Miro tulee kuin tuleekin tapaamaan Saagaa. Syvällisen keskustelun jälkeen molempien elämä muuttuu.

Kaiuttimissa soi arabiankielinen poppi. Saaga istui sinivalkoisella liinalla peitetyn pöydän ääressä lehtiö edessään. Hän oli nostanut sen siihen ikään kuin rekvisiitaksi. Hymyilevä tarjoilija laski hänen eteensä viinilasin.

Kaksi tarjoilijaa kantoi tikkaita ravintolan perälle. Toinen kiipesi niille ja alkoi ripustaa kattoon nauhasta roikkuvia, silkkipaperista leikattuja koristeita. Kun katsoi tarkemmin, huomasi, että niihin oli leikattu hääparin siluetti. Punaiset, siniset, vihreät ja keltaiset silkkipaperikoristeet väpättivät vedossa. Toinen tarjoilija tähyili ylöspäin ja huuteli neuvoja tikapuilla seisovalle. Saaga huomasi salin perälle pöytiin valmiiksi asetellut sokeriset pääkallot. Ne oli koristeltu värikkäästi sokeriväreillä ja tinapaperilla. Koristeet eivät näyttäneet espanjalaisilta.

Saagaa alkoi naurattaa. Mikä siinä oli, että kaikkialla minne hän meni, valmisteltiin hääjuhlia?

– Anteeksi, mitä nuo koristeet oikein ovat? hän kysyi ohitse kulkevalta tarjoilijalta.

– Täällä on huomenna meksikolaiset häät, tarjoilija sanoi. – Morsian on Ranskasta ja mies Meksikosta. Ne haluavat Kuolleiden päivän teeman. Meidän piti tilata nuo sokeripääkallot ja koristenauhat Meksikosta asti, tarjoilija sanoi päätään pyöritellen.

Saaga nyökkäsi.

– Paikka on sitten suljettu huomenna, tarjoilija sanoi ja pyyhälsi eteenpäin.

Siitä kun he olivat istuneet samassa ravintolassa Miron kanssa, tuntui olevan iäisyys. Todellisuudessa siitä oli vain kuutisen viikkoa. Silloin paikka oli ollut uusi, mutta nyt se tuntui jo tutulta, niin kuin Saaga olisi käynyt siellä aina. Saagaa vilutti, ja jännitys kiersi vatsassa. Hän vilkaisi kelloaan. Pian se olisi tasan viisi, ja Miron pitäisi astua sisään ovesta. Sekuntiviisari kynti eteenpäin tasaiseen tahtiinsa. Saaga kuuli sydämen takovan rinnassaan. Hän yritti vetää syvään henkeä ja laskea hitaasti kymmeneen. Hän oli varma siitä, että jännitys näkyi metrien päähän, mutta tarjoilijat eivät näyttäneet kiinnittävän häneen enää mitään huomiota. Auringonsäteet siivilöityivät ulkona appelsiinipuiden oksien lävitse maahan. Jostain leijaili käyneiden appelsiinien tuoksu. Saaga mietti, oliko se jonkinlainen enne.

Raks, kello näytti tasan viittä. Miroa ei näkynyt vieläkään.

Saaga tarttui hetken mielijohteesta kellonsa hihnaan, avasi sen, ravisteli kellon irti ranteestaan ja työnsi sen laukkuunsa. Hän istuisi täällä ja odottaisi, tuli Miro tai ei. Ei hänellä ollut enää mitään menetettävää. Ajatus tuntui vapauttavalta.

Jostain kantautui hevosten kavioiden ääntä ja rummutusta. Córdoban kaduilla kulki äänestä päätellen taas jokailtainen ratsastajien letka, joka esiintyisi turisteille kuninkaallisen tallin edustalla. Oli hassua, miten kaikesta uudesta tuli niin nopeasti rutiinia. Tuntemattomassa kaupungissa alkoi kuin huomaamatta istua samoilla penkeillä ja tilata samoja annoksia. Ihan kuin ihminen tekisi tahallaan rutiineista vankilan itselleen uudessakin ympäristössä.

Saagalla oli päällään punainen hameensa, se sama, jossa Juhani oli kieltänyt häntä purjehtimasta. Hän oli heittänyt sen matkalaukkuunsa viimeisenä, kuin jonkinlaisena uhmakkaana eleenä.

Saaga vilkaisi jalkojaan. Hän oli löytänyt Roomasta samaa punaisen sävyä olevat bootsit. Ne tuoksuivat vieläkin nahalta. Hän rakasti niiden varsia kirjovia mustia köynnöskuvioita ja paksuja korkoja, jotka kopisivat määrätietoisesti katukiveyksiin.

