Johanna tuntee syyllisyyttä, ettei ole ollut perillä Oonan menemisistä. Hänhän vietti vain lemmenlomiaan Hannun kanssa! Ehkä mitään tällaista ei olisi koskaan tapahtunut?

Ei helvetti.” Oonan kasvot ovat kalpeat. Hän työntelee salaattia lautasensa reunoille, hän ei ole syönyt mitään koko lounaan aikana. Johanna tarttuu tyttärensä käteen. Käsi on jääkylmä, sormet tuntuvat luisevilta.

”Mistä kuvista se tyyppi puhuu?”

Oona riuhtaisee käden irti, painaa kasvot käsiinsä.

”Mä haluan kuolla”, Oona mumisee käsien suojasta. ”Mä haluan tappaa itseni.”

Johanna kiertää pöydän ympäri ja silittää tyttärensä hentoja hartioita. Hän muistaa, miten piirteli prinsessoja ja keijuja Oonan selkään, kun tämä oli pieni tyttö, miten tytär nukahti hänen sormiensa hitaaseen liikkeeseen.

”Sä voit kertoa mulle kaiken”, Johanna sanoo hiljaa. ”Älä pelkää.”

Oona ravistaa päätään.

”Etkö sä tajua, miten hirveää tää on?”

”Tajuan kulta. Me keksitään keinot selvitä tästä yhdessä.”

Kun Oona alkaa puhua, Johanna ei meinaa aluksi kuulla hänen ääntään. Hiljaa, käsiensä takaa kuiskien, Oona kertoo ajasta, jolloin hänen paras ystävänsä, zimbabwelaissyntyinen Cathy, tapaili tyylikästä, itseään monta vuotta vanhempaa miestä. Se mies oli Raul Westerberg, Liberaalipuolueen nuorisosiiven johtaja, joka nyt uhkailee Johannaa ja Oonaa.

”Ne tapaili vähän aikaa viime kesänä”, Oona sanoo ja kertoo hiljaa ajanjaksosta, josta Johanna ei ole tiennyt mitään.

Se oli jännittävää aikaa. Oonan ystävä Cathy tapasi miehen uimarannalla ja ihastui heti. Mies oli sivistynyt, älykäs, varakas ja hauska. Hänellä oli sivistyneitä, älykkäitä, varakkaita ja hauskoja kavereita, ja heidän kanssaan Oona ja Cathy pääsivät uuteen maailmaan, missä kaikki oli kutkuttavan jännittävää. He purjehtivat Helsingin edustan saariin, kiersivät festareita kalliilla autoilla, asuivat hotelleissa ja kävivät ravintoloissa, joihin heidän ei olisi pitänyt päästä sisään. Raul ja tämän ystävät maksoivat kaiken, ja Oona ja Cathy kokivat päässeensä mukaan todelliseen elämään, aikuisten maailmaan, joka oli aivan toista kuin heidän omien vanhempiensa töiden ja huolien täyttämä maailma.

Raul oli hellä, kohtelias ja älykäs. Raul sanoi rakastavansa Cathyä ja hänen ystävänsä flirttailivat Oonan kanssa. Heillä kaikilla oli tyttöjen näkökulmasta valtavasti rahaa, ja sillä rahalla sai samppanjaa, hotelliöitä, hienoja päivällisiä ja keikkalippuja. Miesten ystäväpiiri oli kansainvälinen ja kiehtova. Oli taiteilijoita, muusikoita, pankkiireja ja Raulin kaltaisia nuoria poliitikkoja. Kaikkia yhdisti usko siihen, että maailma on heille auki, ja niin se todella tuntui olevan.

”Miksi minä en tiennyt tästä kaikesta mitään?” Johanna kysyy hiljaa.

”Sä olit just tavannut Hannun”, Oona sanoo. ”Te kiersitte yhdessä Eurooppaa, mä halusin jäädä Suomeen.”

Johanna tuntee piston rintalastan alla. Hän muistaa sen ajan. Muistaa uuden suhteen synnyttämät, vatsassa lepattavat perhoset, pitkät puhelut, yölliset kävelyretket ja raukeat aamut. Muistaa ihmeellisen tunteen, että vielä tässä iässä jokin elämässä voi alkaa, uuden ihmisen aiheuttaman läsnäolon ja heräämisen tunteen, joka oli monella tavalla samanlaista kuin nuorena ja silti täysin erilaista, painavampaa ja rennompaa. Hän muistaa Pariisin, Prahan, Budapestin ja Lissabonin Hannun kanssa, pitkät junamatkat, viinilasilliset puistoissa, auringonlaskut ja museot. Ja syyllisyyden sekaisen helpotuksen siitä, että Oona ei halunnut mukaan. Oona sanoi pärjäävänsä mainiosti kotona Cathyn kanssa, ja Johanna oli onnellinen siitä, että tyttö oli niin itsenäinen ja järkevä, että hän saattoi luottaa tähän. Hän eli sinä kesänä Hannun kanssa uutta nuoruutta, aikaa, joka oli melkein liian hyvää ollakseen totta.

