Rempseä mutta arvoituksellinen Solja vetää Marjaa mukaan uusiin seikkailuihin, mutta Marja kantaa mielessään salaisuutta Kiirasta.

Kun saavumme Tukholmaan, Solja tempaa minut makuupussista ja vetää ulos kannelle. Tuuli tarttuu oitis puserooni ja pullistaa sen makkaraksi.

– Jos meidän on nyt tarkoitus tehdä kaikki samoin kuin te teitte reilillä kaksikymmentäviisi vuotta sitten, niin kai voit suoda minulle pienen myönnytyksen, Solja sanoo arvoituksellisesti.

Nyökkään. Olen niin kiitollinen siitä, ettei Solja ota uudestaan esiin kysymystä, jonka hän ehti esittää ennen saapumiskuulutusta. Varmasti hän huomasi, että aihe oli minulle arka. Solja sytyttää tupakan.

– Voidaan varmaan poiketa Espanjan Bilbaossa? Minulla on siellä kana kynittävänä.

– Tietysti, täytyyhän minun joustaa, kun sinä olet valmis tähän hullunmyllyyn, naurahdan; aamun kaltevassa valossa uusi ystävyys tuntuu kaikesta huolimatta vielä raa’alta.

Sonja hymähtää. Hän huomaa arkuuteni. Tuntuu kuin olisimme lännenelokuvan parivaljakko. Hän on kokenut konkari ja minä surkea keltanokka, vaikka iän puolesta pitäisi olla päinvastoin.

– Tämä on ihan hullua. Täällä minä olen… sinun kanssasi, vaikka…

– No mutta miksipä ei, meillä on vielä paljon koettavaa yhdessä, Solja auttaa kun huomaa, etten saa jatketuksi.

Hän luikahtaa ovenraosta sisälle, pysyn juuri ja juuri perässä vain huomatakseni, että hän on jo rullannut minunkin makuupussini.

– Lähdetäänpäs sitten, miten se olikaan, kaikkien aikojen reilille – toisen kerran!

Huomaan taas naurahtavani. Jos tästä naurahtelusta ei tule loppua, niin kohta kääntyy John Waynekin haudassaan.

Kööpenhaminan-junassa nuokumme vastakkaisilla paikoilla läpi tasaisen peltomaiseman. En saa aluksi unen päästä kiinni, vaan mietin Soljan ilmettä hänen kysyessään, miten Kiira kuoli. Miten siihen voi vastata? Ja mitä? Miksi en sanonut heti, miten asiat ovat? Kerään rohkeutta peltojen välissä näkyvistä punatiilikattoisista maalaistaloista ja siellä täällä pilkottavista kirkontorneista. Näyttää siltä kuin Etelä-Ruotsi olisi rakennettu täyteen mustia torneja tällaisia tilanteita varten.

Päätän rauhoittua, olenhan matkalla kohti tanskalaista hyggeä. Miten erilaisia kansoja olemmekaan, siinä missä suomalaisilla on sisu, tanskalaisilla on hygge. Tanskalaiset ylipäänsä ovat ihania, mutta heillä on ekstrana hygge, jonka mukaan kaiken on oltava vähän paremmin kuin onkaan; missä tahansa räkälässä on oltava tuoksukynttilä, missä tahansa piknikillä on oltava oikea tunnelma. Se tekee yhdessäolosta vieläkin nautinnollisempaa. Jos sisu on niin kuin karkea sarka, joka hiertää ihon rikki mutta totta vie suojaa, on hygge kuin tuulenvaalea ohutkuituinen harso, joka laskeutuu ylle ja kietoo huomaansa.

Näen unta junista, jotka viilettävät läpi valkoisten silopoimuisten kankaiden, ne ovatkin dyynejä. Näen unta Kiirasta, joka hävyttömästi keikkuu junan ikkunassa huudellen pientareella seisoville tanskalaisille. Kun hän alkaa riisua vaatteitaan, yritän riippua niissä kiinni. Miten nuoria kaikki ovatkaan, miten raikkaita. Miten kauniisti kankaat hulmahtavatkaan junan ikkunasta.

Solja herättää minut, kun ylitämme Juutinraumaa. Hän arvelee, etten ole nähnyt uutta siltaa. Aivan oikein, jotain uutta minullekin, kaiken kokeneelle. Juttelemme niitä näitä, Solja on sellaisessa hyvin taitava ja yllättäen myös hyvä kuuntelemaan, hän osaa olla sekä pistävä että tahdikas.