Saaga katsoi puhelintaan. Ei viestejä eikä puheluita. Hän ei ollut kuullut Juhanista mitään sen jälkeen kun oli soittanut tälle ja ilmoittanut haluavansa erota. Saagan olo oli siitä huolimatta yllättävän kevyt. Vasta nyt hän tajusi valmistautuneensa eroon jo pitkään. Hän oli alitajuisesti tiennyt sen olevan ainoa vaihtoehto. Eroaminen oli kuitenkin aina yhtä vaikeaa. Piti hyvästellä lukematon määrä pieniä yksityiskohtia ja luopua yhdessä luoduista rutiineista. Ei enää Juhanin yllättävistä paikoista löytyviä lukulaseja. Ei yhteisiä, hiljaisia aamiaishetkiä keittiössä. Ei vaivaantuneita jouluillallisia Juhanin ja tämän tyttären kanssa. Se tuntui yhtä aikaa helpottavalta ja surulliselta.

Saaga oli ainakin ollut rehellinen. Olisi ollut helppo aloittaa sivusuhde ja olla kertomatta siitä Juhanille. Sillä tavalla ei olisi tarvinnut luopua vanhasta. Monet Saagan tuttavista olivat keski-iän kynnyksellä päätyneet sen kaltaiseen ratkaisuun. Eroaminen oli yksinkertaisesti liian vaikeaa, kun oli pieniä lapsia ja asuntolaina. Lopulta ne olivat vain tekosyitä.

Heidän erostaan tulisi helppo. Juhani saisi hänen puolestaan pitää kaiken irtaimiston: valkoiset mattonsa, kirjahyllynsä ja koristevatinsa. Asunto myytäisiin sitten joskus myöhemmin. Tuntui helpottavalta, ettei hän omistaisi pian mitään. Hän heittäisi vanhat vaatteensa ja pölyyntyneet kirjansa ja äänilevynsä hyväntekeväisyysjärjestön kirpputorille. Hän pudottaisi valokuva-albumit roskakoriin.

Saaga oli säästänyt kaikkia niitä tavaroita ikään kuin muistona itsestään. Hän oli kuljettanut niitä uskollisesti muuttolaatikoissa opiskelukämpästä toiseen. Ja minkä takia? Ehkä samasta syystä, miksi hän oli pysytellyt suhteessaan. Oli liian tuskallista myöntää, että sitä ihmistä, joka hän joskus oli ollut, ei ollut enää olemassakaan. Rakastuminen oli aina aikaan ja paikkaan sidottua. Hän oli rakastunut Juhaniin, koska oli ollut silloin valmis siihen. Ensin oli ollut rakastumisen tarve, vasta sitten oli tullut Juhani, joka antoi tarpeelle kasvot. Jos hän tapaisi Juhanin nyt, hän tuskin enää kiinnittäisi tähän huomiota.

Saagan kynä pysähtyi paperilla. Mitä se mahtoikaan kertoa hänestä, että hän odotti täällä Miroa? Oliko hänessä taas herännyt sama tarve, joka oli nyt vain saanut Miron hahmon? Hän oli kenties muuttunut, mutta mihin suuntaan? Oliko hän astumassa taas samaan ansaan?

Saaga kuuli rykäisyn selkänsä takaa.

– Haluaako rouva jo tilata? tarjoilija kysyi ja katsoi häntä pää kallellaan.

Saaga vilkaisi ovelle.

– Minä odotan seuralaista.

– Oikein hyvä, tarjoilija sanoi ja laski ruokalistan hienotunteisesti Saagan kyynärpään viereen odottamaan.

Saaga kumartui lehtiönsä ylle. Entä jos Miro ei tulisikaan? Silloin hän joutuisi poistumaan ravintolasta yksin ja vaivaantuneena. Tarjoilija katsoisi häntä tietäväisesti, kun hän mutisisi jotain epämääräistä ystävänsä myöhästymisestä. Jälkikäteen hän makaisi yksin hotellinsa sängyllä ja tuijottaisi kattoa. Miro saattoi olla hänen kuvitelmaansa. Saaga oli ehkä antanut tälle mielessään ne piirteet, joita toivoi. Hän oli tarrannut Miroon kuin hukkuva, koska ei kestänyt yksin ja tyhjän päälle jäämisen tuskaa. Ja sitä paitsi, mistä hän edelleenkään tiesi, oliko Miro ollut hänelle rehellinen. Ehkä Mirolla oli kotona raskaana oleva vaimo ja pikkuinen poika odottamassa.

