansa. Eipä tulisi Virpi heti perään, vaikka jotenkin pääsisikin ulos saunasta.

Äkkiä hän kuuli nopeita askelia takaansa kuistilta.

Hän ehti puoliksi kääntyä, ennen kuin punakka nainen heittäytyi hänen kimppuunsa. Hän horjahti kuistin päästä maahan pitkälleen ja yritti suojata Eeviä omalla vartalollaan. Vasen kyynärpää jysähti kiveen, kuistin päässä kun oli lähitienoon ainoa kallio. Eevi lennähti mättäälle kyljelleen, ja Ruusu sai alastoman Virpin päälleen ja rautaisen löylykauhan varren kaulansa sivua vasten. Virpi painoi kauhan vartta kaksin käsin alaspäin, nojasi siihen koko painollaan.

– Muumi, Eevi sanoi. Padi oli lentänyt tytön kädestä kauemmaksi pitkospuille, ja Eevi nousi ja lähti hakemaan sitä.

 Ilma alkoi loppua. Hän kohotti oikean kyynärpäänsä Virpin mahaan.

Ruusu tunsi kaulajänteittensä venyvän. Virpi survoi kauhanvartta enemmän oikealla kädellään, ja nyt se painoi hänen henkitorveaan. Ilma alkoi loppua. Hän kohotti oikean kyynärpäänsä Virpin mahaan. Kumpikin ähkäisi, koska sitä kyynärpäätä luoti oli raapaissut. Paine kaulalla heikkeni hieman.

Veren maku suussa Ruusu iski uudestaan kyynärpäällä, tarttui löylykauhaan oikealla kädellä ja kiskaisi sitä sivulle päin. Varren kuvioitu pinta raapi kaulansivua, mutta varsi liukui sivuun ja samalla Virpi horjahti pois hänen päältään. Hän tempaisi kauhan kokonaan käteensä ja huitaisi sen varrella Virpiä naamaan. Varren pää pyyhkäisi Virpin nenänvarren rikki ja teki silmäkulmaan vekin, josta virtasi verta silmille.

– Perkele! Virpi kirosi ja iski häntä nyrkillä nenään.

Isku ei ollut kovin luja, mutta nenä painui kasaan ja sieraimista purskahti verta. Virpi yritti seurata uudella iskulla, mutta Ruusu kiepahti alta pois ja nousi polvilleen ja saman tien pystyyn. Hän tavoitteli Smith & Wessonia selkänsä takaa vyön alta.

Virpi ponnahti pystyyn ja päälle. Ruusu horjahti kohti lampea, otti vielä toisen taka-askeleen ja tarttui samalla Virpiä tukasta, veti hänet mukaansa. Virpi törmäsi häneen pää edellä, ja kumpikin lennähti laiturin vierelle lampeen.

Vesi roiskahti. Korppi raakahti jossakin taivaalla. Ruusu löi ja potki ja painoi Virpin päätä pinnan alle ja yritti kuristaa häntä, Virpi löi ja potki ja painoi Ruusun päätä pinnan alle ja yritti kuristaa häntä. Taistelu oli tasaväkistä. Kumpikin käytti kaikkia keinoja häikäilemättä.

Virpi sai kuitenkin helpommin otteen, kun hänellä oli vaatteet päällä, ja märät vaatteet liimautuivat ihoon ja hidastivat liikkeitä. Happi alkoi taas loppua ja silmissä pimeni, kun Virpi painoi häntä pinnan alle. Mutapohjasta oli vaikea ponnistaa. Voimat alkoivat muutenkin käydä vähiin.

Vielä kerran hän keskitti kaikki voimansa yhteen riuhtaisuun, ujutti jalkansa laiturin tukiparruja yhdistävän lankun päälle ja ponnisti siitä kohti pintaa, sysäsi samalla Virpiä kaksin käsin kasvoista poispäin.

He nousivat yhdessä. Nopeasti. Kumahdus kuului vedenpinnan alle. Virpi valahti veltoksi, ja Ruusu kohotti päänsä pintaan ja kiskoi ilmaa keuhkoihinsa. Vähitellen pimeys väistyi ja hän näki, että Virpi kellui velttona veden pinnalla, kasvot pohjaa kohti. Takaraivossa oli verinen ruhje, laiturinreuna oli sälöttynyt. Pulssia ei Virpiltä enää tuntunut.

Ruusu ui rantaan, konttasi kuiville, heittäytyi pitkospuiden päähän huohottamaan ja kakomaan vettä pois keuhkoistaan.

