Kirjailija Päivi Alasalmen tarina kertoo Elisasta ja Maritasta, jotka ovat maalla asuvia, kroonisesta rahapulasta kärsiviä perheenäitejä. Sitten he saavat pähkähullun idean. Kun kerta pankki ryöväsi heidän rahansa, mikseivät he ryöväisi jotain takaisinkin?

Köyhyys tekee naamasta harmaan. Maritan kasvot olivat huolesta harmaat kuin haalea tiskivesi, josta rasva ja lika olivat imeneet pois kaiken pesuainevaahdon, vaikka puolet astioista oli vielä pesemättä. Elisa tiesi, mitä oli hänen ystävänsä oli sanomassa.

– Akselille määrättiin antibioottikuuri poskiontelotulehdukseen, mutta mulla ei oo rahaa ostaa lapselleni lääkettä, Marita sanoi.

– Olisko sulla lainata kymmentä euroa?

Elisa veti henkeä. Hän joutui pudistamaan päätään.

– Ei oo ennen kuin viikon päästä, kun lapsilisä tulee. Kyläpankin tilillä on neljäkymmentä senttiä ja S-tilillä yhdeksän. Lompakossa on viisitoista senttiä ja kaapissa yksi iso tyhjä limsapullo. Liiterissä yks tyhjä tölkki.

– Voi vittu tätä köyhyyttä.

Jälkikäteen Elisa ei ollut varma, kumpi heistä sen ensiksi sanoi. Mutta hän muisti, kuinka he molemmat innostuivat ideasta heti.

– Ei meidän auta muu kuin ryöstää kyläpankki.

He olivat vähän päälle nelikymppisiä perheenäitejä ja asuivat omakotitaloissaan viehättävän idyllisessä maaseutukylässä. Tai oikeastaan he asuivat pankin omistamissa omakotitaloissa, joiden lainan lyhennyksiä ja korkoja he maksoivat selkä vääränä. Niin kuin sadattuhannet muut suomalaiset, jotka olivat halunneet kasvavalle perheelleen tilaa tai yksityisyyttä omalle elämälleen. Eivätkä kaikki heistä suinkaan keksineet ryöstää pankkia, vaan maksoivat mukisematta lainanlyhennykset, kärsivät kroonisen rahapulan ja odottivat aikaa, kun asuntolaina olisi maksettu kokonaan. Sitten alkaisi Se oikea elämä.

Mutta Elisa ja Marita eivät. He ratkesivat kolkkoon nauruun. Elisalla meni teetä väärään kurkkuun.

– Minä haluan ajaa pakoautoa. Minä olen aina halunnut! Elisa sanoi.

– Minä olen niin hyvä. Pyörät sutien, ei mitään vilkkua vasemmalle, siitä vaan kaahataan pakoon.

– Omaa autoasiko ajattelit ajaa? Jonka rekisterilaatasta näkee heti, kuka sen omistaa?

Elisa mietti hetken.

– Jos ryöstetään pankki talvella, niin rekkarin päälle voi taputella lunta?

Marita nyökkäsi.

– Joo, se käy, ja kesällä sen voi tuhria ravalla. No jos sinä ajat, niin minä menen sitten pankkiin sisälle.

– Sanot että perkele, nyt riittää se koronkiskominen, rahat tänne tiskin yli ja sassiin.

– Omiahan me vain sieltä haetaan. Niitä kymmeniä tuhansia euroja, mitä sinne on syydetty korkoina viimeiset kaksikymmentä vuotta.

– No niinpä, Elisa sanoi ja uskaltautui taas hörppäämään teetä.

– Pyssy. Pyssy sinulla pitää olla.

– Mistäs me pyssy saadaan tähän hätään?

– Mikillä on. Sillä on savipyssyjä, puupyssyjä, muovipyssyjä ja legoista tehtyjä.

Mikki, eli oikealta nimeltään Mikko, oli Elisan 10-vuotias poika. Lisäksi Elisalla oli 12-vuotias tytär Saara. Hän oli eronnut kaksi vuotta aiemmin, kun hänen miehensä Make oli löytänyt kaupungista nuoremman ja hehkeämmän naisen ja muuttanut tämän luokse asumaan. Lähtiäisiksi Make oli sanonut, ettei oikeastaan ollut viihtynyt maalla ollenkaan. Elisa oli ottanut lisää asuntolainaa, lunastanut miehen pois ja jäänyt viihtymään taloonsa. Elisan ja lasten oli pakko viihtyä.

