Elisa tuntee mahtavaa tyyneyttä ryöstöpäätöksen jälkeen. Suunnitelma on selvä: Elisa pakottaa virkailijan avaamaan pankkiholvin, kaappaa rahat ja Marita ajaa pakoautoa. Tunnelma tiivistyy, kun Risto esittelee rintamamiestaloaan.

Marita kaahasi autollaan pihaan niin lujaa, että sora ropisi seinään.

– Onko sun tietokone jo auki? Mä näytän, millaisen sähköpostiviestin sain tänään mun serkulta.

He menivät istumaan Elisan tietokoneen ääreen, ja Marita avasi sähköpostinsa. Elisa alkoi lukea Maritan avaamaa viestiä. Maritan serkku asui pienessä kunnassa Itä-Uudellamaalla. Hän oli lähettänyt viestin kaikille, joiden osoite oli hänen tietokoneellaan, niin tuohtunut hän oli ollut.

Maritan serkun naapuri – siis siellä Itä-Uudellamaalla – oli ostanut Kyläpankin välittämän hienon, vastaremontoidun omakotitalon 149 000 eurolla vuosi sitten syksynä ja muuttanut taloon. Asuntolainan hän oli saanut saman kylän Kyläpankilta. Hän oli ollut ystävällinen ja puhelias mies. Pian muuton jälkeen mies oli kertonut Maritan serkulle, että hän oli alkanut oireilla ja talosta oli löytynyt jotain häikkää. Pian ongelmia oli löytynyt lisää.

Sokkeli oli ollut poikki useasta kohdasta, samoin kuin savupiippu. Vesi oli vuotanut jo pitkään katosta, ja alakerrasta oli löytynyt korjaamaton vesivahinko, joka oli vain peitetty uusilla lattiamateriaaleilla, samoin kuin yläkerran vinot kattolaipiot ja vintin lattia. Talon ostanut mies oli kertonut keväällä Maritan serkulle, että hän harkitsi talon myyjän ja Kyläpankin kiinteistövälittäjän haastamista käräjäoikeuteen. Hän aikoi hakea kiinteistökaupan purkua. Kuitenkin vappuaattona mies oli tehnyt toisen ratkaisun. Hän oli lyönyt vintin kattovasojen väliin tukevan parrun ja hirttänyt itsensä siihen.

Takaisinmaksuturva maksoi vainajan asuntovelan pois, vaikka kyseessä olikin itsemurha. Perikunnan jäsenistä oli yksi ollut sen kunnan Kyläpankin hallituksessa, ja niinpä talo oli pikapikaa uudelleen myynnissä, nyt hintaan 99 000 euroa.

– Nyt mä avaan tämän linkin Kyläpankin kiinteistövälittäjän sivuille, Marita sanoi.

– ”Remonttitaitoiselle tästä edullinen omakotitalo”, Elisa luki. Talo näytti ulkoa päin aivan idylliseltä. Upea puutarha rönsyili valkean tiilitalon ympärillä.

– Katso ne lisäkuvat, Marita kehotti.

Elisa klikkasi kuvia. Talon sisäkuvat hohtivat puhdasta valkeaa seinää ja vaaleaa lakattua koivuparkettia.

– ”Pienen perheen unelmakoti!”

Huone toisensa jälkeen uhkui samanlaista siisteyttä. Elisa saattoi kuvitella parketille pieniä vaippapöksyjä iloisena kirmaamaan ja nauraa kihertämään, kultaisennoutajan hakkaamaan hännällään lattiaa, perheenäidin ottamaan pullapitkoa leivinuunista punaiset patakintaat käsissään ja isännän kiikkustuoliin lukemaan sanomalehteä.

– Nyt katso se viimeinen kuva, Marita käski.

Kuvassa oli talon vintti. Siinä näkyi myös kattovasojen väliin lyöty ylimääräinen parru.

– Tuohon se mies hirtti itsensä. Zoomaa.

Elisa zoomasi kuvaa ja huomasi mustat homepilkut kaikkialla kattovanerien pinnassa. Hän näki myös hirttoparrun vaaleat nirhaumat miehen painon alla kiristyneestä hirttoköydestä.

– Katso siihen kohtaan lattialle.

Tummempi läikkä erottui lattiavanerista suoraan nirhaumien alapuolelta. Elisa kirosi, vaikka hänen silmiinsä kihosivat myötätunnon kyyneleet.

– Ei ehtinyt edes kusi kuivua, kun taloa myydään jo seuraavalle onnettomalle, hän kuiskasi ääni väristen.

