Oona turvautuu rakkaaseen Aila-mummiinsa, joka on aina ymmärtänyt ja tukenut varauksettomasti. Aila rohkaistuu ja soittaa puhelun, joka päättyy yllättävästi.

Mä tiedän tismalleen, mitä mä teen!”

”Kulta. Sä olet seitsemäntoista. Sä et voi ymmärtää, mitä seurauksia sillä voisi olla.”

”Äiti. Mä en olisi ikinä uskonut, että sä annat tuollaisten tyyppien pelotella sua!”

Oona seisoo Johannan edessä hurjana, lunta hiuksissaan. Jaakko Sairanen kuuntelee heidän keskusteluaan, Johannasta se kaikki tuntuu omituiselta, kuin olisi vahingossa tullut töihin yöpaita päällä.

Kello on paljon, työpäivän olisi pitänyt päättyä jo kauan sitten, mutta he ovat yhä Jaakko Sairasen huoneessa, yhä erimielisiä siitä, miten käsitellä Knorringin tapausta. Vuoden viimeisen Sydänmaa-ohjelman suora lähetys on kolmen päivän kuluttua, eivätkä he tiedä, mistä ohjelmassa puhutaan tai kuka sinne kutsutaan vieraaksi.

Oona soitti Johannalle heti tavattuaan Raulin, halusi puhua tämän kanssa heti. Nyt hän seisoo Jaakko Sairasen huoneessa takki auki, posket ulkoilmasta kirkkaina, niin päättäväisenä ja uhmakkaana, että Johannasta tuntuu kuin tyttärestä olisi kuoriutunut esiin toinen puoli, jotain, mikä oli tähän asti pysynyt kätkettynä.

”Mitä sinä tarkkaan ottaen keskustelit Westerbergin kanssa?” Sairanen kysyy Oonalta.

”Sanoin, että en pelkää sitä. Jos se julkaisee meidän kuvat, mä julkaisen videon, missä se vetää Cathyn kanssa kokaiinia vanhempiensa kesähuvilalla.”

Johanna yskäisee. ”Sulla on sellainen video?”

Oona hymyilee voitonriemuisesti.

”Haluatteko nähdä?”

Johanna, Sairanen ja Oona kerääntyvät pöydän ympärille. Oonan kännykän näytölle ilmestyy ruusupensaiden täyttämä puutarha, pensaiden takana uljas pitsihuvila. Pikkutytöille pitää opettaa nuoresta asti hyviä tapoja”, kuuluu samea miehen ääni. Kamera etsii Raul Westerbergin kasvot, iho on ruskettunut, silmät punertavat. ”Vai mitä muru?”, Raul kuiskuttaa tytölle, jolla on musta, värikkäällä huivilla sidottu tukka, paljaat olkapäät ja ihoa myötäilevä mekko.

”Oksettaa nähdä Cathy ton seurassa!” Oona sähähtää.

Raul kuljettaa kättään Cathyn kaulalla ja olkapäillä, hivelee hetken rintoja. ”Mä tiedän, mistä sä tykkäät”, Raul kuiskuttaa. ”Sä tykkäät vauhdikkaista kyydeistä!” Cathy kikattaa. Raul tekee puutarhapöydälle kokaiiniviivan, käärii satasen setelin pilliksi ja antaa sen Cathylle. ”Naiset ensin!”

Kun video on loppu, Jaakko Sairanen ottaa silmälasit pois, hankaa linssejä kovaa paitansa helmaan.

”Tietääkö Raul, että sulla on tällainen?” hän kysyy.

”Tietää. Se itse pyysi mua kuvaamaan.”

”Jestas. Raulin piti olla puolueen tulevaisuuden toivo. Poliittinen komeetta. Nopea äly ja ilmiömäiset viestintätaidot.”

”Olihan tuossa taitoja!” Oona sanoo ja nauraa.

Johanna katsoo Oonaa hiljaa. Hän tietää, että nyt ei ole oikea hetki kysyä. Silti sanat karkaavat hänen suustaan:

”Veditkö säkin?” hän kysyy ja puraisee kieltään.

”Vedin”, Oona sanoo. ”Mutta mä en tykännyt siitä.”

Johanna nyökkää, tuntee poskillaan Sairasen liian ymmärtäväisen katseen, puhdistaa hameestaan näkymätöntä tahraa. Me ehdimme puhua tästä vielä, hän ajattelee. En saa alkaa riehua nyt. Minun täytyy olla Oonan luottamuksen arvoinen.

Johanna katsoo ikkunasta näkyvää vastapäisen talon seinää, ajattelee sen takana asuvia ihmisiä, yrittää ravistaa mielestään kuvat Oonasta vetämässä kokaiinia ja ties mitä muuta noiden vanhempien miesten kanssa, Oonasta kikattamassa tuntemattoman miehen kädet vartalollaan, Oonasta, joka vasta hetki sitten oli lapsi.