Elisalle oli tärkeää, että lapset saivat jatkaa koulunkäyntiä siinä luokassa, jossa he koulun aloittivatkin. Hän itse oli lapsena joutunut muuttamaan ja vaihtamaan paikkakuntaa monta kertaa. Hän nautti siitä, että sai elää nyt paikoillaan, ilman jatkuvaa muuttamisen pakkoa. Vaikka sitten turpeeseen sidottuna. Tai ei turpeeseen, vaan pankkiin. Mutta rahat olivat niin lopussa, että hänen olisi pyydettävä lyhennysvapaata kuukautta. Ja keksittävä jotain.

– No niin, pyssyasia kunnossa, Marita sanoi ja hämmensi teetään.

– Onko sinulla bensaa?

Elisa alkoi nauraa.

– Ei kauheasti. Ensin pitää ryöstää pankki ja pyytää pieniä seteleitä, sitten ajaa tankkaamaan kylmäasemalle. Sitten voidaan taas jatkaa pakomatkaa. Mihin me muuten ­paetaan?

– Mekö? Eihän me muualle voida paeta kuin omiin koteihimme. Johan siellä mukulat odottaa nälkäisinä ruokaa.

Maritalla oli kolme lasta: kolme poikaa kymmenen ja kuudentoista välillä. Lasten kautta he olivat tutustuneetkin, päiväkodissa, kun Mikki ja Maritan nuorimmainen poika Akseli olivat samanikäisiä. He kävivät yhä samaa alakoulua samalla luokalla. Maritan mies Ville purki työkseen käytöstä poisjääneitä pienteollisuuskoneita. Keikkoja oli ympäri Suomea ja Viroa. Keikat olisivat olleet hyvin palkattuja, jos niitä vain olisi ollut vähän useammin. Heillä oli monenlaista velkaa.

– Sinulle tarvitaan hyvä valepuku.

– Johan meillä on, ihan täydellinen. Me ollaan keski-ikäisiä, tanakoita perheenäitejä. Rouvia, sinäkin, vaikka sitten eronnut rouva. Me ollaan valmiiksi näkymättömiä naisia. Ei me tarvita mitään näkymättömyysseerumeita tai nanoantenneja.

Elisa pyrskähti nauramaan. Marita sai aina hänet hyvälle tuulelle. Vaikka Marita olisi kertonut kuinka karmeita ja surullisia asioita, hän osasi kääriä ne mustan huumorin viittaan. Hän ei ollut katkeroitunut mistään, vaikka oli saanut potkut matkatoimistovirkailijan työstä kaksi ja puoli vuotta aiemmin. Nyt hän oli pudonnut ansiosidonnaisen päivärahan ulkopuolelle ja sai vain peruspäivärahaa.

Ihmiset ostivat matkalippunsa itse netistä, vertailivat hintoja ja valitsivat halpalentoyhtiön. He lensivät kohdemaahan, josta he olivat jo itse netistä varanneet hotellihuoneen. Maritan räätälöimät matkapaketit jäivät ostoslistan ulkopuolelle, ja kuten monille muillekin matkatoimistovirkailijoille, lopulta Maritallekin näytettiin ulko-ovea ja potkaistiin kengän kuva takapuoleen.

– Joo, mutta pankkineiti tunnistaa sinut kyllä. Näin pienessä kylässä.

– Siellähän on niitä uusia. Vanhat virkailijat on siirretty pois. Tai sitten ne lymyilee takahuoneissaan jakamassa lainapäätöksiä. Kassalla ei ole enää ketään niistä, jotka minä joskus tunsin nimeltä.

– Puhelin pitää jättää kotiin ryöstön ajaksi. Minä luin netistä, että Sipoossa oli tehnyt pankkiryöstön valepukuinen mies, jota oli kyllä epäilty erääksi aiemmin pankkeja ryöstelleeksi mieheksi. Tämän tyypin puhelintunnistetiedot olivat täsmänneet pankin sijaintiin, vaikkei miehellä normaalisti ollut mitään aihetta olla siellä päin. Mutta ei sitä silti oikeus tuominnut vankeuteen, kun sitä ei voitu aukottomasti todistaa valvontakameran kuvasta juuri siksi mieheksi. Se vapautettiin, Elisa kertoi.

– OK. No niin, otetaanpa sille, Marita sanoi, ja he kilistivät teekuppejaan.

– Mutta valepuku olisi kiva.

– Parta ja mustat aurinkolasit?

