Johannan lomaviikko saa mukavan turkkilaisen käänteen, mutta paikallisten kanssa alkaa palaa hermo. Onneksi kotona odottaa Gregos.

Torstaiaamuna Johanna muistutti Ranea, että tämä tulisi kotiin hyvissä ajoin ennen puolta kuutta, sillä silloin hän lähtisi teatteriin. Hän oli erittäin kiinnostunut paikalliskulttuurista ja historiasta.

Sinä päivänä hän oli päättänyt viedä lapset Tirrilän omaan länkimuseoon. Aivan oikein, ensimmäistä kertaa. Hän ei ollut koskaan edes huomannut, että heidän kylässään oli sellainen paikka, ja ainoastaan kilometrin päässä heidän kodistaan.

Museon sisäänpääsylippu olisi ollut aikuiselta euron ja lapselta viisikymmentä senttiä, mutta Johanna äkkäsi, että museossa tarjottiin tilauksesta myös englanninkielistä opastusta. Se oli tosin aika hintavaa, kaksikymmentä euroa kierros. Mutta ehkä se oli sen arvoista, nimittäin lomatunnelman ylläpitämiseksi.

Kun opas, nuori nainen, saapui paikalle, Johanna ei sittenkään pyytänyt englanninkielistä opastusta. Hän ajatteli, että lapset eivät ymmärtäisi opastuksesta sitten mitään, ainakaan Suvituuli. Tärkeämpää kuin lomatunnelman aitous oli nyt oikea tieto, jonka hän halusi lasten kuulevan oppaalta.

Museon omisti eläkkeelle jäänyt maanviljelijäpariskunta, joiden poika viljeli tilan peltoja. Opas oli tuon pojan tytär ja nimeltään Venla. Museo sijaitsi vanhassa navetassa, joka oli jäänyt tyhjilleen, kun tilalla luovuttiin lehmistä. Hevoset olivat vaihtuneet traktoriin jo kauan ennen sitä.

Navetan seinät oli kalkittu valkoisiksi ja navetta oikein hohti puhtauttaan. Navettaan oli tehty uusi lattia leveistä lankuista ja valoa tulvi etelän puolen suurista ikkunoista. Hevosenlänget oli ryhmitelty kolmelle sivuseinälle, ja niitä oli parisenkymmentä erilaista mallia. Länkien keskellä oli kehystetty mustavalkoinen valokuva liinaharjaisesta suomenhevosesta. Se oli ollut tilan viimeinen hevonen, ruuna Kreivi.

Johanna ja lapset saivat tietää, että länget veistettiin Suomessa perinteisesti suuren koivun juurista, että puun syyt menisivät samansuuntaisesti. Jos rautaa oli saatavilla, sillä vahvistettiin länkiä. Hevosta tai huopapehmustetta vasten tulevat kohdat karhennettiin, etteivät länget liukuisi. Hienoimmissa längissä oli nahalla päällystetty toppaus, joka oli täytetty siankarvalla. Se kuivui nopeasti hevosen hiestä ja piti muotonsa. Länget piti veistää hevosen mukaan. Jos ne nousivat hevosen kaulassa liian ylös, ne painoivat hevosen henkitorvea, jos ne laskeutuivat liian alas, ne painoivat niskaa. Nahan rikkovia hiertymiä ei saanut tulla, sillä silloin työnteko oli hevoselle tuskallista.

– Kunnon hevosmies piti parempaa huolta hevosestaan kuin itsestään, Venla sanoi.

Hän ei tiennyt, mitä lasten päähän jäi vierailusta.

Monet längistä oli koristeltu kauniilla maalauksilla. Olipa museossa peilikin, jossa oli längistä tehdyt kehykset. Ne oli maalattu valkoisiksi ja koristeltu maalatuilla punaisilla ruusuilla. Osa längistä oli karkeita ja koristelemattomia, kevyiksi kuivuneita. Ne olivat niitä vanhimpia. Sitten oli mustiksi maalattuja ja kiiltäviksi lakattuja juhlalänkiä, jotka näyttivät siltä, ettei niitä ollut koskaan käytetty oikeassa työssä.

Paikan erikoisuus oli alumiiniset tykkilänget, joita oli käytetty sota-aikana tykkiä vetävällä hevosella. Tykkilänget olivat yksiosaiset, ja hevoset olivat kuulemma vihanneet niitä, koska ne eivät myötäilleet hevosen liikettä kuten kaksiosaiset, joissa ylhäällä ja alhaalla olevilla nahkahihnoilla eli harjustimella ja rinnustimella pystyi säätämään länkiä hevoselle sopiviksi.

– Ehkä ne vihasivat sotaa, Johanna aprikoi.

