Ruusu saa vihiä Eevin olinpaikasta. Hän kohtaa vihaisen Virpin, joka ei anna piiruakaan periksi. Samaan aikaan Marco havahtuu etsimään tilalla rahojaan. Ne eivät ole alkuunkaan siellä, minne hän ne jätti. Ruusun on pakko turvauduttava aseeseen.

Anders oli mun kundikaveri Ruotsissa, Virpi kertoi puhelimessa.

– Mä olin sen kaa melkein viis vuotta. Yhdessä suunniteltiin monet keikat. Kun mä jäin kiinni, se ei kertaakaan tullut edes kattomaan mua Hinsebergiin. Kuus vuotta mä lusin sen jätkän takia. En laulanut, vaikka mieli teki. Ja mitä mä sain? Paskasen naurun. Sillä aikaa kun rekkalesbot piti mua leikkikalunaan, Anders meni naimisiin jonkun vitun Jennyn kanssa ja eli medelsvenssonin elämää, teki vittu mukuloita ja hankki omakotitalon ja Volvon.

– Syytön mä siihen olen, Ruusu sanoi.

– Etkä oo! Me ollaan kaikki syyllisiä. Kaikki jotka suostutaan elämään rosvonrenttujen kanssa niitten ehdoilla. Vito on ihan samanlainen renttu. Mä tiesin, että se kusettais mua. Mä olin niin varautunut siihen, mutta mä en vaan vittu osunut kunnolla. En viime viikolla kymppitiellä, enkä edes viime yönä kiväärillä sieltä metänreunasta.

– Vito, Eevi sanoi taustalta.

”Ruusu, sä hommaat ne fyrkat mulle, vaikka sun pitäis tappaa Vito.”

Ruusu tunsi kylmät väreet selkäpiissään.

– Vitun vekara, nyt pää kiinni! Virpi ärähti.

– Ja Ruusu, sä hommaat ne fyrkat mulle, vaikka sun pitäis tappaa Vito. Oikeestaan, jos sä teet sen, jos sä tapat Viton, mä voin heittää sulle kymppidonan kaupan päälle. Pääset muksujen kanssa reissuun.

– Miten mä sen teen? Ruusu hätääntyi.

Hän tuli kymppitien risteykseen ja pysähtyi siihen. Avoimesta ikkunasta helle saavutti heti Transitin, ja ilmanvaihto tohotti kuin kuumailmapuhallin. Ruusua palelsi silti.

– Sä oot fiksu mimmi, kyllä sä keksit, Virpi sanoi. – Sulla on aikaa keskiyöhön. Jos et sä siihen mennessä soita, että sulla on massit valmiina, mä katkasen Eeviltä pikkurillin, ja sitten yhden sormen joka tunti.

– Älä helv…

Korppi raakaisi, Virpi ärjäisi:

– Sinuna mä en tuhlais aikaa puhelimessa. Enkä yrittäis pyytää koukuilta apua. Ala toimia!

Puhelu katkesi.

Kymppitien takana oli metsää, samoin sivutien laidoilla. Ei ketään missään. Vain korppi kaarteli metsän yläpuolella kevyessä tuulenvireessä.

Keskipäivän aurinko paahtoi Transitia ja Ruusua hattaraisten poutapilvien keskeltä. Moottori kävi epätasaisesti, diesel kärysi enemmän kuin katsastus sallisi. Radiossa Jenni Vartiainen kyseli, missä hänen murusensa oli.

Ruusulla oli sama huoli. Mitä tehdä?

Korppi sukelsi metsään. Ruusu kiepautti autiolla maantiellä U-käännöksen ja lähti kaahaamaan hiekkatien pölyssä takaisin kotiin.

Paluumatkalla hän soitti äidille ja sanoi, ettei Nikkilälle saa kertoa mitään Marcosta tai muista vieraista.

– Se on sentään sun isäs, äiti vetosi.

– Mä en luota Nikkilään.

– Kai säkin oot tulossa tänne?

– Olin, mutta sitten Virpi soitti.

Äiti henkäisi, kuulosti säikähtäneeltä.

– Onks Eevi sillä? Kuka se edes on?

– Marcon ex. Ja joo, Eevi on sillä. Mutta älä sure. Mä kyllä vapautan Eevin.

– Miten? Miksi se on siepannut Eevin?

– En mä vielä tiedä, Ruusu sanoi, vaikka tiesikin vastauksen jälkimmäiseen kysymykseen. – Mä keksin jotain.

– Mitä mä sanon Nikkilälle syyksi? Mikset sä tule?

– Sano vaikka että lammas poikii. Että mä tuun heti kun pääsen.

– Haluutko sä tosissas pelastaa tyttös? äiti epäili.

– Mikä kysymys toi nyt oli? Totta kai mä haluan!

Ruusu katkaisi puhelun ja ajoi loppumatkan pihaan syvällä ajatuksissaan. Mitä ihmettä äiti oikein kyseli? Totta kai hän halusi pelastaa Eevin.

Miksei hän sitten kertonut kaikkea Nikkilälle?

Hän joutuisi itse vankilaan, menettäisi rahat ja lapset.

Johan hän oli pohtinyt tätä. Hän joutuisi itse vankilaan, menettäisi rahat ja lapset. Rahat ja lapset? Kumpi hänelle oli tärkeämpi?

Lapset tietysti!

Hän ryntäsi sisään, sammutti muistaessaan sähköhellan levyn isossa kattilassa porisevan pukinkallon alta ja juoksi portaat kellariin.

Marco heräsi patjaltaan lattialla.

– Virpi on siepannut Eevin! Ruusu kuulutti.

– Mitä?

Marco näytti epäuskoiselta ja tokkuraiselta. Jo muutama luodinreikä tekee ihmisestä helposti tokkuraisen.

– Kyllä sä kuulit. Missä se vois piilotella sitä? Onko sillä vielä joku apuri?

Meni hetki, ennen kuin tilanne upposi Marcon tajuntaan. Lopulta se kysyi:

– Miksi se Eevin on siepannut?

– Se haluaa sun rahas.

– Mulla mitään rahaa ole.

Ruusu nyökkäsi.

– Niinhän sä sanot. Onko sulla hajua, missä se muija vois piilotella Eeviä?

– Nyyttisen veljekset…

Marcon katse hiipui välillä, kipu puistatti miestä ja sai hänet pitelemään olkavarttaan tuskainen ilme naamalla.

– Perkele!

– Mä haen kohta buranaa. Mitä niistä veljeksistä?

– Mistä… veljeksistä?

Marcon ajatus ei näköjään oikein enää luistanut.

– Nyyttisen veljeksistä! Niillä oli jotain…

– Niitten kanssa Virpi hyökkäs tänne viime yönä.

Ruusu risti käsivartensa rinnalle. Kellarissa tuli kylmä, vaikka katonrajan tuuletusikkunasta valuikin sisään kuumaa ulkoilmaa.

Neliskanttinen miehenjärkäle, salaman iskemä vaalea viikinki ja aidanseipääseen päätynyt kolmas mies olivat siis Nyyttisen veljeksiä. Olivat olleet. Nyt he makasivat kuolleina navetan vanhassa lietekaivossa, johon Ruusu oli kipannut heidän kottikärryistään. Kolme muuta vainajaa hän oli kätkenyt samaan paikkaan jo edellisenä aamuna. Tilaa riitti.

Sama kai missä sitä makasi, kun oli kuollut. Mutta Eevi ei saisi vielä kuolla.

Marcon silmät olivat lupsahtaneet kiinni. Ruusu kumartui miehen viereen ja kokeili otsaa. Sillä olisi voinut paistaa kananmunan, mutta Ruusulla ei nyt ollut nälkä. Hän ravisteli Marcoa kantositeessä olevasta olkapäästä, viis veisasi miehen älähtelystä. Kysyi:

– Missä Virpi vois piilotella Eeviä?

– Nyyttisten mökillä. Se on… Se on tossa… muutama kilsa kymppitiestä pohjoseen… Vanhalta Härkätieltä lähtee Mullilammen tie… kilsa siitä kurvaa pikkutie vasempaan. Nyyttisten perintömökki. Pihassa…

Marcon katse ja ääni hiipuivat yhtä aikaa. Ruusu puristi häntä olkavarresta siteen kohdalta.

– Ei nyt saa nukahtaa!

Marco säpsähti ja valitti:

– Älä mutsi kiusaa… Anna mun nukkua… Mitä mä siellä skolessa? Vituttaa koko mesta…

– Nyt skarppaat vielä hetkeks! Ruusu ärähti ja läimäisi miestä poskelle. Toisellekin saman tien. – Mitä Nyyttisten mökin pihassa on?

Marcon katse ei kohdistunut enää mihinkään, mutta hänen huuliltaan tai pikemminkin kurkusta tuli vielä muutama korahdus:

– Karhu… Siellä on karhu…

Sitten mies sammui niin, ettei Ruusu saanut häntä enää hereille. Maatkoon siinä. Johan Ruusulla oli ajo-ohjeet.

 Asekaapista hän otti haulikon, latasi molemmat piiput susihauleilla.

Hän lähti, sulki perunakellarin oven ja lukitsi portaiden yläpäässä olevan oven. Asekaapista hän otti haulikon, latasi molemmat piiput susihauleilla ja otti muutaman patruunan ruutupaidan rintataskuun.

Ulko-ovea lukitessaan hän muisti, että oli luvannut viedä Marcolle buranaa.

Hitot. Kärsiköön.

Ruusu meni seinään jääneestä reiästä liiteriin, otti lukittavan työkalukaapin ylähyllyltä Marcolta takavarikoimansa Smith & Wesson -revolverin, panosti sen rummun täyteen ja otti rintataskuun kourallisen kuteja. Ne riittäisivät kyllä.

Transitin peräosassa oli vielä vihreä Prisman kassi, jolla Eevin isää Tonia oli hämätty juhannusaattoiltana. Kassissa näytti olevan melkoinen määrä setelinippuja, mutta oikeasti niissä oli seteli vain alla ja päällä, väli oli täytetty sanomalehtipaperilla.

Kassilla voisi ehkä hämätä Virpiä hetken. Se riittäisi.

Ei kovin häävi suunnitelma, mutta nyt ei ollut aikaa ajatella. Piti toimia. Piti pelastaa Eevi.

Transitia käynnistäessään Ruusu huomasi, että kellarin tuuletusikkuna oli jäänyt auki. No, Marco tuskin lähtisi mihinkään nykykunnossaan. Ja jos lähtisi ja eksyisi metsään ja putoaisi suonsilmään, niin ihan vapaasti. Ruusua ei liikuttaisi.