”Me emme voi kontrolloida sitä, mitä Westerberg tekee”, Johanna sanoo Oonalle. ”Jos hän päättää julkaista ne kuvat, sinun koko loppuelämäsi muuttuu. Ja Cathyn elämä”, Johanna lisää ja ajattelee kyyneliä pyyhkivää Cathyn äitiä, jolle hän lupasi, ettei kuvia julkaista.

”Mä en pelkää sitä”, Oona sanoo.

”Sä et voi tietää, mitä se tarkoittaa.”

”Mä tiedän sen, että jos alan nyt pelätä, saan pelätä aina”, Oona sanoo rauhallisesti, aikuisen kuuloisesti. ”On tyhmää, että ne kuvat on olemassa. Me oltiin Cathyn kanssa idiootteja, kun ihastuttiin sellaisiin jätkiin. Mutta se tapahtui. Aika monelle tapahtuu jotain sellaista. Ei sellaisten hetkien hinta voi olla, että pitää koko loppuelämä pelätä paljastumista!”

”Mä ymmärrän sun pointin”, Jaakko Sairanen sanoo. Johannaa ärsyttää, että mies on siinä, hän haluaisi keskustella Oonan kanssa kahden, tämä kaikki tuntuu liian yksityiseltä muille.

”Ymmärrätkö säkin mutsi?” Oona kysyy.

”En ole varma.”

”Pointti on se, että kaikki noi äijät hallitsevat pelolla ja häpeällä. Ajattele Peter Knorringia ja sitä mimmiä, jonka se raiskasi!”

”Maiju Salmelaa.”

”Niin. Se on sama asia. Knorring ja faijansa pelottelivat sitä mimmiä häpeällä, vaikka sillä ei ollut mitään hävettävää, syyllinen oli Knorring. Nyt Raul yrittää tehdä saman mulle, Cathylle ja sulle. Mä en suostu siihen! Itseni, ja kaikkien maailman tyttöjen takia, mä en suostu pelkäämään sitä!”

Oona huutaa. Oona ei ole koskaan kiihtynyt sillä tavalla, ei puhunut mistään niin varmasti ja päättäväisesti. Hän ei ole koskaan osallistunut poliittisiin keskusteluihin, ei esittänyt mielipiteitään ehdottomasti, ei haastanut muita. Nyt hänessä on paloa, joka saa hänet kuulostamaan ikäistään vanhemmalta, kypsältä, ja vahvalta.

”Mä ymmärrän kulta”, Johanna sanoo lopulta. ”On hienoa, että sä ajattelet noin.”

Sairanen vilkaisee kelloa. Hän näyttää uupuneelta, jotenkin kuluneelta.

”Ehdotan, että me menemme kaikki nukkumaan”, hän sanoo. ”Huomenna on pakko sopia viimeisen ohjelman vieraat.”

”Mutta te siis jatkatte tästä aiheesta?” Oona kysyy.

Johanna ja Sairanen vilkaisevat toisiaan.

”Emme ainakaan ala esittää sellaisia valheita, etteivät raiskausväitteet olisi totta”, Sairanen sanoo.

Johanna nyökkää. Kun Sairanen sulkee koneen, Johannan kirjoittama lehdistötiedote vilahtaa ruudulla. Sairanen napauttaa sen roskakoriin.

”Mennäänkö syömään?” Johanna kysyy Oonalta, kun he ovat ulkona. Oona näyttää kiusaantuneelta.

”Mä lupasin mennä faijan kanssa”, hän sanoo sitten. ”Jos ei sua haittaa?”

Oonan äskeinen varmuus on poissa. Johanna kuulee äänessä syyllisyyden, vanhempien huolia kantavan lapsen jatkuvan epävarmuuden. Hän kiertää kätensä Oonan hartioiden ympäri, rutistaa tytön itseään vasten.

”Mitä jos mentäisiin kaikki kolme?” hän kysyy, yllätyksenä myös itselleen. ”Siis jos sulle ja Jannelle sopii?”

Oonan silmät loistavat. Lapsena hän toivoi sellaisia hetkiä aina, että he kolme voisivat tehdä jotain yhdessä, että he edes leikkisivät tavallista perhettä. Niin tapahtui hyvin harvoin. Jannen näkeminen raivostutti Johannaa. Siihen aikaan hän ajatteli jatkuvasti arkea ja selviytymistä, miten rahat riittäisivät lainoihin ja Oonan harrastuksiin, miten aika riittäisi töihin, opiskeluun ja Oonalle, miten tytär saisi elää mahdollisimman tasapainoisen lapsuuden, vaikka hän oli niin paljon poissa, niin usein uupunut ja kireä.