– Sitäkin, Venla myötäili.

Johanna ei ollut ikinä elämässään uhrannut ajatustakaan hevosenlängille. Nyt hän oli saanut rautaisannoksen längistä. Hän ei tiennyt, mitä lasten päähän jäi tästä museovierailusta, mutta ainakin heistä oli hauskaa juosta kopisevaa navetan lankkulattiaa edestakaisin kuin kesälaitumelle päässeet mullit. Sikäli opastus olisi ihan yhtä hyvin voinut olla englanniksikin, koska lapset eivät kuulleet siitä juuri mitään.

Johanna osti matkamuistoksi avaimenperän, auraa tyylitellysti esittävän puuesineen. Hän halusi ajatella, että vanhaisäntä veisteli niitä pirtissä vanhuuspäiviensä ratoksi, käyrävartinen piippu suussaan ja harmaat sarkahousut jalassaan. Todennäköisesti isäntä kävi tanssimassa salsaa, treenasi zumbaa tai surffaili netissä, luki iltapäivälehtien skandaaliuutisia ja tiiraili bikinipimujen rantakuvia, mutta ainakaan aurassa ei lukenut Made in China.

Lopuksi Johanna kiitti Venlaa ja jätti avokätisesti tippiä pöydälle. Niin hän olisi tehnyt Kreikassakin.

– Äiti, mä en oo käynyt koskaan näin hassussa paikassa! Suvituuli sanoi. – Ja me ollaan kävelty tästä luokan kanssa monta kertaa ohi.

Johanna hymyili. Eipä ollut tämäkään turha reissu.

Museolta Johanna, Kivi ja Suvituuli jatkoivat kesäpäivänsä viettoa uimarannalle. Johanna oli pakannut pyyhkeiden lisäksi snorkkelit. Savipohjaisen järven sameissa vesissä sukeltelu oli vähän toivotonta, vaikka uimarannan kohdalle oli tuotu hiekkaa. Lapset taisivat nähdä snorklatessaan lähinnä oman kätensä tai sisaruksensa jalan, jos sitäkään. Johanna kävi uimassa ja vetäytyi rantaviivaan ruokomatolle pitämään lapsia silmällä.

Kivi näki kaverinsa Nuutin, ja juoksi kiireesti pyytämään Johannalta, ettei äiti puhuisi enempää englantia, sillä häntä nolotti. Johanna suostui pitkin hampain. Hän puhalsi Suvituulille rantapallon, mutta sille kävi niin kuten rantapalloille aina käy eli pallo karkasi yksin ulapalle iloisesti liplattelevien aaltojen viemänä. Suvituuli kiljui ja osoitti palloa, ja uimavalvoja lähti kroolaamaan sen perään. Taitavasti hän kiersi pallon ja käänsi sen suunnan kohti kotirantaa. Poika ei huolinut pallonhausta rahapalkkiota, mutta Johanna osti hänelle kioskilta jäätelön samalla kuin omille lapsilleenkin.

”Meidän kissa tuli paksuksi ja sen pitäisikin synnyttää ihan pian.”

Johannan ystävätär Sohvi tuli lastensa kanssa sattumoisin samaan aikaan rannalle. Heidän lapsensa Kerttu ja Saku olivat suurin piirtein saman ikäisiä kuin Suvituuli ja Kivi, joten heidän leikkinsä sopivat hyvin yksiin. Johanna ei ollut tehnyt tärskyjä tälle viikolle Sohvin kanssa, sillä hehän olivat oikeastaan nyt Falirákissa, eivätkä Tirrilässä.

– Eikö teidän pitänyt lähteä Kreikkaan tällä viikolla? Sohvi muisti.

– No piti piti, mutta meidän kissa tuli paksuksi ja sen pitäisikin synnyttää ihan pian.

– Ai se kolli vai?

He juttelivat vähän aikaa kissojen synnytyksestä, omista synnytyksistään, jalkapallosta, miehistä, jalkapalloa katsovista miehistä, unirytmin heittelystä, sukeltamisesta, Tampereen uudesta vesipuistosta, jonne he päättivät seuraavana päivänä mennä, all inclusive -lomasta ja kreikkalaisesta ruoasta. Niinpä heille tuli nälkä. Sohvilla oli eväät mukana omalle porukalleen, mutta Johanna oli päättänyt, että hän veisi pesueensa ulos syömään.

– Tulkaa huomenna käymään, illalla kuuden jälkeen, koko perhe. Minä pidän pienet puutarhabileet, Johanna sanoi.

– Keitä kaikkia sinne on tulossa? Sohvi kysyi.

