Juuri kun kaikki tuntuu taas pitkästä aikaa hyvältä ja tasapainoiselta, Juho Peltola alkaa suunnitella suurta iltaa kotonaan. Hänen luokseen on tulossa joku hyvin tärkeä vieras, mutta kuka? Ullakolta löytyneet kirjeet paljastavat suuren salaisuuden menneisyydestä.

 

Kiipesimme hämäriä vintinportaita ylös, minä edellä, Juho Peltola perässäni. Kun astuimme ullakolle, päätyikkunasta tulvahti vinttihuoneeseen uudenlainen valo. Ruudun takana leijaili pieniä, hauraita lumihöytyviä.

– Lokakuu, ja jo nyt ensimmäinen lumisade, ihmettelin silmät pyöreinä.

– Tuollainen hitulumi sulaa heti ehtiessään maanpintaan. Mutta aikaisen talven enne tuo kuuro on, Juho tuumasi nojaten ikkunanpienaa vasten.

Seisoimme hetken hiljaa vierekkäin ja tuijotimme ulos. Äänettömyys, valkoisten hiutaleiden hidas putoilu. Hengityksemme huurusivat kylmässä vintissä.

– Mitäs jos kannan tämän kirjearkun alas tupaan? Mukavampi lukea kirjeet siellä lämpimässä, Juho havahtui ehdottamaan nostaen ruusukuvioisen puuarkun syliinsä.

Minua jännitti. Oliko viisasta avata kirjeet, joista paljastuisi epämiellyttäviä vihjailuita Peltolan suvun menneisyydestä? Mitä Juho ajattelisi minusta –vieraasta ja millään tavoin sukuun kuulumattomasta helsinkiläisnaisesta, joka oli omin päin ja lupaa kysymättä penkonut torpan tavaroita ja kajonnut samalla asioihin, joista mies ei ehkä haluaisi edes tietää?

Alhaalla tuvassa Juho avasi arkun ja levitti kirjeet pöydälle. Ensimmäinen kirjekuori raottui. Juho alkoi lukea uteliaana Ulriikan kirjoittamia rivejä. Seurasin vaiti miehen ilmeitä.

– Jaahas, no tästähän on huhuttu Metsäniemen kylässä jo vuosikymmenet. Että isoisäni veli Wilhelm ja Metsäniemen torpan Ulriika olivat ihastuneita toisiinsa.

Juho hymähti itsekseen, pujotti kirjeen takaisin kuoreen ja avasi seuraavan. Pysyin edelleen hiljaa. Miehen otsa rypistyi, sitten hän nosti katseensa minuun.

– Mitähän tämä mahtaa tarkoittaa? Ensin Ulriika kirjoittaa, että ”veljesi on väärässä”. Veljesi – sehän tarkoittaa isoisääni.

– Niin tarkoittaa.

Juho käänsi kirjeen kohti valoa nähdäkseen paremmin.

– Ja Wilhelm puolestaan kirjoittaa näin: ”Ehkä sitten – kun ihminen katsoo ihmistä eikä säätyä – meidänkin on mahdollistaa rakastaa toisiamme. Eikä kenelläkään ole siihen sanomista. Ei edes veljelläni.”

Juho laski kirjeen pöydälle.

– Vaikuttaa siltä, että isoisälläni ja veljelläni oli erimielisyyttä jostakin. 

–  Ehkä se koski Ulriikan ja Wilhelmin epäsäätyistä romanssia, ehdotin varovasti.

Juho luki nopeasti kirjeet ja sulki puisen arkun kannen.

– Outoa. Luulin, että veljeksillä oli hyvin läheiset ja sopuisat välit.

– Alustalaisen tytär ja suuren kartanon isäntä. Siis toinen isännistä, korjasin heti perään.

Juho puisti päätään epäröiden.

– Kun Wilhelm kuoli sisällissodan melskeissä, isoisäni eleli pitkään yksin. Sitten hän lopulta nai Ulriikan. Kaikki pitivät tekoa pelkästään armeliaana ja hyvänä eleenä. Ulriika oli jäänyt yksin, ja kaikki säälivät nuorta tyttöä, joka menetti rakkautensa. Kukaan ei ole puhunut koskaan siitä, että isoisällä olisi ollut alun perin jotakin nuorten suhdetta vastaan.

Muistin näkemäni unen. Siinä Ulriika ilmoitti, että Peltolan ihmisten murhe jatkuisi siihen asti, kunnes taloon tulisi nainen, joka avaisi salaisuuden.

– Ehkä tässä ei ole kaikki, sanoin hiljaa.

