Saaga näkee Malcesinen linnalla vieraillessaan morsiamen seurueineen, mikä tuo kipeitä ja haikeita muistoja mieleen. Samalla reissulla Miro paljastaa oman surullisen salaisuutensa.

Malcesinen rantakahviloissa istuskeli turisteja myöhäisellä aamiaisella. Veneet keikkuivat kylki kyljessä laiturissa. Aurinko oli pilvessä, ja järven vesi näytti petrolinvihreältä. Sillä vaikutti olevan tapana vaihtaa väriä päivittäin, niin kuin se olisi heijastellut taivaan mielentilaa.

Saaga ja Miro nousivat laivasta ja kävelivät kapeaa kujaa pitkin syvemmälle kylään seuraten Malcesinen linnalle johtavia viitoja. Miro näytti olevan taas oma huoleton itsensä. Saaga oli nukkunut koko yön syvää unta ja tunsi itsensä pitkästä aikaa levänneeksi. He olivat heränneet myöhään auringon jo kiivettyä vuorten yläpuolelle, syöneet aamiaista hotellin sammaloituneella terassilla ja hypänneet viime tingassa laivaan. Matkan aikana taivaalle oli alkanut kasaantua pilviä, jotka nyt alkoivat sataa tihuuttaa vanhan kylän ja sen kapeiden kujien päälle.

Saagan matkalaukku heittelehti itsepäisesti mukulakivillä, ja hän jäi jälkeen Mirosta. Sen huomattuaan Miro pysähtyi ja palasi Saagan luokse.

– Anna kun mä autan.

– Ei sun tarvitse.

– Kyllä tarvitsee, Miro sanoi ja tarttui laukkuun.

Miron käsissä laukku näytti säyseältä ja kevyeltä. He jatkoivat kävelyä mitään puhumatta. Saaga tunsi kyyneleiden kohoavan silmiinsä laukkuaan kantavaa Miroa katsoessaan. Hän ei oikein itsekään tiennyt, miksi. Saaga käski itsensä ajatella jalkapalloa, niin kuin hänen oli ollut tapana tehdä Juhanin kanssa kyynelten pyrkiessä riidan keskellä silmiin. Itkeminen nolotti häntä. Se sai kasvot vääntymään ja esti puhumisen. Miro vilkaisi häntä ja pysähtyi.

– Mikä sulle nyt tuli?

– Ei mikään. Ei yhtään mikään, Saaga sanoi.

Miro kaivoi taskustaan nenäliinan ja ojensi sen mitään sanomatta Saagalle.

Saaga niisti nenänsä, ja he jatkoivat vaitonaisia kävelyä. Kadun kivet olivat askelten sileiksi ja kiiltäviksi kuluttamat. Erään talon seinästä erottui maalattu, haalistunut Neitsyt Marian kuva. Joku oli jättänyt sen eteen kuihtuneen kukkakimpun.

Turistit vetivät sadetakkeja päälleen ja availivat sateenvarjoja. Miro veti nahkatakkinsa hartioidensa peitoksi, ja Saaga kaivoi repusta pilkullisen sadetakkinsa. Viimein he saapuivat linnan sisäänkäynnille. Lippukassan takana istui ruskeaan kävelypukuun pukeutunut nainen kutimet kädessään. Kassa vilkaisi heitä paksujen silmälasiensa takaa ja laski työnsä ärtyneenä käsistään. Nainen näytti iättömältä niin kuin museovahdit Neuvostoliitossa; siltä kuin olisi syntynytkin koppinsa taa. Kassa ojensi heille liput mitään sanomatta. Kun Miro laski tämän eteen ylimääräisen setelin, kassa suostui kulmiaan kurtistellen ottamaan Saagan matkalaukun vahdittavakseen siksi aikaa kun he kiertelisivät linnassa.

Portin edessä seisoskeli ihmisiä juhlavaatteissa kuin jotain odottaen. Saaga ja Miro puikkelehtivat ihmisjoukon lävitse ja nousivat portaita pitkin linna pihalle. Miro tähyili ylöspäin ja kaivoi kameran repustaan.

