Kirjailija Päivi Alasalmen tarina kertoo Elisasta ja Maritasta, jotka ovat maalla asuvia, kroonisesta rahapulasta kärsiviä perheenäitejä. Sitten he saavat pähkähullun idean. Kun kerta pankki ryöväsi heidän rahansa, mikseivät he ryöväisi jotain takaisinkin?

Köyhyys tekee naamasta harmaan. Maritan kasvot olivat huolesta harmaat kuin haalea tiskivesi, josta rasva ja lika olivat imeneet pois kaiken pesuainevaahdon, vaikka puolet astioista oli vielä pesemättä. Elisa tiesi, mitä oli hänen ystävänsä oli sanomassa.

– Akselille määrättiin antibioottikuuri poskiontelotulehdukseen, mutta mulla ei oo rahaa ostaa lapselleni lääkettä, Marita sanoi.

– Olisko sulla lainata kymmentä euroa?

Elisa veti henkeä. Hän joutui pudistamaan päätään.

– Ei oo ennen kuin viikon päästä, kun lapsilisä tulee. Kyläpankin tilillä on neljäkymmentä senttiä ja S-tilillä yhdeksän. Lompakossa on viisitoista senttiä ja kaapissa yksi iso tyhjä limsapullo. Liiterissä yks tyhjä tölkki.

– Voi vittu tätä köyhyyttä.

Jälkikäteen Elisa ei ollut varma, kumpi heistä sen ensiksi sanoi. Mutta hän muisti, kuinka he molemmat innostuivat ideasta heti.

– Ei meidän auta muu kuin ryöstää kyläpankki.

He olivat vähän päälle nelikymppisiä perheenäitejä ja asuivat omakotitaloissaan viehättävän idyllisessä maaseutukylässä. Tai oikeastaan he asuivat pankin omistamissa omakotitaloissa, joiden lainan lyhennyksiä ja korkoja he maksoivat selkä vääränä. Niin kuin sadattuhannet muut suomalaiset, jotka olivat halunneet kasvavalle perheelleen tilaa tai yksityisyyttä omalle elämälleen. Eivätkä kaikki heistä suinkaan keksineet ryöstää pankkia, vaan maksoivat mukisematta lainanlyhennykset, kärsivät kroonisen rahapulan ja odottivat aikaa, kun asuntolaina olisi maksettu kokonaan. Sitten alkaisi Se oikea elämä.

Mutta Elisa ja Marita eivät. He ratkesivat kolkkoon nauruun. Elisalla meni teetä väärään kurkkuun.

– Minä haluan ajaa pakoautoa. Minä olen aina halunnut! Elisa sanoi.

– Minä olen niin hyvä. Pyörät sutien, ei mitään vilkkua vasemmalle, siitä vaan kaahataan pakoon.

– Omaa autoasiko ajattelit ajaa? Jonka rekisterilaatasta näkee heti, kuka sen omistaa?

Elisa mietti hetken.

– Jos ryöstetään pankki talvella, niin rekkarin päälle voi taputella lunta?

Marita nyökkäsi.

– Joo, se käy, ja kesällä sen voi tuhria ravalla. No jos sinä ajat, niin minä menen sitten pankkiin sisälle.

– Sanot että perkele, nyt riittää se koronkiskominen, rahat tänne tiskin yli ja sassiin.

– Omiahan me vain sieltä haetaan. Niitä kymmeniä tuhansia euroja, mitä sinne on syydetty korkoina viimeiset kaksikymmentä vuotta.

– No niinpä, Elisa sanoi ja uskaltautui taas hörppäämään teetä.

– Pyssy. Pyssy sinulla pitää olla.

– Mistäs me pyssy saadaan tähän hätään?

– Mikillä on. Sillä on savipyssyjä, puupyssyjä, muovipyssyjä ja legoista tehtyjä.

Mikki, eli oikealta nimeltään Mikko, oli Elisan 10-vuotias poika. Lisäksi Elisalla oli 12-vuotias tytär Saara. Hän oli eronnut kaksi vuotta aiemmin, kun hänen miehensä Make oli löytänyt kaupungista nuoremman ja hehkeämmän naisen ja muuttanut tämän luokse asumaan. Lähtiäisiksi Make oli sanonut, ettei oikeastaan ollut viihtynyt maalla ollenkaan. Elisa oli ottanut lisää asuntolainaa, lunastanut miehen pois ja jäänyt viihtymään taloonsa. Elisan ja lasten oli pakko viihtyä.

Elisalle oli tärkeää, että lapset saivat jatkaa koulunkäyntiä siinä luokassa, jossa he koulun aloittivatkin. Hän itse oli lapsena joutunut muuttamaan ja vaihtamaan paikkakuntaa monta kertaa. Hän nautti siitä, että sai elää nyt paikoillaan, ilman jatkuvaa muuttamisen pakkoa. Vaikka sitten turpeeseen sidottuna. Tai ei turpeeseen, vaan pankkiin. Mutta rahat olivat niin lopussa, että hänen olisi pyydettävä lyhennysvapaata kuukautta. Ja keksittävä jotain.

– No niin, pyssyasia kunnossa, Marita sanoi ja hämmensi teetään.

– Onko sinulla bensaa?

Elisa alkoi nauraa.

– Ei kauheasti. Ensin pitää ryöstää pankki ja pyytää pieniä seteleitä, sitten ajaa tankkaamaan kylmäasemalle. Sitten voidaan taas jatkaa pakomatkaa. Mihin me muuten ­paetaan?

– Mekö? Eihän me muualle voida paeta kuin omiin koteihimme. Johan siellä mukulat odottaa nälkäisinä ruokaa.

Maritalla oli kolme lasta: kolme poikaa kymmenen ja kuudentoista välillä. Lasten kautta he olivat tutustuneetkin, päiväkodissa, kun Mikki ja Maritan nuorimmainen poika Akseli olivat samanikäisiä. He kävivät yhä samaa alakoulua samalla luokalla. Maritan mies Ville purki työkseen käytöstä poisjääneitä pienteollisuuskoneita. Keikkoja oli ympäri Suomea ja Viroa. Keikat olisivat olleet hyvin palkattuja, jos niitä vain olisi ollut vähän useammin. Heillä oli monenlaista velkaa.

– Sinulle tarvitaan hyvä valepuku.

– Johan meillä on, ihan täydellinen. Me ollaan keski-ikäisiä, tanakoita perheenäitejä. Rouvia, sinäkin, vaikka sitten eronnut rouva. Me ollaan valmiiksi näkymättömiä naisia. Ei me tarvita mitään näkymättömyysseerumeita tai nanoantenneja.

Elisa pyrskähti nauramaan. Marita sai aina hänet hyvälle tuulelle. Vaikka Marita olisi kertonut kuinka karmeita ja surullisia asioita, hän osasi kääriä ne mustan huumorin viittaan. Hän ei ollut katkeroitunut mistään, vaikka oli saanut potkut matkatoimistovirkailijan työstä kaksi ja puoli vuotta aiemmin. Nyt hän oli pudonnut ansiosidonnaisen päivärahan ulkopuolelle ja sai vain peruspäivärahaa.

Ihmiset ostivat matkalippunsa itse netistä, vertailivat hintoja ja valitsivat halpalentoyhtiön. He lensivät kohdemaahan, josta he olivat jo itse netistä varanneet hotellihuoneen. Maritan räätälöimät matkapaketit jäivät ostoslistan ulkopuolelle, ja kuten monille muillekin matkatoimistovirkailijoille, lopulta Maritallekin näytettiin ulko-ovea ja potkaistiin kengän kuva takapuoleen.

– Joo, mutta pankkineiti tunnistaa sinut kyllä. Näin pienessä kylässä.

– Siellähän on niitä uusia. Vanhat virkailijat on siirretty pois. Tai sitten ne lymyilee takahuoneissaan jakamassa lainapäätöksiä. Kassalla ei ole enää ketään niistä, jotka minä joskus tunsin nimeltä.

– Puhelin pitää jättää kotiin ryöstön ajaksi. Minä luin netistä, että Sipoossa oli tehnyt pankkiryöstön valepukuinen mies, jota oli kyllä epäilty erääksi aiemmin pankkeja ryöstelleeksi mieheksi. Tämän tyypin puhelintunnistetiedot olivat täsmänneet pankin sijaintiin, vaikkei miehellä normaalisti ollut mitään aihetta olla siellä päin. Mutta ei sitä silti oikeus tuominnut vankeuteen, kun sitä ei voitu aukottomasti todistaa valvontakameran kuvasta juuri siksi mieheksi. Se vapautettiin, Elisa kertoi.

– OK. No niin, otetaanpa sille, Marita sanoi, ja he kilistivät teekuppejaan.

– Mutta valepuku olisi kiva.

– Parta ja mustat aurinkolasit?

– Partahan tässä kasvaa jo itselläkin, Marita nauroi ja sai Elisan taas nauramaan. Sinä aamuna hän oli nyppäissyt kaksi partakarvaa leuastaan. Kenenköhän vuoksi senkin viitsi tehdä, hän mietti. Marita ei käynyt ikinä missään. Unelmien poikamies saisi kulkea tietä pitkin hänen tonttinsa ohi ja bongata hänet au naturel löksöpöksyissä ja lantsareissa. Siinä ei pari partakarvaa paljon painaisi. Mutta ehkä hän nyppäsi ne ihan oman itsensä takia. Sen ajan muistolle, jolloin hän vielä jaksoi pitää huolta ulkonäöstään. Niille muistoille, kun joku oli sanonut hänelle: sinä olet kaunis.

– Mutta minun silmälasieni päälle vielä aurinkolasit? Talvella? Marita ihmetteli.

– Joo, ehkä ne näyttää hassulta, mutta kyllä ne musta kuuluu asiaan, Elisa tuumi ja nuoli sormistaan keksinmurua.

– Meidän pitää tehdä tämä kunnolla tai ei ollenkaan.

– Ehdottomasti.

– Kaikkein hienointa olisi tietysti, jos voisi ratsastaa hevosella parkkiin pankin eteen niin kuin lännenleffoissa. Hevosten kaviot kirskuen, me niitä rajusti kuolaimista kiskoen. Hevoset korskuisivat ja muljauttaisivat silmänvalkuaisiaan.

– Siinä pitäisi olla puomi, johon ne sidottaisiin.

– Onhan siinä vieressä Saluuna. Mitä jos pistetään siihen Saluunan terassin aitaan kiinni hepat ryöstön ajaksi? Elisa ehdotti.