– Tai sitten kaikki on juuri tässä. Onnettomasti päättynyt rakkaus. Ja myöhemmin avioliitto eloonjääneen veljen kanssa. Eripura on voinut olla mitätöntä kinaa, mistäs sitä enää näin kymmenien vuosien perästä voisi tietää.

En sanonut mitään. Olin varma, että asiaan kätkeytyi enemmän. Ja jossakin vaiheessa salaisuuden olisi paljastuttava. Vaikka se olisi epämiellyttäväkin tieto. Se oli uneni sanoma –ja siihen minä jostakin käsittämättömästä syystä luotin. Luotin yhä vakuuttuneemmin.

Kirjeet luettuaan Juho ehdotti, että lähtisimme katselemaan kuuraista, pakkasyön jälkeistä maisemaa. Otin koiran hihnaan kiinni. Koira oli ihastunut Juhoon niin, että seurasi tämän liikkeitä lakkaamattoman innokkaana. 

– Siitä taisi tulla sinun lemmikkisi sillä aikaa kun olin Helsingissä, naurahdin.

Juho pörrötti eläimen paksua turkkia.

–  Se onkin älykäs koira. Ymmärtää jo parista käskystä uudet asiat.

Kävelimme niitä näitä puhellen maantien varteen. Postilaatikko oli jäänyt raolleen. Poimin kannen alta törröttävän kortin.

Merta, hiekkaa, palmuja, veneitä.

Sydämeni hypähti ilosta. Roosa oli lähettänyt minulle postia Goalta. Luin kortin kahteen kertaan. Voimat tuntuivat liukenevan ruumiistani luettujen rivien myötä.

– No? Mikä veti mielen mustaksi? Oliko siellä huonoja uutisia?

Rusensin kortin kouraani.

– Roosa ja Jaimie ovat tulossa takaisin Suomeen. 

Juho meni ymmälleen.

– Eikö se ole sitten mukava uutinen? 

– On, totta kai. Mutta heille ei kelpaa ehdotukseni, että muuttaisivat vuokralle Helsinkiin minun tyhjään asuntooni.

Juho komensi koiran pois ojasta, jossa se vimmaisesti kaivoi myyränkoloa.

– Anna nuorten päättää asioistaan. Jos he haluavat valita asuntonsa muualta, heillä on siihen oikeus.

Kävelin kiihtyneenä eteenpäin ja bussipysäkin kohdalta käännyin metsäpolulle, joka johti järvenlahden rantapoukamaan.

– Mutta kun he haluavatkin muuttaa tänne! Metsäniemen torppaan. 

Juho harppoi perässäni koira kintereillään.

– Etkö sitten kertonut heille, että olet vuokrannut torpan itsellesi?

– En.

Pysähdyin rantaan, punaiseksi maalatun veneen viereen. Se oli yhä kumollaan kuten elokuussa. Pitkä, kellastunut heinä oli kasvanut sen ympärille.

– Isäni vanha vene, Juho totesi, päästi koiran irti hihnasta ja nojautui veneen kuuraista kylkeä vasten.

Katsahdin nopeasti mieheen. Hetken olin varma, että Juho aavisti äänettömän kysymykseni: Olitko sittenkin rannassa sinä elokuisena iltana, jolloin tulin tänne peseytymään? Miehen katse oli kuitenkin tutkimaton.

– En kertonut Roosalle vuokrasopimuksestamme. Pidin itsestään selvänä, että he saivat jo tarpeekseen ekoelämästä ja ottaisivat tarjoukseni vastaan riemusta hihkuen.

Juho vaipui mietteisiinsä. Yhtäkkiä minua alkoi nolottaa. Mies oli jo auttanut minua korjaamalla torpan ulkorakennukset ja puhdistamalla pihakaivon. Oli typerää vuodattaa hänelle vielä omia perhekiemuroita pähkäiltäväksi.

– Anteeksi, että vaivaan sinua tämmöisillä. Eiväthän nämä kuulu sinulle sen enempää kuin Peltolan kartanon asiat minulle. Ehkä nuoret kääntävät kelkkansa, kunhan valaisen hieman tilannetta.

Juho mietti yhä eikä näyttänyt kuulevan, mitä sanoin. Päätin vaihtaa puheenaihetta. Kumautin nyrkilläni veneen pohjalautaa.

– Vai isäsi vene? 

Mies havahtui vaivoin hereille ajatuksistaan.

– Ravistunut tässä hiekalla isän kuolemasta saakka.

Piirtelin kuuraiseen lautaan kuvioita ja emmin, kysyäkö. Lopulta rohkaistuin.