– Partahan tässä kasvaa jo itselläkin, Marita nauroi ja sai Elisan taas nauramaan. Sinä aamuna hän oli nyppäissyt kaksi partakarvaa leuastaan. Kenenköhän vuoksi senkin viitsi tehdä, hän mietti. Marita ei käynyt ikinä missään. Unelmien poikamies saisi kulkea tietä pitkin hänen tonttinsa ohi ja bongata hänet au naturel löksöpöksyissä ja lantsareissa. Siinä ei pari partakarvaa paljon painaisi. Mutta ehkä hän nyppäsi ne ihan oman itsensä takia. Sen ajan muistolle, jolloin hän vielä jaksoi pitää huolta ulkonäöstään. Niille muistoille, kun joku oli sanonut hänelle: sinä olet kaunis.

– Mutta minun silmälasieni päälle vielä aurinkolasit? Talvella? Marita ihmetteli.

– Joo, ehkä ne näyttää hassulta, mutta kyllä ne musta kuuluu asiaan, Elisa tuumi ja nuoli sormistaan keksinmurua.

– Meidän pitää tehdä tämä kunnolla tai ei ollenkaan.

– Ehdottomasti.

– Kaikkein hienointa olisi tietysti, jos voisi ratsastaa hevosella parkkiin pankin eteen niin kuin lännenleffoissa. Hevosten kaviot kirskuen, me niitä rajusti kuolaimista kiskoen. Hevoset korskuisivat ja muljauttaisivat silmänvalkuaisiaan.

– Siinä pitäisi olla puomi, johon ne sidottaisiin.

– Onhan siinä vieressä Saluuna. Mitä jos pistetään siihen Saluunan terassin aitaan kiinni hepat ryöstön ajaksi? Elisa ehdotti.

– No niinhän onkin, siinähän on puomi jo kuin tilauksesta. Ikään kuin näin olisi tarkoitus tehdäkin. Siellä juodaan ensiksi jotain rohkaisuksi, mitä, viskiä?

– Minä en tykkää yhtään viskistä.

– Voiko teetä juoda rohkaisuksi?

– Kai se käy. Kyllä se meille sopii. Johan me ollaan niin rohkeita, ettei kaivata yhtään enempää rohkaisua.

– Epätoivo tekee rohkeaksi, Marita lohkaisi, ja taas Elisa nauroi.

– No mistä me saadaan hevoset?

– Jaa-a. Eipä noita villihevosiakaan täällä paljon kuljeksi. Mutta tunnen mä yhden maanviljelijän. Sillä olisi lehmiä, Marita muisti.

– Hyvältä näyttää. Karautetaan Kyläpankin pihalle isotissisillä friisiläislehmillä, puna-vihreä-kelta-valko-sini-mustia legopyssyjä heilutellen. Mitäs me huudetaan? Elisa kysyi.

– Ay, caramba!

– Huuda sinä niin. Minä haluan ehdottomasti huutaa sen: Rahat tiskin yli ja sassiin!

– Parempi näyttää lappua, jossa lukee sama asia. Jos vaikka ääni pettää. Eivätkä poliisit voi sitten tunnistaa meitä äänestä. Konttorissa on takuulla kaikki vakoiluvermeet, nauhoitukset ja äänitykset. Piilokamerat ja valvontakamerat sun muut, millä rikkaat suojelevat itseään köyhien kapinayrityksiltä. Ja väripanokset, joita ne sitten piilottavat rahojen sekaan.

– Leikataan sanomalehdestä kirjaimet. Kato jos se lappu putoaa sinne, niin poliisit ei voi tutkia käsialasta, kuka sen on kirjoittanut.

– Kiva, päästään askartelemaan! Tästähän riittää meille puuhaa koko kesäksi.

Marita siemaisi teekuppinsa tyhjäksi ja nousi.

– Pitää mennä, S-marketissa oli sianliha tarjouksessa.

– Morjens, Elisa sanoi. Maritassa oli se hyvä puoli, ettei hän koskaan jäänyt vanumaan. Hän tuli ja meni ennen kuin alkoi haista. Vieraat ja kala alkavat kahden päivän päästä haista, niin Elisan äiti usein tokaisi.

Elisa keräsi kupit tiskikoneeseen. Hän meni pihalle hakemaan päiväpostissa tulleet tämänpäiväiset laskut. Maritan autosta oli jäänyt kunnon sutarit. Vauhdikas pakoauton kuljettaja Maritakin olisi.

Elisa otti haravan ja alkoi haravoida pihaa, sen minkä kädet antoivat myöten. Hän oli pitkällä sairauslomalla toimistosihteerin työstä. Hän oli ollut autokolarissa kahta vuotta aiemmin ja saanut niskaansa retkahdusvamman. Aluksi hän oli tuntunut toipuvan hyvin, mutta sitten niska- ja hartiasäryt olivat alkaneet vaivata. Kädet puutuivat öisin ja päivisin, jos hän yritti työskennellä näyttöpäätteen äärellä.