– Sittenpä näet, Johanna sanoi salaperäisesti. – Kannattaa tulla. Luvassa on yllätyksiä ja hyvää ruokaa.

– Okei! Jospa me sitten tullaan. Kiitos kutsusta, Sohvi ilahtui.

Johanna komensi lapset ylös vedestä ja he menivät pukukoppiin vaihtamaan kuivat vaatteet ylleen. He pyöräilivät heidän kotinsa lähistöllä olevaan kebab-pizzeriaan, jossa he olivat käyneet ostamassa pizzaa ja kebabia siitä asti, kun se oli avattu. Kebab-pizzeria oli maalattu turkoosinvihreäksi, joten se kyllä erottui tavallisesta suomalaisesta rakennuskannasta.

Kun he astuivat sisään, turkkilainen kokki tervehti heitä iloisesti. He tiirailivat hetken ruokalistaa. Turkkilaismies odotti kärsivällisesti hymyillen heidän valintaansa. Johanna vinkkasi myyjälle ja kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa:

– Onko tämä teidän kebabinne resepti perinteinen ja salainen, vain perheen kesken tiedetty, suvussa vuosisatoja säilynyt resepti?

Miehen hymy levisi korviin saakka.

– On, on kyllä. Kyllä on. Sitä tämä juuri on.

Special price, only for you, madame... Nämä herkut, korut ja nahkavaatteet myydään tiskin alta vain hänelle näin erikoisen halpaan hintaan. Niinhän etelänmaissa aina turistille uskoteltiin, ja jotkut asiakkaat menivät hymyillen halpaan ja lähtivät leikkiin mukaan ihan mieluusti.

Mies hymyili tavalla, jonka Johanna tulkitsi myöntymiseksi.

– Otamme kaksi kebabia lohkoperunoilla ja yhden riisillä, kiitos, Johanna teki tilauksen. – Ja vielä kaksi kokista ja yksi jäävesi.

– Kiitos! mies sanoi, näppäili ostokset kassakoneeseen ja sanoi hinnan. Johanna kaivoi vyölaukustaan sopivan määrän euroja. Tänään hän ei tinkaisi. Mies antoi vaihtorahan, juomat ja alkoi valmistella heidän kebabejaan.

– Muuten, miten sanotaan turkiksi ”kiitos”? Johanna kysyi.

Iloinen ilme valaisi miehen ruskettuneita, kiiltäviksi hiostuneita kasvoja.

– Teşekkür ederim, naurusuinen kokki sanoi.

– Tesekyyr ederim?

– Teşekkür ederim. Kurdiksi kiitos on ”spas”. Minä olen Turkin kurdi.

– No sitten minä sanon sinulle: Spas! Sanokaas lapset perässä: Spas!

– Spas? Kivi sanoi. Se ei ollutkaan yhtään vaikeaa.

– Spas, sanoi Suvituulikin.

Mies purskahti nauramaan.

Johanna tiesi, että hän olisi unohtanut sanan jo huomiseen mennessä, mutta lapset saattaisivat muistaa sen koko loppuikänsä.

– Saanko ottaa valokuvan sinusta? Johanna kysyi ja vilautti kameraansa. – A picture?

Mies hymyili tavalla, jonka Johanna tulkitsi myöntymiseksi. Hän otti kuvan miehestä, kun tämä leikkasi kebablihaa rasvaa tirisevästä, käristyvästä vartaasta. Sitten he ottivat salaattia ja istuivat ikkunapöytään.

Johanna päätti tästä eteenpäin pidättäytyä englannin puhumisesta. Siitähän tämän loman kaikki väärinkäsitykset ja kompastuskivet olivat syntyneet, kielimuurista ja vaikeuksista ymmärtää toista. Lomalla oli parasta puhua taitojen ja mahdollisuuksien mukaan paikallista kieltä, ja nyt kun heillä kävi niin harvinainen tuuri, että he osasivat täydellisesti lomakohteen kieltä, hän päätti, että oli aivan matkailuetiketin mukaista käytöstä puhua tästä lähtien suomea.

He saivat tavallistakin suuremmat kebabannoksensa pöytään. He söivät ahmien nälkäänsä eivätkä malttaneet edes puhua mitään, kun suu jauhoi vain ruokaa. Suvituuli ei jaksanut syödä kuin kolmasosan annoksestaan, mutta ei se haitannut, kun hän sai sen mukaansa kotipaketissa. He pakkasivat itse jämänsä lämpöpahvirasiaan ja muovipussiin. Sitten he kiittivät ja lähtivät.