Marita kertoi, että hänen serkkunsa oli kysynyt asunnonvälittäjältä, kuinka tämä kehtaa myydä tuollaista kohdetta. Mies oli vastannut, että hän laatii sellaiset paperit, että ostaja itkee ja kärsii.

– Ja voin kuvitella, että Kyläpankki myöntää nikottelematta ja mielellään taas uuden asuntolainan, Marita sanoi.

– Ajattele, jos tuollakin miehellä olisi ollut pieniä lapsia. Viattomia uhreja.

– Pomminvarma yhdistelmä. Ensin pankin kiinteistövälittäjä kehuu jotain röttelöä erinomaiseksi taloksi, sitten tulee pankin oma mies muka kuntotarkastamaan talon, ja sitten pankki myöntää ostajalle lainan.

– Niin se menee. Täydellinen rikos, joka ei ole edes laissa kielletty.

– Ja jonka voi tehdä yhä uudelleen ja uudelleen.

– Tämä on järjestäytynyttä rikollisuutta, Elisa sanoi.

Marita nyökkäsi.

– Suunnitelmallista ja laajamittaista. Tässä jäävät moottoripyöräjengitkin kakkoseksi.

– Ja pankkiryöstäjät, Elisa sanoi puhdasta vihaa äänessään.

– Tule, mennään. Nyt katsotaan kalenterista se päivämäärä.

– Mikä päivämäärä? Marita kysyi.

– Nyt lyödään lukkoon se päivämäärä ja kelloaika, kun me ryöstetään tämän kylän Kyläpankki.

Päätöksen jälkeen Elisa tunsi mahtavaa tyyneyttä. Jonkun oli pistettävä kampoihin ylivoimaiselle vastustajalle, joka himoitsi rahaa kuin vampyyri verta.

Elisa pisti television päälle, etteivät heidän puheensa kuuluisi yläkertaan lasten korviin. Suunnitelma oli siis seuraava: Yhdessä he päättivät, että Marita ajaisi pakoautoa. Kurvailut soramontulla olivat todistaneet, että Maritan lahjat viittasivat enemmän sinne suuntaan, kun taas Elisa pelkäsi autoilua kolarin jäljiltä niin paljon, että hän olisi ratissa auttamatta ylivarovainen nynny. Vastavuoroisesti Elisa oli osoittanut häikäisevää aseenkäyttötaitoa heti alusta asti, varsinkin kun oli oppinut ottamaan varmistimen pois. Maritan poika Oskari oli hankkinut myös pienemmän pistoolin, kuulapyssy luonnollisesti sekin, mutta aidon näköinen. Se olisi näppärämpi kuljettaa pankkisaliin sisälle.

Marita ottaisi käyttöön jonkun Villen romuautoista, joita heidän pihallaan lojui ja jotka olivat seisontavakuutuksessa. Kyllä niillä hyvällä tuurilla sen pari kolme kilometriä pystyi ajamaan. He töhrisivät rekisterilaatan kuralla tunnistamattomaksi. He ajaisivat ensin auton sossun pihaan ruokatuntien päättyessä eli noin kahdentoista aikaan. Sieltä näki esteettömästi pankin ovelle. Marita jakaisi ilmoituksia kauppojen oville, joissa etsittiin kadonnutta ja olematonta Tepsu-kissaa. Mutta Kyläpankin ovelle hän laittaisikin ilmoituksen, jossa kerrottaisiin pankin asiakaspalveluiden olevan teknisen tietoliikennehäiriön vuoksi väliaikaisesti pois käytöstä kello kolmeentoista saakka. He odottaisivat autossa, kunnes pankissa jo sisällä olevat asiakkaat tulisivat pois pankista. Toivon mukaan uudet asiakkaat näkisivät lukea ilmoituksen ja kääntyisivät ovelta palatakseen kello yhdeltä. Sitten he iskisivät.

– Tarvitaan iso jääkiekkokassi ja nippusiteitä, Elisa sanoi.

– Molempia löytyy, Marita sanoi kynä suupielessään. Hänellä oli ostoslista tyhjänä edessään. – Hei, meille on eksynyt sellainen iso matkakassi, jossa lukee venäjäksi jotain.

– Hyvä. Se harhauttaa poliiseja, jos se näkyy valvontakameroiden kuvassa.

– Onneks sä oot noin pitkä. Käyt lyhyestä miehestä.

– Jotain hyötyä siitäkin.

– Entäs kengät? Eivätkö ne poliisit osaa tutkia kengänjälkiä ja kaikkea, Marita pohti.

– Mä ostan tusinacrocsit Milleristä.

– Siniset. Niitä käyttää puolet tämän kylän porukoista.