– Myytkö veneen minulle? Haluaisin oppia soutamaan.

– En varmasti myy, mies julmistui.

Hölmistyin niin, etten osannut edes loukkaantua.

– Jos tuommoisia unelmoit, niin käyn pilkkomassa jo tänä iltana koko rotiskon pieniksi päreiksi.

Menin yhä enemmän ymmälleni. 

– Tällä veneellä ei ole soudettu kymmeneen vuoteen. Se vuotaa kuin seula. Uppoaisit kuin kivi järven pohjaan. Ja sitä minä en halua tunnolleni.

Kohautin olkapäitäni ja kopautin lautaa uudemman kerran.

– Mutta tämähän vaikuttaa ihan kunnon veneeltä.

Juho painoi kätensä olkapäälleni ja katsoi minua tiukasti silmiin.

– Et lähde soutelemaan tällä veneellä, vaikka vesi pysyisi sulana jouluun asti. Lupaatko?

Minua alkoi naurattaa miehen totisuus.

– Lupaan lupaan. Paitsi että joulusoutelu voisi olla ihan jännä kokemus.

Miehen ilme pehmeni.

– Voin kyllä hommata tänne uuden veneen, jos sinun on pakko päästä vesille.

Punastus levisi kasvoilleni. Vene minun takiani? 

Seurasin, kuinka kiltisti koira totteli Juhon kutsuvihellystä. Se antautui heti hihnaan, näytti jo siltä kuin koira olisi valinnut Juhon isännäkseen. Ehkä tuollainen paimenkoira tarvitsikin vahvan johtajan – ja se siksi hakeutui vaistomaisesti sellaisen luokse.

Illalla nukkumaan mennessäni – käytyäni ensin tervehtimässä lampaat ja kanat, jotka nyt säiden kylmennyttyä viihtyivät jo päivisinkin suojissaan –kuvittelin tilannetta, jolloin Roosa ja Jaimie palaisivat takaisin Metsäniemeen. Mitä tapahtuisi pihapiirille, jonka olin saanut työllä ja vaivalla raivatuksi viidakosta asutunoloiseen tilaan? Miten kävisi eläimille, joiden hoito oli nuorten aikana ollut hunningolla? Eläimet kissaa ja koiraa myöten olivat oppineet luottamaan minuun. Tietyt rutiinit ja pysyvät aikataulut takasivat eläimille turvallisuudentunteen. Se näkyi niiden käytöksessä ja hyvinvoinnissa. Roosan ja Jaimien boheemi elämäntyyli pistäisi eläinten elämän taas sekaisin.

Viskasin peittoa äkämystyneenä syrjemmälle. Kissa pinkaisi säikähtyneenä tuvan puolelle. En voisi päästää nuoria jatkamaan torpalle ekokokeilujaan. Tämä oli nyt minun Vihreä Paratiisini, ei nuorten. Sen päätettyäni nukahdin sikeään uneen. 

Aamulla heräsin koiran iloiseen haukuntaan. Kurkistin kamarin ikkunasta portin suuntaan. Juhon sinihohtoinen auto. Miksi mies tuli luokseni näin aikaisin aamusta?

Sitaisin aamutakin vyön solmuun ja pöyhin sekaisia hiuksiani. Mieluummin olisin ilmestynyt tuvan ovelle siistiytyneenä enkä tällaisena – silmät unesta turvoksissa.

– Anteeksi, että näin kukonlaulun aikaan olen koputtelemassa.

Juho vilkaisi hermostuneena olkapääni yli aivan kuin jotain muuta miettien. Sitten hän rykäisi kurkkuaan.

– Olisiko sinun millään mahdollista lähteä kanssani muutamaksi tunniksi naapurikaupunkiin?

Katsoin uneliaana odottavan oloista miestä.

– En ole nukkunut tarpeeksi. Olen tuskin kovin virkeää matkaseuraa. 

– Mietit siis yölläkin Roosan ja Jaimien tuloa?

Pöyhäisin hiuksiani ja nyökkäsin avuttomana.

– Mene sinä pukeutumaan. Minä laitan sillä aikaa aamiaista. Sinulle tekee hyvää piipahtaa ihmisten ilmoilla.

Seurasin neuvottomana, kuinka Juho alkoi availla kaappeja ja mittailla kahvia pannuun.

– Menehän nyt. Sitä paitsi tarvitsen apuasi kaupungissa.

