Saaga näkee Malcesinen linnalla vieraillessaan morsiamen seurueineen, mikä tuo kipeitä ja haikeita muistoja mieleen. Samalla reissulla Miro paljastaa oman surullisen salaisuutensa.

Malcesinen rantakahviloissa istuskeli turisteja myöhäisellä aamiaisella. Veneet keikkuivat kylki kyljessä laiturissa. Aurinko oli pilvessä, ja järven vesi näytti petrolinvihreältä. Sillä vaikutti olevan tapana vaihtaa väriä päivittäin, niin kuin se olisi heijastellut taivaan mielentilaa.

Saaga ja Miro nousivat laivasta ja kävelivät kapeaa kujaa pitkin syvemmälle kylään seuraten Malcesinen linnalle johtavia viitoja. Miro näytti olevan taas oma huoleton itsensä. Saaga oli nukkunut koko yön syvää unta ja tunsi itsensä pitkästä aikaa levänneeksi. He olivat heränneet myöhään auringon jo kiivettyä vuorten yläpuolelle, syöneet aamiaista hotellin sammaloituneella terassilla ja hypänneet viime tingassa laivaan. Matkan aikana taivaalle oli alkanut kasaantua pilviä, jotka nyt alkoivat sataa tihuuttaa vanhan kylän ja sen kapeiden kujien päälle.

Saagan matkalaukku heittelehti itsepäisesti mukulakivillä, ja hän jäi jälkeen Mirosta. Sen huomattuaan Miro pysähtyi ja palasi Saagan luokse.

– Anna kun mä autan.

– Ei sun tarvitse.

– Kyllä tarvitsee, Miro sanoi ja tarttui laukkuun.

Miron käsissä laukku näytti säyseältä ja kevyeltä. He jatkoivat kävelyä mitään puhumatta. Saaga tunsi kyyneleiden kohoavan silmiinsä laukkuaan kantavaa Miroa katsoessaan. Hän ei oikein itsekään tiennyt, miksi. Saaga käski itsensä ajatella jalkapalloa, niin kuin hänen oli ollut tapana tehdä Juhanin kanssa kyynelten pyrkiessä riidan keskellä silmiin. Itkeminen nolotti häntä. Se sai kasvot vääntymään ja esti puhumisen. Miro vilkaisi häntä ja pysähtyi.

– Mikä sulle nyt tuli?

– Ei mikään. Ei yhtään mikään, Saaga sanoi.

Miro kaivoi taskustaan nenäliinan ja ojensi sen mitään sanomatta Saagalle.

Saaga niisti nenänsä, ja he jatkoivat vaitonaisia kävelyä. Kadun kivet olivat askelten sileiksi ja kiiltäviksi kuluttamat. Erään talon seinästä erottui maalattu, haalistunut Neitsyt Marian kuva. Joku oli jättänyt sen eteen kuihtuneen kukkakimpun.

Turistit vetivät sadetakkeja päälleen ja availivat sateenvarjoja. Miro veti nahkatakkinsa hartioidensa peitoksi, ja Saaga kaivoi repusta pilkullisen sadetakkinsa. Viimein he saapuivat linnan sisäänkäynnille. Lippukassan takana istui ruskeaan kävelypukuun pukeutunut nainen kutimet kädessään. Kassa vilkaisi heitä paksujen silmälasiensa takaa ja laski työnsä ärtyneenä käsistään. Nainen näytti iättömältä niin kuin museovahdit Neuvostoliitossa; siltä kuin olisi syntynytkin koppinsa taa. Kassa ojensi heille liput mitään sanomatta. Kun Miro laski tämän eteen ylimääräisen setelin, kassa suostui kulmiaan kurtistellen ottamaan Saagan matkalaukun vahdittavakseen siksi aikaa kun he kiertelisivät linnassa.

Portin edessä seisoskeli ihmisiä juhlavaatteissa kuin jotain odottaen. Saaga ja Miro puikkelehtivat ihmisjoukon lävitse ja nousivat portaita pitkin linna pihalle. Miro tähyili ylöspäin ja kaivoi kameran repustaan.

