Johanna suunnittelee viimeistä tv-lähetystään, kun hän saa yllättävän puhelun. Peter Knorring on valmis astumaan julkisuuteen ja kertomaan kaiken, mutta millä hinnalla?

Minä tiedän mitä me teemme!” Johanna pyyhältää Jaakko Sairasen huoneeseen kädessään kaksi maitokahvimukia.

”Kerro. Teemme mitä tahansa, se on tehtävä nyt.”

”Teemme kaikesta julkista”, Johanna sanoo. Hän antaa Sairaselle koosteen kaikista painostavista ja uhkailevista viesteistä, joita he molemmat ovat saaneet Peter Knorringin tapauksen takia sekä puolueen johdolta että omalta toimitukselta. ”Käsittelemme vuoden viimeisessä ohjelmassa sitä, miten vallan ytimessä toimitaan, miten tiivis verkko myös Suomessa suojelee vallanpitäjää, jonka toiset vallanpitäjät eivät halua putoavan.”

Sairanen selaa viestejä.

”Se olisi hieno teko”, hän sanoo. ”Mutta samalla se olisi ohjelman loppu. Ja se olisi meille molemmille uran loppu, ainakin tällä kanavalla. Tämän talon pomot kuumottavat minua siitä jutusta koko ajan. Tuo olisi heille viimeinen niitti.”

”Minua ei haittaa”, Johanna sanoo. ”Lähdin toimittajaksi sen takia, että uskoin pyhästi journalismin merkitykseen yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jos tämän työn ehto on yhtäkkiä nöyristely ja pomojen kavereiden perseiden nuoleminen, leivon mieluummin kakkuja!”

Sairanen hymyilee, mutta näyttää uupuneelta. Sairanen on vanhempi kuin Johanna ja ollut tässä talossa ikuisuuden. Johanna tajuaa, että on päätöksessään ajatellut vain itseään. Hän ei ole miettinyt, olisiko Jaakko Sairanen yhtä valmis lähtemään, olisiko tällä odottamassa joku toinen haave, jota voisi toteuttaa, kun sillat takana roihuaisivat itse sytytetyssä tulessa.

”Miltä se sun mielestä kuulostaa?” hän kysyy varovasti.

”Ajatuksena hyvältä, tietysti”, Sairanen sanoo, ja yhtäkkiä hänen äänensä särkyy. ”Mutta minä en… en tiedä olisinko valmis lähtemään. Minun vaimoni on…. En ole puhunut hänestä koskaan. Hän on ollut vuosia työkyvytön. Lapset tarvitsevat vielä tukea, samoin äitini, joka on kansaneläkkeellä. En tiedä, olisiko minusta oikeasti tuollaiseen ratkaisuun.”

Sairanen kääntyy nolona pois. ”Anteeksi”, hän sanoo. ”Ei ollut tarkoitus alkaa avautua.”

”Ei se mitään”, sanoo Johanna. ”Tietenkään. Anteeksi.” Johanna on aina nähnyt Jaakko Sairasen vain ammatillisesti tinkimättömänä, oikeamielisenä tuottajana, joka on puolustanut häntä kaikessa ylempää tulevaa painostusta vastaan. Hän on välillä pohtinut mitä Sairasen yksityiselämä voisi olla, mutta ei ole koskaan nähnyt miehestä tuota suuria huolia kantavaa, kaikista ympärillään huolehtivaa puolta.

”Tietenkään me ei tehdä noin”, Johanna sanoo hiljaa. ”Keksitään joku aivan toinen aihe.”

”Kanavan johto vaatii meitä jatkamaan Knorringista. Ne haluaa, että perutaan väitteet.”

Johanna huokaisee.

”Ei me sitä voida tehdä, sehän käsiteltiin jo.”

”Jotain on kuitenkin sanottava.”

Sairanen näyttää väsyneeltä. Johanna miettii, millainen miehen joululoma olisi. Sairanen on tähän asti pitänyt yksityiselämänsä niin visusti itsellään, että sellaista on tuntunut sopimattomalta kysyä. Nyt Johanna ymmärtää miksi. Tämän tv-kanavan maailmassa pärjäävät miehet, jotka joko ovat kovia tai ainakin osaavat esittää kovaa. Ja naiset, jotka ovat joko valtavan kauniita tai osaavat esittää vielä kovempia kuin miehet. Sairasen kaltainen, pehmeä ja huolia kantava mies selviää tässä maailmassa varmasti parhaiten pitämällä yksityisasiat itsellään ja tekemällä työnsä niin hyvin, ettei koskaan jää kiinni virheistä.

”Sanotaan, että me tultiin siihen tulokseen, että tämän kohun on parasta antaa hiljentyä. Ja se hiljentyy nopeimmin, kun puhutaan viimeisessä ohjelmassa jostain ihan muusta.”

”Kuten mistä?”

”Vaikka joulunvietosta.”

Sairanen naurahtaa kuivasti.

