Marja ikävöi Bilbaoon jäänyttä Soljaa. Nikolaosin kanssa vietetty aika saa hänet miettimään lähtöä kotiin.

Solja jäi Bilbaoon. Oli rauhoittavaa päästä siitä kiusallisesta pseudointellektuellista eroon. Siitä piruilevan valoisasta asenteesta, siitä nälästä, sikareista. Joskin minulla on häntä jo ikävä. Oli avartavaa oleskella hänen uskomattomien väitteidensä keskellä. Varmasti vielä tapaamme, jos emme muuten, niin menen pohjoiseen, missä hän häärää järjestelemässä talviurheilutapahtumia.

Vaihdan junaa Genovassa, ostan asemalta hedelmiä. Ensimmäisellä interraililla neljännesvuosisata sitten olemme syöneet ystäväni Kiiran kanssa Italiassa kirsikoita. Sekin oli ensimmäinen kerta, maistaa tuoreiden kypsien kirsikoiden täyteläinen makeus. Nyt menen ravintolavaunuun ja tilaan oliivijuustosalaatin. Tuijotan vehreitä maisemia ja syön hitaasti, juon viiniä joka on kypsytetty Reininlaaksossa, mitä saksalainen viini tekee italialaisessa junassa?

Ajattelen Soljan puheita. Sitä, että minä olen niuho. Sitä, että minulla on moraalini, joka ei ymmärrä elämää, ei kestä heikkoutta toisissa ihmisissä, saati itsessään, lisään mielessäni. Sitä että en ole antanut anteeksi Kiiralle.

Mutta mitä Solja tietää elämästäni? Mitä hän pystyy näkemään ulkopuolisena, vaikka suurennuslasilla, vaikka mikroskoopilla, vaikka tietokonetomografialla katsoisi. Ei mitään. Toisen puolesta voi vain yrittää ymmärtää.

Milanon Garibaldin rautatieasemalla laskeudun junasta tietämättä minne mennä. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten olemme kysyneet ohikulkeneilta komistuksilta metroa ja matkanneet keskusasemalle. Menen minäkin sinne. Keskusasemalta olemme soittaneet kirjeystävälleni Robertalle. Muistelen, etten ensi näkemältä tunnistanut Robertaa samaksi henkilöksi, jonka kanssa olin kirjoitellut neljätoistavuotiaasta kahdeksantoistavuotiaaksi. Kiiran se täytyi ehdottaa:

– Olisko se tuo, joka seisoo ­penkillä?

Tapasimme asemalla hillityn, varhaiskypsän naisen, vaikka kirjeiden Roberta on lapsekkaan iloinen. Ei hänkään tunnistanut minua. Mielikuvamme eivät täsmänneet todellisuuden kanssa. Mutta sitten Roberta avasi suunsa. Täyteläisten huulien välistä alkoi pulputa puhetta niin, ettemme olleet saada vastausvuoroa. Robertan lennokkuus, hoikkuus, sirous, kaikki se Robertassa oli sittenkin tuttua, kuin huutomerkit otsikon perässä. Robertan ihastuttava, melodinen ääni, kuin suuret pyöreät kirjaimet jotka rullasivat paperin laidasta toiseen. Huudahdukset, tervehdykset, puolinaiset päiväykset, mihin vertaisin niitä? Entä suukot kirjeen alareunassa, ehkä ihastuttavimmillaan tämä nainen, lapsinainen, oli iltapäiväruuhkassa pujotellessaan pienellä liukkaalla Minillään suurten autojen ja vielä suurempien pelkojen lomassa. Robertan kädet puristuneina nyrkeiksi heristelivät oikealle ja vasemmalla, tuskastuneella polvellaan hän painoi tööttäyksiä, puskuri otti kosketuksia sekä edestä että takaa, olimme jatkuvasti suistumassa kalman kitaan, peloltani en ehtinyt nähdä millä hän piti ratista kiinni. Ja sitten, yhtä nopeasti kuin äkkikuolema, olimmekin jo perillä.

Ja siinä, viidennen kerroksen keskimmäisellä ovella, seisoi hänen äitinsä Adriana, tomaattien loistossa hehkuva toisinto Robertasta, jos mahdollista vieläkin kauniimpi ja nauravampi. Äiti nipisteli meitä poskista ja johdatti paikalle isän. Tämähän kävi kuin sadussa: isäkarhu kolmantena ja suurimpana, yhä spagettia kauhassaan, kävi meitä halaamaan. Turhaan yritimme poukkoilla karkuun eteisen ahtaudessa, isä vaati riisumaan kuumat takkimme ja kävi sitten uudestaan kimppuumme painiottein eikä hellittänyt ennen kuin oli rusikoinut kasvomme nipistelyillään ja ravistuksillaan unohtamatta turpeahuulisia suudelmia. Sanaakaan emme ymmärtäneet näistä tervetulotoivotuksista, mutta olimme varovaisen myönteisiä vastaanotosta. Isä menikin jo keittiöön vetäen perässään suurta draamaa tomaatein ja timjaminoksin. Roberta teki ilmaan merkin, jonka tulkitsimme hulluksi, spanco.

