Marja ja Kiira kohtaavat Kreikassa. Marja kuulee, että Nikolaos on saanut häneltä kirjeitä monta vuotta. Kirjeet kirjoitti kuitenkin joku muu. Matkalle mahtuu muitakin tapaamisia – myös se kaikkein odotetuin ja tärkein.

Patras kohoaa merestä, niin kuin niillä on tapana. Pidän merenrantakaupungeista, pienistä, joiden satama on niiden sydän. Jotka elävät siitä, että kontit kolahtelevat asfalttiin, nostokurjet kurkottelevat taivaisiin, risteilyalusten ikkunoita pestään, ja kuitenkin aivan kulman takana, seuraavalla lahdella kalastajat levittävät verkot tarkastettaviksi; reiät paikataan käsin, ravintolat houkuttelevat asiakkaita kalan, suolan ja meren hajuilla, merenseinämien ja ilta-auringon kultaamilla näkymillä, niillä samoilla joita heillä on kotonakin.

Grimaldi lines on tarjonnut parastaan, olen jo ajat sitten luopunut ajatuksesta noudattaa tunnontarkasti mustakantista päiväkirjaani, johon olen kirjannut neljännesvuosisata sitten ensimmäisen reilin nuotit. Pidän mieluummin kiinni kunnon yöunista ja hyvästä ruuasta. Nytkin olen asunut näköalahytissä ja syönyt maittavia kala-aterioita.

Rooma on jäänyt taakse. Italia huudahduksineen, poskisuudelmineen, lämpimine halauksineen. Olen käynyt Italiassa usein näiden vuosien aikana, mutta Kreikkaan saavun nyt ensi kertaa kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen, sen jälkeen kun tiemme erosivat Kiiran kanssa.

Katson kaupunkia kuin vanhaa tuttua. Sen poukkoilevia katuja, sen seitsemättä taivasta, sen nuhjaantunutta nuorisomajaa, vieläkö siellä on sellainen? Rantakahviloita ja riviin parkkeerattuja skoottereita. Mutta olen malttamaton, en jää odottamaan huomista junayhteyttä, vaan tilaan taksin. Lähden saman tien Arkoudiin, kai semmoinen kylä on vielä olemassa, taksikuski ainakin näyttää hyväksyvän osoitteen. Totta kai olen vilkaissut netistä: kylä on tallella, hotelleja tarjolla. Matka kestänee tunnin.

Perillä valitsen hotelleista ensimmäiseksi kohdalle sattuvan, majoitun ripeästi, käyn lyhyellä kävelyllä rannalla, yritän katsella paikkoja kuin näkisin ne ensimmäistä kertaa, vältän menemästä värikivirannalle, keskityn nykyhetkeen, näkemiini yksityiskohtiin: aurinkovarjoihin, uusiin kyltteihin, hotelliarkkitehtuuriin. Käyn suihkussa ja syömässä. Sitten menen nukkumaan, vaivun pitkään syvään uneen, kuin sadun ajan ja paikan ylittävään uneen. Näen unta kahdesta hirvestä, jotka laukkaavat kultaista viljaa pitkin, saapuvat joelle, kääntävät päänsä kuullakseen paremmin. Vastarannalla seisoo naarashirvi.

Aamulla herään valoon, joka siroaa silmiini ikkunassa roikkuvan lasityön kautta. Avaan silmäni, en heti muista, missä olen. Kohoan vuoteesta. Tuntuu hyvältä olla täällä, vihdoinkin. Avaan parvekkeen oven ja nuuhkin ruusuntuoksuista ilmaa. Laskeudun alakertaan aamiaisravintolaan, valitsen pöydän ikkunan läheltä. Näkymä rauhoittaa, en voi olla hymyilemättä. Tein oikein kun tulin, tämä on matkan määränpää. Kun kohotan katseeni saadakseni toisen kupillisen teetä, kuka seisookaan pöydän ääressä, ellei Kiira, teekannu kädessä, minun Kiirani.

– Kiira!

Kiira katsoo teekuppiani, ei tyrmistykseltään saa kaadetuksi vettä, ei sanotuksi sanaa vaan istuu hitaasti viereeni, asettaa kannun pöytään ja kääntyy puoleeni.

– Marja, se olet sinä.

Sitten me vain halaamme, nutuutamme toisiamme niin kuin lapsena, rutistamme niin kuin meillä oli tapana, hieman liian kovaa; vetymme kyynelistä ja naurusta, asetumme vasta, kun joku käy hakemassa kannun.

– Sinäkö se todella olet, Kiira sanoo. – Olen ajatellut sinuapaljon.

– Niin minäkin sinua.

– Olen kaivannut yhteistä kieltämme, muistatko sen, minkä keksimme lapsena?

– Olin unohtanut.