– No niinhän onkin, siinähän on puomi jo kuin tilauksesta. Ikään kuin näin olisi tarkoitus tehdäkin. Siellä juodaan ensiksi jotain rohkaisuksi, mitä, viskiä?

– Minä en tykkää yhtään viskistä.

– Voiko teetä juoda rohkaisuksi?

– Kai se käy. Kyllä se meille sopii. Johan me ollaan niin rohkeita, ettei kaivata yhtään enempää rohkaisua.

– Epätoivo tekee rohkeaksi, Marita lohkaisi, ja taas Elisa nauroi.

– No mistä me saadaan hevoset?

– Jaa-a. Eipä noita villihevosiakaan täällä paljon kuljeksi. Mutta tunnen mä yhden maanviljelijän. Sillä olisi lehmiä, Marita muisti.

– Hyvältä näyttää. Karautetaan Kyläpankin pihalle isotissisillä friisiläislehmillä, puna-vihreä-kelta-valko-sini-mustia legopyssyjä heilutellen. Mitäs me huudetaan? Elisa kysyi.

– Ay, caramba!

– Huuda sinä niin. Minä haluan ehdottomasti huutaa sen: Rahat tiskin yli ja sassiin!

– Parempi näyttää lappua, jossa lukee sama asia. Jos vaikka ääni pettää. Eivätkä poliisit voi sitten tunnistaa meitä äänestä. Konttorissa on takuulla kaikki vakoiluvermeet, nauhoitukset ja äänitykset. Piilokamerat ja valvontakamerat sun muut, millä rikkaat suojelevat itseään köyhien kapinayrityksiltä. Ja väripanokset, joita ne sitten piilottavat rahojen sekaan.

– Leikataan sanomalehdestä kirjaimet. Kato jos se lappu putoaa sinne, niin poliisit ei voi tutkia käsialasta, kuka sen on kirjoittanut.

– Kiva, päästään askartelemaan! Tästähän riittää meille puuhaa koko kesäksi.

Marita siemaisi teekuppinsa tyhjäksi ja nousi.

– Pitää mennä, S-marketissa oli sianliha tarjouksessa.

– Morjens, Elisa sanoi. Maritassa oli se hyvä puoli, ettei hän koskaan jäänyt vanumaan. Hän tuli ja meni ennen kuin alkoi haista. Vieraat ja kala alkavat kahden päivän päästä haista, niin Elisan äiti usein tokaisi.

Elisa keräsi kupit tiskikoneeseen. Hän meni pihalle hakemaan päiväpostissa tulleet tämänpäiväiset laskut. Maritan autosta oli jäänyt kunnon sutarit. Vauhdikas pakoauton kuljettaja Maritakin olisi.

Elisa otti haravan ja alkoi haravoida pihaa, sen minkä kädet antoivat myöten. Hän oli pitkällä sairauslomalla toimistosihteerin työstä. Hän oli ollut autokolarissa kahta vuotta aiemmin ja saanut niskaansa retkahdusvamman. Aluksi hän oli tuntunut toipuvan hyvin, mutta sitten niska- ja hartiasäryt olivat alkaneet vaivata. Kädet puutuivat öisin ja päivisin, jos hän yritti työskennellä näyttöpäätteen äärellä.

Näytti epävarmalta, pääsisikö hän enää koskaan palaamaan työpaikalleen. Hän oli yrittänyt jatkaa töitä mutta joutunut aina jäämään uudelleen sairauslomalle. Toistaiseksi vakuutusyhtiö ei ollut tarjonnut kuntoutusta eikä uudelleen kouluttautumista, kun kolmensadan päivän sairauspäivärahamäärä ei ollut vielä tullut täyteen.

Onneksi lapset eivät olleet silloin auton kyydissä. Hän oli pysähtynyt risteykseen odottamaan vastaantulevia autoja, kun hänen autonsa perään ajoi vanha mies, joka oli saanut sairauskohtauksen ratissa. Elisa katsoi taustapeilistä, että päällehän tuo tulee, ja siinä samassa vanhuksen auto iskeytyi hänen autonsa oikeaan takakulmaan. Auto lensi seitsemän metriä ja liikenteenjakajan päälle, mutta onneksi ei vastaantulevien kaistalle. Vanhukselle kävi huonommin, koska hänen vanhassa Toyotassaan ei ollut turvatyynyjä eikä mitään muitakaan turvavarusteita kuin turvavyö.

Elisa laittoi hätävilkut päälle, soitti hätäkeskukseen ja juoksi miehen luo. Miehen kasvoilta valui verta pitkinä noroina, ja hän vajosi sokkiin. Auton katto piti leikata pois, että mies saatiin ulos autosta. Kuvaavaa pienelle paikkakunnalle oli, että ennen kuin ambulanssi ja poliisi olivat saapuneet onnettomuuspaikalle, paikallislehden uutistoimittaja teki jo juttua ja otti autoista valokuvia.

Elisa oli alkanut vältellä kolariristeystä, vaikka se teki hänen elämänsä hieman hankalaksi. Hänen kotoaan pääsi kylän keskustaan kahta kautta, ja risteys osui sille lyhemmälle reitille. Hän ei kuitenkaan uskaltanut ottaa enää pientäkään riskiä, että joutuisi uudelleen kolariin. Hänestä oli tullut ylivarovainen. Hän ei uskaltanut miettiäkään, miten lasten kävisi, jos hänelle tapahtuisi jotain.

– Äiti, mitä me tehtäisiin, jos sinua ei olisi? Niin oli Mikki sanonut eräänä päivänä.

Varmaankin kaikki, joilla oli alaikäisiä lapsia, ajattelivat samoin kuin Elisa. Että heidän on pysyttävä hengissä keinolla millä hyvänsä ainakin siihen asti, että lapset ovat täysi-ikäisiä. Siksikin oli mukavaa suunnitella jotain niin päätöntä kuin pankkiryöstöä. Koskaanhan se ei toteutuisi, sen Elisa tiesi ja sen tiesi Maritakin. Mutta köyhillä piti olla halvat huvit, jos kohta hulluillakin.

Ihanaa, että kevät oli tulossa! Elisa raaputti pihaansa innoissaan, vaikka oli haravoinut jo syksyllä suurimman osan lehdistä pois. Pihassa oli kolme isoa vaahteraa, joiden lykkäämä lehtimäärä tuntui vuosi vuodelta loputtomammalta. Elisa sai pukata kymmeniä ja taas kymmeniä kottikärryllisiä nahistunutta vaahteranlehteä kompostiin. Tai kompostialueelle, kuten naapurin puolta nätisti kutsuttiin. Heillä neljällä tonttinaapurilla oli sanaton sopimus, josta kukaan ei motkottanut. Kaikki kippasivat salaa lehtiroskat toisten tonteille, johonkin syrjäiseen puskaan, minne ei päivä paistanut, ja niin tasapaino ja naapurisopu säilyivät.

Elisalla oli mahtavan mukavat naapurit, joiden kanssa hän oli tullut aina hyvin toimeen ja ystävystynyt. He tekivät yhdessä talkoita ja auttoivat toisiaan missä vain pystyivät. Kaikilla oli myös suurin piirtein samanikäisiä lapsia, joten asuinalue oli aivan unelmapaikka Elisalle.

Kun Make ilmoitti muutostaan takaisin Tampereelle, Elisan ei ollut vaikea päättää, että hän jäisi. Hän ei lähtisi enää suureen kaupunkiin kuin jalat edellä. Talon pitäminen oli vain niin kallista. Se oli suuri unelma, joka söi kaikki muut unelmat.

Maalla asuminen oli rauhoittanut Elisaa paljon. Ei yksinkertaisesti ollut muuta tekemistä kuin istua television ääreen ja alkaa neuloa tumppua, sukkaa tai villapuseroa lapselle. Lopulta muuta ei edes kaivannut. Tärkeintä oli olla paikalla, kun lapset vielä tarvitsivat häntä. Siihen ei enää kuluisi pitkä aika, kun mukulat sulkeutuisivat omien huoneidensa ovien taakse, omien kavereidensa tai ennen pitkää seurustelukumppaniensa kanssa, eikä äidille huikattaisi kuin pikaiset huomenet. Niin, mitäpä sitä muuta olisi seesteinen, keski-ikäinen ex-rouva kaivannut kuin harmaata, tekokuituvahvisteista villalankaa. Ja pientä sievää pankkiryöstöä jonain kauniina perjantaiaamuna. Kertaratkaisua, jolla hän saisi ikuisen rahapulansa hoidetuksi kuntoon. Jatkuva rahan miettiminen ja penninvenytys söivät energiaa, jota hänellä olisi pitänyt olla jaettavaksi lapsilleen.

Aurinko meni pilveen. Hanskat olisivat olleet tarpeen, Elisa ajatteli ja tutki, olisiko hän sullonut jotkut puutarhahanskat taskuihinsa. Yhtäkkiä hän kuuli askelia ja tunsi kevyen töytäisyn haaroissaan. Hän säikähti ja pudotti haravan. Iso susikoirauros siinä haisteli hänen takamustaan. Se tutki, missä vaiheessa hänen kiimakiertonsa oli.

– Öh! Menetkös siitä! Elisa kiljaisi. Hän koppasi jo haravan käteensä siltä varalta, että tarvitsee jotain kättä pidempää. Kiltti vöyhäke kuitenkin vain heilutti häntäänsä ja halusi tehdä lähempää tuttavuutta, joten Elisa alkoi rapsutella koiran kaulaa ja korvantausta. Koira nuolaisi Elisaa kasvoihin ja Elisa nauroi.

Tieltä juoksi mies koiran luokse. Miehellä heilui irtonainen flexi kädessään.

– Juri, tänne näin!

Koiranomistaja tarttui koiraansa kaulapannasta ja pisti flexin kiinni. Sitten hän nosti katseensa Elisaan.

– Anteeksi! Se pääsi karkuun. Sillä on välillä niin ovelia temppuja, että se pääsee yllättämään.

– Ei haittaa, sehän on kiva koira, Elisa sanoi.

Mies puhkesi hymyilemään, ja syvät naurunrypyt ilmestyivät hänen silmäkulmiinsa.

– Juri on minulla koulutettavana, eikä se aina tottele minua, vaan koheltaa omiaan. Mutta kyllä se kohta tottelee, mies lupasi.