Huuhtelin kasvoni saunalla kylmällä vedellä. Pukeutuessani kummastelin, mistä näin yllättävä kutsu asioimaan kaupungissa. Mitä apua tällaisesta unikeosta hänelle siellä olisi? Ehkä Juho huolehti liikaa jo minusta – olinhan hänen silmissään kädetön kaupunkilainen, joka koettaa pärjätä ensimmäistä syystalveaan alkeellisissa oloissa. Sinänsä huomaavaista ja kohteliasta, mutta halusin mieluummin osoittaa olevani reipas ja pystyvä.

Tuvassa tuoksui kahvi ja lämmin leipä. 

– Ostin tullessa naapurilta aamiaisleivän. Sieltä saa Metsäniemen parhaat limput.

– Tämä on melkein liian –

Jäin sanattomaksi. 

– Täällä maalla meillä on vaan tällaista, parasta tottua siihen, Juho vitsaili ja työnsi valmiiksi voidellun leivänpalan eteeni.

Koira jäi istumaan portinpieleen ja haukkui loukkaantuneena peräämme.

– Se odottaa ja ikävöi sinua, huokaisin säälien.

Juho laittoi vilkun päälle ja kääntyi kaupunkiin menevälle tielle.

– Annetaanko koiran itsensä päättää kumman luona se haluaa asua? Juho virnisti.

– No sitähän sinä ehdotit jo Roosan ja Jaimienkin kohdalla. Mutta tässä kohden ne hulttiot erehtyvät. Jos he saavat päättää, minun on muutettava takaisin Helsinkiin ja he palaavat sotkemaan kaiken järjestyksen.

Juho vilkaisi minua syrjäkarein.

– Ja Helsinkiin sinä et siis enää lähtisi?

– En.

– Hyvä.

Sydämessäni läikähti. Käännyin katselemaan maisemia sivuikkunasta. Lumi oli sulanut lokakuisesta maasta. Aurinko helotti etäältä, tuskin lämmittikään enää. Minun oli silti hyvä olla. En halunnut paljastaa, kuinka paljon Juhon lyhyt toteamus minulle merkitsi. Mies halusi minun jäävän Metsäniemeen.

Samassa muistin.

– Missä asiassa sinä tarvitset minun apuani kaupungissa?

– Pitää hiukan päivittää vaatevarastoa. Kunnollinen puku, paita, solmio, solmioliina, pukukengät. Muistin, että sinähän olet sillä alalla ekspertti.

Katselin Juhoa uteliaasti.

– Onko sinulle tullut kutsu juhliin?

Mies puisti päätään. Jäin odottamaan selventävää vastausta, mutta sitä ei kuulunut. 

– Hyvä on, mies lopulta myöntyi huokaisten.

– Peltolaan on tulossa illalla harvinainen vieras. Kun sinä kävit viimeksi Peltolassa, huomasin, kuinka olen kaikkien arkisten töiden keskellä jättänyt huolehtimatta elämän juhlapuolesta, paremmista asuista ja sellaisesta. Ajattelin, että nyt en viitsi tehdä toistamiseen samaa virhettä.

Vieras? Päässäni alkoi risteillä levottomia ajatuksia. Kuulosti kovasti siltä, että kysymyksessä saattaisi olla naisvieras. 

Juho katsahti minuun kaiketi ihmetellen vaitonaisuuttani. Koetin pitää ilmeeni tutkimattomana. Miten olisin voinut kuvitella, ettei Juho Peltolan kaltaisella miehellä ollut naissuhteita, saati naisystävää? Totta kai hänellä oli. Eikä hän siitä olisi minulle kertonut – miksi olisi?

– Totta kai autan puvun valinnassa, kajautin turhankin reippaasti.

– Kiitos jo etukäteen. Minä olen huono näissä asioissa. Ja vieras taas on melko vaatelias, sen tiedän. Pukeutuu itsekin hyvin tyylikkäästi. 

Keskityin ikkunan takana vilisevään maisemaan. Todellisuudessa en nähnyt mitään. Hämmästyin pettymykseni voimakkuudesta. Olinko tullut tosiaan jo näin riippuvaiseksi Juho Peltolan myönteisestä huomiosta? Kun yllättäen kävi ilmi, että hän odotti jotakin kaunotarta luokseen, minä tunsinkin jääneeni kakkoseksi. Metsätorpan Ulriika ja Peltolan komea Wilhelm. Metsätorpan Kristiina ja Peltolan komea Juho. 

Puristin penkinreunaa ja kirosin sinisilmäisyyttäni.

Juho käänsi auton kaupungin kauppakadulle, jossa sijaitsi oikea vanhan ajan herrainvaatetusliike. Hän pysäytti auton liikkeen eteen, mutta antoi moottorin käydä.

