Äidin uutinen loksauttaa Ollin elämän palaset kokonaan uuteen järjestykseen. Mutta seuraava yllätys on jo kulman takana.

Olli ja äiti seisoivat Harjun pohjoisella puolella, puisten portaiden alla jykevien havupuiden ympäröimänä, ja Ollin suusta pääsi outo ääni. Hän oli tarkoittanut sanoa jotain sellaista kuin ”mitä?” tai ”sisko?”, mutta sanat tulivat ulos pelkkänä äännähdyksenä.

Sitten portaille loikkasi orava. Se kipitti sulavasti kaidetta pitkin, hyppäsi lähimpään mäntyyn ja alkoi pinkoa runkoa ylös. Oksat heilahtelivat sen mennessä ja pudottelivat maahan pieniä lumituppoja.

Oravan kadottua metsikköön äiti sanoi juhlavasti, kirjakielisesti, ikään kuin uutista ei olisi voinut muuten kertoakaan: ”Olli. Minun on pitänyt kertoa tämä sinulle melkein kolmekymmentä vuotta, mutta vasta nyt minä näköjään pystyn siihen.” Ennen kuin hän pystyi jatkamaan, hän huokasi syvään, kuin alistuen tarinan jääväämättömään arkiseen karuuteen, ja katseli kuusia kuin olisi imenyt voimaa niiden juurevasta, mistään hätkähtämättömästä olemuksesta ennen kuin aloitti tarinan, joka hänen oli pitänyt kertoa Ollille kaksikymmentäyhdeksän vuotta.

Hän huokasi syvään, kuin alistuen tarinan jääväämättömään arkiseen karuuteen.

Anna, joka istui sillä välin perheensä kanssa vajaan kolmen kilometrin päässä kaupungin toisella laidalla, matkakeskuksen vieressä olevassa hampurilaispaikassa, huomasi ilokseen, että tunnelma, joka oli vielä hetken sitten oli hermostuneen kaoottinen ja liki hysteerinen, oli nyt rauhallinen ja suorastaan seesteinen – he olivat saaneet hyvän ikkunanvieruspöydän, Aulis oli saanut majoneesit pyyhityksi housuiltaan ja Alinan pirtelö oli osoittautunut sittenkin, oi onnea, mansikaksi eikä vaniljaksi, ja oma osuutensa oli varmasti silläkin, että nyt kaikki olivat kylläisiä ja tyytyväisiä.

Viimein äiti katkaisi hiljaisuuden: ”Hirveästi niitä on noita Onnibusseja nykyään, tuossakin yhtä aikaa ainakin neljä viisi, onko peräti kuusi?” hän laski kertakäyttöhaarukkaansa heiluttaen ja keihästi sitten viimeiset kananpalat pahvirasian pohjalta.

”Niin tämä taitaa olla semmoinen solmukohta, josta niitä lähtee ympäri Suomea”, isä arveli ja ruttasi hampurilaispaperin tyhjään limsamukiin.

”Kai niitä lähtee nykyään joka paikasta”, Alina huomautti ja ryysti pirtelön loppujaan. ”Vaikka kerran, kun mä menin Onnibussilla Tampereelle, niin se kyllä jäi jonnekin hornan kuuseen ja siitä piti kävellä ainakin viis kilometriä keskustaan.”

”Ihanaa tämä”, Aulis sanoi ja työnsi viimeisen hampurilaisen palan suuhunsa niin, että ketsupit valuivat suupielistä.

”Aulis, siivoapa suusi”, äiti huomautti.

”Anna paperia.”

”Siinähän sulla on läjä tarjottimella.”

Aulis nosti niitä ja irvisti. ”Ne on ihan majoneesissa, yök.”

”Tuossa,” Alina sanoi ja heitti Auliksen tarjottimelle omansa.

”Tässä on tietenkin sun räkää?”

”Ei oo! Se on ihan puhdas.”

Anna oli jo reagoimaisillaan rojukauppoihin, mutta antoi sitten olla.

Koska Annankin ärtymys oli liuennut – ehkä verensokeri, tai planeettatransiitit (taivaanmerkit) olivat taas kohdillaan – hänkin liittyi keskusteluun: ”Joo Tampereella Onnibussi ei mene keskustaan asti vaan jättää Kalevaan, mä olen mennyt sillä kerran kanssa ja silloin vielä satoi kaatamalla. Mä huomasin matkalla SPR:n kirppiksen ja kävin ostamassa sieltä sateenvarjon. Olikohan ehkä viiskyt senttiä.”