Näytti epävarmalta, pääsisikö hän enää koskaan palaamaan työpaikalleen. Hän oli yrittänyt jatkaa töitä mutta joutunut aina jäämään uudelleen sairauslomalle. Toistaiseksi vakuutusyhtiö ei ollut tarjonnut kuntoutusta eikä uudelleen kouluttautumista, kun kolmensadan päivän sairauspäivärahamäärä ei ollut vielä tullut täyteen.

Onneksi lapset eivät olleet silloin auton kyydissä. Hän oli pysähtynyt risteykseen odottamaan vastaantulevia autoja, kun hänen autonsa perään ajoi vanha mies, joka oli saanut sairauskohtauksen ratissa. Elisa katsoi taustapeilistä, että päällehän tuo tulee, ja siinä samassa vanhuksen auto iskeytyi hänen autonsa oikeaan takakulmaan. Auto lensi seitsemän metriä ja liikenteenjakajan päälle, mutta onneksi ei vastaantulevien kaistalle. Vanhukselle kävi huonommin, koska hänen vanhassa Toyotassaan ei ollut turvatyynyjä eikä mitään muitakaan turvavarusteita kuin turvavyö.

Elisa laittoi hätävilkut päälle, soitti hätäkeskukseen ja juoksi miehen luo. Miehen kasvoilta valui verta pitkinä noroina, ja hän vajosi sokkiin. Auton katto piti leikata pois, että mies saatiin ulos autosta. Kuvaavaa pienelle paikkakunnalle oli, että ennen kuin ambulanssi ja poliisi olivat saapuneet onnettomuuspaikalle, paikallislehden uutistoimittaja teki jo juttua ja otti autoista valokuvia.

Elisa oli alkanut vältellä kolariristeystä, vaikka se teki hänen elämänsä hieman hankalaksi. Hänen kotoaan pääsi kylän keskustaan kahta kautta, ja risteys osui sille lyhemmälle reitille. Hän ei kuitenkaan uskaltanut ottaa enää pientäkään riskiä, että joutuisi uudelleen kolariin. Hänestä oli tullut ylivarovainen. Hän ei uskaltanut miettiäkään, miten lasten kävisi, jos hänelle tapahtuisi jotain.

– Äiti, mitä me tehtäisiin, jos sinua ei olisi? Niin oli Mikki sanonut eräänä päivänä.

Varmaankin kaikki, joilla oli alaikäisiä lapsia, ajattelivat samoin kuin Elisa. Että heidän on pysyttävä hengissä keinolla millä hyvänsä ainakin siihen asti, että lapset ovat täysi-ikäisiä. Siksikin oli mukavaa suunnitella jotain niin päätöntä kuin pankkiryöstöä. Koskaanhan se ei toteutuisi, sen Elisa tiesi ja sen tiesi Maritakin. Mutta köyhillä piti olla halvat huvit, jos kohta hulluillakin.

Ihanaa, että kevät oli tulossa! Elisa raaputti pihaansa innoissaan, vaikka oli haravoinut jo syksyllä suurimman osan lehdistä pois. Pihassa oli kolme isoa vaahteraa, joiden lykkäämä lehtimäärä tuntui vuosi vuodelta loputtomammalta. Elisa sai pukata kymmeniä ja taas kymmeniä kottikärryllisiä nahistunutta vaahteranlehteä kompostiin. Tai kompostialueelle, kuten naapurin puolta nätisti kutsuttiin. Heillä neljällä tonttinaapurilla oli sanaton sopimus, josta kukaan ei motkottanut. Kaikki kippasivat salaa lehtiroskat toisten tonteille, johonkin syrjäiseen puskaan, minne ei päivä paistanut, ja niin tasapaino ja naapurisopu säilyivät.

Elisalla oli mahtavan mukavat naapurit, joiden kanssa hän oli tullut aina hyvin toimeen ja ystävystynyt. He tekivät yhdessä talkoita ja auttoivat toisiaan missä vain pystyivät. Kaikilla oli myös suurin piirtein samanikäisiä lapsia, joten asuinalue oli aivan unelmapaikka Elisalle.

Kun Make ilmoitti muutostaan takaisin Tampereelle, Elisan ei ollut vaikea päättää, että hän jäisi. Hän ei lähtisi enää suureen kaupunkiin kuin jalat edellä. Talon pitäminen oli vain niin kallista. Se oli suuri unelma, joka söi kaikki muut unelmat.