– Luuletko, että tuolta löytyisi jotakin? Haluaisin ostaa parasta, mitä täältä rahalla saa, Juho kysyi empien osoittaen liikkeen näyteikkunaa.

– Se nähdään pian, vastasin ilmeettömästi ja nousin sen kummempia odottelematta autosta. Juho hämmentyi kiirettäni, sammutti moottorin ja lähti sitten seuraamaan minua.

Liikkeen ovella en malttanut olla utelematta:

– Jääkö vieraasi pidemmäksikin aikaa Peltolaan?

Juho tuijotti mallinuken ylle puettua tummanmustaa miestenpukua.

– Toivon, että mahdollisimman pitkäksi aikaa. Olen odottanut häntä Peltolaan jo kauan. Ja vihdoinkin sain järjestettyä hänen tulonsa.

Koetin löytää sanoihini välinpitämättömän sävyn.

– Kuulostaa siltä, että illasta on tulossa tärkeä ja juhlava.

– Elämäni tärkein, Juho huokaisi. Siksi pyysinkin sinut avukseni. 

Vanha herrasmies otti meidät avosylin tervehtien vastaan.

– Vai pukuostoksilla! Häät tulossa? mies vitsaili vinkaten silmää molemmille.

Tunsin itseni niin typeräksi ja vaivautuneeksi, että syvennyin valikoimaan solmioita. Kun Juho astui sovituskopista tumma, hyvin istuva puku yllään peilin eteen, sydänalassani tuntui haikea pistos. Juho oli komea, totisesti. Onnekas se nainen, joka sai painautua tuollaista miestä vasten. Pelkäsin, että ajatukseni näkyisivät kasvoiltani, ja käännähdin katselemaan paitoja.

– Kelpaako? Juho kysyi epävarmasti.

– Kummallista jos ei kelpaisi, tokaisin myrtyneesti mieheen katsomatta.

Vanha herra oikoi paidanmansetteja ja vilkuili meitä miettivin silmin.

– Olisiko hyvä kuitenkin sovittaa tuota toistakin, sitä jossa on harmaita raitoja, Juho yritti, mutta puistin päätäni ja vilkaisin kelloa.

– Kuten sanoin, en ymmärrä, mikä vika tuossa puvussa on, miksi se ei kelpaisi vieraasi silmille. Pukuhan istuu täydellisesti, samoin paita. Solmion värisävy on hyvä, kaikki tiptop. Jos et kelpaa vieraallesi, on hänellä vikaa päässä.

Ärtymys kuulsi sanojeni lävitse, vaikka kuinka yritin peitellä sitä.

– Jos todellakin olet sitä mieltä, otan puvun, Juho vastasi ymmällään.

– Ja jos sinulla ei ollut muuta avuntarvetta, voisin palata Metsäniemeen, totesin toistamiseen kellooni katsahtaen.

Autossa vallitsi piinallinen tunnelma. Minulta mitään kysymättä Juho ajoi paikallisen ravintoloitsijan toimiston eteen.

– Ei mene kauan, lupaan, hän lepytteli ja harppoi portaat ylös.

Arvasin, että mies kävi sopimassa tarjoiluista – niinhän hän oli toiminut myös sinä surkeasti päättyneenä iltana, jolloin minä olin illallisilla Peltolassa.

Palattuaan Juho hymyili itsekseen. Aikani häntä katseltuani en malttanut olla hiljaa.

– Sama menu kuin viimeksi?

– Eihän toki. Nyt on tulossa parempaa. Siitä juohtuikin mieleeni – vai uskallanko kysyä?

Vedin ilmaa syvälle keuhkoihini. Vastasin mahdollisimman kohteliaasti:

– Mikset uskaltaisi? Jos vain voin auttaa sinua, teen sen mielelläni.

– Ihanko totta? No katsos – huomasit varmaan meillä käydessäsi, että olin kattanut pöydän vähän miten sattuu. Ehtisitkö tarkistaa nopeasti salin pöydän ennen illallista? En haluaisi, että mikään olisi kattauksessa nurinperin tai väärällä paikalla.

Kirosin mielessäni jo toistamiseen. Missä meni raja? Miksi mennä tekemään piian töitä Peltolaan? 

– Ehkä minä voin nopeasti katsoa kattauksen, mutta haluan lähteä ennen kuin vieraasi saapuu taloon.

Juho huokaisi helpotuksesta.

– Kiitos, Kristiina. Hieno juttu. Tämä on minulle tärkeä ilta, enkä halua, että mikään menee pieleen.