Sitten saavummekin jo Kööpenhaminaan. Iltapäivä on ruuhkaisimmillaan, kun laskeudumme asemasillalle. Olen jo ehdottaa, että pysähtyisimme ensimmäiseen kahvilaan, mutta Solja ei liiaksi piittaa siitä, että meidän piti toteuttaa Kiiran ja minun ensimmäisen reilin askelmerkkejä. Hän raahaa minut satamassa kelluvaan laivaravintolaan, kantapaikkaansa. Ilmassa tuoksuu vanilja ja inkivääri, luomuvalkoviinipullo tuodaan Soljalle maistettavaksi. Syömme ruhtinaallisesti; olen kiitollinen, että annoin Soljalle myöten. Alkusimpukoiden jälkeen pöytään on kannettu kukkuraiset annokset turskaa päälle ripoteltuine kapriksineen, pakolliset ranskalaiset taidan jättää lautasen reunalle, ellei Soljan ole nälkä kahden edestä.

– Haluatko ranskikseni? kysyn viattomuuksissani.

Solja katsoo minua murhaavasti:

– Miksi minä ne tahtoisin?

– Anteeksi, minä… vaikenen jälleen.

Miksi minä luulin, että hänellä olisi Kiiran ruokahalu? Kiiran joka söi meidän molempien edestä, kun minä nirsoilin. Kaadan itselleni toisen lasillisen viiniä.

– Ei Kiira ole kuollut, vaan paras ystäväni ikinä, sanon äkkiä.

– No miksei hän sitten ole täällä? Solja kysyy. – Missä Kiira nyt on, kun teillä on ikimuistoisen reilin toisinto?

– En tiedä. Emme ole nähneet sen jälkeen.

– Kahteenkymmeneenviiteen vuoteen! Väitätkö sä, ettet ole yrittänyt ottaa selvää?

Minä nyökkään. Solja räjähtää nauramaan.

– Siinä meillä on ystävykset. No katotaan Facesta saman tien.

Tartun Soljan käteen.

– En ole valmis tähän, vielä.

– Haloo! Solja kiljaisee, mutta kaivaa povestaan litteän laatikon sisältä ruskean käärepaperimytyn. Sitten hän johdattaa minut partaalle.

– Juhlitaan me sitten tätä reilikloonia! Solja sanoo ja työntää käteeni patukan.

– Sikari!

– Väität sä, ettet ole ikinä kokeillut?

Pudistan päätäni ja Solja nauraa. Hän puraisee pötkylältä pään pois ja minä seuraan esimerkkiä. Sitten hän raapaisee tulitikun. Maistan varovasti, en sentään yski, mutta oudokseltaan vahvaa paksu havannalainen on. Soljaa huvittaa ilmehtimiseni ja hän matkii minua. Poltamme haikuja siinä reelinkiin nojaten, enkä ilkeä sanoa, minä, yli nelikymppinen urallani menestynyt suomalainen nainen, että sikari maistuu kitkerälle.

Mutta sitten äkkiä, kun sikarista on jäljellä enää murusia ja tympeä maku, tapahtuu jotain. Kyynelet tulvahtavat silmiini.

– Mitä nyt? Solja kysyy.

– En tiedä, se on varmaan sitä hyggeä, naurahdan.

– Vai sitä! En tiennytkään, että se itkettää, toisin kuin se solkotus, jota ne päästävät suustaan, Solja nauraa.

– Mitä se on?

– Se on se niiden kieli.

Nauramme. Se tekee hyvää, enää en aristelisi Soljaa. On sentään ilo, että on olemassa soljia, jotka kantavat mukanaan nuoruutta ja hulluutta.

Jälkiruuaksi nautimme marjaisia jääseinäkkeitä.

Aamu valkenee sateisena ja harmaana.

– No niin aloitetaan, Solja sanoo haastavasti.

Nostan kulmiani.

– Mikä sitten?

– Lue mustakantisesta suunnat, niin aletaan toteuttaa.

Kaivan kirjan rinkan sivutaskusta. Alan oitis pajattaa, kuinka Kiira juo laivalla rommia ja tapaa kasapäin urheilijoita: rallikuskeja, moottoripyöräilijöitä ja huomattavan pitkän koripalloilijan. Tietenkin hän rupeaa temppuilemaan, ui pallomeressä ja tekee rekillä comaneceja, me katsomme suu auki. Kunnes lyö päänsä lasiin, eikä se ole vichylasi. Silloin telkeämme Kiiran toipumaan raittiiseen ilmaan ja keskustelemme henkeviä koripalloilijan kanssa.