Hän oli tappanut Virpin. No, se oli itsepuolustusta.

Mutta missä Eevi oli? Tyttöä ei näkynyt. Padi oli jäänyt pitkospuille, näytön lasi oli halkeillut ja kuva pimentynyt. Muumit olivat vaienneet.

– Ee… Ruusu yritti sanoa. Ääni petti. Kurkku oli turvoksissa Virpin ja löylykauhan jäljiltä. – Ee…vi…!

Ei vastausta.

Oliko pelastusoperaatio epäonnistunut?

Mihin Eevi oli voinut mennä? Ei kai tyttö ollut tullut lampeen auttamaan äitiä? Vesi oli turpeesta ruskeaa, siitä ei erottanut mitään. Virpin rusketusraidat kyllä näki hyvin.

Oliko pelastusoperaatio epäonnistunut?

Ruusu nousi hitaasti kontalleen, sitten polvilleen. Tunto palasi vasempaan käsivarteen pistellen. Hän nousi seisomaan ja näki Eevin, joka kurkisti juuri pensaan takaa läheltä Mersua ja hymyili.

– Äittää!

Äittä tulee, Ruusu ajatteli ja heilautti kättään. Ääneen hän ei vieläkään päässyt.

Revolveri painoi yhä vyön alla takana. Hän antoi sen olla siellä. Veti oikean kätensä kokonaan paidanhihan suojaan, avasi saunan ovesta riippulukon, nosti sen takaisin naulaan avaimineen päivineen. Kurkisti ovesta sisään.

Kuumuus nosti heti hien kasvoille. Päädyssä oli lauteiden yläpuolella matala ikkuna, josta Virpi oli hivuttautunut ulos. Ei olisi kannattanut.

Hän katsoi vielä tuvan puolelle. Huomasi pöydän takaa penkiltä Eevin fleecen ja haki sen, nappasi ovensuusta Eevin tennarit ja sukat. Sulki oven.

Erämaalampi paistatteli iltapäiväauringossa levollisena. Virpi kellui laiturin vierellä kasvot vedessä. Korppi lehahti metsästä laiturin päähän ja laskeutui siihen. Sulkapeite hohti tummansinisenä.

Pää kallellaan lintu katsoi Ruusua silmiin ja kysyi:

– Kraak?

Ruusu kohautti olkapäitään. Ei hänellä ollut vastausta.

Hän kääntyi, poimi rikkinäisen padin pitkospuilta ja käveli kääntöpaikalle. Otti Eevin syliin ja halasi häntä lujasti.

– Eevi, hän korahti.

– Äittä, Eevi sanoi ja antoi suukon poskelle.

Ruusu suuteli Eevin pikkurilliä ja saman tien muitakin sormia. Ne olivat kaikki tallella. Virpi ei ollut ehtinyt katkaista ensimmäistäkään.

Kyyneleet tulivat, ja Ruusu antoi niiden tulla. Joskus oli hyvä itkeä.

Hän otti vielä Prisma-kassin ja haulikon mukaan ja lähti palaamaan metsän poikki Transitille. Vasta siellä hän otti kännykän taskustaan. Puhelimen piti olla vesitiivis, mutta paskanmarjat. Virta ei enää mennyt päälle, ja kun hän ravisteli kapulaa, vettä roiskui kuin sprinkleristä. Smith & Wesson sen sijaan näytti ihan toimintakuntoiselta.

Hän kiinnitti Eevin etupenkille ilman turvaistuinta, koska se oli äidin Subarussa, pyyhki sivupeilin edessä enimmät ravat naamaltaan ja harjasi hiuksensa.

Ei ole peilin vika, jos naama on ruvella ja turvoksissa ja kaula nilellä, hän ajatteli. Itseään saa syyttää. Ja niitä, joiden kanssa on otellut.

Kymppitien risteyksessä Ruusu odotti rekka-auton ohimenoa ja katsoi taivaalle. Korppi liiteli sinessä aivan heidän yläpuolellaan. Oliko se hyvä vai huono enne?

Koivukujalta katsoen kotipiha näytti entiseltään. Ruusu kiepautti Transitin valmiiksi nokka koivukujalle päin ja nousi autosta. Samalla korppi lehahti pihaan metsän yltä ja laskeutui liiterin katolle, jäi katselemaan aitiopaikalta kuin suurtakin spektaakkelia odotellen.