Ruusu jätti Transitin heti Mullilammentien alkupäähän, kun huomasi sopivan levikkeen. Hän otti autosta mukaan Prisman kassin valesetelinippuineen, haulikon ja revolverin. Hänellä oli kännykässä tarkka kartta alueesta ja hän oli tottunut liikkumaan metsässä. Aseenkin kanssa.

Kilometri hujahti äkkiä. Metsälampi kajasti puiden välistä, ja hetken varvikossa tarvottuaan hän sai näkyviin mökin. Se oli vanha tummanruskeaksi petsattu lautamökki. Pieni sauna ja tupa ja vähän kuistia. Musta huopakatto kasvoi sammalta, ravistuneesta piipusta nousi ohut savujuova suoraan siniselle taivaalle. Palava koivupuun tuoksu toi mieleen lauantaisaunan, vaikka oli keskiviikko.

Sähköä ei mökissä ollut. Lokinpaskasta valkoinen laiturinpätkä johti suolampeen. Puuveneen raato oli uponnut rantaveteen niin, että vain keula ja vähän laitoja näkyi pinnalla.

Naapureita ei näkynyt koko pikkulammen rannalla. Uudenkarhea siniharmaa sportti-Mersu oli pysäköity kääntöpaikalle parinsadan metrin päähän mökistä. Mökin tuuletusikkuna oli auki, hyttysverkon takaa kantautui Muumien mekastusta. Eevi varmaan katseli niitä padilta tai läppäriltä.

Parkkipaikan laidassa oli moottorisahalla veistetty karhupatsas. Aika elävän näköinen. Siitä Marco oli varmaan varoittanut.

Lammen rantaa ja mökkiä lähestyessä puita alkoi olla harvemmassa, ja ne olivat kitukasvuisia. Tennari upposi välillä kokonaan suohon. Kuului maiskahdus, kun hän veti sen ylös ottaakseen seuraavan askeleen. Hän kaartoi lähemmäksi parkkipaikkaa ja löysi pitkospuut.

Saunasta kuului löylyn kihahdus. Lauteet jytisivät, ovi kävi. Alaston nainen kirmasi kuistilta laiturille ja hyppäsi lampeen niin että polskahti.

Ruusu heittäytyi nopeasti pitkospuiden sivuun ja huomasi vajoavansa sammalikkoon. Hän kiskoi itsensä takaisin pitkospuille, pyyhki kuraa naamaltaan ja tajusi haulikon piipun olevan täynnä mutaa. Prisman kassin hän oli sentään pudottanut pitkospuille. Hän jäi nyt itsekin niille vetämään henkeä.

Mökin suunnalla oli sen verran pensaikkoa ja katajia ja kuusentaimia, ettei Virpi nähnyt häntä eikä kassia, vaikka nousi tikkaita laiturille ja palasi saunaan.

Ruusu hylkäsi nyt rahakassin ja haulikon ja hiipi pitkospuita myöten mökin seinustalle. Kurkisti ikkunasta sisään ja veti samalla revolverin esiin vyönsä alta takaa.

Ruusun sydän sykähti, kun hän näki kuka puusohvalla istui.

Tupa oli ehkä kaksi kertaa kolme metriä. Siinä oli pieni hella ja tiskipöytä, pieni avotakka, pieni pirttikalusto, pieni puusohva joka aukeaisi kahden hengen vuoteeksi. Kolmelle isolle veljekselle tupa olisi ollut aivan liian pieni.

Ruusun sydän sykähti, kun hän näki kuka puusohvalla istui.

Eevi paineli padin ruutua tottuneesti. Mistä se senkin oli oppinut? Ei heillä kotona ollut muuta kuin telkkari. No, Ruusun puhelimella tyttö oli saanut joskus leikkiä. Pojille sitä ei uskaltanut antaa. Se olisi pian ollut entinen.

Virpi oli varmasti mökillä yksin Eevin kanssa. Saunasta kuului pesun ääniä, vesi lotisi lattialle. Ruusu hiipi seinänviertä pitkin lammen puolelle. Kuistin seinänvieruspenkillä oli violetti froteepyyhe ja Virpin vaatteet.

Sieppaaja oli heittäytynyt huolettomaksi. Ei tainnut osata odottaa, että joku arvaisi hänen piilopaikkansa.

Mökin ovessa oli vanha Abloy-lukko. Siitä ei nähnyt, oliko se lukossa vai ei. Pitäisi kokeilla ovenkahvaa. Seinänaulassa lähellä saunan ovea oli riippulukko, johon oli jätetty avain. Saunan ovessa näytti olevan rivat, joihin riippulukko sopisi.

Ruusu työnsi revolverin takaisin vyön alle selkäpuolelle. Kuistin laudoitus narahteli ja litsahteli märkien tennarien alla, mutta hän liikkui nopeasti. Nappasi riippulukon seinältä, pujotti sen saunan oven ripoihin, naksautti kiinni ja kiersi avainta lukossa.

Samassa ovea työnnettiin lujaa sisältäpäin. Se aukesi pari milliä, pysähtyi sitten. Rautarivat kestivät hyvin. Samoin lukko ja saranat, vaikka Virpi hakkasi ovea nyrkillä ja raivosi:

– Avaa se ovi tai mä tapan sut!

Ruusu ei sanonut mitään. Hän kokeili tuvan ovea. Se ei ollut lukossa. Hän meni sisään, ja Eevi nosti katseensa ja sanoi:

– Äittä.

Ruusu koppasi Eevin syliinsä ja lähti kohti ovea. Eevi jatkoi Muumien katsomista padilta. Saunasta kuului Virpin huuto:

– Vitun äittä! Landeruusu! Päästä mut pois täältä!

Ruusu muisti sormenjäljet, veti flanellipaidan hihan kämmenensä päälle ja pyyhki ulko-oven kahvat ja saunan riippulukon ja sen avaimen. Jätti avaimen lukkoon.

Lähti menemään Eevi sylissään kuistilla kohti talon nurkkaa ja parkkipaikkaa. Jos Mersussa olisi avaimet, hän lähtisi sillä. Jos ei, hän repisi vaikka virranjakajan kannen irti ja ottaisi sen mukaansa. Eipä tulisi Virpi heti perään, vaikka jotenkin pääsisikin ulos saunasta.

Äkkiä hän kuuli nopeita askelia takaansa kuistilta.

Hän ehti puoliksi kääntyä, ennen kuin punakka nainen heittäytyi hänen kimppuunsa. Hän horjahti kuistin päästä maahan pitkälleen ja yritti suojata Eeviä omalla vartalollaan. Vasen kyynärpää jysähti kiveen, kuistin päässä kun oli lähitienoon ainoa kallio. Eevi lennähti mättäälle kyljelleen, ja Ruusu sai alastoman Virpin päälleen ja rautaisen löylykauhan varren kaulansa sivua vasten. Virpi painoi kauhan vartta kaksin käsin alaspäin, nojasi siihen koko painollaan.

– Muumi, Eevi sanoi. Padi oli lentänyt tytön kädestä kauemmaksi pitkospuille, ja Eevi nousi ja lähti hakemaan sitä.

 Ilma alkoi loppua. Hän kohotti oikean kyynärpäänsä Virpin mahaan.

Ruusu tunsi kaulajänteittensä venyvän. Virpi survoi kauhanvartta enemmän oikealla kädellään, ja nyt se painoi hänen henkitorveaan. Ilma alkoi loppua. Hän kohotti oikean kyynärpäänsä Virpin mahaan. Kumpikin ähkäisi, koska sitä kyynärpäätä luoti oli raapaissut. Paine kaulalla heikkeni hieman.

Veren maku suussa Ruusu iski uudestaan kyynärpäällä, tarttui löylykauhaan oikealla kädellä ja kiskaisi sitä sivulle päin. Varren kuvioitu pinta raapi kaulansivua, mutta varsi liukui sivuun ja samalla Virpi horjahti pois hänen päältään. Hän tempaisi kauhan kokonaan käteensä ja huitaisi sen varrella Virpiä naamaan. Varren pää pyyhkäisi Virpin nenänvarren rikki ja teki silmäkulmaan vekin, josta virtasi verta silmille.

– Perkele! Virpi kirosi ja iski häntä nyrkillä nenään.

Isku ei ollut kovin luja, mutta nenä painui kasaan ja sieraimista purskahti verta. Virpi yritti seurata uudella iskulla, mutta Ruusu kiepahti alta pois ja nousi polvilleen ja saman tien pystyyn. Hän tavoitteli Smith & Wessonia selkänsä takaa vyön alta.

Virpi ponnahti pystyyn ja päälle. Ruusu horjahti kohti lampea, otti vielä toisen taka-askeleen ja tarttui samalla Virpiä tukasta, veti hänet mukaansa. Virpi törmäsi häneen pää edellä, ja kumpikin lennähti laiturin vierelle lampeen.

Vesi roiskahti. Korppi raakahti jossakin taivaalla. Ruusu löi ja potki ja painoi Virpin päätä pinnan alle ja yritti kuristaa häntä, Virpi löi ja potki ja painoi Ruusun päätä pinnan alle ja yritti kuristaa häntä. Taistelu oli tasaväkistä. Kumpikin käytti kaikkia keinoja häikäilemättä.

Virpi sai kuitenkin helpommin otteen, kun hänellä oli vaatteet päällä, ja märät vaatteet liimautuivat ihoon ja hidastivat liikkeitä. Happi alkoi taas loppua ja silmissä pimeni, kun Virpi painoi häntä pinnan alle. Mutapohjasta oli vaikea ponnistaa. Voimat alkoivat muutenkin käydä vähiin.

Vielä kerran hän keskitti kaikki voimansa yhteen riuhtaisuun, ujutti jalkansa laiturin tukiparruja yhdistävän lankun päälle ja ponnisti siitä kohti pintaa, sysäsi samalla Virpiä kaksin käsin kasvoista poispäin.

He nousivat yhdessä. Nopeasti. Kumahdus kuului vedenpinnan alle. Virpi valahti veltoksi, ja Ruusu kohotti päänsä pintaan ja kiskoi ilmaa keuhkoihinsa. Vähitellen pimeys väistyi ja hän näki, että Virpi kellui velttona veden pinnalla, kasvot pohjaa kohti. Takaraivossa oli verinen ruhje, laiturinreuna oli sälöttynyt. Pulssia ei Virpiltä enää tuntunut.

Ruusu ui rantaan, konttasi kuiville, heittäytyi pitkospuiden päähän huohottamaan ja kakomaan vettä pois keuhkoistaan.

Hän oli tappanut Virpin. No, se oli itsepuolustusta.

Mutta missä Eevi oli? Tyttöä ei näkynyt. Padi oli jäänyt pitkospuille, näytön lasi oli halkeillut ja kuva pimentynyt. Muumit olivat vaienneet.