”Sehän oli hyvä löytö”, isä sanoi ja kysyi, saiko automaatista muuten hakea lisää limukkaa.

”Etkös sä maksanut vain yhden limpparin?” Anna muistutti.

”Saahan! Ne mukit on itse itseään vahtivaa mallia, eli ne alkaa vuotaa aika äkkiä, niin sitten niitä ei enää voi käyttää. Mutta siis kyllä se vielä toisen limunaatin kestää”, Alina väitti.

”No siinä tapauksessa”, isä sanoi, otti hampurilaispaperin mukista ja lähti juoma-automaateille päin, jonka hanoilla kävi tasainen kuhina.

”Hei oota isä, mää tulen kanssa!”

”Ja mää!” Aulis ilmoitti ja työntyi muki kädessään isänsä ja siskonsa perään.

Anna hymähti ja sanoi Annalle: ”Täällä on muuten varmaan hyviä kirpputoreja? Siis ihan vaatekirpputorejakin, eikä vain niitä Annukan rojukauppoja?”

Anna oli jo reagoimaisillaan rojukauppoihin, mutta antoi sitten olla. Ei kaikkien ihmisten tarvinnut rakastaa vanhoja huonekaluja ja antiikkia, ei edes hänen äitinsä. ”Joo, tuossa kun lähdetään Laukaaseen päin on heti pari aika hyvää ja Palokassakin on ilmeisesti, me on joskus Annukan ja Auran kanssa käyty varmaan kaikissa. Ja kesällä on mahtava kirppis tuossa Harjun kupeessa Sepän aukiolla.”

”Onkohan ne näin sunnuntaisin auki? Jos löytyisi vaikka joku kiva talvitakki, kun tämä alkaa olla niin nuhjuinen tämä, mitä, viisi vuotta sitten ostettu…” äiti sanoi ja silitti toppatakkinsa hihaa.

”Ei ne kyllä taida. Mutta pitää käydä joskus lauantaina, kun tulette”, Anna lisäsi sopuisasti.

”Joo, otetaanpa ensi kerralla ohjelmaan, kun eihän siellä meillä ole oikein hyviä, paremmin semmoisia lumppukirpputoreja vain.”

”Sinä olit vuoden ja kahdeksan kuukautta, kun sinulle syntyi sisko syyskuun kahdeksas päivä vuonna 1987.”

Kun Ollin äiti oli katsellut Harjun levollisen tyyniä havupuita riittävän pitkään, saanut kai imetyksi itseensä hieman niiden rauhallisuutta, hän aloitti tarinansa, jollaista Olli ei olisi ikinä uskonut kuulevansa: ”Sinä olit vuoden ja kahdeksan kuukautta, kun sinulle syntyi sisko syyskuun kahdeksas päivä vuonna 1987. Ja siitä vajaan kahden kuukauden kuluttua se kuoli, tänä samaisena sunnuntaina, marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina, tasan kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitten. Sen nimi oli Johanna Airi Kristiina, minun äitini mukaan. Aluksi kaikki meni hyvin, me olimme juuri muuttaneet tuohon taloon ja pidimme ristiäisetkin kotona, minä olin leiponut sen, minkä nyt kahdelta pieneltä olin pystynyt, oli lakkatäytekakkua ja suklaapäisiä hevosenkenkiä kuitenkin…” Äiti hymähti niin kuin täytekakussa ja hevosenkengissä olisi ollut jotain huvittavaa.

”Ja sitten tuli seuraava sunnuntai, marraskuun ensimmäinen sunnuntai eli tämä päivä”, hän kurottui katsomaan Harjun tornin kelloa, ”se oli melkein tähän samaan aikaankin, tai tarkkaan ottaen tuntia ennen. Se oli vähän ennen puolta päivää, kun yksi tuttu soitti sinun isällesi ja pyysi häntä vilkaisemaan autoa, kun se ei pakkasyön jälkeen käynnistynyt, ja Esko lupasi tulla – minä muistan kellonajan niin selvästi siksi, että olin juuri imettänyt Johannan ja tiesin, että vartin sisällä se nukahtaisi, sillä oli tarkka rytmi alusta asti. Esko lähti, ja minä laskin, että ehtisin pukea sinut ja viedä Johannan ulos rattaisiin nukkumaan, mihin se nukahtaisi helposti. Ujutin sinut paksuun tummanruskeaan toppahaalariin ja nostin ulkoeteiseen odottamaan siksi aikaa, kun puin Johannan. Oli pakkasta ja yöllä oli satanut lunta, niin kuin nytkin, oli hurjan kaunis päivä.”