”Ihan oikeasti”, Johanna sanoo. ”Mä voin vaikka leipoa studiossa torttuja.”

”Kanavan pomot on pitkään pyytäneet meiltä keskustelua digitalisaatiosta. Ehkä tehdään se nyt.”

”Digitalisaatio?”

”Niin. Haluaisivat tulla kertomaan, miten hienoja suunnitelmia heillä on sen suhteen!”

Johanna istuu Sairasen pöydälle. Hän on varma, että kuuli jotenkin väärin.

”Mun pitäisi siis haastatella meidän oman kanavan pomoja digitalisaatiosta?”

Sairanen nyökkää.

Johanna viheltää.

”Selvä. Jos sun työpaikan säilyminen vaatii sitä. Mä kutsun kanavan pomot suureen digitalisaatiokeskusteluun.”

”Koita saada joku oikea guru mukaan”, Sairanen sanoo väsyneesti. Edes näön vuoksi.”

Johanna on tyhjä. Aivot ovat tyhjät, sydän, rintalasta, kaikki sisäelimet ja jäsenet ovat tyhjiä. Hän sulkee silmänsä ja näkee silmäluomien takana vain tyhjyyden. Kaikki, mitä hän on elämänsä aikana tehnyt työkseen, on tyhjää.

Johanna selaa kanavan johtajien numeroita, mutta ei pysty vielä soittamaan. Hän ajattelee johtajien punakoita kasvoja ja maireita hymyjä, viestejä, joita nämä lähettivät Jaakko Sairaselle. Ymmärräthän, että Johanna Sydänmaa ylitti rajansa anteeksiantamattomalla tavalla. Koko Johannan uran ajan nämä miehet ovat puhuneet aina Sairaselle, eivät koskaan suoraan hänelle. Heille Johanna on lahjakas ja hyödyllinen, mutta tuittuileva tyttö, joka Sairasen on pidettävä kurissa.

Johanna etsii digitalisaatiosta puhuneita asiantuntijoita, luonnostelee alustavasti viimeisen ohjelman käsikirjoitusta. Oksettaa. Hän on tehnyt töitä toimittajana pian kaksikymmentä vuotta. Sinä aikana maailma ja media ovat muuttuneet paljon, mutta yksi asia on pysynyt samana. Johanna on uskonut journalismiin. Hän on uskonut siihen, että kaikista vallanpitäjistä riippumaton, kriittinen journalismi on demokratialle elintärkeää. Ja hän on ajatellut, kaikista vaikeuksista huolimatta, että ne, joilla yhteiskunnassa on valtaa, jakavat sen näkemyksen. Hän on tehnyt ohjelmia lukemattomista aiheista, paljastanut korruptiota, epäreiluja kilpailutuksia, politiikan kulisseissa tapahtuvaa kähmintää. Häntä on yritetty painostaa myös aikaisemmin, mutta koskaan ennen hän ei ole saanut osakseen yhtä paljon vihaa kuin nyt. Ja koskaan ennen kanavan johto ei ole liittynyt yhtä voimakkaasti painostukseen mukaan.

Johanna kirjoittaa käsikirjoituksen runkoon kysymyksiä digitalisaatiosta. Ne kaikki ovat tyhjiä, merkityksettömiä.

Lähes huomaamattaan hän avaa uuden tiedoston, tallentaa sen nimellä Ilmoitus irtisanoutumisesta.

Johanna on viimeistelemässä ilmoitustaan, kun puhelin soi.

Kun soittaja sanoo nimensä, Johanna epäilee kuulleensa väärin.

”Anteeksi”, hän sanoo. ”En kuullut kuka soittaa.”

”Tässä on Peter Knorring. Soitanko pahaan aikaan?”

”Ei. Et ollenkaan.”

”Voisimmeko me tavata? Minulla on ehdotus, josta haluaisin keskustella kasvokkain.”

Aila Sydänmaan kotona leijuu yhä Wilhelm Knorringin tuoksu. Aila pesee kupit, joista he joivat aamukahvin yhdessä, kuivaa kullatut reunat huolellisesti, ajattelee Wilhelmin huulia posliinia vasten. Hän menee oikaisemaan päiväpeittoa, taittaa sen kulman auki ja painaa kasvonsa pehmeää pussilakanaa vasten. Hän sipaisee sohvaa, jolla he istuivat, soittaa uudelleen kappaleen, jota he kuuntelivat yhdessä, Billie Holidayn I’m a fool to want you.

Sitä kappaletta he kuuntelivat yhdessä nuorina, ja sitä kappaletta Aila on kuunnellut yksin, kaikkien näiden vuosien ajan. Hän laulaa Billie Holidayn mukana ensin arkaillen, sitten koko sydämestä tulevalla voimalla. Hänen äänensä on kaunis ja syvä, hän sulkee silmänsä ja tuntee musiikin värinän rinnassaan, äänen vartaloon levittämän lämmön.