Tämän jälkeen Robertan poikaystävä tuotti pettymyksen. Olimme juuri käyneet viilentämässä tunteitamme käpeksien helteisessä puistossa rutikuivalla ruohomatolla, kun eteemme talutettiin välinpitämättömästi kättä puristava salkkumies. Tässäkö nyt oli Robertan unelmien täyttymys, tahraisten silmälasien takaa tihrustava lakimies, kaikesta päätellen tylsä ja ylpeäkin vielä.

–Antonio on vihainen, sillä juna töpeksi niin kauan, Roberta selitti kietoen kätensä miehen kaulaan.

Jätimme heidät hienotunteisesti kahden. Kiira vilkaisi taakseen ja sitten minuun. Sisällä isä tarjosi alkudrinkit ja pikkuleipiä. Sitten Antonio virkosi. Tapahtui jonkinlainen metamorfoosi, edessämme seisovasta kapalaihasta salkkumiehestä kuoriutui seurapiirien ritariperhoskoiras joka aloitti sanallisen miekkailunsa touchélla:

– Minä olen se, joka jätetään yhteiskuvissa yläreunaan.

– Mitä? minun oli kysyttävä.

– Niin, se joka on helppo leikata myöhemmin pois.

– Antonio! Antonio on aiemmin seurustellut jonkun mahdottoman tytön kanssa, sellaisen joka on liimautunut hänen kylkeensä perhejuhlissa.

– Ei, vaan se on Roberta, jonka kuvissa on aukkoja. Näytä niille!

Ja Antonio vetäisi jostain esiin albumin, jonka kuvissa oli tyhjiä kohtia Robertan entisten poikaystävien kohdalla.

– Näettekö? Hän on oppinut, ensimmäisissä kuvissa poikaystävät ovat keskellä, nyttemmin laidoilla.

Adriana-äiti tyrskähti, isä ei voinut enää pidättää itseään eikä Robertakaan niin että mekin saatoimme liittyä nauruun.

– Minusta on tulossa aukko! Minulla on tulevaisuus!

Antonio oli loistava, ja isä ja äiti ja itse Roberta, koko hullunkurinen perhe. Isä virnuili jatkuvasti ja Antonio täydensi kokonaisuutta puhumalla epämääräisesti mitä sattuu millä kielellä sattuu ja kiusaamalla anoppiaan herkeämättä. Mutta kun äiti repesi, hän teki sen näyttävästi ja pidäkkeettömästi ja se oli sittenkin kaikkein hauskinta. Kun seisoimme parvekkeella viilentyäksemme, äiti kosketti vävynsä tukkaa.

– Vetele ja sivele sitä, kun näet peilistä.

– Ketä? Antonio kysyi.

– Tukkaasi tietenkin, äiti sanoi ja purskahti.

Ja sitten he nauroivat ja takoivat toisiaan niin kuin olin luullut vain vanhoissa kotimaisissa mustavalkoelokuvissa tehtävän. En tiennyt, kuka heistä ensin oli aloittanut matkimaan toistaan vai olivatko he kaikki olleet samanlaisia erilläänkin ollessaan.

Mutta Antonio oli ihana. Ja kauhean laiha vaikka söi kahden edestä. Roberta sai olla tyytyväinen mieheensä, varsinkin kun tällä oli talo Como-järvellä.

Söimme. Söimme ja joimme niin kuin emme ikinä ennen. Riisiä, lihaa, perunoita, täytettyjä tomaatteja, hedelmiä, viiniä, kahvia, jäätelökakkua. Sitten meidät tuupattiin nukkumaan äidin ja isän leveään aviovuoteeseen, pehmeään kuin lempein uni.