Johanna tunsi Oonan lapsuudessa jatkuvaa huolta, jatkuvaa syyllisyyttä Oonan takia. Koko elämä oli taiteilemista kapealla narulla, jonka alapuolella odotti kaikennielevä kuilu. Siksi uneksivan, raukean, kitaraa soittelevan, matkoistaan leppoisasti kertoilevan, marihuanantuoksuisen Jannen tapaaminen herätti Johannassa lähes väkivaltaisen raivon. Sinä saatanan kusipää et tiedä elämästä mitään, hän ajatteli nähdessään entisen miehensä leikkivän iloisesti tyttärensä kanssa, Oonan tuijottavan isäänsä silmät ihastuksesta tähtinä.

”Se olisi tosi kivaa!” Oona sanoo nyt, puristaa hänen kättään ja hyppelee kuin pieni lapsi.

Janne odottaa heitä thaimaalaisen ravintolan edessä. Johanna ei ole nähnyt entistä miestään pariin vuoteen, nyt Jannen näkeminen hätkähdyttää, hetken tuntuu kuin olisi joutuneet aikakoneella hetkeen, johon ei enää halunnut palata.

Janne halaa Oonaa ja näyttää hetken siltä kuin aikoisi halata myös Johannaa, ojentaa sitten kätensä ja tervehtii melkein muodollisesti.

”Moi. Onko ok, jos mä tuun teidän kanssa syömään?” Johanna kysyy ennen kuin Janne ehtii sanoa mitään.

”Musta olisi kiva olla pitkästä aikaa kolmisin”, Oona sanoo ja kuulostaa sydäntäsärkevältä.

”Tietysti!” Janne sanoo iloisesti ja avaa ravintolan oven.

Pienessä ravintolassa on vain muutama pöytä, valaistus on hämärä ja thaimaalainen musiikki soi hiljaisella. Heidän lisäkseen ravintolassa on vain pari ihmistä, pariskunta, joka näyttää siltä kuin tapaisi toisensa salaa ja äiti kahden aikuisen lapsen kanssa, niin Johanna olettaa.

Tarjoilija ohjaa heidät pöytään. Johanna tuntee olonsa samaan aikaan kiusaantuneeksi ja oudolla tavalla kotoisaksi, niin kuin tämän olisi pitänyt tapahtua jo kauan sitten. Jannen kasvoilla näkyvät juoden, poltellen ja haahuillen vietetyn elämän jäljet, silti miehessä on jotain karismaattista, nyt jotain aikuisempaa kuin ennen.

”Isä rohkaisi mua tapaamaan Raulin”, Oona selittää innoissaan.

Johanna vilkaisee Jannea hämmentyneenä. Hän ei ole koskaan ajatellut miestä rohkaisijana, tai erityisen rohkeana.

”Mun tytärtä ei pelotella”, Janne sanoo. ”Tai ketään muutakaan.”

He tilaavat papaijasalaattia, maapähkinäcurrya ja lohta kookosmaidossa. Ravintolassa ei tarjoilla alkoholia, Oona ottaa coca colaa, ja Janne ja Johanna vettä.

”Mä olen lopettanut juomisen”, Janne sanoo, ”halusin sen takia tulla tänne.”

Johanna on kuullut samat sanat ennenkin. ”Kaikki muuttuu”, Janne sanoi silloin, kun Oona oli pieni. Kun hän kävi tapaamassa tyttöä ja katosi taas, kun hän lupasi viedä Oonan Tallinnaan ja Legolandiin ja kalastamaan ja vaeltamaan, mutta aina tuli jotain, jonka takia matkat piti perua viime hetkellä. Aina silloin Johannan piti keksiä Oonalle jotain muuta, jotain, joka haalistaisi pettymyksen ja veisi pahan mielen pois. Aina Oona esitti urheaa ja reipasta, ja aina Johanna tiesi, että tyttöön sattui.

Nyt Jannessa on jotain oikeasti erilaista, suorempaa, aikuisempaa.

”Miksi tällä kertaa?”Johanna kysyy ja kuulostaa katkeralta, vaikka ei haluaisi.

”Oonan takia. Haluan tutustua siihen oikeasti.”

Johanna nielee kysymykset siitä, miksi vasta nyt. Miksei Janne ollut valmis tutustumaan tyttäreensä silloin kun tämä oli lapsi, kun tyttö odotti isäänsä enemmän kuin mitään muuta, kun Johanna ei koskaan ollut yksin riittävän hyvä.

”Mäkin haluan tutustua suhun”, Oona sanoo hiljaa. ”Ehkä mutsikin haluaa?”