Samassa Saaga tunsi ovesta sisään livahtavan viileän ilman ihollaan. Hän nosti katseensa. Miro seisoi ravintolan ovella ja antoi katseensa kiertää ravintolassa kuin jotain etsien. Hän hätkähti taas sitä, miten komealta Miro näytti kuluneissa farkuissaan ja pitkäksi venähtäneessä, poninhännälle solmitussa tukassaan.

Saaga heilautti hänelle kättään ja veti kasvoilleen hymyn. Kädet hikosivat ja pulssi hakkasi nyrkkiin puristuneissa sormenpäissä. Miro huomasi hänet, nyökkäsi ja lähti kävelemään pöytää kohden. Saagaa hymyilytti pian oikeasti. Reppu roikkui tutusti Miron olalla. Leukaa peitti musta sänki, jonka keskellä erottui harmaita laikkuja.

– Sä sitten tulit, Saaga sanoi.

– No, niinhän me sovittiin, Miro sanoi ja istuutui häntä vastapäätä. Miroakin näytti hymyilyttävän.

– Mä olin Madridissa. Nopeastihan sieltä matkusti tänne junalla.

– Sä olet puoli tuntia myöhässä.

Miro kohautti olkapäitään.

– Me ollaan nyt Espanjan ajassa. Paikallisella mittapuulla mä olen ajoissa.

Miro asetti reppunsa jalkoihinsa, tilasi tarjoilijalta viinin ja nojautui tuolissaan taaksepäin.

– No, mitä asiaa sulla oli?

Saaga sulki lehtiön ja työnsi sen laukkuunsa. Kuvitteliko hän vain, vai oliko Miron äänensävy kärsimätön? Sitten hän silitteli kädellään muutaman kerran pöytäliinaa edessään. Saaga ei tiennyt, mistä aloittaisi. Sanottavaa tuntui olevan yhtä aikaa valtavasti ja ei ollenkaan. Miten hän voisi selittää Mirolle ripittäytyneensä Roomassa valepapille ja tajunneensa, mitä oikeasti elämältä halusi? Saaga huokasi syvään. Jostain oli aloitettava.

– Sen jälkeen kun me erottiin, mä jäin kirjoittamaan Roomaan. Kustantaja muuten ottaa sen meidän kirjan ohjelmaansa. Ne ihastelivat sun kuvia.

– No sehän on hyvä uutinen, Miro sanoi ja kohotti lasiaan.

– Siksikö sä pyysit mut tänne?

Saaga pudisteli päätään.

– Kuule. Mä olen miettinyt asioita. Mä en tiedä, mitä sä tästä ajattelet. Mä olin Roomassa kirkossa. Huomasin, että rippituolissa istui pappi odottamassa ripittäytyjiä. Kun muita ei ollut paikalla, menin hetken mielijohteesta sen rippituolin ristikkoikkunan taa. Polvistuin ja kerroin sille papille elämästäni.

Saaga katsoi ulos ikkunasta. Hän tajusi itsekin miten oudolta hänen tarinansa täytyi Mirosta kuulostaa.

– Ihan tosi?

– Joo. Mä... Kerroin sille, että mä olin yrittänyt turhaan saada lasta. Ja että mun avioliitto oli umpikujassa. Ja että mä olen tavannut sut.

– Mut?

– Niin. Mä kerroin, mitä meidän välillä tapahtui.

– No voi hemmetti sun kanssa, Miro sanoi ja puhkesi nauruun.

– No mitä sun mielestä meidän välillä sitten tapahtui?

– Arvaa, mitä se pappi sanoi mulle?

– Tee sata Ave Mariaa ja kadu syntejäsi.

– Ei. Vaan se sanoi, että mene ja etsi se mies.

– Täh? Pappi sanoi noin?

– No, odota kun mä jatkan. Kun mä lähdin kirkosta, näin että siellä kopissa olikin joku turisti, joka vain leikki pappia. Mutta se ei ollut nyt mun pointti. Pointti oli se, että mä tajusin, että se oli oikeassa.

– Mitä sä tarkoitat?

Saaga nojasi kyynärpäätään pöytään ja huokasi. Pitikö hänen vääntää taas kaikki rautalangasta Mirolle? Eikö tämä muka todellakaan ymmärtänyt, mitä hän yritti sanoa?

– Mä olen eronnut Juhanista, Saaga sanoi lopulta.

Miro katsoi häntä silmiin.

– Sen valepapin takiako?

– Ei, vaan sun takiasi, pöhkö.