Elisa vaatimalla vaati, että Marita ei tulisi pankkisaliin. Hän sanoi pärjäävänsä paremmin yksin. Muuten he alkaisivat vain nauraa katsoessaan toisiaan.

– Ja jos mä joudun vankilaan, sun pitää päästä tuomaan mulle kakun sisään leivottu viila.

Siispä Marita odottaisi pankin takana olevalla tiellä. Elisalla olisi Maken vanha maastopuku yllään ja toppauksia täynnä. Hän pukisi hansikkaat jo autossa ja nykäisisi pankin nurkan takana kommandopipon kasvoilleen. Raitilla liikkuvat kyläläiset olisivat tutkimassa kadonneen kissan mysteeriä eli tuijottamassa kaupan ovien ilmoituksia. Elisalla olisi rynnäkkökivääri hihnassa olkapäällään ja kädessään pistooli sekä lappu, jossa lukisi lehdestä leikatuin kirjaimin: TÄMÄ ON RYÖSTÖ. Elisa keräisi pankkivirkailijat, joita saisi luvan olla korkeintaan kaksi tai kolme, samaan läjään ja pistäisi heille nippusiteet ranteisiin. Hän ei lausuisi sanaakaan ääneen.

– Mutta hei. Miten sinä sidot ketään, jos sun pitää osoittaa samaan aikaan heitä aseella? Marita ihmetteli aiheellisesti.

– Pistän ne sitomaan toinen toisensa. Osoitan vain pyssyllä, heilautan piippua ja he kyllä ymmärtävät, jos ovat lukeneet yhtään dekkaria tai katsoneet rikoselokuvaa.

– Okei. Selkis.

Yksi virkailija saisi avata holvin ja ahtaa jääkiekkokassin täyteen rahaa tai ainakin niin paljon, kuin holvissa sattuisi olemaan. Sitten Elisa pistäisi hänet takahuoneeseen samaan kasaan muiden virkailijoiden kanssa. Elisa juoksisi rahat saatuaan pankista pienen metsikön halki Maritan odottavaan autoon. Ja ottaisi mennessään ilmoituksen pois ovesta.

– Tämä mättää nyt, Marita sanoi. – Kun näkeväthän ne ulkona olevan valvontakameran kuvasta, että mä laitoin sen ilmoituksen. Ja jos sä otat sen pois, ne kyllä arvaa, että me ollaan samassa juonessa.

– Ai niin. Höh. Jos mä vaihtaisin sen kissa-ilmoitukseksi?

– Ei tule onnistumaan. Ajattele nyt, sulla tärisee kädet, niin ala siinä nyt jotain kissankuvaa ja teippirullaa kaivamaan rahojen seasta, Marita hirnui.

– No, tätä suunnitelmaa pitää selvästikin vielä hioa.

– Tai sitten vain luotetaan, ettei pankkiin tule just silloin ketään sisälle.

– No varmasti tulee.

– Hei, nyt mä keksin! Marita hihkaisi. – Mä luin just paikallislehdestä, että maanantaina 6.7., Runon ja suven päivänä, tanssikoulu Selima järjestää täällä sambakarnevaalin. Siinä menee ensin pikkuballerinat, sitten itämaisen tanssin tanssijat ja lopuksi sambaryhmä. Kulkue tulee kylän läpi ja kello kaksitoista tanssijat aloittavat tanssiesityksen torilla. Kukkakauppiaat ja kauppapuutarhurit tulevat myymään kukkia ja taimia torille.

Elisa innostui.

– Silloin ei istu pankissa ketään, jos torilla heiluu puolipukeisia naisia!

– Ja pankin työntekijät pitävät ruokatunnin, kun muiden ruokatunnit ovat juuri päättyneet.

– Eikä se ole mikään yleinen eläkepäivä.

– Eli valitaanpa sitten se päivä.

– Kuudes seitsemättä kello kaksitoista.

Ajan kohdan täsmällisyys selkeytti Elisan mieltä. Juttu luisti oikein hyvin. He jatkoivat suunnittelua. Seuraavaksi he ajaisivat Elisan kotiin, missä he työntäisivät vaatteet ja jääkiekkokassin jo valmiiksi palavaan roskatynnyriin. Bensaa päälle, niin vaatteet olisivat muisto vain ennen kuin pankista olisi ehditty tehdä edes hälytystä hätäkeskukseen. Rahat he jakaisivat heti, ja antaisivat ne myöhemmin Kyläpankille takaisin asuntolainan maksun muodossa. Sitten he menisivät koteihinsa ja pitäisivät suunsa kiinni kaikilta.

– Kai-kil-ta, tähdensi Elisa. – I-kui-ses-ti.