Pariskunta nousee pöydästä. Mies auttaa takin naisen päälle hellästi, sipaisee samalla niskaa. Johanna muistaa vuodet, jolloin oli valmis tekemään Jannen kanssa mitä tahansa, jolloin pelkkä kävelyretki miehen kanssa tuntui seikkailulta, tämän läsnäolo portilta uuteen maailmaan. Hän ajattelee Hannua, josta ei ole kuullut mitään ikävästi päättyneen puhelun jälkeen. Mitä tapahtuisi, jos Hannu päättäisi lähteä? Tapaisiko hän enää koskaan ketään, haluaisiko edes tavata? Mitä jos elämä vain menisi niin, että rakkautta tai edes seksiä, ei enää tulisi? Ja sitten yhtäkkiä olisi sen ikäinen, että muuttuisi muiden silmissä näkymättömäksi, vaikka itse kokisi yhä olevansa nuori?

”Tietysti haluan”, Johanna sanoo. ”Tosi hienoa, että sä olet päättänyt pysyä kuivilla.”

Lopun aterian ajan tunnelma on rentoutunut, niin kuin he olisivat mikä tahansa, vuosien aikana yhteen hioutunut perhe.

Janne haluaa tietää lisää Sydänmaa-ohjelmasta ja Peter Knorringista, ja kaikki heidän välillään on yhtäkkiä niin lämmintä, että Johanna kertoo tälle kaiken, Wilhelm Knorringista, äidistään ja siskostaan, jotka eivät enää halua puhua hänen kanssaan.

”Sun mutsilla on tuollainen menneisyys?” Janne sanoo lähes kunnioittavaan sävyyn. ”Vau.”

”Mä aina ajattelin, että mummilla on jokin suuri salaisuus”, Oona sanoo mietteliäästi. ”Mun mielestä oli pienestä asti selvää, että mummin sisällä on jotain, mikä ei näy päälle.”

”Sä olet aina tuntenut sen paremmin kuin mä”, Johanna sanoo. ”Se on aina rakastanut sua enemmän.” Hän sanoo sen toteavasti, ilman kipua. Joskus hän oli nololla tavalla mustasukkainen äidin Oonaa kohtaan näyttämästä kiintymyksestä, se tuntui aina korostavan jotain mistä hän itse oli jäänyt paitsi, hiljaista etäisyyttä hänen ja äidin välillä. Mutta nyt hän on onnellinen siitä, että Oonan elämässä on monta rakastavaa aikuista, kaikki se rakkaus tuntuu turvalta, joka suojaa Oonaa maailmaa vastaan.

”Oletko sä puhunut mummisi kanssa sen jälkeen, kun tämä… tämä kuvio selvisi?” Janne kysyy Oonalta.

Oona pudistaa päätään.

”En. Mutta mä puhun nyt.”

Aila Sydänmaalle tyttärentytär on aina ollut erityisen rakas. Kun hän hoiti pientä Oonaa, hän tunsi saavansa lapsenlapselta varauksetonta rakkautta, jota ei koskaan saanut omalta tyttäreltään. Oona juoksi häntä vastaan ovelle, levitti pienet, pulleat kätensä ja huusi. ”Mummi!”, äänellä, joka helisi Ailan korviin tuulikellon kirkkaana. Isompana Oona tuli usein hänen luokseen suoraan koulusta, antoi hänen laittaa välipalaa heille molemmille, teki läksyt hänen keittiön pöytänsä ääressä ja kuunteli, kun hän kertoi keveitä anekdootteja lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Kun Oona 15-vuotiaana rakastui ensimmäisen kerran tosissaan, ensin palavasti, sitten onnettomasti, Aila harkitsi kertovansa tälle oman elämänsä suuresta rakkaudesta, Wilhelm Knorringista. Myös myöhemmin hän ajatteli sitä usein, ajatteli, että kaikista ihmisistä juuri Oona ymmärtäisi sen asian, ymmärtäisi ne tunteet ja rakastetuksi tulemisen kauneuden. Ei tuomitsisi, niin kuin hän pelkäsi kaikkien muiden tuomitsevan.

Silti hän jätti kertomatta. Hän ei missään nimessä halunnut, että Johanna saisi tietää. Johanna suhtautui häneen jo valmiiksi halveksuvasti, se oli selvää, vaikka tytär yritti kätkeä halveksuntansa kohteliaan etäisyyden taakse. Johannan silmissä hän oli ennen kaikkea alistettu nainen, arka ja elämää pelkäävä ressukka, joka ei uskaltanut laittaa väkivaltaiselle miehelle vastaan, ei rohjennut jättää tätä. Aila oli varma, että Johanna näkisi myös suhteen Wilhelmiin jonkinlaisena hyväksikäytön muotona, paheksuisi sitä ja värjäisi omalla asenteellaan rumaksi suhteen, joka Ailan elämässä oli kaikkein kaunein, kaikkein arvokkain muisto.