– Mä käyn tuolla tornissa ottamassa pari kuvaa, hän sanoi ja hävisi rappusiin.

Saaga jäi kalanpyrstön muotoisen muurinharjan luo katselemaan alas portille. Väkijoukko oli alkanut kävellä hitaana kulkueena ylempänä rinteessä olevaa rakennusta kohden. Naiset kompuroivat korkeissa koroissaan liukkaalla kivetyksellä. Miehet pitelivät mustia sateenvarjoja näiden päiden päällä ja tarjosivat käsivarttaan tueksi.

Kaksi vaaleanpunaisiin mekkoihin puettua pikkutyttöä juoksi muiden edellä. Kumpikin tytöistä puristi pientä ruusukimppua kädessään. Saagan oli katsottava muualle. Hän näki silti silmissään yhä haalistuneemmaksi käyvän tyttärensä, jota hän oli turhaan odottanut syntyväksi.

Väkijoukko oli pian hävinnyt sisälle rakennukseen. Sade oli yltymään päin. Saaga veti sadetakin vetoketjun leukaansa asti kiinni. Kun hän vilkaisi vielä kerran alas portille, sen keskellä seisoi lyhyeen, virkattuun mekkoon ja puolisäären ulottuviin, valkoisiin saappaisiin pukeutunut morsian. Mustat hiukset oli koottu korkeaksi ampiaisnutturaksi. Morsian seisoi sateessa ja katseli ympärilleen eksyneen näköisenä. Muut olivat jo kadonneet sisälle juhlataloon, vain Saaga näki morsiamen, mutta tämä ei nähnyt häntä. Morsian roikotti kädessään kolmesta tummanpunaisesta ruususta solmittua kimppua. Hän näytti siinä yksin portti kehyksenään seisoessaan hetken siltä, kuin olisi empinyt. Hän katsahti taivaalle kuin vastausta odottaen ja yritti suojautua sateelta portin metallisen kaaren alla.

Saaga muisti, miten oli itse seissyt kirkon eteisessä ja kuullut urkurin polkaisevan jo Toivo Kuulan Häävalssin käyntiin. Ovenraosta hän oli nähnyt Juhanin selän tämän seistessä odottamassa alttarilla. Ohikiitävän hetken Saaga oli halunnut paeta. Hän oli äkkiä tajunnut, että voisi vielä juosta ulos ja antaa kirkon painavien ovien painua kiinni perässään. Hän oli kuvitellut, miten riisuisi korkokenkänsä ja juoksisi valkoisessa leningissään merenrantaan, repisi hunnun hiuksistaan ja antaisi tuuleen riepotella sitä pitkin meren tummansinistä, lumetonta jäätä. Sitten Saaga oli vetänyt syvään henkeä ja astunut kirkon ovista sisään kuin näyttämölle ja hymyillyt käytävällä odottavalle hääkuvaajalle.

Isä oli seissyt pylvään takana odottamassa ja ojentanut käsivartensa. Salamavalo oli kummitellut verkkokalvoilla vielä Saagan seistessään alttarilla. Saaga oli seissyt siinä ja katsonut ikkunankarmin varjon lattialle heittämää ristiä. Hän oli hätkähtänyt siihen, että häneltä odotettiin vastausta. Pappi oli katsellut häntä arvioivasti ja nostanut etusormellaan nenälle valahtaneita silmälasejaan.

– Tahdon, Saaga oli sanonut.