Miro tuijotti häntä kulmat kohollaan pöydän yli. Sitten hän otti huikan viinilasistaan ja laski lasin pöydälle siten, että se osui keskelle pöytäliinan ruutuja.

– Mä olen tajunnut, että mä en halua palata siihen elämään, jota lähdin pakoon. Mä jään tänne, ainakin joksikin aikaa. Mä aion erota töistä ja ryhtyä vapaaksi kirjoittajaksi.

Miro katsoi häntä arvioivasti.

– No johan sä olet saanut hurjia ajatuksia päähäsi. Pyysitkö sä mut tänne tämän kertoaksesi?

– Mä haluan, että meidän välit on selvät. Nyt on sun vuoro. Voitko sä kertoa mulle, miksi lähdit sillä tavalla mitään sanomatta Veronasta?

Miro käänsi kasvonsa poispäin. Oli alkanut tuulla. Jossain kaukana soitettiin kirkonkelloja. Miro näytti vakavalta.

– Ei siinä ole mitään kerrottavaa.

– Sun täytyy. Sä olet sen mulle velkaa.

– No, hyvä on, Miro oli pitkään hiljaa kuin sanoja etsien. – Mä en koskaan kertonut sitä kenellekään, mutta me oltaisiin Marian kanssa saatu lapsi, hän sanoi sitten hitaasti. – Mutta Maria ei halunnut pitää sitä. Ja pian sen jälkeen se katosi. Ja sitten kun se löytyi hukkuneena, mä vannoin itselleni, etten enää koskaan kiinny kehenkään, Miro sanoi. – Ja sitä paitsi sulla oli aviomies ja se lapsiprojekti. Mä ajattelin, että mun on parempi poistua ajoissa näyttämöltä. Muuten mä olisin vain tiellä.

– Voi Miro, mä olen todella pahoillani.

Saaga laski kätensä varovasti Miron kädelle. Miro ei vetänyt omaansa sen alta pois. Samassa tarjoilija ilmestyi pöydän luo laskeakseen sille hopeisen kippokokoelman, jossa oli erilaisia kastikkeita. He vetivät kätensä hämillisinä pois.

Miro ei ehkä koskaan ymmärtäisi, miten hyvin hän tätä ymmärsi, Saaga ajatteli. Hän muisti kaihertavan tuskan, joka iski joka kuukausi. Unien tyttären, joka tuntui liukuvan aina vain kauemmas. Siihenkin tuskaan tottui, ja se muuttui jonkinlaiseksi hiljaa jäytäväksi vihaksi. Lopulta jäljellä oli vain turruttava tyhjyyden tunne.

Tavallaan Miro oli heidän suhteensa myös oikeassa. Saaga oli uskonut, että Juhani oli hänen viimeinen mahdollisuutensa saada lapsi. Hän oli jo sen ikäinen, ettei ehtisi enää tavata ketään toistakaan, ennen kuin olisi jo liian myöhäistä. Niin hän oli ainakin ajatellut. Ehkä juuri se oli saanut hänet jäämään suhteeseen, joka oli ollut jo pitkään eloton.

Tarjoilija rykäisi. Hän piteli käsissään lehtiötä ja kynää.

– Anteeksi, saisinko nyt tilauksenne? Meillä on hieman kiire keittiössä.

Saaga oli salaa hyvillään keskeytyksestä. Miro avasi ruokalistan ja valitsi nopeasti listalta kalaa. Kun tarjoilija oli poistunut tiskinsä taa, Miro risti kätensä eteensä ja naulitsi katseensa Saagaan.

– Mikä se sun varsinainen asia oli?

– No, Saaga sanoi ja huokasi.

Miksi tämä oli aina yhtä vaikeata? hän mietti.

– Mä halusin sanoa tämän sulle kasvotusten. Se valepappi oli oikeassa. Mä haluan olla sulle rehellinen, koska sitten asia ei ainakaan jää painamaan mua.

– Niin?

– Mä... Haluaisin olla sun kanssa. Mä haluaisin yrittää. Jos siitä vaikka tulisi jotain.

– Miksi?

– Koska... Niin... Ehkä... Koska mä rakastan sua.

Miro nojautui häntä kohti pöydän yli.

– Oletko sä tosissasi? Miten sä voit sanoa noin, ethän sä vielä edes tunne mua? Vai kuvitteletko sä nyt vaan, että rakkaus pelastaa sut kohtalolta?

– Ehkä. Mutta miksi niin ei voisi käydäkin? Uskot sä kohtaloon?

– Tavallaan.

– Mä taas uskon, että ihminen valitsee kohtalonsa itse.