” I’m a fool to want you

I’m a fool to want you

To want a love that can’t be true

A love that’s there for others too

I'm a fool to hold you

Such a fool to hold you

To seek a kiss not mine alone

To share a kiss the Devil has known

Time and time again I said I’d leave you

Time and time again I went away

But then would come the time when I would need you

And once again these words I’ll have to say

”I’m a fool to want you

Pity me, I need you

I know it's wrong, it must be wrong

But right or wrong I can’t get along

Without you”

I can’t get along

Without you”

Kun Wilhelm lähti, hän sanoi palaavansa pian.

”Palaat vain, jos haluat”, Aila sanoi ja auttoi takin miehen päälle.

”Minä haluan”, Wilhelm sanoi. ”Olen halunnut kaikki nämä vuodet.”

Kun mies lähti, Aila katsoi tämän kulkua ikkunasta, lumen täplittämää hattua ja hieman kumaraan painunutta, mutta yhä arvokasta ryhtiä.

”En ole typerys”, hän ajattelee nyt. ”Riippumatta siitä, mihin tämä johtaa, on oikein rakastaa häntä.”

Aila soitti Wilhelm Knorringille puhuakseen tämän pojasta. Kun Wilhelm edellisenä iltana tuli, hän tarjosi tälle valkoista teetä ja alakerran leipomosta hakemiansa leivoksia ja he puhuivat Peteristä.

Keskustelu ei ollut niin vaikea kuin Aila oli pelännyt. Wilhelm tuntui jopa helpottuneelta siitä, että Aila otti asian puheeksi.

”Se asia on vaivannut minua kaikki nämä vuodet”, Wilhelm sanoi hiljaa. ”Minut kasvatettiin kunnioittamaan muita ihmisiä, ja minä yritin kasvattaa myös omat lapseni niin. Peter teki hirvittävällä tavalla väärin. Ja minä tein väärin, kun halusin salata sen.”

”Se oli kammottavan väärin”, Aila sanoi.

”Sinun täytyy ajatella, että minä olen hirviö”, Knorring sanoi.

”Ajattelen, että teit väärin. Olit huolissasi lapsestasi, ymmärrän sen. Mutta käytit valta-asemaasi hirvittävällä tavalla väärin.”

”Voitko sinä antaa minulle anteeksi?”

”Ei se ole minun asiani.”

”Voinko mitenkään saada sinut muuttamaan käsitystäsi minusta?”

”Ei minun käsitykseni ole olennaista vaan se, miten sinä elät tekosi kanssa. Ehkä ei ole liian myöhäistä yrittää korjata sitä.”

”Minä puhun Peterille”, Knorring sanoi.

He keskustelivat vielä pitkään oman elämänsä ja maailman tapahtumista vanhoille tuttaville sopivaan asialliseen, kohteliaaseen sävyyn. Ikkunan takana ilta pimeni, ja Aila nousi korjaamaan asioita pöydästä, Wilhelm auttaakseen häntä ennen lähtöä kotiin. Keittiön ovella he osuivat vastakkain niin, että kuppi putosi Ailan kädestä ja hajosi lattialle. Kun Wilhelm tarttui tärisevään käteen, Ailan läpi kulki sama lämpöaalto kuin Wilhelmin kosketuksesta nuorena. Silmät olivat uurteiden keskellä yhtä lämpimät kuin vuosikymmenet sitten, huulet yhtä vaativat.

Peter Knorring seisoo Johannan ovella. Kasvoista näkyy, että viikko on ollut raskas myös hänelle. Knorringin silmien alapuolella on tummat varjot, parransängen viereen on noussut näppyjä. Kädenpuristus on yhtä napakka kuin edellisellä kerralla, käytös yhtä sulavaa, vaikka Knorringin täytyy olla raivoissaan Johannalle.

Johanna ottaa miehen takin ja ojentaa tälle tuolin. Heidän liikkeensä ovat miekkailijoiden tanssia, he mittelevät toisiaan kohteliaasti ja etäältä, mutta molemmat tietävät, että toinen etsii parasta kohtaa pistää.

”Järjestit melkoisen yllätyksen viimeksi”, Knorring sanoo kuivasti.

”Meillä molemmilla on työmme”, Johanna sanoo. ”Minun on hoidettava omani niin hyvin kuin mahdollista.”

”Vaikka sen inhimillinen hinta olisi miten kova tahansa?”

”Ei. Mutta jos alkaisin jättää vallanpitäjien väärinkäytöksiä paljastamatta sillä perusteella, että he eivät pidä siitä, olisin loputtomassa suossa.”

”Minun avioliittoni saattaa tuhoutua tämän takia.”

Johanna muistaa artikkelin, jossa Peter ja hänen vaimonsa vannoivat rakkautensa lujuutta. Tietenkin sellaisen artikkelin ja sellaisten kuvien takana on toinen todellisuus.

”Olen pahoillani siitä. Mutta en ole oikea ihminen avio-ongelmien käsittelylle.” Johanna vilkaisee tietokoneenruutua, jossa on auki digitalisaatiota käsittelevän ohjelman käsikirjoitus. ”Minulla on huomenna suora lähetys. On hieman kiire valmistella sitä.”