Heinosen Jallu, Ranen hyvä kaveri, ajoi pyörällä kebab-pizzerian ohitse. Johanna heilutti kättään ja pyysi Jallua ottamaan vielä kuvan heistä kolmesta ravintolan edessä. Näin matkamuistot saatiin kootuksi samalle muistikortille oikeassa järjestyksessä. Kuri ja järjestys se piti olla all inclusive -lomallakin.

Jallu naureskeli ja teki työtä käskettyä.

– Vai olette te tänään Turkin-matkalla, hän sanoi. – Rane kertoi.

– Jep, näin ollaan! Johanna nyökkäsi.

– No, ei muuta kuin hyvää lomanjatkoa sitten! Jallu toivotti.

– Tervetuloa huomenillalla pihajuhliin?

– Aha? Kiinni veti!

Kotimatkalla he pyöräilivät Super-Säästön ohitse, ja Johanna päätti poiketa siellä. Oli korkea aika ostaa tuliaiset. Ulkomaanmatkoillakin tuliaiset oli parasta hankkia paikallisesta halpahallista eikä mistään turisteille tarkoitetusta matkamuistomyymälästä. Yleensä Johanna toi etelänmatkoilta paljon mausteita, sillä ne olivat kevyitä kuljettaa lentokoneessa, halpoja ja hyviä. Kun Johanna avasi kotona matkalaukkunsa, sieltä tulvahti voimakas yrttien tuoksu.

He jättivät kebabpussit pyöränsarviin, sillä kukaan ei heidän puoleksi syötyjä kebabinjämiään Tirrilässä varastaisi. Jos veisi, se olisi sen ihmisen oma häpeä. Varis voisi käydä niitä vähän nokkaisemassa, mutta he ottivat sen riskin.

– Äiti, äiti, saadaanko me ostaa karkkia? Suvituuli vonkui.

– No jos tämän kerran, kun nyt ollaan lomalla, Johanna myöntyi.

Ranelle Johanna valitsi Marttiinin peruspuukon ja valkoisen T-paidan, jonka rinnuksissa luki Suomi Finland. Tarkemmin katsottuna paita olikin Made in Taiwan. Itselleen hän osti pussillisen kuivattuja mustikoita. Äidilleen Johanna ei keksinyt sen kummempaa tuliaista kuin suomalaista suklaata, Pandan Juhlapöydän konvehteja, vaikka muistikin, että Pandahan myytiin takavuosina norjalaisfirmalle. Anopille Johanna osti sinivalkoisen huivin, joka oli valmistettu Sri Lankassa, ja appiukolle Rapalan uistinsarjan.

Paita olikin Made in Taiwan.

Ei ollut Rapalakaan enää suomalaisomisteinen firma. Johanna muisteli, että vuosien varrella Rapalan osakkeenomistajia oli eri maihin rekisteröidyissä sijoitusyhtiöissä Jenkeissä, Iso-Britanniassa, Ranskassa ja Luxemburgissa, ja olipa joku hongkongilainenkin suursijoittaja mukana uistinbisneksessä. Sitten Johanna muisti, että Marttiinikin myytiin Rapalalle yli kymmenen vuotta sitten. Kai tuotteet kuitenkin valmistettiin Suomessa? Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt mennä jonkun tirriläläisen käsityöläisen nyrkkipajaan, että olisi saanut täysin suomalaisia tuliaisia.

Johanna ehti hätiin toppuuttelemaan lapsiaan, jotka olivat hamunneet aivan liikaa karkkia ostoskoriinsa. Johanna pisti suurimman osan takaisin hyllyyn. Kyllä kai lapset tahtoisivat jokaisen karkin ja kirkasvärisen muoviromun niiden kylkiäisenä, jos itse saisivat valita, mutta Johanna näki punaista muoviroinan kohdalla. Kreikasta heidän oli pitänyt ostaa paluumatkalle kokonaan oma kassi basaareista hankitulle, lasten hinkuamalle muovikrääsälle, ja oliko niistä leluista mikään enää hengissä ja käytössä? Ei tosiaankaan.

– Katsokaas tätä söpöä muovikoiraa, jonka suusta karkit tulevat. Kun te olette syöneet karkit, koira on edelleen tässä. Sitten kun te olette kakkineet nämä karkit, koira on ja pysyy. Kun kakat ovat muuttuneet maaksi, koira heiluttaa häntäänsä ihan yhtä hyvässä kuosissa kuin tähänkin asti. Vaikka te heittäisitte tämän koiran roskiin, se ei ole siitä moksiskaan. Vielä senkin jälkeen, kun te olette kuolleet ja maatuneet, kun teidän lapsenlapsenne ovat kuolleet ja maatuneet, tämä koira vain on ja pysyy ja haukkuu yhtä iloisena ja saman näköisenä jossakin kaatopaikalla.