– Ei sun mulle sitä tarvi painottaa, kyllä minä nyt ymmärrän sen itsekin.

– Muista, ettei meitä epäile kukaan, ellei me itse hölistä. Me ollaan huomaamattomia ämmiä, näkymättömämpiä kuin sähkötolpat tien varsilla, olemattomampia kuin viemäriin sadeveden mukana joutuvat pikkukivet, Elisa runoili.

– Poliisin epäilyt kohdistuvat ensimmäiseksi johonkin tuntemattomaan venäläismieheen.

– Nimenomaan.

– Sitten vaan odotellaan nämä pari viikkoa.

– Ollaan niin kuin ei oltaiskaan.

Kun Marita oli lähtenyt, Elisa palasi vielä katsomaan sähköpostinsa. Hän kirjoitti ystävättärelleen Iinalle pitkän onnittelukirjeen, jossa hän kertoi, etteivät he ikävä kyllä voisi tulla hänen häihinsä, mutta hän olisi hengessä mukana. Sitten hänen katseensa osui tietokoneen vieressä lojuvaan lottokuittiin. Hän ryhtyi tarkistamaan lottonumeroita valmiiksi huvittuneena. Lotto oli suurten joukkojen yhteistä päiväunta, jota hänkin oli vihdoin kypsä uneksimaan.

Risto soitti viikon loppupuolella. Hän oli laittanut tekstiviestin juhannuspäivänä ja kiittänyt siinä Elisaa ikimuistoisesta ja kivasta juhannusaatosta sekä herkullisesta ateriasta. Tosin Elisa ajatteli, että jos jokin asia oli pelkästään kivaa, se tuskin oli ikimuistoista. Joka tapauksessa oli ollut hauskaa saada mieheltä viesti. Elisa kiitti puolestaan veneajelusta ja kaikesta. Hän ajatteli sen pitävän sisällään niin suudelman kuin sisäfileen. Kiitos, kiitos ja kiitos kiitoksista.

Risto pyysi Elisaa lähtemään kävelylenkille kanssaan ja tulemaan sen jälkeen katsomaan remontoitua kotiaan. Saara oli lähtenyt jo ystävälleen kylään, ja Mikki aikoi mennä naapuriin pelaamaan.

– Tulisitko sä hakemaan mut tästä? Elisa kysyi.

– Sopii. Kävisikö vaikka puolen tunnin päästä?

Elisa harjasi hiuksensa ja pisti lenkkarit jalkaan. Sitten hän olikin valmis, alle minuutissa. Lopun aikaa hän ihasteli pihalla perunanvarsia, jotka kasvoivat silmissä. Perunankukat olivat jo nupullaan. Pieniä, sormenpään kokoisia mukuloita pääsisi pian maistelemaan.

Risto hölkkäsi tietä pitkin ja näytti yhtä hyvältä kuin aina. Hänellä oli armeijavaatteensa, vihreä T-paita ja reisitaskuhousut. Elisa heilautti kättään jo kaukaa ja käveli postilaatikolle miestä vastaan. Risto poikkesi pihaan ja halasi Elisaa lämpimästi. Sitten he lähtivät kävelemään kylälle.

– Niin mitä, sä sait sitten remontin jo valmiiksi?

– No melkein. Suihkun lattian pitää vielä kuivua pari kuukautta, kun valoin sinne uuden laatan. Viikko ja sentti. Sitten se lattia ja suihkun seinät pitää kaakeloida, mutta muuten sisällä näyttää aika valmiilta.

– Onneksi olkoon.

– Kiitos, kiitos. Ihan kivaa sitä on ollut tehdä, vaikka välillä on ollut vähän haikeaakin. Minun tuli kuitenkin vietettyä niin monta vuotta siinä talossa, ensin perheen kanssa, ja kun nyt olen siellä yksin, tulvii väkisinkin monenlaisia muistoja mieleen veljestä ja äidistä, isästä, kaikista.

– Varmaan tulee ikävä.

– He ovat talossa vielä paikalla, vaikka muualla eivät.

He pitivät pienen hiljaisen hetken Riston kuolleiden perheenjäsenien muistolle. Sitten Risto sanoi:

– Minä olen miettinyt paljon sitä sinun yritysideaasi.

Elisan sydämessä sykähti. Hän oli miettinyt samaa asiaa tämän viikon, nyt uudella innolla.

– Se voisi olla ihan toimiva paketti, Elisa sanoi.

