Me Naisten rakkausnovellikilpailun 3. sijoittui yllättävä Se tavallinen tarina. Vain vuosi sitten leskeksi jäänyt Maj-Lis lähtee vanhempiensa mieliksi risteilylle Välimerelle. Tylsänä alkanut matka muuttuu romanttiseksi seikkailuksi, kun kannella häntä lähestyy hauskannäköinen mies.

Nojasin laivan partaaseen ja katselin merelle. Jos joku olisi sanonut minulle, että risteilyllä on tylsää, olisin nauraen kiistänyt. En olisi ikinä osannut arvata, miten tylsää laivalla voi olla! Samaa, tylsää teräksenharmaata vettä horisonttiin asti ja taivas samaa tylsää harmaata. Laivan ympärillä kaartelevat lokit rääkyivät niin, että korviani vihloi, ja tätä kestäisi viikon! Voi hyvät ihmiset sentään!
Kävin syömässä salongissa. Ruoka oli mukiinmenevää, mutta sisustusarkkitehti oli pannut parastaan. Salongin tuolit oli verhoiltu sinisävyisellä kukikkaalla sametilla. Tuolien puuosat olivat valkoista. Näkymä ovelta oli kuin linnan saliin olisi katsonut: sinistä, valkoista ja kultaa. Sivupöydillä oli upeat kukkalaitteet. Maljakot kukkineen olivat ainakin metrin korkuiset.

Ruuat oli aseteltu taidokkaasti esille. Kaiken sen ruokamäärän keskellä hääri kokki päässään komea kokinhattu. Hän leikkasi kolmenlaista lihaa: härkää, possua ja lammasta. Jokainen sai valita mitä halusi ja millaisen palan. Ei sillä, että olisin laskenut. Toiset ottivat kaikkia kolmea lajia. Tarjoilijat kaatelivat viinejä. Jotkut asiakkaista tyytyivät olueen. Lautaset kukkuroillaan ihmiset sitten taapersivat pöytiinsä. Minä närpin salaattia. Ei ollut nälkä. Jospa olisi ollut joku, jonka kanssa kilistää viinilasia, vaan kun ei ollut. Hain hedelmäsalaattia jälkiruuaksi.

Aterian jälkeen katselin tanssisalia ja toisiaan vasten kietoutuneita, hitaita tanssivia ihmisiä. Orkesterin jäsenet olivat melko tummaihoisia. Varmaankin jostain etelämpää. Laskin seitsemän soittajaa. Lisäksi oli solistityttö. Kas kun malttoivat näin alkuillasta soittaa hidasta.

Kun siinä seisoin ja katselin, he vaihtoivat latinalaisiin rytmeihin. Parkettien partaveitsiin tuli enemmän eloa, kun rumban tahdit kajahtivat. Miehet pyörittivät villisti naisiaan. Mahtoiko tuo tanssityyli rumbaa ollakaan? Kirpaisi kipeästi, kun katselin säihkyviä silmiä, silmäniskuja ja houkuttavia lanteiden notkautuksia. Kaikki kaksin, vain minä yksin. Ihmisiä pöydissä drinkkeineen ja toiset parketilla notkuen. Kaikkia tuntui kaikkialla olevan kaksittain.

Vilkaisin aulan peiliin. Siellä minä, vaaleahiuksinen nainen. Siniset silmät. Ei laiha, ei lihava. Tavallinen. Tavis. Ja leski. Kolmenkymmenen ikäinen. Ennen kaikkea leski.

Kuinka sitten tullaan leskeksi? Jonkun puoliso sairastuu ja kuolee, jonkun puoliso menehtyy liikenneonnettomuudessa. Yleensä leskeksi tullaan vasta vanhana, raihnaisena ja huonosti liikkuvana. On hautajaiset ja suremiset. Mutta kukaan, joka on kolmekymppinen ja elämänhaluinen, ei jätä toista leskeksi noin vain, häviämällä. Mieheni hävisi. Eihän sen luulisi olevan mahdollista, mutta niin vain kävi. Hän nousi lentokoneeseen, joka ei koskaan päätynyt mihinkään. Hävisi.

Mieheni hävisi. Eihän sen luulisi olevan mahdollista, mutta niin vain kävi.

Hän oli lähdössä liikematkalle, nousi aamulla, pukeutui ja suuteli minua hajamielisesti. Tilasi taksin ajatukset jo liikeasioissa. Eikä häntä enää ole. Sanomalehdet kirjoittivat siitä hetken. Valtio ja lentokoneyhtiö etsivät konetta. Turhaan. Sitten asialla ei enää ollut uutisarvoa.