– Haaveemme, salaiset haaveemme, muistathan?

Ja Kiira alkaa kertoa pitkää juttua meistä, ullakolla, suunnittelemassa, miten meistä tulee rosvoja ja miten käytämme salakieltämme nujertaaksemme vihollisemme. Katson Kiiran silmiä, samat ne ovat, vaikka suuremmat, luisten poskien ympärillä, onko hän liian laiha vai sittenkin säilyttänyt upeat muotonsa, kenties vartalossa on uudenlaista uljuutta. Katson hänen suutaan, hienoisten ryppyjen rivi paljastuu huulipunan ympäriltä, hänellä on aina ollut niin kaunis suu. Ihmettelen, onko hän pitkään ollut etelän valossa.

– Ja sitten sinä olitkin siinä, annas kun katson, sinähän kukoistat, Marja, sinä näytät upealta.

– Niin sinäkin!

– Älä höpsi. No kerro, kuinka sinä tulit tänne, mistä sinä sait ajatuksen?

Kiira hiljentyy, näen, kuinka hän miettii, laskee sitten kädet syliinsä.

– Siitä on kaksikymmentäviisi vuotta.

– Se oli sinun ajatus, sanon hitaasti, annan hänen aivojensa raksuttaa.

– Se oli minun ajatus, hän nyökkää ja hakee muististaan jatkoa.

– Oletko sinäkin täällä sitä varten? Reilillä? kysyn. – Oletko pestautunut kesätarjoilijaksi?

Kiira purskahtaa nauruun.

– Maaru, sinä olet mainio, näethän sinä. Minä asun täällä!

– Asut täällä?

– Tämä on minun kotini.

– Tämä hotelli?

– Tämä.

Kiira katsoo käsiäni:

– Toisin kuin sinun sileät kätesi, minun ovat tehneet raskasta työtä.

Vedän käteni pois, ennen kuin näen, että hän pelleilee. Läppään häntä lautasliinalla.

– Roisto, sinustahan tuli roisto niin kuin halusit, täällä sinä istut rosvoamassa rehellisiltä ihmisiltä rahat.

Kiira tönäisee nyt minua, räkätämme niin kuin teineinä. Viereisistä pöydistä katsotaan paheksuen.

Sitten Kiira tokeentuu.

– Minä olen naimisissa, toisen kerran, hän sanoo.

– Cesaresi kanssa, sanon iloisena.

– Ei, Andrean.

– Pikkuveljen? Sen pikku-Andrean, joka oli silloin viisitoistavuotias?

– Niin.

Hymyilen. Rantaan menevä ovi avautuu ja sulkeutuu, ihmisiä tulee ja menee.

– Onko sinulla joku? Kiira kysyy ja jatkaa ennen kuin ehdin vastata. – Tietysti sinulla on. Sinuun rakastutaan aina.

– Päinvastoin.

– Etkö näe sitä, kaikki rakastavat sinua.

– Ei, sinä tässä se suosittu olet aina ollut. Älä kiellä.

Kiira naurahtaa. Katson hänen vanhentunutta suutaan. Hän lukee ajatuksiani:

– Kuuntele meitä, me olemme muuttuneet.

– Emmekö olekin?

– Katso minua, minulla on ryppyiset silmät.

– Ja minulla!

– Katso minun silmäpussejani. Muistatko, kuinka yritimme häivyttää niitä?

Naurattaa, muistan jääkaappikylmät teepussimme ja muut konstimme. Ikkunaan pirskoutuu vettä. Joku kastelee nurmikkoa. Sadettimen läpi juoksee tyttö, joka näyttää hämmästyttävästi nuorelta Kiiralta.

– Sinulla on tytär.

– Minulla on kaksi tytärtä: Klara ja Maria.

– Kuin me kaksi?

– Kuin me.

Kiira pyytää tuomaan uuden teekannun, tarttuu kahvaan, kaataa minulle lisää.

Kiira kertoo perheestään. Ylpeä katse silmissään hän kahlaa läpi kaiken: lasten syntymän, yövalvomiset, ampiaisen pistot, säikähdykset, miehen opiskeluajan, vuodet Ateenassa, hän mainitsee kaiken mainitsemisen arvoisen, aivan kuin raportoisi, aivan kuin olisi kuvitellut tämän etukäteen, tai aivan kuin olisi kirjoittanut minulle tapahtumista vuosien varrella, puhunut puhelimessa ja kysynyt neuvoa tarpeen tullen. Niin hän sanookin:

– Minä kirjoitin nämä sinulle kirjeissä, olen kirjoittanut sinulle koko tämän ajan. Ne ovat päiväkirjojani. Aluksi kirjeitä, joita en lähettänyt, sitten päiväkirjoja.

– Niin kuin mustakantisemme.