– Nykyihmisellä täytyy olla elämässä jännitystä, Risto aloitti. – Se kuuluu ihmisluonteeseen. Ajattele nyt luolaihmisiä. Milloin he saivat pelätä villipetoja, milloin kalliolta putoavia lohkareita. Milloin oli ruoka loppu ja piti juosta riistan perässä keihäs tanassa. Viimeistään rajuilma ja salamat pelottivat kaikilta jalat alta ja sitten heidän piti juosta luolaan piiloon, ennen kuin taivas putoaa niskaan.

Elisa nauroi.

– Herra, anna meille jokapäiväinen adrenaliinimme.

– Nykyihmisen elämä on liian helppoa. Kaupunkilaiset saavat jännittää ainoastaan sitä, että myöhästyvätkö he bussista ja töistä. Tai tietenkin sitä, tuleeko joku hullu metrossa ja ottaa silmätikuksi. Tai saako tuntemattomalta turpiinsa.

Elisa oli samaa mieltä.

– Toisaalta ihmiset eivät halua pelätä liikaa eivätkä joutua oikeasti hengenvaaraan. Eivätkä he halua kokea kipua eivätkä loukkaantua. Kaiken täytyisi tapahtua turvallisesti ja jännitystä pitäisi saada sopivasti, mutta ei liikaa.

– Sinä edustaisit sitä kotilieden lämpöä, jonka turviin olisi hyvä palata tyyntymään, Risto sanoi hymyillen.

Elisa naurahti.

– Sinun pitäisi viedä minut ensin jonnekin seikkailemaan. Kokeiltaisiin kaikkia lajeja ja patikkareittejä yhdessä. Minä ainakin haluaisin kokeilla.

– Sehän kyllä sopii. Minulla on pari kajakkia, voisimme laskea aluksi Ahvenkosken ja meloa järvelle asti.

– Meillä olisi talvi aikaa suunnitella tätä, tehdä nettisivuja ja hankkia tilauksia, sitten ensi keväänä voisimme aloittaa.

– On se kyllä houkutteleva ajatus. Ennen minä aina kuvittelin, että käyn niin kauan ulkomaankomennuksilla, että väkisinkin joku kerta jää viimeiseksi. Että kuolen sinne saappaat jalassa. Mutta tänä kesänä olen alkanut ajatella, että voisihan sitä elää vanhuudenkin.

Risto vilkaisi merkitsevästi Elisaan. Elisa tulkitsi katseen niin, että Elisa oli saanut hänet ajattelemaan jäämistä Suomeen.

He kaarsivat Huhtalantielle ja lähestyivät Kikkeli-Kallen taloa. Tavoilleen uskollisena Elisa laski katseensa ja vilkaisi syrjäkarein naturistin pihalle. Hän ilahtui kovasti. Naturistinaapuri oli saanut kaverin. Pyöreämuotoinen naisihminen leikkasi viikatteella heinää aivan yhtä nakuna kuin talon isäntäkin. Isäntä itse istui puutarhatuolissa ja piti taukoa puutarhatöistä. He juttelivat keskenään ja heillä näytti olevan hauskaa ja harmonista.

Ei ole ihmisen hyvä olla yksin, Elisa ajatteli. Ei kenenkään.

Kun he tulivat Riston pihalle, Elisaa alkoi vähän jännittää. Tapahtuisiko nyt se, mikä jäi juhannuksena kesken? Mutta Risto jutteli yhtä rennosti kuin tielläkin.

– Onko sinulla jano?

Hän oli jo kattanut pihalle mehua ja keksejä, ja he joivat lasin kylmää mehua. Jääkuutiot helisivät lasissa.

– Mennäänpä sitten katsomaan taloa sisältä, Risto sanoi.

Talo oli rintamiestalo, ja Risto oli remontoinut sen alkuperäistyyliä kunnioittaen. Eteisessä oli siniseksi maalattua sormipaneelia ja olohuoneen seinillä vaaleanruskeaa pienikukkaista tapettia. Uudet keittiökaapit olivat valkoiset ja pieni keittiö näytti niiden ansiosta tilavammalta.

– Onpa viihtyisän näköistä, Elisa ihasteli.

– Yläkerrassa on minun huoneeni. Tai poikina me nukuttiin veljen kanssa siinä, ja isä ja äiti nukkuivat toisessa makuuhuoneessa. Nyt kun minä olen meidän perheestämme ainoa, joka on hengissä, niin kai se on sitten minun huoneeni.

He lähtivät kiipeämään yläkertaan jyrkkiä portaita pitkin.

– On muuten todella omituista, kun joutuu heittämään niin paljon kaikkia muistoja tuovia esineitä pois. Minä löysin jopa ensimmäiset kenkäni, kaikki koulupiirrokseni, ainevihkoja, todistuksia... Kaikkea se muori jaksoi säilyttää.

– Sinä olet ollut hänelle tärkeä, Elisa arveli.