Hän oli lausunut sen kovalla ja selkeällä äänellä, ihan kuin ulkoa opetellut vuorosanat. Ja sellaiselta koko vihkiminen oli tuntunutkin, näytelmältä, joka esitettiin heidän takanaan kirkon etummaisissa riveissä istuville sukulaisille. Äiti ja täti olivat pyyhkineet silmäkulmiaan nenäliinalla, Juhanin isä oli virnuillut voitonriemuisesti ja ottanut heistä kuvan kännykällään. Myöhemmin samana iltana Saaga oli ollut polvillaan vessanpöntön edessä ja oksentanut paksua, kermaisaa hääkakkua. Aamulla hän oli herännyt hotellin sviitin divaanilta morsiuspuku päällään ja päänahka hiuslaitteensa tungetuista pinneistä kutisten. Juhani oli istunut parvekkeella ja juonut kuohuviiniä suoraan pullon suusta. Jollakin tapaa Saagasta oli jo sinä ensimmäisenä aamuna tuntunut, että hän oli epäonnistunut vaimon esityksessään.

Juhlasalin ovista astui esiin kaksi naista, jotka kiirehtivät sateenvarjojensa kanssa morsiamen luo. He asettuivat morsiamen kummallekin puolelle kuin kaksi vartijaa ja pitelivät sateenvarjoja korkealla tämän pään yläpuolella. Morsian näytti helpottuneelta, ihan kuin morsiusneidot olisivat ratkaisseet ongelman hänen puolestaan. Kolmikko kiiruhti ylös portaita salin oville.

Kun Saaga kohotti katseensa, hän näki Miron ylempänä linnan tasanteella. Vasta nyt Saaga huomasi, että Mirokin oli seurannut morsianta kamerallaan. Miro laski kameran kasvoiltaan ja hymyili Saagalle.

Saaga muisti, miten oli herännyt Miron käsi ympärillään. Heidän vartalonsa olivat kietoutuneet puoliunisina toisiinsa. Saaga oli puristanut lakanaa nyrkkiinsä tietäen, että jos hän antaisi periksi, he vajoaisivat yhä syvemmälle pinnan alle. Hän oli tuntenut Miron leuan sängen vatsallaan ja sen, miten tämän huulet laskeutuivat yhä alemmas. Saaga oli sulkenut silmänsä ja päästänyt irti. Jälkikäteen he olivat maanneet sängyllä ja tuijottaneet kattoa. Avonaisesta ikkunasta oli kantautunut aaltojen vaimeaa loisketta. Tältä tuntui olla vapaa, Saaga oli ajatellut. Tämän lähemmäs toista ei koskaan pääsisi. Tältä tuntui yksinäisyys.

Saaga laski katseensa ja pujahti sisään lähimmästä ovesta. Se johti yhteen linnan alimman kerroksen holvikattoisista huoneista. Sisällä oli kosteaa. Ihmiset availivat sadetakkejaan ja pudistelivat vettä hiuksistaan. Huoneessa oli näyttely, joka esitteli Goethen 1700-luvun lopussa Garda-järvellä tekemää matkaa. Goethe oli päätynyt Malcesineen purjeveneineen sattumalta, tuulen työntämänä, näyttelytekstissä selitettiin. Alueella valtaa pitäneet venetsialaiset olivat pidättäneet linnaa luonnostelleen kirjailijan ja epäilleet tätä vakoojaksi.

Lopulta Goethe oli kuitenkin viihtynyt kylässä niin hyvin, että oli viipynyt siellä piirtämässä ja kirjoittamassa jonkin aikaa. Ehkä kaikki elämässä tapahtui samalla tavalla sattumalta, Saaga mietti. Tuulet työnsivät ihmistä milloin mihinkin rantaan, eikä tällä ollut muuta mahdollisuutta kuin nähdä se jonkinlaisena johdatuksena.

Saaga kumartui tutkimaan seuraavia näyttelytekstejä mitään näkemättä. Hän seisoi yhä ajatuksissaan alttarilla Juhanin kanssa. Sen oli pitänyt olla alku, mutta nyt lopputekstit olivat jo vilistäneet elokuvateatterin kankaan yli, ja hän tunsi istuvansa yksin tyhjässä katsomossa. Miro odotti häntä ulkona linnan muurien luona. He olivat tarinassa, jonka loppu oli toistaiseksi avoin.