Ruusu heitti oven kiinni ja aikoi kiertää toiselle puolelle irrottamaan Eeviä turvavyöstä, mutta hänet pysäytti liiterin suunnalta kuulunut huuto:

– Hienoa, Ruusu! Sä sait pelastettua Eevis.

Ruusu pysähtyi auton keulan eteen ja kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Marco työntyi pihalle aukosta, jonka neliskanttinen Nyyttisen veljes oli viime yönä jättänyt liiterin seinään.

”Naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä, Ruusu sanoi.”

– Naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä, Ruusu sanoi.

– Miten… Virpin kävi? Marco kysyi ja nojasi liiterin harmaaseen seinään.

Mies näytti tuskaiselta ja vieläkin tokkuraiselta. Reisiside oli muuttunut tummanpunaiseksi verestä, samoin olkavarren kantoside. Oikeasta kädestä riippui piippu maata kohti iso Makarov-pistooli, jonka Ruusu oli takavarikoinut Marcolta ja piilottanut liiterin lukittavan työkalukaapin ylähyllylle. Marco oli näköjään taas löytänyt aseensa. Olikohan se huomannut ladata?

– Mitä sä täällä hortoilet? Ruusu kysyi. – Tapat vielä ittes…

– Vai itteni? Arvaa… arvaa miten mä pääsin tänne?

– Särjit kellarin oven.

Marco pärskähti kuin epäuskoinen hevonen.

– Ei mun voimani riittäneet siihen. Mä yritin kyllä. Sain vaan toisenkin olkapääni kipeeks. Ja vanhat haavat aukes. Kaaduin ja rymistelin rappuset alas kellariin. Ihme ettei niska mennyt nurin…

– Miten sä sitten pääsit ulos?

– Tuuletus… ikkunasta, Marco sanoi ja horjahti, valui seinää pitkin istualleen. – Mä kiipesi pesuhuoneen jakkaralle, nostin sen päälle vielä saunan jakkaran ja pesuhuoneen jakkaran. Putosin kerran huipulta ja satutin pääni. Meinasin luovuttaa, mutta sisu ei antanut periksi.

– Sitkee sissi, Ruusu sanoi. – Mitä sä nyt meinaat?

Marco tarttui pistooliin kaksin käsin, nosti sen piipun pystyyn jääneen polvensa päälle ja suuntasi Ruusua kohti. Sormi valkeni liipaisimella.

– Mä mitään meinaa… Mä ammun sut.

– Miksi? Ruusu kysyi. – Ootko sä vihainen mulle?

– Jaa että oonko mä… vihanen sulle?

– Niin.

Ruusu tiesi leikkivänsä hengellään, mutta hän oli kymmenen metrin päässä liiteristä ja Marcosta, ja pistoolin piippu huojui ankarasti. Vaikka Marco onnistuisikin ampumaan, osuminen vaatisi melkoista tuuria.

Jos niin kävisi, lohtu olisi tietysti hyvin laiha.

Äkkiä Marco ryhdistäytyi, veti henkeä ja karjaisi:

– Missä helvetissä mun rahat on?

– Jaa niin ne parisataa mitä sulla oli käärössä taskussa? Mä jätin ne sinne. Ja kun mä hävitin ne nahkahousut, mä siirsin niiden taskuista kaikki kamat noiden verkkarien taskuun.

– En mä… En mä niitä… tarkoittanut.

– Mitäs sitten? Eihän sulla pitänyt olla muita rahoja! Niin sä ainakin väitit, kun mä kysyin. Ja silloinkin, kun sun kaveris uhkas tappaa mut. Ja kun mä kysyin uudestaan, sä…

– Pää kiinni nyt, Marco sanoi hiljaa. – Mulla oli jemma tuolla sun liiteris puupinossa. Mä viskelin äsken koko pinon puut sivuun, eikä siellä ole enää jenin jeniä.

– Oliks se japanilainen panssariauto?

– Vittu, saksalainen! Mersu. Mutta rahat oli Suomen euroja!

Marco tehosti sanojaan puristamalla liipaisinta. Luoti vihelsi reilusti Ruusun ohi ja yli, varsinkin kun hän heittäytyi maahan. Kuti karahti Transitin katon reunaan ja vongahti siitä taivaalle. Autossa Eevi alkoi itkeä. Elmeri säikähti ja kiekui kanalassa.

Ruusu näki punaista. Se rosvo julkesi ampua autoa, jossa hänen tyttärensä oli! Hän tempaisi revolverin vyöltään takaa ja hätkähti, kun liiterin katolta kuului pamaus. Aivan samanlainen kuin äsken liiterin seinustalta.