– Mä käyn tuolla tornissa ottamassa pari kuvaa, hän sanoi ja hävisi rappusiin.

Saaga jäi kalanpyrstön muotoisen muurinharjan luo katselemaan alas portille. Väkijoukko oli alkanut kävellä hitaana kulkueena ylempänä rinteessä olevaa rakennusta kohden. Naiset kompuroivat korkeissa koroissaan liukkaalla kivetyksellä. Miehet pitelivät mustia sateenvarjoja näiden päiden päällä ja tarjosivat käsivarttaan tueksi.

Kaksi vaaleanpunaisiin mekkoihin puettua pikkutyttöä juoksi muiden edellä. Kumpikin tytöistä puristi pientä ruusukimppua kädessään. Saagan oli katsottava muualle. Hän näki silti silmissään yhä haalistuneemmaksi käyvän tyttärensä, jota hän oli turhaan odottanut syntyväksi.

Väkijoukko oli pian hävinnyt sisälle rakennukseen. Sade oli yltymään päin. Saaga veti sadetakin vetoketjun leukaansa asti kiinni. Kun hän vilkaisi vielä kerran alas portille, sen keskellä seisoi lyhyeen, virkattuun mekkoon ja puolisäären ulottuviin, valkoisiin saappaisiin pukeutunut morsian. Mustat hiukset oli koottu korkeaksi ampiaisnutturaksi. Morsian seisoi sateessa ja katseli ympärilleen eksyneen näköisenä. Muut olivat jo kadonneet sisälle juhlataloon, vain Saaga näki morsiamen, mutta tämä ei nähnyt häntä. Morsian roikotti kädessään kolmesta tummanpunaisesta ruususta solmittua kimppua. Hän näytti siinä yksin portti kehyksenään seisoessaan hetken siltä, kuin olisi empinyt. Hän katsahti taivaalle kuin vastausta odottaen ja yritti suojautua sateelta portin metallisen kaaren alla.

Saaga muisti, miten oli itse seissyt kirkon eteisessä ja kuullut urkurin polkaisevan jo Toivo Kuulan Häävalssin käyntiin. Ovenraosta hän oli nähnyt Juhanin selän tämän seistessä odottamassa alttarilla. Ohikiitävän hetken Saaga oli halunnut paeta. Hän oli äkkiä tajunnut, että voisi vielä juosta ulos ja antaa kirkon painavien ovien painua kiinni perässään. Hän oli kuvitellut, miten riisuisi korkokenkänsä ja juoksisi valkoisessa leningissään merenrantaan, repisi hunnun hiuksistaan ja antaisi tuuleen riepotella sitä pitkin meren tummansinistä, lumetonta jäätä. Sitten Saaga oli vetänyt syvään henkeä ja astunut kirkon ovista sisään kuin näyttämölle ja hymyillyt käytävällä odottavalle hääkuvaajalle.

Isä oli seissyt pylvään takana odottamassa ja ojentanut käsivartensa. Salamavalo oli kummitellut verkkokalvoilla vielä Saagan seistessään alttarilla. Saaga oli seissyt siinä ja katsonut ikkunankarmin varjon lattialle heittämää ristiä. Hän oli hätkähtänyt siihen, että häneltä odotettiin vastausta. Pappi oli katsellut häntä arvioivasti ja nostanut etusormellaan nenälle valahtaneita silmälasejaan.

– Tahdon, Saaga oli sanonut.