Sinä kesänä Raul, hänen ystävänsä, ja Oona ja Cathy viettivät paljon aikaa Raulin vanhempien huvilalla Ruissalossa. Valkoisen pitsihuvilan seinillä oli Raulin isovanhempien ja heidän vanhenpiensa kuvia, arvokkaasti pukeutuneita naisia ja jylhäilmeisiä patriarkkoja, jotka olivat sukupolvi toisensa perään omistaneet, kouluttautuneet ja hallinneet maata. Tuimat patriarkat vaativat paljon itseltään ja muilta, jotka eivät koskaan epäilleen pyrkimystensä vilpittömyyttä ja itsensä ja jälkikasvunsa mahdollisuuksia täyttää tehtävät, jotka tuntuivat heille annetuilta. Oona ja Cathy joivat nuorten miesten kanssa Raulin vanhempien ehtymättömästä viinikaapista löytyneitä viinejä, jokaisella pullolla oli tarina, kokeilivat huumeita ja kuuntelivat hämmentyneinä nuorten miesten tarinoita maailmasta, joka tuntui heidän korviinsa sadulta.

Oona ja Cathy tyytyivät niissä keskusteluissa nyökyttelemään hiljaa tai huokailemaan ihastuneina. Kummallekaan ei tullut mieleenkään osallistua omien sukujensa tarinoilla, kertoa ihmisistä, joiden kohtalot tuntuivat näiden suurmiesten rinnalla vaatimattomilta ja niin noloilta, että tytöt pelkäsivät nolouden tahraavan myös heidät. Cathyn isä oli suomalainen sähköinsinööri ja äiti zimbabwelaisessa slummissa kasvanut nainen, jolla oli kauniit silmät ja korkeat poskipäät ja joka pesi hänen isänsä ja tämän työkavereiden pyykit. Cathyn isä ja äiti tapasivat suomalaisinsinöörien yhteisellä asuinalueella, jolla Cathyn äiti kulki pyykkikori päänsä päällä keinuen. Kun he menivät naimisiin, Cathyn äiti ei osannut edes lukea, ja kun he Suomessa erosivat, äidillä ei ollut mitään muuta kuin Cathy ja vakituinen työpaikka pesulassa, jonka tuoksu oli Cathylle lapsuuden tuoksu.

Oonalla oli jatkuvasti katoileva isä, jatkuvasti töitä tekevä ja hänen mielestään nololla tavalla julkisuudessa esiintyvä yksinhuoltajaäiti ja täti, jonka perheessä hän tunsi olevansa kotona. Molemmat tytöt olivat kasvaneet ajatukseen, että elämässä oli pakko vain yrittää selvitä, keskittyä toimintaan ja sysätä omat tunteensa sivuun. Se, miten itsestään selvänä Raul ja hänen ystävänsä pitivät unelmien toteuttamista, ovien avautumista ja valtaan ja tärkeisiin asemiin pyrkimistä, oli heille vieläkin pökerryttävämpää kuin huumeet, joita he kokeilivat huvilan puutarhassa ruusupensaiden ja omenapuiden keskellä.

”Yhtenä viikonloppuna sinne huvilalle tuli amerikkalainen valokuvaaja”, Oona sanoo. Johanna puristaa vesilasia kädessään. Hänen tekee yhtäkkiä hirvittävästi mieli viiniä, suurta lasillista tummaa, ranskalaista punaviiniä, jota juodessaan voisi kuvitella syksyisen maan.

Valokuvaajan nimi oli Jonathan. Hän oli Oonaa kymmenen vuotta vanhempi, hänellä oli paksut, tummat, olkapäille ulottuvat hiukset, ja hän kertoili jutellessaan rennosti matkoistaan, joita oli tehnyt maailman kriisialueille vanhalla, itse kunnostamallaan maastoautolla. Jonathan oli lumoavin mies, jonka Oona oli koskaan tavannut. He istuivat kahdestaan puutarhassa, kun muut olivat menneet nukkumaan, katselivat tähtiä ja puhuivat maailmasta ja unelmista. Jonathanin seurassa Oona huomasi kertovansa asioista, joita ei koskaan ennen ollut edes ajatellut, siitä, miten halusi opiskella lääkäriksi ja lähteä kehitysmaihin rokottamaan lapsia, miten haaveili maailman kiertämisestä ja elämästä, johon ei koskaan kuuluisi omistusasuntoa, avioliittoa tai pysyvää työpaikkaa.