Minä ulvoin ja ulisin. Isä ja äiti lohduttivat minkä taisivat. Sanoivat, että on hyvä ettei meillä ollut lapsia. Sanoivat, että nyt voisin jatkaa opintoja. Sanoivat että taloudellisesti elämä olisi nyt varmempaakin; mies ei aiheuttaisi ylimääräisiä menoja yllättävillä ostoillaan tai utopistisilla suunnitelmillaan. Minulla olisi Elämä edessäni. Nyt olisi vakaata ja varmaa. Minä ajattelin, että elämä olisi hapan ja harmaa. Elämä. Mitä he siitä tiesivät? Ja siitä tunteesta, kun jää jäävuoren sisään.

Jatkoin työtäni kirjastossa. Lajittelin kirjoja, etsin asiakkaille kirjoja, otin vastaan kirjoja. Yhtään kirjaa en jaksanut lukea. Kaikissa niissä on onnellinen loppu, tavalla tai toisella. Nykyisin vihaan tarinoita, joita ennen ahmin ja rakastin.

Nyt siitä on vuosi, ja minulla kesäloma. Mitä kaikkea me suunnittelimmekaan mieheni kanssa lomalla tekevämme. Kun kerrankin olisi aikaa eikä ainaisia liikeasioita. Voisin lähteä hänen mukaansa Kiinaan. Voisimme ostaa risteilyn maailman ympäri. Meillä olisi ollut siihen varaa, sitten kun hänen liikeideansa olisi saanut rahoittajia ja sijoittajia. Ja olisihan se, jos hän vain olisi saanut elää. Joskus elättelin sellaistakin ajatusta, että kone on pudonnut mereen ja hän on uinut jollekin etelämeren saarelle kuin Peppi Pitkätossun isä. Koskaan en saa tietää.

Vanhempani ostivat minulle lipun tälle risteilylle. En jaksa edes ajatella, kuinka monessa satamassa pysähdymme. Varmasti maailmani avartuu, kuten vanhempani sanoivat. Istuin lähellä olevaan kansituoliin, ristin nilkkani, nostin käsivarteni puuskaan ja tuijotin typerää, harmaata merta. Mieleni oli limetinhapan.
– Anteeksi, saanko istua viereenne? kysyi matala, soinnukas ääni.
Mies oli hauskannäköinen. Pitkä. Tummat hiukset, huoliteltu parta, silmät tummaa liilaa. Suorat housut ja vaaleansininen kauluspaita. Tämän kaiken ehdin rekisteröidä ennen kuin vastasin.
– Totta kai. Olkaa hyvä.
Oikeastaan mieleni olisi tehnyt toivottaa hänet hemmetin kuuseen, mutta eihän niin voi sanoa, varsinkaan kun viereinen tuoli on vapaa.
– Toivottavasti en häiritse. Olitte niin mietteissänne.
– Ette tietenkään.
Aika typerä keskustelunaloitus, mutta jollakin kumman tavalla hän sai minut vastaamaan, ja kohta keskustelimme kiihkeästi matkasta ja nähtävyyksistä, joita näkisimme.
– Saanhan viedä teidät katsomaan Santorinin tulivuorisaaren nähtävyyksiä, kun poikkeamme siellä, hän ehdotti.
– Ja kun pysähdymme päiväksi Nizzaan, veisin teidät mielelläni Monacoon katsomaan Monte Carlon kasinoa.
– Ei minulla ole varaa pelata. Kirjastonhoitajan palkalla ei osteta pelimarkkoja, vastasin.
– En tarkoittanutkaan pelaamista. Ajattelin että vain kurkistaisimme sisään kasinoon. Se ei maksa mitään, hän vastasi ja naurahti iloisesti.
Hänen silmänurkkiinsa ilmestyi hauskoja naurunryppyjä, kun hän nauroi. Oikeastaan matka alkoi tuntua mukavalta, kun siinä juttelimme niitä näitä. Meri ei näyttänyt enää yhtä toivottoman harmaalta. Taivaallakin purjehti pari pilveä, ja aurinko kurkisti niiden lomitse. Hyvä mieli pyrki hymynä minunkin suupieliini.
– Sainhan teidät hymyilemään, mies sanoi ilahtuneena.
– Voisimmeko peräti tehdä sinunkaupat?
Ihana hassu mies vanhanaikaisine tapoineen, ajattelin. Eihän kukaan enää tee sinunkauppoja, ei moni edes osaa teititellä, saati ehdottaa sinuttelua.
Ojensin käteni.
– Maj-Lis Merilä.
Hän tarttui käteeni ja vei sen huulilleen. Suudelma oli kuin puhallus kädelläni.
– Mårten Schildt.