Hän oli lausunut sen kovalla ja selkeällä äänellä, ihan kuin ulkoa opetellut vuorosanat. Ja sellaiselta koko vihkiminen oli tuntunutkin, näytelmältä, joka esitettiin heidän takanaan kirkon etummaisissa riveissä istuville sukulaisille. Äiti ja täti olivat pyyhkineet silmäkulmiaan nenäliinalla, Juhanin isä oli virnuillut voitonriemuisesti ja ottanut heistä kuvan kännykällään. Myöhemmin samana iltana Saaga oli ollut polvillaan vessanpöntön edessä ja oksentanut paksua, kermaisaa hääkakkua. Aamulla hän oli herännyt hotellin sviitin divaanilta morsiuspuku päällään ja päänahka hiuslaitteensa tungetuista pinneistä kutisten. Juhani oli istunut parvekkeella ja juonut kuohuviiniä suoraan pullon suusta. Jollakin tapaa Saagasta oli jo sinä ensimmäisenä aamuna tuntunut, että hän oli epäonnistunut vaimon esityksessään.

Juhlasalin ovista astui esiin kaksi naista, jotka kiirehtivät sateenvarjojensa kanssa morsiamen luo. He asettuivat morsiamen kummallekin puolelle kuin kaksi vartijaa ja pitelivät sateenvarjoja korkealla tämän pään yläpuolella. Morsian näytti helpottuneelta, ihan kuin morsiusneidot olisivat ratkaisseet ongelman hänen puolestaan. Kolmikko kiiruhti ylös portaita salin oville.

Kun Saaga kohotti katseensa, hän näki Miron ylempänä linnan tasanteella. Vasta nyt Saaga huomasi, että Mirokin oli seurannut morsianta kamerallaan. Miro laski kameran kasvoiltaan ja hymyili Saagalle.

Saaga muisti, miten oli herännyt Miron käsi ympärillään. Heidän vartalonsa olivat kietoutuneet puoliunisina toisiinsa. Saaga oli puristanut lakanaa nyrkkiinsä tietäen, että jos hän antaisi periksi, he vajoaisivat yhä syvemmälle pinnan alle. Hän oli tuntenut Miron leuan sängen vatsallaan ja sen, miten tämän huulet laskeutuivat yhä alemmas. Saaga oli sulkenut silmänsä ja päästänyt irti. Jälkikäteen he olivat maanneet sängyllä ja tuijottaneet kattoa. Avonaisesta ikkunasta oli kantautunut aaltojen vaimeaa loisketta. Tältä tuntui olla vapaa, Saaga oli ajatellut. Tämän lähemmäs toista ei koskaan pääsisi. Tältä tuntui yksinäisyys.

Saaga laski katseensa ja pujahti sisään lähimmästä ovesta. Se johti yhteen linnan alimman kerroksen holvikattoisista huoneista. Sisällä oli kosteaa. Ihmiset availivat sadetakkejaan ja pudistelivat vettä hiuksistaan. Huoneessa oli näyttely, joka esitteli Goethen 1700-luvun lopussa Garda-järvellä tekemää matkaa. Goethe oli päätynyt Malcesineen purjeveneineen sattumalta, tuulen työntämänä, näyttelytekstissä selitettiin. Alueella valtaa pitäneet venetsialaiset olivat pidättäneet linnaa luonnostelleen kirjailijan ja epäilleet tätä vakoojaksi.

Lopulta Goethe oli kuitenkin viihtynyt kylässä niin hyvin, että oli viipynyt siellä piirtämässä ja kirjoittamassa jonkin aikaa. Ehkä kaikki elämässä tapahtui samalla tavalla sattumalta, Saaga mietti. Tuulet työnsivät ihmistä milloin mihinkin rantaan, eikä tällä ollut muuta mahdollisuutta kuin nähdä se jonkinlaisena johdatuksena.

Saaga kumartui tutkimaan seuraavia näyttelytekstejä mitään näkemättä. Hän seisoi yhä ajatuksissaan alttarilla Juhanin kanssa. Sen oli pitänyt olla alku, mutta nyt lopputekstit olivat jo vilistäneet elokuvateatterin kankaan yli, ja hän tunsi istuvansa yksin tyhjässä katsomossa. Miro odotti häntä ulkona linnan muurien luona. He olivat tarinassa, jonka loppu oli toistaiseksi avoin.