”Siitä halusinkin puhua”, Peter Knorring sanoo.

”Ai?”

”Sopisiko sinulle, jos tulisin vielä kerran ohjelman vieraaksi?”

Johanna pudottaa kynän. Hän jättää sen lattialle, koska ei halua kumartua Knorringin edessä.

”Se olisi todella poikkeuksellinen järjestely”, hän sanoo. ”Siihen pitäisi olla erittäin hyvä syy.”

”Entä jos kertoisin oman versioni siitä…. siitä rikoksesta?”

Johanna suoristautuu. Tyhjyys hänen sisältään on kadonnut, huoneen ääriviivat muuttuneet terävämmiksi, ympäristö todellisemmaksi kuin hetki sitten.

”Minkälainen se versio olisi?”

Knorring on pitkään hiljaa. Hän hieroo sormiaan. Kynnet ovat miehelle poikkeuksellisen hyvin hoidetut, sormus nimettömässä arvokas.

”Ajattelin… ajattelin, että voisin kertoa niin kuin se oli. Tunnustaa, että se asia… että se todella tapahtui”, Knorring sanoo lopulta.

Johanna poimii kynän lattialta.

”Tuo on iso päätös”, Johanna sanoo.

”Tiedän”, Knorring vastaa.

”Arvostan sitä!” Johanna sanoo ja puristaa Knorringin kättä.

Seuraavana iltana Sydänmaa-ohjelman studiossa palavat kynttilät, kuten aina vuoden viimeisessä lähetyksessä.

Johanna ja Peter Knorring tapaavat maskin jälkeen käytävällä, hymyilevät toisilleen rohkaisevasti. Knorringin meikkivoiteen peittämä otsa kiiltää hiestä, vaikka hän on käynyt maskissa vain hetki sitten. Mies selvittelee kurkkuaan puhuessaan, kätellessä kämmen on hiestä nihkeä.

Johanna ei ole koskaan nähnyt suvereenia Peter Knorringia sellaisena kuin tämä nyt on, näin inhimillisenä. Hän ajattelee, että Knorringin itsensä kannalta se saattaa olla vain hyvä asia. Jos katsojat näkevät Knorringin kaikkivoipaisen kuoren alta esiin puskevan inhimillisyyden, epävarmuuden ja häpeän, se saattaa vain vahvistaa miehen suosiota. Johanna miettii vielä studioon mennessään, tekikö hän oikean päätöksen ottaessaan Knorringin haastateltavaksi toisen kerran. Antaako hän tällä teolla ohjelmansa miehen poliittisen kampanjan käyttöön? Antaako hän Knorringille ilmaisen tilan vaan vahvistaa omaa poliitikon brändiään ja tuoda siihen nyt inhimillisen, virheitä tehneen puolen?

Edellisenä iltana Johanna tapasi Maiju Salmelan. Hän halusi kertoa tälle Knorringin päätöksestä kasvokkain, kuulla, mitä Salmela siitä ajattelisi.

Molemmat naiset kaipasivat raitista ilmaa. He tekivät pitkän kävelyretken Salmelan kodin lähellä olevassa metsässä. Lumisten puiden keskellä, talvisen tähtitaivaan alla, maailma tuntui yhtäkkiä avarammalta kuin pitkään aikaan, hengitys keveämmältä, omat rajat selkeämmiltä. Johanna ajatteli, että voisi ystävystyä tämän rauhallisen, mietteliään naisen kanssa. Ja samalla hän tajusi, miten pitkä aika oli siitä, kun hän oli viimeksi tavannut omia ystäviään. Oliko hänellä enää edes ketään läheistä ystävää, ihmistä, jonka kanssa jutellessa ei tarvitsisi miettiä, ymmärtääkö toinen häntä, ymmärtääkö hän itse toista?

”En ole ihan varma, mitä siitä ajattelen”, Maiju sanoi, kun Johanna kertoi Knorringin päätöksestä. ”Tuleeko hän sinne vain puhdistamaan maineensa? Tuleeko hän tekemään itsestään uhrin? Haluaako hän kääntää katseen itseensä, saada sääliä ja ymmärrystä?”

”Minä pidän huolen siitä, että niin ei käy”, Johanna sanoo. ”Ohjelman aihe on seksuaalinen väkivalta. Hän puhuu siitä tekijänä, joka vasta nyt ymmärtää tekonsa vakavuuden.”

Maiju pysähtyi. Hänen takanaan kaksi lumen taivuttamaa nuorta puuta kaartuivat portiksi.

”Mutta ymmärtääkö hän?” Maiju sanoi. ”Ymmärtääkö hän oikeasti mitä teki…. mitä minä olen kaikki nämä vuodet kantanut? Vai esittääkö hän vain?”

”Onko sinulla jotain, mitä haluaisit sanoa hänelle?” Johanna kysyi.

”Ai että tulisin mukaan ohjelmaan?”