– Ee… Ruusu yritti sanoa. Ääni petti. Kurkku oli turvoksissa Virpin ja löylykauhan jäljiltä. – Ee…vi…!

Ei vastausta.

Oliko pelastusoperaatio epäonnistunut?

Mihin Eevi oli voinut mennä? Ei kai tyttö ollut tullut lampeen auttamaan äitiä? Vesi oli turpeesta ruskeaa, siitä ei erottanut mitään. Virpin rusketusraidat kyllä näki hyvin.

Oliko pelastusoperaatio epäonnistunut?

Ruusu nousi hitaasti kontalleen, sitten polvilleen. Tunto palasi vasempaan käsivarteen pistellen. Hän nousi seisomaan ja näki Eevin, joka kurkisti juuri pensaan takaa läheltä Mersua ja hymyili.

– Äittää!

Äittä tulee, Ruusu ajatteli ja heilautti kättään. Ääneen hän ei vieläkään päässyt.

Revolveri painoi yhä vyön alla takana. Hän antoi sen olla siellä. Veti oikean kätensä kokonaan paidanhihan suojaan, avasi saunan ovesta riippulukon, nosti sen takaisin naulaan avaimineen päivineen. Kurkisti ovesta sisään.

Kuumuus nosti heti hien kasvoille. Päädyssä oli lauteiden yläpuolella matala ikkuna, josta Virpi oli hivuttautunut ulos. Ei olisi kannattanut.

Hän katsoi vielä tuvan puolelle. Huomasi pöydän takaa penkiltä Eevin fleecen ja haki sen, nappasi ovensuusta Eevin tennarit ja sukat. Sulki oven.

Erämaalampi paistatteli iltapäiväauringossa levollisena. Virpi kellui laiturin vierellä kasvot vedessä. Korppi lehahti metsästä laiturin päähän ja laskeutui siihen. Sulkapeite hohti tummansinisenä.

Pää kallellaan lintu katsoi Ruusua silmiin ja kysyi:

– Kraak?

Ruusu kohautti olkapäitään. Ei hänellä ollut vastausta.

Hän kääntyi, poimi rikkinäisen padin pitkospuilta ja käveli kääntöpaikalle. Otti Eevin syliin ja halasi häntä lujasti.

– Eevi, hän korahti.

– Äittä, Eevi sanoi ja antoi suukon poskelle.

Ruusu suuteli Eevin pikkurilliä ja saman tien muitakin sormia. Ne olivat kaikki tallella. Virpi ei ollut ehtinyt katkaista ensimmäistäkään.

Kyyneleet tulivat, ja Ruusu antoi niiden tulla. Joskus oli hyvä itkeä.

Hän otti vielä Prisma-kassin ja haulikon mukaan ja lähti palaamaan metsän poikki Transitille. Vasta siellä hän otti kännykän taskustaan. Puhelimen piti olla vesitiivis, mutta paskanmarjat. Virta ei enää mennyt päälle, ja kun hän ravisteli kapulaa, vettä roiskui kuin sprinkleristä. Smith & Wesson sen sijaan näytti ihan toimintakuntoiselta.

Hän kiinnitti Eevin etupenkille ilman turvaistuinta, koska se oli äidin Subarussa, pyyhki sivupeilin edessä enimmät ravat naamaltaan ja harjasi hiuksensa.

Ei ole peilin vika, jos naama on ruvella ja turvoksissa ja kaula nilellä, hän ajatteli. Itseään saa syyttää. Ja niitä, joiden kanssa on otellut.

Kymppitien risteyksessä Ruusu odotti rekka-auton ohimenoa ja katsoi taivaalle. Korppi liiteli sinessä aivan heidän yläpuolellaan. Oliko se hyvä vai huono enne?

Koivukujalta katsoen kotipiha näytti entiseltään. Ruusu kiepautti Transitin valmiiksi nokka koivukujalle päin ja nousi autosta. Samalla korppi lehahti pihaan metsän yltä ja laskeutui liiterin katolle, jäi katselemaan aitiopaikalta kuin suurtakin spektaakkelia odotellen.

Ruusu heitti oven kiinni ja aikoi kiertää toiselle puolelle irrottamaan Eeviä turvavyöstä, mutta hänet pysäytti liiterin suunnalta kuulunut huuto:

– Hienoa, Ruusu! Sä sait pelastettua Eevis.

Ruusu pysähtyi auton keulan eteen ja kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Marco työntyi pihalle aukosta, jonka neliskanttinen Nyyttisen veljes oli viime yönä jättänyt liiterin seinään.

”Naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä, Ruusu sanoi.”

– Naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä, Ruusu sanoi.

– Miten… Virpin kävi? Marco kysyi ja nojasi liiterin harmaaseen seinään.

Mies näytti tuskaiselta ja vieläkin tokkuraiselta. Reisiside oli muuttunut tummanpunaiseksi verestä, samoin olkavarren kantoside. Oikeasta kädestä riippui piippu maata kohti iso Makarov-pistooli, jonka Ruusu oli takavarikoinut Marcolta ja piilottanut liiterin lukittavan työkalukaapin ylähyllylle. Marco oli näköjään taas löytänyt aseensa. Olikohan se huomannut ladata?

– Mitä sä täällä hortoilet? Ruusu kysyi. – Tapat vielä ittes…

– Vai itteni? Arvaa… arvaa miten mä pääsin tänne?

– Särjit kellarin oven.

Marco pärskähti kuin epäuskoinen hevonen.

– Ei mun voimani riittäneet siihen. Mä yritin kyllä. Sain vaan toisenkin olkapääni kipeeks. Ja vanhat haavat aukes. Kaaduin ja rymistelin rappuset alas kellariin. Ihme ettei niska mennyt nurin…

– Miten sä sitten pääsit ulos?

– Tuuletus… ikkunasta, Marco sanoi ja horjahti, valui seinää pitkin istualleen. – Mä kiipesi pesuhuoneen jakkaralle, nostin sen päälle vielä saunan jakkaran ja pesuhuoneen jakkaran. Putosin kerran huipulta ja satutin pääni. Meinasin luovuttaa, mutta sisu ei antanut periksi.

– Sitkee sissi, Ruusu sanoi. – Mitä sä nyt meinaat?

Marco tarttui pistooliin kaksin käsin, nosti sen piipun pystyyn jääneen polvensa päälle ja suuntasi Ruusua kohti. Sormi valkeni liipaisimella.

– Mä mitään meinaa… Mä ammun sut.

– Miksi? Ruusu kysyi. – Ootko sä vihainen mulle?

– Jaa että oonko mä… vihanen sulle?

– Niin.

Ruusu tiesi leikkivänsä hengellään, mutta hän oli kymmenen metrin päässä liiteristä ja Marcosta, ja pistoolin piippu huojui ankarasti. Vaikka Marco onnistuisikin ampumaan, osuminen vaatisi melkoista tuuria.

Jos niin kävisi, lohtu olisi tietysti hyvin laiha.

Äkkiä Marco ryhdistäytyi, veti henkeä ja karjaisi:

– Missä helvetissä mun rahat on?

– Jaa niin ne parisataa mitä sulla oli käärössä taskussa? Mä jätin ne sinne. Ja kun mä hävitin ne nahkahousut, mä siirsin niiden taskuista kaikki kamat noiden verkkarien taskuun.

– En mä… En mä niitä… tarkoittanut.

– Mitäs sitten? Eihän sulla pitänyt olla muita rahoja! Niin sä ainakin väitit, kun mä kysyin. Ja silloinkin, kun sun kaveris uhkas tappaa mut. Ja kun mä kysyin uudestaan, sä…

– Pää kiinni nyt, Marco sanoi hiljaa. – Mulla oli jemma tuolla sun liiteris puupinossa. Mä viskelin äsken koko pinon puut sivuun, eikä siellä ole enää jenin jeniä.

– Oliks se japanilainen panssariauto?

– Vittu, saksalainen! Mersu. Mutta rahat oli Suomen euroja!

Marco tehosti sanojaan puristamalla liipaisinta. Luoti vihelsi reilusti Ruusun ohi ja yli, varsinkin kun hän heittäytyi maahan. Kuti karahti Transitin katon reunaan ja vongahti siitä taivaalle. Autossa Eevi alkoi itkeä. Elmeri säikähti ja kiekui kanalassa.

Ruusu näki punaista. Se rosvo julkesi ampua autoa, jossa hänen tyttärensä oli! Hän tempaisi revolverin vyöltään takaa ja hätkähti, kun liiterin katolta kuului pamaus. Aivan samanlainen kuin äsken liiterin seinustalta.

Marco oli jo ottanut Ruusun jyvälle ja oli puristamaisillaan liipaisinta.

Marco oli jo ottanut Ruusun jyvälle ja oli puristamaisillaan liipaisinta, mutta hätkähti ääntä niin että laukaus meni pari metriä yli eikä osunut edes autoon.

Ruusu pudotti Marcon ensimmäisellä laukauksella. Osui keskelle otsaa. Mies raukesi seinää vasten, pistooli putosi kädestä.

Liiterin katolta kuului uusi pamaus, ja korppi lähti lentoon. Se nousi korkealle ja suunnisti takaisin kohti kymppitietä paukutellen mennessään.

Ruusu nousi. Häntä väsytti suunnattomasti, mutta Eevi itki autossa ja pihassa oli taas yksi ruumis. Pakko jaksaa vielä vähän.

Hän konttasi Transitin luokse, kiipesi koppiin, silitti Eevin päätä ja sanoi, että kaikki oli hyvin. Kaikki ei ollut, mutta lopulta Eevi uskoi ja rauhoittui.

Ruusu ajoi auton aivan liiterin eteen, laskeutui autosta, avasi peräovet, haki liiteristä ison jätesäkin, avasi sen, kieräytti Marcon jätesäkin päälle, kiskoi ruhon sen päällä auton perälle ja huomasi, ettei millään jaksaisi nostaa isoa miestä auton kyytiin.

Hetken hän veti henkeä ja kiroili itsekseen puoliääneen. Nostatti raivoa. Sen voimalla hän kiskoi ruumiin jätesäkin päällä navetan taakse, vipusi betonikannen sorkkaraudalla pois lietekaivon päältä, työnsi ja työnsi ja työnsi, kunnes Marco luiskahti reunan yli kaivoon. Oli vähällä horjahtaa itse perään, mutta onnistui heittäytymään kaivon sivuun. Makasi hetken siinä, havahtui kun aurinko alkoi kadota metsän taakse ja pihatieltä kuului auton hurinaa. Se läheni.

Marcon naama pilkisti kaivon liejun pinnalta. Sillä oli hämmentynyt ilme, jota kolmas silmä vain korosti.