Kulman takaa ilmestyi lenkkeilijä mustassa ihonmyötäisessä tuulipuvussa, ja Olli kuuli, miten lenkkeilijän nastalenkkarit rahisivat hennon lumipeitteen läpi maata vasten. Kun lenkkeilijä oli tarpeeksi kaukana, äiti jatkoi:

”Johanna nukahti vaunuihin melkein heti, ja sinä olit lumesta aivan innoissasi. Juoksentelit ympäriinsä ja huusit: ’Unta, unta, unta!’ ja se oli minusta ihanaa, me molemmat nauroimme ääneen, heittelimme lunta ja yritimme tehdä lumilyhdynkin, mutta pallot hajosivat, kun lumi oli niin kuivaa ja pehmeää. Ja vähän väliä minä kävin vilkaisemassa Johannaa ja tarkistamassa, että se hengitti, vähän väliä”, äiti toisti kuin todistaen itselleen, että oli todella tehnyt niin.

”Ryntäsin sisälle ja yritin elvyttää Johannaa, puhalsin sen pieneen suuhun ja painoin rintaa.”

”Sitten sinua alkoi palella ja kitisit, olit jo vähän nälissäsikin, ja minä tarkistin, että Johanna nukkui ja hengitti ja toin sinut sisälle, riisuin sinut ja annoin ruisleivän kantapalan, että jyrsisit sitä sillä välin, kun minä hain siskosi ulkoa. Mutta kun minä nostin Johannan syliin, tajusin, että jokin oli pielessä – se oli veltto kuin räsynukke. Ryntäsin sisälle ja yritin elvyttää Johannaa, puhalsin sen pieneen suuhun ja painoin rintaa, ja sinä aloit itkeä ja minä hoin, ettei ole hätää, ei ole hätää, vaikka mitään muuta ollutkaan kuin hätää. Soitin ambulanssin ja heti perään soitin sinun isällesi ja huusin: ’Johanna ei hengitä, Johanna ei hengitä!’ Esko tuli pihaan samaan aikaan kuin ambulanssi, ja se oli huolesta harmaa, voi minä en ikinä unohda, miltä sen naama silloin näytti. Se lähti sairaalaan Johannan mukaan, kun minä en voinut. Sanoin, että minun pitää jäädä sinun kanssa kotiin, ja niin tietysti pitikin, mutta totuus oli se, että minä pelkäsin. Olin kauhuissani. Olin varma, että minä olin jotenkin tappanut oman lapseni, olin pitänyt sitä liian kauan pakkasessa ja palelluttanut sen.” Äidin ääni sortui, ja hän itki.

”Sinä olet ihana, kun huolehdit!”

Sillä välin Annan perhe pyrähti taas Keskussairaalan synnytysosaston aulaan. Aura tuli heitä vastaan ja ojensi Annukan yöpöydälle unohtuneen naarmuisen Samsungin Annan äidille: ”Tässä, Helena, tämä sun puhelimesi, ettei se taas jää. Siellä se oli maljakon vieressä ruusujen, lastenvaatteiden, lelujen ja korttien keskellä.”

”Voi KIITOS Aura, onneksi se unohtui sinne eikä minnekään huoltoasemalle. Minä en vain käsitä, miten se aina unohtuu”, Helena puhisi etsien käsilaukusta puhelimelle neulomaansa virkattua kukkapussia. ”Toista se oli ennen, kun oli lankapuhelimet, niitä ei tarvinnut kannella mukana eikä unohdella mihinkään.”

”Ei kännykkääkään ole tarkoitus unohdella mihinkään”, Alina huomautti. ”Puhelin on niin kuin rahapussi, sitä nyt vain ei unohdella. Sitä paitsi kännykässä on kohta pankkitunnuksetkin ja muut, niin sitten siitä soppa tulee, kun sinä hukkaat sen jonnekin kaupan kassalle.”

”Mutta hei siksi minä oikeastaan teitä vastaan tulen”, Aura sanoi. ”Oli ihanaa, että jaksoitte ajaa tänne asti katsomaan Annukan ja Jukan vauvaa, mutta minusta vähän näyttää, että he ovat – ja siis tätähän Annukka ei ole tietenkään ikinä itse myöntäisi, omasta mielestäänhän se ei oli koskaan väsynyt – mutta siis minusta näyttää, että ne on molemmat umpirättipoikki, niin että jos ei sitten enää kovin pitkää vierailua, kun Jukankin vanhemmat olivat tässä ja lähtivät vasta äsken…”

”Voi että, no me ei sitten ehditty nähdä Koposia”, Helena harmitteli. ”Oltaisiinpa arvattu, niin oltaisiin pyydetty heidät vaikka pyydetty tuonne kaupungille kahville.”