Kun Oona nyt tulee koulupäivän jälkeen hakemaan Ailaa kävelylle, tarttuu tätä käsikynkästä ja kertoo tietävänsä Wilhelmistä kaiken, Aila on melkein helpottunut.

”Äitisikö sinulle kertoi?” Aila kysyy.

”Niin.”

”Paheksuuko se minua?”

”En usko. Ei se ainakaan ole sanonut. Enemmänkin se on pahoillaan siitä… ohjelmasta.”

Aila puristaa huulensa tiukaksi viivaksi, puristaa Oonan käsivartta niin, että se melkein sattuu.

”Minä en hyväksy äitisi tekoa”, Aila sanoo tiukasti. ”Jos se antaa häpeän pysyä sen miehen yllä… ja häpäisee varmasti minut siinä samalla, en halua koskaan enää nähdä sitä.”

Oona ei ole koskaan kuullut pienen, hennon, varovaisen mumminsa puhuvan sillä tavalla.

Ailan silmäkulmaan nousee kyynel. Oona pyyhkii sen pois.

He kävelevät kohti puistoa, jossa kävivät usein silloin, kun Oona oli lapsi. Pakkanen on kiristynyt, ja yöllä on satanut paljon lunta, lapset kiipeilevät lumikasoissa puiston vieressä, kirkkaanväriset haalarit hohtavat hämärässä illassa.

Oona muistaa, miten hän laski mäkeä samanlaisissa lumikasoissa samalla paikalla, miten hän kerran houkutteli myös mummin kiipeämään lumikasan huipulle ja laskemaan pyllymäkeä alas, miten mummi laski lapsijoukon keskellä nauraen, pitkä takki lumesta märkänä.

”Mä tykkäsin pienenä tästä paikasta tosi paljon”, Oona sanoo.

”Muistat sen vielä?”

”Tietysti. Mä muistan kaikki hetket sun kanssa. Tai ainakin luulen niin.”

He istuvat penkille lumikasojen lähelle, Oona pyyhkii penkin lumesta ja etsii laukusta paketin keksejä ja termospullon, johon on keittänyt heille kahvia evääksi. Mummin kanssa he ovat käyneet eväsretkillä aina, ja siksi se tuntuu yhä oikealta, heidän kahden erityiseltä jutulta.

”Mun lempikeksejä”, Aila sanoo ja hymyilee. ”Muistit senkin.”

”Mähän sanoin, että muistan kaiken”, Oona sanoo. Hän katsoo mummin profiilia, joka on edelleen kaunis ja uljas, hän voi kuvitella, miltä nuori mummi näytti pankinjohtaja Knorringin silmissä, miten lumoava tämä oli.

”Millaista se oli?” hän kysyy sitten. ”Wilhelm Knorringin kanssa?”

Mummi nielaisee keksiä väärään kurkkuun, yskii hetken silmät vesissä.

”Ai mikä SE?”

Oona nauraa.

”En mä SITÄ tarkoittanut. Elämä. Suhde. Millaista teillä kahdella oli yhdessä?”

Aila on pitkään hiljaa.

”Se oli kauneinta, mitä minulla on koskaan ollut”, hän sanoo sitten. ”Se oli monella tavalla väärin. Mutta se oli silti enemmän oikein kuin mikään muu, enemmän totta.”

Mummilla on käsissä nappanahkaiset hansikkaat, samanlaiset tummansiniset ja istuvat, joita hän on käyttänyt aina. Oona silittää hansikkaan verhoamaa kättä.

”Musta on ihanaa, että sä olet saanut kokea jotain sellaista.”

”Onko?”

”On. Sä olet ansainnut kaiken mahdollisen kauniin.”

”Et siis ajattele, että tein kamalan väärin?”

”Ketä kohtaan?”

”Isoisääsi.”

”Se teki sua kohtaan paljon enemmän väärin. Se, että sen kaiken keskellä joku teki sut edes vähäksi aikaa onnelliseksi, on mun mielestä pelkästään oikein.”

Aila puristaa Oonan kättä.

”Ei se ollut vähäksi aikaa”, hän sanoo hiljaa.

”Mitä sä tarkoitat?”

”Se, että Wilhelm on olemassa. Että sain olla hänen kanssaan. Että minun elämässäni oli sellainen aika, sellainen ihminen. Se kaikki tekee minut onnelliseksi joka ikinen päivä”, Aila sanoo painokkaasti, kuin ne sanat olisivat aarteita.

Ailan kotona Oona haluaa katsoa valokuvia. Aila etsii albumin, jota ei ole koskaan näyttänyt kenellekään, ei edes Minnalle. Sen albumin lehdet ovat täynnä haalistuneita kuvia nuoresta Ailasta ja nuoresta Wilhelm Knorringista.