Suvituuli katsoi Johannaa totisena. Sitten hän otti käteensä karkkivatsaisen koiran ja asetti sen takaisin hyllyyn. Johanna ei ollut varma, ymmärsikö Suvituuli kaiken, mitä hän tarkoitti, mutta pääpointti meni kuitenkin lapselle jakeluun. Ei kannata ostaa turhaa muovitavaraa, jos haluaa vain karkkia.

Kun he tulivat kotiin, kebabit olivat jäähtyneet jääkaappiin pistettäviksi. Oli kotiolympialaisten vuoro.

Ensiksi he heittivät tikkaa. Tassukin tuli tarkistamaan, mikä oli homman nimi, mutta kun huvitus ei sisältänyt makupaloja sille, se menetti kiinnostuksensa.

Suvituuli sai heittää kahdesta metristä, Kivi kolmesta ja Johanna viidestä. Nuorin sai aloittaa. Ensimmäisen kierroksen voitti Kivi, toisen Suvituuli ja kolmannen Johanna. Sitten kisajännitys kävi liian armottomaksi lapsille ja he alkoivat kinastella. Johanna sai heidät nopeasti ruotuun vaihtamalla heittojärjestystä, että vanhin heittääkin ensiksi. Se oli niin outoa, että Suvituulikin unohti kitistä. Lopulta Kivi voitti kisan, Suvituuli tuli hyväksi kakkoseksi ja Johanna jäi pitämään perää.

Johanna laittoi lapset kymmeneksi minuutiksi trampoliinille mehulinkoon, kun heistä piti saada lingotuksi liikoja mehuja pois. Sitten he olivat niin hikisiä, että oli hyvä hetki heittää heille jälleen uima-asut päälle ja panna heidät allasosastolle vähän polskimaan.

– Vesi on jääkylmää! Suvituuli valitti.

Kivi roiskutti sitä lisää tytön päälle, ja sota oli täydessä vauhdissa.

– Ei saa roiskuttaa, Johanna komensi. – Joka roiskuttaa, joutuu pois altaalta.

Lopulta lapset löysivät sisäisen ja ulkoisen rauhan ja pystyivät leikkimään suhteellisen sopuisasti. Johanna käytti tilaisuutta hyväkseen ja kävi hakemassa päiväpostin. Sinä päivänä posti toi yhden kirjeen, mutta Johanna tunki sen samaan kaappiin alkuviikosta tulleen kirjeen kanssa. Hän lukisi postinsa vasta loman loputtua.

Kun lapset saivat kylliksi kylmästä vedestä, Johanna ilmoitti, että kesäolympialaiset jatkuivat mäkiautoilulla. Heidän kotinsa edessä oli mökkitontille menevän hiekkatien risteys ja siinä mäessä sai polkuautolla sopivan kovat, mutta kuitenkin turvalliset vauhdit. Kivi oli saanut polkuauton kummisedältään 5-vuotislahjaksi, mutta hän mahtui siihen yhä mainiosti. Yksin hän ei saanut sillä ajella, vaan aikuisen oli valvottava, ettei hiekkatietä pitkin lähestynyt auto. Jos lähestyi, polkuauton päältä oli noustava pois ja lapsen oli mentävä autoineen tienreunaan, sellainen laki heillä oli. Onneksi rantaan menevää mökkitietä pitkin ajoi auto ehkä kerran pari viikossa, joten kauhean vilkasta ei liikenne siinä ollut.

Suvituuli ja Kivi mittasivat, kumpi sai auton menemään pidemmälle. Tietyn pisteen jälkeen sitä ei saanut enää polkea, vaan sitten mentiin pelkällä painovoimalla.

Suvituuli raahasi juuri autoa takaisin, kun Johanna kuuli iloisen tervehdyksen.

– Hei, hyvinkö auto kulkee?

Tulija oli Maija-Liisa, Ketomaantiellä asuva lasten kirkkokuoron johtaja. Hän oli jäänyt eläkkeelle kahta vuotta aiemmin, mutta kylän kakarat olivat yhä lähellä hänen sydäntään. Hän rupesi aina hymyilemään, kun vain näkikin lapsen, vaikka kakru olisi ollut omenavarkaissa.

Kivi alkoi selvittää Maija-Liisalle mäkiautonsa moottorin tilavuutta ja sylinterien lukumäärää. Se taisi olla hepreaa autottomalle Maija-Liisalle, mutta hyvin tämä kuitenkin esitti ymmärtävänsä Kivin puhetta.

– Voitko sä antaa mulle vauhtia? Kivi pyysi.