”Ei tietenkään. Mutta mietin, että haluaisitko välittää hänelle viestin? Jotain, jonka voisin lukea?”

”En ole varma. Pitää miettiä”, Maiju sanoi, ja he kävelivät hetken hiljaa metsässä, jota valaisi täysikuu ja pehmeä pakkaslumi.

Äänittäjä kiinnittää mikrofonin Peter Knorringin paidankaulukseen, pyytää Johannaa kiinnittämään omansa. Maskeeraaja tulee korjaamaan Johannan huulipunaa, taputtelee kiillon Knorringin otsasta puuterilla pois. Kuvaussihteeri kaataa molemmille vettä.

Knorring istuutuu samaan tuoliin kuin viikkoa aiemmin, vetää housun lahkeita niin, ettei polviin jää pusseja. Johanna istuutuu Knorringia vastapäätä, kurkku tuntuu kuivalta. Hän juo vettä ja kaataa lasin, se hajoaa sirpaleiksi lattialle. Johanna nousee ja alkaa työntää jalallaan sirpaleita kasaan. Korvanapissa ohjaaja kehottaa istuutumaan, kuvaussihteeri saa jostain rikkalapion, harjan ja rätin ja korjaa jäljet. Johanna katsoo studion seinällä nakuttavaa kelloa, suoran lähetyksen alkuun on kolme minuuttia aikaa.

Johanna ottaa taskustaan Maiju Salmelan kirjoittaman kirjeen, silittää sen suoraksi, kohtaa Peter Knorringin katseen, muodostaa huulillaan sanat: ”Hyvin se menee.”

”Minuutti aikaa”, sanoo ohjaaja Johannan korvanappiin.

Sydänmaa-ohjelman suora lähetys alkaa insertillä edellisen viikon ohjelmasta. Siinä Johanna lukee häkeltyneelle Peterille otteen tämän isän Maiju Salmelan äidille kirjoittamasta, Peterin tekemää raiskausta koskevasta kirjeestä. Insertti päättyy koosteeseen kymmenistä lehtiartikkeleista, joissa viikon aikana on käsitelty tapausta. Muutamaa kolumnia lukuun ottamatta niissä kaikissa on sama viesti: saaliinhimoinen tv-toimittaja jahtaa viatonta poliitikkoa.

”Peter Knorring. Tervetuloa jo toiseen Sydänmaa-ohjelman suoraan lähetykseen”, Johanna sanoo.

”Kiitos”, Peter vastaa ja yskäisee kuivasti, tarttuu vesilasiin hivenen tärisevällä kädellä.

”Tämä on ensimmäinen kerta koko ohjelman historiassa, kun ohjelmassa on sama vieras kaksi kertaa peräkkäin”, Johanna sanoo. ”Aloite tähän haastatteluun tuli sinulta. Kertoisitko miksi?”

Peter Knorring vaihtaa asentoa, juo vettä, katsoo Johannaa kuin haluaisi juosta pakoon. Hiljaisuus heidän välillään tuntuu suorassa televisiolähetyksessä ikuisuudelta.

”Sen täytyy sanoa jotain!” ohjaaja sanoo Johannan korvanappiin. Johanna katsoo Peter Knorringia silmiin, hymyilee rohkaisevasti.

Knorring puristaa kätensä nyrkkiin ja avaa ne taas, samalla tavalla kuin Johanna tekee silloin, kun yrittää laukaista jännityksen. Knorring sulkee hetkeksi silmänsä ja hengittää syvään, ohjaaja korvanapissa melkein huutaa, mutta Johanna ajattelee, että tämä on kestettävä, ihmisen on voitava olla myös televisiossa hiljaa.

”Se keskustelu, jota kävimme edellisessä ohjelmassa, jäi kesken”, Knorring sanoo lopulta. Hän katsoo Johannaa apua pyytävästi, Johannasta tuntuu kuin hän kävelisi miehen kanssa ohuella lankulla virtaavan veden päällä, yksikin harhaan astuttu askel upottaisi heidät.

”Kertoisitko miten?” Johanna sanoo. Hänen tyylinsä televisiossa on asiallinen ja tiukka, mutta nyt hän kokee olevansa aivan toisenlaisen ohjelman toimittaja. Sellaisen, jossa ihmiset kertovat henkilökohtaisista asioista, ja toimittajan tehtävä on hymyillä empaattisesti, saada tilanne kuulostamaan siltä, kuin etukäteen tarkkaan sovittu keskustelu tapahtuisi spontaanisti, sattumalta tv-kameroiden ja katsojien silmien edessä.

”Puhuimme siitä… nuoruuteni tapahtumasta.” Knorring takeltelee.

”Ennen sitä haastattelua katsoja otti minuun yhteyttä ja kertoi tapahtumasta, joka sattui teidän ollessanne lukiossa”, Johanna auttaa. Hän haluaa, että Knorring kertoo itse, mitä sinä yönä tapahtui. Näyttäisi hyökkäävältä, jos hän tekisi sen taas.