Ruusu kapsahti kontilleen, heitti revolverin kaivoon, vipusi lietekaivon kannen paikoilleen ja nousi. Lampaat katsoivat häntä haasta ja määkivät. Niillä taisi olla nälkä.

Auto ajoi pihaan ja pysähtyi. Joku nousi autosta. Ruusulle tuli kiire mennä pihalle.

Nikkilä oli pysäköinyt harmaan farmarinsa lähelle Transitia ja kurkisti juuri ikkunasta sisään.

– Hei Nikkilä! Ruusu huudahti liiterin nurkalta. Hän huomasi Transitin ja liiterin väliin pistoolin, joka oli pudonnut Marcolta. Nikkilä ei saisi nähdä sitä.

– Moro Ruusu, Nikkilä tervehti ja avasi pakettiauton oven. – Sä sitten löysit tyttös.

– Joo, en vaan voinut soittaa kun puhelimesta oli akku lopussa, Ruusu sanoi ja kiersi auton ja liiterin välistä, sysäsi pistoolin jalallaan Transitin alle.

Nikkilä irrotti Eeviltä turvavyön.

– Pappa, Eevi sanoi ja osoitti Nikkilää.

Ruusu pujahti Nikkilän eteen ja otti työn syliinsä, heitti oven kiinni.

– Mistä sä sen löysit? Nikkilä kysyi.

– Yks tuttu soitti, tai siis yritti soittaa, mutta kun mulla oli känny pimeenä niin se ei onnistunut. Se kävi tuomassa tytön tänne, mä panin sen autoon kun en muutakaan keksinyt.

– Jaa niinku sulla oli se lammas karitsoimassa. Joko se synnytti?

– Miten niin?

– Aattelin vaan, kun oot ton näkönen…

– Joo, se synnytti jo.

– Kuka tuttu se oli? Mistä se löysi tytön?

Ruusu veti henkeä. Veti uudestaan. Sanoja ei enää tullut.

Hän vajosi istumaan Transitin astinlaudalle. Hän oli lopussa. Hän ei jaksanut enää keksiä uusia valheita. Hän vain puristi Eeviä syliinsä ja sanoi:

– Tää on pitkä juttu.

Nikkilä oli heti kartalla.

– Mä vähän ajattelinkin, ettet sä ole kertonut ihan kaikkea. Mennään sisään, mä keitän meille kahvit.

– Missä äiti ja pojat on? Ruusulle juolahti mieleen.

– Ne jäi Aulangolle. Mä lähdin kattomaan, miten sä pärjäät täällä.

– Miten mä pärjään täällä?

– Niin. Hyvinhän sä pärjäät. Mä soitan kohta äitilles, että Eevi on löytynyt. Mutta ensin mä panen kahvin kiehumaan.

Nikkilä ojensi Ruusulle kätensä. Ruusu tarttui siihen vasemmalla kädellään, nousi Eevi sylissä seisomaan ja seurasi Nikkilää keittiöön. Heti tuntui helpommalta, kun joku opasti. Hän istahti puusohvalle ja ajatteli, ettei nousisi siitä enää ikinä.

Ruusu kertoi Nikkilälle kaiken. Melkein. Marcon rahakassia hän ei maininnut, eikä Nikkilä kysynyt siitä. Ei ehkä halunnut kuulla.

– Sotkuinen juttu, Nikkilä sanoi lopuksi. – Seitsemän ruumista lietekaivossa ja yksi lammessa. Huhhuh. Taitaa olla Hämeen ennätys. Olisko Suomenkin.

– Saanko mä tästä elinkautisen? Entäs äiti?

Nikkilä huitaisi kädellään.

– Höpö höpö. Ei tehdä asioista liian vaikeita.

– Miten niin?

– Sä oot mun tyttäreni. Ja Airi on mun tyttäreni äiti. En kai mä nyt teitä rupee pidättämään. Pohjasen Leila vois sen tehdä, mutta se on onneksi lomalla.

– Mitä sä tarkoitat? Ruusu kysyi. Hän ei uskonut korviaan.

Nikkilä pani tupakan suupieleensä muttei sytyttänyt sitä, sisällä kun oltiin. Saman tien hän otti sen pois suupielestä ja pani irrallaan havaijinpaitansa rintataskuun. Hän katsoi Ruusua vakavana silmiin.

– Nyt tehdään niin, että ne mitkä on lietekaivossa, saa luvan pysyäkin siellä. Niitä ei kaipaa muut kuin viranomaiset. Ja mekin ollaan vaan tyytyväisiä, kun päästiin niistä riesoista.

– Ooksä tosissas?

– Aina. Ja se lampiruumis… Virpikö se oli? Tapaturma. Vähänkö ihmisiä kuolee kesäisin mökillä, kun ne liukastuu laiturilla ja iskee päänsä.

– Mutta…

– Ei mitään muttia. Te vaan puolustitte itteenne ja kotianne ja sun lapsias. Mun lapsenlapsiani. Amerikassa te saisitte mitalin. Mutta kun nyt ei olla Amerikassa, niin paras unohtaa koko juttu.

– Ootko sä tosissas?

– Sä kysyit jo tota.

– Enkö mä saa mitään rangaistusta?

– Kyllä sä saat, usko pois. Mä tiedän, että sulla on omatunto. Sä näät tästä painajaisia varmaan loppuikäs, joskus hereilläkin. Mä tiedän. Et sä helpolla pääse, turha luulla. Mutta sulla on parempaakin tekemistä kuin lusia linnassa niiden paskiaisten takia.

– Mitä tekemistä?

Ruusu ei vieläkään käsittänyt.

– Kasvatat lapsistas fiksuja ja omatoimisia. Tommosia niinku sä itte oot.

Nikkillä nousi.

– Mä tästä lähden nyt. Äitis lupas tulla kohta poikien kanssa.

Ruusu laski Eevin lopultakin puusohvalle sylistään. Hän nousi ja halasi Nikkilää kaksin käsin. Puristi oikein.

– Kiitos, isä.

– No, eihän tää nyt mitään, Nikkilä sanoi ja silitti häntä niskasta kuin hevosta. Oli selvästi hyvillään.

Sinä iltana Ruusu ja äiti ja muksut kylpivät sekä saunassa että paljussa. Vain hyttyset häiritsivät heidän rauhaansa.

Kun äiti vei lapset lopulta nukkumaan, Ruusu jäi yksin lillumaan lämpimässä vedessä kirkkaan tähtitaivaan alla ja suunnittelemaan Uuden-Seelannin matkaa.

Lähtisiköhän isä mukaan?

Jatkis päättyy.

Lue lisää.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Testiajo, osa 2/8: Yöllinen merenkäynti pitää Reijan hereillä Ruotsin-laivalla ja saa miettimään. Osaako hän olla onnellinen? Aamulla alkaa automatka läpi Euroopan.

Pohjoisrannassa seisottiin. Molemmat kaistat olivat niin täynnä, ettei puikkelehtiminenkaan ollut mahdollista. Matkantekomme uhkasi tyssätä alkuunsa. Odotin, että Ilkka sanoisi muutaman valitun sanan huonosti valitusta kahvittelutuokiostani, mutta hän vain eteni rauhallisesti letkassa.

Kun lopulta pääsimme Katajanokalle, autojen paljous oli lannistava sielläkin. Lauttajonon hännillä ilma oli pakokaasusta sakeaa.

”Mikseivät ihmiset sammuta autojaan?” parkaisin.

”Ei meidän tarvitse tähän jäädä”, Ilkka sanoi ja lipui tyynesti viereiselle, tyhjälle kaistalle.

Pidempi jono ei edennyt mihinkään, mutta se ei meitä enää haitannut. Ilkka oli maksanut ennalta extraa paalupaikasta, joten pääsimme ensimmäisinä pysäköimään ja saman tien majoittumaan.

Hytti ei ollut niin tilava kuin olin toivonut, mutta sentään siistimpi kuin kauhtuneen käytävän perusteella olin uskaltanut odottaa. Pöydällä tönötti kaksi piccolopulloa halpaa kuohuviiniä. Kylmiä, kokeilin heti. Taskulämmin olisi laskenut tunnelmaa.

 

En voinut olla huomaamatta, että Ilkka oli kovin hiljainen. Ennen kuin ruuhka kävi huolestuttavaksi, olimme rupatelleet vuolaasti, minä kehuin Minnan kanssa jakamaani pähkinätorttua ja Ilkka kertoili lastensa kuulumisia, mutta nyt Ilkka asetteli vaitonaisena toilettilaukkuaan kapealle tasolle kylppärin lavuaarin viereen.

Älä ala tulkita, älä ala tulkita, hoin itselleni. Kaikki on hyvin, oikein hyvin. Eikö se tajua, että tuossa kaikki kastuu? Inhotti huolehtimiseni kun katselin miehen puuhia kylpyhuoneessa. Tarkkailin liikaa. Päätin tehdä siitä lopun suoruudella.

”Ei ole pitkään aikaan tuntunut kanssasi muulta kuin kotoisalta.”

”Jännittääkö sinua?”

”Miten niin?” Ilkka kysyi. Kuulin ihmetyksen äänessä. Tuijotin hammaslankarasiaa Ilkan kädessä. Pitikö taas loikata tulkitsemaan. Ilkka vain mietti jotain. Sellaista voi tapahtua. Ihminen on hiljaa kun se miettii. Etenkin kun ihminen on tutkija.

”Voi taivas. Anteeksi, ei mitään, jatka, jatka, minä vain ajattelin…”, sopertelin ja viikkailin seuraavan päivän alusvaatteet hyllylle. Ehkä olisi hyvä olla hetki hiljaa. Jännittääkö sinua? Mikä kysymys!

”No totta puhuakseni, kun nyt kysyit, alkoi vähän jännittää. Ei ole pitkään aikaan tuntunut kanssasi muulta kuin kotoisalta. Mutta tämä osui äsken silmiin”, Ilkka sanoi ja käänsi puhelimensa näytön minuun päin.

Olen dynaaminen, sopivan ikäinen juuri sinulle ja hyvässä kunnossa.

Viihdyn yksikseni mutta yhteisöissäni kuulun kantaviin voimiin.

Minut tunnetaan rohkeana ja avarakatseisena…

”Mistä tuo nyt tuohon tuli?”

”Otin sen talteen sinun profiilistasi”, Ilkka tunnusti. ”Ajattelin, että on hyvä verrata sitten joskus myöhemmin…”

”Ai jos tästä mitään tulee?”

”Jotain sellaista. Jos yhdessä pysytään. Ja onhan tässä jo pysytty”, Ilkka sanoi, astui askeleen lähemmäksi ja otti vyötäisiltäni kiinni. Kiemurtelin loitommalle.

”Mutta epäilit sitä? Kuinka pitkään? Ensimmäiset viikot? Vieläkin?”