Jonathan suuteli Oonaa omenapuun alla ja sanoi tämän olevan maailman kaunein tyttö. Hän otti Oonasta sarjan valokuvia ja niissä kuvissa, ihastumisen hehku silmissään ja auringonlaskun valo poskillaan, Oona näytti myös omasta mielestään kauniimmalta kuin koskaan ennen. Jonathan kuvasi Oonaa myös alasti. Hän kuvasi rakastelun jälkeen raukeana hymyilevää Oonaa, vettä pisaroivaa Oonaa tulossa suihkusta, kuun valossa riisuutuvaa Oonaa. Jonathanin seurassa Oona tunsi olevansa se nainen, jonka Jonathan hänessä kertoi näkevänsä, vapaa, ihmeellinen, puhtaan kaunis. Jonathanin kanssa hän oli valmis kokeilemaan kaikkea, mitä mies halusi. Kaikki tuntui suurelta seikkailulta, maailmalta, jossa toinen toistaan ihmeellisemmät asiat odottivat häntä.

Kun Jonathan kertoi haaveilleensa pitkään kuvasarjasta, missä olisi kaksi alastonta naista, tummaihoinen ja vaaleaihoinen, Oona epäröi vain hetken. ”Ei mitään pornoa”, Jonathan selitti, ”vaan kaunista ja taiteellista, tyylikkäitä, mustavalkoisia kuvia harkitussa valossa.” Oona ehdotti asiaa Cathylle monen viinilasillisen jälkeen, ja Cathy suostui nähtyään Jonathanin Oonasta ottamat kuvat, ne, joissa Oona näytti ihmeellisen kauniilta.

Aluksi tytöt olivat kuvissa varauksellisia ja jäykkiä, mutta viinin, huumeiden ja Jonathanin kutkuttavien suudelmien jälkeen he rentoutuivat ja alkoivat leikkiä. Kuvista tuli taiteellisia ja kauniita, mutta myös niin eroottisia, että aamulla Oonaa ja Cathyä hävetti. He eivät aluksi osanneet olla luontevasti toistensa seurassa, ja miesten jutut, jotka aiemmin olivat tuntuneet jännittäviltä ja kiehtovilta, tuntuivat nyt jotenkin karkeilta, likaisilta ja ylimielisiltä. Kun tytöt lopulta pääsivät häpeän yli ja juttelivat tapahtuneesta, molemmat halusivat lähteä huvilalta. He pakkasivat tavaransa ja liftasivat Turkuun, koska kumpikaan ei halunnut pyytää Raulilta ja tämän ystäviltä kyytiä, tai yhtään mitään.

He eivät osanneet puhua asiasta kunnolla edes toisilleen, ja miehille he eivät sanoneet mitään. Cathy lakkasi tapaamasta Raulia ja Oona Jonathania, syksy tuli ja koulu alkoi, ja he palasivat takaisin ikäistensä ystävien seuraan. Kesä, joka oli alkanut ihmeellisenä ja kiehtovana, tuntui muistoissa vain häpeälliseltä, likaiselta, väärällä tavalla huumaavalta ajalta.

”Ja nyt ne kuvat ovat Raul Westerbergin hallussa”, Johanna sanoo.

Oona painaa nyrkit silmilleen.

”Millaisia ne ovat?” Johanna kysyy, lempeästi.

”Sellaisia…. Sellaisia, että mä kuolen, jos ne tulevat julki.”

”Kulta, älä sano noin.”

”Mä tarkoitan sitä”, Oona melkein huutaa. ”Mä tapan itseni, jos ne kuvat ikinä tulevat julkisuuteen!”

”Eivät ne tule”, Johanna sanoo. ”Mä pidän siitä huolen.”

”Miten?”

”Keksin keinot.”

”Ai ilmoitat, että väitteet Knorringista ovat perättömiä?”

”Jos se vaatii sitä, niin mä teen sen.”

Oona on pitkään hiljaa. Kyynelet valuvat hänen poskiaan pitkin, ripsiväri värjää niistä pikimustia puroja.

”Ootko sä mulle vihainen?” Oona kysyy.

”En tietenkään kulta.”

”Oikeasti?”

”Oikeasti. Mutta sille Westerbergille mä olen ihan helvetin vihainen!”

Kun he ovat lähdössä, Oonan puhelin soi.

”Faija?”, Oona sanoo hämmästyneenä. ”Miten sä oot täällä?”

”Sulle on vieras”, sanoo Jaakko Sairanen, kun Johanna palaa töihin. Johannan huoneessa istuu näyttävä, tummaihoinen nainen, edessään kuppi vihreää teetä. Nainen on Oonan ystävän Cathyn äiti Esther, he ovat tavanneet vuosien varrella monta kertaa tyttöjen asioissa, mutta eivät ole koskaan tutustuneet kunnolla.