– Niin, kaikki tarkasti ylhäällä. Jossain vaiheessa tajusin, että niitä on liikaa, et koskaan ehtisi lukea niitä läpi.

– Tahtoisin kyllä.

– Tietenkin tahtoisit kulta, sinulla on niin hyvä sydän.

Sitten hän vaikenee.

– Kun lähdimme paluumatkalle. Se oli kaikki niin vaikeaa, sinä ja Nikolaos … Cesare.

– Älä siitä, yritän keskeyttää.

– Pelkäsin paluuta.

– En minä olisi …

– Et tietenkään. Eikä sinun olisi tarvinnutkaan. Minä kerroin itse.

– Luulin, että menitte naimisiin Lassin kanssa.

– Me menimmekin, olimme naimisissa kaksi kuukautta. Sen jälkeen ilkesimme pitää häälahjat, Kiira nauraa, mutta nauru ei yllä silmiin.

– Kaikki on minun syytäni, Kiira sanoo ja nostaa torjuvasti kättä. – Minun takiani sinä et jatkanut Nikolaosin kanssa.

– Ei kai voi olettaa että …

– Minä ajattelin, että sinä et rakastanut häntä.

– Enkö?

Nielaisen teeni. Enkö rakastanut? Mitä rakkaus on? Millaista on rakastaa ja tulla rakastetuksi? Ajattelen meitä, Nikolaosia ja minua, ylittämässä katua. Ajattelen Ateenan ruuhkaa ja jäntevää, elämään ja naisiin pettynyttä nuorta Nikolaosia, joka pitää minua kädestä kuin lasta.

– Mitä se sitten oli?

Kiira puree alahuultaan, kääntyy sitten katsomaan näkymää merelle.

– No mutta siinä sinä nyt olet, hän sanoo.

– Tässä minä nyt olen.

Kävelen avonaiselle ovelle. Tuuli pullistaa sortsien lahkeet purjeiksi. Vesi kimaltelee auringonsillassa. Uskallan nyt katsoa sinne, antaa katseen kiertää Nikolaosin rantatalolle. Ilahdun, kun olen näkevinäni sen yhä siinä. Sama jasmiinipensas kasvaa aidanteena ruusujen takana talon sivulla. Puut varjostavat etupihaa suurina ja tuuheina. Kyllä, siellä se talo yhä on. Tunnen, kuinka jokin puristuu ja avautuu rinnassani. Siitä on niin kauan, niin kovin kauan.

Juttelemme Kiiran kanssa koko päivän niitä näitä, yksityiskohtia vuosien varrelta. Kerron muutamalla lauseella elämästäni, pääkohdat, ei minulla ole paljon kerrottavaa. Kiira on kuitenkin kiinnostunut, hän kuuntelee keskeyttämättä, mikä on uutta hänessä. Sitten muistelemme menneitä, Kiira kysyy vanhemmistani, yhteisistä tutuistamme, kerron minkä osaan.

Vasta kun aurinko putoaa piiloon, uskallan kysyä:

– Mitä meille tapahtui?

Kiira kääntyy katsomaan minua, näen hänen silmissään oman heijastukseni.

Seuraavana aamuna kävelen rannalla. Puhaltaa yhä navakasti. Lokki istuu liukumäen harjalla. Vesirajaan on jäänyt lepattamaan varjo. Sen täytyy olla eilisiltaisilta lautailijoilta, en tiedä lajin nimeä, uusia hengenvaarallisia lajeja keksitään jatkuvasti. Katson narujen vyyhteä, jos siihen tarttuisi, se kiskaisisi hetkessä korkeuksiin. Sieltä näkisi, hahmottaisi tilanteensa kokonaisuuden.

Hakeudun tuulensuojaan. Rantatuolit on kasattu sieviin pinoihin. Ketä varten tämä kaikki on, tämä idylli? Onko tämä edes tottakaan. Havahdun kesken aurinkotervehdyksen mieheen, joka makaa dyynin kupeessa. Kuka se on? Onko se elävä vai kuollut? Juhlansa juhlinut?

Mieleen palaa Kiiran sanat. Myöhään illalla hän puhui kanssani hitaasti, kuin punniten vaihtoehtoja. Kertoi Nikolaosista.

Olen ajatuksissani kävellyt eteenpäin. Kaksi miestä seisoo uimakopin kulmalla. He erkaantuvat minut nähdessään. Toinen ryhtyy lapioimaan hiekkaa kulkukäytävältä. Toinen jää tuijottamaan minua.

Hotelli paistattelee aamun kirkkaudessa. Kylmällä säällä näkee selvemmin. Koko Arkoudin kylän. Kiira on selostanut minulle kaiken. Ensin Andrean perhe rakensi uuden suuren hotellin. Sitten naapuri rakensi viereen vielä suuremman hotellin. Sitten alkoi lama.