Nyt oli Boutique Inga & Kristiinassa oppimastani tekohymystä hyötyä. Miten noloa olisi ollut näyttää miehelle, etten pitänyt ollenkaan koko ajatuksesta. Siitä, että hänellä oli naisystävä. Ja varsinkaan siitä, että tämä jäisi Peltolaan pidemmäksikin ajaksi asumaan. Siinä tapauksessa joutuisin törmäämään häneen ennemmin tai myöhemmin, se olisi selvää.

Kun pääsimme ulos kaupungista, Juho alkoi näppäillä puhelintaan. Kuuntelin sivusta Juhon lyhyitä kommentteja.

Ehdittekö tehdä kaiken, mitä listassa luki?

Mies kuunteli tarkkaavaisena pitkää selostusta.

Entä nyt? Onko kaikki valmista, puuttuuko mitään?

Juho nyökytteli jännittyneen näköisenä ja kiitti nopeasta toiminnasta.

– Voitte pitää lopun päivää vapaata. Katsotaan yksityiskohtia huomenna, kunhan kuulostelen, onko hänellä joitakin lisätoiveita.

Puhelu katkesi. Istuin jäykkänä paikoillani. Arvasin, että nyt oli kysymys tulevasta vieraasta, hänen ”lisätoiveistaan.” Juho tuntui tekevänsä kaikkensa, jotta nainen viihtyisi Peltolassa.

– Ahkerat työmiehet töissä? tokaisin jotain sanoakseni.

– Kyllä. Peltola on päässyt rapistumaan sisustuksen osalta. Piti tehdä hiukan uudelleenjärjestelyjä, kun taloon saapuu pitkästä aikaa nainen.

Sieltähän se sitten tuli, huokaisin mielessäni. Juho oli kuin kissa pistoksissa. Nyt oli pidettävä naama peruslukemilla, kylmetettävä tunteet. Mikään ei olisi nolompaa kuin paljastaa mielipahansa tulevan vieraan vuoksi.

Saavuimme Peltolan pihamaalle. Työmiesten autot olivat kadonneet pihasta. Juho vilkaisi kelloaan.

– Katoin pöydän valmiiksi jo eilen iltamyöhällä. Mennäänpä salin puolelle, niin saat katsoa yksityiskohdat. Ehdin sitten pukea ykköset ylle. Vieras on täällä jo parin tunnin kuluttua.

Seurasin Juhoa taloon. Kaikkialla tuoksui puhtaalta, joka ikinen vaasi ja pöydänpinta kiilsi.

– Siivooja teki töitä koko eilisen, Juho selitti ujosti hymähtäen.

Kun näin ruokasalin kattauksen, tyylikkäät kukka-asetelmat, hopeiset aterimet ja monet kauniisti hiotut kristallipikarit, tajusin, että nyt oli tosi kysymyksessä. Juho oli vakavasti ja huolella valmistautunut hurmaamaan vieraansa.

– No, miltä näyttää? Juho kysyi epäröiden.

Jouduin yskähtämään, jotta saisin ääneni toimimaan.

– Upea kattaus. Onnellinen se, joka pääsee illastamaan tässä ympäristössä.

Juho sipaisi maljakossa hehkuvaa ruusun terälehteä.

– Entä kukat? Sopivatko ne tyyliin?

Tuijotin hetken äänettömänä kahta taidokkaasti sidottua kukka-asetelmaa. Ruusuja, freesioita, pieniä sinisiä ruiskukkia.

– En voisi ihanampia kukkia kuvitella.

Haikeus kuulsi tahtomattani äänestäni. Äkkiä havahduin.

– Nyt minun on mentävä. Toivotan sinulle ja vieraallesi antoisaa iltaa.

Juho ei ollut pysyä perässäni, niin kiireesti riensin ulko-ovelle.

– Kristiina. Löysin taloa siivotessa isoäitini nuoruudenajan päiväkirjan. En ole ehtinyt syventyä siihen tässä kaiken työn ja touhun lomassa. Sopiiko, että joskus lähiaikoina tutkitaan sitä yhdessä? Jospa saadaan sillä tavoin lisävalaistusta Ulriikan ja Wilhelmin elämään.

Huokaisin innottomana. Vielä eilen tieto Ulriikan päiväkirjasta olisi leimauttanut mielikuvitukseni liekkeihin. Nyt tuo kaikki tuntui yhtäkkiä samantekevältä. 

– Katsotaan sitä joskus. Mene nyt pukeutumaan uuteen pukuusi. Vieraasihan on täällä pian.

Työnsin raskaan tammioven auki ja juoksin portaat alas. Vasta metsänreunassa vilkaisin vaivihkaa taakseni. Juho oli jo kadonnut oviaukosta. Tietysti. Miehellä oli kiire valmistautua tapaamaan ihastuksensa.