”Niitä kuvia ei missään nimessä voi julkaista”, Esther sanoo ääni täristen. ”En voi ymmärtää, miten Cathy voi tehdä jotain sellaista. Tämä on niin hirvittävä häpeä. Olen kasvattanut hänet yksin, olen yrittänyt parhaani. Jos joku näkee hänet sellaisissa kuvissa… sillä tavalla… en voi edes kuvitella.”

Esther purskahtaa itkuun. Johanna istuutuu tämän viereen, silittää varovasti hartioita.

”Pidän huolen siitä, että ne kuvat eivät koskaan tule julki”, hän sanoo. ”Minä lupaan, mitä ikinä se vaatii.”

Esther pyyhkii silmiään.

”Anteeksi. En yleensä romahda tällä tavalla. Tämä on vain… meidän kulttuurissamme, kaksi naista sillä tavalla… sellaista ei tapahdu.”

”En syyttäisi tyttöjä”, Johanna sanoo varovasti. ”He ovat nuoria. Valta oli niillä miehillä, aikuisilla.”

”Tuntuu, että olen menettänyt Cathyn”, Esther sanoo. ”Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä hän puuhaa. Hän on ihan vieras minulle.”

”Tiedän miten vaikeaa on kasvattaa lasta yksin”, Johanna sanoo. ”Sinulle sen täytyy olla vielä vaikeampaa, kun täällä ei ole ketään sukulaisia. Mutta olen varma, että olet tehnyt parhaasi. Cathy on mahtava tyttö!”

”Jos ne kuvat leviävät netissä… kuka tahansa voi nähdä ne myös Zimbabwessa. Siskoni. Serkkuni. Äitini. Sen jälkeen me emme voisi mennä sinne enää koskaan.” Esther nousee ja menee ikkunaan, katsoo lasin takana putoilevaa räntää. Hartiat tärisevät.

”Niitä ei julkaista”, Johanna sanoo. ”Vannon sen.”

Kun Esther on mennyt, Johanna koputtaa Jaakko Sairasen oveen.

”Meidän täytyy luopua tästä jutusta”, hän sanoo.

Sairanen kaartaa satulatuolillaan Johannan eteen.

”Mitä sinä puhut?”

”Tässä on kyseessä liian monen ihmisen elämä. Vaikka journalismi on tärkeää, se ei ole tärkeämpää kuin oikeiden ihmisten oikea elämä.”

”Me emme luovu tästä jutusta”, Sairanen sanoo tiukasti. ”Sellaista mahdollisuutta ei ole.”

Oona Sydänmaa ei ole nähnyt isäänsä vuoteen. Oonan elämässä isä on ollut aina enemmänkin fiktiivinen kuin todellinen hahmo, vuoroin poissaoleva sankari ja vuoroin kaiken tuhoava antisankari, jolle hän on kuvitellut erilaisia ominaisuuksia äidin kertomusten ja omien haaveidensa pohjalta.

Lapsuudessa isä oli hauska mies, joka ilmestyi paikalle harvakseltaan, vei Oonan Linnanmäelle, Korkeasaareen ja jäätelölle, eväsretkille metsään ja ystäviensä puutarhajuhliin, missä Oona sai opetella soittamaan kitaraa. Isä oli rennompi ja hauskempi kuin äiti, isä leikki ja kertoi vitsejä eikä nalkuttanut kampaamattomista hiuksista tai väärin päin puetusta villatakista. Kun äidin kanssa oli riitaa, Oona toivoi, että isä tulisi ja ottaisi hänet mukaansa, veisi salaperäisille matkoilleen, joiden sisältöä Oona ei koskaan ymmärtänyt kunnolla, mutta jotka hän kuvitteli samanlaisiksi kuin Peppi Pitkätossun isän matkat Hopsu-laivalla.

Kun Oona kasvoi, ihailuun alkoi sekoittua katkeruutta, epämääräistä syyllisyyttä ja vihaa. Välillä hän ajatteli, että hänessä täytyi olla jotain vikaa, kun isä hylkäsi hänet. Hän oli varma, että hän ei ollut isän rakkauden arvoinen, eikä ehkä koskaan olisi kenenkään miehen rakkauden arvoinen. Välillä hän oli vain vihainen. Hän tunsi jääkylmää vihaa miestä kohtaan, joka oli aikuinen, mutta käyttäytyi kuin lapsi, joka ajatteli vain itseään ja seuraavaa hetkeä, eikä välittänyt ihmisestä, jonka oli maailmaan saattanut.

Kun isä nyt seisoo Oonan koulun ulkopuolella vanhassa parkatakissa, kaulassaan suuri kaulaliina ja päässään ikivanha hiihtopummin pipo, Oona on samaan aikaan häpeissään, raivoissaan ja onnellinen.