”Lähettivät terveisiä ja sanoivat, että ottakaa Helmi kyytiin ja ajakaa heidän kautta, eihän tästä ole niille kovin pitkä matka”, Aura lisäsi. ”Mutta kun ne tosiaan lähtivät äsken ja Jukan veljen perhekin on varmaan vielä illemmalla tulossa käymään niin ajattelin, ettei Annukka väsyisi liikaa.”

”Voi, Aura, tietenkin”, Helena sanoi. ”Sinä olet ihana, kun huolehdit! Me käydään nyt vain ihan nopeasti vielä kerran katsomassa pientä ja sitten lähdetään.”

”Ja siis jaksaako Annukka ylipäänsä enää ottaa vieraita vastaan? Mehän ehdittiin olla siellä jo aamusta niin pitkään, niin ettei meidän ole enää mikään pakko sinne ängetä”, Anna varmisti ja ajatteli samalla, että hänen serkkunsa oli upea tyyppi. Sai sanottua noin vain, numeroa tekemättä, itsevarmasti ja tyynesti sen, mitä hän oli koko ajan pelkästään miettinyt.

”Annukka loukkaantuisi verisesti, jos te lähtisitte kotimatkalle ilman jäähyväisiä”, Aura sanoi.

”Mikä ihana näky”, Helena kuiskasi ovelta. ”Saako ottaa vielä yhden kuvan?”

”Käydään nopeasti vain hyvästelemässä Annukka ja perhe”, äiti päätti. ”Ja sitten voisi kysyä Helmiltä, että lähtisikö sekin, jos käytäisi kuitenkin siellä Ketosilla, kun olivat kerran pyytäneet.”

”Niin, mutta meillä on kyllä vielä pitkä ajomatkakin edessä”, isä muistutti. ”Tai jos siellä nyt pitää käydä, niin ei ainakaan jäädä taikinoimaan, kahvit hörpätään, niin ehditään ajaa edes pikku pätkä valoisalla.”

”Taikinoimaan. Isä meinaa, että äiti jää sinne leipomaan pullaa”, Aulis hohotti, jolloin Alina komensi häntä olemaan höröttämättä.

”En mä mitään höröttänyt!”

”Hörötit. Mutta tuolla huoneessa et sitten hörötä etkä mekkaloi. Etkä työntele karkkipapereita patjojen väliin”, Alina komensi.

Kun he menivät huoneeseen, Annukka ja Jukka makasivat sängyllä, ja vauva nukkui Annukan rinnan päällä. Helmi-mummi istui ikkunan alla tuolissa ja kutoi.

”Mikä ihana näky”, Helena kuiskasi ovelta. ”Saako ottaa vielä yhden kuvan?”

”Saa”, Annukka sanoi ja korjasi vauvan asentoa hellästi niin, että sen pienet, kurttuiset kasvot olivat ovelle päin.

”Ja jos mummo hiissaisi lähemmäs sitä tuolia, niin tulisi koko porukka kuvaan”, Helena sanoi siskolleen.

”Tarviiko siihen minuakin…”

”Tarvii, totta kai, menee nyt mummokin kuvaan.”

”Ja nyt et sitten, äiti, laske mihinkään sitä puhelinta”, Alina muistutti, kun äiti oli ottanut kuvansa.

”Joo taas ollaan jossain Elämäjärvellä, kun äiti huomaa, että luuri unohtui.”

”Joo ja Anna joutuu taas laittamaan sen postiin…”

”No niin mutta eipä ruveta nyt mekkaloimaan eikä riisumaan takkeja vaan ollaan ihan hiljaa, hys hys”, isä muistutti.

Olennaista oli vain se, että he olivat tässä, hengittivät ja olivat elossa. Tässä. Nyt.

Harjulla Olli irrotti kätensä äidin ympäriltä. Ollin sylissä tuntui vielä äidin lämpö, mutta hänen päänsä oli kirkas ja viileä kuin pohjoinen vuoripuro. Kaikki eilinen, tai oikeastaan kaikki siihenastinen Elina-suruineen tuntui merkityksettömältä. Olennaista oli vain se, että he olivat tässä, hengittivät ja olivat elossa. Tässä. Nyt.