Metsäaukiolla pysähdyin hetkeksi Wilhelmin haudalle. Pieni tiainen istui koristeellisella rautaristillä. Se sirputti hiljaa ja kuulosti yksinäiseltä. Kyynel kihosi silmääni. Me yksinäiset. Tempauduin juoksuun. Halusin torpalle, omaan pesääni, yksinäisyyteni. Halusin seuloa ajatukseni rauhassa selviksi.

Metsäniemen torpan pihapiiri näytti hiljaiselta ja elottomalta. Koiraa ei näkynyt. Se vietti nykyisin aikaa Peltolan kartanon mailla, odotti vain Juhoa. Ehkä minun pitäisi luopua koirasta, antaa sen itse valita kotinsa, kuten Juho ehdotti.

Portille päästyäni jokin outo vaisto varoitti minua. Ruohikossa oli tuoreita jälkiä. Pihassa oli ollut auto. Hiivin hiljaa tuvan portaille. Oliko torpalla käynyt varkaita sillä aikaa kun olin kaupungissa? Avasin tuvan oven, sitten astelin kamarin puolelle. Piirongin päällys oli tyhjä tavaroista. Syöksyin vaatekaapille. Sekin oli tyhjä. Kylmä hiki kihahti otsalleni. Sängyn alta oli kadonnut matkalaukku, piirongin laatikoista kaikki henkilökohtaiset tavarani. Sydämeni hakkasi kun ryntäsin pihamaalle. Vaja oli tyhjä, samoin talli. Eläimet oli viety pois. Seisoin keskellä pihamaata ja hetken aikaa mietin, soittaako Juholle. Samassa tajusin, ettei se olisi mahdollista. Nainen olisi Peltolassa tunnin kuluttua. Raskain askelin laahustin takaisin tuvalle. Vasta sisälle päästyäni äkkäsin kirjeen, joka hohti valkoisena pöytäliinalla. Kuoren päällä ei ollut minkäänlaista merkintää. Avasin sen vapisevin käsin.

”Kristiina,

anna anteeksi omapäisyyteni. Minun oli tehtävä näin. Kaikki sinun tavarasi ovat hyvässä tallessa täällä, Peltolassa. Eläimet olen ottanut talvisuojiin Peltolan rakennuksiin. Tulethan illalliselle? Voit pukeutua täällä, huoneessa, jonka olen tänne sinulle varta vasten sisustanut. Kaiken pitäisi olla täällä illallista varten kunnossa, olethan sen jo omin silmin todennut.

Juho”

Palasin metsäaukion halki hitain, mietteliäin askelin. En osannut olla Juhon vuoksi vihainen, jos en iloinenkaan. Outo mies. Outo tapa ilmaista, että hän halusi minut luokseen. Vilkaisin taakseni – Wilhelmin haudalla sirkutti nyt kaksi lintua. Muistin Ulriikan unessa välittämän viestin. Peltolaan saapuisi nainen, jonka myötä salaisuudet avattaisiin. Jonka myötä Peltolan ihmisten murhe katkeaisi.

Kolkutin ovea ja päätin ottaa vastaan, mitä oli tullakseen. Peltolan miehet olivat kaikki outoja ja salaperäisiä. Minun kohdalleni oli osunut yksi heistä.

Juho avasi oven. Mies näytti puvussaan vieläkin komeammalta kuin päivällä.

– Pelkäsin kovasti, ettet tulisi. Anna anteeksi, mies pyysi vilpittömän oloisena ja halasi minua äkisti.

– Entä se sinun vieraasi? kysyin totisella naamalla.

– Tule katsomaan hänen huonettaan.

Kiipesimme portaat yläkertaan. Huone oli valoisa ja vaaleasti kalustettu. Kaikki vaatteeni ja tavarani oli aseteltu paikoilleen.

– Mitä tämä tarkoittaa? kysyin aralla äänellä.

– Sitä, että joudut valitsemaan asuinpaikkasi entisen kahden vaihtoehdon sijaan kolmesta. Helsinki, Metsäniemi tai Peltola.

Istahdin hölmistyneenä pienelle sohvatuolille. Lopulta sain kysyttyä.

– Mutta entä me? Mitä tämä oikein on? 

Juho oli pitkä aikaa vaiti.

– Tämä on sitä samaa, mikä alkoi viime elokuussa, kun lähdin eräänä iltana katsomaan auringonlaskua rantaan. Näin siellä jotakin sellaista, mitä en ole voinut hetkeksikään unohtaa.

Mies rannassa. Juho. Minä alastomana auringonlaskun värjäämässä vedessä.