Jää välillämme suli rusahtaen, jos sitä oli ollutkaan. Nousin tuolista. Tuntui luontevalta tarttua Mårtenin käsivarteen ja kävellä sisälle. Hän johdatti minut baaritiskille. Kipusimme korkeille jakkaroille, minä hieman epänaisellisesti kapeassa kotelomekossani. Jatkoimme jutustelua nautiskellen gintoniceja. En ollut kokonaiseen vuoteen ollut näin huoleton ja hyväntuulinen. Miten olinkaan kaivannut tällaista huoletonta jutustelua! Keskustelua ympäröivästä maailmasta.
Jonkin ajan kuluttua minua alkoi väsyttää.
– Vahva meri-ilma varmaankin, sanoin Mårtenille hyttini ovella.
Hän kietoi kätensä hartioitteni ympäri, kumartui puoleeni ja suuteli. Voisin vannoa, että sukkahousuni yrittivät pyörähtää ympäri, mutta eihän sellainen ole mahdollista.

– Suukko maistui ihanalta, mutta menen silti hyttiini aivan yksin. Kiitos mukavasta illasta, sain sanottua. Pyristelin itseni irti hänen vaeltelevista käsistään, vaikka puolet minusta olisi halunnut jäädä.
– Ota kauneusunet, kukkaseni, hän sanoi.
– Näemmehän illallisella?
Olin unessa ennen kuin pääni kosketti tyynyä.

Kun heräsin, oli jo aika pukeutua illalliselle. Puin ylleni mustan kotelomekkoni. Katsoin kuvajaistani hytin kokovartalopeilistä, sekä edestä että takaa. Hyvältä näytti! Istuin pöydän ääreen ja laitoin korviini pienet timanttikorut, jotka olin saanut lahjaksi mieheltäni toissa jouluna. Silloin kun kaikki oli vielä toisin. Nyt lopetat! Et päästä surullisia ajatuksia vellomaan päähäsi, ajattelin. Sipaisu Chanelia korvien taakse ja iltaeleganssini oli valmis. Ovelta kuului koputus. Tummassa puvussa ja valkoisessa paidassa Mårten näytti täydelliseltä. Jostain hän oli loihtinut keltaisen ruusun, jonka hän ojensi minulle. Asetin ruusun hytissäni olevaan kukkamaljakkoon. Kuinka yksi ruusu voikin tehdä hytistä aurinkoisen, ajattelin asetellessani maljakkoa pöydälle.
Illallinen sujui onnellisten tähtien alla. Söimme kampelaa ja joimme valkoviiniä. Jälkiruuaksi tilasimme sorbettipalloja samppanjakastikkeessa ja joimme samppanjaa. Keskustelu ei kangerrellut, eikä kumpikaan meistä kaatanut viiniä syliinsä. Aterian jälkeen päätimme lähteä katselemaan tanssisalia. Askeleemme sopivat hyvin yhteen. Mikään parkettien partaveitsi Mårten ei tosin ollut, mutta laivan keinunta ja askeleemme saivat tanssin tuntumaan taivaalliselta. Lattia täyttyi. Tungos oli epämiellyttävää, joten lähdimme kannelle. Taivaaseen oli tehty reikiä, joista taivaan tanssisalin valot tuikkivat.
– Siellä on onnentähtemme, Mårten sanoi ja kietoi kätensä harteilleni.
– Minä kun luulen, että taivaankansi on reikäistä silkkiä, vastasin.
– Ei vaan tähtiä täynnä, ja yksi niistä on onnentähtemme. Sinä saat valita.

Mårten suuteli minua, ja tuhat hiirtä vilisti selkärankaani pitkin.

Taivaalle katsellessani Mårten suuteli minua, ja tuhat hiirtä vilisti selkärankaani pitkin. Katsellessamme laivan kuohuvaa vanavettä Mårtenin ilme muuttui mietteliääksi.
– Vain hetki eikä mitään jää näkyviin, hän sanoi.
– Miten musta meri onkaan. Päivällä vesi hohti niin sinisenä, totesin.