Elisa nyökkäsi. Miehen olemuksessa oli jotain sellaista jämptiyttä, joka sai Elisan uskomaan joka sanan. Hän ei epäillyt yhtään, etteikö tahtojen taistossa tuo mies voittaisi vähän huonostikin kasvatetun koiran.

Mies oli Elisaa vähän pidempi, harteikas ja hauskannäköinen. Hänen tummissa, lyhyissä hiuksissaan oli hieman harmaata ohimoilla, ja Elisa arvioi hänet vähän noin viisikymppiseksi. Oliko hän George Clooney, Brad Pitt vai Russell Crowe? Nämä olivat Maritan mukaan ne miestyypit, joihin maailman hyvännäköiset miehet pystyttiin karkeasti jakamaan.

Russell Crowe, päätti Elisa. Hän oli nähnyt muutama viikko sitten State of Playn, jossa Russell oli näytellyt lahjomatonta toimittajaa. Siinä hän oli ollut hieman epäsiisti, pitkätukkainen hipinreuhka vanhan Saabin ratissa, mutta tämä mies muistutti enemmän Russellia elokuvassa Gladiaattori. Tosin tietysti harmaantuneena, arvokkaasti vanhentuneena gladiaattorina.

– Russell Crowe, mies esitteli itsensä.

– Anteeksi kuka? Elisa kakisteli.

– Risto Rounala, mies toisti ja ojensi kätensä.

– Elisa Erälampi, ei vaan Virta, Elisa sanoi. Hän oli ottanut takaisin oman tyttönimensä, mutta hänellä oli yhä vaikeuksia muistaa oikea sukunimensä.

– Hauska tutustua, Elisa Erälampieivaanvirta.

Elisa purskahti nauramaan.

– Siis nimeni on Elisa Virta.

Mies hymyili itsekin sutkaukselleen ja ravisti edelleen Elisan kättä. Elisalla ei ollut kiirettä vetää kättään pois. Miehellä oli lämmin, karhea käsi ja jämerä kädenpuristus. Pelkästään sisätöissä tuo mies ei ollut elämäänsä viettänyt, se oli varmaa. Sen näki jo lihaksikkaasta, sopusointuisesta vartalostakin.

– Muutin lapsuudenkotiini tuohon Takkutielle kaksi viikkoa sitten, Risto Rounala kertoi ja huitaisi ­kädellään taaksensa.

– Vanhempani kuolivat viime syystalvena parin kuukauden välein, ja talo jäi perinnöksi minulle. Teen siellä remonttia, mutta en tiedä, myynkö talon vai jäänkö siihen asumaan.

– Otan osaa, Elisa sanoi.

Se oli se klisee, joka kuului sanoa, mutta Elisa tiesi omasta kokemuksestaan, että se myös lohdutti. Pieni, yksinkertainen juttu, joka piti sisällään paljon. Otan osan surustasi kannettavakseni, että sinun taakkasi kevenee.

– Kiitos, mies sanoi.

Elisa alkoi vetää kättään pois miehen kädestä, sillä suomalaisten kättelysääntöjen mukainen sovelias kättelyaika oli ylitetty jo moninkertaisesti. Heti kätensä vapaaksi saatuaan Elisa alkoi kaivata miehen käden puristusta ja sen lämpöä.

Nyt et kuule typerä nainen ihastu tähän ohikulkijaan, Elisa alkoi heti läksyttää itseään. Hän ei välttämättä kävele enää koskaan tätä kautta.

Mies ei tehnyt elettäkään lähteäkseen Elisan pihalta.

– Juri tuli minulle perheestä, jossa oli neljä pientä lasta. Se on kyllä lapsirakas, mutta auttamattoman omapäinen. Vanhemmilla ei jäänyt oikein aikaa sen kouluttamiseen, kun lapsilauma vei kaiken huomion. Eikä tämän rotuista koiraa voi oikein pitää kasvamassa omaan tahtiinsa.

Elisa oli katsovinaan Juria, mutta oikeasti hän katsoikin miehen vasenta nimetöntä. Sormussormi loisti tyhjyyttään. Pieni katse ei jäänyt mieheltä huomaamatta. Elisa tunsi punastuvansa. Mieshän luki häntä yhtä helposti kuin koira haistoi! Elisa hieroi hämmennyksissään nenäänsä, ja koska hänellä oli harava oikeassa kädessään, hän teki sen vasemmalla. Mutta siltä se näytti, että hän nosti oman, sormuksettoman kätensä miehen nokan alle näytille.

Elisaa alkoi nolottaa. Hän otti askelen taaksepäin.

– Meidänkin lapset tykkäisivät koirista, mutta meille ei voida ottaa, koska olen niille allerginen, hän sanoi melkein töykeästi ja painotti sanaa ”meidän”.

Sitten hän alkoi haravoida, ettei antaisi itsestään tyrkkyä vaikutelmaa. Maalla oli hyvin tarkat käyttäytymissäännöt, ne hän oli pikkuhiljaa alkanut oppia.

Risto keräsi koiransa hihnan tiukalle ja nykäisi tämän liikkeelle.

– Anteeksi vielä kerran tämä häiriö, hän sanoi ja lähti kohti tietä.

– Ei mitään, Elisa sanoi iloisesti ja heilautti kättään. Kun mies oli kadonnut talon taakse, Elisa mutisi ääneen itsekseen:

– Tervetuloa uudestaan.

Kun Make oli lähtenyt ja jättänyt Elisan taloudelliseen ahdinkoon, Elisa oli noitunut mieskunnan jokaisen edustajan yhdessä ja erikseen. Mutta vuosia oli kulunut ja paljon vettä virrannut Ahvenkoskessa, eikä Elisa ollut enää niin kiukkuinen piru jokaiselle miehenpuolelle. Kaipa Makella oli ollut syynsä. Ehkä hän oli vain niin kypsymätön, ettei aito vastuunkanto perheestä sittenkään ollut hänen heiniään.

Onneksi Make ei ollut heti pykännyt uutta perhettä nuoren naisystävänsä kanssa, vaan oli jäänyt suosiolla viettämään helppoja ja huolettomia vapaaherran päiviä ilman lastenhoidon velvoitetta. Lapset kävivät hänen luonaan epäsäännöllisesti, lähinnä silloin, kun morsmaikku oli jollakin viikonloppureissulla. Nuorikko ei tainnut oikein piitata lapsista, ei ainakaan Elisan lapsista. Eikä Elisa halunnut lapsiaan tunkeakaan väkisin mihinkään, missä he eivät olleet täydestä sydämestä tervetulleita.

Joka tapauksessa Elisa oli alkanut vähitellen tuntea, että hän voisi olla jonain päivänä valmis uuteen suhteeseen. Lapset vain olivat tottuneet, ettei heitä ollut kuin he kolme ja kissat kaupan päälle. Olisi vaikeaa esitellä heille uusi mies. Ja vaikeaa se uuden miehen löytäminenkin olisi. Täällä maalla ei poikettu baariin ja napattu baaritiskillä vieressä notkuvaa äijää. Sellainen peli ei yksinkertaisesti vedellyt. Nettideittailun saloihin Elisa ei ollut koskaan päässyt pahemmin perehtymään.

Hänestä miehessä sytyttävintä ja kiinnostavinta olivat olemus, tuoksu, äänen sävy, naurunrypyt, miehekkyys – sellaiset pienet yksityiskohdat, jotka eivät tulleet nettiprofiileista ilmi mitenkään. Hän oli kuullut kauhujuttuja naisista, jotka olivat tavanneet nettitarjokkaan ja todenneet, että miehen profiilissa olikin ollut toistakymmentä vuotta vanha tai jopa jonkun ihan vieraan miehen kuva, ja luonteenkuvaus lievästi sanottuna harhaanjohtavaa. Jos kaikki pistivät itsestään nettiin hieman todellisuutta mairittelevampia määritteitä, eivätkö tulevat suhteet pohjautuisi väistämättä valheelle?

Elisa katsoi kännykästä kellonajan. Mikin olisi pitänyt päästä jo koulusta. Elisa keräsi haravan avulla lehdet kottikärryihin ja lähti kippaamaan niitä vakiopaikkaansa. Kun hän palasi tyhjien kottikärryjen kanssa puutarhaan, Mikki talutti pyöränsä talon nurkalle. Koulureppu lensi kaaressa portaille, ja Elisa näki, että Mikkiä keljutti.

– Ketjut lähti.

– Taas. Ajoitko seisaallasi? Elisa kysyi.

– Taisin ajaa.

– Kaaduitko?

– Kaaduin.

– Sattuiko pahasti?

– Ei. Vähän käteen.

– Näytä.

Kädessä oli pari verinaarmua, jotka eivät onneksi olleet syviä. Ainakaan haavan sisälle ei ollut jäänyt pikkukiviä. Käsi piti silti puhdistaa.

– Menikö housunpolvi puhki?

– Joo, toinen.

Elisa huokaisi. Hän tarttui pyörään, käänsi sen ylösalaisin ja pisti ketjut takaisin paikoilleen tottuneesti. Sitten hän meni sisälle ja pesi ketjuöljyssä rasvaantuneet kätensä saippualla. Hän pyyhki puhdistusaineella pojan käden, pisti haavan päälle laastarin ja otti ompelukoneen esille. Mikin collegehousuja kului puhki sitä mukaa, ettei ollut mitään järkeä ostaa hänelle aina uusia housuja. Elisa oli hyvä ompelemaan, joten Mikki sai luvan kulkea paikatuissa pöksyissä, kunnes oppisi olemaan ajamatta seisaallaan.

– Otahan jotain välipalaa, minä teen tänään ruuan vähän myöhemmin. Saara pääsee koulusta vasta kolmelta.

Mikki söi leivän ja joi lasin maitoa. Sitten hän soitti kavereilleen, ja pian heidän pihallaan juoksi neljä samanikäistä poikaa imukuppikiväärit käsissään.

Mikki oli vongannut kuulapyssyä kauan. Hän väitti, että kaikilla muillakin on, mutta Elisa tiesi, ettei näin suinkaan ollut. Kuula meni läpi alumiinitölkistä, miksei sitten lapsen silmästä. Kaikilla olisi pitänyt olla kasvoillaan naamarit ja enemmän vastuuntuntoa aseen käsittelyssä. Imukuppiaseet saivat kelvata toistaiseksi, ja hyvinhän nuo näyttivät vielä välttävän. Siinä pantiin pari jätkää nippuun, ja toiset vapauttivat heitä minkä ehtivät. Pelissä ei näyttänyt olevan muuta logiikkaa kuin se, että juostaan, huudetaan, tulitetaan ja karataan, mutta pääasia oli, että pojat viihtyivät ulkona ja saivat raikasta ilmaa ja liikuntaa.