Hän ei muistanut aikaisemmin halanneensa äitiä, ei ainakaan oma-aloitteisesti, mutta nyt se oli tapahtunut täysin spontaanisti – koska hän ei ollut osannut sanoa mitään, hän oli kietonut kätensä äidin ympärille ja rutistanut, lujasti, ja sitten he olivat vain seisoneet sylikkäin, kuusten seisoessa mykkinä ja ikiaikaisina heidän ympärillään.

He lähtivät hitaasti kävelemään lumeen peittynyttä lenkkipolkua pitkin, ja Olli yritti muotoilla sanansa niin, ettei kysymys kuulostanut syytökseltä: ”Miksi sinä, tai te ette kertoneet aiemmin?”

Äiti työnsi kädet syvälle taskuunsa ja sanoi, ettei tiennyt. ”Aluksi me yritimme. Ja me myös yritimme pitää Johannan muistoa yllä. Minä en suostunut luopumaan Johannan tavaroista, ja ajatus hautajaisista tuntui hullulta – vastahan se lapsi oli syntynyt. Mutta aikaa kului, ja sinä olit niin pieni, et tietenkään ymmärtänyt mitään, vaikka aluksi etsitkin siskoasi ja hoit auva auva. Silloin oli helppo puhua enkeleistä ja taivaasta, ja minä päätin, että viimeistään sitten, kun sinä täytät kymmenen, minä vien sinut Johannan haudalle ja kerron.”

Äiti pysähtyi ja jäi tuijottamaan vastapäistä, maalistaan hilseillyttä ja joskus siniseksi maalattua omakotitaloa.

”Minusta ei vain ollut siihen. Sinä olit niin iloinen pieni poika, ja minä halusin suojella sinua. Kaikelta. En uskaltanut ottaa riskiä, että se ihana kupliva ilo sammuisi, joten me valitsimme Eskon kanssa toisen tien – me teeskentelimme unohdusta. Minä poistin albumista kaikki kuvat ja piilotin kaikki Johannan tavarat, potkuhousut, pienenpienet pitsimekot, sukat, lapaset ja nutut, jotka olin sille neulonut. Minä olin tehnyt niitä melkein koko raskausajan, yhdenkin semmoisen ihanan keltaisen pienen mekon, jonka helmaan olin ujuttanut samettinauhaa ja ommellut pieniä helmiä, voi että se oli ihana”, hän sulki silmänsä ja puisti päätään.

”Minä varjelin sinua henkeni kaupalla aivan kaikelta koko ajan.”

”Mutta en minä voinut niitä poiskaan heittää, en vain voinut, ja ne ovat vieläkin jätesäkissä autotallin vintillä vieläkin. Siellä ne ovat vanhojen kirjojen, mattojen, työkalujen ja lapioiden joukossa niin kuin mitkä tahansa käyttämättömät tavarat, muiden joukossa.”

He jatkoivat kävelemistä, ja naapuritalon lumisen kuusiaidan kohdalla äiti tarttui Ollia takin hihasta. ”Kyllä minä käsitän, että, tai siis varmaan me teimme väärin, varmaan meidän olisi pitänyt kertoa, ja sinulla olisi tietenkin ollut oikeus tietää, mutta kun… Kun menettää lapsen, maailma keikahtaa sijoiltaan. Ensimmäiseksi aamulla sitä miettii vain, että onko jäljelle jäänyt vielä hengissä, ja kun sen huoneesta kuuluu lallatusta tai mitä tahansa, niin se on sitten siinä. Muuta ei kaipaa, vaan siinä on kaikki. Minä varjelin sinua henkeni kaupalla aivan kaikelta koko ajan, niin että jos sinä joskus ihmettelit, miksi me olimme aina vain kotona emmekä reissanneet tai tehneet mitään muutakaan, niin me emme uskaltaneet. Minä olin joka hetki paniikissa sinun takiasi. Pelkäsin, että sinäkin kuolet. Ja jos sinullekin olisi sattunut jotain, miten me olisimme voineet jatkaa isäsi kanssa elämistä?”

”Vaikka jotain pahaahan sinulle sitten lopulta tapahtuikin”, äiti sanoi. ”Ja vaikka sinä olit jo siinä vaiheessa kaksikymmentäyhdeksän ja aikuinen mies, niin minä ihan todella pelkäsin, että sinä suret itsesi kuoliaaksi sen Elinan takia. Minulle sinä olit ja olet se sama ruskeassa toppahaalarissa pihalla leikkivä poika, joka heittelee lunta ja huutaa: ’Unta, unta, unta!’”