Linnut kirkuvat korkeuksissaan. Suureelliset hotellit nököttävät hiekalla rinnatusten. Näköalaikkunoiden eteen kinostuu. Poimin maasta lasinsirun. Pari varista tepastelee arvokkaasti ohitseni.

Aamiaiselle sikiää parvi turisteja, pöydät täyttyvät miltei puoleen. Huokaisen, kyllä kaikki vielä järjestyy.

Syötyäni ihastuttavan kreikkalaissuomalaisen aamupalan kevennän vaatetustani. Nousen vuokra-autooni ja ajan tiettyyn osoitteeseen. Ovi avataan nopeasti. Nikolaosin äiti sanoo, että minua on odotettu. Jo eilisillasta, arvelen, mutta hän pudistaa päätään. Kauemmin.

Säkehdyn eteisessä. En osaa päättää, vaihdanko sisätossuihin vai kävelenkö sandaaleilla. Nikolaosin äiti odottaa kärsivällisesti vieressä. Mitä minä täällä teen? Kenen luokse olen oikein menossa? Vasta eilenkö Kiira kertoi, kuinka oli neljännesvuosisata sitten, täältä lähtiessämme, antanut Nikolaosille oman osoitteensa. Kirjeitä oli tullut kolmen vuoden ajan. Sitten ne loppuivat. Kiira arveli, että se johtui siitä että minä olin ollut kirjeissä kovin torjuva, jatkuvasti, koko kolmen vuoden ajan.

– Missä kirjeissä? minun oli kysyttävä.

– Niissä, jotka kirjoitin nimissäsi.

– Kirjoitit nimissäni kolme vuotta kirjeitä?

– Luulin, että se loppuisi aiemmin. Eräänä päivänä se loppuikin, noin vain. Olin helpottunut.

Kiira katsoi valon kajastusta horisontissa.

– Mutta sitten aloin epäillä, ettei hän olisi lopettanut kuin seinään. Aloin hätäillä. Tilasin lentolipun ja tulin tänne.

– Ja sitten?

Valoa lipui hämärään huoneeseen. Kiira käänsi päätään.

Kuvittelen että se olen minä. Että se olen minä niin kuin nimeni kirjeiden alalaidassa. Niin kuin sen olisi kuulunut olla.

Istun lentokoneessa. Tunnen että olen aivan kylmä. En osaa pelätä mitään tai sitten pelko on tällaista. Hengitän vain. En osaa odottaa että aika kuluisi jotta saisin tietää. Viihdyn tässä tietämättömyydessä. Hengitän, kun tietoa ei ole. Miten se puuttuu, se hermostuminen. Oikein kovassa paikassa sitä ei ole. Vai olenko niin sokissa, että kaikki jää käsittämättömäksi. Olen järkevä. Toivon parasta, siksi minun ei ole syytä pelätä.

Lento laskeutuu. Minua ollaan vastassa tai ei olla. Joka tapauksessa päädyn klinikan ovelle. Sattumalta toinen leikkaus on juuri sinä päivänä. Jo kolme tuntia on mennyt, joku sanoo. Itse en katso kelloa, eihän aikaa ole.

Huomaan, että olen unohtanut haavasiteen ranteeseen liian tiukalle, satuttanut vasta käteni, veri ei kierrä kunnolla sormiin. Höllään sidettä. Miten erilaista kaikki on nyt?

Säikähdän ääntä, se on vain alla kadulla ohimenevä kuorma-auto. Joku mies kävelee tulitikkulaatikkoa rapistellen. Mahaa särkeen hieman, olen puutunut. Minun täytyy laskeutua kyykkyyn. Minun täytyy laskeutua kyykkyyn ja tallentaa tätä tunnetta. Rakkautta.

Kolme tuntia, en tiedä onko se paljon. En tiedä, miten auto on iskeytynyt Nikolaosiin. Kuvat alkavat tulvia tajuntaani. Kuvittelen että hän on ollut kävelemässä kaarteessa. Kuvittelen hänet meidän yhteiseen kaarteeseemme, siihen samaan, jota pitkin kävelimme kaupalta talolle. Jasmiinipensas roikkuu pään yllä. Nikolaos ei huomaa autoa, se pyyhkäisee hänen tajuntansa yli samalla kun kaataa hänet. Pää iskeytyy aitaan, olen valinnut mielikuvaani puuaidan sen periksi antavuuden tähden. En kiveä, en vahvarunkoista plataania tai sivistynyttä laakeripuuta vaan säleikköisen vanhan aidan, joka pehmentää liikettä.