Aamulla suutelimme isä-Claudiota, joka täytti vuosia. Ikkunoista läähätti helle, lukema mittarissa nousi yli kolmenkymmenen. Nautittuamme teetä ja kaakkusia hengenpitimiksi, lähdimme Robertan kanssa etsimään leipää. Kaikki Milanon leipurit olivat päättäneet jäädä yhtä aikaa lomalle eikä leipää ollut löytyä mistään. Iltapäivällä, syötyämme vuorenkokoisen lounaan, Roberta pisteli Minillään sataakolmeakymppiä hyvää tietä kohti pohjoista. Perillä etsimme parkkipaikkaa sellaisella hartaudella, että olisimme ehtineet laulaa läpi messun. Sitten nousimme Funicolare-hissillä ylös vuoren kuvetta, kävelimme vielä kappaleen matkaa, kunnes tulimme pienelle näköalatasanteelle, jossa Roberta sanoi:

– Kuunnelkaa!

Me kuuntelimme parhaamme mukaan.

– Silenzio, hiljaisuus.

Ja Roberta piti tärkeän tauon, ja siitä ymmärsimme, että tämä oli merkittävää.

Ei meillä ollut sydäntä sanoa, että Suomi oli täynnä hiljaisuutta. Juuri muuta ei ollutkaan kuin suota, jäätä ja mykkyys. Italialainen hiljaisuus oli toki hienostuneempaa, kirkkaasta järvestä itseään peilaavat huvilat, joutsenet kuin ripoteltuina järven pintaan, jyrkät rinteet joilla kasvoivat uskaliaat sypressit, yllä verkkaan lipuvat pilvet, taustalla lumihuippuiset Alpit, paikan ihastuttavuutta ei voinut kieltää.

Laskeuduimme alas ja kävelimme kauniissa, rikkaassa ja siistissä keskustassa, jossa ihmiset olivat pukeutuneet kauniisti, rikkaasti ja siististi. Tarjosimme perheelle jäätelöt vuorostamme. Olin aivan puutunut, olisin tarvinnut litran vettä, mutta tarjoilijat toivat sitä laseittain. Joimme limonadia ja odottelimme ikävystyneinä miehiä, he olivat livahtaneet jonnekin. Heti kun he tulivat, ja Antonio ryhtyi sähläämään, piristyimme. Hän nauratti meitä matkimalla eleitämme, isä-Claudion tapaa huokaista ennen liikkeelle lähtöä, äiti-Adrianan tapaa kurtistaa leukaansa tärkeän näköisenä, Robertan huitovia käsiä, kun hän kiroilee muille autoilijoille; hän osasi matkia jopa meitä, Kiiran kulmien kohottelua kun hän on pitkästynyt ja minun lyyhisteleviä hartioitani. Siirryimme ruokaravintolaan, jossa kaikki taas alkoi. Alkusalaatin, pizzan, jälkiruuan ja kahvin lisäksi Antonio ehti ahmaista puolikypsän pihvin ja tuhdin perunasalaatin. Pulleina pyörähdimme Minin takapenkille pimeälle paluumatkalle. Kiira valitteli pohkeitaan ja minä hieroin niitä.

Seuraavana päivänä Roberta vei meidät ruokaisan lounaan jälkeen Milanon keskustaan. Me, jotka olimme pukeutuneet järkeviin minihameisiin, pääsimme sisään Duomoon. Roberta pyöräilyhousuissaan joutui jäämään ulkopuolelle. Duomo oli niin kuin katedraalit ovat, jyhkeä ja vaikuttava, mutta Kiira tunsi jo pientä katedraaliväsymystä, suostui sentään kipeine pohkeineen kapuamaan kirkon katolle. Väsyneen Kiiran sivistäminen oli vaikeaa, viis siitä, että kuolemattoman arkkitehtuurin suunnitteluun oli osallistunut itse da Vinci, pohkeet sanelivat kulkuamme.

– Minkä me ruumiillemme mahdamme, Kiira valitteli ja taipui silittämään eittämättä upeita jäseniään keräten ympärillä seisovien katseita.

Mutta kun hän pääsi Galleria Vittorio Emmanuelen lasikattojen alle, eivät kintut enää pidättäneet häntä, riemu sydämessään hän laukkasi pitkin ostoskeskusta, ohitti nopeudessaan rosvonkin, kun taas Roberta tyytyi sauhuttelemaan itsetietoisen kyllästyneesti Piazza del Duomolla. Kävimme vielä kulman taakse pystytetyssä kirjateltassa ennen kuin palasimme slummiutuneelle rautatieasemalle odottelemaan paikallisjunaa. Onneksi Antonio tuli ja piristi läsnäolollaan paluumatkaa, Roberta tuijotti sateeseen ja paleli. Meidän oli aika lähteä, söimme tukevan illallisen, hyvästelimme ihanat vanhemmat, ja Roberta ja Antonio heittivät meidät asemalle.