Matkalle lähtiessään Saaga oli ollut Miron silmissä elämäänsä kyllästynyt, keskiluokkainen aviovaimo. Miro oli saanut hänet näkemään itsensä uudella tavalla, mutta nyt Saaga ei enää tiennyt, kuka oikein oli. Mitä hänelle oli tapahtumassa?

Miro seisoi linnan pihalla Saagan astuessa ulos. Järveltä puhalsi kylmä tuuli.

– Eiköhän tämä riitä, Miro sanoi pidellen kameraa sateelta suojassa takkinsa alla.

Veronaan matkaava bussi oli puolityhjä. Kuljettajan tuulilasiin sitoma rukousnauha hakkasi etulasia vasten jokaisessa mutkassa. Saaga nojasi päätään ikkunakarmiin ja katseli ohitse kiitäviä taloja ja vuorenrinteitä. Hän ei ollut koskaan aiemmin pettänyt Juhania. Oli hänellä kyllä ollut ihastuksia, mutta hän ei ollut tehnyt niiden eteen mitään. Saaga oli uskonut, että ihastukset olivat vain parisuhdekriisin oireita. Ne olivat suon henkiä, jotka houkuttelivat pois pitkospuilta, mutta haihtuivat ilmaan, jos niitä alkoi seurata. Ne olivat alitajunnan yritys löytää helppo ulospääsy tilanteesta, jossa sellaista ei ollut.

Edellisenä keväänä hän oli ollut valtavan ihastunut itseään nuorempaan taidemaalariin. Miehen nimi ollut Mikael. He olivat tavanneet, kun Mikael oli ollut osallistumassa erääseen galleriassa järjestettyyn yhteisnäyttelyyn. Mikaelin työt olivat tummasävyisiä kuin unet, joista jäi outo olo koko päiväksi.

Mikael oli tullut usein galleriaan, maleksinut taulujen edessä kädet selän takana kuin jotain odottaen. He olivat istuneet takahuoneen pyöreän pöydän ääressä ja juoneet kahvia. Mikaelin kanssa oli ollut alusta asti luonteva keskustella. He olivat nauraneet yhdessä niin paljon, että se oli tuntunut vatsanpohjassa asti, ja Saagan olo oli ollut aina jollakin tapaa puhdistunut heidän tapaamistensa jälkeen. Vähitellen Saagasta oli alkanut vaikuttaa siltä, että Mikael keksi yhä uusia tekosyitä voidakseen tulla galleriaan. Saaga oli ymmärtänyt tämän puheista rivien välitse, että mies oli eroamassa tyttöystävästään. Halu oli sinkoillut heidän välillään kuin tuulen mukana pyörivä piikikäs oksapallo, eikä Saaga ollut tiennyt, oliko se syntynyt vain toiveista, jotka he heijastivat toisiinsa.

Näyttelyn avajaisten jälkeen he olivat päätyneet jatkoille pieneen kulmabaariin. Mikael oli loppuillasta istunut hänen vieressään. Heidän polvensa olivat osuneet vahingossa pöydän alla toisiinsa, mutta Saaga oli vetäytynyt kauemmas. Pian sen jälkeen hän oli noussut ja lähtenyt. Taksin ikkunasta nukkuvaa Helsinkiä katsoessaan häntä oli kaduttanut niin, että hän oli melkein soittanut Mikaelille.

Aamulla Saaga oli istunut Juhania vastapäätä aamiaispöydässä ja kiitellyt itseään mielessään siitä, että ei ollut antanut öisille kuvitelmilleen valtaa. Hän tunsi pelastuneensa joltakin itseään uhkaavalta onnettomuudelta.

Nyt hän oli kuitenkin ensimmäistä kertaa ylittänyt tuon mielikuvien ja todellisuuden välillä olevan kohtalokkaan rajan. Sen jälkeen ei ollut enää paluuta entiseen, hän tiesi sen itsekin.