Matkalle lähtiessään Saaga oli ollut Miron silmissä elämäänsä kyllästynyt, keskiluokkainen aviovaimo. Miro oli saanut hänet näkemään itsensä uudella tavalla, mutta nyt Saaga ei enää tiennyt, kuka oikein oli. Mitä hänelle oli tapahtumassa?

Miro seisoi linnan pihalla Saagan astuessa ulos. Järveltä puhalsi kylmä tuuli.

– Eiköhän tämä riitä, Miro sanoi pidellen kameraa sateelta suojassa takkinsa alla.

Veronaan matkaava bussi oli puolityhjä. Kuljettajan tuulilasiin sitoma rukousnauha hakkasi etulasia vasten jokaisessa mutkassa. Saaga nojasi päätään ikkunakarmiin ja katseli ohitse kiitäviä taloja ja vuorenrinteitä. Hän ei ollut koskaan aiemmin pettänyt Juhania. Oli hänellä kyllä ollut ihastuksia, mutta hän ei ollut tehnyt niiden eteen mitään. Saaga oli uskonut, että ihastukset olivat vain parisuhdekriisin oireita. Ne olivat suon henkiä, jotka houkuttelivat pois pitkospuilta, mutta haihtuivat ilmaan, jos niitä alkoi seurata. Ne olivat alitajunnan yritys löytää helppo ulospääsy tilanteesta, jossa sellaista ei ollut.

Edellisenä keväänä hän oli ollut valtavan ihastunut itseään nuorempaan taidemaalariin. Miehen nimi ollut Mikael. He olivat tavanneet, kun Mikael oli ollut osallistumassa erääseen galleriassa järjestettyyn yhteisnäyttelyyn. Mikaelin työt olivat tummasävyisiä kuin unet, joista jäi outo olo koko päiväksi.

Mikael oli tullut usein galleriaan, maleksinut taulujen edessä kädet selän takana kuin jotain odottaen. He olivat istuneet takahuoneen pyöreän pöydän ääressä ja juoneet kahvia. Mikaelin kanssa oli ollut alusta asti luonteva keskustella. He olivat nauraneet yhdessä niin paljon, että se oli tuntunut vatsanpohjassa asti, ja Saagan olo oli ollut aina jollakin tapaa puhdistunut heidän tapaamistensa jälkeen. Vähitellen Saagasta oli alkanut vaikuttaa siltä, että Mikael keksi yhä uusia tekosyitä voidakseen tulla galleriaan. Saaga oli ymmärtänyt tämän puheista rivien välitse, että mies oli eroamassa tyttöystävästään. Halu oli sinkoillut heidän välillään kuin tuulen mukana pyörivä piikikäs oksapallo, eikä Saaga ollut tiennyt, oliko se syntynyt vain toiveista, jotka he heijastivat toisiinsa.

Näyttelyn avajaisten jälkeen he olivat päätyneet jatkoille pieneen kulmabaariin. Mikael oli loppuillasta istunut hänen vieressään. Heidän polvensa olivat osuneet vahingossa pöydän alla toisiinsa, mutta Saaga oli vetäytynyt kauemmas. Pian sen jälkeen hän oli noussut ja lähtenyt. Taksin ikkunasta nukkuvaa Helsinkiä katsoessaan häntä oli kaduttanut niin, että hän oli melkein soittanut Mikaelille.

Aamulla Saaga oli istunut Juhania vastapäätä aamiaispöydässä ja kiitellyt itseään mielessään siitä, että ei ollut antanut öisille kuvitelmilleen valtaa. Hän tunsi pelastuneensa joltakin itseään uhkaavalta onnettomuudelta.

Nyt hän oli kuitenkin ensimmäistä kertaa ylittänyt tuon mielikuvien ja todellisuuden välillä olevan kohtalokkaan rajan. Sen jälkeen ei ollut enää paluuta entiseen, hän tiesi sen itsekin.