Maija-Liisa työnsi auton menemään. Suvituuli hihkui ja kiljui ja juoksi auton perään varmistamaan, ettei Kivi siirrä hänen merkkiään tai yritä sutata sitä.

Maija-Liisa madalsi ääntään.

– Mitä sinulle kuuluu?

– Hyvää, kiitos kysymästä! Johanna naurahti. – Oikein hyvää. Olen kesälomalla, mutta Ranella on työmaa kesken. Entä sinulle?

Maija-Liisa vain nyökkäsi, hänen kuulumisensa olivat ilmeisesti sillä kuitattu.

– Ajattelin vain, kun kuulin... Että onko teillä kaikki kunnossa? Maija-Liisa sanoi ja hymyili Johannalle lammasmaisesti.

– On tietysti. Kaikki on OK. Miksei olisi?

– Niin... Kun tuolla kylällä puhuttiin kummia...

– Mitä siellä puhuttiin?

– No, että teillä on menossa jotain outoa...

Johannalla alkoi nousta savu korvista, mutta onneksi se ei näkynyt päälle päin.

Johannalla kasvoi heti iso sarvi otsaan. Hän puri hammasta ja pisti kätensä puuskaan.

– Älä sinä Maija-Liisa kuuntele pahanilkisiä juoruja! Lomaa tässä vain vietetään. Näethän sinä, että lapsilla on hauskaa, Johanna sanoi ja pakottautui nauramaan railakkaasti. Hän heilautti vielä kättäänkin, kun olisi sillä liikkeellä lakaissut Maija-Liisan huolen ja juorukellojen kilkatuksen kauas pois.

– On kyllä. Mutta ettei olisi liian hauskaa, sitä minä vain. Ettei tulisi itku pitkästä ilosta.

Johannalla alkoi nousta savu korvista, mutta onneksi se ei näkynyt päälle päin.

– Kaikki on aivan kunnossa! Älä huoli. Olitko sinä menossa kylälle? Siellä onkin nyt myynnissä hyvänmakuisia mansikoita. Käyhän ihmeessä ostamassa, ennen kuin ne myydään loppuun, Johanna sanoi, eikä hän sen suoremmin olisi voinut sanoakaan Maija-Liisalle, että jatkapas juoruämmä matkaasi ja aika hätäiseen sittenkin.

Maija-Liisa lähti hipsuttelemaan kylää kohti yhä laupiaasti hymyillen, mutta Johannaa risoi koko keskustelu.

Johan nyt oli! Koko yhteiskunta oli varpaillaan, kun yksi stressaantunut, työssäkäyvä perheenäiti keksi viettää all inclusive -lomaa Suomessa. Pappi, palokunta, poliisi ja vielä kuoronjohtaja kaupan päälle, kaikilla oli jotakin nokan koputtamista. Kaikkien ihmisten pitäisi olla yhdestä muotista, sitten olisi hyvä. Mutta heidän lomaansa nuo yhteiskunnan tukipilarit eivät onnistuisi pilaamaan, sen Johanna päätti.

Rane tuli töistä ajoissa. Hän lupasi viedä rannalle mankuvat lapset uudelleen uimaan, kunhan söisi ensin.

Johanna pääsi lähtemään polkupyörällä Tirrilän kesäteatteriin katsomaan perinnenäytelmää nimeltä Seitsemän veljestä. Johanna kuvitteli itsensä kielitaidottomaksi turistiksi, jonka piti elää draaman mukana ilman, että osasi kieltä saati muisti tarinan ulkoa. Hän nautti eksoottisesta esityksestä täysin rinnoin ja taputti ja hurrasi huomiotaherättävän lujaa aina kun oli vähänkin aihetta. Kesäteatterille pakollinen paljas pylly saatiin vilahtamaan saunomiskohtauksessa ennen saunan paloa.

Väliajalla Johanna osti omenalimonadin ja joi sen pillillä pullon suusta. Sitten hän jonotti naistenvessaan. Puucee oli siisti ja sievä, ja lattialla oli siniset räsymatot ja vessassa oli siniseksi maalatut ikkunanpokat. Johanna muisti lukeneensa jostakin, että kärpäset karttoivat sinistä väriä, ja siksi keittiön ikkunanpokat maalattiin usein Välimeren maissa sinisiksi.

Kun esitys jatkui, meno sen kun parani. Johanna nauroi ääneen neljä kertaa. Varsinkin Eeroa näyttelevä nainen sai ladatuksi hahmoonsa paljon huumoria. Suurin osa veljeksistä oli naisia, sillä eihän Tirrilän kesäteatteriin saatu tarpeeksi miesnäyttelijöitä.