Solja naurahtaa, hän on hyvä kuuntelemaan, kuulen sen hänen hengityksestään. Jatkan kuvailemalla Kööpenhaminaa. Kerron, kuinka kiertelimme kaupunkia ja kuinka se teki syvän vaikutuksen – negatiivisen. Reilaajalle kaikki oli kovin ylellistä ja kallista. Mutta Tivoliin oli päästävä. Tietenkin pelkkä sisäänpääsy vei meidät vararikkoon, niin että meidän oli ahmittava eväidemme lisäksi vain herkunpunaisia nakkeja ja tuuperruttava penkille makaamaan.

Jäljelle jääneet kolikot lahjoitimme huvipuistolle, ne ropsahtivat Kiiran taskusta lentävän maton hulmahtaessa ensimmäisen kerran. Ne kilisivät ja kolisivat laidasta toiseen muistuttaen meitä köyhyydestämme. Kun matto vihdoin pysähtyi, teeskentelimme, ettemme omistaneet killinkejä vaan mieli kirvellen jätimme ne hauskannäköisen laitepojan huomaan.

Mutta koska olimme päässeet luopumisen makuun, olimme pakotettuja jatkamaan. Silkkaa armollisuuttamme luovuimme punaisista nakeista, se tapahtui vastenmielisesti pyörähtelevässä laitteessa, johon olimme mankuneet sisään ja jossa sisäkaarteeseen sijoittunut Kiira ei yllättäen jaksanutkaan jännittää lihaksistoaan vaan vyöryi laitaani, niin etten voinut itselleni mitään. Ja ennen kuin laite pysähtyi, puhtinsa menettänyt Kiira teki minulle seuraa. Tyydyimme pyyhkäisemään pahimmat jäljet kasvoiltani, olinhan ulkoradan typy.

Sitten olikin aika nauttia jäätelöt. Rahat pummasimme soittamalla kampaa; huonosti, mutta tarpeen tullen tanskalaiset osaavat tuntea sääliä. Näkiväthän he ettemme olleet tuhatvuotisesta kuningaskunnasta. Huviteltuamme näin aikamme maltoimme lähteä Tivolista.

Asemalla tutkimme aikatauluja ja päätimme lähteä Nykøbingiin, sillä sinne lähtevä juna oli ainoa vartin sisällä. Kartasta näimme, että tämä Nykøbing sijaitsi liki Saksan rajaa. Vähän tietenkin ihmettelimme, kun konduktööri selitti junan olevan perillä seitsemässä tunnissa. Olisimme kuvitelleet matkan kestävän tunnin pari. Mutta ehkä tanskalaisilla oli tapana pysähtyä jokaisen taajaman kohdalla odottelemaan, josko joku haluaisi kiivetä kyytiin. Olihan maa liikuttavan pieni. Kuinka he muuten saivat aikaa kulumaan matkustamiseen, jotta ehtisivät ajatella ajatuksensa loppuun?

Tämä aukoton päätelmä rakoili, kun lähestyimme kovaa vauhtia Juutinrauman näköistä salmea. Pakko se oli myöntää, sitä mentiinkin kovaa vauhtia takaisinpäin. Sepä on tuommoinen yksi kappale Nyköpingeja Ruotsissakin.

Hyppäsimme satamassa pois odottaaksemme vastakkaiseen suuntaan kulkevaa junaa jäähyväisiä jättävien rakastavaisten, serenadilaulajien ja isoisänsä hukanneiden amerikkalaisnuorten parissa. Grandfatheria etsimme peliluolista ja kapakoista, takahuoneista ja etupihoilta, satamasta ja raiteilta. Vihdoin tuli juna, pääsisimme taas Kööpenhaminaan, tuohon punaisten nakkien kaupunkiin.

Koska oli ilmeistä että viihdyimme niin hyvin päärautatieasemalla, oli sentään onni, että siihen oli tällä kertaa varattu yli kolme tuntia. Rojahdimme lattialle ja kuolasimme kauniiden punkkarityttöjen perään. Sitten Kiira keksi, että vaihtaisimme rooleja. Hömpästä tulisi Niuho ja Niuhosta Hömppä. Kiiran ilmeestä näki, että idea oli mainio.

– Tämä on kirjoitettu kansansadun muotoon, haluatko kuulla? keskeytin ja kysyin Soljalta, joka nyökkäsi.

Niinpä jatkoin tarinaa, jossa Hömppä veti juhlaklopot jalkaan ja lähti juosta lönkyttämään pitkin asemaa. Hän etsi jäätelöä. Hömppä teki kolme reissua löytääkseen herkkua: ensimmäisellä kerralla hän unohti, mitä oli ostamassa, toisella kerralla jäivät rahat pois, mutta jo kolmannella kerralla Hömppää onnisti ja Hömpälle jäi vielä kruunu käteen.