Sekin oli maalla asumisen hyvä puoli, että ulkoilualueille ei tarvinnut erikseen lähteä, sen kun siirtyi ulko-oven toiselle puolelle, ja täydellinen temmellyskenttä alkoi heti siitä. Oli puskaa, penkkiä, pihapöytää, trampoliinia, kiviä, kantoja ja pyykkitelineitä, joiden taakse piiloutua, kun sota alkoi riehua täydellä voimalla. Nyt kyllä Elisasta näytti, että pojat olivat siirtyneet soratien molemmille puolille ampumaan tien ylitse. Siinä olivat jo ohikulkijat vaarassa, samoin kuin tietysti pojatkin, jos tieltä tulisi auto.

Elisa avasi ikkunan ja huusi pojille:

– Tulkaas pojat tänne meidän pihalle! Eikä ammuta enää tielle päin!

Liian myöhään. Joku ohikulkija sai ilmakuppiaseesta päähänsä. Elisa kurkotti ikkunasta nähdäkseen paremmin, kuka se oli. Kukapa muukaan kuin Risto Rounala, joka oli Jurinsa­ kanssa palaamassa kävelyltään?

Elisa hyppäsi saappaisiinsa ja juoksi ulos esittämään vuorostaan pahoittelunsa ja anteeksipyyntönsä. Hän torui poikia ja komensi kaikki omalle pihalleen.

Risto irrotti nauraen imukuppia otsastaan.

– On minua ennenkin ammuttu kohti, mutta ei ole sentään otsaan osuttu. Aika hyvin ammuttu!

Elisa tunsi punastuvansa.

– Nyt menee meidän pojan pyssy takavarikkoon, hän lupasi.

– Mitä suotta. Itsepä en suojautunut paremmin.

Samassa Saara ajoi pyörällä pihaan ja huusi jo kaukaa:

– Äiti, äiti, minä sain jälki-istuntoa unohduksesta!

Risto vilkaisi Saaraa ja sitten Elisaa.

No niin. Nyt on meidän perheemme esitelty, Elisa ajatteli nolona. Näin meillä, mites teillä? Hän ei kehdannut edes pyytää Ristoa kahville hyvitykseksi, kun kissat olivat sisällä ja Ristolla oli koira. Siitä nousisi mahtava rähäkkä. Tervetuloa Melukylän mutkaan.

Risto ojensi imukupin Elisalle.

– Haluat varmaan pistää tämän talteen?

– Kiitos.

– Minusta on vain hyvä, että pojat opettelevat ampumaan. Kun ei koskaan tiedä, milloin niitä taitoja tarvitaan, ja missä.

Sitten Risto lähti jatkamaan matkaa, yhtä arvoituksellisen näköisenä kuin tähänkin asti.

Saara riuhtoi reppuaan irti pyörän tarakalta.

– Mä vihaan tätä pyörää! Kaikilla on Jopot, miksen mä voi saada Jopoa! Tämä on ihan pikkulasten pyörä! Mä joudun polkemaan polvet koukussa.

Elisa huokaisi.

– Nostetaan istuinta.

– Ei sitä voi nostaa enempää!

Elisa nosti kuitenkin, ja satula lähti irti.

– Mahtavaa! Istunko mä pelkän tapin päällä?

Elisalla alkoi keittää.

– Ei meillä ole varaa Jopoon! hän kiljui.

– Aina tuo sama selitys!

Saara karjui suoraa huutoa ja lähti sisälle, paiskasi oven kiinni perässään niin, että lasi helisi.

Elisa pisti satulan paikalleen ja raahusti sisälle. Hän meni makaamaan sohvalle ja koetti saada migreenin pysymään poissa. Pienet päiväunet ovat nyt paikallaan ennen ruoanlaittoa, hän ajatteli ja nukahti.

Illalla Elisa muisteli Ristoa. Hän mietti, että Risto oli käyttänyt oikeastaan vähän outoja ilmaisuja puhuessaan ampumisesta. Että hänen olisi pitänyt suojautua, ja että häntä kohti oli ammuttu ennenkin. Tarkoittiko hän, että häntä kohti oli ammuttu oikealla aseella?

Elisa mietti asiaa ja tuli siihen tulokseen, että Riston täytyi olla poliisi. Ehkä entinen tai ihan nykyinen, virassa oleva. Mutta kuinka hänellä olisi sitten aikaa tehdä remonttia ja kävelyttää koiraa tähän aikaan päivästä? Olihan heillä tietysti ilta- ja yövuoroja, ja vastineeksi päivävapaita. Ja koirakin oli susikoira. Niin tietysti, joku koulutettava poliisikoira. Kai nekin asuivat perheissä, poliisien perheissä.

Elisa muisti päivällä ajatelleensa, että nettisuhteet perustuivat valheelle, jos osapuolet harrastivat omakehua ja osatotuuksia. Kuinkahan tukevalla pohjalla sitten olisi sellainen suhde, jonka toinen osapuoli oli poliisi ja toinen suunnitteli pankkiryöstöä?

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Reija törmää Kimmoon ja joutuu vaaraan. Miten paljon menneisyydestä Ilkalle pitäisi kertoa?

Surkea sunnuntai, ajattelin kun heräsin auringonpaisteeseen ja katse osui Ikean kirjoituspöytään. Miten joku voi sisustaa tuhatvuotisen asumuksen makuuhuoneen Ikealla?

Ilkka – sohvalla – teeskenteli nukkuvaa kun lähdin, mistä olin hänelle kiitollinen. Ilta ei ollut selvittänyt mitään, aamu tuskin olisi sen kummempi.

Astuin ulos ilman kahvia. Toivoton sunnuntai, alakuloa aamusta saakka. Kirkonkellojen kutsusoitot kaikista suunnista, perhekunnat kokoontumassa messuun, pienet tytöt kirmaamassa valkoisissa mekoissaan, mustissa pyhätakeissaan ja kiiltonahkakengissään, minä yksin tikkitakki niskassa taivaltamassa jonnekin kuulumatta mihinkään.

En osannut päättää, vaeltaisinko Gravinan toiselle puolelle vai kiertäisinkö läpi kaupunkialueen kirkot. En ollut käynyt edes Duomossa, koska se oli ollut remontissa aiemmalla matkallani. Myös Möykkykirkon tunsin vain ulkoapäin. Tuomiokirkko oli selvä, mutta muuten en ollut jaksanut opetella kirkkojen oikeita nimiä. Ne oli kaikki nimetty pyhimysten mukaan; minä kutsuin niitä miten tahdoin. Oli muiden muassa Luukirkko, Suolikirkko, Möykkykirkko, Talokirkko, Pikkukirkko ja lisäksi vielä lukematon määrä luolakirkkoja, joille en ollut vaivautunut antamaan lempinimiä.

Pikkutuulihaukat huomasin nyt jo kaukaa seuraillessani jyrkänteen reunaa. Linnut syöksähtelivät laaksossa, kantoivat kai pesätarpeita tiilikattojen alle ja muihin koloihin. Lennossa niiden olemus oli häkellyttävä: pieni petolintu ei muistuttanut mitään tuntemaani – ellei sitten kehonrakentajatörmäpääskyä, jos sellaisia olisi.

Jos olisi… kaikkea hienoa ja jännittävää voisi olla… voisi olla onnellinen Ilkan kanssa… voisi olla jonkun toisen kanssa, jotenkin varmasti voisi… voisi… ei, ei sitä jaksaisi, ajatuskin uudesta suhteesta uuvutti.

 

Huomaamattani olin poikennut tieltä polulle ja laskeuduin alas kohti puroa. Nyt ei auttanut vaipua ajatuksiin, kivet saattaisivat olla liukkaita tai pienimmät murikat luistaa jalan alla. Piti keskittyä muuhun kuin itseen. Terveellinen aate. Siksi kai olin ulos lähtenytkin: jotta saisin muuta ajateltavaa kuin itseni.

Alhaalla laaksossa Gravinan yli oli viritelty muutama lankuntapainen. Jos tasapainotteleminen onnistuisi, pääsisin toiselle puolelle kuivin jaloin.

Onnistuin! Helpotuksesta hymyillen läksin kipuamaan rinnettä ylös. Aamun viileys väistyi. Puuskutin; kevyt hiki puski pintaan. Yritin muistaa, mistä kohden ei pidä nousta. Vaikka suoranaisesta kiipeilyseinämästä ei ollutkaan kyse, saattoi väärällä reittivalinnalla joutua turhan hankaliin paikkoihin. Mikä matkassa hävitään, se voimassa voitetaan. Pysyttelin loivasti nousevalla, isoa siksakkia sahaavalla polulla. En halunnut päätyä kontilleni ja hilautumaan kynsineni kohti ylätasankoa.

Ja sitten, yllättävän äkkiä: ylhäällä turvallisesti. Näköala oli edelleen yhtä mykistävä kuin ensimmäisellä kerralla, talot ja luolat kuin organismit, kasvaneet pikemminkin kuin rakennetut. Häpeätahrasta Unescon maailmanperintökohteeksi ja kohta kulttuuripääkaupunkivuoden turistiherkuksi… Katsoisinko ikinä tätä näkymää Ilkan kanssa? Niin oli ollut tarkoitus. Enää en ollut varma, ottaisimmeko askeltakaan yhdessä.

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Näköalapaikalta on vain muutama sata metriä kaupunkiin, joka silti näyttää elävän kuin toisessa, saavuttamattomassa todellisuudessa. Kaduilla kulki kaupunkilaisia pyhävaatteissaan; poluilla ei minun lisäkseni retkeilijöitä näkynyt. Vain linnut ja minä sekä rotkon rinteillä uuteen kasvukauteen heräilevät opuntiapehkot.

Istahdin alas. Olisi pitänyt ottaa eväät. Aamiaisen olisi voinut syödä näinkin. Kahvinpuute tykytti. Suljin silmäni ja hieroin ohimoita ja niskaa. Hiukset olivat rasvaiset. Pitäisi käydä suihkussa. Kun palaan…

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Hourinko? Avasin silmäni ja kädet putosivat voimattomina syliini. Taisin huudahtaakin, mutta jokin syvempi ääni käski: Et ole uhri! Nyt kaikki peliin!