”Hei, äläs nyt”, Ilkka sanoi. ”Tuli vain mieleen, miten moni tuohon ehti tarttua, kun ei olla varsinaisesti sovittu… ja miten moni… Äh, kunhan hölmöilen”, Ilkka yritti väistää, mutta liian myöhään. Huolissaan, liikkis.

”Miten minä ehtisin tavata ketään muuta kuin sinua?” sanoin tyynnyttävimmällä äänelläni. Wau, mies on mustasukkainen!

”Joo, tiedän, lapsellista. Unohda koko juttu.”

Ilkka rusautti yhden piccolopullon auki, kaatoi pölyisen kuohuviinilasin täyteen ja ojensi maljan käteeni. Toiseen lasiin pullosta riitti vain pohjat. Ilkka yritti nostaa sen skoolaukseen vajaana, mutta avasin toisen pullon saman tien ja täytin Ilkan lasin. Jos romantiikkaan täytyy turvautua, turvaudutaan sitten kunnolla, ajattelin.

”Tätä matkaa ei vajaalla aloiteta. Kantaville voimille!”

”Kantaville voimille! Ja vastavoimille!”

Lasit soivat kauniisti yhteen. Mutta liikaa voimaa ja ne voisivat kilahtaa rikki.

 

Laiva keinui niin, ettei nukkumisesta tullut mitään. Ilkka makasi jäykkänä ja minä potkiskelin peittoa pois päältäni. Tuskanhiki. Olisi pakko nukkua tai levätä edes. Seuraavan päivän ajosta oli hyvää vauhtia tulossa koetteleva.

Keulahytti oli virhe. Laiva tuntui putoavan metrikaupalla jokaisen vaahtopään harjalta aallon pohjaan. Koukkimisen olisi vielä kestänyt mutta tömähtely oli sietämätöntä. Kuin jättiläinen olisi tampannut mattoja. Keskemmällä laivaa vaatimattomammassa hytissä olisi ehkä voinut nukkua rajusta merenkäynnistä huolimatta.

Kumpikin tunsimme toisen valvovan. Kiedoin käteni Ilkan vatsan ympäri. Miehen hyvin kehittynyt iskämasu tuntui turvalliselta kuin lapsuuden pelastusliivi isän kanssa verkoilla. Silti säpsähdin kun taas tömähti.

”Vesi ei anna periksi”, Ilkka sanoi ja haukotteli.

”Ai vesikö se on? Luulin, että jää kolisee.”

”Kolisee sekin, mutta nuo läimähdykset tulevat vedestä. Jäästä lähtee murtumisen ja kimmahduksen ääni.”

Jokainen soluni oli hereillä. Ilkan käsivarsi painoi alimpia kylkiluitani.

Hapuilin tieni vessaan. Pesin hampaat uudestaan. Joskus huonounisina öinä minulla on tapana huijata itseni levolle tekemällä iltatoimet toistamiseen. Tarvettakin hampaidenpesulle sitä paitsi oli, sillä illallisen valkosipuli maistui suussa vahvasti. Purskuttelin. Sylki oli vielä punaviinin värjäämää.

Kömmin takaisin sänkyyn ja sovitin selkäni mukailemaan Ilkan vatsapuolen mutkaa. Ilkka oli ehtinyt jo nukahtaa. Hyväuninen mies. Minun ei auttaisi hermostua vaikka valvottaisi. Ajaisin Ruotsin halki niin pitkään kuin kohtuudella jaksaisin. Enempää ei voi.

Jokainen soluni oli hereillä. Ilkan käsivarsi painoi alimpia kylkiluitani. Se tuntui äkkiä hyvin häiritsevältä. Olin jo tarttumaisillani Ilkan kämmeneen nostaakseni raajan pois päältäni mutta jätin liikkeen kesken. Miksi oikeastaan siirtäisin käden? Pieni paino ei haitannut millään tavalla, ei estänyt hengitystä eikä aiheuttanut puutumista. Päinvastoin: selän yli vatsapuolelle roikkuvan käsivarren paino oli miellyttävä, tyynnyttävä suorastaan. Siinä maatessani tajusin, mikä minua häiritsi: ei paino vaan eleen omistavuus. Melkein vielä pahempaa oli, että omistajan elkeet olivat peräisin nukkuvasta Ilkasta. Unissaankinko mies jo piti minua omanaan? Halusinko minä käden pois päältäni vain, jotta ele ei olisi tuntunut niin vaativalta? Pelkkiä häiritseviä ajatuksia. Miten kukaan voi tietää, mitä lopulta haluaa. Ja muutama tunti sitten olin salaa iloinnut mustasukkaisuuden häivähdyksestä Ilkassa.

Käänsin kylkeä ja silloin se otti selvän muodon, äärimmäisen kiusallinen ajatus: saan rakkauden, jos selvitän tämän. Saan rakkauden, jos –. Mitä ihmettä! Mikä on se tämä, joka minun nyt pitäisi selvittää? Selvitän tämän matkan, tämän miehen salaisuuden, minkä?

”Ilkka, nukutko sinä?” kuiskasin.

Ilkan hentoinen hurina jatkui häiriytymättömänä.

 

Nipistin silmäni kiinni ja päätin selvittää vyyhteni yksin. Uni paras lääke on… Palautin mieleeni lapsuuden sarjakuva-albumit, loin mieleeni ruudun ja siihen ruohoisen rinteen, rinteeseen aidatun lammashaan, lampaat hakaan… Ei siitä ole kymmentäkään vuotta, kun kävin vielä isän kanssa verkoilla. Lasketaan sitten vuosia, kun lampaiden laskeminen ei tunnu tehoavan… Tai haukia… Sekin kesä… Suurin hauki sitten lapsuuden… Ja isän turvallisuus, joka oli aina olemassa mutta nousi esiin vain kun sitä eniten tarvittiin… Perämoottorin hurina hiljeni ja lakkasi kokonaan kun saavuttiin lahdenpoukamaan. Vene lipui kohti verkon kohoa. Minun tehtäväni oli napata airot ja pysäyttää vauhti niin että isä sai yläpaulasta kiinni. Isän alkoi nostaa verkkoa puikkarille. Nostamatta katsettaan askareesta isä puhkesi puhumaan: ”Oletko sie onnellinen?”

Oletko sie onnellinen? Ei, en ollut, en silloin. Mutta miten senkään voi tietää? Ei siitäkään ollut kuin viitisen vuotta, kun olin mielestäni saavuttanut varmuuden, että osaisin olla onnellinen, vaikka mitä tapahtuisi. Ihan mitä vain. Vaikka Iiris kuolisi, niin olin ajatellut ja kauhistunut ajatusta.

Makasin siinä Ilkan vieressä, muistelin menneitä ja muistinkin kaikenlaista. Muistin ajatelleeni, että nyt tunnen koko elämän syvyyden ja hyvyyden. Muistin riemuinneeni siitä. Että sitä voikin iloita kaikkivoipaisuuskuvitelmista, olin valmis nyt hymähtämään tylyn epäuskoisesti. Olla muka onnellinen vaikka mitä tapahtuisi! Ja kuitenkin: miksi epäillä aiempaa kokemusta, miksi halventaa sitä? Olin aidosti luottanut elämän kantavaan voimaan. Ja jos kerran olin jo onnistunut olemaan kokonainen, miksi elämisen taito olisi nyt hapertunut? Havaintoni oli ollut kirkas: on mahdollista olla onnellinen surullisenakin. Ja nyt en osannut olla vakuuttunut mistään, vaikka kaikki oli hyvin ja rauhallista. Mitä välissä oli tapahtunut?

Ilkan karvainen rinta kohoili tyynesti vieressäni.

Kyllä minä tiesin, mitä välissä oli tapahtunut. Kimmo. Kimmo oli tapahtunut välissä.

Oli tuntunut perin kiusalliselta yrittää keskustella isän kanssa parisuhteen tilasta.

Kun minua jännittää riittävästi, lakkaan hengittämästä. Niin kävi. Laiva heilui ja minun palleani jysähti liikkumattomaksi. Ilkasta ulos virtaava ilma pärisytti hänen huuliaan kevyesti. Minä olin hiljaa. Vieressäni hurisi mies ja tämä mies oli Ilkka, ei Kimmo. Ilkan hengitys oli rauhoittava kuin isän vanha perämoottori. Täydelliset olosuhteet minun rentoutua ja nukahtaa, mutta jokainen uusi ajatus tuntui vääntyvän edellistä levottomammaksi.

Ei ollut Kimmoa tunkeilemassa mutta ei myöskään isää kysymässä onnellisuuteni perään. Miten ikävä minun oli isää! Isän avaama onnellisuuskeskustelu oli katkennut, kun verkon loppupäästä oli noussut viiden kilon hauki, joka oli pahanpäiväisesti sotkenut liinan. Silloin kiitin haukea keskeytyksestä. Oli tuntunut perin kiusalliselta yrittää keskustella isän kanssa parisuhteen tilasta, mutta miten nyt toivoinkaan, että keskustelu olisi käyty. Miten mielelläni juuri nyt, juuri tänä unettomana yönä kolisevassa laivassa, kertoisin olostani isälle!

Vilkaisin Ilkkaa. Mitä jos päästäisin irti kaikista pidäkkeistä ja kaataisin koko elämäntarinani hänen korvistaan sisään? Minnalle voisi soittaa. Tai siskolle. Ei, Seijalta tulisi vain kireää arvostelua. ”Olet arvaamaton”, Seija oli sanonut. Muun muassa. Reija ja Seija, iloiset lettipäät, minä tytär tummainen, määritelmän mukaan villi ja vaarallinen, Seija vaalea ja kiltti. Hah, mikä roolitus. Kun ne tietäisivät, ajattelin usein. Kun ne vain tietäisivät. Ja nyt ei ole enää ketään tietämässä, ei äitiä eikä isää.

”Onko sinun pakko olla niin musta?” Seija oli lapsena tingannut. Ja nyt: ”Onko pakko matkustaa aina pois? Etkö osaa muuten rentoutua?” sisko oli hymyillen kysynyt. Ja se hymy, mietteliäs hymy. Olin oppinut kammoamaan sitä. Ei hyväksyvää katsetta, ei sen jälkeen kun isäkin kuoli.

 

Kello soi seitsemältä. Ääni tuli kaukaa. Jossain vaiheessa olin vajonnut uneen. Ilkka oli jo pukeissa. Yritin väistää kun mies kumartui antamaan muiskun aamuhappamalle suulleni ja kuiskasi puoliksi laulaen: ”Herätys leviää.”

”Uuh, leviäisikin. Minä tässä leviän”, vastasin venytellen ja jätin nousuyrityksen kesken. Ilkka istahti sängyn jalkopäähän, nappasi paljaan oikean jalkani syliinsä ja aloitti painelun.