”Mulla on ollut sua ikävä”, Janne sanoo halattuaan Oonaa, kaksi pitkää, lämmintä halausta. ”Ajattelin jäädä nyt pidemmäksi aikaa Suomeen. Haluaisin olla sun elämässä enemmän.”

Janne ja Oona kävelevät loskaisen kaupungin halki kahvilaan, josta saa hyvää kaakaota ja itse tehtyjä leivoksia ja jossa Oona käy silloin, kun haluaa olla yksin. Hän ei halua, että kukaan hänen ystävistään tapaa isää. Ei edes Cathy, ei varsinkaan nyt.

”Älä sano noin, jos sä et oikeasti tarkoita sitä”, Oona sanoo ja kyynelet nousevat hänen silmiinsä. Hän on tämän päivän aikana itkenyt enemmän kuin koko vuonna yhteensä, hän tuntee itsensä lapseksi, jolla on flunssa, haluaisi käpertyä peiton alle juomaan mehua ja katsomaan piirrettyjä.

”Tällä kertaa mä tarkoitan”, Janne sanoo. ”Oon ollut paska faija ja paska ihminen. Mutta oon päättänyt muuttua.”

”Sä oot pettänyt lupauksesi aina”, Oona sanoo, ja yhtäkkiä hänen vuosien aikana kätkemänsä viha puskee esiin, saa posket ja rintakehän polttamaan. ”Miksi mä uskoisin sua nyt?”

”Mä oon ollut kolme kuukautta kuivilla”, Janne sanoo. ”Ilman kamaa ja viinaa. Ja oon käynyt terapiassa. Ollaan puhuttu paljon susta.”

Myös Jannen silmäkulmaan nousee kyynel. Oona ojentaa isälle nenäliinan pöydän yli ja menee vessaan. Isän itku on kiusallista katsottavaa, Oona haluaisi isän olevan kerrankin aikuinen ja vahva, lohduttavan häntä.

Kun Oona palaa, Janne on koonnut itsensä.

”Anteeksi”, hän sanoo. ”Ei ollut tarkoitus alkaa sun edessä vetistelemään.”

”Hyvä jos ei”, Oona sanoo viileästi. ”Mä oon saanut lohduttaa sua ja mutsia ihan tarpeeksi. En jaksa sitä enää.”

”Oot oikeassa”, Janne sanoo. ”Me ollaan oltu surkeita vanhempia.”

”Sä oot ollut surkea”, Oona sanoo. ”Mutsi on yrittänyt parhaansa.”

Janne nyökkää.

”Mä oon ollut surkea.”

Oonaa alkaa yhtäkkiä hymyilyttää. Isän kasvoista näkee, että tämä on ollut selvin päin pidempään kuin ennen. Silmät ovat kirkkaammat ja katse tarkempi kuin ennen, kasvojen turvotus laskenut.

”Mitä sulle kuuluu?” isä kysyy. ”Vai haluatko sä edes kertoa?”

Oona oli ajatellut, että ei kerro. Isä ei koskaan saisi tietää kuvista, hänestä ja Cathystä, Jonathanista ja Raulista, ei siitä, miten ihastunut hän oli Jonathaniin, miten valmis tekemään kaiken, mitä tämä pyysi, miten hän ja Cathy ihailivat Raulin ystäväpiiriä, miten he halusivat tehdä mitä tahansa kelvatakseen heille. Hän ajatteli, että mieluummin kuolisi kuin kertoisi mitään sellaista kenellekään, kaikkein vähiten isälleen.

Mutta jostain syystä hän kertoo sen kaiken nyt. Hän kertoo äidistä ja Peter Knorringista ja mummista ja Minnasta, jonka isä on Peter Knorringin isä. Hän kertoo Egyptin matkasta, jota on odottanut koko vuoden, mutta joka nyt saatetaan joutua perumaan. Hän kertoo nimimerkkien taakse kätkeytyvistä ihmisistä, jotka haukkuvat netin keskustelupalstoilla hänen äitiään huoraksi ja toivovat, että tämä raiskataan. Ja hän kertoo kesästä Cathyn, Raulin ja Jonathanin kanssa, jahdeista, juhlista, huvilasta ja huumeista ja valokuvista, joiden julkaisemisella Raul Westerberg uhkailee hänen äitiään.

”Mä haluaisin tappaa itseni”, hän sanoo kun on kertonut sen kaiken. Ääni on pikemminkin toteava kuin epätoivoinen. ”Mä haluaisin kuolla häpeästä. Siitä, että ne kuvat on olemassa ja että ne on sillä paskiaisella. Ja että se paskiainen uhkailee mutsia. Mä olen sössinyt kaiken ja haluaisin kuolla.”

”Kultaseni. Sä et ole sössinyt yhtään mitään!”

Isä tarttuu Oonaa käsistä. Puristus on luja ja lämmin. Oonasta näyttää kuin isä olisi yhtäkkiä kasvanut suuremmaksi, kuin ryhti olisi suoristunut ja hartiat levinneet.