Nostan katseen päiväkirjasta, muutamalla lauseella eteeni piirtyy kuva upeasti sisutetusta asunnosta: olohuone, kaksi makuuhuonetta, keittiö ja tilava kylpyhuone, toki pieni Robertan mielestä, ja kaksi parveketta. Näen meidät istumassa ruokapöydässä, kuulen Adriana-äidin kannustuksen, kesken syönnin hän äkkiä kiljaisee: mangiare, syö tyttö, syö. Tämä italialainen nainen, tämä Adrianojen Adriana, taikuri joka taikoi likapyykit pestyiksi, alusvaatteet silitetyiksi ja parsituiksi, tämä äitien äiti, joka teki kaiken puolestamme, itse emme olisi saaneet koskea mihinkään, emme sijata vuodettamme, emme viedä astioita, hän oli kerta kaikkiaan sulkenut meidät valtapiiriinsä, niin että meidän oli tehtävä salaa näitä pikku paheitamme. Ja kaiken keskellä tuo talkkia varpaisiin sutiva, omissa unelmissaan kyyhöttävä, hemmoteltu tytär-Roberta, varhaisten pikkuleipien mutustaja, onneton ilman Antoniotaan ja kuitenkin tulen tietämään: he eroavat vuoden päästä.

Istun ravintolassa, soitetaan Piazzollaa. Milonga del Angelia kuunnellessani tilaan viinin luottaen tarjoilijan arvostelukykyyn. Etsin netistä Robertaa. Vaikuttaa siltä, ettei hän pysty ottamaan minua vastaan, että Milanon provinssi ei enää tunne henkilöä nimeltä Roberta Guzzini, että maa on yksinkertaisesti hänet nielaissut. Tietenkin on mahdollista, että hän on vaihtanut nimeään, mitä epäilen, sillä hän on julkaissut historiallisen tietokirjan nimellään. Olisin niin mielelläni suonut, että hän olisi pysytellyt sinkkuna kaikki ­nämä vuodet, että olisin saanut hänen itsetietoisesta nirppanokkaisuudestaan kohtalotoverin. Mihin hän hukkasi elämänsä Antoniot? Mihin hän hukkasi vitsit ja lakimiehen kotirouvan varmat viikkorahat? Mihin hän hukkasi tietokirjailijauransa?

Mutta ehkä hän onkin kolmelapsisen perheen äiti, ehkä he ovat juuttuneet neljän seinän sisälle. Tai ehkä sittenkin muuttaneet Välimeren rantaan, ehkä isä-Claudio virnuilee pastakattilan ääressä lahkeissaan pari pienimmistä, ehkä Robertalla on vielä loistavampi puoliso, ehkä mies osaa naurattaa äiti-Adrianaa vielä lennokkaammin. Ehkä Roberta on piilottanut happamuutensa. Ehkä he kaikki ovat yhtä suurta onnellista perhettä Italian sinitaivaan alla, ehkä he jopa lomailevat pahamaineisessa Napolin regimentissä, mistä Roberta jo kaksikymmentäviisi vuotta sitten meitä varoitti:

– Älkää menkö sinne, teidät syödään elävältä.

Näen, että Kiiran kiinnostus herää:

– Ei hätää, minulla on vakiolauseeni: sei solo mio amico. Te olette vain ystäviä.

Roberta tuhahtaa, hän katsoo Kiiraa epäuskoisena:

– Siitäkös ne vaan villiintyy. Niillä jolpeilla ei ole mitään tapoja.

– Tämähän alkaa kuulostaa Odysseuksen harharetkiltä, meidän on sidottava itsemme kiinni mastoihin, jos mielimme sinne.

Orkesteri on vaiennut, vain yksinäinen haitari jatkaa. La muerte del Angel saa minut päättämään että minun on vietävä tämä loppuun asti. Että minun on tehtävä jotain elämälleni, astuttava tutulta polulta. Sillä vaikka viihdyn hyvin itsekseni, tunnen että minun olisi parempi yhdessä jonkun kanssa. Olkoon se sitten vaikka mies, joka leikkaa kurkun liian leveiksi viipaleiksi, olen valmis sietämään jopa sen.

Päätökseni vakuudeksi haitari vaimenee. Nyökkään haitaristille ja hän minulle. Välillemme on syntynyt yhteys. Lähden varmoin askelin hotellille.

Yöllä herään kauhuissani, mitä oikein olen ajatellut. Eivätkö unelmani riitä enää täyttämään päiviäni – ja öitäni. Avaan ikkunan, jään kuuntelemaan kadulta kantautuvia ääniä. Ajattelen Nikolaosia ja värikivirantaa, punaista ja sinistä kiveä hiljalleen aukeavissa nyrkeissäni. Piazzola soi vielä päässäni, haitarin yksioikoinen vaatimus: sinun on oltava rehellinen tunteillesi tyttö. Sinun on syötävä nälkääsi. Mangiare!