He tulivat Riston huoneeseen. Elisa oli odottanut kahta päällekkäistä, lyhyttä kerrossänkyä, ikään kuin Risto ja hänen veljensä yhä nukkuisivat siten, mutta huoneessa oli muhkea parisänky ja siinä turkoosi päiväpeite. Auringonvalo osui siihen ja sai sen läikehtimään. Elisasta näytti siltä, että vuode lainehti kuin Välimeri. Tapetit olivat syvänsiniset, ja koko huone oli kuin sukellus kirkkaaseen veteen.

– Hieno huone, Elisa totesi.

– Ja hieno nainen vieraana, Risto sanoi hiljaa. – Elisa...

Risto astui askeleen Elisan taakse ja seisoi hyvin lähellä Elisaa. Elisa tunsi miehen hengityksen lämpimänä korvallaan. Hetken Elisa kuvitteli, että nyt Risto kääntäisi hänet olkapäistä ja alkaisi suudella häntä. Hän toivoi, että Risto kaataisi hänet lempeästi sängylle ja tulisi makaamaan painavana hänen päälleen. Hän kaipasi joka solullaan Riston käsiä lanteillaan, hänen kuumaa suudelmaansa niskassaan. Hän halusi joutua hallitsemattoman kiihkon valtaan. Hän halusi rakastella Riston kanssa, tässä ja nyt. Halusiko Ristokin häntä? Varmasti. Mikä heitä oikein esti?

Sekavat ajatukset poukkoilivat Elisan päässä. Kuinka he voisivat aloittaa suhteen nyt, jos hän joutuisi pian vankilaan pankkiryöstöstä? Tai Risto lähtisi taas Afganistaniin? Mielipuolista edes ajatella pankkiryöstöä tai sota-alueelle lähtöä, kun elämä tarjosi heille nyt muutenkin kaikenlaista ihanaa. Kesä, romanssi, tulevaisuus.

Mutta kylmä totuus oli, ettei hän voisi pettää Maritaa. Marita oli laskenut kaiken hänen varaansa. Hän ei voisi perua puheitaan enää mitenkään. Hän oli luvannut ryöstää Maritan kanssa pankin, joten heidän olisi ryöstettävä pankki.

Sekunnit kuluivat. Sänky ja huone oli nähty. Jotain piti tapahtua, ja pian. Risto odotti. Elisa ei uskaltanut liikahtaa suuntaan eikä toiseen. Hetki oli hauras ja tärkeä. Hän ei halunnut pilata mitään kiirehtimällä.

Risto oli täydellinen herrasmies. Koska Elisa ei tehnyt elettäkään suuntaan eikä toiseen, Risto kääntyi pois ja sanoi:

– Katsotaanko toistakin makuuhuonetta? Se on vielä vähän vaiheessa, kun en tiedä, mitä tälle talolle tulen tekemään.

Huone oli samankokoinen ja siinä oli hehkuvankeltaiset tapetit.

– Tämä sopisi hyvin lastenhuoneeksi, jos tämän talon ostaa joku nuori perhe, Elisa sanoi. Hänen äänensä oli niin paksu, että muuta hän ei pystynytkään sanomaan. Tavallaan hän halusi kysyä Riston suunnitelmia eli sitä, onko Risto myymässä talon ja muuttamassa pois, mutta Risto ei kommentoinut ilmassa leijuvaa kysymystä mitenkään.

He palasivat alakertaan ja kävivät katsomassa vielä keskeneräistä suihkua ja pihasaunaa. Jännittynyt tilanne laukesi ja Elisa ymmärsi, että ehkä Ristokin halusi rakentaa heidän suhdettaan rauhallisesti. Sitten hirveä ajatus iski hänen mieleensä. Halusiko Risto hänestä pelkästään yrityskumppanin? Ajattelikohan Risto, että hänellä olisi se yritykseen vaadittava alkupääoma? Mutta kun ei ollut.

Taas hänen ajatuksensa sekoilivat ja sotkeutuivat. Hän oli aivan kuin teini. Ryöstöpäivän läheneminen oli saanut hänet nukkumaan huonosti. Hän tahtoi kotiin, ennen kuin tekisi mitään ylettömän tyhmää.

– Taidan tästä lähteä, lapsetkin tulevat varmaan pian syömään, Elisa sanoi.

– Nähdäänkö taas? Risto sanoi.

– Nähdään, tietysti, Elisa sanoi.

– Soitellaan.

Sitten hän suuteli Ristoa nopeasti suulle ja – siltä hänestä tuntui – pakeni paikalta.