He lähtevät kahvilasta. Isä kiertää kätensä Oonan hartioiden ympäri ja he harppovat suurten kuralammikkojen yli, väistelevät autojen roiskuttamaa loskaa.

”Sä et ole tehnyt mitään väärin”, isä sanoo tiukasti, ja puristaa Oonan lähemmäs itseään.

”Mua hävettää”, Oona kuiskaa.

”Sulla ei ole mitään hävettävää. Eikä pelättävää.”

”Miten niin?”

”Maailma on täynnä jätkiä, jotka toimivat samalla tavalla”, isä jyrisee. Oona ei ole koskaan kuullut uneksivan, omissa ajatuksissaan leijuvan isänsä puhuvan yhtä napakasti mistään.

”Ne kuvittelevat olevansa oikeutettuja kaikkeen ja hallitsevat muita pelolla. Ajattele sitä tyypiä, Peter Knorringia. Raiskaa naisen ja laittaa isänsä pelottelemaan sen hiljaiseksi. Se Raul tekee aivan samaa. Yrittää hallita muita pelon ja häpeän voimalla.”

Ilta on hämärtynyt. Oona haistaa isänsä takista piipputupakan tuoksun. Hän rakasti sitä tuoksua lapsena, silloin kun isä oli hänen kanssaan, kun he leikkivät ja isä oli iloinen ja läsnä. Kun isä sytytti piipun ja nosti hänet syliinsä, he saattoivat istua tuntikausia lukemassa kirjoja ja juttelemassa.

”Mistä pitäen sä olet ollut noin radikaali?” Oona kysyy.

”Ei tämä ole radikaalia”, isä tuhahtaa. ”Radikaalia on ajatella, että muutamalla hyväosaisella mulkerolla olisi ikuinen oikeus hallita kaikkia muita pelon ja häpeän voimalla!”

Oona purskahtaa nauruun.

”Sanonko mä tuon Raulille?” hän kysyy.

”Sanot!” isä sanoo. ”Sanot sille, että se ei voi tehdä mitään pelotellakseen sua.”

”Kyllä se voi.”

”Ei voi.”

”Miten niin?”

”Millainen aikuinen mies houkuttelee alaikäisiä tyttöjä alastonkuviin?” isä sanoo.

Oona punastuu. Alastonkuva. Isän suusta se sana kuulostaa erityisen nololta, likaiselta.

”Ei ne kuvat ole uutinen”, isä jatkaa, ”vaan ne kusipäiset jätkät! Aikuinen poliitikko tarjoaa alaikäisille tytöille alkoholia ja huumeita ja houkuttelee ne poseeraamaan alastonkuvissa. Jos jonkun pitäisi pelätä, niin sen jätkän!”

Suojasää on kiristynyt pakkaseksi. Oona tuntee kirpeän ilman keuhkoissaan, ripsiinsä tiivistyvän kuuran. Hän katsoo kovaan ääneen puhuvaa isäänsä, jonka kädet ovat nyrkissä ja jonka poskille katulampun valo luo jyrkät varjot. Hän ei ole koskaan nähnyt isää niin vihaisena, niin varmana jostain, niin valmiina taistelemaan.

”Mä nitistän sen jätkän!” isä sanoo, mutta Oona pudistaa päätään.

”Älä. Mä nitistän sen.”

Johanna ei ole koskaan nähnyt Jaakko Sairasta niin vihaisena. Lempeä, ymmärtäväinen, kaikessa häntä tukeva pomo on nyt kylmä ja kireä kuin pelti, hänen poskensa ovat kireät ja jalka naputtaa lattiaa hermostuneesti.

Sairanen lukee koneensa näytöltä Johannan kirjoittamaa tiedotetta.

SYDÄNMAA-OHJELMAN VÄITTEET KNORRINGISTA PERÄTTÖMIÄ – tekijät pahoittelevat aiheuttamaansa harmia, alkaa teksti, jonka Johanna haluaa lähettää kaikille tiedotusvälineille. Toimittaja Johanna Sydänmaan luotsaamassa TV Viiden Sydänmaa -ohjelmassa vieraili viime viikolla Suomen tämän hetken suosituin poliitikko, liberaalipuolueen puheenjohtaja Peter Knorring. Ohjelmassa toimittaja Sydänmaa kertoi saaneensa tiedon Knorringin nuoruudessa tapahtuneesta raiskauksesta. Knorring kiisti väitteen tuoreeltaan. Nyt ohjelman toimittajat ovat saaneet selville, että väite on perätön. Lähdesuojan takia Johanna Sydänmaa ei voi kertoa tapauksen yksityiskohtia tarkemmin. Ohjelman tekijät pahoittelevat Knorringille ja tämän perheelle aiheutunutta harmia.