Knorringin posket punoittavat.

”Minä tein sen”, Knorring sanoo sitten.

Hiki helmeilee Knorringin otsalla puuterikerroksen takana. Miehen jalka naputtaa maata, sormet nypläävät housunkangasta.

Johanna kallistaa päätään, ynähtää mmmhm kuuntelemisen merkiksi.

”Kerrotko hieman lisää?” Johanna kysyy rauhallisesti ja rohkaisevasti.

”Olin 18-vuotias. Juhlien jälkeen kotiini tuli tyttö, joka ei päässyt omaan kotiinsa. Se ei ollut mitään… ne eivät olleet mitkään… treffit, vaan… hän vain… tarvitsi yösijan.”

Johanna nyökkää, koittaa katseellaan saada Knorringin jatkamaan. Knorring on hiljaa.

”Mitä tapahtui?” Johanna kysyy.

”Minä olin… olin siihen aikaan sellainen… en mikään luokan nöyrin poika. Tytöt yleensä pitivät minusta, minulla ei ollut vaikeuksia saada heiltä, mitä halusin.”

Koko studio on jännityksestä tiheä. Kameramiehet, äänittäjä, kuvaussihteeri ovat hiiren hiljaa, lamput tuntuvat kuumemmilta kuin ennen. Johanna pelkää, että Knorring sekoaa sanoissaan, että tämä on sittenkin hänelle liikaa.

”Ja sinä yönä…?” Johanna auttaa varovasti.

”Minä olin juonut jonkin verran, ja kun tyttö oli siinä vieressäni minä… halusin seksiä.”

Johanna nyökkää.

”Mutta hän ei halunnut. Hän oli… hän teki sen hyvin selväksi.”

Knorring vaikenee. Johannan sydän iskee niin lujaa, että tuntuu kuin se täyttäisi koko studion, kuuluisi tv-katsojille asti. Tai ehkä se on Knorringin sydän.

”Minä tein sen silti”, Knorring sanoo lopulta. ”Makasin hänen kanssaan… tai siis hänet, vaikka hän ei halunnut.”

”Twitter laulaa!” kuiskaa ohjaaja Johannan korvanappiin.

Johanna sulkee napin.

”Miksi halusit kertoa tämän nyt?” Johanna kysyy.

Knorring suoristaa ryhtiään, pyyhkii hiet otsaltaan, lakkaa naputtamasta jalallaan maata.

”Silloin, 18-vuotiaana, en tajunnut, miten hirvittävä se teko oli”, Knorring sanoo ja katsoo Johannaa silmiin. ”Olen tajunnut sen vasta vuosien päästä siitä.”

”Mikä sai sinut tajuamaan sen?”

Knorring miettii taas kauan. Yleensä hän vastaa haastatteluissa nopeasti ja sulavasti, on samaan aikaan älykäs, hyvin perehtynyt ja hauska. Nyt hän on toisenlainen kuin koskaan ennen, oikeasti haavoittuvan oloinen.

”Oman tyttären syntyminen”, Knorring sanoo. ”Se halu suojella, mikä isyyden mukana tuli. Että joku tekisi niin hänelle.”

Knorringin ääni särkyy. Hän painaa kasvot käsiinsä. Kukaan ei ole koskaan ennen alkanut itkeä Johannan ohjelmassa. Ohjaaja huutaa jotain, mutta Johanna ei kuule sitä. Johannan kämmenet hikoilevat. Hän ei ollut varautunut tähän. Suorassa lähetyksessä jokainen sekunti on pitkä. Johanna pelkää, että tästä tulee katastrofi, tärkeästä aiheesta melodramaattinen vitsi.

Hän etsii taskustaan Knorringille nenäliinaa. Käsi osuu Maijun kirjoittamaan kirjeeseen, jonka hän on laittanut tuolille. Hän ojentaa Knorringille nenäliinan ja avaa kirjeen.

”Tapasin eilen tämän teon uhrin”, hän sanoo kameralle, joka kuvaa nyt häntä, antaa Knorringin pyyhkiä kyyneleensä katsojien katseilta piilossa. ”Hän halusi lähettää ohjelmaan viestin. Luen sen nyt.”

Johanna avaa kirjeen. Knorring pyyhkii silmiään.