Tuuli leyhäytti tupakantuoksua nenään. Havahduimme siihen, että kannella käveli muitakin tanssimaan väsyneitä. Pareja käsivarret kietoutuneina toistensa vyötäisille. Toiset nojailivat reelinkiin, tuijottaen merta kuten me. Toiset tuijottivat toisiaan silmiin. Suudelmiin uppoutuneita, ympäristönsä unohtaneita pareja. Valoa oli juuri sen verran, että kannella näki hyvin kävellä kompastumatta mihinkään. Naisten korut ja juhlapuvut kimalsivat valoissa, kapeat ja leveät helmat välkkyivät ja miesten valkoisten paitojen rinnukset hohtivat kuin mustavalkoisissa filmeissä. Emme halunneet tulla häirityiksi, emmekä halunneet häiritä muita, joten etsiydyimme pianobaariin. Musta mies valkoisen pianon luona salamannopeine sormineen loihti ilmoille ikivihreitä. Mårten tilasi meille kappaleen Sway.

– Tämä tulee aina olemaan meidän kappaleemme, hän sanoi ja lauloi korvaani vähän sanoja muuntaen: "Käsivarsilleni keinumaan... Taadadaa..."

Muutkin halusivat tilata kappaleita, ja pianisti soitti. Pianon kannella oli keramiikkasilinteri, ja siihen kertyi kolikkojen asemasta seteleitä seteleitten perään. Mies soitti kiihkeästi, sitä innokkaammin ja rempseämminkin, mitä useampia kappaleita häneltä tilattiin ja osoitettiin suosiota. Minä olisin halunnut hiljaista musiikkia ja kahdenkeskistä hetkeä. Pianobaarista oli tullut liian suosittu ja samalla liian meluisa.

- Menemmekö hyttiini yömyssyille, Mårten ehdotti.
- Jospa ei sentään. Ei näin nopeasti.
- Risteily on kovin lyhyt, jos aikoo kokea paljon, Mårten penäsi.

Vaikka puolet minusta halusi enemmän kuin mitään muuta kuin mennä hänen luokseen yömyssyille, mikä taatusti johtaisi johonkin, puolet vastusteli.
–Taidan mennä nukkumaan. Tavataan aamulla, sain sanottua ja irrottauduin hänen taikapiiristään.
– Muistathan, kukkaseni, että lupasit lähteä kanssani Monacoon, kun huomenna saavumme Nizzaan, hän muistutti hyttini ovella.
– Odotan sitä kuin nousevaa aurinkoa! Mihinkään et siitä lupauksestasi pääse, vastasin.

Yöllä näin kiihkeää unta Mårtenista. Herätessäni hiestä märkänä huomasin halaavani tyynyä. Kasvojani alkoi kumottaa muistaessani kiihkeät, nälkäiset suudelmat, joita olimme unessa vaihtaneet. Laiva kiinnittyi laituriin. Tuntui että kaikki matkustajat olivat tulleet kannelle katselemaan rantautumista. Aamiaisen jälkeen laiva tyhjeni. Matkustajia virtasi rannalle. Tapasimme Mårtenin kanssa laskusillan alkupäässä. Olin utelias näkemään kaikki Nizzan nähtävyydet. Lähdimme kaupungille kävelemään ja katselemaan. Rantabulevardilla ihmiset kävelivät keveissä kesävaatteissa. Pienet koirat juoksentelivat irrallaan ihmisten jaloissa. Tuntui uskomattomalta, että ne osasivat löytää omistajansa siitä vilistävien jalkojen määrästä. Niin vaan ne seurasivat sinnikkäästi kuka mitäkin vanhempaa leidiä puiston poikki terassille tai ravintolan edustalle, jossa ne asettuivat kerälle omistajansa jalkojen juureen. Odottivatko ne saavansa jonkin makupalan? Ainakaan kukaan ei hätistellyt niitä pois.

Rannasta lähti hurjapäitä riippuliitämään. Heidät kiinnitettiin valjaisiin ja sateenkaaren väreissä hohtavaan varjoon, joka siinä vaiheessa lepäsi rannalla valtaisana myttynä. Sitten rannasta lähti moottorivene vetämään koko hökötystä ulapalle, ja niin nousi riippuliitäjä varjoineen taivaalle. Joidenkin varjojen varassa heitä oli kaksi. Istuivat vierekkäin ja kohosivat pilviin.
– Minä en ikinä uskaltaisi, sanoin katsellessamme ilmaan nousevia uskalikkoja.
– Haluaisitko lähteä kuumailmapallolennolle? Mårten kysyi.
– En ikinä! huudahdin. Ilmassa liikkuminen muulla kuin lentokoneella ei todellakaan kiehdo minua. Voin huonosti jo vähänkin korkeammalla paikalla.
– Voi sinua arkajalkaa, Mårten sanoi hellästi ja painoi suukon nenäni päähän.
– Nyt lähdetään Monacoon.