”Mä en tiedä mitä muutakaan me voitaisiin tehdä”, Johanna sanoo hiljaa, anteeksi pyydellen.

”Tuo teksti on paskaa”, Sairanen murahtaa. ”Jokainen lause siinä on valhetta ja paskaa. Me emme lähetä sitä.”

Johanna tärisee. Hän ajattelee lounaspöydässä itkevää Oonaa, Cathyn itkevää äitiä, kuvia, joita lipevännäköinen Raul Westerberg saattaa tälläkin hetkellä katsoa.

”Mä kerroin sulle, mistä on kyse”, hän sanoo. ”Mitä sä vielä haluat?”

Sairanen sulkee tiedotteen.

”Ymmärrän, että tämä on sinun perheellesi vaikeaa”, hän sanoo. ”Mutta tämä ei ole mikään perheasia. Tässä on kyse koko tekijätiimin journalistisesta integriteetistä. Me emme julkaise tiedotetta, joka ei ole totta.”

Jaakko Sairanen on pieni, hento, kapeaharteinen mies. Johanna on niin vihainen, että haluaisi ravistella Sairasta, tarttua kaksin käsin kapeisiin harteisiin ja nostaa miehen vasten seinää.

”Mitä sinä sitten ehdotat?” Johanna kysyy. Hän on niin vihainen, että ääni ei meinaa tulla.

Sairanen puhdistaa lasejaan.

”Minä ymmärrän, että tämä asia on hankala”, hän sanoo. ”En minäkään halua, että tyttärellesi tai äidillesi aiheutuu vaikeuksia.”

”Äidin minäkin olin valmis uhraamaan journalismin alttarille”, Johanna sanoo sarkastisesti, ”mutta Oonaa en.”

”Tietenkään me emme anna tämän vaikuttaa Oonaan”, Sairanen sanoo.

”Miten me se estetään?”

”Kuvitteletko sä, että me voidaan oikeasti estää se sillä, että vedetään väitteet pois?” Sairanen kysyy. ”Luuletko, että ne ei sen jälkeen enää kiristä meitä ikinä?”

Johanna on niin väsynyt, että haluaisi nukahtaa siihen paikkaan, käpertyä lattialle ja vetää paksun viltin päälleen.

”Mä vihaan tätä työtä”, hän sanoo. ”Lopetan tän tämän jälkeen.”

Johannan puhelin soi.

Oona soittaa.

”Mutsi. Mä hoidan Raulin. Älä tee mitään nyt”, tytär sanoo ja lopettaa puhelun ennen kuin Johanna ehtii sanoa mitään.

Raul Westerberg asuu isovanhempiensa omistamassa arvoasunnossa kauniissa, vuosisadan alun kivitalossa. Oona on käynyt Raulin luona juhlissa Cathyn kanssa monta kertaa, seissyt oven takana vahvassa meikissä ja pienessä hiprakassa, molempien yllä kirpputorilta hankitut merkkivaatteet, joihin heillä ei uutena olisi koskaan varaa.

Nyt Oona seisoo saman oven takana kämmenet hikisinä, sydän jyskyttäen. Isä odottaa alhaalla. Hän halusi mennä yksin. Ja hän halusi mennä, halusi puhua Raulille suoraan, kohdata tämän kasvokkain. Ulkoa hän näki valot Raulin ikkunoissa. Nyt hän kuuntelee oven takaa kuuluvaa musiikkia. Mitä jos Raul ei ole yksin? Jos hänellä on tyttöystävä kylässä, tai kavereita, samat, Oonan tuntemat, kalliisiin pukuihin pukeutuvat miehet? Mitä hän sitten tekisi? Mitä ne miehet tekisivät hänelle? Musertuisiko hän heidän edessään? Murskaisivatko ne hänet?

”Paskiaiset yrittävät hallita pelolla”, isä vaahtosi hänelle. ”Jos pelolle antaa vallan, ne voittavat! Siksi sinä et saa antaa pelon voittaa. Sinun on kohdattava se, taisteltava sitä vastaan. Jos kieltäydyt pelkäämästä, ne eivät voi sinulle mitään!”

Raulin asunnon ovi on tummaa puuta, ovikello paksua messinkiä. Oona soittaa ovikelloa. Helähdys kuulostaa valtavan kovalta, niin kuin sen ääni täyttäisi koko rappukäytävän.

Oven takaa kuuluu yhä musiikkia. Oona odottaa. Pehmeät askelet kulkevat kohti ovea. Kestää ikuisuuden, ennen kuin ovi aukeaa.

Raul Westerberg seisoo Oonan edessä ohuessa paidassa ja löysissä housuissa, kädessään puolitäysi viinilasi. Raulin katse on raukea ja tukka pörrössä, näyttää siltä kuin hän olisi juuri noussut sängystä.

”Moi?”