On kulunut kolme ja puoli tuntia. Kuuloke makaa mykän puhelimen päällä. Äkkiä palohälytin alkaa soida. Vastapäisen kerrostalon mies paistaa makkaraa parvekkeella. Olen vihainen. Hälytin saadaan vaiennettua. Mies huutaa parvekkeeltaan:

– No panic.

Katson kelloa. Olenko lietsomassa itseäni seuraavaan tilaan vai odottaako tila minua? Hengitys muuttuu, savu haisee huoneistossa yhä voimakkaammin. Miten siirryin klinikalta tänne? Raavin nilkkojani, vähäsen vain. Eivätkö ne soitakaan? Ehkä minut on unohdettu. Pitääkö minun yrittää soittaa itse vai pitää linjaa vapaana?

Raavin taas hieman, vain rajatulta alueelta. Kieltäydyn katsomasta mihinkään, mikä muistuttaa Nikolaosista. Kenelle minun pitää soittaa? Kenen kanssa voin jakaa tämän. Kiiran! Muistan numeron ulkoa, vaikka olen yrittänyt unohtaa. Ellei hän ole muuttanut. Katson puhelinta. En voi varata linjaa semmoiseen, se on toisarvoista, jakaminen on toisarvoista. Enkä voisi soittaa edes äidille? Ymmärtäisikö äiti, jolla itsellään on rautaiset hermot?

Rappukäytävässä kulkee tyttö joka hyräilee. Se on se maahanmuuttajatyttö, se hyräilee jatkuvasti. Ikään kuin maailma olisi hyräilyä varten. Mutta se ei häiritse niin paljon kuin voisin olettaa. Neljä tuntia jo. Leikkaus on varmaan ohitse. Häntä viedään heräämöön. Soitto tulee kohta. Voin aivan hyvin tehdä jotain hyödyllistä.

Hyödyllistä ei ole. Ei mitään, aika ei olekaan hyötyä, kuten olen luullut. Savu haisee yhä voimakkaammin. En voi avata ikkunaa enkä poistua puhelimen luota. En usko ennusmerkkeihin. Mutta ei savua, hälytintä, tyttöä tai hyräilyä voi merkkinä pitääkään. Ne ovat vain tavallisen päivän tavallisia tapahtumia.

Avaan ikkunan, otan savun vastaan saadakseni ilman. Pyörryttää. Olen vihainen autonkuljettajalle, miksei hän ajanut varovammin?

Äkkiä puhelin soi. Katson sitä. Katson ennen kuin nostan kuulokkeen. Se on Kostas. Minut on muistettu. Kostas sanoo, että kaikki on kunnossa, Nikolaos on heräämössä.

– Entä leikkaus?

– Oikea jalka, Kostas sanoo eikä jatka pidemmälle. Hän rakastaa veljeään paljon.

Lennän sairaalaan. Matka ei ole mikään. Helistimet soivat puissa. Aurinko hellittää puiden latvoissa. Perillä minulle ojennetaan huopa. En ole ymmärtänyt, että Kreikassakin on talvi. Nikolaos hymyilee, minä hymyilen. Kaikki on hyvin.

Palaan kesään, palaan Kiiran kertomukseen. Hengitän leppeää ilmaa sisääni. Kiira jatkaa tarinaa niin kuin se oikeasti meni:

– Ajattelin, että voin yhtä hyvin jäädä hetkeksi. Andrea tarjosi minulle majoitusta opiskelijakämpässään.

– Ajattelit että voit jäädä – minun elämääni.

– Autoin Nikolaosia kuntoutumaan, me kaikki autoimme.

– Paitsi minä.

– Paitsi sinä, Nikolaos ei halunnut enää kirjoittaa sinulle, ja kun sinustakaan ei kuulunut mitään.

– Olisithan voinut ilmoittaa minulle.

– Kuulinhan, mitä Nikolaos sanoi. Että hän valehtelisi sinulle jos tulisit. Ettei hän halunnut sinun uhraavan elämääsi raajarikon kanssa.

– Me valehtelimme molemmat toisillemme, huokasin ja jatkoin mielessäni: ensin minä hänelle.

– Te rakastitte sittenkin toisianne, Kiira sanoi, – liian paljon.

– Se oli naurettavaa, niin romanttista.

– Rakkautta, Kiira jatkoi painokkaasti.

En voinut sanoa mitään, kyyneleet pyrkivät silmiini. Puristin luomet kiinni. Kiira laski käden kämmenelleni. Nousi sitten ja keräsi astiat.

Nikolaosin äiti on vanha. Juuri kun piti alkaa hänen vapaat vuotensa, juuri kun Nikolaosin isä oli saatu hautaan.

Astun peremmälle, ikkunasta paistava aurinko häikäisee minut. Arvaan, ettei Nikolaos ole tässä huoneessa, hän, joka piti varjoista. Äiti kutsuu minua seuraavaan huoneeseen, kynnys on madallettu, astun hämärään.