Bussin lähestyessä Veronaa pilvet kaikkosivat vähitellen taivaalta. Aurinko paistoi perillä kirkkaalta taivaalta. Sen valo oli kaikenpaljastavaa ja sai hien nousemaan iholle. He ottivat bussiasemalta taksin suoraan Julian talolle, joka oli yksi kaupungin päänähtävyyksistä. 1200-luvulla rakennetun talon seinää pitkin kiemursi ikivanha murattiköynnös. Kukaan ei tiennyt varmasti, miten talo loppujen lopuksi liittyi Shakespearen kirjoittamaan traagiseen Julian ja Romeon rakkaustarinaan, mutta siitä oli tullut rakastavaisten vaelluskohde. Sen jälkeen kun paikka oli esiintynyt Kirjeitä Julialle -elokuvassa, siitä oli tullut vielä entistäkin suositumpi.

Talon sisäänkäynnin edessä tungeksi aurinkolippaan ja sortseihin sonnustautuneita turisteja, joita sateenvarjoa merkkinä pitelevät oppaat yrittävät kaitsea. Talolle kuljettiin lyhyen porttikäytävän kautta. Sen päässä aukesi sisäpiha, jonka keskellä kiemursi pitkä jono.

– Mitä nuo ihmiset oikein jonottavat? Miro kysyi kaivellessaan kameraa repustaan.

– Julian patsaalle varmaankin.

– Miksi ihmeessä?

– Väitetään, että Julian patsaan koskettaminen tuo onnea rakkaudessa.

– Ai. Mä kun olen luullut, että patsaan koskettelu on jotenkin epäilyttävää puuhaa. Työhaastatteluissakin kuulemma kysytään, että tunnetko koskaan kiusausta koskea patsasta, Miro hymähti.

– Mutta hei, tuo on sentään Julian patsas, se on aivan eri asia, Saaga sanoi naurahtaen.

– Niinpä niin, Miro huokasi ja nosti kameran silmilleen.

Käsi toisensa jälkeen kurottautuivat sivelemään Julian patsasta ja pariskunnat ottivat selfie-keppiensä kanssa kuvia itsestään patsaan edessä. Saaga seisoi sivummalla katsomassa. Patsaan pinta oli kosketuksista vihreäksi patinoitunut. Patsaan Julia näytti nuorelta ja mietteliäältä. Ja kuitenkin hän oli vain tarinan henkilö, jota ei ollut ollut koskaan ollut olemassakaan. Kun turistiryhmä tungeksi talon portaisiin, patsaan eteen aukeni hetkeksi tyhjää tilaa.

– No, kosketa nyt säkin sitä patsasta, Miro sanoi kameransa takaa. Saaga ojensi epävarmasti kätensä ja painoi sen patsaan pintaan. Se tuntui hätkähdyttävän kylmältä. Miro painoi laukaisijaa ja virnisti.

Naiset halusivat kuvauttaa itsensä Julian talon parvekkeella, ja miehet kiirehtivät kameroineen portaita pitkin takaisin pihalle. Miro siirtyi kuvaamaan talon sisäänkäyntitunneliin erivärisillä kynillä kirjoitettuja rakastavaisten viestejä. Vanhimmat oli kirjoitettu suoraan seinään, uudemmat paperilapuille, jotka väpättivät tuulessa.

Te amo. Johan ja Magdalena forvever. Santos & Maria. Please, forgive me Julia.

Joukossa oli myös pitkiä, ruudulliselle paperille kirjoitettuja kirjeitä. Kenen niiden kirjoittaja toivoi viestinsä lukevan, sitä ei voinut päätellä lappusista.

Saaga nousi portaat ylös talon toiseen kerrokseen. Yläkerran huoneet olivat lähes tyhjiä. Katon koristeelliset maalaukset erottuivat puisten palkkien välistä. Yksi huoneista oli kalustettu Julian makuuhuoneeksi. Sitä hallitsi kapea sänky ja pesupöytä, jolle oli aseteltu kukkia. Lasivitriinissä oli esillä päättömän mallinuken päälle puettu veronalaisneidon asu. Sitä vastapäätä samanlaisessa lasikuutiossa oli veronalaismiehen koristeellinen puku. Tuntui oudolta seistä siinä päättömiä mallinukkeja vastapäätä. Saagaa puistatti, vaikka talossa oli tukahduttavan kuuma. Kun hän palasi pihalle, Miro seisoskeli seinää vasten häntä odottamassa.