Kun esitys loppui ja katsojat jonottivat katsomosta pois, Johanna näki näyttelijöiden kävelevän kulissien taakse. Nyt, jos hän olisi ollut tavallisessa Suomi-elämässään eikä all inclusive -lomalla, hän olisi katsonut kiinteästi näyttelijään, mahdollisen katsekontaktin saavutettuaan hymyillyt hänelle huulet kiinni suipistettuina, nyökännyt, ja ehkä, jos näyttelijä olisi kulkenut ihan hänen läheltään, hän olisi kuiskannut:

– Oli hyvä näytelmä!

Hän oli all inclusive -lomalla ja hän oli vapaa käytöskoodistosta.

Mutta nyt hän ei ollut oma itsensä, joka käyttäytyi niin kuin vakuutusvirkailijan ja pienten lasten äidin kuului Suomessa käyttäytyä. Hän oli all inclusive -lomalla ja hän oli vapaa käytöskoodistosta. Hän marssi rohkeasti kulissien taakse ja tapasi siellä näyttelijät vaihtamassa rooliasujaan siviilivaatteisiinsa.

– Paljon kiitoksia huikeasta esityksestä! En muista, koska olisin nauttinut näin paljon teatterista. Olitte aivan mahtavia ja saitte minut nauramaan monesti. Minusta tuli kertaheitolla teidän suuri faninne!

”Juhani”, joka oli Jaakkolan Jussi, heltyi hymyilemään leveästi.

– Kiitos itsellesi! Olipa kiva, kun tulit kertomaan tämän meille.

– Me saamme niin vähän jos ollenkaan palautetta, sanoi "Simeoni", Jussin vaimo Hilkka.

– Haluaisin kutsua teidät kaikki paikallisravintolaan ja tarjota teille siellä kaljan tai jotain! Johanna julisti.

Muut näyttelijät kiittivät kohteliaasti tarjouksesta, mutta vetäytyivät paikalta kotiaskareisiinsa vedoten. Vain “Juhani” ja “Simeoni” suostuivat. Tirrilän ainoa kuppila Tussari oli muutenkin heidän kotimatkansa varrella, ja he olivat tulleet polkupyörillä. Jussi ja Hilkka pistivät roolivaatteensa isoon siniseen Ikean kassiin ja sitoivat ne pyöräntarakalle. Suomalaisesta kesäteatterista oli glamour kaukana, homma oli arkista aherrusta. Ihmiset harrastivat sitä rakkaudesta teatteriin, ei mammonaan tai julkisuuteen.

Tussarissa ei ollut muita asiakkaita kuin Pop-Pena, joka puhui ja lauloi itsekseen baaritiskillä. Hän oli paikallinen nähtävyys siinä missä betonikirkko ja kukkaistutukset. Eipä tainnut Penakaan ostaa baarista mitään, sillä hän oli syntymähumalassa eikä tarvinnut minkään näköistä rohkaisua laulaakseen. Sellainen erikoisuus Tirrilässä asusti.

Karaokea Tussarissa sai laulaa vain perjantaisin, muuten Johanna olisi laulanut Kari Tapion avustamana kappaleen Olen suomalainen. Hilkka otti vodkatuoremehun ja Jussi ison oluen. Johanna tilasi itselleen gin tonicin ja maksoi kaikkien juomat. He menivät istumaan Tussarin terassille, jossa oli kolme pientä pyöreää pöytää. Hilkka ja Jussi kertoivat ensin kauhujuttuja Seitsemän veljeksen tekemisestä ja sen jälkeen houkuttelivat Johannaa liittymään teatteriseurueeseen. Lapsinäyttelijöitäkin tarvittaisiin. Johanna nauroi ja sanoi harkitsevansa asiaa.

Seuraavaksi Jussi halusi tarjota kierroksen. Eihän nyt käynyt laatuun, että Johanna lähtisi pyöräilemään kotiin ilman, että Jussi saisi maksaa velkansa ja tarjota vuorostaan. Tasa-arvon mallimaassa Suomessa kun oltiin, myös Hilkka halusi tarjota oman kierroksensa. Niiden jälkeen he olivat valmiita lähtemään kotiinsa, mutta Johanna vannotti Jussia ja Hilkkaa tulemaan heille seuraavana iltana puutarhajuhliin.

– Tiedättehän te, missä me asumme?

Hilkka sanoi tietävänsä. Hän oli ollut Ranen kanssa samalla luokalla ala-asteella.

Kun Johanna palasi apartomentoon, lapset juoksivat häntä jo pihalle vastaan. Rane tuli myös. Ikään kuin heillä olisi tullut häntä niin kova ikävä sen muutaman tunnin aikana, jonka hän oli poissa, että he eivät malttaisi odottaa mitenkään sitä, että hän pääsisi sisälle asti ja saisi potkaistuksi kengät jalasta.