Otimme taksin, jonka kuljettaja teki kierroksen kaupungilla ja vei meidät sitten upean rakennuksen eteen. Katsoimme toisiamme hämmentyneinä. Ei kasino näyttänyt tältä, ei ainakaan kuvissa. Kuljettaja selitti huonolla englannilla, että tämä on Casino Ruhl, jossa muinoin kävivät kaikki Euroopan kuninkaalliset. Silloin rahvaalla ei ollut sinne mitään asiaa. Sellaisia aikoja hän sanoi kaipaavansa. Saimme selitettyä, että emme tarkoittaneet Nizzan kasinoa vaan kuuluisampaa Monacon kasinoa. Kyyti tiesi kuljettajalle enemmän rahaa, joten hän ilahtui kovasti, ja niin ajoimme Monacoon. Tie oli kapea ja kulki kiemurrellen jyrkkien vuorten reunamilla. Minä en siellä olisi uskaltanut ajaa. Mårten kietoi kätensä ympärilleni. Tuntui turvalliselta.

Kuljettaja unohti, että emme ymmärtäneet ranskaa, korkeintaan englantia, jota ei ranskaksi äännettynä ollut helppo ymmärtää. Hän kertoi innokkaasti ohi vilahtavasta maisemasta käyttäen äidinkieltään. En ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta Mårten tulkkasi osan. Kertoessaan mies huitoi kiihkeästi.
– Tässä kaarteessa ruhtinattaren auto syöksyi tieltä, kuljettaja selitti. Sen ymmärsimme molemmat.

Pelkäsin kuollakseni, että mekin päätyisimme huitovan kuljettajan autossa rotkoon. Perillä Monte Carlon Casinon edessä oli viehättävä puisto. Kuljeskelimme ja katselimme hassuja ihmispatsaita, joita oli vähän kaikkialla ja jotka ensisilmäyksellä näyttivät aivan eläviltä, joskin vanhanaikaisesti vaatetetuilta.

En halunnut Casinoon, vaikka sen eteisaulaan saikin kurkistaa maksutta. Sen sijaan halusin nähdä Prinssin palatsin, joten menimme sinne. Saapuessamme palatsin pihaan siellä oli paraati. Sotilaat olivat komeita valkoisissa univormuissaan, joissa oli koristeelliset kaluunat. Nappirivit ja epoletit olivat kultaa ja punaista. Vaikka he näyttivätkin komeilta ja marssivat tahdissa, tuskin heistä tosipaikan tullen olisi ollut mihinkään. Omat armeijan harmaamme muistuivat mieleeni turvallisen tuntuisina.

Palatsin puiston reunalta avautui näkymä alas kaupunkiin, merelle ja satamaan. Tullessamme taksimies oli yrittänyt selittää meille, missä suomalaiset rallikuskit asuivat. Ilmeisesti korkealla ja etäällä. Kaupunkia olisi pakko rakentaa korkeammaksi ja korkeammaksi ja meren ylle, koska maata ei saanut enempää. Konttoritytöiltä näyttävät nuoret naiset tulivat palatsia ympäröivään puistoon lounaalle somilla Vespoillaan, kiharat liehuen ja sievät huivit kaulassaan. Kypärästä ei tietoakaan. Millaiset korot heillä olikaan kengissään! Haukoin henkeäni hämmästyksestä katsellessani heidän kipittävän Vespojensa selästä kukin kymmensenttisin koroin. Heillä oli eväät laukuissaan ja he nojailivat puiston kivimuuriin katsellen alla olevaa kaupunkia, rupattelivat iloisesti ja söivät lounastaan. Jonkin ajan kuluttua he kipusivat Vespojensa selkään korkokenkineen ja huristivat tiehensä. Ei taitaisi onnistua Helsingissä, ajattelin. Pienen hetken tunsin kuinka kateuden piikki iski. Minäkin olisin halunnut olla nuori, huoleton ja Vespan selässä kymmensenttisillä koroilla.

– Huhuu! Missä olet?
– Hups! Taisin käydä Helsingissä. Ainakin olisin halunnut ajella Vespalla.
– Alkaa hämärtää. Meidän pitäisi lähteä takaisin päin.