Kun haitari hiljenee, palaan Arkoudin rannalle. Etsin päiväkirjaa rinkastani, olenko unohtanut sen jonnekin, ravintolaan, junaan, missä olen lukenut sitä viimeksi? Löydän mustakantisen pähkinänkuorien keskeltä, silitän kannen puhtaaksi, avaan sen hellävaroen, selailen sivuja, minun on luettava sitä vielä kerran, selvitettävä mitä Nikolaosille ja minulle tapahtui. Entä Kiira, minne kadotin hänet? Elettävä kaikki vielä kerran läpi, sukellettava sisään menneeseen, otettava siitä ote, oltava yhtä sen kanssa niin kuin muusikko soittaessaan, säveltäjä säveltäessään, jazzhaitaristi imrovisoidessaan, sen jälkeen jätettävä se taakse, en saa epäröidä, sillä sitten on elettävä, ainutkertaisesti elettävä!

Värikivirannalla Nikolaos pyyhkii hiekan minusta, sivelee hiukset silmiltäni, miten hellä hän on, miten arvaamattoman pehmeät hänen huulensa, miten kosteat silmänsä. Hän hellii minua tuntemattomin sanoin, sanat ovat värikiviä, ennen kuulemattomia, sileitä, viileitä; ääni kannatteleva, viiltävä, kellun siinä. Näen miehen katseesta, näen että on kysymys äärimmäisestä hädästä ja täyttymyksestä. Näen mitä Nikolaos sanoo silmillään, ei vain äänellään: hän on auki, hän on ottanut minut, sulattanut ytimeensä. Hän ei ole vain raollaan, hän on täydellisen auki, minä olen siellä, minä olen siellä yhtä oikeutetusti kuin sävelet haitaristin sormissa, se on sävelmän kohokohta, kaipaava, lämmin, hurja. Se on rakkaus. Se on kokenut tämän, meidät. Hän sulkee minut käsiensä väliin, valaa katseellaan, sydämeeni porautuu aukko, jota ei voi leikata, se on jo tyhjyys hänen tulla ja täyttää. Tämä on vastaus. Kaikkeen, ikuisesti, tämä on rakkaus.

Jälkeenpäin olen täydellisen herpaantunut, kävelen rannalla, aurinko on laskenut, on pimeää, taivaanrannassa on muisto, Nikolaos johdattaa minua jälleen. Olen tässä, korvissani tähdet, ikuisuus; olen musiikki, kitarasoolo, jalkani uppoavat kivien väliin, niljakkeisten levien päällä olen kaatua, hiekalla vajota, Nikolaosin käsi on lämmin, hän kutsuu minua joksikin jonka vasta myöhemmin ymmärrän tarkoittavan piikaa, hän on surkea lausuja, piika on lähes ainoa sana jonka hän suomeksi osaa. Toinen on yksi. Se minä olen, yksi piika. Minä opetan hänelle lisää, minä opetan hänelle tärkeimpäni, unessakin.

Herättyämme syömme siemeniä, juomme vettä, olemmehan lintusia, aamun valossa sirkuttavia. Valo on uusi, maton nukan pehmeys uusi, kaakelin karhea tuntuma uusi. Syöksymme vuoteen poimuihin, aaltoihin, meren rintoihin, vatsanpohjiin. Nälkä häätää meidät jaloillemme vasta kun aurinko on jo ohittanut lakipisteensä.

Nikolaos sanoo, että hän luottaa minuun. Vaikka minussa on kaikki syyt olla luottamatta, vaikka minä tulen pohjoisen kaukaiselta rannalta, vaikken osaa ylittää ateenalaista katua, vaikken syö mustekalaa, vaikken osaa pelata lautapelejä, vaikka valitsen aallonmurtajan luonnonkauniin poukaman sijaan.

– Miksi siis?

– No mutta sinä olet siinä.

– Eikö se ole vähintä?

– Ei, se on enintä, Nikolaos kuiskaa ja katsoo minua syvyydestään.

Minä kerron Suomesta. Kerron, että juomme kahvia aamulla ja ruusunmarjateetä illalla, että jää lähtee järvistä toukokuussa ja että karjalanpiirakat ovat parhaimmillaan mikrossa lämmitettyinä. Vielä sanon, että varvikko kasvaa metsässä ja että syksyllä löytyy pari puolukkaa. Sitten kaikki tärkeä on sanottu ja voimme uppoutua katselemaan toisiamme.