Kun he palasivat kotiin, Olli näki jo eteisen peilistä, että isä oli kattanut astiat pöytään, ikivanhat ruskearaitaiset arabiat ja asetellut lautaselle kukallisen lautasliinan päälle keksejä, ja mietti äidin sanoja, ja kaikki näytti uudelta, kuin kaleidoskoopissa – se, mitä hän oli aina pitänyt vanhempiensa yksitoikkoisuutena ja tylsyytenä, olikin yhtäkkiä jotain aivan muuta, yritystä pitää epätoivoisesti ja kaikin mahdollisin keinoin kiinni siitä, mitä oli jäänyt jäljelle.

Isä tuli heitä vastaan keittiön ovelle. ”Jäähtyköhän se jo, vaikka termokseen minä sen kyllä panin”, isä sanoi ja Olli ymmärsi, että se oli kysymys. Kahvin jäähtyminen ei ollut olennaista, vaan isä halusi tietää, missä he olivat viipyneet. Mikä oli ollut niin tärkeää, että he olivat olleet ulkona yli puolitoista tuntia ja antaneet kahvinkin jäähtyä?

Ja tiesihän isä vastauksen, totta kai. Hänen tyttärensä oli kuollut tänä päivänä tasan kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitten, tietenkään hän ei ollut unohtanut sitä, oli hän yrittänyt miten kovasti hyvänsä.

”Me kävimme kävelyllä. Harjulla”, äiti sanoi isälle ja hankasi itkettyneitä silmiään. Sitten hän vilkaisi peiliään ja pöyhäisi pipon alla littaantuneita hiuksiaan.

”No niin näkyy”, isä sanoi ja katsoi heitä pitkään. ”Kummallakin punaiset posket.”

He istuivat kahvipöytään ja isä kysyi: ”Kaadanko minä?”

”Kaada, kaada”, hänen äitinsä sanoi.

”Prinsessa kiittää kurpitsakärryn kuljettajaa”, Anna sanoi.

”Me nyt sitten vain jätetään Anna pihaan, ei lähdetä enää kyläilemään, kun näin myöhään tämä nyt sitten kuitenkin meni”, Annan isä sanoi liioitellun alistuneesti samalla kun laittoi vilkun vasempaan ja kääntyi Saunatontunkujalle.

”Ei se nyt vielä kuitenkaan kovin myöhä ole”, äiti korjasi.

”Mutta myöhempi kuin piti.”

”No kun kerran viidessä vuodessa käydään, niin ei sitä nyt viitsi sännätä kahvipöydästä lentoon.”

”Mutta se siitä valoisalla ajamisesta. Ottaa niin silmiin tämä pimeässä tillittäminen.”

”Pidetään taukoja, Äänekoskella ensimmäinen, Viitasaarella toinen, Haapajärvellä kolmas”, Alina ehdotti.

”Sillä pelillä me ollaan kotona vasta yhdeltätoista.”

”Ja satasta köyhempiä, jos joka pysähdyksellä pitää ostaa limua ja snäksiä”, äiti lisäsi.

Isä kaarsi punatiilisen kerrostalon alaoven eteen ja sanoi Annalle: ”No niin mun keskimmäinen prinsessani on hyvä ja nousee kurpitsakärrystä.”

”Prinsessa kiittää kurpitsakärryn kuljettajaa”, Anna sanoi ja rutisti isäänsä niskatuen ohi ennen kuin lähti työntymään takapenkin keskipaikalta ulos.

”Ai, sä survot mun varpaat!” Alina parkaisi.

”Sori, mä kun luulin, että se oli joku kuollut raato”, Anna sanoi ja sai siskoltaan kipeän läväyksen lapaluihin.

”Ai niin se piparitaikina!” äiti muisti. ”Anna! Tehtiin eilen piparitaikina ja otin voipaperiin sullekin köntin mukaan, se on peräkontissa ja varmaan ihan jäässä. Annapa, Jari, se sieltä Annalle. Se on semmoisessa S-kaupan muovikassissa.”

”Tule teelle, mulla olis tarjota jäistä piparitaikinaa!”