Ennen kuin ehdimme tehdä elettäkään poistuaksemme, alkoivat ihmiset tunkeutua puistokäytävän reunaa kohti. Jouduimme mukaan ihmisvirtaan ja seisoimme tungoksessa, puistokäytävän reunassa, palatsin porttia tuijottamassa. ?Prinsessa tulee?, ihmiset kuiskivat. Portit avautuivat ja loistoluokan limusiini, taisi olla Cadillac, liukui ulos portista. Se ajoi hitaasti ohitsemme. Tummien lasien läpi saattoi vain aavistaa, että kyydissä oli nainen. "Prinsessa Stephanie. Prinsessa Stephanie", kuului ympäriltämme, ja aivan yhtä pikaisesti kuin ihmiset olivat pakkautuneet puistokäytävän reunaan, he myös hajaantuivat. Yhtäkkiä seisoimme aivan kaksin.

– Nyt meidän on löydettävä auto, joka vie meidät Nizzaan, Mårten sanoi.
Lähdimme tallustelemaan kohti kaupunkia, ja jo ensimmäisessä kulmassa auto tuli kuin tilauksesta vastaan. Palatessamme Nizzaan kävimme matkan varrella hajuvesitehtaassa, jossa oli maailmankuulu "nenä": mies, joka haisteli hajuvesiä. Sitä työtä pystyi kuulemma tekemään vain muutaman tunnin päivässä. En ihmetellyt. Minulta oli joskus pudonnut hajuvesipullo lattialle ja rikkoutunut. Silloin ei voinut puhua hajuvedestä, ennemminkin lemuvedestä. Haju tarttui sieraimiini ja pysyi nenässäni päiväkausia.

Ilta laskeutui kuin paksu silkkiverho, tummana ja pehmeänä. Katuvalot syttyivät, samoin terassien valot. Ne näyttivät houkuttelevilta. Pienten pöytien ääressä ihmiset juttelivat vilkkaasti toistensa kanssa, kädet heiluivat eloisasti. Pienet lapset nököttivät tuoleilla, kiemurtelivat ja karkailivat. Heidät palautettiin tuoleilleen tiukoin äänensävyin. Nuhtelun jälkeen joku vanhemmista naisista otti lapsen syliin, halasi ja suukotti hetken ennen kuin istutti karkurin takaisin tuolilleen.
– Meidän pitää olla laivassa vasta huomenna, Mårten sanoi.
– Menemmekö tuon hotellin terassille? Sehän sopisi sinulle, kun seinälaatassa lukee, että Victor Hugo on asunut täällä.
Olin nälkäinen ja olo Mårtenin kainalossa tuntui kotoisalta.
– Miksikäs ei, vastasin.

Astuimme viehättävälle terassille ja sulauduimme ranskalaisten joukkoon. Tarjoilijapoika toi ensin viinilistan, sitten ruokalistan. Tilasimme salaatin ja tartarpihvit. Punaviinit. Kahvia ja konjakkia. Meitä palveltiin hyvin. Ruoka oli herkullista ja viini hehkui laseissamme. Trubaduuri viulunsa kanssa leiriytyi hetkeksi viereemme ja soitti hetken mustalaissävelmiä, mutta siirtyi sitten toisen pöydän luo. Katselin haikeana hänen peräänsä ja kumarruin pöydän yli.
– Olisi saanut soittaa meille pitempäänkin, kuiskasin.

Tällaista iltaa ei varmaan koskaan tulisi kohdalleni toiste.