Hengitin kerran syvään sisään ja ulos. Onnistuin ponnistautumaan ylös. Olin pystyssä. Se oli voitto. Oli pysyteltävä rauhallisena. Siihen on keinot, siihen on keinot, siihen on – En osaa arvioida, miten paljon hokema tai hengittäminen minua rauhoitti. Ainakin se kirkasti ja ehkä myös pehmensi tajuamisen hetkeä.

Se oli Kimmo. Totta kai. Mikäpä oli helpompaa kuin sattuman rakentaminen. Onnittelin itseäni ironiantajusta vaikka sydämeni pyrki ylös kurkusta.

Kimmo oli puhunut kaiken aikaa, en tiedä mitä. Totta kai Kimmo puhui. Sitä Kimmo teki, puhui, puhui, tuotti ääntä. ”Reijapa Reija. Sillä lailla.”

En sanonut mitään, en nostanut edes katsettani. Oli löydettävä pakoreitti, joka ei johtaisi suorinta tietä rotkon pohjalle.

Edelleen liikkumatta kartoitin ensimmäiset metrit. Olisi pakko astua pelkoa päin. Ohittaisin miehen ja kulkisin takaisin kaupunkiin juuri niin kuin olin aikonut. Menisin kahville, herättäisin Ilkan, lounastai–

Olin jo ohittanut Kimmon ja hengittämäisilläni syvään ulos, kun minut äkkiä tempaistiin puoli kierrosta ympäri. Jos Kimmo olikin hetken ajatellut antaa minun mennä menojani, hän oli muuttanut mielensä. Hänen kätensä lepäsivät olkapäilläni kuin jossain kansantanssissa. Kevyttoppatakkini nepparit olivat revähtäneet auki riuhtaisun voimasta.

”Oletko Reija ikinä ajatellut, miten kätevä paikka tällainen on parisuhdeongelmien ratkaisemiseen? Moni on pudonnut. Onnettomuuksia sattuu, katsos.”

Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni.

Luullakseni olin aidosti hengenvaarassa. Halusin Iiriksen luo, halusin antaa hänelle lisää takkirahaa, halusin Ilkan viereen, halusin Minnan kanssa lasilliselle, halusin mökille kalaan! Piti rauhoittua. Oli oltava jokin järjellinen fysikaalisen maailman ratkaisu. Kimmoraja.

Ponnahtaa en voinut, katketa en saanut.

Kimmon kädet puristivat takkiani, vain takkiani. Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni, hän puristi kangasta. Jos onnistuisin samanaikaisesti kiskaisemaan käsiäni taaksepäin ja itse kääntymään, pääsisin irti liukkaasta takista ja piinaajalleni jäisi vain kuori käteen.

Kuvittelin pyörähdyksen, käsien liikkeen ja loppuasennon. Olisi saatava käsivarret siiviksi taakse kuin Samothraken Nike. Ja sitten – –

Totta kai onnistuin, muuten en olisi kertomassa tarinaani. Juoksin, enää en kuvitellut kävellen selviäväni, laskin kivistä polkua, kiitin reisitaskuhousujeni pellinvahvaa kangasta, putosin vauhdilla, kantapäät yrittivät jarruttaa, kivet söivät käsiä, siipiä ei ollut, mutta se oli pieni riesa, pääsin karkuun ilmankin. Vielä puron poikki, ei saa liukastua, ei saa kaatua veteen, taas polkua ylös, nyt jo kaupungin alla, polulla lasinsirpaleita, ihmisen jälkiä, roskaa… ja hiljaisuus. Mitään ei kuulunut, ei kiireisiä askeleita takaani, ei huohotusta, ei huutoa.

 

Olin kaupungissa, takaisin tiellä. Olinko pelastunut? Muutama turisti tallusti laiskasti pitkin Madonna delle Virtù -katua. Katselin rinteeseen. Kimmo oli arvatenkin piiloutunut johonkin lukuisista luolista. Oliko joku nähnyt meidät? Ei, ei sopinut puhua meistä, ei ollut mitään meitä, oli Kimmo, joka pyrki omistamaan kaiken väkivalloin.

Ja olin tietysti minä.

Minä olin ollut huijattavissa, peloteltavissa ja sidottavissa.

En ollut enää.

Ensin tärinä seis, sitten kahvi ja croissant, seuraavaksi puhelu Iirikselle, kävely majapaikkaan ja keskustelu Ilkan kanssa. Jos kaikki menisi hyvin, ehtisimme ehkä vielä myöhäiselle lounaalle. Näin suunnittelin oikaistessani pitkin Via Sette Doloria.

Pienillä kujilla puikkelehtiessa palautui mieleen, miksi oikaiseminen oli jokseenkin kiistanalainen käsite Materan labyrintissa. Jokin minussa muisti kuitenkin vanhat polut ja sain suunnan pidettyä. Halusin Caffé Tripoliin. Kaipasin vuosisatojen mittaan hioutunutta palvelua ja jonottamista ilman vuoronumeroa, halusin ihailla ruuhkan sujuvaa purkamista ja ripeää ystävällisyyttä, josta huokui virtuositeetti.

Halusin pelastautua koetellun elämänmuodon turviin.

Kohta sain istahtaa herkkujeni kanssa kahvilan edustalle tarkkailemaan piazzan hyörinää. Päivä oli käynnistynyt niin karmeasti, etten luultavasti enää koskaan pelkäisi mitään. Ehkä vaikeinkin on mahdollista, ajattelin: nauttia elämästä.

Muutama pulu etsi turhautuneena einestä kiveyksen raoista: kaksi kadunlakaisijamiestä oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti juuri lintujen edellä. Miesten neonkeltaiset huomioliivit huusivat varoitusta, vaikka autoja ei liikkunut lähimaillakaan. Miehet näyttivät keskittyvän toistensa kiusoittelemiseen, aiheesta en saanut selvää. Toinen lauleli toiselle, pienemmälle, jotain mitä tämä ei halunnut kuulla. Pieni mies piti estomelua, lauloi pitkään, korkealta ja niin kovaa, että kallon sisäinen sointi peitti ulkomaailman äänet tehokkaasti. Miehen ei tarvinnut tukkia korviaan saadakseen kaverinsa virnuilut torjuttua vaan hän saattoi heilauttaa käsiään vähättelevästi kiusaajansa suuntaan, häh-hää, enpäs kuule, en mitään. Muut kulkijat eivät näyttäneet kummastelevan parivaljakon pelleilyä. Ehkä esitys saatiin joka aamu.

Kilpalaulanta jatkui ja jatkui, väliin hengitys ja lisää ääntä. Lopuksi pienempi miehistä tepasteli tiehensä rinta koholla. Hän oli ottanut lavan haltuunsa kuin paraskin sankaritenori.

Katuoopperakohtauksen päätyttyä soitin Iirikselle, mutta tyttö ei vastannut, joten jätin viestin. En halunnut huolestuttaa tytärtäni vaan kirjoitin vain: Olet rakas. Hyvää päivää!

Vaivihkaa nuolaisin croissantin murut sormistani. Oli aika lähteä katsomaan, millä mielin Ilkka oli päivään astunut.

 

Matkalla tapasin yhden ääntään rakastavan italialaisen lisää, nimittäin koiran, johon olin jo ensimmäisenä yönä tutustunut, tosin silloin vasta akustisena ilmiönä. Haukkua en ollut osannut paikallistaa, mutta selväksi oli käynyt, että jossain luolahuoneistomme takana se majaili. Nyt kolmen yön jälkeen oli pakko ihailla piskin täsmällisyyttä. Se aloitti huutolauluesityksensä tasan kello yksitoista ja jaksoi jatkaa aamukolmeen. Niinpä en ollut pelkästään ilahtunut, kun asumuksemme alapuolisella kujalla törmäsin sorjaan keskikokoiseen narttuun. Tunnistaminen onnistui sekunnissa, sillä se tervehti minua sävyllä, josta en voinut erehtyä.

”Tyst nu, koiruli. Keskustellaanpa hetki.” Kyykistyin koiran tasolle ja selitin: ”Kun sanon ’Tyst nu!’ se tarkoittaa, että hiljaisuutta kiitos.”

Koira vaikeni ja katsoi minua pää kallellaan. Jokin eteläinen rottakoirasekoitus se taisi olla, kaunis mustanharmaa luppakorva, selvästi älykäs. Ilmeisesti onnistuin peittämään lievän varautuneisuuteni, sillä hyvässä hengessä sain opetetuksi sille, että ”Ei” tarkoittaa ”No”. ”Ei-no, ei-no.”

Totta puhuen ei se sitä kovin hyvin uskonut minään yönä, mutta minä rauhoituin. Hitusen kuvittelin sen tyyntyneen, kun oli saanut tavata yhden väliaikaisista ja tiuhaan vaihtuvista naapureistaan. Loppuajan kutsuin narttua Einoksi ja sain joka kerta ohi kulkiessani huomiota muutaman hännänheilautuksen verran.

Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä?

Varsinainen haasteeni oli nyt Einon toinen naapuri, oma rakas matkaseurani, Ilkka. Olin jo portilla. Räpläsin oven auki tahallani mahdollisimman paljon rapistellen. Annoin Ilkalle mahdollisuuden tulla ovelle. Tömäytin kassini lattiaan. Ei reaktiota. Astuin peremmälle ja huikkasin hein. Ei vastausta. Kuljin läpi koko huoneiston. Ei Ilkkaa missään, ei lappua keittiön pöydällä, ei tavaroita lojumassa, ei mitään elämän jälkiä.

Lähtenyt. Mennyt mikä mennyt.

Pelastauduin suihkuun. Suihkussa kaikki selviää. Halusin huuhtoa aamupäivän ja koko viime vuosien kuonan alas viemäreihin, alas vesipyörteen mukana kaikki parisuhdeyritelmät, nykyiset ja aivan erityisesti menneet. Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä? Mikseivät he pysy omissa elämissään?

Kastelin hiukseni hennon suihkun alla. Kun hapuilin sampoota kiviseltä hyllyltä, pistin merkille kylpyhuoneen ylänurkan erikoisen koostumuksen. Se oli luonnontilaan jätettyä kiveä, huokoista tufoa, ei tavallista kalkkikiveä, sitä, jota Ilkka nimitti askartelukiveksi, vaan reikäisempää. Hiukan pääni yläpuolella näkyi selvä esiintymä fossiileja, jonkinlaisia kotiloita tai trilobiittejä useita vieri vieressä.