”Etsitäänpä sinun menopisteesi täältä. Eiköhän ala jalka nousta”, hän sanoi ja hyvän olon ja hienoisen kivun suloinen cocktail levisi jalkapohjasta hiusmartoon saakka.

Aamiainen sujui niin kuin se laivalla usein sujuu, ylenpalttisuuden merkeissä. Lopulta maltoimme nousta pöydästä ja pakkauduimme hyvissä ajoin autoon, jotta emme vahingossakaan olisi niitä piittaamattomia matkustavaisia, jotka jäävät satamassa tukkeeksi jonon keulille.

Turvavyö tuntui puristuksena vatsalla kun ähkin istuimen ja ratin säätöjen kanssa. Olimme päätyneet siihen, että hennoista unista huolimatta olisin luultavasti aamusta virkeimmilläni ja ajokelpoinen.

Paalupaikka oli hintansa väärti, mutta sain huomata vetovastuun kirot heti laivasta ulos ajettuani. Risteys tupsahti eteen aivan liian äkkiä ja viittoja oli aivan liian monta. ”Hetikö tässä pitää valintoja tehdä”, tuiskahdin, en Ilkalle vaan maailmalle yleisesti. Ja sitten neuvottomuuden kasvaessa jo Ilkallekin: ”Sano jotain!”

Navigaattori ei tietenkään herännyt, vaikka Ilkka hieroi sitä kuinka. ”Se hakee satelliittia”, hän sanoi ja pätevänä apukuskina leväytti vanhan kunnon paperikartan auki. Kartta peitti puolet näkökentästäni, mutta onnistuin pysymään kaistallani. Vääjäämättä tie johti satamasta pois epätietoisimmankin.

 

Suoritettiin Ruotsi ja päästiin Tanskaan. Tanskan-lautan jälkeen vaihdettiin kuskia ja minä pääsin nuokkumaan.

Maisema ei ollut alkanut vihertää yhtään. Minä olin haaveillut jo kesästä. Mitä oikein olin odottanut?

Pimeni. Vastaantulijoiden valot huojuivat ja silmiä kirveli.

Hotelleita ei ollut varauksessa ennen Roomaa. Oli tarkoitus, että etapit voisivat elää tilanteen mukaan. Ilkka oli luvannut hoitaa meidät nukkumaan tilanteessa kuin tilanteessa, mutta nyt hän ehdotti, että etsisin hotellin puhelimella. Voin pahoin väsymyksestä ja kivahdin, etten kykene tihrustamaan näytöltä ensimmäistäkään hotellia.

Kööpenhaminan pohjoispuolella heräsin horteestani (jota Ilkka myöhemmin nimitti ensimmäiseksi mökötyksekseni) ja ilmoitin, etten jaksa istua enää minuuttiakaan. Siitä kehkeytyi sanaharkka, sillä Ilkan mielestä olisi kannattanut ajaa vähintään Kööpenhaminan eteläpuolelle, ehkä vielä Saksankin puolelle. Aamusta tulisi sujuvampi, kuului perustelu. En edes yrittänyt kiistää Ilkan näkökantaa, mutta en myöskään luopunut omastani: nääntyisin, ellen pääsisi autosta pois viiden minuutin sisään.

”Kuule kun tuo huokailu ei nyt auta yhtään.”

Etuvasemmalla näkyi suuri hotellikompleksi. ”Aja tuonne”, sanoin.

”Miten täällä voi olla ruuhka vieläkin”, Ilkka manasi autojen punaisten perävalojen kajossa. ”Mistä sinne edes käännytään?”

En minä saanut valomerestä yhtään paremmin selvää kuin Ilkkakaan, mutta sen tajusin, että olimme auttamatta väärällä kaistalla. Vasemmalle olisi pitänyt jo päästä. Taisin huokaista. Kaduin kyllä heti, sillä tajusin kuulostavani marttyyrilta. Pitkittynyt riita illasta puuttuikin. Huokasin uudestaan.

”Kuule kun tuo huokailu ei nyt auta yhtään”, Ilkka sanoi. ”Etsisit jonkin osoitteen.”

”Minä en kykene, en näillä silmillä”, sanoin. ”Eikö me juuri ohitettu toinenkin hotelli? Aja jonnekin, ihan sama minne.”

Ilkka käänsi vasempaan ensimmäisestä mahdollisesta risteyksestä ja sitten heti oikealle. Pisto ei vienyt hotellin pihaan vaan jonkinlaisen varastoalueen portille. Portti oli kiinni. Onneksi, ajattelin mutta en sanonut mitään. Hyvä ettei Ilkka hölmöillyt meitä johonkin satamaan.

”Tuonne! Nyt aja takaisin tuolle isolle tielle ja sitten ajat niin pitkään, että seuraava hotelli tulee vastaan. Siihen mennään vaikka se olisi minkälainen.”

Ilkka otti ohjeet tyynesti vastaan. Ihailin häntä siitä. Ilkan tyyneys yllätti minut usein. Nekään repliikkini, jotka olisi voinut tulkita tiuskimiseksi, eivät tulleet tulkituiksi niin. Se oli taivaallista sillä olin lipunut luulemaan, että kumppanin harhaisten tulkintojen kanssa piti vain oppia elämään.

”Minuakin väsyttää”, Ilkka huokasi kun oli saanut auton käännetyksi ahtaassa umpikujassa. Sitten hän katsoi minua ja naurahti: ”Me huokaillaan kilpaa.”

”Pakko jaksaa vielä syödä”, minä sanoin. Emme olleet laivasta lähdettyämme syöneet kuin jäätelön tai pari tankatessa.

Toivo alkoi herätä. Pieni pätkä monikaistaista yhä ruuhkaista tietä vei kohti hotellikompleksia, eikä aikaakaan kun Ilkka pysäköi auton suurelle parkkipaikalle. Aukion kolmella laidalla nousi hotelli. Rakennukset vaikuttivat upouusilta aaltoilevine seinineen ja vesiaiheineen.

”Näiden kuutioiden ja kartioiden parissa on arkkitehti jos toinenkin viettänyt tovin”, Ilkka sanoi. Jotain pienempää ja pittoreskimpaa oli molemmilla ollut mielessä, mutta yhdeksän tunnin ajo huonounisen yön päälle tarkoitti, että etsinnät oli etsitty. ”Tähän jäädään”, totesimme yhdestä suusta ja astuimme kaksion kokoiseen tuulikaappiin, joka avautui jättimäiseen eleganttiin vastaanottoaulaan.

Yökohtainen budjettimme ylittyi bisneshotellissa reilusti, mutta nipistää ehtisi myöhemminkin. Juuri nyt emme jaksaneet välittää. Ennen huoneeseen könyämistä varasimme pöydän ravintolasta, joka lupasi tarjota tulella tehtyjä ruokia.

Huone oli iloinen yllätys: skandinaavisen selkeä mutta lämmin. Punainen ja tumma ruskea vasten valkoista ei ole yhdistelmä, jota olisin halunnut kotonani nähdä, mutta huoneessa se toimi. Syvänpunaiset Poulsenin valaisimet riemastuttivat minua erityisesti. Heittäydyin selälleni rubiininpunaiselle sängylle. Ilkka oli mennyt suoraan suihkuun ja oli lasiseinän läpi näytillä kuin akvaariossa. Mies seisoi lämpimän veden alla ja oli kääntänyt kasvonsa ylös kohti suihkua niin, että näytti auringonottajalta. Ihokarvat olivat liimautuneet pitkin pintaa kuin harvaturkkisella hylkeellä. On se söpö, raukea ajatus valtasi mieleni ja annoin silmieni ummistua.

Seuraavassa hetkessä päälleni tippui muutama vesipisara. Paksu päiväpeitto kahisi kun pyyhkeeseen kietoutunut Ilkka hytkytti minua hellästi vasten patjaa: ”Älä kokonaan nukahda, nyt mennään syömään.”

”Tätä onni kai on”, sanoin Ilkalle koska siltä se tuntui. Eteemme oli kannettu paikalliset tilasiiderit ja katajasavustettuja kampasimpukoita. Pelkäsin, että hervahdan kyynelehtimään kesken syömisen, niin tyytyväinen olin olooni. Pääruoaksi otimme burgerit, jotka osoittautuvat maittaviksi ja mukavan raikkaiksi lajissaan.

Tyytyväisinä ja kylläisinä kävimme levolle seuraavan päivän koettelemusta varten. Sen tarjoaisivat Saksan moottoritiet.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Testiajo, osa 1/8: Reija ja Ilkka ovat seurustelleet viisi kuukautta. He ovat lähdössä automatkalle Eurooppaan, ja Reijaa hermostuttaa. Hän haluaa pitää menneisyytensä salassa Ilkalta.

Asuin siihen aikaan yksin. En oikein uskonut muun olevan mahdollistakaan. Parhaimmillanikin uskoin pystyväni ehkä viikonloppuloman mittaiseen yhteiseloon täydellisissä olosuhteissa täydellisen partnerin kanssa.

En tietenkään uskonut täydellisyyteen. Hain sitä herkeämättä.

Nyt olin aivan ymmärrettävästi kauhuissani: jossakin vaarallisen sumentuneessa tilassa olin tullut luvanneeksi autoilla halki Euroopan tuoreen miesystäväni kanssa. Matka veisi pari viikkoa. Enemmän kuin viikonloppu toisen ihmisen vieressä suljetussa tilassa! Mitä ihmettä olin mennyt lupaamaan! Ei siinä mitään, Ilkka oli ihana (on yhä), mutta silti. Pakkasin ja huokailin. Purin ja huokailin ja pakkasin taas.

Olimme tunteneet kuukauden ajan. Matkaidea oli syntynyt toisen yhteisen yömme jälkeen. Siitä lähtien olin pakkaillut. Pidin sitä henkisenä valmistautumisena. Peruminen oli mielessä joka toinen tunti. Tietenkään en voinut perua. Lupaus on lupaus ja minä tyttöhän pidän lupaukseni.

Siis pakkasin. Ja purin.

Kuudentoista päivän matka, yhdettoista kengät. Aivan kohtuullista, laskin ja lisäsin nudet avokkaat pinon ylimmäksi. Jos elämänkokemus on jotain opettanut niin sen, että kenkiä on oltava mukana riittävästi. Riittävästi on se määrä, jolla selviää jokaisen mekon kanssa, myös vielä hankkimattomien. Nyt piti sitä paitsi ottaa huomioon vaihtuvat säät ja matkalla vaihtuvat vuodenajat. Mekkojen lisäksi tarvitsisin reisitaskuhousuja sun muita. Mitä vain voisi tulla vastaan. En juuri tuntenut Ilkkaa. Enkä Euroopan moottoriteitä.