Maalla asuminen oli rauhoittanut Elisaa paljon. Ei yksinkertaisesti ollut muuta tekemistä kuin istua television ääreen ja alkaa neuloa tumppua, sukkaa tai villapuseroa lapselle. Lopulta muuta ei edes kaivannut. Tärkeintä oli olla paikalla, kun lapset vielä tarvitsivat häntä. Siihen ei enää kuluisi pitkä aika, kun mukulat sulkeutuisivat omien huoneidensa ovien taakse, omien kavereidensa tai ennen pitkää seurustelukumppaniensa kanssa, eikä äidille huikattaisi kuin pikaiset huomenet. Niin, mitäpä sitä muuta olisi seesteinen, keski-ikäinen ex-rouva kaivannut kuin harmaata, tekokuituvahvisteista villalankaa. Ja pientä sievää pankkiryöstöä jonain kauniina perjantaiaamuna. Kertaratkaisua, jolla hän saisi ikuisen rahapulansa hoidetuksi kuntoon. Jatkuva rahan miettiminen ja penninvenytys söivät energiaa, jota hänellä olisi pitänyt olla jaettavaksi lapsilleen.

Aurinko meni pilveen. Hanskat olisivat olleet tarpeen, Elisa ajatteli ja tutki, olisiko hän sullonut jotkut puutarhahanskat taskuihinsa. Yhtäkkiä hän kuuli askelia ja tunsi kevyen töytäisyn haaroissaan. Hän säikähti ja pudotti haravan. Iso susikoirauros siinä haisteli hänen takamustaan. Se tutki, missä vaiheessa hänen kiimakiertonsa oli.

– Öh! Menetkös siitä! Elisa kiljaisi. Hän koppasi jo haravan käteensä siltä varalta, että tarvitsee jotain kättä pidempää. Kiltti vöyhäke kuitenkin vain heilutti häntäänsä ja halusi tehdä lähempää tuttavuutta, joten Elisa alkoi rapsutella koiran kaulaa ja korvantausta. Koira nuolaisi Elisaa kasvoihin ja Elisa nauroi.

Tieltä juoksi mies koiran luokse. Miehellä heilui irtonainen flexi kädessään.

– Juri, tänne näin!

Koiranomistaja tarttui koiraansa kaulapannasta ja pisti flexin kiinni. Sitten hän nosti katseensa Elisaan.

– Anteeksi! Se pääsi karkuun. Sillä on välillä niin ovelia temppuja, että se pääsee yllättämään.

– Ei haittaa, sehän on kiva koira, Elisa sanoi.

Mies puhkesi hymyilemään, ja syvät naurunrypyt ilmestyivät hänen silmäkulmiinsa.

– Juri on minulla koulutettavana, eikä se aina tottele minua, vaan koheltaa omiaan. Mutta kyllä se kohta tottelee, mies lupasi.

Elisa nyökkäsi. Miehen olemuksessa oli jotain sellaista jämptiyttä, joka sai Elisan uskomaan joka sanan. Hän ei epäillyt yhtään, etteikö tahtojen taistossa tuo mies voittaisi vähän huonostikin kasvatetun koiran.

Mies oli Elisaa vähän pidempi, harteikas ja hauskannäköinen. Hänen tummissa, lyhyissä hiuksissaan oli hieman harmaata ohimoilla, ja Elisa arvioi hänet vähän noin viisikymppiseksi. Oliko hän George Clooney, Brad Pitt vai Russell Crowe? Nämä olivat Maritan mukaan ne miestyypit, joihin maailman hyvännäköiset miehet pystyttiin karkeasti jakamaan.

Russell Crowe, päätti Elisa. Hän oli nähnyt muutama viikko sitten State of Playn, jossa Russell oli näytellyt lahjomatonta toimittajaa. Siinä hän oli ollut hieman epäsiisti, pitkätukkainen hipinreuhka vanhan Saabin ratissa, mutta tämä mies muistutti enemmän Russellia elokuvassa Gladiaattori. Tosin tietysti harmaantuneena, arvokkaasti vanhentuneena gladiaattorina.

– Russell Crowe, mies esitteli itsensä.

– Anteeksi kuka? Elisa kakisteli.

– Risto Rounala, mies toisti ja ojensi kätensä.

– Elisa Erälampi, ei vaan Virta, Elisa sanoi. Hän oli ottanut takaisin oman tyttönimensä, mutta hänellä oli yhä vaikeuksia muistaa oikea sukunimensä.

– Hauska tutustua, Elisa Erälampieivaanvirta.

Elisa purskahti nauramaan.

– Siis nimeni on Elisa Virta.

Mies hymyili itsekin sutkaukselleen ja ravisti edelleen Elisan kättä. Elisalla ei ollut kiirettä vetää kättään pois. Miehellä oli lämmin, karhea käsi ja jämerä kädenpuristus. Pelkästään sisätöissä tuo mies ei ollut elämäänsä viettänyt, se oli varmaa. Sen näki jo lihaksikkaasta, sopusointuisesta vartalostakin.