Niin paljon kaikkea vanhaa piilossa eikä Ilkkaa missään! Tämä kiinnostaisi häntä! Miksi yhden pitää tunkea näköpiiriin väkisin ja toisen kadota niin, että koko elämä menee sekaisin tai ainakin matka pilalle? Miksi ylipäätään elämässäni oli koskaan alkanut jakso, jonka otsikoksi saattoi laittaa MIEHET, miksi, oi miksi, kun niin selvästi olin täysin lahjaton heidän kanssaan selviytymään?

 

Miehet. Minun mieheni. Kahlaamista suossa, patikointia erämaassa, taaperrusta rakkaisilla rinteillä… Kävelyretki pitkin joenvartta, siitä se oli alkanut, kuudentoista vuoden iässä. Minä talutin pyörää Veikan vierellä ja mietin herkeämättä, että pyörästä pitäisi päästä eroon, muuten emme voisi suudella. Ensisuudelmaan päästiin, toiseen, kolmanteen ja niin edelleen, väsytti koko ketju. Vain Ilkan arkiset muiskut ilahduttivat. Ja niitä tuskin enää tulisi.

Ovi kävi. Jokin toiveen kaltainen sävähti lävitseni. Suihku äkkiä kiinni.

Pyyhe turbaanina astuin ulos kylpyhuoneesta suureen eteisaulaan. Vesivanat valuivat reisiäni pitkin lammikoksi kivilattialle.

”Hei”, Ilkka sanoi.

”Hei”, minä sanoin. ”Kävin suihkussa.”

”Niin näkyy. Minä tapasin kivan naisen.”

No niin. Siinä se tuli. ”Vai niin”, minä sanoin.

”Suomalaisen”, Ilkka sanoi.

Riita, minä ajattelin, tästä syntyy riita. Ja että Ilkka haastoi kamppailuun, se oli uutta.

”Minäkin tapasin jonkun”, sanoin ja ajattelin Eino-koiraa, jotta en olisi ajatellut Kimmoa. Havaintoni mukaan oli poikkeuksetta niin, että jos joku koira ei ymmärtänyt minua, se oli pieni pullottavasilmäinen, ihmisen pilalle jalostama tekele, enemmän ihmistä kuin eläintä. Eino oli aito koira, mutta ehkä Ilkka oli liian jalostettu.

Se nyt oli vain ajatus, en sanonut mitään.

”Hieno juttu”, Ilkka sanoi, ”molemmat on tavanneet jonkun.”

Turvauduin sijaistoimintoihin. Vapautin hiukseni pyyhkeestä ja aloin selvitellä niitä.

Ilkka käänsi minulle selkänsä ja suuntasi eteisaulasta kohti olohuonetta. Ajatteliko mies tosiaan jo vaihtoehtoja?

”Mitä aiot?” kysyin.

”Mitä suosittelet?” hän väisti.

”Kivoja naisia on harvassa.”

”Niin tuntuu olevan”, Ilkka sanoi.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Arvailin sanailumme lopputulosta: joko purskahtaisimme nauruun tai sanoisimme hyvästit.

Ilkka sanoi: ”Käytiin Vapun kanssa kahvilla.”

”Kävitte kenen kanssa kahvilla?”

”Vapun, sen suomalaisnaisen, jonka tapasin.”

”No en ajatellutkaan, että Vappu olisi italialaisen nimi”, kiemurtelin ja yritin pelata aikaa. Mitä minun piti tehdä? Tilanne alkoi muistuttaa huonon mustan komedian kohtausta: liian monta kauhua samassa paketissa. Vappu jättäisi Kimmon ja löytäisi Ilkan, oli jo löytänyt; minä murtuisin ja sortuisin takaisin Kimmon syliin; Ilkka ja Vappu eläisivät elämänsä onnellisina, minä ja Kimmo perinpohjaisen onnettomina.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Olin arvannut oikein. Sanoisimme hyvästit. Siihen viittasi hänen seuraava siirtonsa:

”Et sinä ole ainoa, jolla on partnereita varalla. Vaihtoehtoja on muillakin. Jonoksi asti, usko tai älä.”

Repliikki oli yllätys, mutta itse asia helppo uskoa. Ilkka oli ihana. Helppo oli uskoa myös se, että Vappu etsi ulospääsyä suhteesta Kimmoon.

Ilkka veti makuuhuoneen oven perässään kiinni. Minä jäin seisomaan keskelle olohuonetta.

Ehkä hiusten väänteleminen virkisti päänahan verenkiertoa ja aivotoimintaa, sillä ennen kuin tukka oli kokonaan kuiva tajusin, että vielä oli mahdollista tehdä siirto kohti parempaa tulevaisuutta. Ilkka ehdottomasti oli niin sanottu hyvä juttu, sellainen, josta olin Minnalle niin monet kerrat selittänyt, itsenäinen, ripustautumaton mies, hyvä juttu kerta kaikkiaan.

Koputin oveen. Ei vastausta. Avasin oven raolleen. Ei myöskään kieltoa astua sisään. Ilkka istui pienen työpöydän ääressä eikä näyttänyt tekevän mitään.

Vähempi kuin kaiken kertominen ei enää riittäisi, sen tajusin.

Tajusin myös, etten pystyisi.

 

En saanut sanaa suustani. Ilkka sai. Kääntymättä minuun hän puhkesi puhumaan. Hän kysyi, mitä minä pelkään, mitä minä piilotan; miten minun kaltaiseni fiksu nainen voi kuvitella, että piilottamalla kipumme selviäisimme pitkän päälle; enkö todellakaan ymmärtänyt, että yksin hänen joustavuutensa varaan emme voineet parisuhdetta rakentaa; enkö sitä ja enkö tätä ja miten niin ja miksi ei näin. Se oli loputonta. Pahinta oli, että enimmässä oli tolkkua.

”Ilkka, älä vaadi liikaa. Kaikkea ei voi selittää kerralla. Minä en ainakaan voi.”

”Selitä edes jotain.”

”Sinua ennen minulla oli todella huono suhde. Olen peloissani.”

”Sen olen huomannut.”

”Se Vappu, jonka tapasit – minä en tunne häntä, mutta hän on – hän on yhden minun lyhytaikaisen yritelmäni naisystävä. Ja se lyhytaikainen viritelmä, Kimmo nimeltään, se on täällä myös. Stalkkaamassa minua.”

”Siis mitä?”

”Stalkkaamassa, kyllä. Ei se Vappu varmaan tiedä. En tiedä, tietääkö edes minun olemassaolostani, mutta mikään muu kuin Kimmon, ööh, kauheus ei selitä sitä, että he ovat täällä. Olivat itse asiassa jo Roomassa.”

”Ja nyt sinä tämän kerrot.”

”Niin.”

”Mutta en käsitä –”

”Ilkka rakas, minä en pysty puhumaan tästä enempää nyt. Joskus, mutta en nyt. Sopiiko?”

Näytin varmaan siihen paikkaan murenevalta, sillä Ilkka nousi, asteli pehmeästi – tai ehkä varovasti – luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni.

”Ai että kuitenkin rakas?” hän kysyi.

Kuulin hymyn äänessä.

”Helpottavaa, että stalkkeri et olekaan sinä jahtaamassa exääsi ja vakoilemassa hänen viehättävää naisystäväänsä”, hän jatkoi. Nyt hymy oli vino.

Kauhistuneena työnsin Ilkan käsivarren mitan päähän.

”Ajatteletko sinä todella, että minä voisin tehdä sellaista?”

”Kampaa nyt hyvä ihminen pääsi”, hän sanoi.

Ilkan katseesta ei ottanut selvää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Perillä Materassa menneisyys alkaa tiivistyä Reijan ympärille kuristavana. Miten hän saa pidettyä kaiken salassa Ilkalta?

Teki hyvää viipyä Roomassa, mutta vielä oli matkaa jäljellä. Jos autossa istuminen oli Saksan mittaan alkanutkin korventaa, nyt Rooman virkistäminä tuskin huomasimme viimeisiä satoja kilometrejä Materaan. Kimmokaan ei ollut näyttäytynyt portaikkokohtaamisen jälkeen.

Ei se aja, joka pelkää. Onko sellainen sananlasku? Käänsin aurinkolipan ylös. Peili häiritsi enemmän kuin alhaalta paistava aurinko.

Matka oli sujunut pääosin hyvin. Roomasta lähtiessä kaoottinen aamuliikenne oli aiheuttanut pienoisen järkytyksen meille tyynempään ajokulttuuriin tottuneille, mutta muuten meno Italian teillä yllätti iloisesti. Roomasta ei tarvinnut kauas edetä kohti kaakkoa, kun liikennevirta jo rauhoittui ja trafiikki toi mieleen lähinnä Etelä-Savon. Tie oli pieni mutta nopea ja liikennettä vähän; matka taittui sen mukaisesti.

Luin Ilkalle ääneen netistä printtaamaani Matera-infoa. Tietoa oli ihmeen vähän saatavilla ottaen huomioon, että kaupunki kuului Unescon maailmanperintökohteisiin ja olisi toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2019.

Olin juuri kertomassa luolakirkoista, kun puhelin alkoi piipata. Ensimmäiset piippaukset korvani yrittivät sovittaa osaksi radiossa soinutta italialaista varhaisbarokkia, mutta lopulta aivot hahmottivat, että kaikki äänet eivät istuneet säveltäjän muotoilemiin kulkuihin.

Tuijottelin puhelinta, kai pitkään tai kummissani, sillä Ilkka kysyi: ”Mitäs maailma?” Erikoista, että Ilkka uteli puhelinliikenteestäni mitään. Tuntui pahaenteiseltä. Kiitos Kimmo tästäkin, tuhahdin mielessäni, epäilen kaikkia vakoilusta. Ilkalle vastasin epämääräisesti: ”Tyttöjen juttuja vain. Minnalla asioita.”

Viisi viestiä Minnalta, outoja viestejä.

Miksi aina pitää lähteä? Minna kysyi ensimmäisessä.

Olin ymmälläni. Mihin Minna viittasi? Meidän matkaammeko? Ei kai se kateellinen ollut?

”Miksi te erositte Kimmon kanssa?”

Liu’utin seuraavan näkyviin. Miten menee?

Mitä se nyt turhia kyselee? Rasitti.