Näen hahmon, silmäni eivät ole vielä tottuneet, mutta hän näkee jo. Hän näkee minut, minä en vielä häntä.

– Pika, kuulen kosteuden hänen äänessään.

Valahdan polvilleni.

– Pyörryitkö sinä?

Herään pää Nikolaosin sylissä. Hän katsoo minua säteillen.

– Aika herätä prinsessa, ei täällä voi koko päivää makoilla.

– Nikolaos, sammallan.

– Äiti, tuo prinsessalle vettä, Nikolaos huutaa olkansa yli.

Nikolaosin naurunrypyt ovat syventyneet, hiukset ovat yhä tummat, ääni varma. Hän on se sama mies, sama itsevarma taluttaja, ei ole hellittänyt otettaan. Hän virnuilee minulle lämpimästi, kohottaa paremmin istumaan syliinsä.

– Sinun piti sitten heti päästä syliin, etkö voinut hetkeä odottaa, että äiti lähtee asioille?

– Nikolaos, sinä…

Äiti tuo veden, poistuu hienotunteisesti ulos talosta. Nikolaos katselee minua päästä varpaisiin.

– Sama pika, yhtä veltot kädet kuin ennenkin.

– Äläpäs ala. Mikäs itse olet, yhtä saamaton kuin ennenkin.

– Noh noh…

– Seuraavaksi pääsemme seitsemänteen taivaaseen, varautukaa silmälapuilla ja korvatulpilla, ja mikäli ette ole varautuneet, varoituksena ilmoitettakoon: tylsyys alkaa tästä.

– Noh, tuo oli paha, Nikolaos nauraa.

– Toisaalta tylsyys voi olla hyväkin, jännitys vie vaan jalat alta.

– Minä olen siis sittenkin jännittävä.

Mies on oma tuttu itsensä, tuntuu kuin kaikki jatkuisi kuin eilisestä. Nyyhkytys purkautuu sisältä, Nikolaos huomaa sen, silittää hitaasti selästä.

– Kiira kertoi kaiken, sanon.

– On hän kertonut minullekin, olen antanut hänelle anteeksi.

Katselemme ikkunasta, pojat lykkivät laudoilla hienoista ylämäkeä.

– Miten pärjäät sen kanssa, nyökkään jalkaa kohti.

Nikolaos sysää minut sylistään. Tekee pari käännöstä pyörätuolillaan.

– Minullakin on omat rullani, otamme poikien kanssa joskus kisan.

– Kivaa.

– Sinulla ei ole perhettä?

– Ei.

– Ei minullakaan, niin paitsi mitä nyt äiti käy joskus katsomassa.

– Pitääkö hän yhä rautakauppaa?

– Pitää.

– Ja sinä opetat?

– Opetan.

Olemme hiljaa. Nikolaos katsoo minua kiinteästi. Sydän lyö ylimääräisen lyönnin. Päihdyn hänen katseestaan. Astun ikkunan luo.

– Näemmekö illalla?

– Miksemme mene saman tien? Nikolaos kysyy.

– Minne?

– Minne tahansa? Uimaan, pelaamaan koripalloa, tennistä, laittamaan ruokaa…

– …tekemään Charlottaa.

– Sitä olen kaivannut!

– Minun täytyy ... käydä hotellilla, keksin.

Ulkona huokaisen pitkään, tarvitsen aurinkotervehdyksen, kävelyretken, minkä tahansa että saan koottua ajatuksiani. Se oli Nikolaos. Se oli minun rakas urhoollinen Nikolaosini, jonka kanssa olen ollut tietämättäni kirjeenvaihdossa kolme vuotta. Tyrskyt lyövät kallioihin. Menen niin lähelle että ne pirskoutuvat päälleni.

Puhelin soi. Katson näyttöä. Se on Solja. Kuinka hauskaa. Tekee mieli nauraa, kun kuulen hänen sirputtavan äänensä.

– Sä olit oikeassa muru, hän sanoo heti. – Siitä viidestäsadasta. Kiitos kumminkin.

– Ole hyvä.

– Mulla on menny täällä kaikki perseelleen, mutta kana ainakin on nyt kynitty.

– Ai kana, se taisitkin olla sinä?

– Mistä arvasit! Mitäs sulle?

– Niin no.

– Sano suoraan, mä maksan tän puhelun. Ja sen viissatasen. Onko se edes hengissä?

– Kuka?

– Kukakuka, no se helkutin Nikolaos, onko rantapoju available?

– On.

– Siitä vaan kimppuun.

Katson merelle. Hidas aika tuntuu loppuvan ja rattaanpyörä raksahtavan uuteen kiitoon.

– Kun mulle on tulossa lapsikin.

– Oletsä raskaana?