– Äiti, äiti, Tassu alkaa synnyttää!

Nyt tuli Johannaankin vipinää.

Rane ja lapset olivat oikeassa, Johanna tiesi sen heti, kun näki Tassun. Kissa oli levoton, se nousi ylös ja laskeutui alas, nuoli hetken takapuoltaan ja kehräsi. Siitä Johanna tiesi, että sillä oli kipuja. Kissat kehräsivät myös kivusta, eikä vain hyvästä olosta. Kehräys oli sen luonnonmukaista kivunlievitystä.

Kun Tassu meni pesälaatikkoonsa, Johanna sulki lapset pois kodinhoitohuoneesta ja kävi nukuttamassa lapset. Hyvän unen aihe oli molemmille Tassun pennut.

– Tämä on vähän kuin syntymäpäivän aattona, Kivi mietiskeli. – Ei tarvitsisi kuin nukkua, niin aamulla olisi lahja sängyn vieressä.

– Mutta kun on niin vaikea nukkua! Suvituuli huudahti.

– Totta, Johanna sanoi. – Mutta nyt me teemme kaikkein parhaiten, kun annamme Tassulle rauhan ja hiljaisuuden. Ettei sen tarvitse pelätä mitään. Annetaan luonnon hoitaa tehtävänsä. Kyllä Tassu osaa tämän homman, vaikka se onkin ensimmäistä kertaa synnyttämässä.

Viimein lapset uskoivat häntä ja sulkivat silmänsä.

– Hyvää yötä, äiti, Kivi kuiskasi jo puoliunessa.

– Herätä minut sitten aamulla aikaisin, Suvituuli vaati.

Johanna palasi katsomaan, kuinka Tassu pärjäsi. Mitään ei ollut vielä tapahtunut. Hän puki yöpaidan, kävi vessassa ja harjasi hampaansa. Sillä välin Tassu oli synnyttänyt ensimmäisen pennun. Se nuoli siltä kalvoja pois ja keskittyi sitten synnyttämään toista. Johanna istui kodinhoitohuoneen kaakelilattialla ja seurasi tilannetta. Kissa ei kaivannut hänen apuaan, vaan hoiti homman hienosti yksin.

Jos hän oli ollut tähän asti Tassun mami, tuliko hänestä nyt pentujen mummi?

Pentuja syntyi viisi. Hän ei ruvennut tutkimaan niiden sukupuolta, kunhan vain varmisti, että kaikki pennut olivat hengissä ja löysivät tiensä Tassun nisille juomaan maitoa. Tassu makasi rauhallisesti hievahtamatta kyljellään ja antoi poikasten imeä. Johanna olisi voinut vannoa, että kissaäiti suorastaan hymyili.

Johanna oli onnellinen. Että tällaisenkin tunteen sai ihminen kokea, että on kissansa puolesta onnellinen. Jos hän oli ollut tähän asti Tassun mami, tuliko hänestä nyt pentujen mummi?

Hän jätti Tassulle raikasta vettä ja punaista maitoa sekä vähän ruokaa siltä varalta, että se pystyisi syömään, ja lähti kodinhoitohuoneesta. Hän meni sohvalle Ranen viereen istumaan.

– Syntymä on suuri ihme, Johanna kuiskasi Ranelle liikutuksen särö äänessään.

– Niin on, varsinkin kun kollikissa synnyttää, Rane veisteli.

– Älä nyt! Kyllä sinunkin sydämesi vielä sulaa, kunhan sä näet ne rääpäleet, Johanna sanoi ja painoi päänsä miehensä olkapäätä vasten. Rane yritti antaa aina niin karskin vaikutelman, mutta kyllä Johanna tiesi, että oikeasti Ranen rinnassa sykki hellä ja hyvä sydän.

Rane otti kaukosäätimen ja sulki television.

– Miten peli päättyi?

– Ranska voitti Saksan 2–0. Griezmann teki molemmat maalit. Sunnuntain loppuotteluun menevät sitten Portugali ja Ranska.

Rane vetäisi Johannan lähemmäksi ja suuteli naistaan suulle.

– Eiköhän mennä sänkyyn, hän sanoi.

Sehän sopi Johannalle. Makuuhuoneessa Gregos osoitti sormellaan sänkyä ja sanoi Johannalle:

– Nainen. Paikka.

He iloitsivat toisistaan huolella, ja kun Rane oli jo nukahtanut, Johanna alkoi ajatella vaaleaharjaista suomenhevosta lumisessa kuusimetsässä vetämässä tukkikuormaa. Se ajatus alkoi sopivasti väsyttää häntä.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.