Seuraava viesti pysäytti: Miksi te erositte Kimmon kanssa? Ei voi olla totta! Hengitykseni kiristyi pikkuruiseksi, edes solisluut eivät liikkuneet. Minnan oli täytynyt menettää järkensä. Mitä Kimmo mihinkään kuului? Ja enkö ollut tolkuttanut, että Kimmosta ei puhuta. Sitä paitsi Minna kyllä tiesi, miksi me erosimme: happi loppui, mies tungeksi, pommitti viesteillä, ylitti kaikki rajat, tutki puhelimet ja heittäytyi stalkkeriksi. Kaiken lisäksi hän kohteli koiraansa rumasti. Väkivaltaa se oli. Jokainen järkevä ihminen lopettaa tuollaisen suhteen. Niin minäkin. Mikä Minnalla nyt mätti?

Kaksi viestiä lukematta: Vastaisit. Soita kun voit. Ja viimeinen, pahin: Kimmokin soitti.

Vastasin kaikkiin viesteihin kollektiivisesti: Voi taivas!

Suljin puhelimen. Vaietkoon kokonaan. Itseäni ohjeistin: Älä huokaile, Reija. Rauhoitu, Reija. Koko matka menee pilalle, jos Kimmo työntyy mukaan. Tai pelko Kimmosta. Älä pelkää, Reija. Nauti, Reija.

Reija!

Totta kai tsemppini oli turhaa. Tuntui kuin minut olisi sotkettu muusiksi blenderissä. Saattoiko olla, että Minnalla oli säätöä Kimmon kanssa? Kimmon!

Ilkka rupatteli keskeytymättä. Tai siltä se tuntui. Minä läähätin keskeytymättä tai jotain sinnepäin. En osannut pysähtyä kuuntelemaan selostusta tutkimusrahoituksen supistumisesta ja nuorten tutkijoiden kurimuksesta. Päässä takoi Minna, Minna. Ja sitten: matkan pää. Kohta päässä rynkytti riimi: Matera, Matera matkan pää/ sinnekö minulta Minnakin jää?

Olimme jo ohittaneet muutaman Materaan ohjaavan tienviitan. Kilometrejä oli jäljellä alle viisikymmentä. Ja sitten: matkamme pää. Mitä se meille tarkoittaisi? Mitä minulle? Roomassa olin ollut aivan varma näkemästäni. Enää en ollut. Ehkä hahmo oli vain muistuttanut Kimmoa. Ehkä Kimmo kahvitteli kotona Minnan kanssa. Voiko ihminen kammota jotakuta niin paljon, että näkee valvepainajaisia? Olinko kenties menettämässä järkeni? Vai päinvastoin: onko niin, että jostain oikein pahasta on tervettä nähdä näkyjä?

Mietteeni keskeytyivät, kun Ilkan puheenparsi äkkiä muuttui. Hän lausui latinaa yli radiosta tulvivan musiikin, resitoi juhlallisesti kuin korkea antiikin virkamies: ”Vides ut alta stet nive candidum/ Soracte nec iam sustineant onus/ silvae laborantes geluque/ flumina constiterint acuto?

”No nyt kuulostaa tosiaan akuutilta”, naurahdin.

”Elvyttävä vaikutus tällä kaikella”, Ilkka sanoi, irrotti kätensä ratista ja viittilöi villisti ympärilleen osoitellen kumpuilevaa maastoa. ”Muistuu mieleen muinaisia ulkoläksyjä.”

”Wau.” Tartuin miestä oikeasta kädestä ja asetin sen ratille. Keskittyisi. Outo tie.

”Harmi, että muisti palautui vasta nyt. Olisi pitänyt ennen Roomaa skarpata. Olisi voitu ajaa Oodin vuoren kautta, Soratte se taitaa olla italiaksi. Tosin tuskin siellä olisi lunta ollut. Runo puhuu siitä, miten puut kärvistelevät lumikuorman alla mutta niistä ei pitäisi kantaa huolta.”

”Just joo.”

”En muista kokonaan tietenkään”, Ilkka jatkoi kuulematta ironiaa äänessäni, ”mutta tuollainen taipuu-vaan-ei-taitu-tematiikka siinä oli. Ja Horatius, siis tämä runoilija, se on kaikille yhdestä asiasta tuttu. Sen kynästä on peräisin carpe diem, tiesitkö?”

En tiennyt, mutta sen huomasin, että radiossa monimutkainen oli muuttunut yksinkertaisemmaksi, Monteverdi Vivaldiksi. Lisäsin volyymia, halusin upota musiikkiin. Carpe diem tosiaan, ajattelin tarpeettoman nyrpeästi. Matkamme uhkasi muuttua yksinkertaisesta monimutkaiseksi. Vaikka miten ponnistelin, en saanut vanhoja haamuja pysymään haudoissaan. Opiskeluaikoina Minna oli kerran vienyt poikaystäväni. Ehkä nyt oli vuorossa exän kierrätys… Ei, ei näitä ajatuksia! Ponnistele!

Auto piti jättää Materan laitamille. Kaupungin kulkuväylät koostuvat lähes pelkistä rappusista, eikä auto olisi teoriassakaan mahtunut kulkemaan kapeilla mukulakivikujilla. Viimeiset sadat metrit saimme raahata matkalaukkumme miten parhaiten taisimme – pyöristä ei ollut apua – ja vielä hyvän osan iltaakin juoksimme autolta asunnolle kanniskellen kenkälaatikoitani. Jossain vaiheessa jo odotin, että Ilkka olisi heittäytynyt ritarilliseksi ja ilmoittanut kantavansa loput kuusi laatikkoa ja pari viimeistä pukupussia, mutta turhaan: suhteemme vaikutti perustuvan vankkumattomaan tasajakoon.

Kaikki vaivat ja matkan väsymys kuitenkin unohtuivat kun saavuimme Airbnb-asuntoomme: ainakaan ilma ei meiltä loppuisi. Holvattu katto kaartui yllemme kuin katedraalissa. Äkkiä arvioiden sain katon keskikohdan korkeudeksi jotain kahdeksan ja kymmenen metrin välillä. Pinta-alaltaan huone oli kai sataneliöinen. Superleveä sänky näytti uimapatjalta valtameressä.

” Sun viime exä soitti.”

Ilkka testaili akustiikkaa, hihkui ja puputti helmipöllönä. ”Uskomaton huusholli!” Ääni kaikui kiviseinistä. Avasin puhelimeni ja sen kilkutus liittyi mukaan sointikudokseen. Viesti toisensa perään ilmoitti itsestään. Minnako taas? ehdin ajatella, mutta nyt rypäs tuli tyttäreltä.

Äiti, miten menee?

Äiti, elät sä?

Soittele joskus, jooks.

Olisi pitänyt pitää puhelin auki, lapsihan oli hädissään. Sormeni oli jo vihreällä luurilla, kun vielä yksi viesti ponnahti näyttöön: Sun viime exä soitti.

Tämä oli jo liian paksua. Iiris oli ehkä täysi-ikäinen, mutta silti lapsi, ja minun lapseni, ei Kimmon. Ihan niin kuin Minna oli minun ystäväni, ei Kimmon. Mitä se mies tekee?

En voinut soittaa kummallekaan, en Iirikselle enkä Minnalle, en kun Ilkka lötkötti vieressäni sängyllä ja suunnitteli tutustumiskävelyä Sassi di Materaan. Jätin oikaisematta, että olimme Sassissa jo, aivan Sasso Barisanon ytimessä. Itse asiassa muistin asuintalomme ulkoapäin. Edelleenkään en paljastanut seudun olevan tuttua. Menneen piti olla mennyttä ja tämän matkan tuore.

Ilkka intoili haukoista. Hän toivoi, että pikkutuulihaukat olisivat jo saapuneet ja hän näkisi niiden pesimistoimia. Maaliskuun loppu. Saattoivat ollakin.

Hörppäsimme espressinot Piazza Vittorio Veneton laidalla ja suuntasimme jyrkänteen reunaa seurailevalle tielle. Maastokävely ei kuulunut ensimmäisen päivän suunnitelmiin, mutta oli rohkaisevaa nähdä retkeilijöitä taivaltamassa asumattomilla rinteillä. Emme olisi yksin liikkeellä. Nuorimmat samoojat ottivat uhkarohkeita juoksuaskelia kapeilla poluilla ja kurkistelivat vaikeapääsyisimpiinkin luolakirkkoihin. Minua märän kalkkikiven liukkaus arvelutti.

”Askartelukiveä koko kaupunki”, Ilkka sanoi hilpeästi.

Pääsiäinen oli sinä vuonna varhain eikä italialaisten mielestä talvi ollut vielä aivan taittunut. Meitä se ei haitannut, pääasia, että maa ei henkinyt jäisiä tuulahduksia eikä räntä pistellyt silmissä. Tuoksui ja näytti Helsingin toukokuulta. Suuret kiitäjät pörisivät hedelmäpuissa ja kanjonin karut rinteet, jotka olin aiemmin nähnyt vain kivierämaana, kukkivat kirjavina. Pääskyset kirkuivat tau­koamatta ja kissat lepäilivät auringonpaisteessa, milloin eivät hakeneet suojaa kuurosateilta. Rotkon pohjalla Gravina virtasi niin vuolaana, että suomalaiseenkin silmään puro näytti lähes siltä, miksi paikalliset sitä nimittävät, joelta.

Ja sitten äkkiä kuulin sen, mitä olin netistä opiskellut ja mieleeni painanut: pikkutuulihaukkojen kutsuäänet. Kimeää vihellyksentapaista, varpusmaista kirskutusta ja hiljaisempia yksittäisiä tavuja. Otin Ilkkaa kädestä kiinni ja pysäytin hänet. Pienen hakemisen jälkeen lintujen jutustelu hahmottui hänenkin korvissaan. Mitään ei näkynyt mutta ääniä oli selvästi muutama.

Niska kenossa katselimme ylös taivaalle. Ei ketään. Äänet tulivat lähempää. Tasatahtiin kuin tennisottelun seuraajat laskimme katseemme taivaan sinestä tiilikattojen punaisille pinnoille – ja samassa joku linnuista kohensi siipisulkiaan, ja silmä osasi tarkentaa: kolme lintua istui yläpuolellamme olevan talon katon reunalla ja muurinharjalla. Teki mieli hihkua, mutta emme uskaltaneet äännähtääkään vaan sähkötimme innostusta toisillemme tiiviillä kädenpuristuksilla. Koreat punaselkäiset ja harmaapäiset koiraat olivat kuin suoraan egyptiläisistä hieroglyfeistä, naaras taas vaatimattomamman värisenä mutta isompana kuvasti vielä riisutummin ja perustavammin minkä tahansa jalohaukan ideaa. Ja silti vaikutelma oli jotenkin vieras: lintujen silmät olivat hyvin suuret, mikä teki niiden haukankatseesta hämmentävän söpön.