”Saanhan minäkin sen”, Anna sanoi, avasi peräluukun ja otti kaapeleiden, ensiapupakkauksen, kumisaappaiden, kesältä unohtuneen ranta-alustan, tyhjien Lidlin limsapullojen ja mutterirasian vierestä kohmeisen, muovipussin käärityn taikinamytyn. Samassa hän huomasi Ollin, joka ilmestyi maastopyöräänsä taluttaen pyöräkellarin oveen eteen.

”Olli!” Anna huusi ja heilautti muovipussia. ”Tule teelle, mulla olis tarjota jäistä piparitaikinaa!”

”Voisin vaikka tullakin!” Olli huusi.

”Nääkin on just lähdössä, joten tarjolla on vain mun henkevää ja hyvää tekevää seuraa.” Anna paukautti peräkontin kiinni ja kumartui vielä hyvästelemään perheensä: ”Te sitten tulette jo viikon päästä raveihin ja konserttiin vai?

”Noo, olin katsonut, että Killerillä olisi ollut hyvät ravit, mutta kun nyt oli tämäkin reissu tässä, niin jos me ei ihan ensi viikolla kuitenkaan”, isä sanoi ja hankasi kämmenellä rattia.

”Niin, ja isä on taas tilannut jotain pienoismalleja, jotka tulee loppuviikosta Saksasta, se haluaa jäädä askartelemaan niitä”, Alina tarkensi. ”Mutta me tullaan Minjan kanssa, ollaan yötä lauantaista sunnuntaihin.”

”Te menette sinne Robinin keikalle?”

”Jep. Meillä on jo liputkin. Tullaan Onnibussilla lauantaiaamupäivästä.”

”Okei, pistä aikataulua, niin mä tulen vastaan. Pusipus”, Anna sanoi ja lähetti lentosuukkoja. ”Ajakaa varovasti!”

”Ajetaan!”

”Soitellaan!”

”Hyviä öitä ja mukavia töitä!”

”Tee kannattavia kauppoja Hillariinassa!”

”Ja pistä kuvia Annukan nuppusesta!”

”Mä pistän!” Anna huusi ja jäi huiskuttamaan, kunnes Volkkarin perävalot hävisivät kaarteeseen ja katosivat näkyvistä.

”Ja skool mun tänään kuolleelle pikkusiskolleni.”

”Huhuu, ootko sä täällä?” Anna huhuili pyörävaraston ovelta ja näki Ollin kyyköttämässä pyöränsä edessä. Hän pumppasi etukumia pumpulla, joka muistutti jotain monimutkaista huoltoaseman tykötarpeistoon kuuluvaa vimpainta. ”Onko kumi tussu?”

Olli otti venttiilin korkin huultensa välistä ja asetteli sen polvelleen. ”Joku pieni nirhauma etukumissa, kun se aina välillä tyhjenee.” Hän vilkaisi pumpun mittaria ja kokeili kumia kädellään.

Anna asettui istumaan varastossa olevan valkoisen Jopon tarakalle ja puristeli sylissään olevaa piparitaikinaa. ”Mun vanhemmat tuli ex tempore-visiitille, kun se mun serkku, se Annukka, se odottaja, jonka säkin viikolla mun luona näit, sai viime yönä vauvan, ajattele. Ihanan pienen mustatukkaisen tytön, tai no kolme kiloa kahdeksansataa grammaa, ettei se nyt mikään ihan pieni rääpäle ole. Oltiin sairaalassa aamupäivä, ja mä ajattelin sukeutua asuntoni ihanaan rauhaan, mutta jos sulla ei ole mitään tekemistä, tule seuraksi.”

Olli ruuvasi venttiilin korkin kiinni ja nosti pumpun pyörävaraston peräseinällä olevaan telineeseen ja sanoi: ”Mä tulen.”

Kun he olivat Annan keittiössä, tämä sytytti pöydän keskelle kynttilän, sammutti sähkövalot ja leikkasi itselleen ja Ollille palat jäistä piparitaikinaa. Sitten hän skoolasi piparipalasellaan: ”Tämänpäiväiselle syntymän ihmeelle eli skool mun serkulleni Annukalle, sen miehelle Jukalle ja niitten pienelle pirpanalle.”

Olli nosti omaa taikinapalastaan ja oli lisäämässä: ”Ja skool mun tänään kuolleelle pikkusiskolleni”, mutta se tuntui liian julmalta, hän ei halunnut järkyttää Annaa, joten hän sanoi: ”Se mitä sä näit siitä tähtikartasta osui tavallaan kohdalleen.”

”Ai? Mitä sä tarkoitat?”

”Se sisarusten huone vai mikä se nyt oli, niin…”

”Sun tähtikartan kolmas huone. Niin?”