Eipä tiennyt Hömppä, mitä rahalla tehdä. Hän meni ystävällisen myyjän luo. Myyjä läjäsi karkkinatusia käden täyteen, ja Hömppä lähti lönkyttämään ja törmäsi kolmeen Prinssiin. Hömppä avasi nyrkin. Karkit hävisivät. Kävi ilmi, että Prinssit veisivät Hömpän kaljalle, ja silloin hän muisti ystävänsä Niuhon ja tämän oluenkulautustaidon.

– Niuhoa on vaikea saada mukaan, Hömppä selitti Prinsseille.

Mutta Niuho tuskin uskalsi avata suutaan, vastustaakseenkaan. Lähdettiin öölille Prinssien vaunulla, ikivanhalla koslalla. Hirveitä hunsvotteja, tuumi Niuho, mutta Hömppä nautti, kun hiuksia tuiversi tuuli ikkunoista, jotka eivät pysyneet kiinni. Matkalla Hömppä teki taikoja ja sai vastalahjaksi rannerenkaan ja sormuksen. Hömppä katsoi kiharapäistä Prinssiä, joka lahjat oli antanut. Vaikka ne olivat vain halpoja lahjoja, oluttölkkimateriaalista valmistettuja, ne kirvoittivat kiitollisuuden Hömpän väljähtäneeseen mieleen.

Mutta juuri silloin he kuulivat sireenin soiton korvissaan, se oli sellainen kuin saduissa tapaa olla, kun ne lähenevät loppuratkaisua. Hömppä hymyili maireasti, hän koki kohottavan tunteen, aivan kuin ylimaallinen sininen valo olisi hohkannut kiharapäisen Prinssin kutreilla.

Lyhyen, miltei ojaan päätyneen takaa-ajon jälkeen poliisiauto pysäytti heidät. Hömppä joutui kaivautumaan ulos kallellaan olevasta vaunusta. Pahinta kuitenkin oli kulttuurisokki: poliisit eivät vaivautuneet esittämään rankaisevaa isää vaan kehtasivat naureskella kuljettajan kanssa takaa-ajon käänteille.

Vaikea oli Hömpän käsittää, mitä siinä tapahtui, mutta lopulta poliisi sentään ymmärsi kihlata päätekijän. Silkkaa kiltteyttään palautti poliisi Hömpän ja Niuhon lähimmälle asemalle, josta he joutuivat laittomasti ilman lippua lähijunalla palaamaan rakkaaksi käyneelle keskusasemalle.

Mutta juuri silloin huomasi Hömppä, kuinka halvat oluttölkkimateriaalista valmistetut korut muuttuivat oikeiksi hänen kädessään. Hömppä hämmentyi. Jos rauta olikin hopeaa, oliko rakkaus oikeaa?

Mutta Niuho sanoi, etteivät he enää koskaan näkisi Prinssejä. Eivätkä he pääsisi sen kauemmaksi vaan heidät oli tuomittu ikuisiksi ajoiksi eli kolmeksi ja puoleksi viikoksi reissaamaan Kööpenhaminan juna-asemalla ja sen välittömässä esikaupunkiympäristössä.

– Tähän kansansatuun on hyvä lopettaa, sanon ja suljen kannet.

– Sillä lailla, sanoo Solja. – Sitten vaan toteuttamaan.

Katson Soljan valloittavaa hymyä.

– Lähdetään sinne – assan lattialle! Solja nauraa. – En tiennytkään, että se on sulle noin merkittävä paikka.

– Äläs virnuile siinä!

– Etkä sitten laita mitään pussia pyllyn alle!

– Housut menee! tekee mieli nauraa, tämänhän alkaa hyvin.

– Sanos vielä, mistä se isoisä löytyi.

– Raiteilta, kotia päin oli menossa.

Sitten me aloitamme. Mutta sen verran annamme periksi, että ostamme kauniin muovisateenvarjon ennen kuin astumme kesäkuuroon.

– No kumpi teistä oli se Niuho ja kumpi Hömppä? Siis ennen kuin roolit vaihdettiin? kysyy Solja, kun olemme päässeet asemaruusuiksi ja alamme katsella ympärillemme.

– Minä olin se Hömppä!

– Äläs hujesta! Et sinä tästä niin vaan pääse. Roolit vaihtoon!