Bussin lähestyessä Veronaa pilvet kaikkosivat vähitellen taivaalta. Aurinko paistoi perillä kirkkaalta taivaalta. Sen valo oli kaikenpaljastavaa ja sai hien nousemaan iholle. He ottivat bussiasemalta taksin suoraan Julian talolle, joka oli yksi kaupungin päänähtävyyksistä. 1200-luvulla rakennetun talon seinää pitkin kiemursi ikivanha murattiköynnös. Kukaan ei tiennyt varmasti, miten talo loppujen lopuksi liittyi Shakespearen kirjoittamaan traagiseen Julian ja Romeon rakkaustarinaan, mutta siitä oli tullut rakastavaisten vaelluskohde. Sen jälkeen kun paikka oli esiintynyt Kirjeitä Julialle -elokuvassa, siitä oli tullut vielä entistäkin suositumpi.

Talon sisäänkäynnin edessä tungeksi aurinkolippaan ja sortseihin sonnustautuneita turisteja, joita sateenvarjoa merkkinä pitelevät oppaat yrittävät kaitsea. Talolle kuljettiin lyhyen porttikäytävän kautta. Sen päässä aukesi sisäpiha, jonka keskellä kiemursi pitkä jono.

– Mitä nuo ihmiset oikein jonottavat? Miro kysyi kaivellessaan kameraa repustaan.

– Julian patsaalle varmaankin.

– Miksi ihmeessä?

– Väitetään, että Julian patsaan koskettaminen tuo onnea rakkaudessa.

– Ai. Mä kun olen luullut, että patsaan koskettelu on jotenkin epäilyttävää puuhaa. Työhaastatteluissakin kuulemma kysytään, että tunnetko koskaan kiusausta koskea patsasta, Miro hymähti.

– Mutta hei, tuo on sentään Julian patsas, se on aivan eri asia, Saaga sanoi naurahtaen.

– Niinpä niin, Miro huokasi ja nosti kameran silmilleen.

Käsi toisensa jälkeen kurottautuivat sivelemään Julian patsasta ja pariskunnat ottivat selfie-keppiensä kanssa kuvia itsestään patsaan edessä. Saaga seisoi sivummalla katsomassa. Patsaan pinta oli kosketuksista vihreäksi patinoitunut. Patsaan Julia näytti nuorelta ja mietteliäältä. Ja kuitenkin hän oli vain tarinan henkilö, jota ei ollut ollut koskaan ollut olemassakaan. Kun turistiryhmä tungeksi talon portaisiin, patsaan eteen aukeni hetkeksi tyhjää tilaa.

– No, kosketa nyt säkin sitä patsasta, Miro sanoi kameransa takaa. Saaga ojensi epävarmasti kätensä ja painoi sen patsaan pintaan. Se tuntui hätkähdyttävän kylmältä. Miro painoi laukaisijaa ja virnisti.

Naiset halusivat kuvauttaa itsensä Julian talon parvekkeella, ja miehet kiirehtivät kameroineen portaita pitkin takaisin pihalle. Miro siirtyi kuvaamaan talon sisäänkäyntitunneliin erivärisillä kynillä kirjoitettuja rakastavaisten viestejä. Vanhimmat oli kirjoitettu suoraan seinään, uudemmat paperilapuille, jotka väpättivät tuulessa.

Te amo. Johan ja Magdalena forvever. Santos & Maria. Please, forgive me Julia.

Joukossa oli myös pitkiä, ruudulliselle paperille kirjoitettuja kirjeitä. Kenen niiden kirjoittaja toivoi viestinsä lukevan, sitä ei voinut päätellä lappusista.

Saaga nousi portaat ylös talon toiseen kerrokseen. Yläkerran huoneet olivat lähes tyhjiä. Katon koristeelliset maalaukset erottuivat puisten palkkien välistä. Yksi huoneista oli kalustettu Julian makuuhuoneeksi. Sitä hallitsi kapea sänky ja pesupöytä, jolle oli aseteltu kukkia. Lasivitriinissä oli esillä päättömän mallinuken päälle puettu veronalaisneidon asu. Sitä vastapäätä samanlaisessa lasikuutiossa oli veronalaismiehen koristeellinen puku. Tuntui oudolta seistä siinä päättömiä mallinukkeja vastapäätä. Saagaa puistatti, vaikka talossa oli tukahduttavan kuuma. Kun hän palasi pihalle, Miro seisoskeli seinää vasten häntä odottamassa.