Niissä kuvissa, missä Aila on yksin, hän näyttää erilaiselta kuin muuten, leikkisältä, rohkealta, kohtalokkaalta. Niissä kuvissa missä Aila ja Wilhelm ovat yhdessä, he seisovat puistossa tai rannalla kädet toistensa ympärillä ja Wilhelm katsoo Ailaa niin rakastuneesti, että Oonan sydämessä läikähtää. Hän on ollut tosissaan rakastunut kahdesti: 15-vuotiaana rinnakkaisluokan poikaan, joka tuli kouluun aamulla krapulassa ja teki opettajainhuoneeseen omatekoisen pommin, ja edellisenä kesänä Jonathaniin, jonka ottamat kuvat nostavat hänen vatsaansa kuvotuksen aallon. Hän miettii rakastaisiko koskaan ketään samalla tavalla kuin mummi Wilhelmiä, jättäisikö kukaan ihminen häneen jälkeä, joka tekisi vielä vuosien päästä onnelliseksi?

”Oletteko te pitäneet mitään yhteyttä sen jälkeen… sen jälkeen, kun se loppui?” Oona kysyi.

”Minä en halunnut”, Aila sanoo. ”Minun oli pakko valita. Valitsin Pekan, äitisi ja Minnan. Jos olisin pitänyt yhteyttä häneen… en olisi ollut kunnolla läsnä heille.”

”Entä nyt?” Oona kysyy.

”Hänellä on perheensä”, Aila sanoo. ”En ole halunnut puuttua siihen. Vaikka….” Aila menee vanhan, raskaan, puisen lipaston luo, jonka on perinyt omasta lapsuudenkodistaan. Hän avaa lipaston ylimmän laatikon, siirtää tavaroita syrjään, nostaa ylös pohjan, joka ei olekaan laatikon oikea pohja, ja jonka alta paljastuu pino huolellisella käsialalla kirjoitettuja kirjeitä.”Hän kirjoittaa minulle joka vuosi”, Aila sanoo. ”En vastaa koskaan, mutta tiedän, että hän tietää minun lukevan ne.”

Oona menee lähemmäs ja tunnistaa kirjeiden käsialan, se on sama kuin kirjeissä, jotka hän näki äidin ohjelmassa. Wilhelm Knorring kirjoitti kiristääkseen ja rakastaakseen, hän ajattelee, ja jokin siinä tuntuu raskaalta ja kohtalonomaiselta.

”Saanko mä lukea ne?” Oona kysyy.

”Et. Ne eivät ole lasten silmille.”

Oona purskahtaa nauruun. Mummi on laittanut ripsiväriä ja poskipunaa, äänessä on tyttömäinen, kujeileva sävy.

”Kirjoittiko Wilhelm sulle myös siitä, siitä Peterin asiasta?” Oona kysyy varovasti.

Mummi kätkee kirjeet takaisin laatikon valepohjan alle, lukitsee laatikon avaimella ja laittaa avaimen taskuunsa. Hetken Oona pelkää, että mummi suuttui, että asian tuominen uudelleen esiin oli liikaa nyt, kun mummi oli avannut kauniit muistot.

”Kirjoitti hän”, mummi sanoo sitten. ”Kyllä minä sen muistan.”

”Mitä se siitä sanoi?”

”Että se asia painaa häntä”, Aila sanoi mietteliäästi. ”Että hän tiesi, että se mitä hänen poikansa teki, oli väärin. Ja että hän tunsi itse tekevänsä hirvittävällä tavalla väärin.”

Mummi istuu sohvalla, jolla Oona nukkui lapsena silloin, kun oli mummin luona yötä. Hän nukahti aina myöhemmin kuin mummi, kuunteli ennen nukahtamista toisesta huoneesta kuuluvaa tasaista hyrinää, mummin kuorsausta, ja tunsi olevansa turvassa.

Oona istuu mummin viereen, silittää kättä, josta iho on muuttunut ohueksi, nimettömässä on vihkisormus, jonka väri on vuosien saatossa himmennyt. Sitä mummi ei ole kiillottanut, vaikka kotonaan kiillottaa jokaisen lusikan ja kynttilänjalan ja on opettanut Oonan tekemään saman.

”Miksi sun mielestä on niin hirveää, että äiti kertoi siitä ohjelmassa?” Oona kysyy.

”Tietysti se on hirveää!” mummi tiuskaisee, ja Oona muistaa ne muutamat kerrat, kun mummi lapsuudessa suuttui hänelle. Äiti suuttui usein, ja sitä Oona ei pelännyt, hän oli tottunut äidin hermostumiseen, kiukunpuuskiin ja niiden jälkeisiin nopeisiin anteeksipyyntöihin. Mummi suuttui vain muutaman kerran, mutta silloin Oona pelkäsi, että mummi hylkäisi hänet, että rakkaus, joka oli jollain tavalla lämpimämpää, suorempaa kuin äidin hermostunut, huolen varjostama rakkaus, olisi yhtäkkiä poissa.