Ja äkkiä Soljan silmät alkavat väpättää ja hän luo pelokkaita silmäyksiä ympärilleen. Naurattaa, tuollaiseltako minä näytän? Itse alan touhottaa armottomasti, menen ensimmäisen kaupustelijan luo ostamaan – no, mitä tahansa. Sitten kylvän kolikkoja pitkin asemaa, tässä kohtaa nopeutamme hieman toimintaa, miksi vaivautua Tivoliin, kun saman voi hoitaa asemalla. Myös toiveikas junamatka Juutinraumalle saa jäädä. Mutta nyrkki minulla on täynnä taateleita, odottelen että törmään johonkuhun ja pääsen niitä tarjoamaan. Ja siinä he ovatkin, kaksi nuorta poikaa ja kaksi vielä nuorempaa tyttöä. Tarjoan taateleita ja kysyn, ovatko he aikeissa paeta poliisia tai kadottaa isoisänsä tai jotain. Odotan, että vastaisivat tanskaksi tai englanniksi tai miksi tahansa hassunvieraaksi, mutta hepä puhuvatkin suomea.

Esittäydymme. Käy ilmi, että Miska, Aku, Camilla ja Linda ovat myös reilillä. Katson ujona esiintyvää Soljaa, joka on syövinään hiuksiaan, vaikka häntä selvästi naurattaa.

– Mitä hyviä oluita täältä saa? keksin.

– No Carlsbergia tietysti, Miska-niminen poika vastaa.

– Riittääkö tytöllä ikä? Aku vinoilee.

– Pojat, älkää viitsikö! Camilla sanoo. – Täällä on monta hyvää pienpanimoa.

– Hei, mennään kaljalle, ja se, joka ensimmäisenä joutuu käymään vessassa, maksaa seuraavan kierroksen, Linda ehdottaa.

– Joka on uudessa baarissa. Hyvä idea!

– Mahtava! tavoittelen innostusta.

Solja näkee ilmeeni ja puree huultaan. Tuuppaan häntä sormella kylkeen. Aloitamme Brewpubista. Yritän livahtaa jo menomatkalla vessaan, mutta Solja pitää kiinni hihastani.

– Äläs hätäile sen vessaan menon kanssa.

Huokaan. En pysty juomaan edes puolta tuopillista makeaa olutta, kun minun on jo mentävä vessaan. Solja tulee vahingoniloisena perässä.

– Tämähän tulee halvaksi!

– Tässä käy vielä niin, että minä maksan joka kierroksen, sanon alistuneesti.

– Sepä juuri on hyvä, Solja virnuilee, mutta kun hän yrittää livahtaa vessaan, tartun minä puolestani hänen helmaansa.

– Tsot tsot, eiköhän me soljuta seuraavaan kapakkaan.

Palaamme pöytään ja vaihdamme Apolloon. Hartaina nuoret tutkivat olutlistaa. Sitten he tilaavat laskuuni.

– Toivottavasti tämä on kaupungin kallein paikka, parahdan ja nuoret kohottavat tuoppia hyvin alkaneelle illalle.

– Sä oot hyvä muija, Miska sanoo ja kulauttaa tuopin kerralla tyhjäksi.

Tällä kertaa Solja sortuu ensimmäisenä. Vaihdamme paikkaa ja tilaamme kolpakolliset. Lopulta käy niin, että kaikki maksavat vuoronperään.

On hullua matkustaa Kööpenhaminaan ja huomata viettävänsä ilta suomalaisnuorten parissa. Omassa nuoruudessa se ei olisi tullut kysymykseen: jos paikalle osui suomalaisia, ne kierrettiin kaukaa. Mutta nämä nuoret näyttävät juttelevan mutkattomasti keski-ikäisen suomalaistädin kanssa Tanskan tuhatvuotisessa varmuudessa. He saavat minut jopa tuntemaan, että olen hyvääkin seuraa. He eivät ole vielä kangistuneet niin kuin ikäiseni, jotka olemme kalibroituja ikävystyneisyyteen. Oman ikäisteni seura saa minut luulemaan, että tunnemme jo toisemme kuin vanhat taskumme eikä mitään yllättävää siis puhuttavaa enää ole.

Puhumme kaupungeista, joissa nuoret ovat pistäytyneet, rannoista, vuoristokylistä, tunnelmista. Kertoessamme kokemukset jalostuvat. Solja ainoana ei sano mitään, niin että Camilla vetää minut syrjemmälle ja kysyy, mikä häntä vaivaa.

– En tunne häntä kovin hyvin, sanon. – Mutta luulen, että hän on vain hyvin arka.

– Yksinäinenkin varmaan?

– Niin olen ymmärtänyt.

– Naisparka, Camilla huokaisee.

Katson Camillaa kiinnostuneesti, onko arkuus saati yksinäisyys hänestä huono asia. Olen juuri selittämäisilläni, että on toki eroa sillä, onko omasta tahdostaan yksin vai kokeeko joutuneensa eroon toisista, kun Camilla vie äkkiä käden poskelleen:

– Ja me maksatimme hänellä kierroksen. Se on peruttava.