”Moi.”

Raul katsoo Oonaa kysyvästi. Hetkeen Oona ei keksi mitään sanottavaa. Suu on kuiva. Sydän hakkaa. Hän haluaa paeta, juosta raput alas ulkona odottavan isän syliin. Mitä hän on kuvitellut? Miten hän on kuvitellut voivansa haastaa tämän miehen, miehen, joka tuntee jokaisen, jolla on valtaa, jonka puhelimessa on pääministerin, Suomen pankin johtajan ja kaikkien päätoimittajien numerot, kaikki etunimillä. Miten hän on kuvitellut voivansa mitään tällaiselle miehelle? Mitä hän sanoisi? Ja missä? Esittäisikö hän asiansa rapussa, missä kaikki naapurit voivat kuulla? Vai pyytäisi päästä sisään, asuntoon, jonka lukkojen takana Raul voi keksiä mitä tahansa? Oonan posket ovat hehkuvat ja punaiset. Hän ajattelee ulkona odottavaa isää. Jos pelolle antaa vallan, ne voittavat!

Oona hengittää syvään, puristaa kädet nyrkkiin ja avaa ne taas, katsoo Raulia suoraan silmiin ja sanoo:

”Sä olet uhkaillut mun äitiä.”

Se kuulostaa kevyeltä. Toteavalta. Viileältä. Oona antaa ilman virrata ulos keuhkoista, lämpö katoaa poskilta.

Jos kieltäydyt pelkäämästä, ne eivät voi sinulle mitään!

”Mä en ymmärrä mistä sä puhut?” Raul sanoo. Silmät viiruina. Raulilla on tummat kulmakarvat ja tuuheat ripset. Cathyn mielestä ne olivat miehelle melkein liian kauniit, ripsien takana syvät, tummanvihreät silmät.

”Kyllä ymmärrät”, Oona sanoo ja katsoo Raulia tiukasti, vaikka tämä yrittää kääntää päänsä pois. ”Sulla on ne Jonathanin ottamat kuvat. Sä olet uhannut mun mutsille, että julkaiset ne, jos se ei peru väitettä Knorringin tekemästä raiskauksesta.”

Raul vilkaisee kerroksen muita ovia, lasisten ikkunoiden takaa hehkuvat valot. Naapurit saattavat kuunnella, mutta se on vain hyvä asia. Hänellä ei ole mitään hävettävää. Ei mitään pelättävää.

”Mä esitin sun äidillesi tarjouksen”, Raul sanoo ivallisesti hymyillen. ”Jos se toimii niin kuin mä pyydän, mä toimin niin kuin se haluaa. Tai sitten me molemmat toimitaan niin kuin itse haluamme. Ei se ole uhkailua, vaan reilua peliä.”

”Se on kiristystä”, Oona sanoo ja puristaa kynnet kämmeniinsä ollakseen huutamatta. Raul hänen edessään näyttää komealta, mutta kuvottavalta. Miten Cathy on koskaan voinut maata sellaisen kanssa, suloinen, kaunis, älykäs ystäväni Cathy.

Raulin takaa kuuluu naisen ääni.

”Muru, kuka siellä on?” kysyy joku, jonka ääntä Oona ei tunnista.

”Ei kukaan”, Raul vastaa. ”Mä tuun ihan just.”

”Olkoon sitten niin”, Raul sanoo Oonalle. ”Sä voit kutsua sitä ihan miksi tahansa. Mutta sä et voi estää mua tekemästä niin kuin sanon.”

Raul yrittää vetää oven kiinni. Oona työntää jalan nopeasti oven väliin. Hän ei ole koskaan ennen tehnyt mitään sellaista.

”Mitä helvettiä?” Raul sähähtää.

”Sä voit tehdä niillä kuvilla mitä haluat”, Oona sanoo jäätävästi. ”Ja mä voin julkaista videon, joissa sinä ja Cathy vedätte kokaiinia teidän huvilan terassilla. Äänestäjillä on oikeus tietää totuus sinusta. Aikuinen mies, joka tarjoaa alaikäisille tytöille huumeita ja raahaa kaverinsa ulkomailta ottamaan niistä alastonkuvia.”

Raul Westerbergin kasvot muuttuvat kalpeiksi, vihreät silmät kapenevat viiruiksi.

”Mukavaa iltaa!” Oona sanoo ja hymyilee pirullisesti. ”Oli hauska tavata.”

Jatkis päivittyy joka lauantai. 

Lue myös:

edellinen osa

Elina Hirvonen on palkittu kirjailija ja elokuvantekijä, jonka kolmas romaani Kun aika loppuu ilmestyi keväällä. Hirvonen rakastaa matkustamista, tanssimista ja poliittisia draamasarjoja ja lukee kaunokirjallisuuden lisäksi hallitusohjelmaa.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.