Ilta oli taianomainen. Mårtenin kädet peittivät pöydällä lepäävät käteni. Yötuuli oli lempeä ja lämmin. Tällaista iltaa ei varmaan koskaan tulisi kohdalleni toiste.
Mårten oli varannut hotellista sviitin. Kun ilta vaihtui yöksi astelimme toiseen kerrokseen, jossa sviittimme sijaitsi. Pieni kerrosmummo kulki edellämme ja avasi oven. Oli kuin olisin astunut nukkekotiin. Iso katosvuode odotti prinsessaa, ja sehän minä nyt olinkin. Aamulla nautimme hotellissa kahvin ja uunituoreet croissantit. Minua ujostutti. Yö oli toteuttanut näkemäni unen moninkertaisesti. Mårten suuteli niskaani noustessaan paikaltaan.
– Kiitos viime yöstä, hän kuiskasi korvaani.
Astuessamme ulos luulin että sataa, sillä katu oli märkä, mutta ei. Talonmies se siinä pesi katua hotellin edustalla. Nappasimme taksin ja monien muiden matkustajien tavoin palasimme laivaan.
Kävimme uudelleen kahvilla. Kahvin jälkeen menimme kannelle pelaamaan minigolfia. Olen surkea pelaaja, mutta nyt sekin tuntui oivalliselta ajanvietteeltä. Kaikki tuntui Mårtenin kanssa mukavalta.
Kirjasto tuntui kaukaiselta, vanhemmistani en ollut puhunut mitään, ei Mårtenkaan omista asioistaan. Kaikki oli tässä ja nyt, ja tuntui että se riitti, riittäisi ikuisuuksiin. Pelattuamme – Mårten tietysti voitti – lähdimme aluksen kauppakerrokseen. Se oli kuin tavaratalo. Mårten halusi ostaa minulle laivan kaupasta kylpypyyhkeitä.
– Jotta aina kun kietoudut pyyhkeeseen, muistat minut, hän sanoi.

Lomapäivät kuluivat kuin siivillä. Laivan aamiaiset, päivälliset ja upeat iltaiset tanssiaiset! En edes ajatellut ajan kulkua, loman loppumista. Risteily oli ihanampi kuin olin edes osannut kuvitella. Oikeastaan en ollut osannut kuvitella mitään, käpertynyt vain itseeni ja suruuni. Mårtenin kanssa tuntui luontevalta jakaa kaikki mahdollinen aika, vuodekin.

Risteilyaluksemme ajoi hätkähdyttävään satamaan Santorinille. Tulivuoren karut ja korkeat seinämät ympäröivät satama-allasta. Miten ihmeessä kukaan pääsisi kipuamaan vuoren huipulla olevaan kaupunkiin? Kiivetä ei onneksi tarvinnut, sillä alhaalta satamasta ylös kaupunkiin vei linja-auto niin mutkaista tietä myöten, että se tiukimmissa mutkissa näkisi varmasti bussin takavalot, jos istuisi sopivasti. Koko matkan sai pelätä henkensä edestä ja kauhulla ajatella mitä tapahtuisi, jos kapealla tiellä tulisi toinen linja-auto vastaan. Suljin silmäni ja yritin ajatella muuta. Oiassa, auringonlaskustaan kuulussa tulivuorisaaren kaupungissa, istuimme pienen aasin vetämien rattaiden kyytiin ja matkasimme kaupungin sokkeloisilla kaduilla. Sen jälkeen ajelimme taksilla saarta päästä päähän. Kuulimme taksinkuljettajalta, että Kamarin kylässä on niin kapeat kadut, että niitä saa ajaa parillisina päivinä toiseen ja parittomina toiseen suuntaan. En lainkaan ymmärtänyt, kuinka se oli mahdollista. Ehkä se oli turisteille tarkoitettua pilaa.

Kurkistimme kirkkojen pihoille. Joka suvulla tuntui olevan oma sinisenä ja valkoisena hohtava kirkkonsa. Ihastelimme saaren vanhinta kirkkoa ja sen upeaa puutarhaa. Kävimme kolkuttamassa luostarin ovea. Luostari oli tarkoitettu vain miehille, mutta oven avasi vanha nainen, joka hääti meidät pois vihaisesti huitoen ja sättien. Kävimme myös maistelemassa viinitilan antimia ja sen jälkeen meressä uimassa saaren ainoalla hiekkarannalla. Seisahduin kadulle ja huokasin.
– Tänne voisin jäädä vaikkapa vanhan kirkon portinvartijaeukoksi!
Mårten pörrötti hiuksiani ja nauroi.
– Hupsu! hän sanoi ääni täynnä hellyyttä.

Vaelsimme rannalla paljain jaloin ja katselimme, kuinka kuu teki sillan aallokkoon. Rantakuppiloiden lyhdyt keinuivat tuulessa. Mukulakivikaduilla oli kuljettava varoen, ja Mårten tuki minua. Pysähdyimme juomaan lasilliset paikallista viiniä. Kaikki pienet rantaputiikit olivat yötä myöten auki, ja miehet niiden ovilla houkuttelivat asiakkaita sisään. Mårten halusi ostaa minulle laavakivihelmet, ei sormusta, vaikka sitä malttamattomana katselin. Kaikkialla ihmiset kulkivat pareittain, mutta nyt se ei häirinnyt minua, olihan minulla Mårten vierelläni. Lopulta oli palattava laivalle sitä kiemuraista tietä myöten, sen hurjasti ajavan linja-auton kyydissä. Laivalla menimme Mårtenin hyttiin. Väsyneenä ja onnellisena nukahdin hänen kainaloonsa.