– Muutin lapsuudenkotiini tuohon Takkutielle kaksi viikkoa sitten, Risto Rounala kertoi ja huitaisi ­kädellään taaksensa.

– Vanhempani kuolivat viime syystalvena parin kuukauden välein, ja talo jäi perinnöksi minulle. Teen siellä remonttia, mutta en tiedä, myynkö talon vai jäänkö siihen asumaan.

– Otan osaa, Elisa sanoi.

Se oli se klisee, joka kuului sanoa, mutta Elisa tiesi omasta kokemuksestaan, että se myös lohdutti. Pieni, yksinkertainen juttu, joka piti sisällään paljon. Otan osan surustasi kannettavakseni, että sinun taakkasi kevenee.

– Kiitos, mies sanoi.

Elisa alkoi vetää kättään pois miehen kädestä, sillä suomalaisten kättelysääntöjen mukainen sovelias kättelyaika oli ylitetty jo moninkertaisesti. Heti kätensä vapaaksi saatuaan Elisa alkoi kaivata miehen käden puristusta ja sen lämpöä.

Nyt et kuule typerä nainen ihastu tähän ohikulkijaan, Elisa alkoi heti läksyttää itseään. Hän ei välttämättä kävele enää koskaan tätä kautta.

Mies ei tehnyt elettäkään lähteäkseen Elisan pihalta.

– Juri tuli minulle perheestä, jossa oli neljä pientä lasta. Se on kyllä lapsirakas, mutta auttamattoman omapäinen. Vanhemmilla ei jäänyt oikein aikaa sen kouluttamiseen, kun lapsilauma vei kaiken huomion. Eikä tämän rotuista koiraa voi oikein pitää kasvamassa omaan tahtiinsa.

Elisa oli katsovinaan Juria, mutta oikeasti hän katsoikin miehen vasenta nimetöntä. Sormussormi loisti tyhjyyttään. Pieni katse ei jäänyt mieheltä huomaamatta. Elisa tunsi punastuvansa. Mieshän luki häntä yhtä helposti kuin koira haistoi! Elisa hieroi hämmennyksissään nenäänsä, ja koska hänellä oli harava oikeassa kädessään, hän teki sen vasemmalla. Mutta siltä se näytti, että hän nosti oman, sormuksettoman kätensä miehen nokan alle näytille.

Elisaa alkoi nolottaa. Hän otti askelen taaksepäin.

– Meidänkin lapset tykkäisivät koirista, mutta meille ei voida ottaa, koska olen niille allerginen, hän sanoi melkein töykeästi ja painotti sanaa ”meidän”.

Sitten hän alkoi haravoida, ettei antaisi itsestään tyrkkyä vaikutelmaa. Maalla oli hyvin tarkat käyttäytymissäännöt, ne hän oli pikkuhiljaa alkanut oppia.

Risto keräsi koiransa hihnan tiukalle ja nykäisi tämän liikkeelle.

– Anteeksi vielä kerran tämä häiriö, hän sanoi ja lähti kohti tietä.

– Ei mitään, Elisa sanoi iloisesti ja heilautti kättään. Kun mies oli kadonnut talon taakse, Elisa mutisi ääneen itsekseen:

– Tervetuloa uudestaan.

Kun Make oli lähtenyt ja jättänyt Elisan taloudelliseen ahdinkoon, Elisa oli noitunut mieskunnan jokaisen edustajan yhdessä ja erikseen. Mutta vuosia oli kulunut ja paljon vettä virrannut Ahvenkoskessa, eikä Elisa ollut enää niin kiukkuinen piru jokaiselle miehenpuolelle. Kaipa Makella oli ollut syynsä. Ehkä hän oli vain niin kypsymätön, ettei aito vastuunkanto perheestä sittenkään ollut hänen heiniään.

Onneksi Make ei ollut heti pykännyt uutta perhettä nuoren naisystävänsä kanssa, vaan oli jäänyt suosiolla viettämään helppoja ja huolettomia vapaaherran päiviä ilman lastenhoidon velvoitetta. Lapset kävivät hänen luonaan epäsäännöllisesti, lähinnä silloin, kun morsmaikku oli jollakin viikonloppureissulla. Nuorikko ei tainnut oikein piitata lapsista, ei ainakaan Elisan lapsista. Eikä Elisa halunnut lapsiaan tunkeakaan väkisin mihinkään, missä he eivät olleet täydestä sydämestä tervetulleita.