– Tämä talo ei ole Juliaa ja Romeota nähnytkään. Tämä on pelkkä turistirysä, Miro tuhahti.

Saaga naurahti.

– Mitä sitten? Ihmiset rakastavat tällaisia paikkoja. Tästä turismista on aina ollut kyse.

– Tämä talo kertoo vain siitä, miten epätoivoisesti ihmiset haluavat uskoa rakkauteen.

– Mikä sua siinä ärsyttää?

– Rakkaus on nykyajan uskonto. Se on todellisuuspakoa. Se ei pelasta ihmistä sen kohtalolta, Miro sanoi.

Hän tunki kameran reppuunsa, nyki nyörit kiinni ja nosti repun olalleen.

Väkijoukko siirtyi samassa kohisten väistämään jotakin. Saaga huomasi, että porttikäytävästä astui esiin hääpari. Eikö niistä päässyt missään eroon, hän mietti siirtyessään väkijoukon työntämänä sivummalle. Morsiamella oli tällä kertaa päällään pitkä, valkoinen leninki ja hiuksissaan hulmuava huntu. Morsiuspari hävisi hurraa-huutojen saattelemana talon portaisiin. Pian morsian ja sulhanen ilmestyivät Julian parvekkeelle. Ihmiset puhkesivat taputtamaan, niin kuin kyseessä olisi ollut varta vasten heitä varten suunniteltu esitys. Morsiuspari vilkutti yleisölleen ja kääntyi sitten poseeraamaan talon ikkunasta kurkottelevalle hääkuvaajalle.

Äkkiä Saagasta tuntui, että he olivat Miron kanssa rakkauden talossa kuin varkain. Heidän välillään kuhisi ääneen sanomattomia asioita. Saagasta tuntui, että aika oli käymässä vähiin. Hänen olisi selvitettävä välinsä Miron kanssa ennen kuin heidän matkansa olisi ohi. Miroa näytti seuraavan varjo. Tämä ei ollut vieläkään puhunut hänelle menneisyyteensä liittyvästä salaisuudesta.

– Miro. Sä et koskaan kertonut mulle, mitä sille Marialle oikein tapahtui, Saaga kysyi yrittäen tavoitella kevyttä äänensävyä.

Miro tuijotti hänen ohitseen Julian parveketta ja oli pitkään hiljaa.

– No, jos sä välttämättä haluat tietää, niin Maria hukkui. Poliisit pystyivät jäljittämään sen siihen asti, kun se oli lähtenyt yksin jostakin kapakasta. Se oli koko talven kadoksissa. Se löytyi vasta seuraavana keväänä merestä Laajasalon edestä. Joku kalastaja löysi sen.

Saaga tuijotti nauravia ja kameralle poseeraavia ihmisiä tietämättä mitä sanoa.

– Mä yritin pelastaa sitä. Mä todella yritin, Miro sanoi.

– Mä olen pahoillani, Saaga sanoi ja tarttui Miron käteen. Miro huokasi ja veti kätensä ärtyneesti pois.

– Ei sun tarvitse olla pahoillasi. Tämä reissu on pian ohi. Sä palaat omaan elämääsi, mä omaani. Sä jatkat turvallista arkeasi miehesi ­kanssa.

– Niinkö sä ajattelet?

– Se, mitä täällä on tapahtunut, on pelkkää kuvitelmaa. Niin kuin tämä hemmetin Julian talokin.

Samassa vaalea nainen kiljahti ja vilkutti miehelleen ylhäältä parvekkeelta. Mies painoi tottelevaisesti kameran laukaisijaa ja nosti peukalonsa ilmaan.

Miro käänsi Saagalle selkänsä ja käveli ulos pihalta. Porttikäytävään kiinnitetyt rakkauskirjeet lepattivat hiljaa tuulessa.

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Jatkiksen edelliset osat