Päivä päivältä kesäloma kului, ja vihdoin odotettu hetki koitti. Se päivä. Kuudes seitsemättä. Päivä, jona Elisa Virta ja Marita Kuusinen ryöstäisivät Kyläpankin.

Ryöstöpäivä oli aamusta asti helteinen. Mikki ja Saara lähtivät uimaan, ja Elisa pakkasi heille varmasti tarpeeksi eväitä, että jaksaisivat olla rannalla pitkään. Onneksi molemmat olivat oppineet uimaan jo pieninä lapsina ja olivat hyviä uimareita. Pankkiryöstökeikalle ei voinut ottaa lapsia mukaan, ei edes hämäykseksi. Oli parempi, etteivät lapset olisi kotona esittämässä hankalia kysymyksiä, kun he palaisivat ja alkaisivat polttaa vaatteita.

Marita soitti kuten oli sovittu.

– Ethän sinä ole ruvennut katumaan?

– En varmasti, Elisa sanoi.

– Minä tulen hakemaan sinut puoli kaksitoista, Marita sanoi. Elisa päätti jättää kännykkänsä kotiin ja äänettömälle. Niin näyttäisi, ettei hän ollut koko päivänä kotoa lähtenytkään.

Hän poltti pahviroskia tynnyrissä ja heitti perään vähän jätelautaa. Sitten hän asetti tynnyrin kannen päälle ja jätti vain pienen ilmaraon. Puut kytisivät siinä siihen asti, että he palaisivat polttamaan maastopukua ja sinisiä crocseja.

Jotenkin kuvaavaa, että viimeisetkin Maken vaatteet lähtisivät juuri tänään tästä huushollista. Savuna ilmaan.

Kun Elisa katsoi kuvaansa peilistä, hän ei ollut tuntea itseään. Hän oli sitonut hiuksensa nutturalle ja rintansa littanoiksi ja tunkenut maastopuvun alle kolme paksua collegepuseroa. Hän näytti rotevalta ja riskiltä. Mieheltä. Hän laski kommandopipon alas ja melkein säikähti itseään. Häntä eivät tunnistaisi hänen omat lapsensakaan.

Elisa oli itsevarma. Kaikki onnistuisi hienosti, niin hänen oli ajateltava. He olivat harjoitelleet tarpeeksi, myös Oskarin uudella kuulapistoolilla. Hän tunki pistoolin varmistettuna housunkauluksesta sisään ja veti sen nopeasti ulos. Raskaampi rynnäkkökivääri oli sinisen jääkiekkokassin sisällä. Valmiiksi renkaaksi pujotetut nippusiteet olivat maastotakin taskussa, samoin kuin ilmastointiteippi pankkivirkailijoiden suun eteen. Siellä oli myös köyttä. RYÖSTÖ-lapun he olivat askarrelleet eräänä iltana lastenelokuvan aikana hansikkaat kädessä, ja polttaneet sanomalehden jämät roskatynnyrissä.

Vähän ennen Maritan saapumista Elisa veti hansikkaat käteen. Hänen oli kuuma. Hän joi vielä puoli lasia vettä. Enempää hän ei uskaltanut juoda, ettei häntä alkaisi pissattaa. Höpö tuli avoimesta ulko-ovesta sisään. Se pökkäsi häntä vauhdilla sääreen ja tervehti kehräten. Tai sitten se ilmoitti haluavansa sapuskaa. Hän pisti sille ruokaa ja maitoa kuppeihin.

– Pian nähdään, Elisa kuiskasi Höpölle.

Marita kurvasi pihaan tummansinisellä Hondalla, joka oli elänyt parhaat päivänsä viime vuosituhannen puolella. Sen rekisterinumeroa ei näkynyt ravan alta. Marita tuli tuomaan kännykkänsä Elisan talon sisälle. Hehän olivat koko ryöstön ajan istuneet, juoneet teetä ja juorunneet. Pöydällä oli sotketut teekupitkin valmiina, ja keksimuruja. Elisa oli ajatellut aivan kaikkea. Hän ei aikonut mennä vankilaan.

Kun Marita näki Elisan sotisovassa, hän naurahti hermostuneena.

– Onko meistä tähän?

– On meistä, Elisa sanoi varmalla äänellä. – Tiedätkö, rakas ystäväni, että tämä on sellainen päivä, jonka me muistamme loppuelämämme. Me voidaan vanhuksina unohtaa hääpäivämme, lasten ensimmäiset sanat ja puhelinnumeromme, mutta tätä päivää me ei unohdeta.

– Niin kai sitten, Marita huokaisi.

– Ja tiedätkö miksi me ei tätä unohdeta?

– Koska tämä menee ihan plörinäksi?