Kenkälaatikot täyttivät eteisen ja kohosivat korkeuksiin kuin pätkä muuria. Matkalaukut odottivat asemissa ovella. Ilkka saisi pujottautua sisään.

Tyytyväisenä istahdin vierashuoneen sängylle ja kuvittelin, kuinka kohta raahaisimme laatikot yhteisvoimin autoon ja mies lohkaisisi ujon fyysikkovitsin tilavuusmitoista tai kaiken suhteellisuudesta ja toivoisi leikkisän arasti, että hänen kahdet kenkänsä voitaisiin ujuttaa mukaan – olkoonkin, että ne olivat kooltaan minun kolmeysejäni suuremmat. Minä rusentaisin häntä lämpimästi niin kuin vain humanisti luonnontieteilijää voi ja sanoisin että kohtuullinen toive.

Lempipuuhaani, kuvitella sanoja toisten suuhun.


Ärhäkkä pirinä sai minut pomppaamaan jaloilleni. Mikä voi soida? Puhelin ei soi noin eikä tietokone. Ilkalla on avain, on ollut jo pari viikkoa. Ovipuhelin. ”Ei, ei nyt”, parahdin ääneen, mutta ovipuhelin jatkoi. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka ikävää särinää se piti.

Hetken emmittyäni ryntäsin vaientamaan sisäoven vieressä huutavan laitteen. Olin kömpelö. Toinen kenkätorni kaatui kolisten. Kamerassa ei näkynyt ketään.

Jähmetyin ovipuhelimen eteen. Pizzamainosten jakajille en avaisi. Taaksepäin en päässyt, laonneet ja auki levähtäneet kenkälaatikot estivät ottamasta askeltakaan. Kiiltonahan päälle ei pidä tallata, tulee rumaa jälkeä.

Nyt soi jo ovikello. Olisi pitänyt hankkia ovisilmä. Se oli ollut mielessä joka päivä edellisen eron jälkeen, mutta en ollut saanut aikaiseksi. Olin päättänyt olla optimisti ja toivoa, että tarve väistyisi enkä kuulisi Kimmosta enää koskaan.

Eteinen täyttyi äänistä ja humisi kuin lähtöaula. Hengitä äänettömästi, komensin itseäni, se voi olla Kimmo. Se takuulla on Kimmo. Nopea sisäänhengitys, ilmavirran kohina kitalaessa, jännitys solisluissa. Minä humisin, ei eteinen. Vanha paniikki nousi, tunnistin sen, takuulla Kimmo, takiainen ja vainooja, unohduksen luoliin haudattu häiriö ja hirviö, en avaa, en enää ikinä. Käteni nousivat ohimoille ja kynnet painuivat päänahkaan. Teatraalinen ele. Annoin käsien hervahtaa alas ja kohensin ryhtiä: Pysähdy. Jos tämä on sitä mitä pelkäät, tarvitset kaikki voimasi.

Hengitä äänettömästi, komensin itseäni, se voi olla Kimmo.

En avannut ovea. Nostin kiiltonahkakengät turvaan ja potkin laatikosta singonneet vaelluskengät loitommalle. Pääsin peruuttamaan askeleen verran loitommaksi kammottavaksi muuttuneesta ovesta.

Perääntyminen ei vaientanut ovikelloa. Sitten koputus, vaativa koputus.

”Reija!”

Vaatteeni kahisivat. Jähmetyin.

”Reija, huhuu!”

Käytävässä kaikui. Huhuilu soi selkeänä ja rikkaana, ilman Kimmon tunkkaista kitalakisoundia.

”Reija, oletko siellä? Avaimet jäi kotiin!”

Ilkan ääni. Minä tyhmyri. Astuin takaisin ovelle. Pidätin yhä hengitystäni. Rauhoitu! Painoin otsani hetkeksi oven puupintaan. Olisi hullua näyttää liian helpottuneelta tai toisaalta säikähtäneeltä. Avasin.

”Avaimet jäi? Ethän sinä unohda avaimia”, ihmettelin ja suikkasin suukon jonnekin parran joukkoon. ”Miten pääsit sisään?”

”Naapurisi sattui tulemaan”, Ilkka sanoi.

Tunsin punastuvani. Teki mieli pyytää Ilkalta anteeksi, niin julkeasti Kimmo pomppasi taas mieleen. Naapuri olisi yhtä lailla saattanut päästää Kimmon käytävään, itse olisin saattanut epähuomiossa avata oven ja siinä olisin taas ollut miehen kuristusotteessa ja selitystulvan alle hukkumassa. En osannut ajatella loogisesti. Nyt ei ollut Kimmoa vaaniskelemassa, ei ovipuhelimella soittamassa, ei käytävässä hiippailemassa.

Ilkka ripusti takkinsa naulakkoon. Minä keskityin ajattelemaan, että menneisyys ei saisi pullahtaa esiin eikä Kimmo päästä myrkyttämään Ilkan ja minun välejä, mikä puolestaan tarkoitti, että Ilkka ei saisi tietää Kimmosta. Ilkkaa oli suojeltava menneisyyteni pimeimmiltä kausilta, sen olin päättänyt jo toisilla treffeillä. Oli suojeltava Ilkkaa ja rauhoituttava itse, nautittava siitä, että kaikki oli vielä tuoretta ja puristamatonta.

Ilkkaa oli suojeltava menneisyyteni pimeimmiltä kausilta.

Totta kai päätöksestäni pitää menneisyys osittain Ilkalta piilossa oli hankalia seurauksia. En kuitenkaan ollut valehdellut mitään, sillä siitä vasta vaikeuksia olisikin tullut. Kun Matera nousi matkakohteena esiin, pidin parhaana jättää kertomatta, että olin käynyt kaupungissa aiemminkin. Pasolinin leffan katsoimme, mutta omia matkakuviani en näyttänyt. Ajattelin, että autossa istuessa saattaisi tulla sopiva hetki kertoa, että minulle matka ei ollutkaan ensikosketus Basilicatan maakuntaan eikä tuleva kulttuuripääkaupunkivuosi ainoa syy. Suunnittelin livauttavani noin vain ohimennen, että olenhan minä muuten piipahtanut siellä, jäi ihastuttamaan se paikka…

Sopivaa hetkeä ei tullut. En uskaltanut ottaa sitä riskiä, että Ilkka olisi ajatellut minun haluavan verestää vanhoja muistoja. Pelotti, vaikka en pitänyt todennäköisenä, että juuri Ilkka kaikessa tasapainoisuudessaan olisi moisesta keksinyt mököttää. Koskaan ei voi olla varma.

”Minä heitän nämä auton perään”, Ilkka huikkasi ja hävisi pakkauspuuhiin. Ensin hän raahasi matkalaukut autoon, sitten yhdessä juoksutimme pienemmät nyssäkät ja kenkälaatikot autohalliin. Olimme tehneet hissittömyyslupauksen ja se piti: juoksimme eteisen ja auton väliä.

Olin ylpeä: Olimme selvinneet monelle päivälle venyneestä pakkausurakasta riitelemättä. Operaatio oli otettu iloisen liikunnan ja aivojumpan kannalta, ja auto oli pakattu tiiviisti kuin taidokkaasti ladotut Tetris-palikat. Ehkä mekin osoittautuisimme palikoiksi, jotka solahtavat toistensa koloihin kitkatta.

Traditioista ei tingitä. ”Nappaan nopeat lähtökahvit Minnan kanssa”, ilmoitin Ilkalle kun viimeinenkin hiuspinni oli autossa, kun roskat oli viety ja tiskiallas siistitty. Ei Ilkalla ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin: hän kellahti iltapäivätorkuille keräämään voimia.


Alkumatkasta tulisi tylsä: illalla lauttaan, aamusta Etelä-Ruotsin kimppuun, illaksi Tanskaan, joka on yllättävän pitkä pala maata sekin. Saksasta kaikki tiet vievätkin jo Roomaan, pitäisi vain valita reitti. Siinä kohtaa suunnitelmaa meillä oli vielä vähän neuvoteltavaa: Ilkka halusi tutkia sotahistoriallisia muistomerkkejä ja taistelupaikkoja; minulla oli vain kiire Italiaan, ensin Roomaan, sitten perille Materaan.

Lähtökahvit olivat tarpeen siksikin, että Minna oli ehdottanut tapaamista jo muutaman kuukauden, mutta jotain kiirettä oli aina olevinaan. Nyt olin hyvissä ajoin Strindbergillä. Olin valloittanut nojatuolit ja aloin hermostua kun Minnaa ei kuulunut. Parhaita paikkoja ei turhaan sovi pitää varattuna. Tai istuinhan siellä itse, mutta ei sitä lasketa. Muhkeiden tuolien paras puoli on se, että niiden uumeniin puhe uppoaa eikä kantaudu vääriin korviin. Tarvitsin elämänohjeita. Tee niin, älä noin, ajattele tätä, älä sitä. Minua vaivasi matkapaniikki, ja suorasukaisessa neuvomisessa Minna oli hyvä. Keneltäkään muulta en olisi siinä tilanteessa ohjeita ottanut.

”Nuppu!” Minna huikkasi ovelta.

”Armas!” vastasin.

Siliteltiin siinä toistemme selät ja käsivarret. Minna toi mukanaan sisään maaliskuun alun viileyttä mutta myös valoa, joka lupasi jo lämpöä.

”Kolmisen tuntia ja me ollaan lautalla.”

”Se siis toteutuu?” Minna hihkaisi, tarpeettoman yllättyneesti minusta.

”Epäilit?”

”No totta kai! Etkö itse muka?” Minna heitti vastakysymyksen, johon minun oli rehellisyyden nimissä pakko vastata myöntävästi. Olin epäillyt ja epäilin edelleen.

”Mutta en haluaisi epäillä!” parahdin. ”Haluaisin olla niin lojaali Ilkalle, etten tarvitsisi edes näitä kahvihetkiä! En haluaisi, että minun on pakko puhua kanssasi, jotta voin ylipäätään lähteä. Haluaisin, että pystyisimme Ilkan kanssa jakamaan kaiken eikä minun tarvitsisi sanoa sanaakaan hänestä kenellekään, ei sinullekaan, anteeksi nyt vain, pulu. Haluan miehen, jonka suhde minuun on niin selkeä, ettei mitään siihen liittyvää tarvitse ruotia.”

”Hassu, ei tuommoinen ole realistista. Suhteista on puhuttava”, Minna opasti. ”Ja mitä sinä tarkalleen ottaen hermoilet? Sen lisäksi, että pelkäät, ettet kestä istua päiväkausia autossa kenenkään kanssa? Eihän se ole Ilkan vika vaan sinun ominaisuutesi.”