”Mutta miksi?” Oona kysyy ja pelkää enemmän kuin Raulin kanssa keskustellessaan. Pelkää rikkovansa mummin rajat.

Mummi ei suutu. Hän hieroo ohimoita sormillaan ja miettii hiljaa, huoneessa kuuluu vanhan kaappikellon raksutus.

”Eikö se sinusta ole häpeällistä?” Aila kysyy sitten.

”Ei”, Oona vastaa. ”Peterin teko oli häpeällinen ja kamala, siitä puhuminen ei ole.”

”Kyllä minä sen tiedän. Mutta ajattelin kipua, jonka sen esiin tuominen aiheuttaa Wilhelmille.”

”Mistä sä tiedät, että se aiheuttaa kipua?”

”Tietysti se aiheuttaa. Miten niin?”

”Juuri sanoit, että hän kirjoitti tehneensä väärin. Mitä jos tämä olisikin mahdollisuus korjata se vääryys?”

”Ei sellaista korjata julkisesti.”

Oona miettii hetken, voisiko mummille kertoa kuvista. Voisiko hän kertoa Raulista ja Jonathanista, huvilasta, huumeista ja kuvista, jotka Raul uhkaa julkaista? Hän nostaa valokuva-albumin syliinsä, katsoo Wilhelmin ottamissa kuvissa keimailevaa mummia, jolla on yllään pilkullinen uimapuku ja Marilynin katse.

Mummi on kantanut salaisuutta koko ikänsä. Mummi tietää, millaista on rakastaa, hävetä ja pelätä, että kaikki muut tuomitsisivat. Kun Oona alkaa kertoa, hän on varma, että mummi ymmärtää, mistä hän puhuu.

Wilhelm Knorring on kirjoittanut jokaisen kirjeensä loppuun puhelinnumeron. Alussa se oli työpaikan lankapuhelin, johon Aila ei koskaan edes harkinnut soittavansa. Kun vuosikymmen vaihtui ja numero muuttui Wilhelm Knorringin henkilökohtaiseksi kännykkänumeroksi, Aila mietti välillä unta odotellessa, mitä tapahtuisi, jos hän joskus soittaisi. Hän kuvitteli erilaisia alkuja keskusteluille, erilaisia kohtaamisia kaikkien vuosien jälkeen. Hän halusi kuvitella Knorringin suudelman, miehen kädet ihollaan, hitaasti riisutut vaatteet, mutta koskaan hän ei päässyt siihen asti. Hän jäi jumiin keskusteluihin, joita he kaksi hänen kuvitelmissaan kävivät siitä, mikä paikka olisi tapaamiseen riittävän salainen, mitä Wilhelm sanoisi vaimolleen, miten he toimisivat, jos jäisivät kiinni. Ne keskustelut olivat kuviteltuinakin loputtomia, puisevia ja uuvuttavia, mutta koskaan Aila ei onnistunut ohittamaan niitä ja siirtymään siihen, mikä Wilhelmin kanssa oli parasta.

Hän ei koskaan soittanut Wilhelmille. Silti hän tallensi Wilhelmin numeron pieneen, siroon, kimaltavakuoriseen puhelimeen, jonka Oona osti hänelle joululahjaksi silloin, kun kaikilla muilla oli ollut kännykät vuosia. Numero oli salanimellä Waldemar K, ja aina sitä katsoessa hänen sydämensä alkoi hakata.

Nyt Aila pyytää Oonaa lähtemään.

”Minä en voi puhua hänen kanssaan, jos sinä olet siinä!” Oonaa hymyilyttää. Hän tunnistaa tuon hermostumisen, nuoren, ihastuneen tytön vatsassa leijuvat perhoset.

”Enkö mä voi mennä toiseen huoneeseen?”

”Et. Sinun täytyy lähteä.”

”Soitatko mulle sen jälkeen, kun olet puhunut sen kanssa?”

”Soitan sitten, kun on sen aika.”

”Mummi!”

”Minun täytyy tehdä tämä omilla ehdoillani.”

”Mutsin ohjelma on kahden päivän päästä.”

”Hän valmistelee sitä, kuten parhaaksi näkee. Minä hoidan tämän asian, kuten parhaaksi näen.”

”Mitä mä sanon mutsille?”

”Et yhtään mitään!”

Oona halaa mummia, joka tuoksuu vienosti samalta hajuvedeltä kuin aina, Chanelilta.