Tästä puuhasta meidät löytävät Kiira ja hänen Cesarensa. Kiira väittää, että minä olen lihonut ja minä väitän että hän on laiskistunut. Lähdemme pelaamaan koripalloa, Kiira seisoo korin alla ja odottaa saavansa pallon syliinsä, silloin hän heittää sulavasti korin.

– Sinä pelaatkin laiskasti, huomautan.

– Enempi olisi hulluutta tässä helteessä.

Minun on myönnettävä että hän on oikeassa, varsinkin kun taitan nilkkani. Nikolaos ryntää heti antamaan ensiapua, mitä Kiira kiinnostuneena seuraa.

– Kylläpä sinusta pidetään hyvää huolta.

Nikolaos kuulee ironian Kiiran äänessä ja kääntyy nopeasti. Samalla hän taittaa nilkkani uudestaan. Ulvon kivusta. Nikolaos luulee, että pelleilen. Kiira tietää etten, mutta yhtä kaikki heitä naurattaa. Pyydän Nikolaosia, että hän tukisi minua autolle ja sen hän tekeekin, mutta kun myöhemmin pyydän hänen mielestään joutavassa asiassa tekemään mieliksi, hän ei suostu. Hän on ylpeä kreikkalainen.

Iltayöstä, kun Nikolaosin varoitusjärjestelmä on nukahtamassa, kysyn, miksi hän on ollut niin pettynyt naisiin. Silloin hän sanoo: Susannah Irlannista, Annabel Amerikasta, Yngve Ruotsista.

– Niin monta, en voi olla kiusoittelematta häntä.

– Yhdeksän vuoden aikana. Susannahin jälkeen päätin, etten enää ryhdy tähän.

Työnnän pääni pensaaseen, hänen kainaloonsa. Sieltä kuulen:

– Olen heikkona sinuun, piika, jo heti ensimmäisellä kerralla kun näin sinut, ajattelin: tuo tyttö on minun.

– En minä voi olla kenenkään, sanon feministisessä vimmassani, ennen kuin huomaan:

– Minä olen sinun.

– Ja minä sinun.

Nikolaos katsoo minua poikamaisen innokkaasti. Minua viedään. Suipistan huuliani.

– Ne vähäpukeiset lentopalloilijattaret olivat pelottavia.

– He eivät olleet mitään, älä välitä heistä.

– Mutta he katsoivat sinua omistavasti.

– Se ei tarkoita muuta kuin että osaan passata hyvän kiilan.

– Mikä se on? kysyn, vaikka ajattelen, että jos puhumme kenestäkään muusta, se vähentää meitä.

– Tiedätkö sinä, hän nyökkää ja katsoo minua.

– Sinussa minulla on kaikki mitä tarvitsen.

Otan kiinni omasta kämmenestäni, tunnen luut hämmentävän hyvin, kuin ensimmäistä kertaa. Olen kokonainen. Sormenpääni ovat herkistyneet, hengitykseni kulkee putkistoissani, sydämeni lyö. Nostan katseen Nikolaosiin, raotan huuliani, hengitän. On yhdentekevää, mitä seuraavaksi tapahtuu, me olemme tässä.

Aamulla käy hienoinen tuulenvire etelästä. Meren pinta on läikehtivää velouria. Syötyämme Nikolaosin äidin riisillä täytettyjä tomaatteja menemme rantaan jossa Nikolaos hautaa minut hiekkaan hattua myöten.

Ravintolasta kantautuu pehmeää jazzia. Hapuilen miehen luo, hän makaa kyljellään, en enää tiedä mikä on merta, mikä miestä. Löydän hänet tunnustelemalla karkeaa leukaa. Niin upea luusto kuin hänellä on. Hän on kaunis mieheksi. Sanon sen ääneen.

– Sinulla taas on leveät hartiat, hieman liian leveät, parempi että jatkat piikana, Nikolaos sanoo siihen.

– Noh! Johan nyt, olen suuttuvinani.

– Hiuksesi ovat laittamatta, kynnet lakkaamatta, hän jatkaa kiusoitteluaan.

– Saat perustaa kauneussalongin, jos et tykkää minusta tämmöisenä.

– Sä olet pikkuisen höhlä, Nikolaos sanoo.

– Ja hullun iloinen, ihan niin kuin lapset ovat.

– Luonnollinen?

– Luonnollinen ja kaunis.

Nikolaos kaataa minut alleen, sotkeudumme märkään hiekkaan molemmat. Painan Nikolaosin leukaa leuallani. Lasken, että reilikortti on voimassa enää viisi päivää. Arvelen paluumatkaan kuluvan kahdesta kolmeen päivään, vähintäänkin.