– Se tunne jatkui ja voimistui syksyn aikana aina, kun tapasimme. Ja kun kerroit Ulriikasta ja Wilhelmistä aloin ajatella isääni ja isoisääni. Miesten taidottomuutta.

– Minkä suhteen?

– Elämän. Ja onnellisuuden.

Juho kosketti varoen hiuksiani.

– Voisitko tehdä minulle vielä yhden palveluksen? mies kysyi hiljaa.

– Mikä se on?

– Pukisit yllesi saman asun, joka sinulla oli täällä ensimmäisellä kerralla käydessäsi.

Nousin ylös, seisoimme lähekkäin ja hengitin hetken miehen tuoksua. Tiesin, mitä halusin. Kävelin kaapille ja avasin sen. Kaikki vaatteeni oli laskostettu kauniisti omille paikoilleen. 

– Älä mene minnekään, sinähän olet jo nähnyt minut vaatteitta, sanoin nopeasti Juhon yrittäessä poistua huoneesta.

Seisoin mieheen selin ja riisuuduin. Napitin hitaasti paidan, vedin hameen vetoketjun kiinni. Tunsin kaksi kuumaa pistettä vartalollani, muistin elokuisen illan. Kun käännyin, katseemme osuivat yhteen. Outo mies, ja juuri siksi niin kiehtova, ajattelin. 

Suutelimme. Suutelimme pitkään ja nälkäisinä.

– Sinähän pian syöt minut. Mennäänkö illalliselle? huoahdin hämilläni hymyillen.

Juho päästi minut vastahakoisesti sylistään ja osoitti peilipöydällä olevaa pientä, sinikantista kirjaa.

– Ennen illallista kuitenkin vielä tämä. Ulriikan päiväkirja.

Outo väristys putosi selkärankaani pitkin. Otin kirjan käteeni ja selailin sen hauraita lehtiä varoen eteenpäin. Puolivälissä pysähdyin. Juho tarkkaili ilmeitäni. Tunsin lämpöisen käden niskassani.

– Lue. Onko siellä sittenkin jotakin. Jotakin mikä pitää tietää.

Emmin hetken ennen kuin aloitin.

”15.12.1920 Peltolassa.

Olen nyt Peltolan kartanon emäntä. Näin piti ollakin, mutta alun perin osani oli tarkoitus olla Wilhelmin vaimo. Kun nyt hänen veljensä minut yhä haluaa ottaa, en laita enää vastaan. Onhan Wilhelmin kuolemastakin jo kaksi vuotta. Se, että renki sellaisia puhui Wilhelmin isoveljestä, miehestäni, on minulle kauhistus. Että veli minua niin rakasti, että palkkasi uskotun miehen kesken taistelujen tappamaan Wilhelmin. Eihän sellaista voi olla? Miten voisin elää ja asua murhamiehen kanssa? Miehen, joka tapatti Wilhelmin, kaikkein rakkaimman? Veljesmurha. Kauheinta mitä voi ajatella.”

Painoin kirjankannet kiinni. Seisoimme hiljaa toisiamme katsellen.

– Sekö kaiken takana olikin? Isoisäni rikos. 

Juhon kasvot olivat mustuneet synkiksi.

– Ja sen vuoksi minun isäni sai häneltä käskyn olla asuttamatta torppaa. Talo muistutti isoisää nuoresta, onnellista Ulriikasta, joka rakasti Wilhelmiä. Isoisä halusi, että Metsäniemi autioituu ja maatuu. Unohtuu ja kasvaa heinää umpeen.

Painoin poskeni Juhon rintaa vasten. Sydän jyskäytti lujan iskun korvaani.

– Ehkä myös sinun isäsi oli lukenut isoäitisi päiväkirjan. 

Juho kietoi kätensä ympärilleni. 

– Minulta isä salasi tuon kaiken. Mutta paha ei katoa muutoin kuin, että se raahataan päivänvaloon tarkasteltavaksi.

Kuuntelin hiljaa miehen hengitystä.

– Juho. Kerronko sinulle erään unen, jonka näin syksyllä? Se liittyy Ulriikaan, Wilhelmiin – ja nyt meihin.

Mies painoi sormen huulilleni.

– Kerro vasta sitten, kun olemme alhaalla. Haluan istua tänään pitkään kynttilöiden valossa. Ja varsinkin sinun valossasi. Haluan nostaa maljan meille monta kertaa. Ja tällä kertaa kukaan ei keskeytä iltaamme.

Seuraavasta numerosta alkaa uusi jatkis.

Lue lisää:

Edellinen osa

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.