Tarjoilija laski lautaset heidän eteensä anteeksipyyntöjä mutisten. Saaga oli tilannut couscousia saksanpähkinöillä ja homejuustolla. Annos tuoksui yhtä hyvältä kuin ensimmäiselläkin kerralla. Miro vilkaisi hänen lautastaan.

– Etkö sä syönyt saman annoksen viimeksikin?

Saaga nyökkäsi.

– Sä taidat olla turvallisuushakuista tyyppiä.

Saaga naurahti.

– Mä mietin just samaa. Ihmisestä tulee nopeasti tapojensa orja.

– Niin, sitä saattaa vaikka alkaa soitella samalle miehelle.

– Hehheh.

– Mä olen tosissani. Ehkä mä olen sulle vaan joku turvallisuustekijä. Sä et uskalla olla yksin, vaikka fantasioissasi istut yksin avoautossa ja karautat auringonlaskuun.

– Miro, jos mä etsisin turvallisuutta, mä palaisin kotiin Juhanin luo. Mutta mä en aio palata. Se on nyt selvää.

– Mitä Juhani siihen sanoo?

– No, ei sillä ole aikaa ajatella koko asiaa, kun sillä on niin paljon palavereja. Mä luulen, että sillä on jo joku uus kiikarissa.

Sanoessaan sen ääneen Saaga tajusi asian olevan totta. Ehkä Juhani oli siksi viihtynyt niin hyvin työmatkoillaan.

He haarukoivat hetken annoksiaan mitään puhumatta.

– Mä olen ajatellut, että me voitaisiin alkaa tehdä töitä yhdessä. Sillä tavoin me voitaisiin olla vapaita. Mä kirjoitan ja sä kuvaat. Matkustetaan paikasta toiseen. Katsotaan sitten ajan kanssa, että toimiiko tämä.

– Entä se sun lapsihaaveesi?

Saaga nosti katseensa. Hän näki taas syntymättömän tyttärensä edessään. Tyttö katsoi häntä vakavana, kuin vastausta odottaen. Äkkiä Saaga oli varma, että toivo ei ollutkaan menetetty. Hän voisi ehkä sittenkin saada lapsen. Ehkä se onnistuisi Miron kanssa. Hän muisti lääkärin sanoneen, että kyse oli aina myös parin välisestä kemiasta, joka oli lopulta mysteeri lääkäreillekin.

– Mitä mieltä sä olet siitä? hän kysyi Mirolta.

– Mä? Miten niin?

– Haluaisitko sä lapsen? Jos se olisi mahdollista?

Miro oli pitkään hiljaa. Saagaa harmitti, että hän oli ottanut koko asian puheeksi. Heidän keskustelunsa alkoi muistuttaa jonkinlaista sopimusneuvottelua. Kaikki sujui hyvin aina siihen asti, kun piti alkaa puhua joko menneisyydestä tai tulevasta.

– No kun sä nyt kysyit, niin totta kai mä haluaisin lapsen. Mutta voin mä yhtä hyvin elää ilmankin.

– Mutta tahdotko sä, Miro? Tahdotko sä olla mun kanssani?

Miro tarttui Saagan käteen pöydän yli.

– Tahdon. Tahdon mä.

He tuijottivat hetken toisiaan väpättävän kynttilänliekin yli.

– Jos tämä olisi elokuva, niin nyt me suudeltaisiin ja lopputekstit vilistäisivät kankaan yli, Saaga sanoi.

– Äh, syödään ensin, Miro sanoi nauraen. – Kippis sille!

Saaga makasi vielä pitkään hereillä Miron nukahdettua. Kaupunki hiljeni ikkunan takana, kuu kiipesi taivaalle. Sinä yönä kuu näytti asettuvan omalle paikalleen ja pysyvän siinä levollisesti. Kuu oli aina lohdullisesti oma, unenomainen itsensä.

Saaga tunsi olevansa matkan alussa. Hän ei vielä tiennyt, mihin se johtaisi. Lopulta hän vaipui kevyeen uneen tai sitten hän vain kuvitteli niin. Äkkiä hän näki syntymättömän tyttärensä seisomassa kuun valossa sänkynsä vieressä. Tytär katsoi häntä mustilla silmillään. Saaga kokeili vaistomaisesti kädellään, että Miro oli yhä hänen vieressään. Miro nukkui rauhallisesti hänen toisella puolellaan. Saaga painoi päänsä takaisin tyynyyn ja sulki silmänsä.

Tyttö ei sanonut mitään, seisoi vain siinä ja vartioi heidän untaan.

Kertomus päättyy.

Lue lisää:

Jatkiksen edelliset osat

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.