– Tämä talo ei ole Juliaa ja Romeota nähnytkään. Tämä on pelkkä turistirysä, Miro tuhahti.

Saaga naurahti.

– Mitä sitten? Ihmiset rakastavat tällaisia paikkoja. Tästä turismista on aina ollut kyse.

– Tämä talo kertoo vain siitä, miten epätoivoisesti ihmiset haluavat uskoa rakkauteen.

– Mikä sua siinä ärsyttää?

– Rakkaus on nykyajan uskonto. Se on todellisuuspakoa. Se ei pelasta ihmistä sen kohtalolta, Miro sanoi.

Hän tunki kameran reppuunsa, nyki nyörit kiinni ja nosti repun olalleen.

Väkijoukko siirtyi samassa kohisten väistämään jotakin. Saaga huomasi, että porttikäytävästä astui esiin hääpari. Eikö niistä päässyt missään eroon, hän mietti siirtyessään väkijoukon työntämänä sivummalle. Morsiamella oli tällä kertaa päällään pitkä, valkoinen leninki ja hiuksissaan hulmuava huntu. Morsiuspari hävisi hurraa-huutojen saattelemana talon portaisiin. Pian morsian ja sulhanen ilmestyivät Julian parvekkeelle. Ihmiset puhkesivat taputtamaan, niin kuin kyseessä olisi ollut varta vasten heitä varten suunniteltu esitys. Morsiuspari vilkutti yleisölleen ja kääntyi sitten poseeraamaan talon ikkunasta kurkottelevalle hääkuvaajalle.

Äkkiä Saagasta tuntui, että he olivat Miron kanssa rakkauden talossa kuin varkain. Heidän välillään kuhisi ääneen sanomattomia asioita. Saagasta tuntui, että aika oli käymässä vähiin. Hänen olisi selvitettävä välinsä Miron kanssa ennen kuin heidän matkansa olisi ohi. Miroa näytti seuraavan varjo. Tämä ei ollut vieläkään puhunut hänelle menneisyyteensä liittyvästä salaisuudesta.

– Miro. Sä et koskaan kertonut mulle, mitä sille Marialle oikein tapahtui, Saaga kysyi yrittäen tavoitella kevyttä äänensävyä.

Miro tuijotti hänen ohitseen Julian parveketta ja oli pitkään hiljaa.

– No, jos sä välttämättä haluat tietää, niin Maria hukkui. Poliisit pystyivät jäljittämään sen siihen asti, kun se oli lähtenyt yksin jostakin kapakasta. Se oli koko talven kadoksissa. Se löytyi vasta seuraavana keväänä merestä Laajasalon edestä. Joku kalastaja löysi sen.

Saaga tuijotti nauravia ja kameralle poseeraavia ihmisiä tietämättä mitä sanoa.

– Mä yritin pelastaa sitä. Mä todella yritin, Miro sanoi.

– Mä olen pahoillani, Saaga sanoi ja tarttui Miron käteen. Miro huokasi ja veti kätensä ärtyneesti pois.

– Ei sun tarvitse olla pahoillasi. Tämä reissu on pian ohi. Sä palaat omaan elämääsi, mä omaani. Sä jatkat turvallista arkeasi miehesi ­kanssa.

– Niinkö sä ajattelet?

– Se, mitä täällä on tapahtunut, on pelkkää kuvitelmaa. Niin kuin tämä hemmetin Julian talokin.

Samassa vaalea nainen kiljahti ja vilkutti miehelleen ylhäältä parvekkeelta. Mies painoi tottelevaisesti kameran laukaisijaa ja nosti peukalonsa ilmaan.

Miro käänsi Saagalle selkänsä ja käveli ulos pihalta. Porttikäytävään kiinnitetyt rakkauskirjeet lepattivat hiljaa tuulessa.

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Jatkiksen edelliset osat

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.