Hyvä Peter, alkaa Maijun kirje. Se yö vuosia sitten pilasi minun elämäni. En sen takia pystynyt käymään lukiota loppuun. Lintsasin koulusta, sairastuin masennukseen, yritin itsemurhaa. Tunsin vuosien ajan itseni saastaiseksi ja arvottomaksi. En pystynyt luottamaan kehenkään, en uskaltanut rakastua. Ajatus seksistä oli oksettava. En tiedä, mitä minusta olisi tullut ilman sinun tekoasi. En koskaan saa tietää. Tiedän vain, mikä minusta nyt tuli: nainen, joka yhä kamppailee masennuksen kanssa, joka ei koskaan ole rakastanut kunnolla, joka oli liian täynnä pimeää uskaltaakseen edes yrittää toteuttaa opiskeluun ja ammattiin liittyviä unelmia. Sinun puolueesi vaalilause oli: Jokaisen unelma on tärkeä. Minä unohdin omat unelmani sinä yönä. Sinun poliittisen urasi seuraaminen, kasvojesi näkeminen lehdissä ja televisiossa, on repinyt haavat yhä uudelleen auki. En tiedä, mitä teen, jos sinusta, kuten niin monet arvelevat, tulee seuraava pääministeri. En tiedä, miten kestän, jos ihmisellä, joka raiskasi minut, olisi sellainen valta. Toivon, että päätöksesi kertoa asiasta televisiossa ei ole sinulle julkisuustemppu. Toivon, että sinulla on siihen jokin oikea, itsekkyydestä riippumaton syy. Toivon, että tämän kirjeen lukeminen saa joka ikisen miehen ymmärtämään ein merkityksen. Kuunnelkaa siis: Seksissä ei tarkoittaa ei. Jos jatkat, vaikka toinen sanoo ei, se, mitä tapahtuu, ei ole seksiä vaan väkivaltaa. Sinulle siinä voi olla kyse vain yhdestä hetkestä, mutta toiselle ihmiselle koko elämästä. Kenelläkään ei ole oikeus pilata toisen elämää. Siksi ein merkitys on kuolemanvakava. Ei tarkoittaa ei.”

Peter Knorring on kuivannut kyynelensä. Hän kuuntelee kirjettä kalpeana ja vakavana. Kun Johanna lopettaa lukemisen, näyttää hetken siltä kuin Knorring pyörtyisi. Sitten hän juo pienen kulauksen vettä, katsoo Johannaa vakavana ja sanoo:

”Jos poliittinen urani tämän jälkeen jatkuu, ja vaikka se ei jatkuisi, lupaan käyttää kaiken vaikutusvaltani siihen, että tällaisia asioita ei hyväksytä.”

”Mitä se käytännössä tarkoittaa?” Johanna kysyy.

”Lupaan vaikuttaa kaikilla käytettävissäni olevilla keinoilla siihen, että näihin… tällaisiin asioihin…”

”Seksuaalirikoksiin”, tarkentaa Johanna.

”Niin. Että niitä koskevaa lakia uudistetaan huomioimaan paremmin uhrin ihmisoikeudet.”

”Tämä on siis lupaus?” Johanna kysyy.

”Kyllä. Sen lisäksi yritän vaikuttaa omalla esimerkilläni siihen, että miehet, erityisesti nuoret pojat, ymmärtäisivät tällaisten tekojen merkityksen.”

Knorring oikaisee asentoaan, katsoo suoraan kameraan.

”Sinä”, hän sanoo tyynesti. ”Jos katsot tätä. Olen hirvittävän pahoillani. Haluan, että tiedät sen.”

Oona on Johannaa ja Knorringia vastassa studion aulassa. ”Sä vedit hyvin”, hän sanoo Johannalle. ”Ja sä.”

”Oona on mun tytär”, Johanna sanoo. ”Se on alkanut seurata mun töitä aika tiiviisti.”

Knorringin puolueen viestintäpäällikkö Paula Salonen harppoo heidän luokseen. Hän on yhtä huoliteltu kuin aina, mutta siistin nutturan ja huolellisen meikin alla hän näyttää eksyneeltä, kuin pelkäisi oman työpaikkansa puolesta.

”Sä otit hirvittävän riskin”, Salonen sanoo.

”Tietoisen”, Knorring sanoo. Hän vetää takkia ylleen, sipaisee tukkaansa, kuin kasailisi itseään takaisin poliitikoksi, takaisin mieheksi, jonka kuori ei murene.

”Meidän olisi ehdottomasti pitänyt käsitellä tämä etukäteen!” Salonen kuulostaa siltä kuin olisi purskahtamassa itkuun.

”Tämä päätös oli pakko tehdä yksin”, Knorring sanoo.

Salonen puree huuliaan. Hampaisiin jää huulipunan jälki.

”Sataako mulle nyt tappouhkauksia?” Knorring kysyy.

”Some myrskyää”, Salonen sanoo. ”Puolueen ydinjengi haluaa palaverin aamuksi. Mulle raivotaan. Ne ei usko, että en tiennyt etukäteen.”

”Mä hoidan sen”, Knorring sanoo. Otan täyden vastuun.”

”Mun somessa reaktiot on tosi monipuolisia”, Oona sanoo. ”Osa jengistä haluaa kivittää raiskaajan. Osa ajattelee, että oli rohkea veto kertoa suoraan. Monet mimmit kertovat omia kokemuksiaan treffeillä tapahtuneista raiskauksista. Niitä näyttää olevan paljon.”

Knorring napittaa takkinsa, nostaa kaulukset ylös kuin suojaksi.