– Ilman muuta, nostan tuoppia ehdotukselle. – Vaikka en ymmärrä millä tavalla yksinäisyys liittyy rahan palauttamiseen?

Camilla ei kuuntele minua vaan menee puhumaan Soljalle. Solja riiputtaa päätään, mutta hänen suupielensä nykivät. Hän ottaa ilon irti roolistaan.

– Hyvä että huolehdit hänestä, sanon Camillalle myöhemmin. – Naisparka on hyvin kiitollinen.

– Noilla aivoilla ei pärjää pitkälle, Camilla sanoo myötätuntoisesti.

Nyökkään. Kun käännymme katsomaan Soljaa uudestaan, hän tuijottaa meitä kauriinsilmillään.

– Tiedätkö, vähintä mitä voimme tehdä, on lahjoittaa loput matkakassasta hänelle. Emme tarvitse enää juuri mitään. Kööpenhamina on viimeinen etappimme.

– Se on liiankin kilttiä, sanon vaikka tiedän, ettei minun pitäisi.

Camilla nyökkää. Hän alkaa selostaa entisiä hyviä tekojaan.

Kuuntelen naista puolella korvalla, sillä katson tuota tyyntä Soljaa, uskollista roolissaan, ja muistutan itseäni, että minun kuuluisi nauraa ja iskeä juttua. Tulen ajatelleeksi, ettei tämä ilta taida saada minkäänlaista loppuhuipennusta. Kun Kiira puuttuu, kuhmut jäävät nousematta, poliisiautot saapumatta, isoisät löytymättä. Tietenkin on niin, että tällaiset pienet tapahtumat riittävät vallan mainiosti, hymyt ja katseet. Kohtaamiset, niitähän minä toivoin matkalle lähtiessäni.

Mutta jostain syystä tunnelma nuhjuisessa sinänsä viihtyisänoloisessa nurkkapöydässä saa minut muistamaan entisen. Se saa minut muistamaan ajan, jolloin minulla vielä oli tapana istua yhdessä iltaa toisten kanssa. Toki tuolloinkin minun oli teeskenneltävä. Luuloteltava itselleni, että viihdyin. Enkä tyytynyt pelkästään illanistujaisiin vaan uskottelin itselleni muutakin.

Luulin, että elämässäni oli olemassa tärkeä ihmissuhde, että asuin yhdessä miehen kanssa, joka merkitsi minulle paljon. Että rakastin häntä. Hän oli eräs biologi, ei tuollainen nuori poika, kuten nämä tässä, vaan kymmenen vuotta minua vanhempi. Meillä oli tapana mennä aikaisin aamulla linturetkelle. Vihasin niitä retkiä; villasukista, lapasista ja lämpimästä hupparista huolimatta minua palelsi, lintuja ei juuri näkynyt, kuulimme vain ääniä, joita en viitsinyt opetella tunnistamaan. Mutta silti mieheni oli mitä mukavin ja uskollisin, hauskakin vielä.

Mitä rakkaus on?

Katson Soljan ilosta nykivää suuta. Näen, että hän räjähtää kohta.

Käännyn selostaakseni jotain Camillalle tuolla yhdentekevän eloisalla tämän illan tyylillä, mutta hän on pudonnut, hän on ikään kuin valahtanut pöydän alle, laskostunut kerta kaikkiaan.

– Harmi, ettet ehtinyt luovuttaa matkakassaa, hyrähdän ja taputan häntä poskeen, kun he raahaavat hänet pois niin kuin huonoissa komedioissa on tapana.

Ehkä tämä matkan illoissa odottavat pikemminkin antikliimaksit.

– Me kai sitten lähdemme, tulehan, sanon Soljalle.

– Joko saa puhua?

Aikaisin aamulla puen hiljaa ylleni, etten herättäisi Soljaa. Ymmärrän että tästä on tuleva päiväjärjestyksemme. Aamut kuuluisivat yksin minulle, ehtisin kävellä ja lueskella melkoisen tovin, ennen kuin Solja heräisi. Kipitän asemalle ja kerään kolikot lattialta, oikeastaan piilotin ne varmaan paikkaan, erään mainosstandin väliin, sillä aion viedä rahat, yhteensä sentään huomattava summa, erään eilisiltaisen vessamummon kassaan. Pääsee hänkin katsomaan tyttärentytärtään Romaniaan. Mutta kas, en löydäkään paikkaa, ehkä katu ravintoloineen on jossakin toisaalla, vessa mummoineen jo Romaniassa, tyttärentytär jonkun toisen muistoissa. Näin ollen, pidän parhaimpana tallettaa rahat matkakassaani, varmaan ne tekevät vielä kauppansa. Sitten kävellä teputtelen takaisin huokeaan yöpymispaikkaamme, jossa Solja yhä nukkuu.