Joka tapauksessa Elisa oli alkanut vähitellen tuntea, että hän voisi olla jonain päivänä valmis uuteen suhteeseen. Lapset vain olivat tottuneet, ettei heitä ollut kuin he kolme ja kissat kaupan päälle. Olisi vaikeaa esitellä heille uusi mies. Ja vaikeaa se uuden miehen löytäminenkin olisi. Täällä maalla ei poikettu baariin ja napattu baaritiskillä vieressä notkuvaa äijää. Sellainen peli ei yksinkertaisesti vedellyt. Nettideittailun saloihin Elisa ei ollut koskaan päässyt pahemmin perehtymään.

Hänestä miehessä sytyttävintä ja kiinnostavinta olivat olemus, tuoksu, äänen sävy, naurunrypyt, miehekkyys – sellaiset pienet yksityiskohdat, jotka eivät tulleet nettiprofiileista ilmi mitenkään. Hän oli kuullut kauhujuttuja naisista, jotka olivat tavanneet nettitarjokkaan ja todenneet, että miehen profiilissa olikin ollut toistakymmentä vuotta vanha tai jopa jonkun ihan vieraan miehen kuva, ja luonteenkuvaus lievästi sanottuna harhaanjohtavaa. Jos kaikki pistivät itsestään nettiin hieman todellisuutta mairittelevampia määritteitä, eivätkö tulevat suhteet pohjautuisi väistämättä valheelle?

Elisa katsoi kännykästä kellonajan. Mikin olisi pitänyt päästä jo koulusta. Elisa keräsi haravan avulla lehdet kottikärryihin ja lähti kippaamaan niitä vakiopaikkaansa. Kun hän palasi tyhjien kottikärryjen kanssa puutarhaan, Mikki talutti pyöränsä talon nurkalle. Koulureppu lensi kaaressa portaille, ja Elisa näki, että Mikkiä keljutti.

– Ketjut lähti.

– Taas. Ajoitko seisaallasi? Elisa kysyi.

– Taisin ajaa.

– Kaaduitko?

– Kaaduin.

– Sattuiko pahasti?

– Ei. Vähän käteen.

– Näytä.

Kädessä oli pari verinaarmua, jotka eivät onneksi olleet syviä. Ainakaan haavan sisälle ei ollut jäänyt pikkukiviä. Käsi piti silti puhdistaa.

– Menikö housunpolvi puhki?

– Joo, toinen.

Elisa huokaisi. Hän tarttui pyörään, käänsi sen ylösalaisin ja pisti ketjut takaisin paikoilleen tottuneesti. Sitten hän meni sisälle ja pesi ketjuöljyssä rasvaantuneet kätensä saippualla. Hän pyyhki puhdistusaineella pojan käden, pisti haavan päälle laastarin ja otti ompelukoneen esille. Mikin collegehousuja kului puhki sitä mukaa, ettei ollut mitään järkeä ostaa hänelle aina uusia housuja. Elisa oli hyvä ompelemaan, joten Mikki sai luvan kulkea paikatuissa pöksyissä, kunnes oppisi olemaan ajamatta seisaallaan.

– Otahan jotain välipalaa, minä teen tänään ruuan vähän myöhemmin. Saara pääsee koulusta vasta kolmelta.

Mikki söi leivän ja joi lasin maitoa. Sitten hän soitti kavereilleen, ja pian heidän pihallaan juoksi neljä samanikäistä poikaa imukuppikiväärit käsissään.

Mikki oli vongannut kuulapyssyä kauan. Hän väitti, että kaikilla muillakin on, mutta Elisa tiesi, ettei näin suinkaan ollut. Kuula meni läpi alumiinitölkistä, miksei sitten lapsen silmästä. Kaikilla olisi pitänyt olla kasvoillaan naamarit ja enemmän vastuuntuntoa aseen käsittelyssä. Imukuppiaseet saivat kelvata toistaiseksi, ja hyvinhän nuo näyttivät vielä välttävän. Siinä pantiin pari jätkää nippuun, ja toiset vapauttivat heitä minkä ehtivät. Pelissä ei näyttänyt olevan muuta logiikkaa kuin se, että juostaan, huudetaan, tulitetaan ja karataan, mutta pääasia oli, että pojat viihtyivät ulkona ja saivat raikasta ilmaa ja liikuntaa.

Sekin oli maalla asumisen hyvä puoli, että ulkoilualueille ei tarvinnut erikseen lähteä, sen kun siirtyi ulko-oven toiselle puolelle, ja täydellinen temmellyskenttä alkoi heti siitä. Oli puskaa, penkkiä, pihapöytää, trampoliinia, kiviä, kantoja ja pyykkitelineitä, joiden taakse piiloutua, kun sota alkoi riehua täydellä voimalla. Nyt kyllä Elisasta näytti, että pojat olivat siirtyneet soratien molemmille puolille ampumaan tien ylitse. Siinä olivat jo ohikulkijat vaarassa, samoin kuin tietysti pojatkin, jos tieltä tulisi auto.