– Ei kun mä oon tilannut ajan lapsettomuusklinikalle. Roomassa.

– Mitä tää on?

Selitän.

– Sä voit perua sen hoitoajan, Solja nauraa kuultuaan tarinan. – Se panee sut muutenkin paksuksi.

– Kuka?

– Kukakuka, sehän tässä on just se juttu, sä pääset valkkaamaan, valkkaaki tarkasti, ettei käy niin kuin mulle. No mut se hyvä puoli tässä on, että mä oon nyt päässy kouluun.

– Mihin kouluun?

– Lontoon baarikouluun.

– En ole kuullutkaan.

– Et tietenkään, tää on tän vuosituhannen juttuja, hei no mut entäs Kiira?

– Me juteltiin.

– Mitä te juttelitte? Sanoit sä sille kuinka paljon se merkkaa sulle.

– Sanoin.

– Hyvä, se on hyvä. No mun pitää mennä, nähdään, hejdå.

– Hejdå.

Kas kun ei hejssan.

Tuijotan merelle. Solja on oikeassa. Pitää tehdä päätöksiä. Se on ollut minulle aina vaikeaa yksityisasioissa. Vittorio odottaa Roomassa. Vittorio ja lapsi, tai lapsi eikä Vittoriota, tai Vittorio eikä lasta, tai Nikolaos ja … Ja sitten vielä Kiira, en ole tosiaankaan sanonut sille mitään sen merkityksestä. Hyvä että Solja soitti.

Kuohut särkyvät rannassa, säännönmukaisesti, välillä aalto tulee tiheämmin, se on kuin sydämen syke, joskus lyö ylimääräisen. Muuten kaikki on jatkuvaa, meri ikuinen, ääretön.

Saan valita, Solja sanoi. Saan valita miten elellä. Ketä rakastaa. Onko valintoja olemassa?

Ihmeellinen meri jonka syvyyksissä piilee tieto. Jos uskaltaa sukeltaa. Löytää.

Kävelen rantaviivaa.

Saavun hotellille, käyn hetkeksi lepäämään vuoteelle. Sitten pyydän Kiiran kahville.

Kiiralla on valikoimissa suomalaista kahvia, vieraistakin suuri osa tulee Suomesta.

– Se on meidän pelastus, suomen kieli.

– Sehän kuulostaa hyvältä.

– Sun pitäskin tulla tänne töihin.

– Niin, entä jos tulisinkin.

– Maaru, se mitä silloin tapahtui, mä olen pahoillani.

– Suotta, minä olin vaan niin dramaattinen.

– Et ollenkaan.

– Minun tässä pitää anteeksi pyytää. Olen halunnut jo kauan ottaa yhteyttä, mutta kova sydämeni on estänyt minua.

– Et vedä tähän mitään Topeliusta nyt.

Hymyilen. Olemme lukeneet niin monta lastenkirjaa ullakon hämärässä.

– Ei se taida olla Topeliusta, eiköhän se ollut Andersenin sadusta.

– Oli missä oli, pääasia että olet siinä, eiköhän tässä ole anteeksi annettu jo puoli ja toisin.

– Sinä olet minulle niin tärkeä.

– Sinä olet rakas.

Halaamme, tunnen kuinka laiha hänen selkänsä on, toisenlainen kuin ennen. Tällä kertaa kaikki voi mennä toisin. Tällä kertaa onnistuisimme. Tällä kertaa meillä olisi pysyvä side.

Tuulikello kilahtaa puussa.

– Mietit varmaan, mitä Cesarelle kuuluu, Kiira sanoo, – hän on työtön tietoteknikko, mutta toiveikas, ei lama voi ikuisesti jatkua. Hän asuu Ateenassa mutta käy joskus meillä keikkatöissä.

– Entä kihlapari, Renne ja Kolette?

– Heillä on jo kahdeksan lasta.

– Kahdeksan!

– Niin, he pyörittävät menestyvää logistiikkafirmaa. Renne esiintyy silloin tällöin, laulaa oopperassa. Se on hänen intohimonsa tällä hetkellä, laulaminen.

Kellonviisarit kiertävät rataansa. Hermoilen iltaa kuin vimmattu. Kiira auttaa minua pukeutumaan. Se tarkoittaa että vaihdan neljästi vaatteet, sovitan jo hänen tytärtensä mekkoja, ennen kuin saan järkeä päähäni.

– Ei kai tämä nyt mekosta ole kiinni.

– Tai meikistä, Kiira kohottelee kulmiaan epäonnistuneelle pohjustukselle, tarjolla on liian tummia sävyjä.

– Mitä tarkoitat? Onko minun aloitettava alusta?

– Ei, laitetaan sinun hiuksesi vaan uudestaan. Klara saa laittaa, hän on niin taitava siinä.