Syön avokadon ja lehteilen mustakantista. Viimeisille sivuille olen teipannut karttoja, maihinnousukortteja, metrolippuja, käyntikortteja, valuutanvaihtokuitteja, cocktailtikkuja, kirjelappuja, pääsylippuja, kolikoita, piirroksia ja muovihaarukoita. Muovihaarukoita! Ovatko ne joskus olleet muistamisen arvoinen uutuus?

Lueskeltuani kirjaa tai totta puhuen, alleviivattuani kohdat, joita minun ei ainakaan kannata lukea Soljalle, katselen ikkunasta maisemaa. Koska olemme halvalla alueella, se tarkoittaa tiiliseinää ja roskakontteja. Rauhoittava näkymä saa minut järjestelemään ajatuksiani. Ja silloin huomaan sen. Minun tekisi mieli ravistella Solja hereille, hoputtaa hänet liikkeelle.

Sillä se jokin vaanii minua. Muutos. Sen vuoksi olen siis matkalla.

Olen huomannut vuosikymmenien aikana, että onnellisia tasapainon vuosia seuraavat levottomat, muutoksenhaluiset ajat. Muutos ei käy hetkessä, se hiipii sisään takakautta, asettuu taloksi ja yllättää äkkiä läsnäolollaan, kuin entisen naapurin kissa. Joskus sille riittää pienempikin: kampaajan vaihto, huonekalujen järjestäminen, kulkureitin muutos.

Mutta joskus se tyytyy vasta, kun muutan jotain oikeasti merkittävää. Silloin kääntyy elämä akselinsa ympäri ja vaatii minua roikkumaan mukana, halusin tai en. Ja juuri kun totun muutokseen, se häipyy samaa tietä kuin on tullutkin.

Nyt on rauhaiseloa kestänyt seitsemän vuotta. Siksi se vaanii kynnyksellä. Tai siis sängyn laidalla. Aavistan, että tällä kertaa sillä on vaatimuksia, joiden täyttäminen ei käy hetkessä.

Aivan kuin Solja olisi lukenut ajatuksiani, hän on hereillä, katsoo minua kiinteästi:

– Sä taidat olla aika yksin, hän sanoo.

– Niinkö?

Suljen silmät. Kai minä sitten olen. En viitsi sanoa, että minulla oli marsu, mutta se jäi auton alle pari vuotta sitten. Se vasta säälittävää olisi. Sitä paitsi marsujen ei kuuluisi jäädä auton alle.

– Sellaista elämä on, sanon lakonisesti.

– Millaista?

– Se yllättää. Alun perin minusta piti tulla yhteisöihminen, piti olla kommuuni, perhe tai jotain. Ei vaan tullut.

– Et sinä vielä krematoriossa ole!

On ilkeän virkistävää kuulla Soljan suoria sanoja.

– Siksihän minä olen täällä!

– Niin oletkin, tule mennään!

– Mihin?

– Kahville!

Tuon Solja osaa, tehdä elämän pikku asioista nautintoja, aivan kuin niissä olisi jotain erityistä. Hän on kuin englantilaiset, jotka huseeraavat teensä kanssa – kellertävänrusehtavan litkun varaan lasketaan yllättävän paljon. Milloin sen on määrä tuoda onnea, milloin terveyttä. Kenties siinä on kysymys juurruttamisesta. Ihmisen juurruttamisesta omaan itseensä. Ja yhteisöönsä.

Solja kävelee hyvin nopeasti niin kuin nuorilla ihmisillä on tapana. Hän tietää hyvän paikan. Kahvila on kuuluisa siitä, että jokainen saa maitovaahdon cappuccinoonsa eri tavoin piirrettynä. Astumme sisään. Kahvilan seinällä roikkuvassa kyltissä seisoo: World Barista Champinships. Solja seuraa katsettani ja nostaa hyväksyvästi vaaleita kulmakarvojaan. Istumme ja tilaamme cappuccinot. Pian eteeni kannetaan valkoinen kuppi. Maitovaahto on piirretty sydämeksi. En voi olla tuhahtamatta, mutta Solja ilahtuu, hänen maitovaahdossaan kelluu siivekäs.

– Sulkasatoinen…

– Kana!

Nauramme, kunnes yhtä aikaa lopetamme.

– Tiedätkö Marja, sinun seurassa on helppo olla.

Räpäytän silmiäni.

– Ajattelin juuri samaa sinusta.