Marco oli jo ottanut Ruusun jyvälle ja oli puristamaisillaan liipaisinta.

Marco oli jo ottanut Ruusun jyvälle ja oli puristamaisillaan liipaisinta, mutta hätkähti ääntä niin että laukaus meni pari metriä yli eikä osunut edes autoon.

Ruusu pudotti Marcon ensimmäisellä laukauksella. Osui keskelle otsaa. Mies raukesi seinää vasten, pistooli putosi kädestä.

Liiterin katolta kuului uusi pamaus, ja korppi lähti lentoon. Se nousi korkealle ja suunnisti takaisin kohti kymppitietä paukutellen mennessään.

Ruusu nousi. Häntä väsytti suunnattomasti, mutta Eevi itki autossa ja pihassa oli taas yksi ruumis. Pakko jaksaa vielä vähän.

Hän konttasi Transitin luokse, kiipesi koppiin, silitti Eevin päätä ja sanoi, että kaikki oli hyvin. Kaikki ei ollut, mutta lopulta Eevi uskoi ja rauhoittui.

Ruusu ajoi auton aivan liiterin eteen, laskeutui autosta, avasi peräovet, haki liiteristä ison jätesäkin, avasi sen, kieräytti Marcon jätesäkin päälle, kiskoi ruhon sen päällä auton perälle ja huomasi, ettei millään jaksaisi nostaa isoa miestä auton kyytiin.

Hetken hän veti henkeä ja kiroili itsekseen puoliääneen. Nostatti raivoa. Sen voimalla hän kiskoi ruumiin jätesäkin päällä navetan taakse, vipusi betonikannen sorkkaraudalla pois lietekaivon päältä, työnsi ja työnsi ja työnsi, kunnes Marco luiskahti reunan yli kaivoon. Oli vähällä horjahtaa itse perään, mutta onnistui heittäytymään kaivon sivuun. Makasi hetken siinä, havahtui kun aurinko alkoi kadota metsän taakse ja pihatieltä kuului auton hurinaa. Se läheni.

Marcon naama pilkisti kaivon liejun pinnalta. Sillä oli hämmentynyt ilme, jota kolmas silmä vain korosti.

Ruusu kapsahti kontilleen, heitti revolverin kaivoon, vipusi lietekaivon kannen paikoilleen ja nousi. Lampaat katsoivat häntä haasta ja määkivät. Niillä taisi olla nälkä.

Auto ajoi pihaan ja pysähtyi. Joku nousi autosta. Ruusulle tuli kiire mennä pihalle.

Nikkilä oli pysäköinyt harmaan farmarinsa lähelle Transitia ja kurkisti juuri ikkunasta sisään.

– Hei Nikkilä! Ruusu huudahti liiterin nurkalta. Hän huomasi Transitin ja liiterin väliin pistoolin, joka oli pudonnut Marcolta. Nikkilä ei saisi nähdä sitä.

– Moro Ruusu, Nikkilä tervehti ja avasi pakettiauton oven. – Sä sitten löysit tyttös.

– Joo, en vaan voinut soittaa kun puhelimesta oli akku lopussa, Ruusu sanoi ja kiersi auton ja liiterin välistä, sysäsi pistoolin jalallaan Transitin alle.

Nikkilä irrotti Eeviltä turvavyön.

– Pappa, Eevi sanoi ja osoitti Nikkilää.

Ruusu pujahti Nikkilän eteen ja otti työn syliinsä, heitti oven kiinni.

– Mistä sä sen löysit? Nikkilä kysyi.

– Yks tuttu soitti, tai siis yritti soittaa, mutta kun mulla oli känny pimeenä niin se ei onnistunut. Se kävi tuomassa tytön tänne, mä panin sen autoon kun en muutakaan keksinyt.

– Jaa niinku sulla oli se lammas karitsoimassa. Joko se synnytti?

– Miten niin?

– Aattelin vaan, kun oot ton näkönen…

– Joo, se synnytti jo.

– Kuka tuttu se oli? Mistä se löysi tytön?

Ruusu veti henkeä. Veti uudestaan. Sanoja ei enää tullut.

Hän vajosi istumaan Transitin astinlaudalle. Hän oli lopussa. Hän ei jaksanut enää keksiä uusia valheita. Hän vain puristi Eeviä syliinsä ja sanoi:

– Tää on pitkä juttu.