”Sittenhän tästä seurasi jotain hyvää”, Knorring sanoo. ”Jos voin tällä esiintymisellä vaikuttaa siihen, että ihmiset tajuavat sellaisten… sellaisten tekojen olevan väärin. Rikoksia.”

Peter Knorringia kätellessä Johannasta tuntuu oudolta, tyhjältä.

Vahtimestari tilaa Knorringille ja Saloselle taksin. Johanna ja Oona lähtevät vasta kun taksi on mennyt, studiotalon piha tyhjä ja pimeä.

Ulkona pakkanen on kiristynyt. Oona tarjoaa kätensä ja Johanna tarttuu siihen, he kulkevat samalla tavalla kuin lapsina. Johanna silittää peukalollaan Oonan kättä.

”Onko sulla nälkä?” Oona nyökkää. Hymy leviää Johannan sisällä. Tytär syö taas. He ottavat taksin ja ajavat pieneen, egyptiläiseen katuruokapaikkaan.

”En olisi ikinä uskonut, että mummi pystyy siihen”, Oona sanoo edessään lautanen täynnä falafeleja, munakoisotahnaa ja vahvaa valkoista juustoa.

”Mummi?”

Oona nauraa.

”Näyttää siltä, että Aila-mummin lumovoima tehoaa yhä Wilhelm Knorringiin.”

Johanna laskee haarukan.

”Mitä sä puhut?”

”Mummi ja Wilhelm Knorring viettivät viime yön yhdessä.”

Johannan poskia kuumottaa. Hän pilkkoo falafalit pieniksi paloiksi, ei pysty syömään mitään.

”Ja aamulla Knorring halusi puhua poikansa kanssa. Sen jälkeen Peter tuli tapaamaan sua.”

Äiti? Johanna ajattelee. Ravintolan akustiikka on huono, äänet kaikuvat sekavana helinänä. Johanna painaa sormet ohimoilleen ja sulkee hetkeksi silmänsä. Hän tuntee, miten maailma hänen ympärillään liikkuu, miten hän itse liikahtaa johonkin, vaikka ei tiedä mihin. Mikään ei ole sitä, miltä näyttää, hän ajattelee. Ei mikään. Hän ajattelee äitiään, naista, jota on aina pitänyt jotenkin lannistuneena, elämään alistuneena, jonka kanssa ei ole koskaan osannut olla. Hänen kuvansa äidistä tuntuu kapealta, epäreilulla tavalla rajatulta. Ehkä hän voisi vielä nähdä sen kuvan ulkopuolelle, oppia tuntemaan naisen kuvassa.

”Onko kaikki hyvin?” Oona kysyy.

”On kulta. Mä varmistan huomenna sen meidän Egyptin-matkan. Jos Hannu vielä puhuu mulle.”

”Puhuu se”, Oona hymyilee.

”Mistä tiedät?”

”Se kertoi mulle.”

”Sulle?”

”Sähän halusit, että me tutustuttaisiin.”

Johanna pudistaa päätään hymyillen. Vuoden kuluttua Oona kirjoittaa ylioppilaaksi. Tytär on sanonut, että haluaa muuttaa omilleen heti sen jälkeen, aloittaa oman elämän. Oona miettii, millaista se aika olisi, miten tyhjä koti olisi ilman Oonaa, mitä hänen omaan elämäänsä sitten kuuluisi. Ja hän ajattelee kaikkia ihmisiä, läheisiään, joista on viimeisten viikkojen aikana löytänyt paljon uutta, Minnaa, Jannea, ennen kaikkea äitiä.

Kanavan johto ilmoitti edellisenä päivänä, että Sydänmaa-ohjelman jatko on auki, jatkosta keskustellaan vasta tammikuun lopussa. Johanna ei tiedä haluaako jatkaa, hän ei tällä hetkellä tiedä mitään muuta kuin että haluaa oppia tuntemaan ihmiset, joiden kanssa on elänyt kauan tuntematta heitä.

”Mä mietin sellaista”, hän sanoo Oonalle, ”että mitä jos oltaisiin siellä reissussa vähän pidempään?”

Oona taputtaa käsiään.

”Ja kutsuttaisiin osaksi aikaa mukaan myös äiti ja Minnan perhe. Mä tarjoaisin sen matkan niille.”

”Mummi on aina halunnut nähdä pyramidit!” Oona sanoo innosta hehkuen. ”Se lähtee varmasti innoissaan!”

Oona tarttuu Johannan käsiin pöydän yli.

”Tästä tulee mahtavaa, äiti!” hän sanoo innoissaan kuin lapsi. ”Kaikesta tulee aivan mahtavaa!”

Ensi lauantaina alkaa uusi jatkis.

Lue:

aiemmat jaksot

Elina Hirvonen on palkittu kirjailija ja elokuvantekijä, jonka kolmas romaani Kun aika loppuu ilmestyi keväällä. Hirvonen rakastaa matkustamista, tanssimista ja poliittisia draamasarjoja ja lukee kaunokirjallisuuden lisäksi hallitusohjelmaa.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.