– Ei, vaan siksi, että tänään me tehdään just niin kuin itse halutaan. Kerrankin. Me ei kysytä keneltäkään, saako näin tehdä.

Elisa onnistui valamaan Maritaan taisteluntahtoa.

– Niin juuri! Nyt lähdetään, ennen kuin minä tulen järkiini. Sinä olet näköjään jo järkesi menettänyt.

– Odota, Elisa sanoi ja tarttui Maritaa harteista. – Halataan.

He halasivat pitkään ja katsoivat toisiaan silmiin. Elisa tiesi, mitä Marita ajatteli: Että jos Elisa joutuisi vankilaan, he eivät tapaisi pitkään aikaan. Sitten Marita huokaisi ja he hyppäsivät auton kyytiin.

Kylällä oli paljon väkeä, mutta pankin sisällä eikä sen edessä ei näkynyt ketään. Kukan- ja karkinmyyntikojut oli pystytetty torille, ja torilta oli kahdensadan metrin matka pankin ovelle. Ainoastaan Saluunan terassilta ja sossun pihasta näkyi pankin ovelle, mutta sossu oli heinäkuun kiinni ja Saluunan asiakkaat olivat kiinnostuneempia siitä, mikä heidän käsiensä välissä lämpeni ja laimeni ja kuinka nopeasti, kuin siitä, kuka meni pankkiin ja mistä syystä.

Pankin ulko-oven vasemmalla puolella oli yksi valvontakamera suunnattuna kohti pankin ovea. Elisa kuljettaisi kassia vasemmalla olkapäällään ja pitäisi huolta siitä, että kassin venäjänkielinen teksti näkyisi kameraan. He päättivät, että koska kulkue oli tulossa millä hetkellä hyvänsä eikä pankin eteen voinut jäädä parkkiin, Marita ajaisi auton jo valmiiksi pankin takana olevan pikkupusikon takaiselle kadulle. Elisa juoksisi pankille pusikon läpi, ja rahat ryöstettyään takaisin autolle. Marita oli valinnut jo rantareitin, jota pitkin he ajaisivat Elisan talolle. Kukaan ei näkisi heitä, tietenkään, sillä he olivat näkymättömiä.

– Nyt minä lähden, Elisa sanoi Maritalle.

– Minä odotan tässä.

Elisa katsoi, ettei ketään näkynyt kadunpätkällä ennen kuin hän astui autosta ulos. Nyt hänen sydämensä hakkasi: pank-ki-ryös-tö-pank-ki-ryös-tö. Päässä oleva kommandopipo hiosti ja hiki valui suurina karpaloina hänen otsaltaan ja poskiltaan aivan kuin hän olisi seissyt sateessa. Hän sukelsi pusikkoon ja odotti siellä siihen asti, että hänen rannekellonsa näytti kahtatoista. Takki tuoksui vieläkin Makelta, sahanpurulta ja moottorisahan bensalta.

Näkisitpä minut nyt, Elisa uhrasi viimeisen ajatuksen Makelle. Sitten hän unohti Maken. Make kuului hänen entiseen elämäänsä. Nyt oli nyt.

Hetken Elisa tunsi kuuluvansa suureen joukkoon. Hän ajatteli kaikkia niitä epätoivoisia ihmisiä, jotka olivat hänen laillaan päätyneet ryöstämään pankin. Oliko heistä tuntunut samalta kuin hänestä nyt? Ripaus suuruudenhulluutta, voimantuntoa, pelkoa ja kauhua. Kuolemanläheisyyskin viuhahti jossain takaraivossa, mutta sen Elisa pisti pois. Mielikuvitusta ei saanut päästää laukkaamaan liiaksi. Siitä ei ollut kuin haittaa. Hyvin kaikki menisi. Miten muutenkaan?

Pusikosta Elisa näki, kuinka sambakulkue ohitti pankin. Ihan pian tanssiesitys alkaisi torilla. Nyt hänen pitäisi vetää pipo kasvoilleen ja lähteä juoksemaan kohti pankkirakennusta. Hänen olisi oltava nopea. Hän tarkisti vielä, että pyssy oli housunkauluksessa, nippusiteet taskussa, RYÖSTÖ-lappu etutaskussa ja kommandopipo päässä. Tässä sitä oltiin nyt. Muutaman minuutin päästä hänellä ei olisi paluuta tavallisen, asuntovelkaisen perheenäidin arkeen.

Viisarit liikahtivat ja kello näytti kahtatoista. Kuin ylemmältä komentajalta käskyn saaneena Elisa ponkaisi ylös ja lähti juoksemaan kohti Kyläpankin konttoria.

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Jatkiksen edellinen osa

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.