”Mä kuulin tänään, että mulla on tosiaan ollut sisko. Pikkusisko, joka kuoli kahden kuukauden ikäisenä.”

Anna istahti tai paremminkin putosi takapuolelleen keittiötason alla olevalle metallijalkaiselle jakkaralle ja laski taikinapalan tiskipöydälle. ”Olli. Mä en tiedä, mitä sanoa.”

”Ei sun tartte sanoa yhtään mitään.”

”Enhän mä edes osaa kaivata siskoa, jota mä en ole edes koskaan tuntenut.”

Anna istui pöytään Ollia vastapäätä ja otti kiinni hänen kädestään, mikä tuntui Ollista yllättävältä ja hämmentävältä. He olivat vajaassa viikossa tulleet hyviksi tutuiksi, ehkä jopa ystäviksi, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun he koskivat toisiaan.

”Olli, mä en osaa edes…. Siis mä olen ihan suunnattoman pahoillani”, Anna sanoi.

Olli katsoi Annan kättä ja mietti, tältäkö äidistä oli tuntunut, kun hän oli halannut tätä. Kuin toinen olisi ylittänyt jotain, jota oli aina itse pitänyt rajana ja joka ei ehkä ollutkaan raja vaan jotain aivan muuta. Paremminkin portti toisen luo.

”Ei sun olla pahoillaan mun takia, enhän mä edes osaa kaivata siskoa, jota mä en ole edes koskaan tuntenut”, Olli sanoi. ”Mutta mun vanhempieni puolesta mä olen pahoillani, niille se on ollut tragedia. Siskon kuoleman jälkeen niiden elämä hajosi palasiksi. Ja kun mä kuulin tämän, niin yhtäkkiä kaikki, siis ihan kaikki, näyttää uudelta, ja musta tuntuu, että nyt mä vihdoin jotenkin tajuan niitä. Tajuan niiden valintoja ja hiljaisuutta ja sitä, miksi meidän elämä on ollut semmoista kuin on.”

”No mitä… Miten sä sait sen selville?” Anna kysyi, ja Olli kertoi kaiken, mitä äiti oli kertonut hänelle kahdenkymmenenyhdeksän vuoden takaisesta sunnuntaista, isän puhelusta, Ollin ja äidin lumileikeistä, Johannan nukkumisesta, äidin hädästä ja vanhempien yrityksestä unohtaa koko tragedia.

Kuin hänen vanhempansa olisivat muuttuneet vieraiksi ihmisiksi.

Sitten he vain istuivat Annan keittiössä, ja Olli mietti, miten erikoista ja julmaa elämä toisinaan oli. Se, mitä hän oli päivällä kuullut, oli painanut hänen vanhempiaan melkein kolmekymmentä vuotta, ja nyt kun se oli kerrottu ja muuttunut tarinaksi, hänestä tuntui uudelta. Kuin hänen vanhempansa olisivat muuttuneet vieraiksi ihmisiksi, jotka olivat kokeneet asioita, joiden kipeyttä hän ei edes pystynyt kuvittelemaan.

Hän vilkaisi ikkunaan ja odotti melkein näkevänsä siellä hienoa hiljaista lumisadetta niin kuin englantilaisissa jouluelokuvissa, mutta hän erotti vain pimeyttä puhkovat katuvalot sekä vastapäisen kerrostalon kulmikkaan siluetin.

Sees hetki keskeytyi puhelimen kilahdukseen.

”Voi ei, ne on tietenkin meidän porukat. Ne on jossain Äänekoskella ja jotain on jäänyt, äiti on tietenkin unohtanut puhelimensa sinne Koposille”, Anna sanoi ja kurkotti tiskipöydän nurkalta puhelimensa. ”Ei kun eipä olekaan. Se tuli siis sulle.”

Olli haki takkinsa taskusta puhelimen.

Viesti oli Elinalta:

Olli. Ensinnäkin anteeksi. Mä tiedän, ettei sulla ole mitään syytä edes lukea, saati vastata tähän viestiin, mutta mä otan oikeuden lähettää sen silti. Mä haluaisin jutella sun kanssa ja toivon, että sä suostuisit tapaamaan mut. Mä tulen huomenna Jyväskylään ja vaikka mä arvaankin, että sä et halua enää nähdä mua, mä odotan sua silti kuudesta seitsemään meidän vanhassa kantapaikassa. Elina.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi viime keväänä Kustantamo S&S:ltä.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.