Nousen milanolaisen hotellin vuoteesta, laitan soimaan The Doorsin Hello, I love you. Menen suihkuun, kuuntelen kappaletta solisevan veden läpi. Katkaisen veden tulon, kuivaan ja pukeudun. Kävelylenkin Milano näyttäytyy kiireisenä, kiiltävänmetallisena ja likaisen marmorisena. Hengitän syvään, mitä kaupungille on tapahtunut? Mihin vehreys ja raikkaus ovat kadonneet? Vihdoin tulen rauhalliselle kujalle, jossa on pieni varjoinen aukio levähtää. Yritän netistä tilata liput La Scalaan oopperaan, mutta näytös on loppuunmyyty, varapaikoillekin jonoa, kuinka muutenkaan.

Muistan Rennen, Cesaren isoveljen. Rennellä on mahtava parta ja levollinen, kantava basso. Renne kaappaa minut kainaloonsa ja Kiiran toiseen ja sitten hän laulaa painaen korvani kiinni rintaansa niin että tunnen kuinka se värähtelee sävelten kummutessa ulos. Miten luonnollinen ääni. Ennen kuin edes huomaamme, laulamme mukana pitkiä vokaaleja, notkeita sointukuvioita.

Hän lopetettuaan me vain seisomme siinä. Nikolaos katsoo meitä hymyillen. Sitten hiljaisuus katkeaa, lintu jossain kaukana lurittaa oman aariansa.

– Olen menossa naimisiin, olette tervetulleita kihlajaisiin, Renne sanoo.

– Onneksi olkoon!

– Entä morsian?

– Tulette rakastamaan häntä, sulhanen sanoo, rutistaa ja vapauttaa otteestaan.

– Kihlajaiset! Saadaan kihlajaiset! huutaa Andrea, Rennen ja Cesaren pikkuveli.

Kihlajaiset ovat yhtä aikaa suureellinen ja rakastettava perhetapahtuma. Kolette on hyvin kaunis morsian ohuessa sifonkileningissään, Renne suorastaan palvoo häntä. He ovat tavanneet käsipalloturnauksessa, jossa Renne tuomarina on huomannut upean maalivahdin. Vieraita tulee paljon, ystäviä, morsiamen opiskeluaikaisia kavereita ja käsipallojoukkue.

Kuulen kuinka Rennen, Cesaren ja Andrean äiti kehuu miniäänsä:

– Kolette on niin suloinen ja taitava kaikessa, mihin ryhtyy. Hän osaa soittaa pianoa, istuttaa vesikasveja, ommella vuorellisia takkeja, syöttää kaverille maalipaikan. Hän on niin määrätietoinen.

– Mitä hän opiskelee?

– Historiaa ja markkinointia, mikä ennakkoluuloton yhdistelmä!

Ystävättäret yhtyvät kehumaan morsianta kilpaa. Anoppi uhkuu äidillistä onnea.

– Minusta ei ole mihinkään, kuiskaan Nikolaosin kainalossa.

– Sinä osasit valita hyvän miehen, Nikolaos vitsailee ja puristaa minua itseään vasten.

Naurahdan, mutta asia palaa mieleeni myöhemmin kun näen Nikolaosin vanhempien kohottavan maljoja:

– He eivät pitäisi minusta morsiamenasi.

– Ketkä?

– Sinun vanhempasi.

– Hehän syövät kädeltäsi!

– Päinvastoin, minä syön äitisi käsin täytetyt tomaatit.

– Hyvä että pidät niistä prinsessa.

– Se minä totisesti olen.

Mutta Nikolaos ei suostu kuuntelemaan enempää. Hän suutelee minut hiljaiseksi.

– Rakas, hän kuiskaa hiljaa.

Kiira tulee hakemaan minua kesken morsiamen isän puheen. Hän ei löydä Cesarea mistään.

– Missä hän on? minä kysyn.

– En minä tiedä, siksihän juuri hain sinut, Kiira tiuskii.

Näen, että hän on itkenyt.

– Mikä on?

– Cesare on niin välinpitämätön. Hän kaulailee enemmän ouzoa kuin minua.

– Älä nyt.

– Totta se on, sinä et vain näe sitä onneltasi.

– Minä olen nähnyt miten hän tuijottaa sinua.

– Pöhnässä!

– Älä viitsi. Tule, etsitään hänet.

Nikolaos löytää Cesaren rannalta. Hän naurattaa morsiamen sisaria puhaltamalla vaarallisen näköisesti tulta yhden sisaren pään päältä.