En väittänyt vastaan. Skoolattiin kahvikupeilla. Sovittiin, että olen ihan vain tavallisen hermostunut itseni. Oltiin taas yhteisymmärryksessä minun ominaisuuksistani.

Tee elämästä mukavaa, yksinkertaista ja mielenkiintoista. Se oli Minnan motto. Odotin, milloin hän itse alkaisi noudattaa ohjetta. Yksinkertaisuuden tavoitteleminen näytti nimittäin välillä melko monimutkaiselta. Olin siihen mennessä ollut Minnan kaaso neljästi.

Yhteisymmärryksemme lepäsi vankalla pohjalla.


Minna hörppi kahviaan, avasi muutaman kerran suunsa kuin puhuakseen mutta vaikeni. Pelästyin melkein. Meillä ei ole koskaan ollut tapana sensuroida puheitamme toistemme seurassa, mutta nyt Minna näytti miettivän liikaa. Toisinaan teki kovastikin mieli ehdottaa, että hän pitäisi pienempää suuta, mutta vielä suuremmassa arvossa pidin välistämme suoruutta. Meillä ei tosiaankaan ollut tapana loukkaantua.

Äkkiä Minna kolautti kuppinsa pöytään. Mitä tahansa hän olikin miettinyt, hän oli nyt löytänyt reitin toisaalle. ”Ihan kauheaa. Ikinä ei ole sattunut täällä vielä. Kahvi on liian kuumaa ja vetistä.” Minna viittilöi tarjoilijan luokseen ja pyysi huolellisemmin valmistetun kupillisen. ”Kauanko te nyt olettekaan seurustelleet?” hän sitten kysyi.

”Puoli vuotta. Melkein. Viisi kuukautta jos tarkkoja ollaan”, sanoin ja silloin se iski. Häpeä. Viime vuosina suhteissani oli aina ollut kyse puolesta vuodesta. Tarkasti kuin Neiti Aika olin puolen vuoden kohdalla sanonut kiitos ja hei. En enää edes laskenut kuinka monta kertaa se oli jo tapahtunut.

Minna hymyili vinosti. Helppohan hänen oli olla nyt viisas hartaasti harjoitellussa parisuhteessaan. Neljäs avioliitto, kai siinä viisastuu. ”Että puoli vuotta, melkein. Onko ihme, että pelottaa?” Se oli retorinen kysymys, mutta tunnustin silti:

”No ei kai. Ilkka on kulta, mutta pelkään, että puolen vuoden kohdalla olen jo muuttanut mieleni. Siis muutaman viikon kuluttua. Joko matkalla tai kohta sen jälkeen. Niin voi käydä noin vain, enkä minä mahda mitään.”

”Onhan se vähän tavaksi päässyt”, Minna nyökytteli ja lohkaisi haarukallaan ison palan pähkinätorttua. Haarukallisen matka suuhun pysähtyi leuan korkeudelle kun hän varoittamatta kysyi: ”Mikset sinä muuten ole halunnut esitellä meitä?”

Viime vuosina suhteissani oli aina ollut kyse puolesta vuodesta.

Olin toivonut, että tätä hetkeä ei tulisi. Olin toivonut, että Minna kerrankin olisi hienotunteinen. Totta kai olin periaatteessa halunnut yhyttää Ilkan ja Minnan. Jostain syystä olin kuitenkin vältellyt tilannetta. Olisinhan nytkin voinut sopia, että Ilkka hakee minut suoraan kahvilasta ja tapaa Minnan lyhyesti, mutta jokin pidätteli ehdottamasta järjestelyä, joka olisi ollut kaikkein järkevin. Ei minulla ollut mitään varsinaista tarvetta käydä enää kotona. Aivan turha mutka. ”Voi Minna armas, en minä tiedä! En vain jaksa… tai…” sopertelin.

”Sinua hävettää”, Minna keskeytti. ”Kyllä minä tajuan. Arvaa miten paljon minua on hävettänyt. Häät häiden perään plus kahdet Tinder-kihlat”, Minna huokasi.

Tätä en ollut osannut odottaa. Miksi tästä ei ollut puhuttu? Minnako häpeäisi? Minna, joka kerta toisensa perään sitkeästi järjesti edellisiä näyttävämmät häät? Keventääkseni tunnelmaa sanoin: ”Olen sinua jäljessä, Ilkka on minulle vasta ensimmäinen Tinder-mies.”

Minna ei hymyillyt.

Mikä ihme meitä vaivasi? Miksi me hoipuimme, aikuiset naiset?

”Ihan kuin alusta saakka olisin valmis pitämään kirjaa suhteen tuhon merkeistä. Mistä se kertoo?” kysyin.

”Sa se”, Minna henkäisi mutta virnisti sitten: ”Ehkä sulla on kysymys siitä, että niin kuin johonkuhun toiseen iskee flunssa puolen vuoden välein, sinut kaataa raastava suhde.”

Naurahdin kuivasti. Skoolattiin taas. Nyt Minna nyökkäsi kahvin maulle hyväksyvästi. Puheenaiheen oli parasta vaihtua, itseanalyysille ei ollut enää aikaa. Minna tuli ilmeisesti samaan lopputulokseen ja kysyi: ”Mitä Iirikselle kuuluu?”

”Hyvää vain. Se on innoissaan opinnoista. Tai välivuotta se viettää, etsii itseään.”

”Minkä parissa?”

”Se meni sellaiselle kirjoittajalinjalle tuonne, tuonne… no jonnekin kauas”, änkkäsin. En muistanut, missä tyttäreni opiskelee. ”Se asuukin siellä, asuntolassa, kuvittele.”

”Etkös sinä käynyt sellaisen silloin aikoinasi, kansanopiston tai vastaavan?” Minna muisti.

”Joo, no se nyt oli sellainen, en minä tiedä, runotyttöhaave. Tiedottaja minä olen joka solullani”, ilveilin ja kohensin silmälasejani tärkeilevästi. Pääsimme vakioaiheeseemme eli taivastelemaan, miten voikin olla niin, että tiedottaja on täysin pihalla kaikista oman arkensa asioista ja että toimittajan, siis Minnan, suurimmat uutiset liittyvät hänen omaan elämäänsä.

”Aika huuruinen tiedottaja, kaikella rakkaudella, darling!” Minna sanoi.

”Ja skuupiton toimittaja”, vastasin.

Minna vakavoitui taas: ”Oletko varma, ettei sinun kannattaisi yrittää vielä?” Kun en tajunnut, mitä, Minna lisäsi: ”Kirjoittamisen saralla, tarkoitan.”

”Ai mitä, julkaista jotain omaa vai? Älä naurata, hyvä ihminen! Minulla on kunnon työ, viimeinkin kunnon mies – ehkä – ja nyt edessä kunnon loma, joten älä sinä rupea pistämään huuruja minun päähäni! Sitä paitsi kirjoittaminen on Iiriksen unelma, ei minun sovi tyttäreni kanssa kilpailla. Kirjoita itse!”

”Joo, joo, rauha, rauha”, Minna tyynnytteli. ”Miksi te muuten haluatte mennä autolla? Alle kolme viikkoa kuitenkin aikaa.”

”No se on tämä tavallinen. Lentäminen ei ole matkustamista. Sielu ei ehdi mukaan. Ja tälle reissulle haluan sieluni mukaan, sillä ehkä – – ehkä tässä on vähän testin makua. Molemmin puolin siis. Tai niin minä oletan.”

”Suljettu koeasetelma ynnä äärimmäinen testiajo”, Minna kuittasi.


Kun palasin, Ilkka istui eteishallissa odottamassa. Hän oli täysissä pukeissa, hiukan liian kevyissä lämpötilaan nähden. Mainiota, ajattelin, katse tulevaisuuteen. Kiitäisimme Pohjois-Euroopan halki pikavauhtia kohti lämpimämpiä leveysasteita.

Ihmeellistä ja kauheaa, miten avaimen kiertäminen lukossa ja miesystävän näkeminen oman kodin eteisessä voi saada ajatusketjun liikkeelle. Edes Ilkan lämmin tervehdys ei estänyt kuvaa syntymästä. Putosin muistoon. Jos eteisessä lähtövalmiina olisi istunut Ilkan sijaan Kimmo, vastassa olisi ollut kysymysvyöry: missä olit, miksi näin kauan, mistä te puhuitte, mitä söit, mitä joit, mikset pyytänyt minua mukaan, etkö halua syödä lautalla minun kanssani…

”Lentäminen ei ole matkustamista. Sielu ei ehdi mukaan.”

Ilkka antoi suukon ja työnsi sitten minut käsivarren mitan päähän. Luinko katseesta kummeksuntaa? Rauhoitu, tämä on eri asia, Ilkka on eri mies, komensin itseäni. Ilkka ei moiti eikä esitä vaatimuksia.

Siinä Ilkka oli suloisine kasvoineen, seisoi aivan lähellä ja antoi vielä yhden suukon. Sitten hän nappasi salkkunsa ja pyysi hyväntuulisesti: ”Tarkista vielä passisi neurootikon mieliksi, ja let’s go.”

Ei jälkeäkään kummeksunnasta tai epäluuloista. Reipastuneena kurkistin käsilaukkuun. Passi ja lompakko, tallessa tutun sälän joukossa. Kaikki muu valmiina autossa.

”Kumpi starttaa?” kysyin.

”Minä voin aloittaa. Hoida sinä aamulla meidät pois Tukholmasta.”

Laskeuduimme alas autohalliin ja vyöttäydyin paikalleni hyvillä mielin. Kertaakaan ei ollut tarvinnut keskustella siitä, kumpi ajaa missäkin. Ilkka luotti minuun. Se tuntui luksukselta, sillä autoilustakin oli jäänyt trauma. Kimmon lipevän pinnan alla oli piillyt tieraivoaja. Pienilläkin yhteisillä matkoilla, uimahalliin vaikka, sain todistaa kiilailua ja kuittailua tyyliin oletko-nainen-vai-onko-sinussa-muuta-vikaa, kun joku Kimmon mielestä osoittautui hitaaksi risteysajossa. Kerran Kimmo heitti minut autosta ulos liikenneympyrässä. Silti annoin suhteen jatkua.

Kahvi maistui suussa. Mietin Minnaa ja itseäni. Mekö muka moderneja naisia, itsenäisiä, vahvoja, emme kenenkään vietävissä? Hah, säälittävää!

Hirnahdin kai, ehkä vähän katkerasti, sillä Ilkka kysyi: ”Mitä?” Seisoimme valoissa risteyksessä. Ilkka vaikutti tutkivalta.

”Mitä mitä?”

”Mitä pitäisi nauraa?”

”Puhuinko minä?”

”No kyllä se lähinnä puhetta muistutti”, Ilkka nauroi ja kääntyi valoista vasempaan.

Jatkis päivittyy lauantaisin.