– Sinä olet luonnollinen, maalaisjärkinen, terve ihminen, mikä on harvinaista minun ystäväpiirissäni.

– Mikä kallisarvoinen huomio, todellakin: minullahan on hyvin asiat, hymyilen vinosti.

– Piruiletkin siinä! Solja tönäisee minua käsivarteen. – Kun kerran olet niin erinomainen, niin miksei sulla ole miestä, tai naista?

– Tuo tuommoinen on rajoittunutta ajattelua. Missä on sanottu, että pitäisi olla?

– Onnellisuustutkimuksissa. Niiden mukaan…

– …parisuhteessa elävät miehet elävät pidempään. Minä olen nainen!

– Tuossa on pointtinsa!

– Sitä paitsi sinkkuus on nykyään valtavirtaa.

– Niin mutta sano minulle Marja, miten juuri sinä olet sinkku?

– Ei minusta ole menemään paikkoihin, joissa miehiä on: huoltoasemille tai lounasruokaloihin, paloasemille, punttisaleille tai nettisivustoille.

– Marja sinä olet kalkkis, tai anna kun sanon sen sinun kielelläsi: auttamattoman vanhanaikainen!

– Tarkoitatko tinderiä? Sellainen klikkailu, miehillä pelailu…

– Ei sinun tarvitse hakeutua mihinkään. Anna miehen tulla sinun luo.

Ajattelen pertsoja, joita minulla on lähipiirissäni.

– Tarvitsee! Eikä minusta enää ole ottamaan ketä tahansa, ei tässä iässä.

– Niin, ikä tuo kieltämättä kulmaa, ei tarvitse mennä halunsa ohjaamana. Mutta järjen käyttö voi koitua kohtalokkaaksi.

– Sinä tarkoitat, että minä olen tylsä.

– En minä niin sanonut! Solja läppää minua lehdellä kädelle. – Kuule, jos suoraan sanon niin…

– Sano!

– Sinä olet juuttunut paikoillesi.

– Sen juuri minä tiedän parhaiten, nauran. – Ehdotankin, että lähdemme saman tien ennen kuin Kööpenhamina ottaa meidät valtaansa.

– Tehdään niin!

Lähdemme juosten. On alkanut sataa taas. Kööpenhamina ei malta olla viskaamatta vettä vielä kerran niskaamme. Kuinka erilainen kaupunki onkaan reilaajan kuin bisnesmatkaajan näkökulmasta. Kenties parhaan kuvan Kööpenhaminasta saakin juuri sadejuovaisen ikkunalasin läpi, vaunun jarrujen kitistessä viime hetkellä, amerikkalaiset taisivat löytää isoisänsä!

Mutta miksi tyytyä näkö- tai kuuloaistimuksiin. Ehkä kaupunki pikemminkin on otettava haltuun maun kautta. Kööpenhamina, nimenomaan interrailin Kööpenhamina, maistuu satama-altaalle. Maku ulottuu meripihkaisen maltaisesta kuohuvasta, johon kuka tahansa on pissinyt, pakollisten perunoiden kautta täyteläisen mestarilliseen cappuccinoon, johon joku on vaivautunut piirtämään tikulla sydämen. Vaahtoa, aina vaan vaahtoa.

– Hyvästi Hygge! Hyvästi København! Toistaiseksi.

– Ei, kyllä se nyt saa jäädä, tänne ei palata.

– Onhan sen läpi kuljettava, kun tulee takaisin.

– Sinä siis aiot palata?

– Solja, sinä olet mahdoton!

Nyt läppään minä puolestani Soljaa, olen oppinut häneltä tuon mutkattoman tuttavallisuuden.

– Yhtä en ymmärrä Marja.

– No?

– Tämä henkilö nimeltä Kiira, jota olet pitänyt ystävänäsi ja jonka kanssa olet matkustellut, varsinkin Kööpenhaminan liepeillä, vaikuttaa varsin mukavalta tyypiltä.

– Niin hän onkin.

– Mikä teidän sitten erotti?

– Hyvä kysymys, sitä olen miettinyt itsekin.

– Sen täytyy liittyä johonkin mieheen.

Naurahdan:

– Ei se mikään ménage à trois ollut, jos niin luulet.

– Ei kolmiodraama? Mikä sitten?

Tunnen, kuinka ihoni alkaa punoittaa. Minun ei tarvitse vastata, kaulani paljastaa minut.

– No niin Marja, meillä on juuri sopivasti aikaa ennen Amsterdamia. Alahan kertoa! Et ole tainnut aina ollakaan niin yksinäinen kuin miltä haluat vaikuttaa.

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Edellinen osa

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.