– Cesare! Kiira yrittää pysäyttää hänet, mutta Cesare työntää hänet pois.

– Minä osaan tämän, etkö näe!

Kiira väistyy. Tytöt kihertävät Cesaren ympärillä. Hän tarttuu uuteen soihtuun, ojentaa sen nuorimmalle tytöistä ja kulauttaa suuhunsa jotain nestettä.

Sitten hän puhaltaa. Liekit pelmahtavat jättimäisiksi nuollen tytön hiuksia mutta tyttö pysyy vahingoittumattomana.

– Väisty! Cesare huutaa Kiiralle, kun tämä yrittää pysäyttää häntä.

Hän kulauttaa jälleen nestettä pullosta, mutta nielee sitä erehdyksessä ja joutuu sylkäisemään loput tytön nilkoille. Tyttö pudottaa soihdun. Kikattaen sisarukset juoksevat mereen. Cesare jää notkumaan humalaisen tasapainollaan väliimme. Soihtu sammuu, Nikolaos vetää minut kauemmaksi, Kiira ja jo rauhoittunut Cesare jäävät puhumaan rannalle. Kuulemme hänen sanansa:

– Tyttö, sinä sytytät minut ja sammutat, taas sytytät, ja minä jään kytemään tänne.

Kävelemme etäämmäksi. Jyrkänteeltä katsottuna juhlat näyttävät välkkyviltä valopilkuilta ja miniatyyri-ihmisiltä, jotka liikkuvat rannan tuntumassa. Discoa viritellään rantalaiturille, sisällä soitetaan bossa novaa. Palmut heilahtelevat hitaasti iltatuulessa. Olen raukea. Nojaan Nikolaosiin ja ajattelen, että minun on puhuttava lähdöstä. Mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän kääntyy sivuun ja puhuu hiljaa:

– Milloin lähdette?

– Huomenna, kuulen sanovani.

Etäännyn jonnekin kauas. Livun merenlahtea etelään, Nikolaos näkyy vain etäisesti, tavoitan hänet enää ääninä. Hän toistaa vastaukseni. Huomenna jää kaikumaan rantakallioista. Sitten äkkiä palaan takaisin. Tunnen Nikolaosin sileät kädet, tunnen hänen varpaansa varpaillani. Hän painaa päänsä, käyttää sormia silmillään, tavoittelee hymyä:

– Minähän palkkasin sinut koko kesäksi, piika.

Hymyilen avuttomasti, en osaa vastata lohduttavasti tai edes hauskasti. Nikolaos nostaa leukansa ja katselee minua ilkikurisesti:

– En tiedä, ehkä työehdot ei täyty, olen kuullut että suomalaiset ammattiyhdistyspomot ovat tiukkoja näissä asioissa.

– Älä yritä, et sinä minusta niin vähällä pääse, sanon vaikka olen lähdössä. Miksi sanoin niin? Miksi kiusaan häntä?

– Tämä on sinulle, hän ojentaa minulle rinkulan, on taitellut sen oksista.

– Mihin tämä laitetaan?

– Nilkkaan.

– Kahleeksi? Minusta tuleekin orja.

– Säästyy rahaa. Lisäetuna sinua voi käskeä mielin määrin.

– Käske minua herrani, sanon ja vilkutan ripsilläni.

Nikolaosin poski painuu hymykuopalle. Rakastan häntä. Rakastan sitä, että hän koettaa ottaa tämän kevyesti.

Hän aikoo sanoa vielä jotain, mutta meidät keskeytetään.

– Kakku, pihasta huudetaan.

– Kakkua leikataan!

– Se on se sinun leipomasi.

– Minun Charlottani, huudan ja juoksen alas rinnettä.

Mutta ennen kuin ehdimme alas, kakku on jo leikattu. Kiira vetää minua hihasta. Keittiöön on kuulemma pesiytynyt elikko, joka minun on häädettävä. Mietin, miksei hän pyydä Cesarea, mutta kun pääsemme kahdestaan, hän sanoo:

– Meidän on puhuttava.

Mikä inhottava lause.

– Oletko puhunut lähdöstämme Nikolaosille?

– Olen, riiputan päätäni ennen kuin jatkan.

– Päivät on laskettu.

– Lähdemme siis huomenna, Kiira päättää.

Katselen, kuinka ulkona pelataan krokettia. Pieni hattupäinen tyttö pitää mailaa hassusti. Hontelojalkaiset pojat odottavat kärsivällisesti vuoroaan.

– Entä jos en lähtisikään, sanon hitaasti.

Uusi osa ilmestyy lauantaisin.

Lue lisää:

Edellinen osa

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.