Elisa avasi ikkunan ja huusi pojille:

– Tulkaas pojat tänne meidän pihalle! Eikä ammuta enää tielle päin!

Liian myöhään. Joku ohikulkija sai ilmakuppiaseesta päähänsä. Elisa kurkotti ikkunasta nähdäkseen paremmin, kuka se oli. Kukapa muukaan kuin Risto Rounala, joka oli Jurinsa­ kanssa palaamassa kävelyltään?

Elisa hyppäsi saappaisiinsa ja juoksi ulos esittämään vuorostaan pahoittelunsa ja anteeksipyyntönsä. Hän torui poikia ja komensi kaikki omalle pihalleen.

Risto irrotti nauraen imukuppia otsastaan.

– On minua ennenkin ammuttu kohti, mutta ei ole sentään otsaan osuttu. Aika hyvin ammuttu!

Elisa tunsi punastuvansa.

– Nyt menee meidän pojan pyssy takavarikkoon, hän lupasi.

– Mitä suotta. Itsepä en suojautunut paremmin.

Samassa Saara ajoi pyörällä pihaan ja huusi jo kaukaa:

– Äiti, äiti, minä sain jälki-istuntoa unohduksesta!

Risto vilkaisi Saaraa ja sitten Elisaa.

No niin. Nyt on meidän perheemme esitelty, Elisa ajatteli nolona. Näin meillä, mites teillä? Hän ei kehdannut edes pyytää Ristoa kahville hyvitykseksi, kun kissat olivat sisällä ja Ristolla oli koira. Siitä nousisi mahtava rähäkkä. Tervetuloa Melukylän mutkaan.

Risto ojensi imukupin Elisalle.

– Haluat varmaan pistää tämän talteen?

– Kiitos.

– Minusta on vain hyvä, että pojat opettelevat ampumaan. Kun ei koskaan tiedä, milloin niitä taitoja tarvitaan, ja missä.

Sitten Risto lähti jatkamaan matkaa, yhtä arvoituksellisen näköisenä kuin tähänkin asti.

Saara riuhtoi reppuaan irti pyörän tarakalta.

– Mä vihaan tätä pyörää! Kaikilla on Jopot, miksen mä voi saada Jopoa! Tämä on ihan pikkulasten pyörä! Mä joudun polkemaan polvet koukussa.

Elisa huokaisi.

– Nostetaan istuinta.

– Ei sitä voi nostaa enempää!

Elisa nosti kuitenkin, ja satula lähti irti.

– Mahtavaa! Istunko mä pelkän tapin päällä?

Elisalla alkoi keittää.

– Ei meillä ole varaa Jopoon! hän kiljui.

– Aina tuo sama selitys!

Saara karjui suoraa huutoa ja lähti sisälle, paiskasi oven kiinni perässään niin, että lasi helisi.

Elisa pisti satulan paikalleen ja raahusti sisälle. Hän meni makaamaan sohvalle ja koetti saada migreenin pysymään poissa. Pienet päiväunet ovat nyt paikallaan ennen ruoanlaittoa, hän ajatteli ja nukahti.

Illalla Elisa muisteli Ristoa. Hän mietti, että Risto oli käyttänyt oikeastaan vähän outoja ilmaisuja puhuessaan ampumisesta. Että hänen olisi pitänyt suojautua, ja että häntä kohti oli ammuttu ennenkin. Tarkoittiko hän, että häntä kohti oli ammuttu oikealla aseella?

Elisa mietti asiaa ja tuli siihen tulokseen, että Riston täytyi olla poliisi. Ehkä entinen tai ihan nykyinen, virassa oleva. Mutta kuinka hänellä olisi sitten aikaa tehdä remonttia ja kävelyttää koiraa tähän aikaan päivästä? Olihan heillä tietysti ilta- ja yövuoroja, ja vastineeksi päivävapaita. Ja koirakin oli susikoira. Niin tietysti, joku koulutettava poliisikoira. Kai nekin asuivat perheissä, poliisien perheissä.

Elisa muisti päivällä ajatelleensa, että nettisuhteet perustuivat valheelle, jos osapuolet harrastivat omakehua ja osatotuuksia. Kuinkahan tukevalla pohjalla sitten olisi sellainen suhde, jonka toinen osapuoli oli poliisi ja toinen suunnitteli pankkiryöstöä?

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.