Viimeisenä iltana ennen lentoa kotiin, istuimme laivan kannella katselemassa illan tummenemista ja tummenevaa merta. Tuuli puhalsi hiuksiini hellästi, vastalypsetyn maidon lämpöisenä. Odotin sydän pamppaillen Mårtenin tunnustavan rakkautensa ja kertovansa, että haluaa jatkaa seurustelua kotimaassakin.

– Rakas, ymmärräthän, että kun tulemme kentälle, emme voi tuntea toisiamme. Vaimoni on minua vastassa, Mårten sanoi vakavalla äänellä.

Siinä minä istuin kansituolissa typertyneenä tuskin tajuten sanojen sisältöä.
– Olen kyllä ajatellut, että soittaisin sinulle. Vaimoni ei ymmärrä minua, eikä meillä sitä paitsi ole enää mitään yhteistä elämää, sellaista kuin sinun kanssasi. Ymmärräthän sinä että...

Tunsin jäykistyväni. En ymmärtänyt yhtään mitään.

En minä mitään ymmärtänyt. Tunsin jäykistyväni. En ymmärtänyt yhtään mitään. Kiukku nousi hitaasti kuin laava purkautuvan tulivuoren sisällä, mutta kasvoni päätin säilyttää. Nousin tuolista niin kopeana kuin osasin ja marssin pois. Pois kaikesta. Kuulin Mårtenin huutelevan perääni. Juoksin, juoksin, juoksin. Portaita ylös, portaita alas. Lopulta osuin hyttini ovelle ja syöksyin sisään silmät kyynelistä sameina. Suljin oven ja jäin nojamaan siihen. Ai miten minuun koski! Myös ylpeyttäni kirveli. Olin ollut hölmö! Tyhmä! No. Ainakin maailmankuvani oli avartunut, kuten vanhempani olivat lähtiessäni sanoneetkin. Tuskin he kuitenkaan tätä olivat tarkoittaneet.
Ovelle koputettiin. En avannut. En edes aikonut avata.

– Maj-Lis! Rakas! Käsitit väärin. Ei meidän suhteemme ole loppu. Meidän täytyy vain ottaa vaimoni huomioon. Tavata sillä lailla, ymmärräthän, niin kuin nyt on muotia. Kukkaseni, olet salarakkaani.
– Jos tulet lähellekään, tapan sinut! Siitä voit olla satavarma! sain kähistyä kurkku käheänä, ääni paksuna.
– Maj-Lis, älähän nyt. Meillähän on ollut niin ihanaa. Rauhoitu. Tämähän on neuvottelukysymys.
– Mä tapan sut!

Kotiinpaluusta oli kulunut muutama viikko. Vanhempani olivat udelleet kovasti, millaista risteilyllä oli ollut.
– Totta kai oli mukavaa. Ja kovasti avartavaa, vastasin niin huolettomasti kuin vain osasin.

– Kiitos kun lahjoititte sen risteilyn minulle. Oli ikiajoiksi mieleenpainuva lahja.
Vanhempani hymyilivät onnellisina. Niin he olivat asian ajatelleetkin. Töissä kyselivät sitä samaa ja vastailin samalla lailla.
– Mukavaa ja avartavaa. Kerroin tanssiaisista ja herkullisista ruuista ja mainitsin tulivuorisaaren karut, kallioiset seinämät ja lukemattomat sinivalkoiset kirkot. Mitäpä siitä muuta.

Eräänä päivänä töistä tultuani selasin postiani. Mainoksia, mainoksia. Kas! Oikea kirje. Avasin sen uteliaana ja vedin kuoresta lappusen.
"Rakas Maj-Lis. Olit kovin ajattelematon aiheuttaessasi minulle niin pahan mielen. Luulin, että meillä oli oikein mukavaa ja että pidit minusta niin, että olisimme voineet jatkaa suhdetta. Minulle tuli kovin kalliiksi sinun piirittämisesi, kuten huomaat, mutta olen niin jalomielinen, että en veloita näitä. Ystävyydellä Mårten."

Ravistin kuorta, jossa tuntui vielä olevan jotakin. Lattialle putosi kasa kuitteja. Poimin ne. Kaikki kuitit ravintolailloistamme, hotelliyöstä, taksimatkoistamme ja kylpypyyhkeistä.
 

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.