”Sä olet maailman paras mummi”, Oona sanoo. ”En tiedä ketään yhtä rohkeaa kuin sä!”

”Pelolle ei saa antaa valtaa”, Aila sanoo kujeillen. ”Siitähän sinä juuri puhuit!”

”Opin sen mun isältä”, Oona sanoo.

”Siltä hampuusilta?”

”Niin. Siitäkin löytyi yllättäviä puolia.”

”Näköjään löytyy jokaisesta”, Aila sanoo ja hoputtaa Oonan eteiseen, sulkee tämän mentyä oven varmuuden vuoksi ketjulla ja palaa sydän ryskyen olohuoneeseen, ottaa käteensä puhelimen ja etsii Waldemar K:n numeron.

Wilhelm Knorringin puhelin soi ikuisuuden. Ailan kädet ovat hikiset ja otsa kuuma. Hän kävelee ympäri huonetta, yrittää hengittää rauhassa. Hän näkee kuvansa lipaston peilistä, harmaantuneet hiukset ja ryppyisiksi painuneet kasvot, ohentuneen ihon alla yhä korkeat poskipäät ja silmät, joita Knorring kutsui unelmiensa lähteiksi.

Kun Knorring vastaa, Aila pysähtyy. Henki pysähtyy. Hän ei saa sanaa suustaan.

”Haloo?” Knorring sanoo ja kuulostaa kiireiseltä, ärtyisältä vanhalta mieheltä.

Aila ajattelee Oonaa Raul Westerbergin oven takana, pientä tyttärentytärtään, joka on päättänyt, ettei pelkää.

”Tässä on Aila Sydänmaa, hei”, hän sanoo, ja nyt Wilhelm Knorring on hiljaa.

”Hei”, Knorring sanoo lopulta eikä enää kuulosta vanhalta ja ärtyisältä, vaan samalta mieheltä, jota Aila rakasti. ”Hei. Hei.”

”Hei.”

”Minä olen… olen toivonut, että sinä soittaisit.”

”Minun olisi… minun olisi pitänyt soittaa jo kauan sitten.”

Ailan ei ollut tarkoitus sanoa niin. Hän ei muista, mitä hänen oli tarkoitus sanoa. Hän istuu sohvalle, puristaa puhelinta toisella kädellään ja sohvan reunaa toisella. Huone hänen ympärillään pyörii, ja hän on aikakoneessa, hän on lapsi, nuori tyttö ja nainen, joka avaa Wilhelm Knorringin vyön.

”Voimmeko me tavata?”

Ailan oli tarkoitus kysyä sitä. Hänen oli tarkoitus ehdottaa tapaamista, puhua Johannasta ja Peteristä, ohjelmasta, raiskaussyytteistä ja uhkailuista. Hänen oli tarkoitus puhua Wilhelm Knorringin kanssa asiasta, kohdata mies vanhoina ystävinä jossakin julkisessa paikassa, mutta nyt, kun hän kuulee Knorringin äänen puhelimessa, hän kuvittelee kaiken sen, jota ei aiemmin osannut kuvitella. Kuvittelee miehen huulet, kädet ja ihon, joka varmasti olisi rypistynyt ja ohentunut samalla tavalla kuin hänen ihonsa, mutta joka silti olisi yhtä kaunis kuin aina.

”Voimme.”

”Koska?”

”Koska vaan sinulle sopii.”

”Nyt heti?”

”Tuletko minun luokseni?”

Aila ei ole koskaan sanonut niin. Hän ei ole koskaan edes kuvitellut sanovansa niin. Nuorena he tapasivat matkoilla ja hotelleissa ja kaupungilla paikoissa, joissa kukaan heidän tuttavansa ei käynyt, mutta eivät koskaan Ailan kotona. Ailan koti oli silloin Pekan valtakuntaa, pelon ja kivun aluetta ja nyt, vuosien jälkeen, koti on tuntunut hävettävältä, nololta, paikalta, joka paljastaisi hänestä jotain, mitä Wilhelm ei saanut nähdä.

Hän katsoo kotiaan, sen kuluneita pintoja ja yhteen sopimattomia huonekaluja ja haluaa perua sanansa, ehdottaa jotain muuta, mitä tahansa neutraalia kahvilaa tai kadunkulmaa.

”Tulen”, Wilhelm sanoo, ja Ailan sydän lyö tyhjää. ”Tulen sinun luoksesi aivan kohta.”

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue myös

edellinen osa

Elina Hirvonen on palkittu kirjailija ja elokuvantekijä, jonka kolmas romaani Kun aika loppuu ilmestyi keväällä. Hirvonen rakastaa matkustamista, tanssimista ja poliittisia draamasarjoja ja lukee kaunokirjallisuuden lisäksi hallitusohjelmaa.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.