Siinä ne varailivat urbaaneja pesäpönttöjä tuleviin tarpeisiinsa. Elleivät linnut jo pesineet, ne ainakin suunnittelivat sitä, se oli selvää. Ehkä edessä oli vielä taistelu puolisosta.

Stalkkerini oli totta.

Ilkka kuvasi, minä keskityin tallentamaan havaintoa muistiini. Nyt katse tavoitti lisää jalohaukkoja. Niitä liiteli kaupungin yllä ikään kuin kerroksittain. Välillä joku alimmista syöksyi talojen väliin. Kun lopulta sain näystä kyllikseni, käänsin katseeni oikealta, pikkutuulihaukoista ja kadun rakennetulta puolelta, vasempaan tarkoituksenani tarkistaa, liitelisikö lintuja myös kanjonissa. Mitään lentävää en nähnyt mutta kävelevää kyllä, vaeltajapariskunnan, naisen ja miehen. Miespuolisen kulkijan ryhdin ja länkisääret olisin tunnistanut missä tahansa.

Tämä ei voinut olla enää sattumaa. Kaksi suomalaispariskuntaa omatoimimatkalla Materassa maaliskuun lopulla – kuinka todennäköistä se muka on? Pariskunnan toinen osapuoli oli Kimmo, siitä ei ollut epäilystäkään, ja se puolestaan tarkoitti, että olin nähnyt oikein jo Roomassa. Stalkkerini oli totta.

Minna ei kävellyt Kimmon rinnalla. Se sentään oli houretta. Onneksi.

Toimintasuunnitelma syntyi hetkessä. Se oli kaksiosainen:

1) Soita Iirikselle ja kysy, mitä Kimmo oli puhunut.

2) Varoita Kimmon uutta kumppania tai kohta hän, hänkin, on rotkon pohjalla – eikä välttämättä pelkästään kuvaannollisesti.

Toimintasuunnitelman toteuttaminen vaati ehdotonta työrauhaa, mikä tässä tapauksessa tarkoitti että Ilkalle piti keksiä tekemistä. Ehdotin, että emme ensimmäisenä iltana menisi ravintolaan syömään vaan hankkisimme tarpeet torilta, jos se vielä olisi auki, tai kaupasta. ”Minulla on ollut ikävä sinun kokkaustasi”, sanoin Ilkalle. Imartelu toimi, ja keittiömestarini lähti kaupungille.

Minunkin oli astuttava ulos asunnostamme, sillä puhelin ei jaksanut kunnolla kantaa paksujen seinien läpi. Istahdin pikkuruiselle terassillemme. Valurautakalusteet olivat epämiellyttävän viileitä. En välittänyt. Iiris vastasi heti.

”Lapsi, kerro kaikki. Mitä siellä on tapahtunut?”

”No ensinnäkin mulla on rahat loppu”, tytär vastasi.

”Totta kai, mutta nämä viestit, mitä –”

”Ai ne. No se soitti ja sanoi, että sulla ei mene hyvin. Halusi puhua sun tilasta. ’Tiedätkö, Iiris, Reijalla ei mene hyvin, huolestuttaa’, se vikisi”, Iiris selitti.

Helpotuin hiukan, sillä Iiriksen sävystä kuulin, että hän oli tunnistanut Kimmon sepittelyn siksi, mitä se oli, satuiluksi ja häirinnäksi.

”Siis sitä tavallista tunkeilua?” totesin.

”No joo, niin kai. Mä en sanonut mitään. Se sanoi, että haluaa vain auttaa.”

”Auttaa?!” parkaisin.

”En kuule kysellyt, mitä se tarkoitti.”

Oli parasta vaihtaa puheenaihetta. En halunnut huolestuttaa Iiristä paljastamalla, että Kimmo oli löytänyt minut. ”Mihin sinä rahaa?” kysyin.

”Kevättakki olis kiva”, tytär sanoi ja kertoi, mistä oli löytänyt sopivan. Klikkasin siinä puhellessamme puolet hinnasta hänen tililleen. Vaihdoimme muut kuulumiset, lähinnä säästä ja opinnoista (”Hirvee piiskuriope pakottaa lukeen jotain klassikoita!”). Halipusien jälkeen minun oli aika lähteä kaupungille suunnitelman jälkipuoliskoa toteuttamaan.

Pienessä kaupungissa on täysin rationaalista luottaa sattumaan, etenkin jos sitä vähän auttaa. Nyt tarkoitukseni oli rakentaa sattuma, joka toisi tielleni Kimmon naisystävän Vapun. (Nimen oli Facebook ystävällisesti paljastanut.) Kengät jalkaan ja korjausta kaipaava käsilaukku mukaan. Laukun hihna oli poikki. Se oli alibini. Kahvilakierros ja kyläsuutari olisivat kävelyni julkilausuttu syy. Tarpeen tullen voisin selittää Ilkalle, että olin halunnut etsiä meille mukavan paikan yhteisiin kahvihetkiin. Koska kuitenkin tiesin, että tori oli jo kiinni ja arvasin, että ruokakauppaa Ilkka joutuisi etsimään, saatoin mielestäni olla aivan varma, että häneen en törmäisi. Loogista, eikö totta?

Totta kai ajatuksenjuoksuni kummastutti minua jo silloin. Kaikki tuntui äkkiä kovin monimutkaiselta. Vaikka huolellisesti perustelin itselleni toimieni järkevyyttä, jokin hiersi. Haaveeni oli ollut rakentaa suhde Ilkkaan avoimeksi ja lojaaliksi. Salakähmäisyys tuntui väärältä mausteelta. Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin ollenkaan käsitin, miksi toimin niin kuin toimin.

Siis matkaan! Iltapäivä alkoi taittua illaksi. Kivet hohtivat keltaisina ja soivat sillä erityisellä tavalla, jolla pehmeä kalkkikivi kumahtaa kengänkannan alla. Kävelin kiirehtimättä ja hain askeleisiini rentoutta. Luotin, että tunnistaisin Vapun, josta oli nähnyt vain kuvia. Luotin myös, että saisin suuni auki ja varoitukseni lausuttua. Ennen kaikkea luotin, että kohtaisin hänet yksin.

Aioin sanoa vain: ”Varo.” Tai ehkä varmuuden vuoksi: ”Vappu, varo Kimmoa.” Naisen ilmeestä sitten näkisin, ymmärtäisikö hän. Se taas riippuisi siitä, oliko hänen puhelimensa jo tutkittu, oliko Kimmo ilmestynyt paikkoihin, joihin ilmestyminen ei voinut olla sattumaa, oliko lyönti jo osunut.

Olin suunnitellut repliikin huolella. Pidemmät versiot olin hylännyt. ”Vappu, sinun kannattaa varoa” tai ” Hei Vappu, me ei tunneta, mutta sinä haluat kuulla tämän” –, ei, ei, liikaa lavertelua. ”Varo!”, se olisi tehokas ja vähäeleinen.

Enempää en ajatellut sanoa enkä tehdä. En halunnut leikkiä jumalaa; jokaisen on totta kai saatava tehdä omat kliseiset virheensä. Saatoin vain toivoa, että Vappu ymmärtäisi pelastautua. Ja olihan myös otettava huomioon se häviävän pieni mahdollisuus, että he todella olivat onnellisia ja sopivat toisilleen.

Suutari sijaitsi entisellä paikallaan Piazza Vittorio Venetolta lähtevällä pikkukadulla. Kun temmoin tuttua tummaksi patinoitunutta tammiovea auki, olkapäälleni laskeutui äkkiä käsi.

”Kulta!”

Käännyin. Ilkka. ”Rakas!” huudahdin yllättyneenä ja toivoin, ettei paniikki kuultanut läpi.

”Eikös mennä sisään.”

Sisään oli mentävä. Totta kai Giuseppe – se oli suutarin nimi – tunnisti minut. Liian myöhään hän hillitsi ilonsa. Paljastuin. ”Signora Reia!” kaikui takahuoneeseen saakka ja rouvakin tuli ihmettelemään pitkään poissa ollutta vierasta. Ilkan kummeksuva katse korvensi niskaani. Kaivoin katkenneen hihnan esiin ja yritin muuttaa tilanteen normaaliksi asiointitilanteeksi, turhaan tietysti. Giuseppe teki työnsä ja kieltäytyi ottamasta maksua.

”Reija, mitä tämä oli?” Ilkka kysyi kun astuimme ulos liikkeestä. Hetken harkitsin, yrittäisinkö sepittää että heidän täytyi sekoittaa minut johonkuhun toiseen, mutta yritys olisi ollut liian epätoivoinen. Materalainen suutari ei sekoita ihmisiä.

”Miksi me ollaan täällä?”

Ilmeisesti olin ollut liian kauan hiljaa, sillä Ilkka totesi: ”Sinä et ole kertonut kaikkea.”

”No tietenkään en”, sähähdin. Ilkka katsoi taas tutkivasti. Hän ei olisi halunnut nähdä sitä mitä näki. Hienotunteisuudesta oli sovittu, valehtelusta ei. Päätin tunnustaa: ”Tuttu suutari.”

”Ja?”

”Mitä ja?”

”Miksi me ollaan täällä?” Ilkka kysyi suoremmin kuin olin ymmärtänyt pelätä.

”No aika hieno kaupunki tämä on, harvinaislaatuinen, eikö?” sönkkäsin. ”Ja kohta Euroopan kulttuuripääkaupunki. Piti päästä takaisin ennen kuin kiillottavat kaiken pilalle.”

”Väitätkö tosissasi, että sitä olet pelännyt? Että kiillottavat kaupungin pilalle?” Ilkka ristikuulusteli.

En jaksanut sanoa mitään.

Ilkka pysähtyi ja sanoi: ”Sinä toit minut tänne tapaamaan exääsi! Ja suunnittelit etten minä tajuaisi sitä! Siksikö sinä hymyilet jokaiselle vastaantulevalle Luigille ja Gennarolle? Mikä minä sinulle oikein olen, jatkopala kyläsuutarien ja -seppien ketjuun?”

Ilkka käveli jo poispäin. Itketti kun tajusin tilanteen ironian. Ketään muuta en voinut syyttää kuin itseäni. Ilkka luuli Giuseppea tai jotakuta tämän kaveria exäkseni. Parempi niin.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.