Nikkilä oli heti kartalla.

– Mä vähän ajattelinkin, ettet sä ole kertonut ihan kaikkea. Mennään sisään, mä keitän meille kahvit.

– Missä äiti ja pojat on? Ruusulle juolahti mieleen.

– Ne jäi Aulangolle. Mä lähdin kattomaan, miten sä pärjäät täällä.

– Miten mä pärjään täällä?

– Niin. Hyvinhän sä pärjäät. Mä soitan kohta äitilles, että Eevi on löytynyt. Mutta ensin mä panen kahvin kiehumaan.

Nikkilä ojensi Ruusulle kätensä. Ruusu tarttui siihen vasemmalla kädellään, nousi Eevi sylissä seisomaan ja seurasi Nikkilää keittiöön. Heti tuntui helpommalta, kun joku opasti. Hän istahti puusohvalle ja ajatteli, ettei nousisi siitä enää ikinä.

Ruusu kertoi Nikkilälle kaiken. Melkein. Marcon rahakassia hän ei maininnut, eikä Nikkilä kysynyt siitä. Ei ehkä halunnut kuulla.

– Sotkuinen juttu, Nikkilä sanoi lopuksi. – Seitsemän ruumista lietekaivossa ja yksi lammessa. Huhhuh. Taitaa olla Hämeen ennätys. Olisko Suomenkin.

– Saanko mä tästä elinkautisen? Entäs äiti?

Nikkilä huitaisi kädellään.

– Höpö höpö. Ei tehdä asioista liian vaikeita.

– Miten niin?

– Sä oot mun tyttäreni. Ja Airi on mun tyttäreni äiti. En kai mä nyt teitä rupee pidättämään. Pohjasen Leila vois sen tehdä, mutta se on onneksi lomalla.

– Mitä sä tarkoitat? Ruusu kysyi. Hän ei uskonut korviaan.

Nikkilä pani tupakan suupieleensä muttei sytyttänyt sitä, sisällä kun oltiin. Saman tien hän otti sen pois suupielestä ja pani irrallaan havaijinpaitansa rintataskuun. Hän katsoi Ruusua vakavana silmiin.

– Nyt tehdään niin, että ne mitkä on lietekaivossa, saa luvan pysyäkin siellä. Niitä ei kaipaa muut kuin viranomaiset. Ja mekin ollaan vaan tyytyväisiä, kun päästiin niistä riesoista.

– Ooksä tosissas?

– Aina. Ja se lampiruumis… Virpikö se oli? Tapaturma. Vähänkö ihmisiä kuolee kesäisin mökillä, kun ne liukastuu laiturilla ja iskee päänsä.

– Mutta…

– Ei mitään muttia. Te vaan puolustitte itteenne ja kotianne ja sun lapsias. Mun lapsenlapsiani. Amerikassa te saisitte mitalin. Mutta kun nyt ei olla Amerikassa, niin paras unohtaa koko juttu.

– Ootko sä tosissas?

– Sä kysyit jo tota.

– Enkö mä saa mitään rangaistusta?

– Kyllä sä saat, usko pois. Mä tiedän, että sulla on omatunto. Sä näät tästä painajaisia varmaan loppuikäs, joskus hereilläkin. Mä tiedän. Et sä helpolla pääse, turha luulla. Mutta sulla on parempaakin tekemistä kuin lusia linnassa niiden paskiaisten takia.

– Mitä tekemistä?

Ruusu ei vieläkään käsittänyt.

– Kasvatat lapsistas fiksuja ja omatoimisia. Tommosia niinku sä itte oot.

Nikkillä nousi.

– Mä tästä lähden nyt. Äitis lupas tulla kohta poikien kanssa.

Ruusu laski Eevin lopultakin puusohvalle sylistään. Hän nousi ja halasi Nikkilää kaksin käsin. Puristi oikein.

– Kiitos, isä.

– No, eihän tää nyt mitään, Nikkilä sanoi ja silitti häntä niskasta kuin hevosta. Oli selvästi hyvillään.

Sinä iltana Ruusu ja äiti ja muksut kylpivät sekä saunassa että paljussa. Vain hyttyset häiritsivät heidän rauhaansa.

Kun äiti vei lapset lopulta nukkumaan, Ruusu jäi yksin lillumaan lämpimässä vedessä kirkkaan tähtitaivaan alla ja suunnittelemaan Uuden-Seelannin matkaa.

Lähtisiköhän isä mukaan?

Jatkis päättyy.

Lue lisää.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.