Kiiran tyttäret Klara ja Maria hääräävät kimpussani, heille minä olen hauska muuttumisleikkikohde. Kiira tarjoaa minulle ouzoryypyn. Kohta kikatamme jo kuin ennen vanhaan, tuskin muistan treffejä.

– Hei, mikäs tämä on? Klara on löytänyt mustankantisen, jonka välistä pursuaa karttoja ja käytettyjä pääsylippuja.

– Se on meidän muistikirja, että osataan olla tekemättä samoja hölmöyksiä uudestaan, Kiira sanoo.

– Siihen on kirjoitettu meidän reilin tapahtumat kaksikymmentäviisi vuotta sitten, minä jatkan.

– Niiin kauan sitten! Saadaanks me lukea se? Klaran posket hehkuvat innosta.

– Päästään tirkistelemään millainen äiti oli nuorena, Maria tarttuu kirjaan.

– Saatte lukea sen kun olette kahdeksantoista, Kiira päättää.

– Eli tosi pian!

– Voidaanks me tuunata tää? Mustakantisena tää on aika ankee.

– Liimataan kukkatarroja.

– Ja mietelauseita, onks teillä mottoo?

– Onko meillä? kysyn Kiiralta.

– Elä ja anna toistenkin elää, Kiira tiivistää.

– Päällystetään tää ensiks sillä tapetilla mitä jäi yli.

Maria menee kirja kainalossa, Klara seuraa perässä, kuuluu naurua, tytöt ovat jo varmaan kurkistaneet päiväkirjan sisään.

Kiira katsoo minua alta kulmien kuin yllätetty eläin ja purskahtaa nauruun. Hän saattaa minut alakerran pyöröovelle ja tönäisee onnenpotkun takapuoleen.

– Siitäs saat, senkin kiva!

– Itse olet.

Riisun kengät, lähden avojaloin kulkemaan rantaviivaa, kostealla sannalla on helppo sipsutella. Minun on vähän väliä käännyttävä katsomaan omia jälkiäni märässä hiekassa, siinä ne todellakin ovat; olen täällä, olen menossa Nikolaosin luo. Olen tullut perille. Rakkaus ympäröi minua näissä kivissä, kallioissa, hiekansiruissa. En välitä, kuinka työasioiden käy, tiedän että ne järjestyvät. Olen valmis uuteen, olen valmis rakkauteen.

Puhelin soi, kaivan kännykän kassista.

– Ciao!

– Ciao, ajattelin kysellä kuulumisia, Vittorio aloittaa. – Miten lapsensaanti edistyy?

– Äläs vinoile siinä, minä voin vielä hyvinkin tulla asiakkaaksesi, vastaan muka närkästyneenä.

Mies huvittuu:

– Mikset saman tien kainaloisekseni?

– Ne kainaloiset kanat on nyt nähty.

– Tule paluumatkalla, olen varannut meille sviitin. Minulla on työmatka Napoliin, voimme aivan hyvin …

– Napolista minua on erityisesti varoitettu!

– Voi sinua pieni hedelmä, kun sinä epäilet kaikkea mikä liikkuu. Siksi kai sinä olet tuollaisena säilynytkin. Mutta minä olen toiveikas, ehkä seuraavassa elämässä…

– Ehkä seuraavassa, suikkaan suukon Vittoriolle.

– Ciao bella, hän lopettaa puhelun.

Hymyilyttää. Olen kiitollinen Vittoriolle, ilman häntä en uskaltaisi tänään, tässä. Valo leikkii ihollani. Merenpinta on huikaisevan tasainen. Kuinka voikin jokin voimakas ja suuri olla niin tyyni.

Tulen talolle. Nikolaos on tullut minua vastaan, hän istuu lempipaikallaan jasmiinipensaan varjossa. Näen vallattoman ilkikurisen hymyn hänen kasvoillaan. Hän kutsuu minua. Minun on juostava. Ei mikään maailmassa saisi minua perääntymään. Juoksen suoraan avonaiseen syliin.

– Sinä tulit rakas.

– Tulin, kun odotit.

– Agápi, minä tunsin että sinä olet tulossa. Kaikki nämä vuodet minä tunsin sen.

Nikolaosin poski painuu hymykuopalle. Hänen lämpimät, voimakkaat kätensä kietovat minut uppeluksiin, suu painautuu huulilleni, leikittelee hetken, painautuu uudelleen ja hän suutelee minua niin kuin silloin ennen, merenvaahdon kastellessa nilkkojani. Me sukellamme luolaan, me sukellamme värikiviin, me sukellamme ulapalle, meren syvyyksiin me sukellamme. Meillä on koko maailma aikaa.

Kertomus päättyy.

Lue lisää:

Edellinen osa

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.